XII.
Noin viisitoista vuotta sitten asui sen kaupungin laidassa, missä Falkensternit ja Henningit niin monta vuotta olivat kilpailleet vallasta, eräs köyhä pesijätär, leski, jonka mies oli musertunut Vångan sahassa. Useat kaupungin hienoista perheistä pitivät hänestä huolta ja suojasivat häntä, ja paitsi sitä sai hän apurahaa sahan puolesta. Hänellä oli kahdeksan lasta; kaksi pojista kävi jo työssä, vanhin tytöistä oli niihin aikoihin kuudentoistavuotias ja kantoi pesua niille, jotka äidillä työtä teettivät. Tyttö oli tavattoman miellyttävä, sinisilmäinen ja kultakutrinen, ja eihän ollut hänen syynsä, että hänen sorja ulkomuotonsa ja loistavat silmänsä saattoivat hänet seikkailuille alttiiksi ja saivat aikaan monta selkkausta hänen muutoin niin hiljaisessa, vaatimattomassa elämässään. Kaikki, joille äiti teki työtä, pitivät häntä lemmikkinään; aina lapsesta asti oli hänestä huolta pidetty, hänet haettiin lasten leikkitoveriksi koteihin ja jouluisin sai hän koko joukon mitä erilaisimpia lahjoja, aina antajain erilaisten mielipiteitten mukaan: kirjoja ja paperia pormestarinnalta, makeisia ja kauniita vaatteita Lestradin neideiltä, uskonnollisia kirjasia rehtorin rouva Grahnilta j.n.e. Rouvat milt'ei arvelivat, että heillä kullakin oli pieni osansa tuosta nuoresta tytöstä ja että hänen miellyttävä persoonallisuutensa oli tulos heidän hyväntahtoisuudestaan ja joululahjoistaan. Usein keskustelivat he äidin kanssa hänen tulevaisuudestaan ja koettivat mitä parhaimmin sitä suunnitella.
Siksi herättikin syvää surua ja ihmetystä, että heti tytön ripille päästyä alkoi kaupungissa liikkua hänen mainettaan loukkaavia huhuja. Rouvat puhuivat sekä toistensa että tytön ja hänen äitinsä kanssa, mutta menestyksettä. Tuloksena oli vain vältteleviä vastauksia, kyyneleitä ja huokauksia. Mutta huhu osottautui todeksi, nuori tyttö oli langennut, tuo iloinen, kaunis seitsentoistavuotias, jonka osaksi oli tullut niin paljon auttavaisuutta ja rakkautta, oli saattanut itsensä ja äitinsä häpeään. Hänen suojaajansa surivat ja itkivät, hekin olivat entistään rakastavaisemmat, osaaottavaisemmat ja keksivät yhä uusia keinoja, miten auttaa ja nostaa. Ken oli syypää lapsiraukan lankeemukseen, siitä ei kukaan saanut selkoa. Tyttö pysyi vaiti kuin hauta, hänen kasvojensa ilme kävi selvittämättömäksi kuin mikäkin elämänarvotus, niin pian kuin sitä seikkaa kosketeltiin. Häneen oli sen sijaan tullut jotain uutta, umpimielistä, salaperäistä, joka olisi ollut omiaan pelästyttämään ihmissydämen monien piilolokeroiden tuntijaa, häntä, joka ymmärtää, mihin itseensä sulkeutunut epätoivo voi johtaa.
Ja niin sai eräänä päivänä surullisen romantinen tapaus koko kaupungin hämmästyksiinsä. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun, heitti maahan sähköpylväät ja kaatoi hongat metsässä; kaupunki peittyi lumipyörteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskeltä kuin pienet, uniset silmät, ja mereltä kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat sävelet: milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jyminää. Ainoastaan velvollisuus tai epätoivo voi moisena yönä houkutella ihmisen kodistansa.
Epätoivo, järjen ja tunteen sokaiseva epätoivo, pakotti tuona yönä Liina Fältin, köyhän pesijättären tyttären, muiden nukkuessa hiipimään ulos, lapsi käsivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan estänyt häntä, myrskyyn ja pimeyteen hän läksi umpimähkään, ainoana johtonaan tuskantäysi vaisto, joka vaati häntä merelle päin… Tuiskun pieksemänä, myrskytuulen sinne tänne heiteltävänä, ponnisti hän eteenpäin pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat hänen ylitseen, vaivuttivat hänen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja kätkivät hänet viimein lapsineen valkoiseen, kylmään hautaan. Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun myrsky asettui ja merellä taas kuljettiin, löytyivät äidin ja lapsen jähmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta…
Mitään lähempää, esimerkiksi mitä varten tyttö kuolemaa etsimällä pakeni häpeää, joka kohtaa niin monia hänen vertaisistaan, ei koskaan saatu tietää. Salaperäinen hämäryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ikäänkuin puolilegendan, joka antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytön äidilläkin oli hyvin vähän tietoa siitä, mitä tyttären sydämessä ennen itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli hän kuullut hänen kuiskaavan: "parasta lienee, että surmaan itseni ja lapsen". Ainoa, joka jotain tiesi, oli Åke Henningin sisar, hänelle oli tyttö uskoutunut, mutta hän vaikeni tiedoistaan.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siitä pikkuseikasta, että Liina Fält joskus oli nähty erään nuoren alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti tätä tytön viettelijäksi. Kun hän heti Liinan kuoleman jälkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen selvä todistus, eikä kukaan enää epäillyt kauemmin, kuka oli nykyjään kaupungin suurin roisto. Suuttumus hänen teostaan oli ennen kuulumaton. Hän oli vastanainut ja hänellä oli rakastettava nuori rouva, joka juuri äsken oli tullut äidiksi; koko kaupunki nousi siis yhtenä miehenä ja käänsi hänelle halveksien selkänsä. Ja huhun todenperäisyys tuli vahvistetuksi, kun hän pian tämän jälkeen pyysi eroa ja matkusti ulkomaille — murtuneen terveytensä tähden, sanottiin, mutta yksimielisesti tuumivat kaikki, että vaikutin oli syvemmällä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei koskaan palannut, vaan haki paikan muualla.
Viimein vaipui tämä surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta tytöstä, joka joulukuisena yönä katosi lumimyrskyyn, hälveni yhä suurenevaan etäisyyteen. Mutta muisto viettelijästä painui ihmisten tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja vielä monta vuotta hänen poismuuttonsa jälkeen saattoi tapahtua, että kun ajatukset joskus sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myös Liina Fältin surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteilivät uudelleen mielissä ja päättyivät aina samaan lopputulokseen: "No niin, se nyt oli inhottavimpia juttuja, mitä meidän piirissämme on tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin Liinan hauta kirkkomaalla, missä ei edes mätäs noussut, ja äidinkäsikin oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta.
Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä, kun Ester ja Bengt söivät suurusta ja pikku Sven — nyt "suuri" seitsenvuotias poika — joka istui heidän välillään, koululaiseksi kohonneen syvällä totisuudella sekä selvästi ymmärtäen ajan tärkeyden ahmi velliänsä, virkkoi Bengt jyrkästi, niinkuin se, joka kauan on ajatellut sanottavaansa:
"Näin ilkeää unta viime yönä. Olin näkevinäni Åke Henningin tuijottavan minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli hän aina perässäni ja tuijotti. Saatpa nähdä, Ester, että hän on kuollut; kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän hyvin sairas…"
"Åke parka", vastasi Ester miettivänä. Sitten lisäsi hän: "Minäkin näin niin kumman unen viime yönä. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pimeä ja sen ympärillä risteili omituisia katuja. Ihmisiä juoksi edestakaisin lyhdyt käsissä, aivan kuin jotain olisi tapahtunut… Silloin kuulin heidän toinen toisensa jälkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpeää purtta, nyt se on uponnut!'"
"Niin, sepä oli todella ilkeä uni", sanoi Bengt nyreissään, "niin inhottava, että melkeinpä olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan."
"Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja ihmeellinen ja siinä vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka vieläkin seuraa minua…"
Muutaman päivän perästä tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti kädessä.
"Aavistukseni oli oikea sillä kertaa", sanoi hän, "katsos… Åke
Henning on kuollut … hän kuoli verensyöksyyn Davos'issa."
Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen hänen kuolemastaan.
"Åke raukka", sanoi hän ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Raukka'" kertasi Bengt, olkapäitään kohauttaen, "niin, miksi et ottanut häntä, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten välillä? Hän olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin minä."
"Niin, luultavasti. Mutta minä rakastin sinua, ja siksi en voinut 'ottaa' ketään muuta kuin sinut. Minun käy vain niin sääli Åkea. Hän on niitä ihmisiä, joilta elämä kieltää kaikki, — emme käsitä miksi, — jotka kuolevat surussa, ilman että koskaan ovat saaneet maistaa onnea… Mutta sehän on yhdentekevää, ehkäpä se nyt tulee hänen osakseen…"
"Niin, hänellä oli huono onni, poika paralla. Lapsena hän oli heikko ja kivulloinen, ja muut pojat häntä aina nöyryyttivät. Sitten hän alituiseen joutui oloihin, joita hän ei kestänyt, ja ihmisten pariin, jotka olivat häntä voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi hänet aina yrittämään sellaista, mihin hän ei pystynyt. Mutta nyt hän on vapaa — tuo onnellinen!… Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja hän kertoi, että heille oli kirjotettu hänen viime hetkistään ja että hän oli lähettänyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana, kuin mitä hän eläessään oli ollut…"
Siitä asti, kuin Bengt luki Åken kuolemanilmotuksen, jäi häneen piintyneenä päähänpistona luulo, että nyt, kun Åken henki oli jättänyt ruumiin, kun häntä eivät enää maalliset lupaukset pidättäneet, hän oli kiiruhtava täyttämään kostonaikeensa paljastamalla jollain yliluonnollisella tavalla kauan säilyttämänsä salaisuuden, tehden siten Bengtistä aseettoman rikollisen hänen vaimonsa, poikansa ja koko yhteiskunnan silmissä ja näin kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan, jota hän ei elämässä voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletön, sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyörre ja heräävät muistot olivat synnyttäneet, mutta se ei hellittänyt hänestä, se istui aaveena hänen vierellään, se heitti salaperäistä varjoaan kaikkeen, mitä hän ajatteli ja sanoi. Hänen mielensä oli kuin sen, joka kulkee onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee: minkälaista lienee huomisiltana? Hänestä tuntui, kuin olisi Åken kohtaloon erottamattomasti liittynyt hänen omansa, ja että niinkuin Åken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin täytyi hänenkin tulla ratkaistuksi — vaikka toisella tavalla.
Siksi hän ei hämmästynyt, vaan hänet ainoastaan täytti tuska ja raivo, kun hän pari kuukautta Åken kuoleman jälkeen avasi hänelle lähetetyn sanomalehden, jossa oli kaivettu esiin koko tuo vanha juttu ja hän itse, joskaan ei suorin sanoin, niin kuitenkin aivan läpinäkyvän selvästi esitetty kertomuksen "konnana". Ester oli huoneessa, kun hän luki tuota, ja hänen täytyi siksi hillitä itseään. Hän pani levollisesti sanomalehden kokoon, silmäili hieman erästä toista, nousi ja meni omaan kamariinsa osottamatta minkäänlaista mielenliikutusta; hän oli ainoastaan hyvin kalpea.
Tultuaan huoneeseensa, luki hän vielä kerran läpi koko kirjotuksen. Sävy oli katkeran syyttävä; Bengtiä ei esitetty ainoastaan kurjana viettelijänä, — kuvaus tyttöraukan kuolemasta oli kerrottu tuskallisen liikuttavasti —- vaan myös raukkamaisena konnana, joka vuosia oli antanut toisen kantaa syytä rikoksestaan ja itse, hyvän nimensä ja rikkautensa varassa, esiintynyt yhteiskunnan pylväänä. Kirjotuksen lopussa huomautettiin, että koko tämä inhottava juttu oli selvä todistus siitä, miten lahot ja rappeutuneet vanhat "yhteiskunnan pylväät" itse asiassa ovat.
Kun Bengt oli lukenut loppuun, rypisti hän kokoon lehden ja repi sen kappaleiksi, jotka hän sitten raivosta vavisten heitti uuniin. Ensin joutui hän vaistomaisesti tavallisten ylpeiden ajatustensa valtaan. "Minä haastan miehen oikeuteen, uhraan mitä tahansa saadakseni hänet masennetuksi…" Mutta sitten seurasi kauhistava vastakohta: hän vaipui velttoon, toivottomaan epätoivoon. "Mistä hänet haastaisin oikeuteen, mistä häntä syyttäisin? Siitäkö, että hän sanoi totuuden, jonka minä salasin?"
Mutta kuinka oli tuo huhu päässyt liikkeelle? Todellisuudessa sangen yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla. Åken kuolema herätti tuon vanhan jutun taas eloon — Rakel Henningin ystävyys nuorta tyttöä kohtaan oli näet saanut ihmiset siihen luuloon, että Åkekin oli hänen ihailijansa — sitä ruvettiin uudestaan käsittelemään ja sen romantinen aihe ja pöyristyttävä tunnelma näyttivät vieläkin kykenevän kiihottamaan kaupunkilaisten mielikuvitusta. Ja muuan vähäpätöinen seikka, johtopäätös eräästä ennen tekemättä jääneestä yhteensovituksesta, antoi vähitellen aihetta uuteen otaksumaan: että lehtori Valkers ehkä olikin syytön, ettei Liina Fältin kuolema ehkä ollutkaan hänen omallatunnollaan. Nyt täytyi kääntää katseensa toisaalle; muuan uusi huomio, vähäpätöinen seikka, määräsi suunnan, yllämainitun sanomalehden toimittaja tunsi ilmassa skandaalituoksua, lähetti nuuskijoitaan eri suuntiin, kuulusteli rouva Fältiä, Liinan äitiä, sai katsella ja tutkia paria pientä muistoa, jotka tyttö oli saanut rakastajaltaan, j.n.e. Salateitä, sotkuisia vyyhtejä selvittämällä ja ristiriitaisia huhuja yhdistämällä saatiin siten kokoon ainekset juttuun, joka sitten eräänä aamuna iski keskelle kaupunkia ja kiihotti kaikkein mieltä.
Mutta Bengt ei ikinä voinut uskoa, että se näin yksinkertaisesti oli tapahtunut. Hänen pahasta omastatunnostaan kohosi alati hämärä tuskankuva: Åke Henningin henki kostonhaluisena julistamassa hänen syntiään koko kaupungille. Ja tuon mielikuvan takaa oli hän kuulevinaan ikäänkuin kohinaa jostain vielä voimakkaammasta ja kauheammasta: Jumalan tuomio kohtasi häntä…
Hänen asemansa ei voinut häntä pelastaa; ei kukaan sanonut mitään, ei kukaan rikkonut väliään hänen kanssaan, mutta hän tunsi kaikkien vihan tukehuttavana ilmana ympärillään. Hän tunsi, että joskin yhä kumarrettiin hänen nimeään ja rikkauttaan, niin häntä ihmisenä halveksittiin. Hän tunsi sen, kun hän tuli Vångan sahalle; työmiehissä oli jotain vierasta, niin, olipa hänestä pikku lastenkin silmissä toinen ilme, kun he häneen katsahtivat. Yhteiskunta sulki hänet näkymättömän, kammottavan, murtumattoman muurin taa, jonka se toisinaan rakentaa ihmisen ympärille, joka on tehnyt alhaisen teon, mutta ei ole lain saavutettavissa. Bengt oli koskettanut siihen kohtaan ihmiskunnan omassatunnossa, missä oikeudentunnon puhtaat kielet väräjävät, ja yhteiskunta, jonka keskellä hän eli, käänsi hänelle halveksien selkänsä…
Hän ei ollut tietävinäänkään; hän esiintyi vanhaan tapaansa kodissaan ja seurapiirissään, vaikka hän tiesi, että jok'ainoa katupoikakin oli lukenut kirjotuksen hänestä. Eihän siitä liioin voinutkaan välittää, ei ollut millä puolustautua; kaikki oli äänetöntä ja salaperäistä, mutta tyhjentävän voimakasta, niinkuin vain yleinen mielipide saattaa olla. Hän ei voinut muuta kuin asettaa jäisen ylpeyden kilvekseen kaikkea ja kaikkia vastaan.
Välistä joutui hän kiusaukseen kääntyä jonkun asianajajan puoleen, haastaa sanomalehden toimittaja oikeuteen, panna likoon muutamia tuhansia kruunuja ja tehdä koko asiasta pelkkä skandaalijuttu. Mutta sitten heräsi hänessä oikea ylpeys ja vastasi: "Ei, parempi sortua, parempi tarttua viimeiseen keinoon, joka aina on tarjona: jättää kaikki, parempi se, kuin lisätä rikostaan uudella raukkamaisuudella, uudella valheella".
Usein vilahti hänessä näihin aikoihin ajatus: "Mahtaakohan Ester jotain tietää, eikö kukaan liene ollut kyllin hienotunteinen ja ystävällinen nimettömästi lähettääkseen hänelle lehden?" Oikeastaan oli Ester ainoa, jota hän pelkäsi; kenenkään toisen katsetta ei hän arastellut, tuntuipa se hänestä kuinka uteliaalta ja tarkottavalta tahansa, mutta Esteriä hän ei enää koskaan voinut katsoa silmiin. Ajatus, että Ester oli ehkä lukenut kirjotuksen, että tämä loka tuli lähelle hänen sieluaan, jonka puhtautta Bengt, joskin vaistomaisesti, rakasti enin koko maailmassa, ja että hän, Bengt, oli Esterin silmissä oleva ei ainoastaan rikollinen, vaan myös kurja raukka, se ajatus oli hänestä sietämätön. Ja kuitenkin tunsi hän järkähtämättömän varmasti, että ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, täytyi sen hetken tulla.
Huomaamattaan, seuraten epätoivoisen, harhaan joutuneen tarvetta etsiä suojaista satamaa, lähestyi hän näihin aikoihin yhä ja yhä enemmän Esteriä. Välistä, kun he illoin istuivat Bengtin huoneessa, saattoi tapahtua, että hän päästi kädestään kirjan tai sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja istui uneksivaisena ja tuijotti Esteriin kohta katsellakseen muualle ja ollakseen taas lukevinaan, kun Ester nosti silmänsä.
Ja vaikk'eivät he mitään sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa kiintyneenä, tahtoi hän kuitenkin pitää Esterin läheisyydessään; jos tämä viipyi, lähetti hän häntä hakemaan, ja jos hän nousi lähteäkseen, pääsi Bengtin huulilta puolittain nyreä, puolittain alakuloinen: "Minne sinä nyt taas menet, etkö voi istua hetkeäkään rauhassa?"
Hänen muutoksensa ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän ymmärsi, että jokin syy siihen oli, että jotain oli tapahtunut joko Bengtin ulkonaisessa tai sisäisessä elämässä, mutta mitä, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan; sillä huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eivät olleet saapuneet hänen korviinsa.
Eräänä iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin huoneeseen, sanoi tämä aivan äkkiä:
"Istuin tässä ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sinä olet sentään pieni omituinen ihminen."
Ester naurahti.
"Miten niin?"
"Katso, sinä näytät niin lempeältä suurine, uneksivine silminesi ja pienine pehmeäpiirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista…"
Ester hymyili ja katseli miettiväisenä eteensä.
"Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole vähintäkään taipumusta itsevaltaisuuteen."
"Sepä merkillinen selitys, yleensähän on kai helpompi taivuttaa sitä, joka ei ole itsevaltainen…"
"Ei, sinä erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi taivuttaa ketään muuta kuin sitä, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan taivuttaisi muita. Minä … minä olen päinvastainen … kaikessa hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta sekä itselleni että muille. Minä en ikinä voisi ketään taivuttaa valtani alle, en ikinä millään tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenkään vuoksi voi luopua omasta yksilöllisyydestäni. Minä voin musertua, sortua, kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova tahansa."
"Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti, "kun kaikki ympärinsä kääntyy, löytyy ehkä suurin itsevaltias sinun omasta sydämestäsi, niin lempeältä ja naiselliselta kuin näytätkin."
"Jos minussa sitä olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi tässä sinun vaimonasi. Tai myöskin, jos olisin ollut orjaluonne, sillä siksi voi nimittää pieniä itsevaltiaita, olisit sinä tehnyt minut paljaaksi räsyksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, että tahdoin ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikinä saanut mitään valtaa ylitseni…"
"Sinä muistutat kesytöntä lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa, nuo loistavat silmät ja tuo kultatukka eivät valehtele, keijo elää yhä sinussa…"
Ester nauroi, mutta kävi äkkiä hyvin totiseksi.
"Sinä olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytöntä, ikäänkuin tumma metsikkö, missä ajatukset kulkivat uhkamielisinä ja hillittöminä… Ja kukapa tietää, mihin ne ajatukset olisivat minut johtaneet … ne olivat kerran valloillaan … ja lensivät … niin, sehän on sama… Jumala auttoi minua sillä hetkellä… Jeesus kulki itse sieluni läpi ja silloin kävi siellä hiljaiseksi ja tyyneksi, ja Hän opetti uhittelevalle metsälinnulle rakkautensa ja vanhurskautensa salaisuuden…"
Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitkä ja syvä hiljaisuus. Ester tarttui taas työhönsä ja Bengt alkoi jälleen lukea kirjaansa.
Mutta kun Ester hetken perästä silmäsi ylös, näki hän, että Bengt käytti kirjaa vain kilpenä, jonka takana hän istui synkin, suruisin katsein eteensä tuijottaen eikä näyttänyt edes huomaavan vaimonsa katsetta. Esteriä hämmästytti, miten toisenlainen hänen ilmeensä oli verrattuna tuohon ylpeään, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan — nyt muistutti hän sitä nuorta miestä, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin sydämen, ero oli vain siinä, että hän silloin oli niin iloinen ja säteilevä ja nyt niin syvästi surullinen. Esterin mieleen johtui myös, miten jalot olivat Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niissä näin heijastui, ja hän ajatteli, että sellainen oli myös Bengtin sisäinen olento, siinä oli jaloja ja kauniita piirteitä, niitä hän kerran oli rakastanut, ja kun kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli vääristänyt, oli katoava, silloin oli Bengtin sielu, hänen ijäisyysolentonsa, oleva yhtä puhdas ja ylevä, kuin nyt hänen kasvonpiirteensä…
Äkkiä kääntyi Bengt Esteriin päin ja sanoi kiivaasti ja hätäisesti, niinkuin se, joka kauan epäröityään hyppää alas syvyyteen:
"Ester, oletko koskaan kuullut Liina Fältistä puhuttavan?"
"Olen", vastasi Ester epäröiden. Sitten lisäsi hän epävarmasti hymyillen: "Hänen tarinansahan on merkillisimpiä kaupungin aikakirjojen jutuista, senhän tuntee jokainen."
"Oletko myös kuullut, kuka … kuka hänet syöksi onnettomuuteen?"
Bengtin sanat vaikuttivat Esteriin omituisen kiusallisesti, hän olisi mielinyt keskeyttää hänet sanomalla: "Ei, kuulehan, ei puhuta siitä", mutta samalla kertaa pakotti jokin häntä jatkamaan ja hän vastasi: "Niin, se oli joku koulun opettajista, hänen nimeään en muista, se oli vain hirveän surullista — hän oli vastanainut, ja hänen ja hänen rouvansa täytyi lähteä kaupungista, niin valtava oli mielten kuohu hänen tähtensä…"
Bengt painoi päänsä alas, mutta ei vastannut. Sitten vallitsi taas kauan syvä hiljaisuus.
Viimein nousi Ester, pani pois työnsä ja sanoi hieman epäröiden ja liikutettuna: "Emmeköhän mene levolle, kello on jo yli kymmenen?"
Ei vastausta; Bengtin kirja oli pudonnut lattialle ja hän istui nojaten otsaansa kättä vasten. Ester seisoi liikahtamatta ja katseli häntä, mutta sydän sykki kiivaasti ja selittämätön tuska kuristi kurkkua.
"Ester!"
Mikä kumma sointu oli hänen äänessään, joka sai Esterin vavahtamaan? Se oli kuin hukkuvan huuto; tuo selvästi ja kuitenkin vain kuiskaten lausuttu sana oli avunpyyntö…
Ei kumpikaan tiennyt, miten kaikki tapahtui, ei kumpikaan muistanut, mitä sanoi tai teki, tuntui, kuin olisi myrskytuuli kohisten kiitänyt heidän ylitseen ja heittänyt heidät toistensa syliin. Esteristä oli kuin olisi hänet äkkiä muutettu jonnekin kauas pois kaikesta; tämä huone, jossa hän niin monta iltaa oli istunut jäykkänä ja kuin kahlehdittuna, kävi hänelle vieraaksi ja salaperäiseksi, ja kuin tuskallisessa unessa kuuli hän ihmeellisen syvän hiljaisuuden läpi kellon tikutuksen ja tuon ylpeän sydämen puolitukahtuneet, värisevät nyyhkytykset, tuon sydämen, joka oli ikäänkuin murtunut hänen edessään…
Hän oli sulkenut silmänsä, hän tahtoi paeta tuota häpeän, synnin ja surun näkyä, jonka Bengtin kuiskaavat sanat loihtivat esiin, mutta se seurasi häntä vain sitä selvempänä ja räikeämpänä suljettujen silmäluomien taa…
Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka kerjäävänä oli häneen kiinnitetty.
"Ei, ei, ystävä parka", kuiskasi hän, niinkuin olisi hän kuullut kysymyksen, joka kuvastui Bengtin katseessa, "tällä hetkellä en tunne muuta kuin samaa tuskaa, joka täyttää sinun rintasi…"
Bengt ei vastannut; hän puristi Esterin kättä ja makasi vielä hetken liikkumattomana, kätkien kasvojaan hänen syliinsä; sitten nousi hän nopeasti ja astui pari kertaa edestakaisin huoneessa pyyhkien nenäliinalla kalpeita, kosteita kasvojaan.
"Niin, tiedän, että olen kelvoton", huudahti hän viimein epätoivon rajulla kiivaudella, "tiedän, että oli raukkamaista ja kurjaa antaa Valkersin kantaa syytä itse päästäkseni vapaaksi. Mutta en minä häntä syylliseksi sanonut enkä laskenut huhua liikkeelle — en tosiaan tiedä, mistä se lähti… Ja mitä piti minun tehdä? Voinko minä mennä kaduille ja toreille ja, huutaa: 'Minä olen syyllinen!'…?"
"Et, sitä et voinut", vastasi Ester hiljaisesti, "ehkä kuitenkin olisi löytynyt toisiakin keinoja… Mutta Bengt … tuo tyttö raukka … kuinka sinä saatoit … olitko luvannut naida hänet?"
"Hän sanoi niin, enkä luule hänen valehdelleen. En muista sitä, en suinkaan ollut silloin selvä. Joka tapauksessa takertui hän kuin takiainen minun niin sanottuun lupaukseeni eikä enää jättänyt minua rauhaan…"
"Mutta etkö sitten rakastanut häntä?"
"Rakastaa", toisti Bengt halveksivasti, istuutuen nojatuoliin vastapäätä Esteriä, "en ole koskaan rakastanut ketään toista kuin sinua. Kaikki muu…", olkapäitten kohautus ja väsyneen inhon ilme täydensi lauseen. "No niin, hän oli sivistymätön, tavattoman yksinkertainen tyttö, mutta säätyynsä soveltumaton kaunotar. Minä olin häneen kyllästynyt jo kauan ennen … kuin onnettomuus tapahtui. Minä en voinut pitää lupaustani, sanoin hänelle monta kertaa, että me vain tulisimme onnettomiksi yhdessä, mutta hän vastasi itsepintaisesti, järkähtämättömästi: 'Sinä olet luvannut'. Hän oli hyvin omituinen tyttö, ihmeellinen kaunotar, mutta muuten vallan mahdoton… Muutoin tein kaikki, mitä voin hänen hyväkseen, olin luvannut pitää huolta lapsesta ja antaa hänelle itselleen eläkkeen … mutta … kaikki oli turhaa…"
"Minä luulen, ett'et häntä ymmärtänyt, Bengt", sanoi Ester yhä enemmän liikutettuna, "minä luulen, että hän oli jalo nainen, joka ei voinut elää, kun hänen maineensa oli tahrattu; sellaista eivät mitkään rahalupaukset voi pelastaa…"
"Ei, tietysti ei", vastasi Bengt, ja hänen synkkien, epätoivoisten kasvojensa yli lennähti pilkallinen hymy kuin terävä salama, "hän oli syytön, niinkuin nainen aina; mies, hän se vain on konna. Mutta miksi kaiken hyveen ja puhtauden nimessä te naiset olette niin heikkoja juuri sellaisten 'konnien' suhteen kuin minä, miksi ette pidä sellaisista nuorista miehistä kuin esimerkiksi Åke Henning, joka kulki pakollisen hyveen sädekehä päänsä ympärillä?… Sanonpa sinulle, Ester", jatkoi hän, ja kasvojen pilkallinen ilme muuttui vavahtelevaksi vihaksi, "minun kokemukseni naisista ei ole lainkaan ollut omiaan herättämään minussa kunnioitusta heitä kohtaan. En mielelläni juttele menestyksestäni toisen sukupuolen piirissä enkä ole koskaan puhunut siitä yhdellekään ihmiselle, mutta vaimolleni voinen siitä puhua, ja hetkenä sellaisena kuin tämä, teen sen! Kaikkien niitten naisten joukossa, joihin olen ollut jossain suhteessa, olet sinä ensimmäinen, jota en olisi voinut vietellä, vaikka olisin tahtonutkin."
"Bengt!"
"Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyvä kuulla se; minäkin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle, että minuakin voi puolustaa… Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja äitiäni, pitäisin itseäni kuitenkin liian hyvänä naisen edessä puolustautumaan… Te puhutte meidän heikkoudestamme naissuvun suhteen — minäpä sanon, että te olette yhtä heikot meidän miesten suhteen. Mutta meidän osaksemme ei tule mitään armoa, vain syytöksiä ja tuomiota, ja koko sitä hirveää kiusausta, joka piilee siinä tietoisuudessa, että tarvitsee vain lähestyä naista ja hän on vallassasi, sitä ette ota lukuun — te houkuttelette meitä, te murrutte kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meitä ja laulatte typeriä Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme perkeleitä ja te enkeleitä, se on totuus, selviö, ja siinä piste."
Hän melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot vääntyivät kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.
"Rauhotu, Bengt, rauhotu, eihän kukaan tässä syytä. Mutta en ymmärrä tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, että Liina Fält parka sinut syntiin vietteli?"
"Miksi hän ei vastustanut minua, jos hän oli puhdas nainen, jos ei hän syvimmässä sydämessään halunnut minua niinkuin minä häntä? Naisesta kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ketään naista voi vietellä, joll'ei hän itse tahdo. Emme koskaan tee häpeällistä ehdotusta naiselle, jonka tunteen meitä kohtaan tiedämme puhtaaksi. Miksi käyttäydyin sinua kohtaan, niinkuin käyttäydyin, ethän ollut yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina Fältiä, et ainakaan minun silmissäni? Ei siihen ollut siveellisiä syitä, en ollut lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina Fältin, ja, sanon sen sinulle suoraan, minä toivoin silloin voivani voittaa rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nimeäni. Mutta minä tunsin, että sinä olit liian korkealla, niin, tunsin, että jos olisin lähestynyt sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sillä sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos löytyisi enemmän sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi vähemmän sellaisia miehiä kuin minä!"
Hän vaikeni; hänen äänensä kiihtyneen, terävän soinnun katkaisi äkkiä epätoivoinen, nyyhkyttävä sorahdus. Hän nousi kiivaasti ja kulki taas muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mitään vastata; tunteet aaltoilivat hänessä yhtenä sekasortona, ja hän odotti, että tästä kaaoksesta nousisi varma, selvä ajatus.
"Tiedän, että nyt ihmisten silmissä olen täysverinen roisto ilman ainoatakaan hyvää ominaisuutta", jatkoi Bengt, jälleen istuutuen, "sellainen on yleensä ihmisten tuomio; he luulevat, että sen, joka tekee jonkun rikoksen, täytyy olla läpitsensä konna, että mies viettelee naisen, on syypää hänen kuolemaansa ja antaa toisen kärsiä muka yhtä kylmäverisenä ja tyytyväisenä, kuin mennään ajattamaan partaansa tai tilaamaan takkia räätäliltä. Minä toivon, että kaikki ne itsevanhurskaat fariseukset, jotka nyt kiittävät Jumalaa, ett'eivät ole yhtä suuria syntisiä kuin minä, saisivat niin sanotuista pikkusynneistään, joita heillä kyllä jokaisella on omallatunnollaan, kärsiä vaikkapa sadannesosankin siitä, mitä minä olen kärsinyt — vaikk'ei kukaan sitä ole nähnyt, eikä kukaan varmaankaan olisi uskonut, jos ulisin siitä kertonut… Pari vuotta tyttö raukan onnettomuuden jälkeen olin melkein kokonaan uneton — matkustin ulkomaille, kysyin taitavimmilta lääkäreiltä — ei mikään auttanut. Aavekuva oli poltettu aivoihini; jos nukuin hetkisen, herätti minut heti sama näky: lumi, joka tupruaa lahdella, yksinäinen nainen, joka siellä taistelee … minä näen sen vielä nytkin … olen sen aina näkevä … elämän loppuun saakka … ah Ester… Ester … etkö sinä voi minua auttaa, sinä, joka herätit minussa omantunnontuskan … sinä, jonka puhtaus sai minut näkemään, kuinka tahrattu olen…"
"Bengt", kuiskasi Ester, hiipien lähemmä häntä ja tarttuen hänen käteensä, "sano minulle … etkö koskaan koettanut rukoilla Jumalaa, kun olit niin onneton?"
"Teinhän sen", huudahti Bengt kiivaasti ja tuskaisesti, "luin raamattua ja äitini virsikirjaa, rukoilin 'Isämeitää' ja pieniä lapsenrukouksiani aamut, illat ja pitkät unettomat yöt. Mutta mitä se auttoi — voiko se saattaa tehtyä tekemättömäksi?"
"Ei, mutta Jumalan anteeksiantamus, jos sitä olisit pyytänyt, olisi voinut antaa vaivatulle omalletunnollesi rauhan…"
"Anteeksiantamus?" toisti Bengt, "mitä sillä tarkotetaan? Se on kai oikeastaan vain tyhjä korulause, jolla on uskonnollinen kaiku…"
"Ei, Bengt, anteeksiantamus on vastakohta siihen, mitä äsken sanoit ihmisten tavasta tuomita syntistä.
"Anteeksiantamus on usko siihen, että syvimminkin langenneessa piilee mahdollisuus johonkin hyvään, joka hänessä voi uudelleen versoa; se on usko jumalankuvaan meissä, olimme sitten kuinka kurjia tahansa. Ihmisten tuomio muistaa rikoksen ja lisää syntikuormaa, Jumala, Hän unohtaa ja pyyhkii pois ja nostaa taakan hartioilta… Anteeksiantamus on toisin sanoen luottamusta ihmiseen…"
Bengt pudisti päätään.
