Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos

VIII.

Esterin ankaran sairauden jälkeinen talvi muodostui hänelle syvän yksinäisyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemmän puuhaa kuin milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syynä asianhaarat tai Bengtin tottumus lakkaamattomalla työllä vastustaa levottomia, synkkiä ajatuksia. Välistä viipyi tämä useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi ja saattoi illan toisensa perästä istua kirjotuspöytänsä ääressä puoleen yöhön.

Sillä välin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli häntä kohdannut ja jonka jäljet vielä tuntuivat, antoi jälleen kaupungin rouville, pormestarinnalle etunenässä, oikeuden "suojella" häntä, niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa hänelle hyviä terveysopillisia neuvoja, — joita hän ei milloinkaan seurannut, — ja tulla aamupäivin hänen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyvää. Mutta Ester itse ei koskaan lähtenyt minnekään; häntä seuraelämä väsytti, ja vielä terveeksikin tultuaan hän tietämättään hieman näytteli taudista toipuvan osaa, jotta hänellä olisi oikeus niin paljon kuin mahdollista vetäytyä pois muiden parista.

Äiti oli nyt enää ainoa, josta hän elämässä välitti. Hänen tunteensa, joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihkeällä voimalla äitiin, joka oli ollut hänen syvimmän rakkautensa esine lapsuuden ja nuoruuden päivinä. Kun Bengt oli poissa, kuljetti hän äidin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti hän häikäilemättä suurimman osan aikaansa äidin luona. Rouva Hermanson yritti vastustella, koetti saada Esteriä käsittämään velvollisuutensa, mutta turhaan. Häntä kohtasi jokin kova ja kylmä, passiivinen itsepintaisuus, jota hän ei ennen ollut huomannut tyttäressä.

"Äiti kulta", vastasi Ester äidin varotuksiin, "älä huoli puhua enää — minä en kestä sitä … kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa sinua minua ymmärtämään…"

Ja hän istuutui äidin viereen, nojasi päätänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi omituinen hillitty terävyys äänessään:

"Salli minun tämä ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin tukehuttavat pahat ajatukseni minut… Olen huomannut, ett'ei minussa ole hituistakaan rakkautta … sillä, katso, minä tunnen … että melkein vihaan häntä, niin, äiti, hän on minusta inhottava, väliäpitämätön kuin hän on surusta, jonka pitäisi olla meidän molempain… En tahdo hänelle mitään pahaa, mutta tahdon hänet mielestäni karkottaa, unohtaa, että häntä onkaan, että tiemme kerran sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sillä minä en voi toisin, minun täytyy ihailla sitä, jota rakastan… En koskaan rakasta ihmistä, rakastan vain sitä, mikä hänessä on hyvää, jaloa. Ja kun sitä ei löydy, niin on rakkauteni ollutta … mennyttä!"

"Mutta oletko ajatellut, ett'et itsekään ole virheetön, Ester? Jos kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei kukaan myöskään sinua rakastaisi."

Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.

"En minä vaadi, että ihmiset ovat virheettömiä, siinä erehdyit, äiti", sanoi hän viimein. "Mutta, näetkö, minä vaadin, että rakastettuni sielu sointuu samoin kuin omani, että pohjasävel olentomme sisimmässä on sama; — pinnalla voi olla epäsointua, mutta se kyllä häviää, kunhan pohjasävel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy omaani, ja siksi, että tuon olen huomannut, en voi enää häntä rakastaa."

"Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siinä olet oikeassa. Muutoin sinä rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehessäsi esiin kaiken hänessä piilevän hyvän."

Ester pudisti päätään.

"Ensiksikään en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin miehissä piilevää hyvää, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig weibliehe'. Voin rakastaa — rajattomasti — mutta en kykene 'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielellään tekevät. Ja toiseksi", hän alensi ääntään ja kääntyi puolittain pois, "minä melkein uskon, ett'ei hänessä todellakaan ole mitään hyvää…"

"Ester, Ester, miten voit puhua noin, enhän enää tunne omaa lastani! Luuletko, että löytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyvää? Ja miten kävisi, jos kaikki olisivat yhtä kovasydämiset kuin sinä?"

Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen.

"Jumala hänelle antakoon anteeksi, mutta minä en vielä voi", kuiskasi hän, "hän on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, — hän on soaissut muinaisen valoisan, vahvan uskoni elämään…"

"Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi antavan mielen, rukoile sitä, sillä kerran tarvitset itsekin anteeksiantamusta…"

Ester ei vastannut, hän vain painoi päänsä äidin rintaa vasten ja itki hiljaa ja kauan…

Eräänä aamupäivänä, kun hän tuli äidin luo, oli tämä vielä vuoteessa, ja kun Ester tarttui hänen käteensä, tunsi hän, että se oli kuumeinen.

