Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos

VII.

Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne, joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa; häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä…

Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä, missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa.

Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa, niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella, niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia, hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti, taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?"

"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä, "mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta rautatievaunuissa."

"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat jotain peitellä tai päästä jostain…"

Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti:

"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt."

"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi."

Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille, ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet hänet pahoinvointiseksi.

Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä — mutta kun hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua.

Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa.

Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa, sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle, tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen.

Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut "huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi, että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen odottaa Bengtiä vai eikö — viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet — pitikö hänen tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää toivojen ja rakkauden unelmamaassa…

Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän silmäsi kelloa — lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! — pelästyneenä hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään olisi tahtonut uudistaa eilistä.

Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota, kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee…"

Esterin poskille nousi kiivas puna.

"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo…"

Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä.

"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei minun rouvani koskaan mene muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori, vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku armonne!"

Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon, vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui.

Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan. Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu, joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta häntä typistetään…

"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun he hetkisen olivat yksin.

"Miksi niin?"

"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua muuta kuin uskotuilleen…"

"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on huonekalu, ei muuta… Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani, kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu, automaatti…"

Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä, sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla, vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun, joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä, joita hän itse asiassa halveksi?

Monta päivää vieri kotiintulon jälkeen eikä Bengt lainkaan kosketellut ehdotustaan Esterin äidin ja tädin tulevaisuudesta. Ester milt'ei toivoi, että Bengt pitäisi asian ratkaistuna hänen vastarintansa vuoksi, sillä hän oli lujasti päättänyt olla esittämättä ehdotusta äidille. Hän tiesi, miten syvästi äiti loukkaantuisi, ja ero Esteristä, joka oli ollut ja oli hänen elämänsä ainoa ilo, olisi hänen surmansa… Mutta eräänä iltana, kun he illallisen jälkeen istuivat Bengtin huoneessa, tämä aivan äkkiä ja niin välinpitämättömästi, kuin olisi ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka hän nyt vasta muisti, lausui:

"No, mitä sanoi äitisi ehdotuksestani, että hän ja Martta täti muuttaisivat yhteen asumaan?"

Ester säpsähti, punastui ja kalpeni. Hän mutisi jotain ja yritti epätoivoissaan olla muka niin huvitettu tyhjänpäiväisestä sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata.

Mutta Bengt ei pitänyt odottamisesta,

"No, mitä sanoi äitisi?" toisti hän, ottaen nenälasinsa ja armottomana katsellen Esteriä. "Sillä tietysti lienet kertonut hänelle ehdotuksestani?"

Ester nosti silmänsä sanomalehdestä. Hän katseli miestään suoraan silmiin pelästynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin hypnotiseerattu:

"Tietysti…"

"Ja mitä vastasi hän?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester loi silmänsä nopeasti maahan.

"Emme me voi erota", änkytti hän, "minä olen äidin ainoa ilo … ethän hennone riistää sitä häneltä… Voit olla varma, ett'ei hän koskaan ole meille vaivoiksi…"

Bengtin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosilmalla.

"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan. Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen…"

Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä. Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet hänen kädestään.

Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen, ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala tietää, ett'en sitä tahtonut…"

Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti epäystävällisesti.

"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte tahtonne täytetyksi — saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä."

"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?"

"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat", vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä puhu siitä enää."

Ester ei osannut mitään vastata; hän ymmärsi, että hän tässä heidän ensimmäisessä erimielisyydessään oli kärsinyt täydellisen tappion. Bengtin oli onnistunut päästä taistelusta puhtain kilvin ja hänessä vallitsi ylevän anteeksiannon tunnelma; Ester sitä vastoin tunsi aivan kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmissään kuin Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, että hän noin häikäilemättä oli valehdellut Bengtille? Niin, sitä hän ei itsekään tiennyt, hänet oli yllättänyt hurja pelkuruus, joka hänessä äkkiä syntyi, ajatellessaan, että Bengt hänet pakottaisi esittämään äidille tuon loukkaavan ehdotuksen. Hänen mieleensä muistui, että hän lapsena joskus saattoi valehdella, kun hän tahtoi päästä jostain epämieluisesta, ja äidin oli ollut hyvin vaikea saada häntä ymmärtämään, miten väärin sellainen oli. Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, ei hän tietääkseen koskaan ollut turvautunut edes hätävalheeseen. Päinvastoin hän muisti, kuinka hän kerran, kun hän hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua, epäröimättä oli luopunut siitä ja sanonut suoraan, mitä piti oikeana. Ja nyt oli hän melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt ajatella, antanut todellisen valheen päästä huuliltaan! Niinkö ehkä lienee, että suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkö näin turmiollisesti häneen vaikutti? Puhkeaisiko yhdyselämässä Bengtin kanssa hänen olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka hän luuli kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa?

Sinä hetkenä hän tunsi, kuinka hänen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden muodon: kuinka siitä tuli salaperäinen kauhu voimaa kohtaan, joka armottomana oli iskeytyvä hänen sielunelämäänsä ja mullistava sen kokonaan… Ester alkoi pelätä Bengtiä, ei tämän itsevaltaisuutta, eikä siksi, että hän tiesi Bengtin aina pääsevän voitolle heidän erimielisyyksissään, vaan siksi, että Bengtin katse, Bengtin ääni oli saanut valheen luistamaan hänen huuliltaan niin keveästi ja liukkaasti, kuin käärme hiipii pensaikkoon…

Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai hämärämmin pääpiirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen syvyydessä kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta: rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus raatelevat toisiaan usein näennäisesti levollisen pinnan alla. Bengtin ja Esterin välillä muodostui tämä taistelu rikkirepivän rajuksi. Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sitä vastoin, jonka sielu aina oli altis mietiskelyssä ja itsensätutkimisessa hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mitä ristiriitaisimpien mielentilojen välillä: velton alistuvaisuuden, kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin, vieläpä herätti se hänessä milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ympärille kutoutui synkkä epätoivo, tuskainen halu pidättää rakkautta, joka oli häneltä paeta… Hän sai syvimmällä tuskalla tuntea oman persoonallisuutensa särkyvän toisen, voimakkaamman, mutta ei silti rikkaamman persoonallisuuden käsissä, tuntea kadottavansa itsensä, nähdä omien ominaisuuksiensa ikäänkuin poistuvan koossapitävästä keskuksesta ja siirtyvän ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita piirteitä, joita hän ei voinut pitää ominaan, vaan ainoastaan varjokuvina jonkun toisen piirteistä. Hän menetti Bengtin itsevaltiuden sortamana itsensä siihen määrään, että hänestä joskus oli, kuin ei hän olisi tuntenut omaa ääntään. Välistä sattui, että hän istui kauan aikaa kysellen itseltään, tuliko hänen puhua vai olla ääneti ja mitä sanoja hänen tuli käyttää, ja kun hän viimein avasi suunsa, tuntui hänestä, kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin häntä painosti, että hänestä oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin mietti Bengt, että Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja syvimmässä sydämessään hän ajatteli, että kiittämättömin olento on se nainen, jolle on kaikki uhrannut.

Harvoin heidän kesken oikeastaan sattui yhteentörmäyksiä; jos niitä olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehkä hiukan tyhjentynyt, ja velttous, joka nyt Esterissä yhä vaan lisääntyi alituisista tappioista, ei olisi päässyt niin suureksi. Ei, taistelu heidän luonteittensa välillä tapahtui yhtä hiljaa, kuin juuret maan kätköissä leviävät ja tukahuttaen kiertyvät toisten ympärille. Eikä Bengt rakkauden puutteesta tehnyt Esteriä niin onnettomaksi; hänen ajatuksensa risteilivät tämän ympärillä yhtä hartaasti kuin kihlauksen ensi päivinä, hänen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja yllätyksiä, sulkea hänet hellyydenosotuksiinsa. Hän ei voinut matkustaa pois kotoa, niin, tuskin mennä ulos tuomatta kotiintullessaan joitain lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta hänen rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilöllisyyden ennemmin tai myöhemmin häviäväksi. Askel askelelta riisti hän Esteriltä kaiken erikoisleiman, vieläpä senkin, mistä nainen viimeksi luopuu: oikeuden pukeutua ja järjestää huoneensa oman persoonallisen aistinsa mukaan. Syvimmässä sydämessään arveli Bengt, ett'ei Esterillä entisen halvan asemansa vuoksi saattanut olla sitä hienostunutta aistia, jota rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi hän — mitään Esterille sanomatta, tekemättä sitä edes selväksi itselleen — otti sen huolekseen, tilasi kankaita ja leninkejä Pariisista ja Tukholmasta ja hämmästytti Esteriä uusilla hatuilla, päällysvaatteilla, turkiksilla j.n.e. Ester kärsi tästä peitetystä, itsevaltaisesta sekaantumisesta persoonalliseen elämäänsä. Hänen hieno vaistonsa sanoi, mikä oli siihen syynä, yhtä selvästi, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut; ja siksi hän ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt hänelle tuhlasi, ja välistä hän suorastaan ikävöi pumpulipuseroa tai huopahattua, aivan kuin lapsi ikävöi päästä avojaloin juoksemaan metsiä ja maita. Hänen luonteessaan oli jotain kesyttömästä linnusta, joka nyt väristen ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan… Äidistä ja Esterin suhteesta häneen ei Bengt koskaan puhunut; hän oli mielestään tehnyt mitä jalomielisimmän ehdotuksen, ja kun se hylättiin, arveli hän, ett'ei asia enää häntä liikuttanut. Ester sai antaa äidilleen mitä lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyvänsä, hän sai myös mielensä mukaan käydä tämän luona. Yksi asia hänen vain tuli muistaa: ett'ei hän koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytymättömyyttä, jossa tuntui olevan Vångan rautaa ja terästä, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi Bengt äidin vain silloin, kun hän ja Ester olivat yksin; ja kun rouva Hermanson, tietäen, että Bengt mieluinten oli näkemättä häntä vieraanaan, vähitellen jäi pois noista kutsuista, lakkasi Bengt pyytämästä ja arveli täydellä todella, että nyt oli taas hänen ylevä lähestymisyrityksensä hylätty ja hän siis taisi pestä kätensä ja tuntea omantuntonsa puhtaaksi.

