Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos

XIV.

Oli aivan Bengtin mielenlaadun ja luonteen mukaista, että hän niin pian kuin mahdollista saattoi kaikkien ihmisten tietoon muutoksen, joka hänessä oli tapahtunut. Yhtä uhkamielisesti ja ylpeästi kuin hän ennen sulki sydämensä heiltä, yhtä häikäilemättä hän nyt sen paljasti kaikkien nähtäväksi.

Ensimmäinen, jonka hän tapasi ulkona, kun hän Vångassa pidetyn kokouksen jälkeisenä päivänä oli menossa pankkiin, oli rehtori Grahn. Hän pysähtyi ja tervehti, rehtori tervehti myös ja, sanoakseen jotain teki tuon tavallisen huomautuksen, että syys-ilma oli tavattoman kaunis. Mutta Bengt ei tarttunut kiinni puhesäikeeseen, hän seisoi vaiti ja katseli pikku rehtorin ystävällistä naamaa niin omituisen näköisenä, että tuon tutkivan katseen esine alkoi ihmetellä, mitä kummaa oli tapahtunutkaan, oliko parranajo unohtunut vai oliko kaulaliina vinossa, joka muuten usein tapahtui.

"Mikä nyt, rakas veli, mitä on tapahtunut?" sanoi hän viimein epäröiden. "Jos olisit köyhä mies, niin luulisinpä totta tosiaan, että olet saanut ilmotuksen suurenlaisesta perinnöstä, niin tyytyväiseltä näytät."

"Olenkin todella saanut suuren perinnön", vastasi Bengt vakavasti, mutta yhä säteilevin katsein.

"Hm … vai niin. No, toivotan onnea. Luulin muuten, että sinä miljoonaisi kautta olisit vakuutettu ilontunteita vastaan moisten tapausten sattuessa. Mutta — kultaisen vasikan mahti on rajaton."

"Perintö, jonka olen saanut, ei ole kultaa eikä hopeaa", vastasi Bengt äskeiseen tapaansa, "se on taivaallinen perintö, perintö, johon ei ajan katoavaisuus ulotu."

Rehtori Grahn tuli niin hämilleen, ett'ei voinut mitään vastata. Hän vain tuijotti Bengtiin kauhistuneen näköisenä, kuin olisi hän pelännyt tämän ihmeellisen alun jälkeen joutuvansa todellisen mielenhäiriön puhkeamisen todistajaksi. Mutta kun Bengt pysyi levollisena, rauhottui hän pelostaan ja alkoi sen sijaan hämillään katsella maata ja kengänkärkiään ja sitten ylös pitkin talojen seiniä, toivoen edes jostain löytävänsä sopivan vastauksen. Viimein sai hän suustaan hyväntahtoisen, kömpelön: "Niin, rakas veli, toivotan sentään onnea, pääasiahan on, että kukin on tyytyväinen siihen, mitä on saanut".

"Kiitos", vastasi Bengt ja puristi rehtori Grahnin kättä, "kiitos! Mutta mitä perintöön tulee, niin ihmeellisintä on, että sen voivat kaikki saada, se on kaikille tarjona, niin hyvin kurjimmalle kerjurille kuin miljoonain omistajalle. Sillä se perintö on lapsenosa isän Jumalan luona, syntein anteeksiantamus ja voima alkaa uutta elämää. Rakas veli, sinun ei tarvitse muuta kuin avata sydämesi Jeesukselle ja sen perinnön ihanuus valahtaa ylitsesi."

Nyt tuli Grahn parka vielä enemmän hämilleen eikä hän kengänkärjistä eikä katukiviltä voinut löytää vähintäkään vastauksen aihetta. Mutta hän ei lainkaan loukkaantunut tästä väkivaltaisesta tunkeumisesta sydämenasioihinsa. Bengt näytti niin rakastavaiselta seisoessaan tuossa taputtaen pikku rehtoria suojelevasti olalle, niin että tämän hyväntahtonen sydän vallan lämpeni, kun niin suuresti hänen sielustaan huolehdittiin.

"Kiitos", sanoi hän viimein, "niin, kyllä se olisi hyvin hauskaa … tai ehkä pikemmin tyydytystä tuottavaa … minä tarkotan…"

"Niin, Jumala sinua siunatkoon!" keskeytti Bengt ja taputti rehtori Grahnia vielä kerran olalle. "En voi kelleen sen parempaa toivottaa, kuin että hän saisi kokea samaa armoa kuin minä. Ja muista, rakas veli, että kaikki se, mihin me maallisen elämämme aikana kuitenkin panemme enin arvoa: omantunnonrauha, sopusointu, ilo, vanhurskaus, kaikki nuo aarteet on itse asiassa koottu ympärillemme, meidän on vain ojennettava kätemme ja tartuttava niihin. — Hyvästi, rakas veli — ja Jumala sinua siunatkoon!"

Molemmat herrat hyvästelivät; Bengt meni pankkiin, jossa hän joutui milt'ei samanlaisiin puheisiin pankkiherrain kanssa, ja rehtori läksi kiirein askelin kotiin kertomaan rouvalleen ja tyttärelleen merkillisestä kohtauksestaan konsuli Falkensternin kanssa. Ennen päivän loppua tiedettiin koko kaupungissa ja hyvän matkaa sen ulkopuolellakin, että Bengt Falkensternistä, jonka ylpeys oli ollut milt'ei sananpartena ja hänen rikkautensa ohella, joka erotti hänet kaupungin köyhälistöstä, hankkinut hänelle erikoisaseman vieläpä koko maailman valtijaankin suhteen, hänestä oli nyt tullut vähäpätöinen, nöyrä Jeesuksen palvelija, aivan niinkuin halvin hänen työmiehistään Vångassa. Muutamat arvelivat, että se oli suurenmoista ja uskoa vahvistavaa, mutta toiset sanoivat: "Hänen kiihkeä luontonsa on vienyt hulluuteen ja intoiluun".

Ensi aikoina Bengtin kääntymyksen jälkeen oli kuin olisi hänen koko sielunelämänsä sulanut yhdeksi ainoaksi suloiseksi rakkauden-unelmaksi siitä, miten sulkea koko maailma syliinsä ja antaa tuon maailman läpi virrata samaa onnea, joka hänet itsensä täytti. Hänen luonteensa kaikki särmäisyydet ja omituisuudet, hänen mielenlaatunsa pikkumaisuus ja kiihkeys ikäänkuin haihtuivat tähän uskonelämän kevätriemuun, aivan niinkuin keväällä lehtiumpujen vaaleanvihertävä hohde ja ilman sini käärii niin hyvin tammen tummat kyhmyt kuin koivun valkean varren samaan tunnelmaan, tai niinkuin nuoruudessa erilaiset luonteenpiirteet sulautuvat kaikkia ajatuksia ja tunteita kattavaksi unelmaharsoksi. Mutta sitä mukaa kuin aika vieri ja keväthohde sammui ja saapuivat helle ja myrsky ja synkät päivät, sitä mukaa ilmenivät uudestaan hänen persoonallisuutensa erikoisuudet ja hänen sisäinen olemuksensa tuli esiin tuttuine piirteineen. Myrskyisimmässäkin nuoruudessaan oli hän ollut velvollisuuden ja järjestyksen ihminen; hän ei ollut milloinkaan laiminlyönyt ainoatakaan tilintekopäivää tai työtuntia Vångassa. Nytkin asettuivat nämä hänen luonteensa kaksi kulmakiveä perustaksi hänen uuden elämänsä muodostumiselle. Työ Vångassa, huolenpito työmiesten ruumiillisesta ja henkisestä elämästä, se häntä innosti. Hän ja pastori Regner, sahan kappelinsaarnaaja, olivat heti solmineet lämpimän ystävyysliiton; yksissä neuvoin he järjestivät kokouksia ja raamatunlukuhetkiä, panivat toimeen sairastuvan, kirjaston j.n.e. He tekivät suunnitelman pitäjän vanhuskodiksi, ja vuoden päästä seisoi valmiina oikea palatsi, jonka korkeissa saleissa ja komeissa kiviportaissa vanhukset kompuroivat yltympäri ja ihmettelivät, olivatko valveilla vai uneksivatko. Yksi ainoa seikka asetti rajan Bengtin hyväntekeväisyydelle ja auttavaisuudelle: kenenkään ei maksanut vaivaa mennä ehdotuksia tekemään, hänen täytyi itse saada antaa alkuajatus.

Samalla kävi liikekoneisto täydellä höyryllä; ei ollut vienti Vångasta vielä koskaan ollut niin virkeä eivätkä Bengtin tulot koskaan suuremmat kuin nyt. Kaikelle muulle käänsi hän selkänsä: sukulaisille, ystäville, seuroille ja huveille. Hän ei lukenut muita lehtiä kuin niitä, joita liikemiehen tulee pitää silmällä, hän ei seurustellut kenenkään muun kanssa kuin niiden, joita hän kutsui kokouksiinsa tai sattumalta tapasi kadulla. Hän jakoi aikansa kokonaan sahan ja kodin välillä.

Mutta kesken tätä ankaraa velvollisuuselämää tuli hänen vanha vihollisensa, ylpeys, vartioimattomia takateitä hiipien ja tunkihe hänen sieluunsa, ilman että hän sitä lainkaan tunsi, puettu kuin se oli pyhän, intoilevan vanhurskauden pukuun. Ja tämän vihollisen kantapäissä seurasi, vielä varovaisempana ja hiipivämpänä, vanha itsevaltiudenhenki, sekin pyhimyksen ilme kasvoissaan ja täynnä intoa, että kaikkien oli taivuttava Bengtin tahtoon ja niin pian kuin suinkin käännyttävä. Jos kerran Jumalan tarkotus oli pelastaa ihmiset ikuisesta turmiosta, jos hänen oman sielunsa täytti sama palava halu, niin eikö hänen pitänyt toimia, niin kauvan kuin päivä oli, saarnata sanaa sekä hyvällä että pahalla ajalla, kaduilla ja toreilla, ja pakottaa ymmärtämättömät syntiset kääntymään? Vastarinta, joka häntä kohtasi, varsinkin kodissa palvelijain puolelta, oli hänestä kauhistava, eikä hän väsynyt ajamasta heitä takaa, milloin sydämellisine ja lempeine, milloin synkkine ja uhkaavine käännytyspuheineen. Ei kulunut montakaan iltaa ilman että Erikson, hänen vanha palvelijansa, joka oli ollut talossa toistakymmentä vuotta ja oli uskollinen kuin koira, sai pienen herätyssaarnan osakseen.

"Oletteko, Erikson, ajatellut, miten käy, jos teidät ensi yönä temmataan pois?"

Erikson ei vastannut eikä Bengtin kysymys saanut hänen totisissa, synkissä kasvoissaan mitään muutosta aikaan.

"Ja kuitenkin", jatkoi Bengt, ja äänen sointu oli samalla sekä hellä että mahtipontinen, "kuitenkin voi yksi ainoa silmänräpäys muuttaa kaikki ja pelastaa sielunne, Erikson. Ei tarvitse muuta, kuin että laskeudutte polvillenne minun rinnallani ja otatte vastaan Herran Jeesuksen — muistakaa, että hyvän Paimenen syli on aina avoin vastaanottamaan kadonnutta lammasta…"

Erikson mietti hetken ja sanoi sitten jyrkästi:

"No, sen sanon teille suoraan, herra konsuli, että jos minun autuuteni riippuu siitä, että polvistun teidän rinnallanne ja sanon pari jumalista sanaa, niin ei se ole paljon arvoinen."

"Niin ette sano, kun kerran heräätte helvetissä ja kauhulla näette, kuinka olette Jumalaa vastaan uhitellut", vastasi Bengt ankarasti ja nyrpeänä, "kääntykää, kun vielä on aika; tulee hetki, jolloin tuomionpasuuna toitottaa tuon julman sanan: 'liian myöhään!' Voi niitä, jotka sen äänen kuulevat! Niin", jatkoi hän lempeämmin ja taputti Eriksonia olalle, "tarkotan teidän hyväänne, Erikson. Jumala tietää, että minä vain harrastan teidän sielunne pelastusta! Jumala teitä siunatkoon, ajatelkaa sanojani, avatkaa sydämenne Jeesukselle, niin voitte kuolla rauhassa tänä yönä, jos Herra kutsuu."

Erikson kohautti hieman olkapäitään; hänestä ei ollut hauskaa vähintäin joka toinen ilta kuulla saavansa yöllä halvauksen. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään, kumarsi vain tavalliseen syvään tapaansa ja poistui, ajatellen itsekseen: "Niin, kyllähän konsuli hyvää tarkottaa, mutta surkeaa sentään on, että niin reima mies on jo tullut uudestaan lapseksi — eihän hän ole vielä viittäkymmentäkään".

Talvempana, muutamia kuukausia Bengtin kääntymyksen jälkeen, saivat Bengtin ja Esterin tuttavat eräänä päivänä vastaanottaa kutsun Falkensternien talossa pidettävään kokoukseen ja raamatunkeskusteluun. Ei kellään kaupungin asukkaista ollut varaa kerskata pitkiin aikoihin olleensa siellä vieraana; suuri murros, joka Bengtin sielussa oli tapahtunut, oli ensin pakottanut hänet sulkemaan sydämensä ja ovensa ihmisiltä; mutta nyt, kun hän oli saanut selvyyttä ja rauhaa, tunsi hän päinvastaista tarvetta avata molemmat selki selälleen.

Bengt ja pastori Regner johtivat kokousta. Asunnon suuri salonki oli järjestetty saarnahuoneen tapaan, huonekalut oli asetettu puoliympyrän muotoisiin riveihin, vastaostettu harmoonio oli avattu ja joukko laulukirjoja koottu pinkoiksi vieraille jaettaviksi.

Melkein kaikki kutsutut saapuivat; osa uteliaisuudesta, muutamat itsetiedottoman uskonnollisen vetovoiman vaatimina, toisiin taas vaikuttivat useammat yhdistyneet syyt: liiketuttavuus Bengtin kanssa, pelko loukata häntä, tottumus taipua falkensterniläisten tahtoon j.n.e. Mutta harvat tulivat sekottumattoman kiitollisin tai iloisin tuntein.

Kun kaikki olivat isäntäväkeä tervehtineet ja asettuneet paikoilleen salissa, painostavan, kiusallisen tunnelman vallitessa, jota ei edes Esterin kirkas hymy ja ystävällinen "tervetuloa" voineet karkottaa, jaettiin kirjat ja laulettiin yhteisesti, jolloin Bengtin mahtava basso kaikui yli muiden. Sitten puhui pastori Regner, lyhyesti, mutta innostuksella, hehkulla, joka oli hänelle ominainen ja heti vaikutti kiihottavasti jäykkään kuuntelijaparveen, varsinkin sen naispuolisiin jäseniin. Sitten tuli Bengtin vuoro. Hän ei ollut puhunut monta kertaa julkisesti — ainoastaan Vångassa ja parissa kokouksessa pastori Regnerin luona — mutta hänessä ei voinut huomata vähintäkään epäröimistä tai epävarmuutta. Hän oli syntynyt täysveriseksi puhujaksi; rohkeasti, kuin tottunut pyssymies, tähtäsi hän kuulijain sydämeen terävine kuvineen, häikäilemättömine johtopäätöksineen ja selityksineen, jotka milloin olivat paradoksimaisia, milloin lapsellisen yksinkertaisia ja naiiveja. Hän oli valinnut useampia tekstejä, jotka käsittelivät pelastusta: miten se juuri nyt oli välttämätön, miten ei saanut jättää käyttämättä silmänräpäystä, jolloin sielu kuulee Jumalan kehottavan äänen. Ukkosen ja salamoiden jylhän sädehtivä tunnelma ikäänkuin ympäröi Bengtin sanoja ja hänen sydämensä aivan kuin hekkumoi näissä kaunopuheisissa, rikkaissa kuvauksissa Jumalan ankarasta vanhurskaudesta ja tuomarin järkähtämättömyydestä, kun armonaika on loppuun vierähtänyt. Sitten seurasi muita kuvauksia, kuvauksia Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ja Bengtin suurten, loistavain silmäin tummuus muodosti kuin taustan, josta nämä rakkaudenajatukset hivelevän suloisina kohosivat. Mutta sitten tarttui hän taas jonkunlaisella fanaattisella kiihkolla ensimmäisiin puheisiinsa tuomiosta, aivan kuin hän olisi pelännyt osottaneensa ylen suurta leväperäisyyttä, ja hän lopetti pitkän esityksensä, niinkuin hän sen oli alkanutkin, kiihkoisasti kehottamalla kuulijoitaan antautumaan pelastettaviksi, nyt juuri, tänä iltana, tänä hetkenä, ennenkuin oli liian myöhäistä…

