Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos

XI.

On ihmeellistä, kuinka lapsen pieni olento voi täyttää kodin, täyttää sen niin, että surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet päivän tieltä, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta huoneeseen, niin että kaikkialla syntyy elämää ja iloa, aivan kuin oravain hypellessä metsässä, ja kuinka heleä, lepertelevä lapsenääni hyväilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin kaikki, mikä on unensuloista ja täynnä sadun ja runouden tuoksua.

Niin tuli pikku Sven autioon, tyhjään kotiin, joka niin kauan oli häntä odottanut. Siitä tuli hänelle suuri lintuhäkki, jossa yksi ainokainen pieni, tummasilmäinen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket päivät aamusta iltaan. Kuin syntyperäinen hallitsija otti hän huostaansa toisen huoneen toisensa jälkeen. Ensin lastenkamarin, jossa hän aina tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla — niin pian kuin tuli ilmettä hänen katseeseensa ja huulet osasivat hymyillä, pyrki hän sinne — sitten, kun hän rupesi kävelemään, astua lyllersi hän saleihin ja Bengtin huoneeseen. Hänellä oli silminnähtävä taipumus niin pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa.

Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat ensimmäisiä esineitä, joiden lähempään tuttavuuteen Sven joutui. Mutta hänen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat jyrkästi esiin; vanhoista univormu-herroista hän piti, niille hän suojelevasti nyykäytti päätään ja Bengtin täytyi nostaa hänet ylös, että hän sai niitä taputtaa ja hyväillä. Mutta oli siellä myös kuva naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli, ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä "mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi, mutti-rouva, hyi, hyi!"

"Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen.

Mutta siitä ei Sven mitään tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain sanain joukkoon, joilla hän lapsena rikastutti äidinkieltään, ja vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka sai siitä pitäin nimen: "mutti-rouva".

Keittiö oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun hän kasvoi hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyvän ja pahan, käytti hän aina tilaisuutta hiipiäkseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar, ei pitänyt silmiään auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu pujahti hän sisään ja hieroi ystävyyttä Liinan ja ruokakaapin suurten hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti ihastuksesta ja lankesi niin syvälle myötenantavaisuuden-syntiin kuin langeta voi — unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mitään, joka ei heille sovellu, — sitten katkerasti katuakseen ja pitääkseen pikku esitelmiä kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan välittänyt. Ja minne hän tulikaan, toi hän muassaan päivänpaisteisen luonteensa, ja kaikkien täytyi nauraa hänelle, kuunnella hänen juttujaan ja täyttää hänen toivomuksiaan, olipa heillä kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin kasvoille, joissa syvälle syöpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen kätösensä hänen kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa".

Yleensä oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mitä ajatella voi, jolla oikeastaan näytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja huoleton tarvitsematta koskaan nähdä ketäkään tyytymättömänä tai suruisena. Ehk'ei hän aina liene ollut vallan tottelevainen; hän unohti niin helposti, mitä äiti oli sanonut, ja hänellä oli erinomainen taito luikertaa käsistä, lempeästi, hämmästyneesti sanoen: "Sitä ei Sven muistanut". Mutta Ester hänet viimein noista luikertelemisista paransi. Salissa oli hylly ja hyllyllä hienosti veistettyjä norsunluisia nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta tätä kieltoa ei hän koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi hän sinne, istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyväisyydestä loistaen noita houkuttelevia kaluja; sitten siveli hän sormensa päällä niitä, yhä rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun kävi, otti hän ne hyllyltä, toisen toisensa jälkeen. Ja kun Ester torui häntä tottelemattomuudesta, vastasi hän mitä viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei voi muistaa, ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin kauniit!"

Eräänä päivänä sattui sitten, että Sven jäi hetkeksi yksin saliin. Heti kääntyivät hänen silmänsä pieniin kiusanhenkiin hyllyllä; hän laski tavarat kädestään, juoksi sinne ja alkoi tapansa mukaan varovasti silittää sileää, valkosta jalkaa. Mutta ennen pitkää voitti kiusaus hänet, silmät paloivat halusta, pienet lihavat kätöset puristuivat ahnaasti nukkien ympärille ja parissa sekunnissa olivat ne kaikki vaeltaneet lattialle, ja sitten Sven istuutui ja kaikki kiellot unohtaen antautui hetken nautintoon.

Mutta vähän ajan perästä näki Sven äidin seisovan kynnyksellä ja tarkastelevan häntä hiljaa ja moittivasti. Sven ei kuitenkaan antanut häiritä itseään; hänestä oli hyvin mieluista siirtää ikävät kohtaukset niin kauas kuin suinkin — tapa, jonka hän säilytti elämänsä loppuun asti — ja koska äiti ei mitään virkkanut, voi hän mielestänsä jatkaa hupaista leikkiään. Vasta kun hän kuuli Esterin totisen kysymyksen: "Sven, mitä sinä teet?" katsahti hän ylös kesken leikkiään ja päästi irti pikku nuket. Mutta nytkin osotti hän taitoaan selviytyä pulmallisista sattumista, sillä hän vastasi sanomattoman turvallisen ja tyytyväisen näköisenä: "Sven siivoo, niinkuin Mari aamulla".

Ester kääntyi peittääkseen hymyään. Hän muisti omaa lapsuuttaan ja pieniä viekkaita yrityksiään päästä epämieluisesta asemasta.

"Sitä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi hän ankarasti, "se on Marin tehtävä eikä sinun. Sinua on päinvastoin kielletty koskemasta pikku nukkeihin. Pane ne nyt kauniisti takaisin ja tule äidin luo."

Levollisesti ja täsmällisesti, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, pani Sven nuket pois ja tuli sitten äidin luo vallan turvallisen näköisenä kuin viattomasti syytetty ainakin.

"Tiedäthän, Sven, ett'et saa koskea nukkeihin?"

"Mutta sitä ei Sven voi koskaan muistaa, äiti, ne ovat niin kauniit!" vastasi hän ja näytti niin voitonriemuiselta kuin olisi lausunut mitä painavimman todistuksen.

"Mutta etkö ymmärrä, Sven, että kun sinä unohdat, niin olet tottelematon äitiä kohtaan", jatkoi Ester kuulusteluaan.

"Ky-yllä", vastasi Sven jo hiukan säveämpänä.

"Ymmärrätkö, että olet ollut tottelematon?"

"Ky-yllä." Tällä kertaa oli ääni kuiskaava, ja vapiseva alahuuli ja sumentuvat silmät kertoivat lähestyvistä kyyneleistä.

"Tiedätkö, Sven, mitä äidin täytyy tehdä, kun olit noin tottelematon?" jatkoi Ester ja hänenkin huulensa vapisi.

"Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani päänsä kallelleen ja katsoi äitiä niin suloisesti ja alistuvasti, että Ester luuli sydämensä halkeavan liikutuksesta. Jos hän olisi seurannut äidintunnettaan, olisi hän sulkenut pikku rikollisen syliinsä ja peittänyt hänet suudelmilla, niin ihastuttava hän oli Esterin mielestä, seisoessaan tuossa vapisevin huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettynä äidin silmiin. Mutta hän karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi totisesti, kyyneleen toisensa perästä vieriessä hänen kuumottavia poskiaan pitkin:

"Niin, katsos, pikku poju, äidin täytyy sinua rangaista, kun olit tottelematon, niinkuin Jumalan täytyy meitä isoja ihmisiä rangaista, kun emme ole seuranneet hänen käskyjään; mutta sinä näet kyllä, että se on vaikeaa äidille, äidin täytyy itkeä monta, monta kyyneltä ja hänen sydämeensä koskee, mutta hänen täytyy rangaista sinun tähtesi…"

Sen enempää sanomatta laski hän pikku Svenin polvilleen, avasi hänen housunsa ja löi pari kertaa hänen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai", sanoi Sven; ei häneen koskenut kovasti, mutta hänestä oli sopivaa ja edullista, että äiti niin luuli. Mutta kun hän pääsi taas jaloilleen, loistivat hänen kasvonsa pelkkää iloa ja tyytyväisyyttä. "Nyt ei Sven koskaan enää ole tottelematon", vakuutti hän vakavana.

Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa merkityksessä, Mutta hyllyn pieniä kiusankappaleita ei hän enää koskenut. Välistä hän vilkuili sinnepäin, niin, vaipuipa toisinaan niitä katselemaankin, mutta silloin hän samalla piti itselleen pieniä varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, äiti sanoi niin, Sven lupasi äidille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon".

Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi hänessä myös rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka päivä laahasi hän muassaan jotain kirjaa, huudellen: "Äiti, näytä Svenille tätä!" Mutta melkein aina täytyi heidän ensin katsoa erästä määrättyä kirjaa ja siitä kirjasta erästä kuvaa, ritaria täysissä aseissa, hevonen vierellään, eikä Sven milloinkaan väsynyt sitä katselemasta ja siitä juttelemasta,

"Onko hänellä miekka vyöllä, äiti?"

"Tietysti, suuri miekka."

"Lyökö hän sillä?"

"Tietysti; hän lähtee taisteluun, hevonen on jo valmiina — nyt heilahuttaa hän itsensä satulaan ja ratsastaa pois…"

"Ketä vastaan hän taistelee?"

"Kaikkea pahaa vastaan maailmassa, jalo ritari taistelee kaikkea sitä vastaan, mitä Jumala ei rakasta…"

"Voittaako hän, äiti?"

"Voittaa, lapseni; se, joka taistelee oikean ja Jumalan puolesta hän voittaa aina, vaikka taistelu olisi miten vaikea tahansa…"

Ja pikku Sven vaikeni, syventyi katselemaan ritaria, silitti sormellaan hänen kypäriään ja miekkaansa ja ajatteli monta ihmeellistä ajatusta. Hänen hämärissä, siniusvaisissa lapsenunelmissaan leijaili kuvia taisteluista elämän tuntemattomilla mailla, kuin hurmaavia satuja, jotka vaikuttivat syvästi hänen pieneen sieluunsa ja täyttivät sen sävelillä, jotka eivät koskaan enää lakanneet kaikumasta…

"Äiti", huudahti hän ja kääntyi äitiinsä silmät loistaen, "kun Sven tulee suureksi, ratsastaa Svenkin taisteluun!"

"Vanha ritariveri kiehuu hänessä", sanoi hymyillen Bengt, joka seisoi heidän takanaan ja kuunteli Svenin puhetta.

Mutta Ester ajatteli: "Minun rukoukseni synnyttävät hänen ajatuksensa, rukoukseni, että hänestä tulisi sankari, joka taistelee hyvän ja oikean puolesta, Jumalan valtakunnan lähestymiseksi…"

Niin myös Esterin laulut, joita hänen oli tapana hyräillä, loivat ilonhohdetta Svenin lapsuuteen. Niidenkin joukossa oli tällä omat erikoiset mielilaulunsa, joita hän ei väsynyt kuulemasta. Yksi niistä oli pieni "Aamulaulu", ja sen suhteen oli Svenillä omat kujeensa. Välistä sattui — pienten väliaikain takaa, sillä Sven rakasti myös vaihtelua esteettisissä nautinnoissaan — että Gucka puoli kahdeksan aikaan, jolloin Svenin oli määrä nousta, tuli Esterin luo, joka kernaasti nukkui kauan aamuisin, ja katsottuaan hänet hereille, huolestuneena sanoi: "En tosiaankaan tiedä, mikä Svenin on, mutta en saa häntä valveille, hän vaan nukkuu ja nukkuu…"

Ester hymyili, hän ymmärsi kyllä tämän tiedonannon tarkotuksen.

"No, parasta lienee, että tulen sinne", sanoi hän, ojennellen jäseniään.

"Niin, parasta on", vastasi Gucka luopumatta huolestuneesta ilmeestä, jonka Sven oli hänelle suurella tarkkuudella opettanut, "hän on niin itsepintanen, se poika!"

Ester nousi, pani aamupuvun ylleen ja meni lastenkamariin.

Siinä Sven makasi vuoteessaan ja aamu-aurinko heitti ikkunasta säteensä tuon pienen pyylevän pojan yli, joka nojasi punasta, lämmintä poskeaan tanakkaa kättään vasten. Hän näytti olevan syvässä unessa, mutta puristi omituisella tarmolla kiinni silmiään, ja huulet liikkuivat, niin ettei suinkaan ollut vallan oikein unen laita. Kun Ester tuli, ei hän kuitenkaan liikahtanut, vaan hengitti syvään ja huomattavasti, sillä välin kuin Ester istuutui sängyn laidalle ja hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi pojan veitikkamainen katse loistanut suljettujen luomien takaa ja pidätetty hymy vavahdellut hänen huulillaan, kuin päivänsäde väreilevällä vedenpinnalla. Sitten alkoi äiti laulaa:

"Päivä kulkevi kattoja ja käki lehdossa kukkuu, vaan äidin poju se pikkuinen, hän liian kauan jo nukkuu."

Esterin laulaissa viimeisiä sanoja, avasi Sven nopeasti silmänsä, kirkkaat ja tummat kuin kaksi pientä metsälampea, huusi ihastuksesta ja kiersi kädet äidin kaulaan. Sitten hypähti hän ääneen nauraen vuoteeltaan ja ilmotti heleällä äänellä ympäristölleen:

"Nyt on poju pikkunen hereillä!"

Toinen lempilaulu, pieni juttu neljästä hiirestä, jotka tanssivat niin, että "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan ilosta. Lapsenmielikuvituksensa taikalasin läpi näki hän koko tuon eriskummallisen tapahtuman: neljä hiirtä, sadun neljä verratonta hiirtä, joita ei kukaan ollut ikinä vielä nähnyt, tanssii ja pyörii vinhemmin kuin hiiret tai ihmiset konsanaan; yhä suuremmiksi ja suuremmiksi ne kasvavat, ne ulottuvat taivaisiin asti, ne polkevat koko maata; viimein alkaa maakin kieppua, se jyskää ja ryskää, kun lopuksi kaikuu äidin valtava: "pim, pam!" Silloin tuntuu Svenistä, kuin pyörisi kaikki ympäri, maa ja taivas, hän itse ja äitikin. Ja ihastus saa hänet vallan pyörälle päästään, hän hyppii ja potkii ja nauraa kihertää, kuin olisivat kaikki elämänilon ja -riemun henget päässeet irti.

Silloin otti Ester hänet polvilleen, painoi häntä rintaansa vasten ja kuiskasi, peittäen hänet suudelmilla:

"Sinä pikku päivänsäde, sinä pikku onnentuoja, sinä pieni armas Jumalan lahja!"

"Mitä on Jumalan lahja, äiti?" kysyi Sven ihmetellen; usein oli hän kuullut äidin käyttävän tuota lempinimeä, ja nyt oli hänen mielestään aika saada tietää sen merkitys.

Ester istui hetken kätkien kasvojansa Svenin kiharoihin ja ajatteli; sitten katsahti hän ylös, asetti Svenin mukavampaan asentoon sylissään ja sanoi:

"Oli kerran aika, pikku Sven, jolloin äiti oli hyvin murheissaan. Joku oli tuottanut minulle pahaa mieltä ja minä surin sitä ja ajattelin, ett'en enää koskaan tule oikein iloiseksi. Silloin eräänä päivänä kuulin sydämestäni viserrystä, aivan niinkuin metsässä ollessaan kuulee, kuinka pieni lintunen lauleskelee pilvisenä marraskuunpäivänä, keskellä lunta ja jäätä. Ja minä niin ilostuin ja hämmästyin ja kuuntelin hartaasti… Ja yhä heleämmin soi viserrys päivä päivältä, ja viimein alkoi pikku lintuni laulaa… Et usko, miten ihanasti se lauloi … laulun toisensa jälkeen … se lauloi auringosta ja keväästä ja ilosta ja rakkaudesta, kaikesta, mikä elämässä on valoisaa, hyvää ja kaunista… Mutta enin se lauloi Jumalasta ja Hänen isänrakkaudestaan…"

Pikku Sven istui ja kuunteli suurin silmin ja puoliavoin suu liikkui hiljaa, kuin olisi hän tiedottomasti seurannut mukana äidin kertoessa. Kun Ester hetkeksi vaikeni, kuiskasi Sven ujosti ja ihastuneena:

"Minäkö olin tuo pieni lintu, äiti?"

"Odota, niin saat kuulla. Arvaathan, miten iloiseksi ja onnelliseksi tulin, kun kuulin linnun laulavan sydämessäni. Koko apea mieleni katosi, en voinut enää koskaan olla suruinen, voin vain kiittää ja ylistää Jumalaa … niin, minä aloin laulaa, minäkin, ja niin me lauloimme yhdessä, pikku lintuseni ja minä… Mutta eräänä päivänä se vallan vaikeni, mutta ei siksi, että se olisi ollut kuollut, ei, päinvastoin, nyt oli se laulava ja visertelevä enemmän kuin koskaan ennen, vaan siksi, että se oli jättävä sydämeni ja pääsevä ulos maailmaan. Ja silloin oli pikku laululinnusta tullut suuri, vankka poika, ja se poika olit sinä! Ja siksi nimitän sinua Jumalan lahjaksi, sillä Jumala pani sinut sydämeeni, kun olin suruinen, tehdäkseen minut jälleen iloiseksi ja onnelliseksi!"

Ester painoi häntä rintaansa vasten, ja Sven kiersi hellyytensä ylenpalttisuudessa kätensä äidin kaulaan.

"Oi äiti, äiti, nyt tiedän, miksi niin rakastan sinua … minähän olen aivan kuin pikkuinen osa sinusta, koska olin lintuna sydämessäsi!…"

"Niin juuri, kultani, sinä ja minä olemme yksi sielu. Kun toinen kärsii, kärsii toinenkin, ja kun toinen on iloinen, iloitsee toinenkin. Kun elit sydämessäni ja minä kuuntelin lauluasi, kuulit sinä myös kaikki minun ajatukseni ja tunteeni, jotka minussa ahersivat, ja niin kutouduimme ikipäiviksi toisiimme…"

Pikku Sven istui hetken vaiti ja tuumi.

"Mutta, äiti", sanoi hän viimein hyvin totisena, "tämä on meidän salaisuutemme, emme puhu siitä yhdellekään ihmiselle, ei isälle eikä Guckallekaan, kuuletko. Ja me puhelemme siitä hyvin, hyvin hiljaa", — hän alensi ääntään ja katsoi varovasti ympärilleen, "sillä, katsos, päivänsäteet voivat kuulla, mitä sanomme, ja sitten ne voivat kertoa sen metsän puille ja puut kertovat sen tuulelle, ja niin saavat kaikki ihmiset tietää, että minä olin sydämessäsi pienenä laululintuna, joka viserteli sinulle, kun olit surullinen. Ja me tahdomme sen pitää vain itseämme varten, äiti, aivan niinkuin sadun pyhästä Genovevasta tai sadun pikku merenneidosta!… Vai mitä, äiti?"

"Niin, kultunen, vain itseämme varten…"

Ester silitti hänen tukkaansa ja hymyili kyynelten lomasta; nuo molemmat sadut olivat "salaisuutena" heidän kesken, ei kukaan muu saanut niitä kuulla eikä tietää, että ne olivat olemassa. Nyt oli heillä kolmas salaisuus: satu "Jumalan lahjasta", joka tuli murheellista lohduttamaan, satu laululintusesta, joka viserteli kevätvirsiään keskellä synkintä, pimeintä talvea…

Kun Sven oli viisivuotias, alkoi hän itse kyhäillä pieniä laulusia. Kerran kun Ester tuli lastenkamariin, istui Sven, tapansa mukaan keskilattialla leveässä auringon juovassa ja lauleli:

"Päivän kaikki säteet tulee Svenin luokse, ja pikku Sven istuu suuressa auringossa."

Ester kirjotti muistiin tuon pikku runon ja pani sen talteen; hänestä oli niin kuvailevaa Svenille, sunnuntailapselle, onnenprinssille, että hänen ensimmäinen runonsa kertoi auringosta.

Mutta kun Sven oli luonnon helmassa, metsässä, silloin syntyivät hänen kauneimmat laulunsa. Silloin oli hän tavallisesti aivan ääneti ja ajatukset kiersivät hänen aivoissaan ihmeellisinä, valtavina tunnelmina, jotka eivät koskaan voineet sanoiksi puhjeta; mutta ne painuivat syvälle hänen sieluunsa ja jäivät sinne ainiaaksi soimaan ikäänkuin kaikuina suloisesta, salaperäisestä sävelmaailmasta. Kun hän kasvoi niin suureksi, että pääsi äitinsä kanssa kävelemään, kulkivat hän ja Ester tavallisesti kauniina kevätpäivinä pitkiä matkoja metsässä, joka oli kaupungin eteläpuolella. Se oli jylhä mäntymetsä, jossa puut kasvoivat niin tiheässä, että niiden vihreäin oksain alla oli aivan hämärää; maa oli ylt' yleensä sammalen ja vanamojen peitossa, ja suorat, korkeat puunrungot kohosivat kuin pylväät kohti metsän himmeää holvia. Vain siellä täällä tunkeusivat auringonsäteet esiin, muodostaen räikeänheleitä juovia ja valopilkkuja metsän tummaan vihreyteen. Kun Sven ensi kerran astui tähän metsään, oli hän vain neljän vuoden vanha, mutta sen kauneus vaikutti pienokaiseen valtavasti. Hän kävi hiljaiseksi ja kalpeaksi kulkiessaan siinä äidin rinnalla. Äkkiä hän seisahtui, katsahti ympärilleen suurin ihmettelevin silmin ja kuiskasi: "Niin kaunista". Sitten laski hän kätensä ristiin, katsoi äitiinsä, kuin olisi hän vedonnut häneen, ja sanoi: "Täällä asuu Jumala, äiti!"

Pikku Sven ei pitänyt tappelemisesta eikä liioin poikain rajuista leikeistä; hänen paraimmat ystävänsä olivat aina tytöt, ja kun hän joskus pääsi äitinsä mukana "tätien" luo, joilla ei ollut varalla pieniä naissuvun edustajia, kuiskasi hän tavallisesti äidilleen, kasvoissa erityinen ihmettelevä ja loukkaantunut ilme: "Eikö täällä ole yhtään pieniä tyttöjä, äiti?" Hänen lapsuutensa paras ystävä oli Greta, pormestarin nuorin tytär. Hän oli kaksi vuotta Sveniä vanhempi, ja pikku Sven ajatteli rajattomalla ihailulla ja kaipauksella Gretan suurta etevämmyyttä, tämä kun jo oli niin vanha ja viisas. "Näetkös", oli Gretan tapana sanoa, kun Sven oli käymässä hänen luonaan ja hän näytteli tälle aarteitaan, "nuo sain joululahjaksi — ja nuo ja nuo… Ja, katsos, tällaisilla luistimilla eivät pikku lapset voi luistella. Kun tulet suureksi, saat näillä luistella, sillä, katsos, niillä on vaarallista kulkea … ja vain suuret lapset saavat niitä käyttää…"

Ja pikku Sven kuunteli suureksi mielenylennyksekseen Gretan ihmeellisiä kertomuksia isojen lasten onnenmaasta, joita tämä hänelle kuiskaavalla, salaperäisellä äänellä syötti, ja sitä syvemmin tunsi hän oman mitättömyytensä, kuta enemmän hän ihaili Gretan monia urostöitä urheilun, leikkien ja opintojen alalla.

Mutta kun Sven oli yksin lastenkamarissa, korvasi hän kyllä tappionsa; silloin kuohahti hänessä miehen-ylpeys ja hän tunsi olevansa suunnattomasti ylempänä Karinia ja Gertrudia, tehtailija Henningin pikkutyttöjä, jotka oli häntä monta vuotta nuoremmat eivätkä vielä osanneet selvästi puhua tai juosta.

"Katsos, äiti", huusi hän, kun hän hyöri lastenkamarissa, luullen saavansa kiinni pallon, joka aina vieri tiehensä, "näin voi vain iso poika leikkiä, äiti! Äiti, näin eivät osaa Karin ja Gertrud tehdä!"

"Eivät", vastasi Ester hymyillen, "ainakaan ei Gertrud, jota hoitaja vielä kanneksii…"

Jo aikaisimmassa lapsuudessa valtasi pienen tunteellisen, taipuvaisen Svenin voittamaton vastenmielisyys muutamia määrättyjä ihmisiä ja asioita kohtaan. Falkensternien seurapiiriin kuului eräs "setä", joka joskus sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen tuli käymään talossa, ja niin pian kuin Sven vilahdukseltakaan näki tuon sedän, luikahti hän pois, päästäkseen häntä tervehtimästä.

Ester pani sen vuoksi monta kertaa toimeen kuulustelun ja piti Svenille nuhdesaarnoja.

"Miksi et pidä setä Prytzistä?"

"Sven ei voi sanoa", vastasi Sven valtioviisaasti.

"Senkö vuoksi, että hän nuuskaa?"

Ester tiesi, miten vaikeaa Svenille oli kaikki, mikä ulkonaisesti oli vastenmielistä.

Sven pudisti päätään, mutta ollakseen oikein vilpitön, lisäsi hän: "vain vähän sen vuoksi".

Viimein onnistui Esterin saada selkoa totuudesta; Sven oli kerran torilla ollessaan nähnyt setä Prytzin häristävän keppiään muutamille köyhille pienokaisille ja kuullut hänen toruvan heitä, kun he olivat kaataneet hietaa penkille. Sitä ei Sven voinut koskaan unohtaa. Se oli syöpynyt hänen lapsenmielikuvitukseensa ja setä Prytz oli hänen mielestään synkkä kuva pahoista, ilkeistä ihmisistä, joista saduissa kerrotaan. Ester hiukan yritti ruveta sovittajaksi, sanoi, ett'ei setä Prytz niin pahaa ollut tarkoittanut j.n.e., mutta hän tiesi vallan hyvin voivansa istua puhumassa tuntikausia saamatta Svenin käsitystä järkkymään. "Pienet köyhät lapset itkivät, ja setä teki näin!" kertasi hän vain, ja pikku kasvoille levisi mitä pontevin paheksumisen ilme. Mutta Ester sai hänet kuitenkin lupaamaan, ett'ei hän enää ensi kerralla setä Prytzin tullessa luikahda tiehensä, kuin pieni pahatapainen poika, kohteliaasti tervehtimättä setää. "Mutta Sven ei voi pitää sedästä", lisäsi Sven varovasti, "Sven voi vain koettaa olla kiltti ja kohtelias poika!"

Kun setä Prytz sitten eräänä sunnuntaina tuli heille vieraaksi, asettui Sven kohta hänen viereensä ja tuijotti häneen niin hullunkurisen urhoollisen-alistuvaisena, että Esterin oli vaikea pysyä totisena. Kaikeksi onnettomuudeksi ihastui setä Prytz niin tästä ystävällisyydestä, jota tuo pieni kaunis poika, kaikkien lemmikki, osotti hänelle, että hän huolimatta Svenin sitkeästä, kaikenpuolisesta vastarinnasta nosti hänet polvelleen, rupesi laskemaan leikkiä hänen kanssaan ja nipisteli hänen poskiaan. Pikku Sven oli koko ajan muuttumattoman alistuvaisen näköinen ja otsa oli syvissä rypyissä, hän katseli setää rohkeasti silmiin ja vastasi yksitoikkoisesti: "niin" tai "ei" kaikkiin kysymyksiin. Mutta äkkiä huomasi Ester, että poika kalpeni; hän juoksi paikalle, sanoi, että Sven voi pahoin, ja vei hänet lastenkamariin. Mutta tuskin ennätti hän sinne, kun pikku poika parka alkoi kovasti oksentaa. Sen perästä ei Ester enää yrittänyt solmia ystävyyttä Svenin ja setä Prytzin välillä.

Yleensä vältti Ester tämän tapahtuman jälkeen millään tavalla sekaantumasta Svenin hienoon tunne-elämään, milloin Sven itse sulkeutui itseensä. Ester huomasi, että hän mieluinten vaikeni kaikesta, mitä hän paheksui tai piti rumana ja vastenmielisenä. Hän kääntyi siitä pois, ja kuin kukka ojentuu päivään päin, ojentui hänkin kaikkea valoisaa, hyvää ja kaunista kohden.

Oli vain yksi ruma asia tai oikeammin henkilö, joka sai armon Svenin silmissä: lastenhoitaja "Gucka". Rumempaa ihmistä ei voi ajatella: hän oli lyhyt ja paksu, tukka harmaanpunertava ja piirteet karkeat, ja kun Sven ensi kerran hänet näki, kätki hän kasvonsa Esterin rintaa vasten ja kuiskasi pelästyneenä: "niin ruma". Mutta sitten tuli hänestä ja Guckasta parhaat ystävät, sillä Guckan mielikuvitus oli tyhjentymätön, hän kertoi satuja ja tarinoita, juuri sellaisia, joita Sven halusta ahmimalla ahmi. Hänen kömpelö ruumiinsa oli kuin kotelo, josta runouden kultasiipiset perhoset pujahtivat esiin, eikä Sven nähnyt rumaa koteloa kauniilta perhosilta. Satu kutoi sinistä taika-usvaansa ja lapsuuden runous kehräsi hohtavia lankojaan Guckan muodottoman olennon ympärille. Sven ei koskaan, ei edes silloin, kun hän oli täysikasvuinen ja vanha ja oppinut mies, voinut huomata Guckan rumuutta ja kömpelyyttä.

Kun lapsuuden ensimmäiset vuodet olivat Svenin elämässä ohi, alkoi hänessä tulla esiin omituinen luonteen ristiriita: toiselta puolen oli hän naisellisen pehmeä ja altis vaikutuksille, toiselta puolen sitkeän, järkkymättömän luja. Tämä lujuus ei koskaan esiintynyt kiivautena tai vaativaisuutena, se oli levollista, milt'ei lamauttavan levollista, joka vaikutti hyvin ärsyttävästi vastustajaan. Svenin luonne oli niin äärettömän herkkätunteinen, niin altis vaikutuksille, että kaikki ikäänkuin ryntäsi hänen päälleen, hän käsitti sen silmänräpäyksessä ja muutti sen sisäiseksi omaisuudekseen; siksi hän oli niin taipuvainen, niin nopea antamaan myöten ja tunnustamaan olleensa väärässä. Mutta yhtä nopeat ja voimakkaat olivat hänen tunteensa myös silloin, kun jokin tai joku sattui koskemaan siihen kohtaan hänessä, jota ei koskaan voinut järkähyttää. Hän ei milloinkaan ilmaissut syitään — ei edes vanhempana — hänestä tuntui, ett'ei hän kuitenkaan koskaan olisi oikein voinut sanoa, mitä se oli, joka hänen syvimmässä sydämessään niin voimakkaasti saattoi nousta järkähtämättömään vastarintaan, — ja siksi esiintyi tuo hentomielinen poika joskus niin itsepintaisena ja uppiniskaisena. Kun hän tuli vanhemmaksi ja joutui ristiriitaan elämän ja ihmisten kanssa, ilmeni tuo vastarinta toisinaan paradokseissa ja koukkuilemisissa, joiden avulla hän piti puoliaan tarvitsematta paljastaa omaa sisintä itseään. Lapsena se vain ilmeni siinä, että hänen kasvonsa kävivät ilmeettömiksi, katse hajamieliseksi, ja silloin ei häneltä saanut muuta vastausta kuin lyhyen "niin, niin" tai "vai niin".

Sitä mukaa kuin hän kasvoi ja isän vaikutusvalta tuli suuremmaksi, kävivät nuo hänen luonteensa vastakkaiset ominaisuudet yhä selvemmiksi. Niin pian kuin Bengt kiinnitti häneen tummat silmänsä ja torui häntä jostain pienestä rikoksesta, tuli hänen kasvoihinsa heti väliäpitämätön, sitkeä ilme ja huulilta läksi vain tuo lyhyt vastaus: "niin — vai niin". Bengt oli mielestään oiva kasvattaja, kun näin pian sai pojan säveäksi; mutta itse asiassa juuri silloin, kun isä häntä nuhteli, asettui Svenin lujin puoli mitä itsepintaisimpaan vastarintaan ja hänen koko pieni lapsensielunsa oli täynnään äänetöntä vastustusta ja kiihkeää kaipausta niin pian kuin suinkin päästä pois synkän isän luota aurinkoiseen, iloiseen lastenkamariin, missä oli äiti valoisine, lempeine hymyineen ja Gucka ihmeellisine satuineen. Niin eli hän yhä enemmän ja enemmän, sitä mukaa kuin hänen pieni persoonallisuutensa muodostui, ikäänkuin kaksoiselämää kodissaan. Äidin seurassa oli hän oma itsensä: ihastuttavan lempeä ja hellä runollisine elämänkatsomuksineen, isän seurassa kehittyi hänestä pieni, itsepäinen, umpimielinen automaatti, joka viekkaasti ja notkeasti liikkui itsevaltaisen ylivoiman mukaan.

Joskus, kun Ester näki Bengtin ja Svenin yhdessä, kun hän huomasi, miten pikku poika huolimatta kaikista äidin yrityksistä saada häntä viihtymään isän luona, tavallisesti luikahti tiehensä niin nopeasti kuin taisi, osottamatta kuitenkaan vähintäkään epäystävällisyyttä, tuli hänen mieleensä synkkä aavistus, ja hän ajatteli: "Kerran he törmäävät yhteen — kerran seisoo kaksi tahtoa vastakkain, kuin kaksi paljastettua miekkaa, ja silloin — silloin ne miekat menevät myös minun sydämeni läpi".

Mutta hän seurasi pienen poikansa esimerkkiä: hän kääntyi heti pois synkästä ajatuksesta ja herätti esiin valoisan, onnellisen ajatuksen. "Epäluottamus ja levottomuus eivät auta Sveniä maailman läpi", mietti hän, "vaan sen tekee uskonrukous ja luja luottamus siihen, että hän on kasvava hyväksi ja jaloksi ja että Jumala minua auttaa häntä sellaiseksi ohjaamaan."