Ei liioin koti voinut Esteriä elähyttää; senkin hoitamisessa epäili Bengt hänen kykyjään. Hän oli antanut kaikkein vanhain palvelijain jäädä paikoilleen; sekä hänen miespalvelijansa että taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja jälkimäinen, Charlotte neiti, oli tällä ajalla anastanut itselleen vallan, jota vähemmänkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin olisi ollut vaikea murtaa.

Sillä Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mikä koskaan on hallinnut, olipa sitten vallan merkkinä kuningattaren valtikka tai vain soppakauha. Hän ei antanut Esterin vilahdukseltakaan nähdä suunnatonta ylenkatsetta, jota hän tunsi tätä kohtaan; hän kohteli häntä valtiattarenaan, niiasi syvästi ja kunnioittavasti, näytti hänelle kaikki talon tavarat ja kysyi häneltä aina: "Miten haluaa teidän armonne?" Mutta hän osasi asettaa kysymyksensä äärimmäisen ilkeästi, hän vallan näännytti Esterin joka päivä vetoamalla häneen, jolloin hän viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella paljastamaan tietämättömyytensä hienon talouden salaisuuksista. Ester oli tosin myös sangen sukkela ja häntä olisi ehkä toisissa olosuhteissa huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei hänessä ollut elämänvoimaa eikä leikinteon halua, ja siksi tuli hän sanoneeksi tyhmyyksiä, jotka herättivät vahingoniloa Charlotte neidissä, saapuivat parannettuina painoksina keittiöön ja vähitellen riistivät Esteriltä palvelijainkin silmissä kaiken arvon.

Kaupungilla alkoi kierrellä enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterhän oli kuin pelästynyt lintunen, kun he yhdessä esiintyivät, ja hänelle oli tullut tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi hän kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyväksynyt, tai kuin olisi hän pelännyt, että jotain oli tulossa. Eikä liioin Bengt näyttänyt onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui.

Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin! Heidän täytyi tulla onnettomiksi; erisäätyisten ei pidä koskaan mennä keskenään naimisiin", niin kuului pysyvä kertosäe kaupunkilaisten murhevirsissä Bengtistä ja Esteristä.

Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heittää päältään luonnottoman pakkoröijyn, jossa hän tuskaili, ja olla taas oma itsensä — mutta hän sai melkein aina katua yrityksiään.

Eräissä iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat käsitöilleen salissa ja talon emännän johdolla kiistelivät päivän kysymyksistä ja herrat pelasi whistiä viereisessä huoneessa, johtui puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksessä. Pormestarinna luki ääneen sitä koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteensä, joka hänen piti saada ilmaista muille. Ester lämpeni sekä asian laadusta että muiden innosta, hän vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi äänensä sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi hän huomannut, ett'ei kellään ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteitä kuin Esterillä, niinkuin hänellä yleensä oli useimmista asioista, vaikka ujous esti häntä lausumasta ilmi, mitä hän ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti hän sekä ujoutensa että epäluulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta lapsellisen ylenmääräisellä kiihkeydellä — oman syvän, salaisen tuskansa pakosta — eikä nähnyt, että Bengt joka oli liikaa herrain pelissä — oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen häntä nenälasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yhä ilkeämpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester hänet; hän säpsähti, hänen sydämessään tuntui kuin terävä pistos, hänen silmänsä rävähtivät, hän pelästyi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen — mitä, mitä tästä oli seuraava?

"Ja minä", puuttui Bengt heti puheeseen, mitä ivallisimmin hymyillen, "ehdotan, että naiset, jotka eivät ole tuoneet mitään pesään, perustavat erityisen yhdistyksen ja kääntyvät kunink. Majesteetin puoleen pyynnöllä, että he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin ett'ei heidän tarvitsisi kärsiä inhottavain miesten sekaantumisista. Se olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava vaikutus!"

Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat herättivät epämieluisan tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, hämmentyivät kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian.

"Ja minä ehdotan", huudahti hän, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi huvitettuna ja tyytyväisenä, "että kaikki herrat, jotka hävittävät vaimonsa rahat pelissä ja juomisessa, muodostavat seuran ja kääntyvät myös H. Majesteettinsa puoleen pyynnöllä, että vaimot velvotettaisiin antamaan suurista työpalkoistaan, kun on kysymyksessä niin jalo ja tärkeä asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli miehistä johdonmukaisuutta, ja sitä kannattaa tosiaan ottaa huomioon!"

"Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti
Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen.

"Tai kun ritarilliset miehet sitä noudattavat", lausui pormestarinna äänellä, johon tuli yhä enemmän vallatonta leikillisyyttä ja kiihtynyttä harmia.

Bengt kumarsi jälleen.

"Tiedän naisten panevan suurta arvoa siihen, että saavat sanoa viimeisen sanan kiistassa — tahdon siis olla ritarillinen ja annan pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi Bengt hymyillen ja käännähti koroillaan.

"Ja minä — minä teen niinkuin killepelissä, kun eräs vissi kortti tuo epämieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat käsiään ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti päätään pudistaen, osotteeksi, että hän aikoi pitää ritarillisen päätöksensä.

Tämän pienen yhteentörmäyksen jälkeen ei keskustelu enää sujunut. Vain ylpeys oli estänyt Esteriä purskahtamasta itkuun, ja hän istui hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat jääkuorena hänen sydäntään. Hän ei voinut jäädä illalliselle, hän jätti talon rouvalle hyvästi ja meni pois, välittämättä Bengtistä ja ihmetyksestä, jota hän herätti noin äkkiä yksinään poistuessaan pidoista.

"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua — minä tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy… Hän ei ole se, miksi häntä luulin, ei se, jota rakastin, minun Bengtini on kuollut, kuollut on rakkauteni … nyt olen toisen oma … vieraan miehen, joka hävittää paraimman ja kauneimman itseni … en voi elää hänen kanssaan … en voi! Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla … ja hän tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin lahjottaa rakkauteni… En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen asemaansa — en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja rikkaaksi … minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi … kaikki oli vain niin luonnollista, jos hän todella rakasti… Mutta rikkauden epäjumala, jota en kumartanut, kostaa … hän vaatii oikeuttansa … kun hän ei silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut… Oi Bengt, Bengt … minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki muutamassa kuukaudessa on muuttunut…!

"Mutta minäkin kostan … käytän oman leiviskäni: kauneuteni, taiteilijalahjani … minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin … niin … sen teen … minä karkaan hänen luotaan … hän musersi rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli kalleinta ja pyhintä … minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän pani niin suurta arvoa… Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle — voi, niin sydämestäni, niin sydämestäni … sen annan kaikkien ihailtavaksi — siten minä kostan … tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa…"

Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä, levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena, milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä — mutta Bengtin epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä värisemään tuskan- ja kostonriemusta…

Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi. "Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua, sillä silloin lähden heti!"

Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset…

Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä, päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti:

"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?"

"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi."

"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt äskeiseen terävään tapaansa.

"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys on paras lääke."

Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen.

Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa Vångan tehdasta.

Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut, siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui. Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi.

Nyt syntyi jännittävä ottelu Esterin ja Charlotte neidin välillä. Ester menetteli yhtä viekkaasti, kuin hänen vihollisellaan oli tapana tehdä. Hän käytti samoja keinoja, ei tehnyt mitään varomattomia hyökkäyksiä, houkutteli Charlotte neidin selittämään suunnitelmansa erikoisseikkoja myöten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nöyränä käytökseltään, että asianomainen tuli mitä paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli koonnut kyllin aineksia, jotka hänen nopea käsityksensä ja hyvä muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietolähteiksi, otti hän valtioviisaasti koko johdon käsiinsä ja sovitti yhteen tietonsa vallan erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon sääntöjen mukaisesti. Sanomattoman taitavasti sysäsi hän Charlotte neidin valta-istuimelta, jolla tämä niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui itse hänen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi hämmästyksestä: mitä tämä oli, mikä kissankynsi niin äkkiarvaamatta pistihe näkyviin? Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta rajattomaksi hämmästyksekseen kohtasi hän Esterissä ensi kerran rouva Falkensternin, johon eivät hänen terävimmät, paraimmatkaan aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti näkyvää tappiota kärsinyt, olivathan hänen tietonsa onnistuneitten päivällisten pohjana; mutta hän oli kärsinyt sisäisen tappion, siitä ei epäilystäkään, ja että Ester tämän jälkeen kohosi arvossa hänen silmissään, sen huomasi siitä, että Charlotte neiti, joka tähän asti oli pitänyt Esteriä "kilttinä ja hyvänä", tämän muistorikkaan yhteentörmäyksen jälkeen aina hyväntahtoisesti kuvaili häntä sanoilla: "ilkeä, ahne ja riidanhaluinen". Mutta päivälliset onnistuivat loistavasti; ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljensä kodissa eikä suinkaan vähinten hänen nuorta puolisoaan, jonka kauneus aiheutti heidän puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan säteili. Juuri tuollainen tuli hänen vaimonsa olla, kaikkein ihailema — ja hänen käytöksessään miellytti häntä juuri tuo hieman hillitty sävy, jota oli Esterin iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mitä välitti hän hänen köyhyydestään ja alhaisesta syntyperästään? Ne hän oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helinässä ja katsellessaan tuota tenhoavaa nuorta naista edessään…

Mutta Ester ei unohtanut; hän tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin hurmaantunut, ihastunut katse häntä kohtasi…

Illalla, vieraitten mentyä, veti Bengt Esterin kiihkeästi syliinsä, suuteli häntä, huomaamatta, miten vastahakoiset hänen huulensa olivat, ja huudahti riemastuneena:

"Sinä olet tänään näyttänyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, että sinussa olisi niin paljon hienoa maailmannaista."

"Oh, näyttelijätärhän minussa vain pilkisti esiin — minä voin näytellä, mitä osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui hänen syleilystään, kylmästi nauraen.

Bengtin kasvot synkkenivät. Häntä inhotti kuulla sanaa "näyttelijätär" Esterin nimen yhteydessä; sen tiesi Ester, mutta nyt oli hän sillä mielellä, että häntä huvitti käyttää sitä.

"Tarkotatko siis, ettet tuntenut ystävällisyyttä, jota osotit vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sitä?"

"Kyllä minä sitä tunsin — mutta näyttelijän tavalla. Luuletko sinä, että taiteilija voi esittää osaansa tuntematta johonkin määrin sitä, mitä hän näyttelee?" vastasi Ester samalla kylmällä naurulla.

"No, siinä tapauksessa voin vain taputtaa käsiä ja sanoa, että näyttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti, johon Ester vastasi samoin kumartaen.

Mutta keväämpänä sattui jotain, joka muutti sekä Esterin että Bengtin elämän: Esterin piti tulla äidiksi.

Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita, ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa onnenlinnassa… Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan…

Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä.

Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi, vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui tuskaa ja katkeruutta. Hän ei voinut taipua; hän ei edes vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus. Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana täytyi löytyä jotain, löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui…

Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä, mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä mielensä mukaan.

Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei Ester ikinä olisi sitä unohtanut.

Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella, mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat. Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen… Ja tuon näyn yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto … pahuudenpalkka … rangaistus… Bengtin sielua värisytti. Oliko hän viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen? Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai kaivannut…

Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin, joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen, ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen…

Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni", ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut — minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta, jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle hyvää."

Ja hän matkusti — hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä.