Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos

XVI.

Kun Sven oli jättänyt taakseen ensimmäiset ikävuotensa, hylkäsi hän rakkautensa pikkutyttöihin; hän alkoi heitä ujostella, entiset iloiset leikit pienten tyttötoverien keralla kadottivat viehätyksensä, ja jos onneton sattuma hänet joskus jätti yksin heidän seuraansa, punastui hän eikä tiennyt mitä heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin ja lastenkutsuihin nähden otti hän siksi ylipäänsä hyvin levollisesti.

Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen ankarasti, ja yhä enemmän kehittyi hän siihen suuntaan, kuta vanhemmaksi hän tuli. Hän viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka olivat hänelle mieluiset, muiden seurasta hän ei huolinut; niitä, jotka olivat hänelle yhdentekevät, hän kernaimmin karttoi. Hän ja muutamat hänen ystävänsä toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen, jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja soittotaiteilija. Siellä sitte harrastettiin kirjallisia yrityksiä, siellä väiteltiin yhteiskunnallisista kysymyksistä, siellä soitettiin, ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehteäkin, jonka toimittajana oli Sven ja jonka tilaajamäärä supistui yhdistyksen jäseniin ja näiden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitivät he koululla suuremman juhlan; siihen pääsivät jotkut koulutovereista omaisineen vapaaehtoisesta pääsymaksusta, joka aina käytettiin hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siellä luki Sven ääneen esikoisteelmiään, siellä hän soitti ja johti pientä orkesteria, johon kuului piaano, huilu ja kaksi viulua…

Yhdistyksen yksityisissä kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti puheenaiheen ja alotti keskustelun: Hän valitsi mielellään hyvin syvämielisiä aineita: työväenkysymyksen, valtiollisen äänioikeuden j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja hänen elämänolonsa, olisi kyllä kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen sydämen syvyydestä, josta hän aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteensä ammentanut ja joka yhä vieläkin äidin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti hänen ajatuksiaan ja tunteitaan.

Niin jakaantui Svenin aika kehitysijällä lukujen ja toverielämän välillä, mutta ensimmäinen ja viimeinen oli aina äiti, hänen rakkain ja parhain ystävänsä.

Nyt oli hänestä tullut pitkä, hintelä kuudesluokkalainen. Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyöreine poskineen ja vaaleine kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata, loistavaa gasellinsilmää tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat käyneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; hän oli ujon saamaton ja ryhtiä puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja silmäin katse joskus niin syvä ja uneksiva, että näytti siltä, kuin olisi hänen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan yläpuolella. Hänen luonteessaan oli kuitenkin säilynyt entinen iloisuus, samaa päivänpaistetta sädehti hän ympäristöönsä, vanha tuttu hohde kimmelsi hänen silmissään, kun unelmain harso kohousi…

Suhteessa isään ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Bengt, joka vaati Sveniltä milt'ei täydellisyyttä, sai toiveensa yleensä täytetyiksi, sillä koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta tämän käytöstä yhtä vähän kuin hänen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin vaatimukset täytettiin, sitä suuremmaksi ne jonkun salaperäisen luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihkeästi kasvavan. Svenin pienimpiinkin virheisiin, vähäpätöisimpään laiminlyöntiin tartuttiin raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut päättää, mitä tunteita Bengtin sydämessä liikkui poikaansa kohtaan, mutta välistä näytti siltä, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla ärsyttänyt Bengtiä ja herättänyt hänessä epäilystä siitä, että tuollainen puhtaus oli todellista. Välistä taas oli kuin olisi häntä melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa; oli kuin olisi hänen sisintään saastuttanut kateuden ja ylenkatseen sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan herättää synkissä, intohimoisissa luonteissa ja joka voi kehittyä Juudaan-vihaksi, ja tuntui, kuin olisi hän tietämättään purkanut tuota tunnetta kurittamalla Sveniä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla. Itse tunsi hän itsensä hyvin onnettomaksi tuollaisina epäsoinnun aikoina; hän ei pystynyt selvittämään sisintä itseään, siihen puuttui häneltä välttämätön itsearvosteluntaito, hän käsitti vain yhden asian: ett'ei rakkauden henki täyttänyt häntä, niinkuin hän olisi suonut, ja hän taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten vallasta, entisen aaltotyrskyn synkistä mainingeista, ja tunteakseen jälleen lapsenrauhan sydämessään… Sven ei oikeastaan nyt enää tahallaan jäänyt pois kodin hartaushetkistä. Tosin hän yhä edelleen toisinaan arveli, että "nuo papit ovat niin ikäviä", mutta niin pian kuin aika myönsi, tuli hän mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan avaamatta suutaan tehdäkseen kysymyksiä tai huomautuksia. Mutta Ester oli näkevinään, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syvän miettimisen varjot kulkivat hänen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy ja suurten silmäin syvä katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan.