Jäykkinä ja juhlallisina, irrottamatta hetkeksikään katsettaan Bengtin kasvoista, istuivat kuulijat hänen edessään erilaisten tunteitten vallassa; mikä tunsi tuskallista ahdistusta puhujan hengen synkän itsevaltiuden painon alla, mikä hämmästystä, että tämä mies oli Bengt Falkenstern, että tämä tulinen parannuksensaarnaaja oli tuo entinen hieno, ylpeä maailmanmies — mikä taas uskonnollista liikutusta, puoliherännyttä kaipausta … pelkoa tuntematonta kohtaan … ja tuskaa ja unelmia ja ajatuksia nimeä, muotoa vailla… Muutamain, varsinkin herrain, kasvojen ilme muuttui yhä hylkäävämmäksi; oli kuin olisivat Bengtin sanat jähmettyneet heidän sieluissaan, joiden jäämieli nyt heijastui kylmissä, väliäpitämättömissä piirteissä. Pormestarinna oli kuin olennoitu vastarinta; silmäin katse, värisevät sieramet, lujasti yhteenpuristetut huulet, kaikki hänessä näytti kuin ampuvan vastustuksen teräviä nuolia Bengtin mielipiteitä vastaan.

Rehtori Grahn silitteli yhä huolestuneemman näköisenä pitkää harmahtavaa partaansa, rehtorin rouvan otsalle nousi punaisia täpliä ja katseessa, joka lakkaamatta oli kiinnitetty Bengtin kasvoihin, oli tuskallisesti rukoileva ilme. Pikku Alma, heidän ainoa tyttärensä, itki niin, että kyynel toisensa jälkeen, pyöreänä ja suurena, vieri pitkin hänen kukostavaa poskeaan. Lapsellisessa, iloisessa mielessään hän syvästi kaipasi jotain, joka oli tätä elämää parempaa, ajan yläpuolella. Hän oli usein puhunut Esterille siitä, ja tämä oli silloin aina vastannut, että pelastus oikeastaan oli hyvin yksinkertainen, itse asiassa se ei sisältänyt muuta kuin uskon siihen, mikä jo oli hänen sydämessään, uskon rakkauteen Jumalaa ja hänen Poikaansa kohtaan. "Mutta minä en voi, olen liian suuri syntinen", oli Alman tapana väittää, johon Ester vastasi, ett'ei hän koko raamatusta ollut löytänyt mitään todistusta siitä, että mikään voisi estää sitä, joka tunsi itsensä suureksi syntiseksi, tulemasta Jumalan luo, pikemmin päinvastoin… Mutta Alma ei voinut uskoa, että se hänelle oli mahdollista, ehkä kaikille muille, mutta ei hänelle, hänhän oli paljon suurempi syntinen kuin kaikki toiset. Ja sitten hän itki ja huokasi ja tuli taas jonkun ajan päästä Esterin luo ja puhui sydämensä huolista, mutta sen enempää ei siitä tullut.

Kun Bengtin esitys loppui, tarjottiin teetä, mutta sekin juotiin saman painostavan hämillä-olon vallassa. Vieraat eivät juuri yleensä tulleet puhuneeksi toistensa kanssa siitä, mitä olivat kuulleet ja mikä heidän sydämessään liikkui; ainoastaan siltä puolelta huonetta, missä Bengt tai Ester juttelivat jonkun kanssa, kuului vilkkaampaa sananvaihtoa.

Innokkain oli keskustelu Bengtin ja pormestarinnan välillä. Viimeksi mainittu oli heti puheen päätyttyä mennyt Bengtin luo, pyytäen saada yksityisesti puhua hänen kanssaan, ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen täytti Bengt kohta hänen toivonsa.

"Minusta näyttää", sanoi hän seuratessaan vierastaan huoneen nurkkaan, missä he voivat olla rauhassa, "että Herran sana on jo saanut vaikuttaa kaksiteräisenä miekkana. Ehkä on teissä jo kaikki vastarinta murrettu — ehkä ei ole enää muuta tarvis kuin polvistua ja jättää sydän Jeesukselle…"

"Sen olen jo tehnyt", vastasi pormestarinna töykeästi, "vieläpä kaksi kertaa: ensi kerran pyhässä kasteessa ja toisen kerran konfirmatsioonilupauksen antaessani. Nyt haluaisin panna vastalauseeni teidän epäjohdonmukaisia ja epätieteellisiä lausuntojanne vastaan sekä mikäli ne koskivat uudestisyntymistä että ikuisia rangaistuksia. Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä, ei äkillisiä, yliluonnollisia muutoksia toisesta toiseen. Kehitys, evolutiooni, on elämän laki, ja uudestisyntyminen on yksi sen asteista, nimittäin se aste, jolloin olemme itsetietoiset siitä, että olemme kasvaneet ymmärtämään Jumalan tarkotusta meihin nähden. Ja mitä tulee ikuiseen rangaistukseen ja siihen, että Jumala meidät ainiaaksi heittää pois silmistänsä, jos me täällä maan päällä vastustamme hänen kutsuvaa armoaan, niin pyydän saada johdonmukaisuuden nimessä huomauttaa teille, herra konsuli, että yhtä vähän kuin auringon lämpö koskaan voi olla herättämättä ruohoja ja kukkia maasta, yhtä vähän voi Jumalan rakkaus ijäisyyksien ijäisyydessäkään lakata synnyttämästä rakkautta luoduissa…"

Nojaten leukaansa kättä vasten ja katse lattiaan kiinnitettynä oli Bengt kärsivällisesti ja liikahtamatta kuunnellut pormestarinnan sanoja. Kun tämä lopetti, katsahti hän ylös, kiinnitti läpitunkevat silmänsä puhujan mielenliikutuksesta kalpeisiin ja hikisiin kasvoihin ja sanoi levollisesti, kuin olisi hän puhunut ilmasta:

"Huomaan, ett'ette te, rouva pormestarinna, ole sen lähempänä pelastuksen salaisuutta kuin vankiloittemme suurin rikoksentekijä."

"Mikä tai kuka oikeuttaa teidät lausumaan noin kovan ja sydämettömän tuomion?" kysyi pormestarinna värisevin huulin.

"En minä tuomitsekaan", vastasi Bengt yhä levollisesti, "vaan Jumalan oma sana. Siinä on kirjotettu: 'Jolla on Poika, hänellä on elämä; mutta jolla ei ole Poikaa, hän on jo tuomittu'"…

"Ja kuka uskaltaa ratkaista onko toisella Poika vai ei? Kuka tohtii rohkeasti ja ylimielisesti sanoa: minä, minä Hänet omistan, minun sydämessäni asuu hänen pyhä olentonsa, minä, minä olen heijastus siitä puhtaudesta, joka hänessä oli? Ei kukaan muu kuin ylpeä hullu! Viisas ja nöyrä tietää, että jos hänen tositeossa olisi tullut osottaa uskoansa Mestariin, ei hänessä ehkä olisi ollut edes Nikodemusta, joka toki yöllä uskalsi tulla Jeesuksen luo… Ja vielä vähemmän tulee meidän tehdä päätöksiä muiden ihmisten suhteen… Kuinka voitte te katsoa minun sydämeeni ja tietää, mitä siellä liikkuu? Ettekö usko, että siellä voi löytyä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, ehkäpä todellisempaa kuin niissä, jotka alituisesti siitä lörpöttävät ja joiden huulilla aina on jumalisia sanoja?"

Bengt teki hieman ylhäisen kädenliikkeen ja luopumatta levollisesta sävystä, joka ärsytti hänen kiihtynyttä vastustajaansa, hän vastasi:

"Kaksi merkkiä on, joiden mukaan meillä on oikeus päättää, mitä liikkuu ihmisten sydämessä, nimittäin huulten tunnustus ja ulkonainen elämä. Sitten löytyy vielä kolmaskin: rakkaus sielujen pelastamiseen. Mutta en ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan, että teissä olisi noita merkkejä, jotka todistavat sielun uudestisyntymistä enkä liioin ole itse niitä teissä huomannut, yhtä vähän kuin niitä oli minussa tai jossain toisessa, ennenkuin Herra Jeesus sai näyttää meille turmeluksemme ja vapahtaa meidät synnin kahleista…"

"Te tuomitsette yksipuolisesti, ahdasmielisesti, epäpsykoloogisesti, herra konsuli", huudahti pormestarinna yhä kiivaampana ja kiivaampana, "luuletteko te, että Jumalan valtakuntaan ajetaan raitiotievaunuilla? Ettekö usko, että keinot ovat moninaiset kunkin erilaisen luonteen mukaan? Ettekö usko, että toisin on sen, joka … joka esimerkiksi on tehnyt törkeän synnin ja jota katumus ja epätoivo raastaa … ja toisin esimerkiksi sen, joka kautta koko elämänsä on pyrkinyt elämään vankurskaasti ja menettelemään omantuntonsa mukaan? Ettekö ymmärrä, että ensinmainittua kohtaa ikäänkuin raju survaus, muutos, joka mullistaa koko hänen elämänsä … kun sitä vastoin se, joka aina on Jumalaa rakastanut, joka lapsuudesta asti on ollut hänen omansa, hitaasti ja hiljaa, ilman jyrkkää seisausta, kypsyy Jumalan valtakuntaa varten?"

Synkkä varjo lensi Bengtin kasvojen yli ja hän heitti pormestarinnaan läpitunkevan, halveksivan silmäyksensä, jota ei tämänkään terävä katse aina kestänyt. Mutta Bengt näytti heti hillitsevän itsensä; hän pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ikäänkuin karkottaakseen ajatuksia, jotka tahtoivat kuohahtaa esiin, ja kun hän uudelleen puuttui puheeseen, oli hänen äänensä levollinen, milt'ei lempeän surullinen.

"Ei, ei ole mitään eroa; Hänen edessään, joka näkee syvyyksiin ja tuomitsee sydämenlaadun mukaan, ei ole suuria ja pieniä syntejä. Tomuun täytyy meidän kaikkein painua Hänen edessään, ja sille, joka nojaa omaan vanhurskauteensa … niin, sille on se seitsemän kertaa suuremmaksi esteeksi kuin rikokselliselle syntinsä. Ei mikään niin syntistä erota Jumalasta kuin sydämen mielettömät kuvittelut jonkunlaisesta omasta vanhurskaudesta. Toistan sen, mitä äsken sanoin, että kurjimmankin syntisen tie Jumalan luo on suorempi kuin teidän, rouva pormestarinna…"

"Ja minä", sanoi pormestarinna vihasta väristen, "minä toistan myös äskeiset sanani: te langetatte väärän ja itsevanhurskaan tuomion. Ja tahdonpa lisätä vähän muutakin: moisilla tuomioilla ette saa yhtäkään sielua Jumalan luo, vaikka kuinkakin suuresti 'rakastatte sieluja', kuten sanotte, ja tahdotte työskennellä niiden pelastukseksi. Te karkotatte heidät Jumalan luota ja herätätte katkeria ajatuksia erästä vissiä henkilöä kohtaan, joka kiitti Jumalaa siitä, että hän oli parempi kuin toiset; sen te saatte aikaan, mutta ette muuta!"

"Avatkoon sitten Jumala itse silmänne!" vastasi Bengt, rypistäen kulmakarvojaan, ja ääneen tuli nyreä, kärsimätön sointu, "minä näen, etten nyt voi muuta tehdä kuin rukoilla puolestanne."

"Kiitos", vastasi pormestarinna jääkylmästi, "samoin aion minä tehdä teidän puolestanne, rukoilla, että Jumala tekisi mielenne nöyremmäksi ja lempeämmäksi, rukoilla, että oppisitte ymmärtämään Vapahtajan sanat: 'Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!'"

Bengt kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti ja sääliväisesti. Mutta hän ei vastannut, hän päätti toistaiseksi rajottaa huolenpitonsa pormestarinnan sielusta päivittäisiin esirukouksiin ja meni sen sijaan pikku Alma Grahnin luo, joka istui punaisin silmin ja hehkuvin poskin ja puristeli hermostuneesti kosteaa nenäliinaa käsissänsä.

"Tänään on autuuden päivä", sanoi hän ja laski kätensä nuoren tytön olkapäälle, "tänään, nyt juuri kuuluu teille, neiti, Herran kutsuva ääni."

"Mutta mitä pitää minun tehdä?" huudahti nuori tyttö, avuttomin, itkuisin katsein.

"Ei mitään, sehän juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teidän tarvitse mitään tehdä", vastasi Bengt voitonriemuisella äänellä, "kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita vesiä, antakaa vain sydämenne aueta ja sallikaa näiden eläväin virtojen kuohahtaa sinne, ettekä te enää ikinä ole janoava. Ei teidän tarvitse muuta kuin polvistua kanssani, tunnustaa syntinne ja ottaa vastaan Jumalan anteeksi antava armo. Niin, neiti, älkää epäröikö … astukaa askelenne … minä tunnen, kuinka Jumalan henki nyt tänä hetkenä etsii teitä voimakkaammin kuin koskaan ennen, minä tunnen sen ympärillänne humisevan, niinkuin se humisi minun ympärilläni, kun synninhädässäni huusin Häntä…"

Nuori tyttö katsahti pelästyneenä Bengtiin. Kyllä hän tunsi itsensä syntiseksi, voi, kaikkein pahimmaksi; mutta kun hän ajatteli, että hän polvistuisi Bengtin rinnalla, että kaikkien katseet kiinnittyisivät häneen ja hän ääneen tunnustaisi, miten suuri syntinen hän oli, oli hän milt'ei pyörtyä kauhusta … ei, ei, ei vielä, hän ei ollut valmis…

"Ajatelkaa, mitä viipyminen merkitsee", sanoi Bengt ja tunki nuoren tytön silmiin katseensa, joka oli samalla sekä uhkaava että rukoileva. "Jumala huutaa toiseen korvaanne: 'Nyt, juuri nyt!' Perkele huutaa toiseen: 'Vuoden päästä, päivän päästä, hetken kuluttua!' Kumpaa ääntä tahdotte seurata? Ajatelkaa, jos kuolette ensi yönä, mihin joudutte? Ikuisesti, auttamattomasti hukkaan, lieventämättömään tuskaan siitä, että laiminlöitte tärkeän hetken, tämän armon ihmeellisen etsinnän, nämä hengentuulahdukset, jotka nyt humisevat ohitsenne palaamatta ehkä enää koskaan…"

Tyttö raukka näytti vielä pelästyneemmältä ja oli ymmällään; niin, kauheaa oli tulla tuomituksi, kauheaa ijäti katua, mutta kuitenkin … hän ei voinut polvistua ja tunnustaa syntejään, hän ei voinut muuta kuin yhä itkeä ja vielä kiihkeämmin puristaa yhä märemmäksi käyvää nenäliinaa sormiensa välissä.

"No, rakas veli", jatkoi Bengt, kääntyen rehtoriin, "sinä näet, miten tyttäresi epäröi ja antaa sydämessään sijaa viivytyksen-perkeleelle. Mitä sanot sinä, käytkö samoja jälkiä, etkö tunne hengen kutsuntaa?"

"Kyllä, kyllä", vastasi rehtori ja silitti miettiväisenä partaansa, "se on, minä tarkotan, että Jumalan rakkaudenkutsun syntisille sydämille tajuamme aina. Hän vetää meitä aina puoleensa, aina, ijäisesti … niinkuin auringonsäteet eivät koskaan lakkaa lämmittämästä, niin ei myöskään Jumalan rakkaus herkeä vetämästä meitä puoleensa…"

"Mukava ja vaarallinen oppi", vastasi Bengt kylmästi, "lähtenyt perkeleestä, joka niin mielellään huutaa: 'Siirrä eteenpäin, siirrä, siirrä, sinulla on hyvää aikaa, kokonainen ijäisyys, jos niiksi tulee!' Jumalan sana sanoo toisin: 'Laittakaa pelolla ja vavistuksella, että te autuaaksi tulisitte'. Jumalan sana sanoo myös, että pelastus kuuluu aikaan eikä ijankaikkisuuteen. Valaiskoon sinua Herra tämän tärkeän asian suhteen. Ja rouva Grahn", jatkoi hän lempeämmin ja kumartui pikku rouvan yli, jonka suuret, tummat silmät liikuttavan nöyrällä ihmettelyllä olivat kiinnitetyt Bengtiin, "mikä on teidän suhteenne Herraan?"

Punaiset täplät rehtorin pikku rouvan otsalla alkoivat hehkua ja alahuuli vapisi.

"Olen koko elämäni ajan rakastanut Jumalaa ja kaivannut häntä — ja…"

"No niin, tunnustakaa se sitten … tunnustakaa se ja sytyttäkää jalo rovio, joka tarvitsee vain kipinän leimahtaakseen ilmiliekkiin", huudahti Bengt kuuma hehku katseessaan, "älkää epäröikö … älkää antako sijaa sovittelemisperkeleelle — rohkaiskaa mielenne, päästäkää armovirrat kostuttamaan janoovaista maata!"

Pikku rouva risti kätensä ja sanoi aivan kuin äskenkin: "Minä olen koko elämäni ajan rakastanut Herraa … koko elämäni…"

"Ja teillä on kai varmaan ollut koko elämänne ajan rauhaa ja iloa ja varmuutta syntien anteeksisaamisesta ja lapsenosasta Isän kodissa, rouva Grahn?" pisti Bengt hieman ivallisesti.

Vastausta ei kuulunut: rouva Grahn katseli alaspäin ja huojutti päätään, silmissä uneksiva katse, rehtori siveli yhä hartaammin ja tuumivaisempana partaansa ja äkillisesti syntyneessä hiljaisuudessa kuuluivat pikku Alman huokaukset syviltä, väräjäviltä säveliltä, sydämen kaipuuta kertovilta.

"Niin, Jumala teitä kaikkia kolmea siunatkoon!" huudahti Bengt, joka nyt tunsi, ett'ei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, "kalliin Mestarini nimessä uskallan lausua sanat: 'Te ette ole kaukana Jumalan valtakunnasta!' Pian, pian otatte vastaan suloisen sanoman ja viimeinenkin vallitus luhistuu. Kolkuttakaa, etsikää, anokaa vain yhä hartaasti…"

Henkilö, jonka Bengt nyt valitsi käännytysyritystensä esineeksi, oli tehtailija Henning, Åken isä. Vanha herra, hieno, valkohapsinen ukko, jonka puku oli erikoisen huolellinen, niinkuin Åkenkin, ja jonka hymyssä pilkallisuus ja lempeys omituisesti yhtyivät, oli koko illan istunut ääneti ja liikkumatta nurkassaan, mutta Bengt tunsi, että vanhus, jos ken, seurasi häntä arvostelijan katsein.

"Mitä teille, setä, kuuluu tänä iltana?" kysyi Bengt, astuen tehtailijan luo ja istuutuen hänen viereensä, "te olette väsyneen näköinen?"

"Oh, minun ijälläni ei sovi valittaa", vastasi tehtailija kylmästi, "en voi muuta kuin kiittää Jumalaa hyvästä terveydestä…"

"Niin, siinä on todella kiitoksen syytä, — kun ajattelee, miten lyhyt aika on ja kuinka kallis jokainen armonpäivä… Mutta Jumalan armo on suuri ja hänen rakkautensa rajaton… Kun näen vanhuksia, ajattelen ilolla Jeesuksen vertausta työmiehistä, jotka tulivat yhdennellätoista hetkellä ja kuitenkin saivat täyden palkan. Muistatteko ehkä sen paikan, setä?"

"Tottahan nyt", vastasi tehtailija ivallisesti, "minä luin sen ja mietiskelin sitä jo kauan ennenkuin sinä näit päivänvalon… Mutta muistan myös muutamia muita sanoja, tosin jotenkin maallisia, mutta sitä kuvaavampia: 'Quand le diable devient âgé, il se fait moine' ['Kun paholainen vanhenee, rupeaa hän munkiksi.' Suom. muistutus.]. Se ei ole kaunis lause, mutta sisältää paljon — tuollaiset muutokset eivät miellytä, niiden takana vainuaa jotain…"

"Kai teeskentelyä?" lausui Bengt, äänessään onnettomuutta ennustava, hillitty sävy.

"Minä tarkotan", vastasi tehtailija jyrkästi ja ärtyisästi, "että on paras vaeltaa rehellisesti koko elämänsä ajan ja säilyttää hyvä omatunto Jumalansa edessä, niin pelastuu tuollaisista äkkinäisistä muutoksista elostelijasta parannuksensaarnaajaksi, jotka tekevät sekä naurettavan että kiihottuneen vaikutuksen…"

Bengtin silmät välähtivät ja hän nousi kiivaasti. Ester, joka seisoi vähän matkan päässä ja kuuli ja näki myrskyn lähestymisen, kiiruhti esiin, tarttui Bengtin käteen ja kuiskasi omituisen läpitunkevalla äänellä: "Bengt, katso minua silmiin ja kuule tätä sanaa: 'voita sielusi kärsivällisyydellä'".

Bengt ei vastannut; hän seisoi hetken muutamia sekunteja liikahtamatta ja hänen katseensa vaipui Esterin lempeisiin, rakkautta sädehtiviin silmiin; niiden syvyydestä nousi jotain, leijaillen hänen ympärillään ja pakottaen vihan aallot laskeutumaan, hänen kasvojensa kovuus lauhtui ja hänen katseeseensa syttyi ikäänkuin heijastus Esterin silmien lempeästä loisteesta.

"Kiitos", kuiskasi hän ja puristi Esterin kättä ja loi häneen katseen, jota Ester ei ikinä unohtanut. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen ja sanoi levollisesti:

"Sanoihinne, setä, en minä kykene mitään vastaamaan. Mutta vastaan erään sanoilla, joka on suurempi auktoriteetti kuin minä. Hän lausui: 'taivaassa pitää oleman suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka parannuksen tekee, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta'."

Esterin ja Bengtin ympärille syntyi ikäänkuin ihmettelevän, sanattoman hiljaisuuden aaltorengas, joka yhä laajeni ja eteni huoneen toiseen päähän. Vanha Henning mutisi pari sanaa, joita ei kukaan kuullut, ja kääntyi pois, kasvoillaan puoliksi yrmeä, puoliksi tuskainen ilme, ja Bengt jätti hänet ollakseen parin minuutin päästä samanlaisissa puheissa muutamien muiden vieraiden kanssa. Pari tuntia kesti näitä keskusteluja, jotka milloin muodostuivat kiivaiksi kiistoiksi, milloin enemmän tui vähemmän syvämieliseksi sanansaivarrukseksi, milloin päättyivät kyyneleisiin ja rajuihin tunnepurkauksiin, milloin hioivat mietiskelyn ja epäilyksen kysymysten kärjen niin suipoksi, että se taittui omaa terävyyttään, milloin tapasivat haudatun, masennetun kaipuun ja auttoivat sen synkistä syvyyksistä edes vilaukselta näkemään valoa ja totuutta. Niistä, jotka puoliyön aikaan sanoivat hyvästi Falkensternin perheelle ja enemmän tai vähemmän vilpittömästi kiittivät kuluneesta illasta, olivat monet kovasti kiihdyksissään, monet katkeroittuneita ja pahantuulisia, mutta kenkään ei lähtenyt kylmänä tai väliäpitämättömänä. Siksi voimakas ja kiihottava oli into ollut, joka oli hehkunut kaikista puheista.

Kun Bengt ja Ester olivat jääneet yksin, kietoi Ester kätensä Bengtin kaulaan, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän rakkautensa ensimmäisinä onnellisina aikoina, katsoi häntä silmiin ja sanoi hymyillen säteilevää hymyään:

"Kiitos tämäniltaisista sanoistasi, kaikista todistuksista, joita annoit Jumalan voimasta ihmissydänten yli, kiitos! Mutta, rakkahin, miksi puhut niin paljon tuomiosta ja rangaistuksesta, miksi uhkaat niin paljon, miksi et sen sijaan pyydä ihmisten sieluja Jumalan äärettömällä, runsaalla rakkaudella?"

Bengt irrotti hiljaa hänen kätensä kaulastaan ja vanha tuttu ryppy ilmestyi hänen otsalleen.

"Kaikki nuo pinttyneet syntiset ovat herätettävät jumalattomasta varmuudestaan, jossa he elävät, eikä se tapahdu, jos hemmottelemme ihmisiä ja lörpöttelemme Jumalan rakkaudesta. Vain yksi tie vie Jumalan luo: ensin synninhätä ja tuska, sitte armo ja rakkaus…"

"Niin, meidän puoleltamme, mutta ei Jumalan; Hänen luonaan on aina rakkautta, houkuttelevaa, pyytävää, lohduttavaa, siellä on rakkaus ensimmäinen, viimeinen, ainoa! Jos tahtoisit kuvata auringon ihanuutta, kuinka sen paistaessa linnut laulavat ja kukat tuoksuvat, miltä kuuluisi, jos sen sijaan vain sanoisit: 'Ajatelkaa, millaista on, kun aurinko on poissa, kuinka kaikki paleltuu ja ilo on mennyttä ja pimeys ja epätoivo peittää kaiken'. Luuletko, että monikaan siitä saisi käsityksen auringon ihanuudesta? Mutta niin kuvaat sinä Jumalaa, sinä puhut mieluinten hänen kauheasta tuomiostaan, hänen vihastaan syntistä kohtaan ja siitä, miten katumus on liian myöhäinen, joll'emme nyt, juuri nyt käänny…"

"Mutta enkö sitten ole oikeassa, löytyykö muuta pelastusta kuin se, joka nyt, juuri nyt on tapahtuva? 'Katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä'. Voiko sitä koskaan kyllin voimakkaasti terottaa onnettomain, harhaan joutuneitten veljien mieleen?"

"Mutta sinä itse olet saanut laupeutta osaksesi, siitä pitäisi sinun puhua voimakkaammin ihmisille…"

"Tuomitsen itseäni yhtä ankarasti kuin muita", virkkoi Bengt kiivaasti, "pidän itseäni suurimpana syntisistä, kurjimpana langenneista. Missä olisin ilman Jumalan ääretöntä rakkautta, joka jo äidin kohdussa valitsi minut autuuteen — missä olisin, jos vuosi sitten olisin kuollut? Helvetissä, julmimmassa pimeyden ja tuskien helvetissä; kamalassa piinapaikassa, missä mato ei kuole eikä tuli sammu, olisin saanut väännellä ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mutta en tahdo, että kukaan veljistäni tai sisaristani joutuu sinne, siksi tahdon huutaa kaduilla ja toreilla: ottakaa pelastus vastaan, hakekaa sovintoa Jumalan kanssa nyt, juuri nyt, muutoin olette hukassa. Sillä Jumala ei ole ainoastaan rakkauden, Hän on myös pyhän vanhurskauden ja jumalallisen koston Jumala. Enkö ole oikeassa?"

Ester seisoi hetkisen vaiti ja katseli eteensä uneksivin katsein.

"Vastaan sinulle pienellä laululla, kauneimmalla, minkä tunnen", sanoi hän viimein, mennen harmoonion luo ja istuutuen sen ääreen. Sitten lauloi hän suloisella, hivelevällä äänellään:

"Lempi! Luojan on käsky verraton, siihen katson ainoaan! Rakkaudessaan pysyn, rauhan saan; Luoja itse rakkautt' on vaan!"

Kun hän oli lopettanut ja kääntyi Bengtiin päin, olivat tämän kasvot kuin muuttuneet; piirteiden ankaruus oli poissa ja silmät loistivat säteilevinä ja kosteina.

"Niin, rakkahani", sanoi hän, puristaen Esterin kättä, "varmasti on Jumalan rakkaus ensimmäinen, suurin — se on 'ainoa' … kukapa sen niin syvästi tuntisi kuin minä, kurjin syntisistä, joka olen kuin kekäle temmattu tulesta! Koko elämäni, ijankaikkisesta ijankaikkiseen tahdon kiittää ja ylistää Jumalan rakkauden ihmettä! Mutta", ja synkkä piirre levisi taas hänen kasvoilleen, kuin äkillinen varjo aurinkoisen vuorenrinteen yli, "samalla kuin kiitämme ja ylistämme Häntä Hänen rakkaudestaan, täytyy meidän vavista Hänen vanhurskauttaan. Emme saa unohtaa Siinain ukkosta Taborin ihanan sanoman vuoksi — sillä molemmat kuuluvat Jumalan pelastusajatukseen!"

Ester kääntyi nopeasti poispäin peittääkseen hymyä. Vähän helvettiä ja ukkosta ja vihaa täytyi Bengtin saada sekottaa valoisimpaankin kuvaan Jumalan rakkaudesta!

"Minusta sinä et ole oikein selvillä näistä kysymyksistä", jatkoi Bengt kärsimättömänä, kun Ester ei vastannut, "tuntuu kuin kallistuisit noihin vaarallisiin oppeihin, jotka kieltävät ikuisen rangaistuksen ja vakuuttavat, että Jumala on niin hyvä, että Hän kyllä lopuksi antaa kaikille anteeksi, ja muuta, lorua."

Ester pudisti päätään.

"Ei, selitän sinulle, mitä tarkotan. Minä uskon, että koska Jeesus on sanonut: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut', koska Hän on sanonut, että on mato, joka ei kuole ja tuli, joka ei sammu, niin täytyy seurausten ajassa tehdyistä synneistä olla kankeita ijankaikkisuudessa. Jeesus on myös sanonut Juudaksesta, että hänen olisi ollut parempi syntymättä. Syntisen palkkana täytyy siis olla lausumaton tuska. Mutta — minä uskon muutakin. Koska raamattu sanoo ja meidän sydämemme siihen yhtyy, että Jumala on rakkaus, hänellä ei vain ole, hän ei vain tunne rakkautta, vaan hän on itse rakkaus, niin täytyy näiden synnin seurausten olla ojennuskeino, ei rangaistusta ja kostoa. Mekin rakkaudettomat olentoraukat koetamme rangaista rikollisia, emme kostaaksemme, vaan jos suinkin kohottaaksemme ja pelastaaksemme heitä. Kuinka emme sitten ajattelisi, ett'ei Herra Jumala, joka on rakkaus, käytä sitä piinapaikkaa, johon synti heitti meidät pois Jumalan kasvojen edestä ja missä omantunnontuska kalvaa meitä kuin mato ja polttaa kuin tuli, ett'ei Hän käytä sitä kostoksi ja rangaistukseksi, vaan vanhurskaalla rakkaudellaan pakottaakseen syntisen heräämään ja näkemään ja ymmärtämään hänen rakkauttaan, jotta hän viimein, kerran, aikojen takaa, uusissa oloissa, uusien elämänehtojen vallitessa polvistuisi Luojansa edessä, Hänen edessään, joka on tuleva kaikeksi kaikessa ja jolle kaikkien tulee olla alamaiset!"

"Mutta, Ester, johan sinä olet vallan harhaan joutunut", huudahti Bengt kiihtyneenä, "tuohan on oikea sekotus katoolisuutta ja järkeisuskoa! Tarkotatko, mitä sanot … etkö käsitä, että kallistut tuohon kauheaan ja veltostuttavaan oppiin, että kaikki muka palaa entiselleen, se on, ett'ei synti olekaan niin vaarallinen, sillä kaikki kääntyy kuitenkin lopullisesti hyväksi?"

"Niin, sepä olisi todella kauheaa, jos kaikki kääntyisi lopuksi hyväksi", sanoi Ester lempeän ivallisesti. "Mutta kuulehan, mitä tarkotan. Tarkotan sitä, mistä Jumalan sana puhuu, nimittäin, että Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset tulevat pelastetuiksi. Se on hänen tahtonsa, ja se tahto vaikuttaa ja toimii lakkaamatta, ijankaikkisuudessa niinkuin täällä ajassakin. Mutta jos löytyy joitakuita, jotka ijankaikkisesti vastustavat tätä tahtoa ja yhä enemmän ja enemmän paatuvat, niin täytyy heidän ijankaikkisesti jäädä onnettomiksi, niinkuin he onnettomina kuolivatkin, sillä Jumala ei pakota ketään, ei hänellä ole mitään sielujen pelastuslaitosta, vapauden lakia seuraa hänen rakkautensa ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Bengt pudisti arvelevana päätään, mutta hän näytti kuitenkin hiukan rauhottuneen. Esterin täytyi taas hymyillä kesken syvää totisuuttaan; hän näki, että Bengt tunsi todellista helpotusta, kun Ester myönsi, että ainakin jotkut sielut voivat joutua ikuiseen kadotukseen.

"Niin, se on minun uskoni", jatkoi Ester, "muuta uskoa ei minulla voi olla, jos mielin elää onnellisena. Ja jos se on väärä, niin en voi muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän valaisee ymmärrykseni."

Kaksi päivää kokouksen jälkeen soitti Alma Grahn Falkensternien asunnon eteisen kelloa, jäi ujona ja epäröiden oven ulkopuolelle, kun Erikson sen aukaisi, ja kysyttyään, oliko konsuli kotona, sekä, saatuaan myöntävän vastauksen, hän änkyttäen sai esiin pyynnön saada tavata häntä. Häntä värisytti nuo sanat, lausuttuaan; tietysti ymmärsi Erikson, miksi hän tuli, tietysti hän nyt nauroi hänelle, tietysti nauraisi hänelle hetken päästä kaikki talon väki ja tietysti oli Bengt oleva suutuksissaan, kun hän näin uskalsi tulla häntä häiritsemään. Mutta Bengt ei ollut suutuksissaan, yhtä vähän kuin totiselle, juhlalliselle Eriksonille olisi pistänyt päähän edes vetää suutaan hymyyn. Muutama kuukausi sitten olisi nuoren tytön otaksuma kyllä ollut oikea, hänen yrityksensä tavata Bengtiä näin iltapäivällä olisi varmasti saanut osakseen läpinäkyvän epäkohteliaan anteeksipyynnön, ett'ei hänellä, Bengtillä, nyt ollut aikaa ottaa häntä vastaan; nyt tuli hän hetkisen päästä itse eteiseen, sanoi Alman tervetulleeksi, kasvot rakkaudesta ja ilosta loistaen, ja vei hänet omaan huoneeseensa, jossa hän tarjosi hänelle mukavan nojatuolin, itse istuutuen vastapäätä.

"Niin, rakas neiti", alkoi Bengt, isällisesti taputtaen hänen ristiin pantuja käsiään, jotka avuttoman liikkumattomina lepäsivät sylissä, "mitä teillä nyt on kertomista? Mutta tuskin tarvinnee kysyä … minä näen jo… Jumalan hengen työ on alkanut…"

Alma katseli maahan, painoi tummat silmäripsensä niin kiinteästi kuin suinkin poskea vasten ja antoi suurten, kirkkaitten kyyneltensä olla keskustelun johdantona. Bengt yhä taputti ja rohkaisi häntä, ja kun Alma viimein katsahti ylös ja kohtasi hänen rakastavaisena säteilevän katseensa, oli kuin olisi äkkiä koko ujous kadonnut, hän pyyhki kyyneleensä ja alkoi mitä avomielisimmin purkaa sydäntään Bengtille. Hän kertoi kaikista huolistaan, sekä menneistä että nykyisistä ja niistäkin, joiden hän pelkäsi vielä olevan tulossa, hän kuvasi sieluntaisteluitaan, suuria syntejään, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan ja Jeesuksen ja hänen rakkautensa ikävöimistä… Ja Bengt kuunteli nuorta tyttöä sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma Grahnin änkyttävä, kyyneleinen sydämenpurkaus ollut keskuksena tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmistä ongelmista. Ei kummankaan mieleen johtunut ruveta ihmettelemään, miten kummallista oikeastaan oli, että hän, vähäpätöinen nuori tyttö, jonka omituiset tavat ja ulkomuoto usein olivat antaneet Bengtille pilan aihetta ja jota hän ylpeässä sydämessään oli halveksinut, niinkuin hän oli halveksinut kaikkea, mikä ei ollut rikasta, kaunista ja ylhäistä, nyt täydellä luottamuksella ikäänkuin heittäysi Bengtin syliin, varmana siitä, ett'ei tänä hänen elämänsä murroshetkenä ollut ketään toista, joka niin olisi häntä ymmärtänyt ja niin mielellään halunnut auttaa häntä, kuin juuri Bengt. Niin, Alma tunsi, että Bengtin hehkuva voima kykeni tukemaan, vetämään puoleensa, vapauttamaan, kaikkea tuota, jota juuri hän tarvitsi ja jota ei kukaan tähän asti ollut voinut hänelle antaa…

Kun hän ja Bengt hetken perästä tulivat Esterin luo, joka istui salissa lukemassa, valaisi sama ilo molempain kasvoja.

"Jumalan kiitos"; huudahti Bengt, lähestyen ristissä käsin Esteriä, "ihmissielu on pelastettu, rakastettu sisar on saanut kokea samaa sanomatonta armoa kuin minä, hän on saanut katsahtaa Jumalan rakkauden salaisuuteen, kuullut hänen rakastavan isänäänensä, joka vaatii kaikki kiljuvat, perkeleelliset äänet vaikenemaan. Ihminen, joka etsi, anoi ja kolkutti, on löytänyt, saanut ja mennyt avatusta ovesta sisään! Ylistetty olkoon rakkautesi, Herra Jeesus!"

Ester sulki nuoren tytön syliinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja kuiskasi:

"Olen niin iloinen, pikku Alma, niin iloinen sinun puolestasi. On niin suloista, kun löytää pohjan elämälleen!"

Samalla hän ajatteli, miten ihmeellistä tämä kaikki oli. Jeesuksen sanat: "Ell'ette käänny ja tule lapsiksi, ette voi nähdä Jumalan valtakuntaa", johtuivat hänen mieleensä, kun hän näki Bengtin. Niin, hänestä oli todella tullut lapsi, lapsi kiihkeässä vaatimuksessaan, että ihmiset heti kääntyisivät, koska hän niin oli tehnyt, lapsi yksinkertaisessa, varmassa uskossaan, lapsi riemuisassa ilossaan, kun oli saavuttanut sen, mitä hän nykyjään hartaimmin halusi: johtanut jonkun sille tielle, jota hän itse kulki…

Mutta Vångassa kehitti hän suurinta toimeliaisuutta ja siellä paraimman ilonsa löysi. Siellä ei häntä kohdannut sama vastarinta kuin kaupunkilaisen seurapiirinsä puolelta: nekin, joita ei hänen tulinen uskonsa herättänyt, joutuivat kuitenkin siihen taikakehään, joka ympäröi hänen voimakasta persoonallisuuttaan. Täällä hän olikin paljon lempeämpi, hänen puheessaan oli enemmän lämpöä ja sydäntä kuin tuomiopasuunan kaikua. Oli kuin hyväntahtoisuus, jota hän aina oli tuntenut työväkeään kohtaan, nyt olisi hänen sisäisen rakkaudenelämänsä puhdistamana ja lisäämänä murtautunut esiin elävänä voimana; hänen pelastamisintonsa, hänen köyhimmän vaivaistalolaisenkin sieluun ulottuva harrastuksensa käsitettiin mitä suurimmaksi alentuvaisuudeksi, joka yhä enensi kansan rakkautta ja ihailua, ja niin syntyi sydämellinen vuorovaikutus, joka on tulos myötätuntoisista virtauksista ihmissielujen välillä.

Sen lisäksi oli hänellä suuri kyky puhua varsinkin kansalle. Ei kukaan sen omista riveistä lähtenyt puhuja löytänyt paremmin sanoja, jotka olisivat menneet suoraan kuulijain sydämeen, kuin tämä hienostunut ylimys. Hänen häikäilemätön, avomielinen tunnustuksensa synneistänsä, hänen sattuvat kuvauksensa tuskasta, jonka hän oli kestänyt, ja ilosta Jumalassa, jota syntein anteeksiantamus soi hänen maistaa, kiinnitti heitä niin, että he istuivat tuijottaen ja henkeä pidättäin, kuin olisivat kuunnelleet satua tai hupaista tarinaa. Usein hän puheensa alussa singahutti paradoksin tai rohkean kuvan, joka heti yhdellä iskulla antoi hänen käteensä kaikki kuulijain sydämeen johtavat langat. "Jumala, hyvät ystävät, ei koskaan välitä estää syntiä yhtä vähän yksityisessä kuin kansoissa", alotti hän kerrankin. "Te olette ehkä kuvitelleet mielessänne, että Jumala koettaa auttaa ihmistä, joka syöksyy luisuvaa rinnettä alas, tai että hän särkee syntien verkon, joka kietoo kansat? Ei toki, Jumala ymmärtää liian hyvin asiansa; ainoastaan me hutilukset, me laastaroimme vanhoja synninhaavoja ja annamme niiden ajettua sisältäpäin. Ei, Jumala menettelee toisin! Olette kaikki nähneet kulovalkean ja tiedätte, miten silloin menetellään. Tiedätte, että kun ryske ja räyske on pahimmillaan ja koko metsä leimuaa tulimerenä, silloin ei kukaan järkevä ihminen enää huoli koettaa sammuttaa, vaan jättää kaikki sikseen ja lähtee muualle sytyttämään vastatulen. Ja kun molemmat, raivoisat tulimeret yhtyvät rajuina ja kiukkuisina, silloin, silloin ne sammuttavat toisensa ja metsä pelastuu, vaikkapa suuret alat jäävätkin autioiksi ja poltetuiksi. Samoin on Jumalan ja ihmisen — Jumala antaa vanhan syntipalon raivota ja sytyttää vastatulen, uusia syntejä, uusia haluja sydämen joka puolelle, aina siksi, kunnes hetki on tullut — tuskan, synninhädän hetki — jolloin tulet rätisten yhtyvät ja sammuttavat toinen toisensa, ja sielu on kuin poltettu, autio maa, mutta sen mustassa, palaneessa mullassa itävät jo uuden elämän siemenet."

Suuria herätyksiä tapahtui Vångassa ja sen lähiseuduillakin. Saarnaajia kutsuttiin sinne, kokouksia pidettiin useampia viikossa, kansaa tulvasi joukottain kaikilta tahoilta, niin, joutuivatpa lapsetkin mukaan tähän hengelliseen liikkeeseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, että kymmen- ja kaksitoistavuotiaat menivät puhujan luo, polvistuivat hänen kanssaan ja ääneen tunnustivat syntinsä tai että tuonikäiset lapset pitivät kumppaneilleen herätyssaarnoja. Bengt oli pannut Vångassa toimeen sunnuntaikoulun, jota hän itse johti; kun raamatunselitys oli lopussa, puhui hän kullekin lapselle erikseen, keräsi ympärilleen ne, joissa hän oli huomaavinaan hengen vaikutusta ja kehotti heitä tunnustamaan syntinsä ja antamaan sydämensä Jumalalle. Tosin eivät lapset ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä Bengt sanoi, mutta ainahan he olivat tulleet jonkun synnin tehneeksi, esim. valehdelleet tai siepanneet pari marjaa — ja heidän mielestään oli hyvinkin erinomaista polvistua suuren, mahtavan konsulin rinnalla ja kuulla hänen rukoilevan heidän puolestaan, sitäkin enemmän, kun he kyllä huomasivat, että hän oli tyytyväinen, jos he tekivät, niinkuin hän oli sanonut. He olivat myös kuulleet puhuttavan kokouksista ja kahvikesteistä Falkensternien talossa, ja heidän mielikuvituksensa teki rohkeita retkiä tuohon satulinnaan, sillä välin kuin he koettivat kuunnella Bengtin sanoja ja vakavasti päättää mielessään ruveta kilteiksi ja tottelevaisiksi lapsiksi, rakastaa Jumalaa ja antaa sydämensä Jeesukselle.

Vångan uskovaisten kesken vallitsi rakkaudenriemu, siihen tapaan kuin kristillisyyden ensi aikoina, ja Bengt osasi virittää sen korkeimpaan äänilajiin. Uusi rakkaudenelämä oli laassut kaiken turhamaisuuden ja sukuylpeyden hänen sielustaan ja vienyt hänet häikäilemättömään tasa-arvoisuuden harrastukseen. Niin pian kuin jotkut niin sanotuista säätyläisistä s.o. lehtorit, insinöörit, isännöitsijät y.m., kääntyivät, ehdotti Bengt heti arvonimet pois ja sulki ilosta loistavin silmin uuden veljen syliinsä. "Veli Larsson, veli Petterson" luisui keveästi ja vaatimattomasti hänen huuliltaan, aivan kuin hän ei ikinä olisi ollut tottunut seurustelemaan ylhäisten piirissä. Ja kun ihmiset istuivat kokouksissa, niin heidän kasvonsa vallan jäykistyivät hämmästyksestä, niinkuin he olisivat nähneet luonnonilmiön, kun he kuulivat lautatarhanhoitaja Larssonin, sahan entisen pölkyn-asettajan, jonka muinoinen työ oli painanut kulumattoman jäljen hänen tapoihinsa ja liikkeisiinsä, naama tyytyväisyydestä loistaen, — se ei lie ollut niin aivan puhtaasti hengellistä laatua, — lausuvan: "Niin, rakas veljemme Falkenstern antoi meille äsken kalliin todistuksiin" j.n.e.

Ester ei voinut olla hymyilemättä istuessaan salissa ja kuunnellessaan eri puhujia. Se oli hänestä samalla sekä ylevää että liikuttavan hullunkurista. Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern, hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan ja veljiään Kristuksessa?

Mutta kun Ester illalla oli kahdenkesken Bengtin kanssa, ei hän voinut olla sanomatta:

"Bengt, etkö luule, että menet hiukan liian pitkälle veljellisessä rakkaudessasi, tarkotan, luuletko, että esimerkiksi pehtori Larssonille, joka ei juuri ole erittäin nöyryyteen harjaantunut, on oikein hyvä päästä sinuksi kanssasi?"

"Ja miksi ei?" huudahti Bengt harmistuneena, "miksi en sanoisi sitä veljeksi, joka on veljeni? Jos se sitten lie hyödyksi tai vahingoksi hänen sielulleen, se ei ole minun asiani, vaan Jumalan. Minä tunnustan enää vain kahdenlaisia ihmisiä: Jumalan ja perkeleen lapsia. Edelliset ovat kaikki veljiäni ja sisariani ja minulle on vallan yhdentekevää, ovatko he kreivejä ja kreivittäriä vai lauttaajia ja työmiehen vaimoja; jälkimäisten kanssa en tahdo olla missään tekemisissä muuten kuin taivuttaakseni heidät Jumalan puoleen!"

No niin, niin selviä todisteluita vastaan ei voinut mitään väittää. Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selvät, johon ei koskaan langennut tunnelmain, epäilysten tai epäröimisten puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki omaa päämääräänsä kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden päämääriä, sitä ei maksanut vaivaa koettaa estää. Tässä sielunelämän yksinkertaisuudessa oli jotain karkottavan jyrkkää ja samalla suurta ja valtavaa. Ester tunsi tällä hetkellä itsensä pieneksi miehensä rinnalla, hän ymmärsi, että juuri sellaiset ihmiset kuin Bengt tempaavat toiset mukaansa, ne ne olivat palaneet rovioilla uskonsa vuoksi — tai antaneet muiden palaa. Hän ymmärsi, että kun Jumalan henki kerran oli saanut koko Bengtin sisäisen olemuksen valtaansa, kun se oli saanut levittää rauhansa hänen rajujen, omavaltaisten hyökkäystensä yli, joilla hän koetti vallottaa sieluja, kun hänen uskonelämänsä voima oli taottu itsevaltiuden raudasta kuuliaisuuden notkeaksi aseeksi, silloin oli pääsevä esiin hänen ijäisyysolentonsa kauneus, josta Esterin nuoruudenrakkaus oli uneksinut. Hänen mielessään soivat runoilijan sanat:

"Hän vaipuu kyynelten virtoihin ja tuomion iskuista uusitaan ja hyödyksi saa."

"Ehkä", ajatteli hän nöyrästi, "on minun elämäntehtäväni oleva auttaa
Jumalan henkeä tässä työssä."