"Äiti", huudahti Ester, heittäytyen polvilleen sängyn viereen ja painaen otsaansa äidin kättä vasten, "sinä et saa jättää minua, minä en kestä sitä — muista, että sinä olet ainoani — en päästä sinua, taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun…"

"Vaiti, vaiti — älä puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson, "kuoleman edessä täytyy meidän hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi rakkaus vaatia ja antaa, ei ijäisen elämän lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei mikään voi pidättää minua, et edes sinä, Ester… Katsos, pikku Ester", jatkoi hän hetken vaitiolon perästä, Esterin yhä kätkiessä kasvojaan äidin käteen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meidän täytyy sitä seurata, ja ihmeellisintä on, että seuraamme mielellämme, olivatpa jälkeenjäävät meille kuinka rakkaat tahansa…"

"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester.

"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset niistä … uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua kuilujen yli ja kuulee rukoukset…"

"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!… Minä en voi kestää sitä… Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä aarrettani … ei, ei…"

"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin, kaukokatseisin silmin.

Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä…

Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa, vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut, lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu… Pääpuolessa istui yksinäinen, kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.

Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste, kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa, tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä."

Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa. Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa, sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan…

Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja sanoi äkkiä:

"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?"

"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat valituiksi.

Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti, heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti:

"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin … niin, pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja joll'et voi muuttua, niin … paras lie että eroamme…"

Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän vastasi:

"Niinkuin tahdot."

"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?"

"Ei — ei mitään — nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti.

"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo hautajais-ilme!…"

"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti.

"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo mennyttä…"

Ester ei vastannut, hän istui liikkumattomana, katseli maahan, ja kasvoilla kuvastui väsynyttä väliäpitämättömyyttä. Viimein kohotti hän arkana silmänsä; kolkko hiljaisuus kauhisti häntä. Bengtin kasvot olivat synkät ja ankarat, hänen silmissään säihkyivät rajuilman ensi salamat.

"Varo itseäsi!" huudahti hän ja ojensi uhaten kätensä Esteriä kohden, "sinä et tiedä, mitä teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et muutu … niin … Jumal' auttakoon…"

"Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se on minulle vain voitoksi…"

Mutta Bengtin käsi ei koskettanut häntä. Hän kääntyi nopeasti, tarttui sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan.

"Minä vaadin, että muutat käytöksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain valittamista — tahdotko, että jokin olisi toisin — sano suoraan, onko sinulla valituksen syytä?…"

"Ei … ei…", vastasi Ester veltosti.

"Ei … ei…", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole mitään valittamista, niin mikä sinun sitten on?"

Ester tuijotti eteensä kauan, uneksivasti.

"Ei koskaan valiteta, että kevät on niin lyhyt, että kukat kuihtuvat ja kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi hän, "surraan vaan ja kaivataan!"

"Jos tuolla lorulla tarkotat, että olen muuttunut sinua kohtaan, niin olet itse syypää siihen. Minä en ensimmäisenä muuttunut. Ja muista, että ainoaan todelliseen suruusi — joka myös on minun suruni — lapsettomaan avioliittoomme, en minä ole syypää…"

Ester vavahti ja kalpeni entistä enemmän.

"Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa veristä haavaa?"

"Anteeksi, en tiennyt, että se vuosi verta, et ole koskaan puhunut siitä — niin paljon kuin mahdollista olet koettanut näyttää väliäpitämättömältä ja tunteettomalta… Mutta muutoin", lisäsi hän teeskennellyn huolettomasti, "eihän hyödytä surra saavuttamattomia! Jos jotain haluat, niin tee siitä jyrkkä loppu ja hanki haluamasi … joll'et voi sitä saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkkä loppu ja muserra toivosi. Niin minä olen tehnyt, voit koettaa samaa … jos tahdot… Happamin naamoin ei veristäviä haavoja paranneta, se on varmaa…"

Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui hän Bengtin edessä ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itseään, kuin piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi hän ja sanoi soinnuttomasti "hyvää yötä" ja meni ovea kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Bengt yhtä kuivasti ja kääntyi pois. Mutta kun
Ester jo oli avannut oven, huusi hän hänen jälkeensä:

"Muista, mitä sanoin — muista, että minulla on oikeus vaatia sinulta ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!"

Ester ei vastannut eikä kääntynyt, mutta makuusuojaan mennessään hän ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, että toinen ihminen, ehkä tahtomattaan, tarkottamattaan, aina löysi sanat, jotka kaikkein enin haavottivat ja kiusasivat toisen sydäntä…

Sinä yönä ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin perästä vieri ja yhä istui hän kirjotuspöydän ääressä, päätään käteen nojaten ja synkästi eteensä tuijottaen…

Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yhäti karkotettuna aaveena on hiipinyt ympärillämme, koettaen vallata meitä, äkkiä saa selvät piirteet ja pakottaa meidät katsomaan itseään suoraan silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen kärsimyksemme kamala selvyys; me ymmärrämme, mitä emme ennen ymmärtäneet, me näemme takanamme koko elämämme luisuvan pinnan ja fatalistisella levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri tällaiseksi täytyi kohtaloni muodostua, tähän oli minun tultava."

Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivintää ympärillään, että kun se nyt yön hiljaisuudessa jyrkästi ja selvästi kuiskasi tuon kauhean sanan hänen korvaansa ja hän antautui kiusauksen valtaan, tuntui hänestä vain, kuin olisi suuri, ikävöity rauha valunut hänen sieluunsa ja tuudittanut tuskat lepoon.

Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei mikään voi häiritä… Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää elämän tuskia ja pettymyksiä… Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä… Kuolema herättää jälleen rakkauden eloon … katumus saa unohtuneet nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi — onnellinen antaa mielellään anteeksi — sovinnon lempeys haihduttaa kaikki epäsoinnut… Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema?

Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli riistänyt … syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe, kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden…

Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen.

Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut mitään epäröimistä. Hänen täytyi kuolla, koska hän ei voinut elää; se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi. Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa.

Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani, mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo, saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin … olen varma, että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma, valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut…"

Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen, näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa, eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, — vierasten kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?" Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset näyt täyttävät mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin, kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" — "Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä…" Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja kätkee kasvonsa hänen syliinsä. — Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet.

Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä", soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat lausunut.

Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva syvyys.

Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle höyrylaivalaiturille, missä — sen hän tiesi — vesi oli syvää, ja siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä.

Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.

Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat huokailut, syvä yksinäisyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka täytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva hänen koko olemuksensa ylitse.

Hän katsahti ympärilleen: ei ainoatakaan elävää olentoa. Kaukaa kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitkäveteinen ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan höyrylaivan lyhdystä… Hän kääriytyi päällysvaatteeseensa, pani kätensä ristiin ja katsoi taivaaseen päin, huulten kuiskaillessa hiljaista rukousta.

Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni, heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja, aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys … hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä tuntenut aavekäden kosketuksen… Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota kauheaa äärettömyyttä kohti … heittäytyä, kadota kuin atoomi avaruuteen? Jumala — Häntähän Ester ei tuntenut — missä oli Hän, kuka Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa? Äiti — tapaisiko hän häntä enää — ehkä oli hän jo menehtynyt, kadonnut, haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?…

Kamala autiudentunne puristi kokoon hänen sydäntään, ja hän katseli tuskaisesti vettä jalkainsa juuressa, löytääkseen siitä kuolemanrauhaa, joka oli häneltä paennut. Mutta tuon suuren tähden kuva värähteli vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ijäisyyden salaisuus sielläkin kohdannut häntä.

"Ijäisyys … mitä on ijäisyys … mitä elämä? Minne kuljemme … kusta tulemme … miksi elämme tätä kärsimysten ja pettymysten elämää?"

Nuo ajatukset, jotka heräsivät kuin pitkästä unesta, suhisivat puolitajuisina hänen aivoissaan, ja silloin oli hän äkkiä kuulevinaan Bengtin äänen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo juhlalliset sanat: "me ymmärrämme niin vähän taivaallista ylevyyttä…"

Kuinka ihmeellistä, että Bengt, uskonnosta väliäpitämätön Bengt, jonka kanssa hän tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ijäisyydestä, oli vaikuttava hänen sielunelämäänsä sanoilla, jotka todellisuudessa varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat!

Ei, hän ei voinut nyt kuolla; hänestä tuntui kuin olisi hänet herättänyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti hänet vastoin tahtoaan takaisin elämän taisteluihin.

Hänen sielussaan muodostui jotain uutta: himmeä, nyt vielä muodoton tunne siitä, että hänet oli luotu tuota ijäisyyttä varten, jonka olemassaolo oli hänelle selvinnyt ja joka oli hänen sielunsa herättänyt unesta — sillä oli oikeus häneen, sille täytyi hänen elää…

Hän ei ollut vielä koskaan ajatellut olevansa ijäisyysolento; mainen elämä, tuo hänen olemisensa satunnainen muoto, oli hänet raudanlujasti kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe hänen sieluunsa ensi kerran aavistus olemisen tarkotuksesta…

Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa, hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen…

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli tyhjää ja sisällyksetöntä.

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja kuiskasi:

"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun opettaa minua elämään…"

Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta, joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki:

"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho, joka aamulla kukostaa… Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra; kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi… llahuta meitä niitten päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten, joina olemme onnettomuutta kärsineet!"

Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen.

Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta, käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily.