Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos

XV.

Kun tuo suuri murros tapahtui Falkensternin kodissa, oli pikku Sven juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Ensi aikoina ei hän sanottavasti tuntenut tuota muutosta eikä liioin sitä käsittänyt; tosin sattui joskus, että koulutoverit sanoivat: "Kuuleppas, sinun isästäsi on tullut herännäinen ja hän kulkee kääntämässä kaikkia ihmisiä"; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä he tarkottivat, ja kun se ei hänen korvissaan "hauskalta" soinut, ei hän välittänyt sen enempää kyselläkään.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hänkin sai tuntea isän itsevaltaista luonnetta ja ankaraa jumalanpelkoa. Bengt vaati, että pojan tuli olla mukana sekä aamu- ja iltarukouksessa että kokouksissakin ja raamatunselityksissä. Ester ajatteli toisin; hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka ihanaa on uuden, todellisen elämän herätessä sydämessämme lähestyä Jumalan sanaa kuin puhdasta pyhäkköä, jonka hiljaisuutta ei hengettömän raamatunlukemisen kaiku ole häiritsemässä, ja hän puolusti innokkaasti sitä, että Sven olisi mukana vain aamurukouksessa ja, jos hän itse niin halusi, seuraisi heitä kirkkoon. Mutta Bengt ei taipunut. Tästä kehittyi heidän välilleen ensimmäinen suuri ristiriita sitte Bengtin kääntymyksen, niin, oikeastaan ensimmäinen heidän avioliittonsa ajalla, sillä vasta nyt he ensi kerran seisoivat vastakkain koko persoonallisuudellaan, sen kaikki voimat virkeinä ja jänteessä.

"Sinä unohdat, Ester", sanoi viimein Bengt, kun he kauan ja mihinkään tulokseen pääsemättä olivat pohtineet asiaa, "unohdat, että minulla on lopullinen määräämisvalta. Kristityn naisen tulee olla alamainen miehelle, jonka Herra on hänelle antanut, kun mies on Herran hengen johtama."

"Mutta sinä unohdat sanat: 'Kristuksessa ei ole mies eikä vaimo'. Minulla on oikeus määrätä lapseni sielusta, tunnen sen paremmin kuin sinä enkä tahdo, että se vahingoittuu."

"Ei hän vahingoitu Jumalan sanan kuulemisesta, tuo on typerää ja pintapuolista puhetta, Ester", vastasi Bengt ankarasti ja järkähtämättömästi, "päinvastoin on hän oppiva rakastamaan sanaa, kun hän jo lapsuudesta tottuu sitä lukemaan ja kuulemaan…"

Ester koetti viimeiseen asti taistella vastaan ja saada oman tahtonsa, mutta kun hän näki, ett'ei se käynyt päinsä tuottamatta riitoja, antoi hän lopuksi myöten. Pikku Sven oli siis mukana kokouksissa; mutta eivät ne voineet häntä vahingoittaa, joll'eivät juuri hänen sieluaan hyödyttäneetkään, sillä hän ei ymmärtänyt puheista niin mitään eikä liioin näyttänyt välittävänkään ymmärtää. Ester huomasi, että Sven koko ajan leikki sepittämällä satuja huoneen esineistä. Hän näki, miten hänen suunsa liikkui, niinkuin aina, kun hän kertoili "sisäisesti"; tai sitten istui Sven katsellen puhujia ja ihmetteli, miksi tuo setä sanoi alkaessaan "hm … hm" tai miksi joku toinen aina huokasi lauseittensa välissä j.n.e., sillä välin kuin puhuvien äänet kaikuivat hänen korvissaan hiljaisena huminana kuin jostain toisilta rannoilta. Hullumpi oli, kun petollinen uni tuli hiipien, sillä silloin oli hän heti mennyt mies. Pieni joustava, vilkas ruumis lysähti kokoon, kädet vaipuivat syliin kuin lakastuneet kukat, pää nuokkui ja nyökkyi sinne tänne; vielä hän sentään osasi olla huolettoman näköinen, kun hän havahti torkkumisestaan ja oli olevinaan aivan valveillaan. Mutta kauhistavan nopeasti siirtyi hän unelmien maailmaan, suuret unipilvet käärivät hänet vaippaansa ja silmäluomet painuivat kiinni; sitten aukasi hän ne nopeasti ja teki vielä viimeisen ponnistuksen saadakseen velton, sammuvan katseensa harhailemaan huonetta pitkin, sitten painuivat silmäluomet uudelleen kiinni, pari kertaa välähti vielä valkuainen esiin, kun hän turhaan yritti katsella, mutta viimein jäivät tummat ripset suloisessa rauhassa lepäämään punaisille poskille ja pää heilahti avuttomana kallelleen.

Silloin Ester nousi, herätti pienokaisen ja vei hänet nopeasti huoneesta. Hän tunsi, että Bengtin katse seurasi heitä nyreänä tai alakuloisena, ja seuraavana päivänä sai Sven tavallisesti kuulla hellän nuhdesaarnan, joka päättyi sanoihin:

"Tahdotko koettaa ensi kerralla olla tarkkaavaisempi, kun kuulet
Jumalan sanaa?"

"Tahdon", vastasi Sven selvittämättä itselleen juuri niin erittäin tarkoin, mitä lupasi; sillä tarkkaavainen hän tahtoi mielellään olla ja koulussa ei hän vielä ollut saanut yhtään muistutusta tarkkaamattomuudesta…

Mutta kun Sven oli kahdenkesken äitinsä kanssa, silloin opetti Ester hänelle pieniä rukouksia ja puhui hänelle Jumalasta, ja silloin tuli hänen kasvoihinsa vilkkautta ja hartautta. Sillä äiti ymmärsi, mitkä tiet johtivat hänen sydämeensä. Hän kertoi hänelle Jeesuksesta, kuinka Hän vaelsi maan päällä, teki hyvää ja auttoi kaikkia ja kuinka Hän kutsui luokseen pienet lapset ja siunasi heitä ja sanoi opetuslapsilleen: "Älkää kieltäkö heitä, sillä heidän on Jumalan valtakunta!" Silloin laajenivat pikku pojan silmät, silloin ilmestyivät hänen mielikuvituksensa valoisaan maailmaan Vapahtajan lempeät kasvot, ja koko hänen olemuksensa ojentui Jeesusta kohden kaipaavalla rakkaudella.

"Oi äiti, minä niin paljon pidän Jeesuksesta! Hän oli niin kiltti, kun otti lapset syliinsä ja sanoi pahoille opetuslapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'. Noin sinäkin tekisit, sinäkin sanoisit niille, jotka eivät ole hyviä pikku lapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'."

Hän ei koskaan kyllästynyt Esterin tarinoihin, äiti sai kertoa Jeesuksen kirkastamisesta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, ja aina osasi hän valita juuri ne kohdat, joiden yli Svenin rikas tunne ja mielikuvitus pystyi heittämään hohdettaan.

Pikku Sven kävi myös halusta äitinsä kanssa kirkossa. Siellä oli niin paljon, joka miellytti häntä, niin paljon "kaunista" nähtävää ja kuultavaa. Ja kun virsi humisi kirkon holveissa — varsinkin jos laulettiin muutamia erityisiä lauluja, jotka Sven osasi ulkoa ja jotka olivat hänen mielivirsiään, — silloin istui hän hiljaa ja totisena ja hartaus loisti kasvoista.

Mutta niin pian kuin oli kokous kodissa, niin pian kuin hän kuuli isän ja "muiden pappien" — Sven korotti kaikki hengelliset puhujat pappissäätyyn — selittävän raamattua ja puhuvan käsittämättömiä sanoja herätyksestä ja armosta ja uudestisyntymisestä, silloin sammui tuo loiste ja kasvoihin ilmestyi alistuvainen, veltto ilme.

"Ne ovat niin ikäviä, nuo papit, äiti", sanoi hän ja pudisti päätään miettiväisen, milt'ei surullisen näköisenä, "en ymmärrä lainkaan, mitä he sanovat. Ja sitten eivät he laula kauniisti, he eivät laula Jumalan lauluja, niinkuin kirkossa."

"No, ymmärrätkö sitten, mitä kirkon pappi puhuu?" huomautti Ester.

"En", vastasi Sven vilpittömästi, "joskus hyvin, hyvin vähän … mutta minusta on niin kaunista kuulla saarnaajan saarnaavan!"

Myös lukujen suhteen olivat isän vaatimukset pikku poikaansa nähden ankarat ja järkähtämättömät. Bengt otti tarkan selon hänen läksyistään, luki itse hänen kanssaan vaikeimmat eikä koskaan hellittänyt, ennenkuin Sven osasi. Se oli kovaa työtä, joka joskus toi kyyneleitä silmiin, sillä samalla kuin Sven sanomattomalla helppoudella ja palavalla innolla oppi muutamia aineita, oli hän leväperäinen ja väliäpitämätön toisten suhteen, jotka eivät häntä huvittaneet. Mutta hän menestyi koulussaan, kiitos olkoon Bengtin kovakouraisuuden, sangen hyvin — onneksi kyllä, sillä jos hän joskus tarttui kiinni, ei ollut hyvä tulla kotiin isän eteen.

Eräänä päivänä nousi suuri hälinä Falkensternin talossa: Sven oli ensimmäisen kerran saanut muistutuksen tottelemattomuudesta. Hän näytti kuitenkin ottavan asian tavallisella levollisuudellaan, kuunteli alistuvaisen näköisenä Esterin lempeitä, surullisia nuhteita, antoi hänen puhua loppuun ja sanoi sitten, puristautuen äitiä vasten ja hyväileväisesti laskien päänsä hänen rinnalleen:

"Anna anteeksi, äiti, minä tahdon koettaa, ett'ei minulle enää tapahdu sellaista!"

Pahempi oli isän kuulustelu. Bengt otti asian synkästi ja totisesti, vei pienen rikollisen huoneeseensa ja alotti kyselynsä äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi kuin suinkin, jottei poikaa pelästyttäisi, yritys, jonka kuitenkin hänen ankara ilmeensä teki aivan turhaksi.

"Mistä olet saanut muistutuksen, Sven?" alkoi Bengt.

"Siitä, että olin tottelematon, siinähän on kirjotettu, että olin tottelematon."

"Millä tavalla olit tottelematon?"

"Jäin pihalle, kun jo oli soitettu."

"Miksi?"

Ei vastausta.

"Etkö kuule? Miksi et mennyt sisään, kun oli soitettu?"

"En tiedä."

"Etkö tiedä, miksi jäit pihalle?"

"E-en…"

"Siksikö, että sinusta oli hauska leikkiä?"

Ei vastausta.

"Etkö kuullut kellon soimista?"

"Ky-yllä…"

"Uhallasiko sinä siis jäit?"

Ei vastausta.

"Vastaa, Sven, kun isä kysyy! Jäitkö pihalle uhallasi, koska et välittänyt soitosta?"

Mutta Sven ei vastannut; hän puristi huulensa yhteen, kuin olisi päättänyt ne sinetillä lukita. Ester, joka oli läsnä ja äänetönnä kuunteli kuulustelua, vapisi tuskasta ja levottomuudesta. Hän ei tuntenut enää Sveniä; tämän kasvoissa ei ollut lainkaan tuota velttoa ilmettä, joka hänellä tavallisesti oli, kun isän itsevaltias tahto painoi häntä. Hänen pieniin lapsenkasvoihinsa oli tullut jotain järkkymätöntä, päättäväistä, hän oli kalpea ja katsoi suoraan isäänsä, silmissään samalla sekä rohkea että pelästynyt katse.

"Anna hänen olla, Bengt", kuiskasi Ester nopeasti, "tässä piilee varmaan jotain takana, josta meidän on ensin otettava selko; ei nyt maksa vaivaa kiusata häntä…"

"Kyllä kai", vastasi Bengt tylysti, "nytkin hän on täynnä uhkaa, sen kai näet hänen ilmeestään. Sellaista ei meidän pidä edistää, meidän on ajoissa juuritettava pois falkensterniläinen itsepäisyys. Jos et heti suoraan vastaa kysymyksiin, hyvä herra", jatkoi Bengt kääntyen Sveniin ja nipistäen häntä korvasta, "niin saat, niin pitkäsäärinen kuin olet, maistaa keppiä; haluatko?"

"Bengt, Bengt!" huusi Ester.

"Vaiti, Ester, syntiä ei saa hemmotella — kuinka kohteli Herra Jeesus vaihettajia templissä?… Vastaa, Sven, tahdotko maistaa keppiä?"

Mutta Sven ei vastannut; hän katsoi vain isäänsä, silmissä sama rohkea ja pelästynyt katse.

Bengt nousi ja meni hakemaan keppiä. Mutta kun Ester näki Bengtin keppi kädessä ja kuvaili mielessään, että se oli sattuva hänen lemmikkinsä pehmeään, hienoon ihoon, tuli hän pois suunniltaan.

"Ei, sinä et saa!" huusi hän ja tarttui Bengtin käsivarteen, "sinä et saa!"

"Ester, rauhotu!" kuiskasi Bengt, irrottaen Esterin värisevän käden käsivarrestansa, "tahdotko pilata pojan, tahdotko heikkoudessasi turmella hänen sielunsa?"

"Sinä et saa!" huusi Ester välittämättä, "lyö ensin minua!…"

Bengt heitti häneen leimuavan katseen, mutta hän pani kepin pois, astui Svenin luo, joka seisoi liikahtamatta kasvoissaan sama omituinen ilme, ja sanoi:

"Sinä pääset vapaaksi, et siksi, että sen olisit ansainnut, vaan koska äitisi heikot hermot eivät kestä ankaraa rangaistusta, hänen tähtensä pääset siitä, mutta sen sijaan saat mennä tuonne vaatesäiliöön ja hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miettiä tekoasi. Rukoile Jumalaa, että Hän pehmittää pienen paatuneen sydämesi. Ja kohta kun sanot tahtovasi tunnustaa ja katua, saat heti tulla pois."

Sven heitti äitiin puoliksi rukoilevan, puoliksi kummastelevan katseen, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että hänkin taisi pettää hänet. Tuo katse sai Esterin sydämen särähtämään; mutta hän ei voinut voittaa Bengtin tahtoa, hän oli mielestään äsken tyhjentänyt viimeisetkin voimansa sitä vastaan ponnistellessaan. Sven pantiin siis vaatesäiliöön, jonka oven Bengt sulki hänen jälkeensä.

"Bengt, kuinka olisit voinut!" huudahti Ester nyyhkyttäen. "Lyödä kahdeksanvuotista poikaa — olisithan voinut turmella hänet ikipäiviksi!"

"No, no, ole nyt vaiti, älkäämme enää puhuko siitä!" vastasi Bengt ja ääni oli niin jääkylmä, kuin se joskus saattoi olla, kun hän ei jotain hyväksynyt, "sinähän sait tahtosi, otamme asian sopivammassa tilaisuudessa uudelleen punnittavaksi. Rukoilkaamme Jumalaa, että rangaistus parantaa ja nöyryyttää pojan."

Ester ei vastannut; hän meni säiliön suljetun oven taa kuuntelemaan. Hän kuuli, kuinka pieni rikollinen siellä itki hiljaa ja liikuttavasti, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten kävi äkkiä kaikki hiljaiseksi ja Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kömpi ja käänteli, mutta sitten ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Silloin ymmärsi Ester, että poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle ja nukahtanut ja että hän koko ajan oli nukkuva, sillä välin kuin Bengt istui tuolla kirjotuspöytänsä ääressä ja synkän näköisenä odotti, että yksinäisyys ja pimeys pehmentävät Svenin paatuneen sydämen. Esterin oli mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla hymyilemättä tälle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun hän kiiruhti huoneesta, puki päälleen niin pian kuin taisi ja juoksi rehtori Grahnin luo. Sillä hän oli varma siitä, että jotain oli tässä takana, hänen äidin vaistonsa sanoi hänelle, että Sven salasi jotain, joka olisi voinut selittää hänen omituisen itsepintaisen käytöksensä.

Rehtorin portaissa tuli tämä itse vastaan.

"Ah, rouva Falkenstern, te ennätitte ennen minua!" huudahti rehtori. "Olin juuri tulossa teidän luoksenne selvittämään sitä, mikä tänään tapahtui…"

"Niin, teillä on ollut ikävyyksiä pikku Svenin tähden", vastasi Ester epävarmasti.

"Niin, onhan se vähän ikävältä näyttänyt", vastasi ystävällinen rehtori Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu kerrottavana teille, rouva."

Esterin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hänen aavistuksensa oli siis ollut oikea — äidinvaisto ei voi johtaa harhaan!…

"Ehkä tahdotte tulla sisään, rouva Falkenstern, niin kerron koko muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edeltä ja avaten oven Esterille.

"Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun hän oli osottanut Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastapäätä, "että koulussa on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on heikko ja tietysti rajupäitten pilan esineenä. Varsinkin saa hän kestää ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka hänen täytyy pitää jalassa ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, tänään oli pistänyt parin junkkarin mieleen kätkeä kalossit, niin että Vilhelm sai koko aamupäivän loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niitä. Välitunnin lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunrämäkkä poika raukan ympärillä, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin eikä nyrkein."

Silloin ryntäsi Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain poikain kimppuun, jotka olivat häntä monta vuotta vanhemmat; se oli merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meidän täytyi antaa muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveniä ja olisimme mieluinten palkinneet häntä."

"Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin kättä ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt täytyy minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pientä vankiparkaani, joka istuu pimeässä putkassa rangaistukseksi siitä, ett'ei tahtonut kertoa syytä muistutukseensa."

Rehtori puristi vuorostaan Esterin kättä, ja sitten kiiruhti Ester kotiin, puolilentäen katuja, niinkuin se, jonka askeleet suuri ilo tai suuri suru siivittää.

Esterin sydän riemuitsi onnesta; hän oli välistä pelännyt, että Svenin hempeys ja hienotunteisuus tekisi hänet miehuuttomaksi, mutta nyt hän ymmärsi, että oikealla miehuudella — sillä, joka ei ole juomisen- ja tupakanpoltontaidossa, vaan mielen uljuudessa ja luonteen lujuudessa, sillä on aina pohjansa syvässä tunne-elämässä… Ja kuinka häntä liikutti, ett'ei Sven ollut tahtonut kertoa tuota pientä juttua vanhemmilleen!… Hän ei vielä varmaan tiennyt, miksi Sven oli vaiennut; mutta niinkuin tuoksuntäysi tuulahdus kertoo ihanan kukkaisen läheisyydestä, niin tunsi Esterkin jonkin kauniin ja ylevän läheisyyttä siinä suloisessa tunnelmassa, joka humisi hänen sielussaan…

Läähättäen, posket hehkuen ja silmät loistaen kahtena suurena tähtenä, juoksi hän Bengtin luo ja kertoi hänelle niin nopeasti kuin mielenliikutukseltaan ja hengästykseltään taisi, mitä oli tapahtunut. Bengt tuli yhtä liikutetuksi kuin hän; pienen hennon pojan rohkeus ihastutti häntä, niin että hänen silmänsä säihkyivät ja pää kohosi itsetiedottomasta ylpeydestä. "Jumalan kiitos", hän kuiskasi ja pani kätensä ristiin, "minä tuomitsin poikaani väärin."

Ester kiiruhti säiliön ovea aukasemaan. Kun valo sattui pimeään komeroon, tuli pikku Sven näkyviin: hän makasi lattialla poski kättä vasten nojaten ja levollinen hyvinvointi koko olemuksessaan.

Ester nosti hänet lattialta, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja herätti hänet suuteloillaan.

"Sano, Sven", kuiskasi hän, "miksi et äsken vastannut isälle?"

"Sanoinhan, että olin ollut tottelematon", vastasi poika hämmästyneenä ja hieroi silmiään.

"Niin, mutta miksi et kertonut, ett'et ollut tottelematon uhkamielisyydestä, vaan siksi, että puolustit pientä sairasta poikaa suuria poikia vastaan, jotka olivat piilottaneet hänen kalossinsa?"

Svenin silmät laajenivat ja niihin tuli milt'ei loukkaantunut ilme.

"Mistä sinä sen tiedät, äiti?"

"Rehtori Grahn kertoi. Katsohan, kultani, emme voineet menetellä oikein sinua kohtaan, kuu emme tietäneet, miksi olit niin tehnyt. Sinä et saa tekeytyä isän ja äidin silmissä huonommaksi kuin olet, sinun tulee aina sanoa totuus, koskekoon se hyvää tai pahaa. Sano nyt, miksi et kertonut?"

"Siksi, että minusta isot pojat tekivät niin rumasti", vastasi Sven, ja hänen pikku kasvoilleen levisi inhon ilme, niinkuin aina, kun hän mieluinten tahtoi olla puhumatta jostain asiasta.

Bengt ja Ester vaihtoivat nopean katseen, mutta eivät sanoneet mitään. He kävivät äänettömiksi ja totisiksi, niinkuin me käymme, kun kuuntelevan korvamme ohi suhahtaa tuulahdus jostain täysin kauniista, hiljaisesta ja rauhallisesta, ja sellaista on aina se, mikä on parhainta elämässä. Viimein sanoi Ester:

"Sinä olet oikeassa, rakas lapsi, se oli rumaa, hyvin rumaa, ja siitä on paras olla puhumatta. Mutta meille voit kertoa kaikesta — meidän välillämme ei saa olla salaisuuksia, ymmärrätkö?

"Ky-yllä…"

Bengt oli koko ajan seisonut äänettömänä ja kalpeana. Pikku pojassa oli jotain, joka aivan erikoisella tavalla liikutti häntä. Hän muisti omaa lapsuuttaan hurjine, sydämettömine kepposineen, hän muisti, kuinka hän pilkkasi, kuinka häijy hän oli kivulloista Åke Henning raukkaa kohtaan…

Hän sulki Svenin syliinsä, suuteli häntä hellästi ja sanoi nöyrällä äänellä:

"Minua pahottaa, että olin äsken niin ankara sinulle, poikani; en olisi niin menetellyt, jos olisin tiennyt, että tottelemattomuutesi johtui halusta puolustaa heikompaasi. On oikein asettua kärsiväin ja heikkojen puolelle, niin tulee sinun menetellä kautta koko elämäsi. Tahdotko suoda isälle anteeksi?"

Sven näytti hyvin hämmästyneeltä. Käsite "suoda isälle anteeksi" oli nähtävästi niin outo, ett'ei hän heti voinut sitä ymmärtää. Sitä paitsi isä ja äiti "puuhasivat kauheasti" tuon asian vuoksi. Mutta hän päätti kuitenkin vastata Bengtin kysymykseen äänekkään: "tahdon!", ojensi suunsa suudeltavaksi, ojensipa sen varmuuden vuoksi Esterillekin, ett'ei hänkin vain rupeaisi tekemään kummallisia anteeksiannonvaatimuksia, ja juoksi sitten tiehensä onnellisena päästessään irti ja takaisin läksyjensä ja kertomuskirjainsa ääreen.

"Mitähän tuosta lapsesta mahtaa tulla?" sanoi Ester uneksivin katsein, kun Svenin nopeitten askelten kaiku oli vaiennut.

"Hänestä tulee Jumalan soturi, jalo taistelija hänen valtakuntansa palveluksessa!" huudahti Bengt innostuneena. "Kun hänen sielunsa kerran tulee pelastetuksi, on hän oleva ihana todistus Jumalan rakkauden voimasta. Niin, Ester, tehkäämme pelolla ja vavistuksella työtä hänen sielunsa pelastumiseksi, sillä kun Jumala on antanut sellaisen taimen hoitoomme, vaatii Hän meiltä paljon. Valitettavasti tulee kai hänelle hänen syntyperäinen ylevämielisyytensä olemaan loukkauskivi ja vaikeata tulee olemaan saada häntä tuntemaan itsensä todella syntiseksi…"

"Mutta, Bengt", huomautti Ester ja hänen kasvonsa värähtivät kärsimättömästi, "ethän voine vaatia, että Sven tuntee syntinsä samalla tavalla kuin sinä, joka olet niin paljon kokenut."

"Syntinsä voi tuntea vain yhdellä tavalla", vastasi Bengt kylmän päättävällä äänellä, "ja sillä tavalla täytyy meidän kaikkien, sekä niin sanottujen pienten että suurten syntisten, sitä tuntea. Ja onnellinen hän, jolle Jumalan henki sen saa hyvällä opetetuksi, jota Hänen ei tarvitse neuvoa synnistä synnin, kautta ja jonka ei tarvitse vaipua niin syvälle rikollisuuden kuiluun kuin minun."

"Mutta, Bengt", intti Ester, "minä uskon sentään, ett'eivät kaikki voi tuntea synninhätää samalla tavalla. Uskon esimerkiksi, että Svenin sielu on niin puhdas, uskon, että jumalankuva hänessä on niin selvänä, niin tahrattomana säilynyt, ett'ei hän koskaan voi joutua sielunsa tähden samaan tuskaan, keskelle sellaista aaltojen kuohua, kuin sinä… Minä uskon lujasti ja varmasti, että kun Sven kerran kokonaan avaa sydämensä Jumalalle, niin tekee hän sen rakkaudella ja ilolla eikä synnin levottomuuden ja tuskan kalvamana. Sinä tulit myrskyistä ja pimeydestä, hän on tuleva viattomana lapsena, joka kiiruhtaa isänsyliin…"

"Sinullapa on merkilliset mielipiteet, Ester", virkkoi Bengt nyreänä, "luuletko todella, että hengen korkeista laeista on poikkeuksia? Luuletko, ett'ei Jumala näe vikoja lapsessasi, vaikk'ei heikko, ihaileva äiti niitä näe?"

"En ole 'heikko ja ihaileva', Bengt; olen päinvastoin ankara niitä kohtaan, joita rakastan. Mutta minä tiedän, että Sven on aivan erikoinen…"

"Niin sanovat kaikki äidit lapsistaan…"

"Niin, ehkä sanovat, mutta eivät kaikki ole oikeassa. Mutta minä tiedän olevani oikeassa. On niinkuin ei Sven käsittäisi pahaa, kuin olisi kaikki muu hänelle vierasta, paitsi puhtaat, jalot tunteet. Kun hän kohtaa jotain alhaista tai väärää, sanoo hän sitä aina 'rumaksi' ja kääntää niin pian kuin suinkin pois katseensa siitä, aivan niinkuin äskenkin tuossa jutussa koulupoikain ilkeydestä. En koskaan ole huomannut hänessä kipenettäkään pikkumaisuutta, kateutta, itsekkyyttä, ahneutta tai muita alhaisia tunteita, jotka niin usein pistävät lapsissa esiin. Hänen sielunsa on läpitsensä kirkas ja tahraton kuin puhtain kristalli. Kerron sinulle pienen esimerkin. Hän oli usein pyytänyt saada itselleen 'onnenpelin'; mutta minusta se oli tarpeetonta, hänellähän on niin paljon leluja ennestään, ja viimein kehotin häntä lakkaamaan pyytämästä, hän ehkä saisi pelin jouluksi, mutta ei ennen. No, hän ei enää hiiskunut sanaakaan siitä, mutta eräänä päivänä tulee hän koulusta, kasvot niin säteilevinä, ett'en ole vielä moista nähnyt, ja kertoo, että hänen koulutoverinsa John Prytz on saanut 'onnenpelin'. 'Ja ajatteles, äiti, kun minä menen hänen luokseen, niin saan leikkiä sillä, eikö olekin hauskaa?' Ei nyreää sanaakaan, ei pienintäkään viittausta, että kun John oli saanut sellaisen pelin, voisi hänkin saada; vain iloa toverin onnesta ja nöyrää tyytyväisyyttä siitä, että hänenkin osalleen oli joku murunen tuosta onnesta tipahtava! Ja sellainen on hän aina, voisin kertoa sinulle sadottain tuollaisia pieniä juttuja hänestä…"

"Niin", sanoi Bengt, ja hänen tietämättään loistivat hänen kasvonsa isällisestä ylpeydestä ja onnesta, "minäkin uskon, että hän on tavattoman jalosydäminen poika, ymmärrän sen kyllä hyvin, kun muistelen, miten toisenlainen itse olin siinä ijässä. Mutta sitä suurempi ja hirveämpi on edesvastuumme. Ole varma siitä, että ennemmin tai myöhemmin musertaa Jumalan henki hänen sielunsa puhtaan kristallin, josta puhut, aukaisee peitettyjä syvyyksiä ja tuo esiin sen, mitä meidän himmeä silmämme ei voinut nähdä. Ja älkäämme viivyttäkö sen hetken tuloa lapsellisesti kuvittelemalla mielessämme puhtautta, jota ei löydy maan päällä. Rukoilkaamme Jumalaa, että Hän näyttää sekä meille että hänelle itselleen, mitä hän todellisuudessa on. Sillä jokainen hetki elämästä, joka vierähtää ilman Jumalaa, on tappio jaloillekin luonteille, ei, kaikkein enin juuri sellaisille."

"Niin kyllä, Bengt, tiedäthän, että minäkin niin ajattelen. Tietysti en mitään hartaammin halaja, en mitään innokkaammin rukoile, kuin että pikku poikani pian antaisi koko sydämensä Jumalalle. Mutta pyydän vaan, ett'et pakota häntä, ett'et puhu hänelle niin paljon 'synnistä' ja 'synninhädästä', sillä vakuutan sinulle, ett'ei hän sitä vielä lainkaan ymmärrä. Anna Jumalan hengen itse toimia!"

"Tietysti; en aio sekaantua hengen työhön", vastasi Bengt ivallisesti, "siksi paljon käsitän Jumalan salaisuuksia, että tiedän, ettei se maksa vaivaa. Mutta meidän on valmistettava ja helpotettava hengen työtä, ja siihen aion ryhtyä Sveniin nähden. Aion kylvää, istuttaa ja kastella — sitten saa Jumala kasvun antaa."

"Niin oikein, Bengt, sen voit ja se sinun tuleekin tehdä. Mutta kun istutat, ei sinun sovi asettaa kukkaa, joka kaipaa aurinkoa, varjoon kasvamaan eikä antaa niin paljon vettä kasville, että se kuolee liiasta kosteudesta…"

"Jumalan avulla ei niin ole käyvä, Ester", vastasi Bengt kuivasti, "sen, jota Jumalan henki johtaa, ei tarvitse hairahtua moisiin erehdyksiin."

Ester ei vastannut. Hän huomasi, ett'ei Bengt tahtonut tai ehkä pikemmin ei voinut häntä ymmärtää.

Siitä päivästä oli Bengt kuitenkin huomattavasti vähemmän ankara ja vaativa Sveniä kohtaan. Pikku pojan ei tarvinnut, paria poikkeusta lukuunottamatta, olla läsnä rukous- ja raamatunlukuhetkissä, ja Bengtin yksityiset keskustelut hänen kanssaan saivat rakastavaisemman ja lempeämmän luonteen. Mutta ei Bengt silti hellittänyt päämäärästään, joka tarkotti avata pikku pojan silmät näkemään synnin salaisuutta ja pelastuksen tarvetta. Hän valitsi mielellään puhelunaineikseen raamatun kertomukset ihmisten pahuudesta ja Jumalan ijäti väsymättömästä anteeksiantavasta armosta; ja niin kauan kun pysyttiin kertomuksen alalla, onnistuikin hänen herättää Svenin mielenkiintoa; vasta kun ryhdyttiin sovittamaan sitä elämään, loppui tarkkaavaisuus ja sielukas ilme katosi Svenin kasvoista.

Viimein, kun Bengt arveli perinpohjin ja huolellisesti alaa valmistaneensa, koetti hän lähestyä päämäärää, johon oli tähdännyt.

"Kun nyt niin paljon olemme puhuneet synnistä ja kuulleet David kuninkaasta ja hänen uskottomuudestaan, suuresta profeetta Eliaasta, joka oli niin masentunut ja raukkamainen, että hän toivotti itselleen kuolemaa, Juudaksesta, joka petti mestarinsa ja Pietarista, joka Hänet kielsi, niin ymmärrätkö, että syntiä ja vajavuutta ei ole ainoastaan muutamissa, vaan syntiinlankeemuksen tähden koko ihmissuvussa. Ymmärrätkö siis, että sinä olet samanlainen, koska olet ihminen?"

Sven rypisti otsaansa ja katseli ihmettelevin silmin eteensä.

"Etkö käsitä, että sinäkin olet täynnä syntiä ja heikkoutta, niinkuin nuo suuret jumalanmiehet?" jatkoi Bengt kärsimättömästi.

"Ky-yllä, ymmärrän minä pikkusen, aivan pikkusen", vastasi Sven epäröiden.

"Tunnetko siis, että sinunkin sydämesi on syntinen?" toisti Bengt innokkaana.

"Tunnen", vastasi Sven, tällä kertaa varmemmasti, sillä halu päästä koko keskustelusta, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt ja joka ei häntä miellyttänyt, tuli ylen valtavaksi ja vietteli hänet lankeemaan helmasyntiinsä: tinkimään totuudesta pulasta päästäkseen.

"Ja tahdotko siis myös ottaa vastaan Jumalan tarjooman pelastuksen?" jatkoi Bengt kasvavalla innolla.

Tuo mahtui vielä vähemmin Svenin päähän, mutta sana "pelastus" miellytti häntä; hänestä tuntui, että siinä piili hämärä toivo pian päästä tästä kuulustelusta.

"Tahdon!" vastasi hän vilkkaammin.

"Polvistukaamme sitte yhdessä, rakas poikani", huudahti Bengt iloisena, "rukoilkaamme Jumalan hengeltä, että sydämesi saisi aueta Jeesukselle, että Hän saisi siinä sijaa ja vapahtaisi sinut kaikesta synnistä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään!"

Hän polvistui pikku Svenin rinnalla ja rukoili liikuttavasti, sydämellisesti lapsensa pelastusta. Mutta Sven ei siitä paljon kuullut; hän oli niin pelästynyt ja hämillään ja koko ajan hän enimmäkseen vilkuili isäänsä ja katseli, milloin tämä risti kätensä, milloin hän katsahti ylös ja milloin alas ja milloin hän ojentui, niin että Svenkin olisi voinut tehdä samoin. Sillä hän tajusi hämärästi, että noilla tempuilla oli jonkunlainen salaperäinen voima ja ett'ei isä olisi hyvillään, jos hän ei niitä noudattaisi ja silloin hän saisi kai alkaa koko jutun taas alusta. Ja se häntä kovin pelotti.

"Nyt, rakas poikani", huudahti Bengt noustessaan, ja pikku Sven seurasi esimerkkiä, niin nopeasti kuin taisi, "nyt olet Jumalan lapsi. Ymmärrätkö oikein, mitä se merkitsee?"

"Ymmärrän, isä!" vastasi Sven ja ensi kerran välähti hänen katseessaan tuttu, avomielinen, säteilevä ilme. Sillä että hän oli Jumalan lapsi, sen hän ymmärsi, niinhän hän aina oli ollut, Jumalahan hänet oli luonut, Jumala oli hänen Isänsä, ja se oli niin kaunista ja suloista…

"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!" muuta ei Bengt voinut sanoa, kun hän pari kertaa puristi pikku poikaa rintaansa vasten.

Hämmästyen ja pelästyen huomasi Sven, että isän silmiin kohosi kyyneleitä. Ne olivat hänelle vielä käsittämättömämmät kuin kaikki muu, sillä hän oli mielestään ollut koko ajan niin tottelevainen ja tarkka kuin suinkin. Mutta kun Bengt viimein jätti hänet rauhaan, pääsi Sveniltä huokaus, niin syvä kuin häneltä vain silloin pääsi, kun hän vapautui painosta, jonka alla isä häntä piti.

"Nyt on hengen työ alkanut", sanoi Bengt hiukkasta myöhemmin Esterille. "Pojassa huomasin tänään ensi kerran synnintunnon merkkejä ja pelastuksen tarvetta."

"Iloitsen siitä", vastasi Ester, joka ei enää tahtonut joutua kiistoihin, "jos niin on, olkoon se pysyvää!"

"Siitä voit olla varma", huudahti Bengt voitonriemuisena. "Joll'emme vain uskon ja esirukouksen puutteella tee alettua työtä tyhjäksi", lisäsi hän, heittäen Esteriin terävän katseen.

Ester ei vastannut, mutta hän ajatteli: "Oi sinä sortovaltias, luuletko voivasi pakottaa Jumalankin pyhän hengen mukautumaan sinun tahtoosi? Miten on Jumala menettelevä, mitä keinoja täytyy Hänen käyttää saadakseen sinut näkemään itsesi, näkemään, että entinen minäsi valepuvussa yhä on olemassa ja vaatii ja pakottaa eikä tahdo suoda sijaa muiden vakaumukselle, muiden mielenlaadulle ja luonteelle…"

Hän katkaisi äkillisesti ajatusjuoksunsa; hänen lävitseen suhahti omituinen, tuskia ja kärsimystä aavistava tunne. Hän karkotti sen heti, mutta se oli itsepintainen; monta kertaa päivän kuluessa löysi hän sen sielunsa pohjalta alakuloisena tunnelmana ja yöllä ilmestyi se taas tuskallisena unena, josta hän heräsi kasvot kosteina kyynelistä…

Kun pikku Sven kasvoi suuremmaksi ja toverisuhteet alkoivat anastaa vaativan ja huomattavan sijan hänen elämässään, joka tähän asti oli kulunut auringonpaisteisissa unelmissa lastenkamarissa äidin ja Guckan luona, tunkihe isän tahto taas ilmoille ja asettui vastustamaan kaikkea seurustelua, joka vain huvin nimeä ansaitsi. Bengt kielsi vaatimattomimmatkin lastenkutsut, jos niissä tanssittiin. Esterin pyynnöt olivat turhat.

"Pojan pitää ajoissa oppia huomaamaan maailmallisten ilojen tyhjyyttä", vastasi hän vain, "olen itse saanut niin paljon vahinkoa koko tuosta loistavasta kurjuudesta; poikani on siitä säästyvä!"

"Mutta, Bengt, hänen tunteensa sanoo toisin, hänelle se ei ole tyhjyyttä ja kurjuutta, sillä hänen sydämensä on puhdas eikä käsitä lainkaan syntiä, joka voi piillä huvissa, niin, sitä paitsi kaikessa. Odota, kyllä hänen aikansa vielä tulee, jolloin hän herää elämän totisuutta käsittämään — vielä on hän vain lapsi, pieni laululintunen, joka visertelee ja laulelee, pieni vohla, joka hyppelee mäillä … anna hänen olla vapaudessaan … ei voi olla synti, että pienet pojat ja tytöt hieman pyörähtelevät toistensa kanssa…"

"Ei liioin ole synti juoda lasillista viiniä, mutta se johtaa syntiin. Ensimmäinen maisteleminen, se se on vaarallinen", vastasi Bengt lyhyesti ja jyrkästi.

Ester ei enää virkkanut mitään ja Bengtin tahto jäi määrääväksi. Mutta sen sijaan koetti Ester niin paljon kuin taisi päivänpaisteluonteellaan poistaa varjoja, jotka uhkasivat pimentää hänen poikansa lapsuudenpolkua. Niin kauan kuin Sven oli pieni, leikki hän hänen kanssaan, kertoi satuja ja lauloi lauluja, ja hänen suuremmaksi tultuaan, kutsui hän Svenin toverit kotiinsa ja sai laulullaan ja iloisuudellaan nuo pienet kestit niin hauskoiksi, ett'ei pojilla missään ollut niin "liffattua" kuin Svenin äidin luona. Hänen onnistui valaa niin paljon iloa Svenin lapsuuteen, että kun Sven vanhempana sitä muisteli, kajasti se hänelle yhtämittaisena, hymyilevänä kevät-unelmana…

Mutta hänen rakkautensa kiintyi yhä enemmän Esteriin; Bengt alkoi vähitellen edustaa hänen silmissään alituista, ankaraa vaativaisuutta, joka häiritsi ja vaivasi hänen vapautta rakastavaa uneksijaluonnettaan.

"Äiti", sanoi hän kerran ollessaan noin kymmenvuotias — "tiedätkö, että minusta joskus tuntuu kuin tukahtuisin, kun kuulen isän puhuvan… Sinä sanot, että hän rakastaa Jumalaa ja Jeesusta — mutta ei hän ole niinkuin sinä … hänessä ei ole ollenkaan rakkautta … hän on vain ankara ja jyrkkä ja sanoo alinomaa näin: ajattele, miten sinun käy, jollet tule pelastetuksi — ajattele, että joudut kauas Jumalasta — ja muista, että Jumala on 'kuluttava tuli' … niin hän eilen sanoi, äiti, hän sanoi, että Jumala on 'kuluttava tuli'; minusta se kuului niin kamalalta, sillä sinä olet sanonut, että Jumala on rakkaus … ja niin minäkin uskon…"

"Niin uskoo isäkin, pikku Sven", keskeytti Ester nopeasti, "hän vain tarkottaa, että jos emme noudata Jumalan tahtoa, niin muuttuu hän 'kuluttavaksi tuleksi', eli toisin sanoen, hänen mielipahansa polttaa meitä kuin tuli; aivan samalta sinusta tuntuisi, jos olisit ollut tottelematon minua kohtaan ja minä olisin tullut pahoille mielin…"

"No, mutta onko isä sitte tottelematon Jumalalle, koska hän aina puhuu
Jumalan vihasta?" kysyi Sven ivallisesti.

"Ei, poikani", vastasi Ester totisena. "Ei hän sen vuoksi puhu Jumalan mielipahasta, vaan siksi, että ihmiset todella ovat niin kiittämättömiä Jumalaa kohtaan. Isä itse rakastaa Jumalaa hartaasti, sanomattomasti, sen voin vakuuttaa, eikä koskaan tahdo tuottaa hänelle murhetta."

Sven pudisti päätään.

"En voi uskoa, että isä rakastaa Jumalaa. Se, joka rakastaa, hän on iloisen näköinen, niinkuin sinä ja minä. Isä näyttää niin kauhean ankaralta…"

"Mutta, rakas pikku poikani, minä voin sinulle vakuuttaa, että isä koko sielullaan rakastaa Jumalaa, niin, hän antaisi vaikka henkensä uskonsa tähden, hänen sydämensä on paljon, paljon lämpimämpi kuin minun. Mutta katsos, Sven, usko Jumalaan ilmaantuu eri lailla eri ihmisissä."

"Onko sitte muuta kuin yksi usko?" ihmetteli Sven, äänessä epäilevä sointu.

"Onko muuta kuin yksi aurinko?" kysyi Ester hymyillen.

"Ee—i…"

"Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se näyttää kuvastuessaan pieneen metsälampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten monivärinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot… Ja hiljaisesti ja yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen metsän kätkössä … ymmärrätkö minua?"

"Oi kyllä?" vastasi Sven, tyytyväisenä nyykäyttäen päätään, "jatkahan!"

"Tuo pieni metsälampi, jossa auringonsäteet leikkivät lempeinä ja vaatimattomina, olen minä — se on kuin minun sieluni, joka vain hiljaisuudessa ja kätkössä voi heijastaa Jumalan rakkautta… Mutta suuri, voimakas kuohuva meri on isä, siellä käyvät aallot korkeina ja kimmeltävät veripunaisina — siellä hehkuvat pilvet tulta… Se kertoo valtavaa voimaa ja kauneutta — vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat meren yli ja käärivät sen pimeyteen…"

"Mutta minä istun mieluummin pienen, herttaisen metsälammen rannalla", väitti Sven ja painautui hyväilevästi äitiä vasten, "sillä siellä laulavat linnut ja pieniä armaita kukkia kasvaa mättäissä ja siellä on niin suloista…"

"Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri lepää tyynenä majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen taa ja suuri tähti syttyy tuonne 'päivänlaskun maille', silloin, lapseni, silloin puhuu kaikki siellä kieltä, jota sinun sydämesi ymmärtää, kaikki kertoo Jumalan rakkautta — ja silloinhan mielelläsi tahdot istua meren rannalla, eikö niin?"

Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena äitinsä "satusilmiin", joksi hän nimitti Esterin silmiä, kun tämä hänelle jotain kertoi. Sitte vaipui hänen katseensa kuin etäistä unikuvaa tähystämään, ja hän kuiskasi juhlallisena:

"Sinä olet oikeassa, äiti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan, aavaan mereen!"