"Mutta eihän tuo kaikki poista rikostani. Vääryys, jonka tein Liina Fältiä kohtaan ja raukkamaisuuteni Valkersin suhteen, ne ovat jäljellä. Ja se se tuottaa minulle tuskaa ja omantunnonvaivoja eikä Jumalan vihan pelko. Heiltä minun oikeastaan tulisi pyytää anteeksi. Mutta se on mahdotonta, toinen on kuollut … ja toinen … ei, kaikki on auttamattomasti mennyttä…"
"Tuon toisen luo", puuttui Ester innokkaana puheeseen, "hänen, jonka kunnian panit alttiiksi omasi sijasta, pitää sinun mennä tunnustamaan rikoksesi ja pyytämään anteeksi. Ja rikoksesi häntä kohtaan, joka on kuollut, on Jeesus sovittanut, jos vaan tahdot uskoa sen. Ah, Bengt, eikö juuri silloin, kun tämänkaltainen tapaus meitä kohtaa, kun ei ihmisvoima kykene sovittamaan ja parantamaan ja kun epätoivo välttämättä on osamme, eikö silloin Jeesuksen sovitus tunnu koko langenneelle, kurjalle ihmiskunnalle niin tarpeelliselta, selvältä ja yksinkertaiselta?"
"Se on hyvin mukava oppi", vastasi Bengt tylysti, "rikoksen, jota itse en jaksa kantaa, heitän toisen niskoille…"
"Ah, ei tie Jeesuksen rinnalla ole mukava; saatpa nähdä, että jos sinä sitä kuljet, huomaat sen sekä vaikeaksi että itsekieltäymystä vaativaksi. Ei ole kysymys vain synnin heittämisestä toisen niskoille, vaan kyllä saat myös ristin kannettavaksesi, saat kieltää itsesi ja, pienentyä omissa silmissäsi, sinä, joka olet pitänyt itseäsi niin suurena. Niin, Bengt, sinun ylpeälle luonteellesi on se tie usein oleva orjantappurainen, ole varma siitä. Mutta se on samalla ilon ja rauhan polku!"
Bengt ei vastannut; hän istui liikahtamatta ja katseli Esteriä. Esterin silmät loistivat innostuksesta ja hänen hennossa, hienossa olennossaan ilmeni joustavuutta ja voimaa. Hetken perästä sanoi Bengt miettiväisenä:
"En tunne paljon Vapahtajaa enkä hänen sovitustaan — en nyt tarkota, että kiellän hänet, sillä minä en usko, mutta en myöskään ole uskomatta, olen oikeastaan niin vähän ajatellut noita asioita, mutta kun kuulen sinua, kun näen sinut, Ester, silloin tuntuu, että Vapahtajaa kannattaa seurata…"
Hän veti Esterin puoleensa ja kuiskasi:
"Voisitko luottaa minuun, Ester?"
"Voisin", vastasi Ester voimakkaalla äänenpainolla.
Bengt puristi hänen kättään ja istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.
"Ja etkö käsitä, Bengt, että kun kerran minä voin luottaa sinuun, täytyy Jumalan, jonka rakkaudesta omani on vain pisarainen, kyetä siihen paljoa suuremmassa määrässä?" jatkoi Ester.
Bengt hymyili alakuloisesti.
"Niin, onhan se hyvin yksinkertaista ja johdonmukaista, Mutta synti, synti, jonka tein … onnettomuus, joka siitä oli seurauksena … se on jäljellä, se pysyy aina. Ah, tuo onneton ihmisraukka!" jatkoi hän kiihottuen, "miksi hän teki sen?… Miksi en saanut sovittaa aikanaan? Ah, jospa hän olisi ollut järkevä eikä tehnyt meitä molempia onnettomiksi!"
"Mutta ehkäpä tämä pelastaa sinun sielusi, Bengt; ehkä tarvitsit juuri jotain tällaista herätäksesi itseäsi tuntemaan…"
"Mitä typerää, julmaa Jumalaa tarjoat minulle?" huudahti Bengt kiivaasti. "Täytyikö Liinan sortua, jotta minä pelastuisin?"
"Ei, Bengt, ei niin!" huudahti Ester ja hänestä tuntui, kuin olisivat nyt kaikki ajatukset selvinneet kaaoksesta, joka äsken sumensi hänen sieluaan, ja puhjenneet esiin äkillisen innostuksen voimalla ja hehkulla, "päinvastoin Hän on viisas ja rakastava Jumala, joka rakkaudessaan ja viisaudessaan liittää ihmiset toisiinsa ja antaa toisen kohtalon kehittyä toisen kohtalosta. Ei Liina sortunut siksi, että sinä pelastuisit, vaan siksi, että sinä hänet onnettomuuteen syöksit, mutta rakkaudessaan sallii Jumala hänen uhraamisensa tulla sinun pelastukseksesi. Ja olen varma, että Jumala on käyttänyt yhtä lempeää keinoa pelastaakseen hänet, vaikkemme sitä voi nähdä. Siten on elämä syiden ja seurausten loputon ketju, jonka ääretön rakkaus ja viisaus on yhteenjuottanut. Ja se rakkaus, Bengt, se sanoo nyt sinulle: 'tule luokseni!'"
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka läpi kaiku Esterin sanoista ihmeellisen hyväilevänä ja juhlallisena vieri. "Kiitos, Ester!" sanoi Bengt viimein. "En tiedä, tokko tulen tuon Jumalan luo, jota minulle tarjoat, ja Jeesuksen sovitusta en vielä lainkaan ymmärrä, mutta yhden asian tiedän: että siinä jo näen Jumalan rakkautta, että Hän tänä elämäni pimeimpänä hetkenä antoi minulle sinut avuksi ja lohdutukseksi!…"