XIII.
Kun ihminen vuosikausia on kätkenyt omantunnontuskansa kaikkien silmiltä, vieläpä omiltansakin, painanut ne sielunsa syvimpään ja kantanut niitä kuin kivuttavaa tautia, jota ei tahdo edes itselleen tunnustaa, silloin kerää hän myös samalla hädän ja tuskan pääomaa korkoineen tilinteon päiväksi. Silloin oppii hän tuntemaan madon, joka ei kuole, tulen, joka ei sammu.
Sellaisina heräsivät Bengtin omantunnonvaivat; ne kohosivat syvältä hänen sielustaan kuin aaveet, jotka ahdistivat häntä joka puolelta ja lopuksi mursivat ylpeydenmuurin, joka tähän asti oli ollut hänen suojansa. Hän ei välittänyt enää peitellä kärsimystään, katse kävi jäykäksi ja tuijottavaksi, hän ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja niin syvän tuskallinen ilme, kuin ei hän enää koskaan jaksaisi hymyillä, astui ylimielisen piirteen sijalle, joka hänellä ennen oli ollut suun ympärillä. Falkensterniläisen luonteen kiihkeys, sen taipumus mennä äärimmäisyyksiin sekä hyvässä että pahassa, vaikutti, että myös hänen irtipäässeet omantunnontuskansa olivat rajattomat.
Kaikki Esterin yritykset lohduttaa, ja tyynnyttää menivät hukkaan; Bengt näki vain syntinsä, hän tarkasti sitä kaikilta puolin, hän katsoi sen pohjattomaan syvyyteen ja hänen silmänsä kiintyivät yhteen ainoaan pisteeseen menneisyydessä.
"Pikku Ester parka", sanoi hän usein näinä aikoina, "joll'ei mitään muutosta tule, joll'en saavuta rauhaa, josta puhut, niin saat antaa anteeksi, että tuotan sinulle vielä enemmän surua ja häpeää, sillä minä en voi, en tahdo elää tätä helvetintuskaa kantaen. Ulkoapäin kaivelee minua ihmisten ylenkatse, minne tahansa menenkin — sisästä päin kalvaa omatunto öin, päivin. Yksi sana soi alati korvissani: murhaaja! Niin, minä olen murhaaja, minä olen syypää yhden ihmisen kuolemaan — yhden, ei, kahden — oman lapseni, jota minun olisi tullut rakastaa, josta huolta pitää … vankilassa pitäisi minun istua, yhteiskunnan hylkiöitten joukossa, sovittamassa ja pesemässä pois rikostani…"
Hänen silmänsä loistivat niin tummina ja synkkinä hänen kalpeista kasvoistaan, että Esteriä värisytti.
"Voi, Bengt", kuiskasi hän ja silitti rauhottaen hänen kättään, "et sinä voi sovittaa, et parantaa, et pestä pois, vaikkapa ijäti kärsisit ja surisit. Sinä voit ainoastaan ottaa vastaan anteeksiantamuksen menneisyydestäsi ja uskoen ja toivoen kääntyä tulevaisuutta kohden ja alottaa uutta elämää!"
"En voi", vastasi Bengt ja pudisti päätään, "minusta tuntuu, kuin kääntäisi Vapahtajakin minulle halveksien selkänsä — vain sinä, Ester, armahdat…"
"Mutta etkö käsitä, Bengt, että minun armahtavaisuuteni on vain kipinäinen Hänen armahtavaisuudestaan?"
"En käsitä mitään, en tiedä mitään — tunnen vain kaksi asiaa: sisäisen ja ulkonaisen pimeyden ja sinun kätesi, joka kannattaa minua…"
Mutta kun epätoivo kehittyi huippuunsa, kun hänen kiusaantuneet ajatuksensa lopuksi kärjistyivät tuohon armottomaan valintaan: hän joko lopettaa tuskansa tai tarttuu anteeksiantamukseen, josta Ester puhui, silloin oli hän myös päässyt taitekohdan yli. Bengt ei ollut syvien tutkimusten eikä mietiskelyn, vaan toiminnan ja intohimon mies. Tähän asti oli hän ollut väliäpitämätön uskonnosta; hän ei tuntenut uskon iloa yhtä vähän kuin epäilyksen tuskaakaan. Luonteensa kiihkeyden ohella oli hän kuin lapsi, joka ei tutkistele, vaan luottavaisena ottaa asiat sellaisinaan. Niin pian kuin hän oli tyhjentänyt synnintuskan pikarin pohjaan saakka, heitti hän sen pois eikä enää katsonut sinne päin. Ja niinkuin hän kerran oli intohimoisesti heittäytynyt syntiin ja nautintoihin, niin heittäysi hän nyt kulkemaan sitä pelastuksen tietä, jolle Ester häntä viittasi. Rohkeasti, pelotta ja epäröimisittä, sulkien silmänsä, jott'ei tuntisi kauhua, uskalsi hän "viskautua Hänen avoimeen helmaansa"…
Matkansa määrää Esterille ilmottamatta, läksi hän kaupungista pariksi päiväksi. Kun hän tuli kotiin, oli hänen kasvoissaan toinen ilme; synkät varjot olivat poistuneet ja rauhan ja ilon aamunkoitto kajasti hänen piirteistään.
"Olin lehtori Valkersin luona ja tunnustin kaikki", sanoi hän taas tavatessaan Esterin. "Jumalan kiitos, hän ei ole kärsinyt tuosta pahasta huhusta, josta hän ei edes tiennyt ja joka oli syntynyt vain omituisten sattumain kautta. Hän läksi kaupungista ainoastaan terveytensä takia, hän kun ei sietänyt täkäläistä kalseaa ilmanalaa. Rikokseni häntä kohtaan on tietysti kuitenkin yhtä suuri — mutta hän antoi sydämestään anteeksi, ja nyt voin myös ottaa vastaan Jumalan anteeksiannon."
Seuraavana päivänä sanoi hän Esterille: "Tänään puolenpäivän aikaan matkustan Vångaan ja jään sinne huomiseksi. Ja Ester", lisäsi hän ja löi kätensä pöytään, samalla kun hänen katseensa muuttui milt'ei käskeväksi, "kun palaan, on, niin totta kuin Jumala elää, sieluni oleva pelastettu!"
Ester katsoi häneen hämmästyneenä, mutta ei väittänyt vastaan.
"Jumala matkasi siunatkoon", vastasi hän vain hiljaa.
Kun Bengt oli jättänyt hänet, istui hän hetken liikahtamatta, nojaten päätään kättä vasten miettiväisenä ja hieman alakuloisena. Häneen koski, että Bengt poistui hänen luotaan nyt juuri, kun hän uhkamielisen voitonvarmana meni Jumalaansa kohtaamaan. Olihan juuri Ester ollut hänen tukensa näinä aikoina, Esterin rakkaus, Esterin rukoukset ja esirukouksethan olivat ensimmäistä voidetta valaneet Bengtin kirveleviin haavoihin! Mutta jokaisen täytyy saada mennä omaa tietään — inspiratsioonin silmänräpäyksessäkin, Jakobintaistelun hetkelläkin täytyi Bengtin seurata omaa luonnettaan, joka kaipasi rajuja mullistuksia. Esterin herkkä, ujo luonto oli arastellut ihmisten sekaantumista, hän oli yksin Jumalansa rinnalla, hiljaa, kuin uneksivana, astunut hänen valtakuntaansa; Bengt tarvitsi aivan päinvastaisia olosuhteita. Oli välttämätöntä, että hänen luonteensa itsevaltaisuus haki itselleen vastineen hengelliselläkin alalla: fanatismin, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä oli värittävä hänen uskonelämänsä. Ja niinkuin Esterin kääntymystarina oli ollut kuin vieno, tähtivälkkeessä sädehtivä runoelma, niin oli Bengtin oleva kuin rumpujen ja torvien säestämä pelastusarmeijan laulu…
Kun Bengt tuli Vångaan, läksi hän kohta kappelinsaarnaajan luo, uuden papin, jonka hän itse oli valinnut ja kutsunut virkaan, koska tämä oli kuuluisa parannuksensaarnaaja, joka ei katsellut sormien lomitse seurakuntansa heikkouksia, eikä liioin omiansa; sillä vaistomaisesti piti Bengt parannuksensaarnaajista ja vanhurskaudenintoilijoista. Nuori pappi oli tehtaalla sielunhoitotoimissa, mutta vaunut lähetettiin kohta häntä hakemaan; Bengtin sieluntila ei sietänyt mitään viivytystä.
Niin pian kuin pappi tuli kotiin, alotti Bengt heti ilman valmisteluita tunnustuksensa. Hän kertoi kaikki, koko elämänsä, myös kovuutensa Esteriä kohtaan, ja kun hän oli päässyt loppuun, sanoi hän vain lyhyesti ja jyrkästi:
"No, nyt tunnette koko syntisen elämäni, herra pastori. Onko minulle pelastusta tarjona?"
Pastori nousi ja risti kätensä. Hän oli nuori mies, kasvot olivat kalpeat ja tyystin ajellut, piirteet puhtaat ja jalot, mustissa silmissä samalla sekä polttava, että lempeän rakastavainen katse.
"Kunnia olkoon Isän Jumalan ja Pojan ja Hengen, joka on ollut, on ja on oleva ijankaikkisesti yksi Jumala ja yksi vapahtaja!" huudahti hän kohotetuin katsein, "kunnia olkoon Hänen, joka antaa palvelijalleen oikeuden sanoa sinulle, Bengt Falkenstern: 'Sinun syntisi ovat anteeksi annetut, mene ja älä silleen syntiä tee!' Ja nyt, kuule muutamia raamatun sanoja, kuule vastaus Herran suusta: 'Katso, minä pyyhin pois sinun syntisi enkä enää muista pahaa tekoasi… Minä heitän kaikki sinun syntisi selkäni taa'… Älä ajattele vanhaa äläkä huoli menneistä. Katso, minä luon jotain uutta. Nyt se puhkeaa esiin! Etkö huomaa? Niin, etkö huomaa, että nyt juuri jotain tapahtuu, etkö tunne, kuinka jokin uusi puhkeaa sielussasi? Etkö näe, kuinka syntien anteeksiantamuksen loisteessa Jumalan valtakunta sinulle ilmestyy, Jumalan valtakunta, tuo suuri, avara, ihmeellinen, joka ei ole täällä eikä tuolla, vaan joka on vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä?"
Bengt kuunteli papin sanoja, niinkuin ihminen vain kaksi kertaa elämässään kuuntelee: silloin, kun uusi elämä hänessä herää ja silloin, kun kutsu saapuu tuolta puolen Tuonen virran. Hänen katseeseensa syttyi syvä, salaperäinen hehku ja ylpeät huulet vapisivat.
"Tohdinko uskoa, että rikokseni on sovitettu, että olen vapaa omantunnontuskasta, joka nyt viisitoista vuotta on kalvanut minua öin, päivin?" kuiskasi hän.
"Niin, vapaa, vapaa, vapaa!" riemuitsi pastori. "Vapaa menneisyyden muistoista, vapaa alkamaan uutta elämää! Kas, jumalalliseen anteeksiantoon sisältyy kaksi pyhää salaisuutta. Toinen koskee menneisyyttä: kaikki pyyhitään pois, kaikki velkakirjat revitään rikki, Jumala ei muista enää mitään siitä, mikä on ollut. Ettekö ole tuntenut, kuinka kehno on ihmisten anteeksiantamus? Se vakuuttaa kaikki unohtaneensa, mutta vihan hetkenä tuodaan välistä unohdetut päivänvaloon ja katkeria sanoja singahutetaan rakkauden tuomionkin jälkeen. Mutta sellainen ei ole Jumalan anteeksianto — kun Hän antaa anteeksi, ei menneisyyttä enää ole. Toinen salaisuus koskee tulevaisuutta. Jumala luottaa meihin. Kuinka ihanalta tuntuu jo silloin, kun joku ihminen uskoo meihin, kuinka virkistää epätoivoista syntistä, kun veli ojentaa kätensä ja sanoo: 'Minä luotan sinuun, uskon, että sinusta tulee toinen, parempi ihminen!' Mitä sitten, kun taivaan Herra Jumala ojentaa meille kätensä ja sanoo: 'Minä — minä, joka olin, olen ja olen oleva, minä luotan sinuun!'"
Bengt istui pää kumarassa, vaiti, kuin itseensä vaipuneena. Samaa oli Ester sanonut Jumalan anteeksiannosta — samat soinnut soivat sielujen avautuneista syvyyksistä — vain sanat lausuttiin toiseen tapaan. Hän näki sielunsa silmin anteeksiannon ihmeen hohtavan verrattomassa valossa, ja kun hän loi ylös katseensa, oli kuin olisivat hänen koko kasvonsa paistaneet tuosta samasta valosta. Hän ja pastori polvistuivat nyt yhdessä ja Bengt voi ääneen ja palavalla innostuksella kiittää siitä, että oli vapautunut kauheasta syntitaakasta, joka niin monta vuotta oli painanut hänen sieluaan.
Mutta Bengt ei tyytynyt vain tähän yksityiseen tunnustukseen; hänen sielunsa oli syttynyt polttavan kuumaan hehkuun ja hänen täytyi päästää tunteensa ilmoille vielä voimakkaammalla tavalla. Hän antoi siksi kuuluuttaa kokouksen pidettäväksi kappelissa, ja siellä astui hän kokoontuneitten työmiesten eteen, teki täydellisen tunnustuksen, esitti jonkunlaisella itsensämusertamishalun martyyrinautinnolla syntinsä ja omantunnontuskansa ja kuvasi lopuksi samalla kiihkeällä innostuksella kääntymyksensä ja pelastuksensa. Bengtin puhuessa humahti liikutuksen aalto yli salin. Naiset itkivät, miehet istuivat hämmästyneinä ja liikkumattomina; muutamain kasvoille kohotti tuo ihmeellinen tunnustus ilonhohteen, toiset näyttivät synkiltä ja hieman pilkallisilta, mutta kaikkiin se teki syvän vaikutuksen. Niin pian kuin Bengt oli lopettanut, meni hän seurakuntalaisten joukkoon, puhutteli toista toisensa jälkeen, puristi heidän kättään ja syleili n.s. "isiä", sahan vanhoja kokeneita uskovaisia. Hänen kasvonsa loistivat lapsellisesta ilosta, ja ukot seisoivat siinä kyynelsilmin ja kohottivat kiitoksen Herralle, joka oli tehnyt heidät niin suuren ihmeen todistajiksi. "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" kuiskasi muuan vanha seppä, joka oli ollut palveluksessa Kurt patruunan aikana ja nähnyt Bengtin kasvavan. "Nyt pitäisi armollisen rouva-vainajan olla mukana", sanoi Leena muori, Bengtin äidin entinen kamarineitsyt, — "kuinka iloinen hän olisi! Mutta hän näkee tänne — siitä olen varma, — hän näkee, että hänen sydänkäpynsä on pelastettu!"
Vielä samana iltana läksi Bengt kaupunkiin, hän kaipasi Esteriä, hän ei voinut nukkua, ennenkuin oli saanut kertoa hänelle onnensa. Kun hän tuli kotiin, oli asunto pimeä ja Ester oli jo kauan ollut unen helmoissa, mutta Bengt sytytti tulen, meni makuusuojaan ja herätti hänet suutelolla. Ester aukaisi nopeasti silmänsä ja katseli hämmentyneenä ympärilleen, mutta huomattuaan Bengtin, ymmärsi hän, mitä oli tapahtunut. Bengt makasi polvillaan sängyn vieressä ja hänen kasvonsa loistivat, niinkuin vain hänen syvät, tummat silmänsä taisivat loistaa, kun parhaimmat, jaloimmat tunteet hänessä heräsivät ja karkottivat pahojen ajatusten varjot. Se oli Bengt ja kuitenkin joku toinen, se oli Esterin Bengt, hänen nuoruutensa unelma, se Bengt, jonka hän kohtasi elämän kevätpäivinä, hän se oli, hän oli noussut jälleen kuluneitten vuosien synnistä ja surusta ja ahdistuksesta!
"Ester", kuiskasi Bengt, "minä olen saanut rauhan Jumalan ja itseni suhteen, täydellisen rauhan, ihme on tapahtunut, Jumala on pyyhkinyt pois kauhean velkani, tyttöraukan sielun olen jättänyt Hänen armahtavan rakkautensa huomaan ja Jeesuksen nimessä alan uutta elämää! Ja nyt, Ester, tahdotko sinäkin antaa anteeksi, tahdotko antaa anteeksi, että niin itsekkäänä ja häikäilemättömänä liitin puhtaan elämäsi omaani, rikosten tahraamaan? Tahdotko antaa anteeksi kaiken ylpeyteni, kovuuteni, jota niin usein osotin sinua kohtaan?"
Ester kietoi kätensä hänen kaulaansa, kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi: "Tahdon … sydämestäni … kaikki on unohdettu…" Siinä viipyivät he kauan vaiti, sydän sykki sydäntä vasten ja sielu vaipui sieluun…