Jo Svenin ollessa aivan pieni poika käytti Bengt häntä muassaan Vångassa, kävi hänen kanssaan työhuoneustoissa ja lautatarhoilla, kuvasi hänelle tehtaan suurenmoista vientiä, antoi hänen katsella lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m., ajoissa tutustaakseen hänet hänen tulevaan elämäntehtäväänsä ja valmistaakseen häntä siihen. Sillä Bengtin mieleen ei hetkeksikään johtunut, ett'ei Sven kulkisi isänsä, iso-isänsä ja iso-isänsä isän jälkiä; hän oli syntynyt hoitamaan Vångan liikettä, niinkuin kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan.

Sven oli hyvinkin huvitettu näistä Vångan matkoista, mutta omalla tavallaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuttavan väliäpitämättömät, kun isä kuvasi hänelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli hän kuullut niiden nimet, kun hän ne jo unohti. Selvää oli, ett'ei hänessä ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiestä. Mutta hänestä oli hyvin hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksinään kuljeskella lautatarhoilla ja työhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella työtä heidän näkökannaltaan ja tutustua heidän oloihinsa. Hän piti aina muassaan pientä kirjaa, johon hän pani muistiin erityisiä seikkoja tai työmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat hänestä kuvaavilta; sitte yöllä, lukunsa lopetettuaan, laati hän esityksen, joka kosketellen joko kansantaloutta tai työväenkysymystä lähimmässä "Auroran" kokouksessa tuli näitä asioita käsittelevän keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat sielun herkimmät kielet värähtäneet, silloin syntyi runo, jonka hän ensin luki äidilleen ja sitte, jos äiti sen hyväksyi, tovereille.

Mutta Bengtin ei onnistunut löytää Vångasta mitään, jolla hän olisi voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki kävi Svenille ikäväksi isän silmälasien läpi katsottuna ja niiden, joskaan ei täysin käsitettyjen, niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita isä asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen nähden.

"Tiedätkö, Ester", sanoi Bengt eräänä päivänä huolestuneen näköisenä, "pelkään meidän erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, että kun ne elämässä kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, että ne ovat jotenkin keskinkertaiset."

Esterin poskille kohosi kiivas puna. Sydämensä syvyydessä tuuditti hän mieltä hivelevää luuloa, että Svenillä oli loistavat lahjat, jotka kerran olivat tuottavat siunausta koko maalle, ja nyt sattui Bengtin arvostelu niin kylmänä ja kovana hänen äidinsydämeensä.

"Minä luulen aivan päinvastoin", sanoi hän päättävästi, "minä uskon, että hän on tavattoman lahjakas."

Bengt pudisti päätään.

"Hänen ikäisenään osasin minä jo hoitaa sekä masuunia että sahaa, ja
Sven on kuin tyhmin oppipoika!"

"Mutta, Bengt", vastasi Ester ivallisesti, "onhan toki muitakin lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin kyky ymmärtää lautatarhan asioita."

Bengtin kasvot synkistyivät.

"Ei ole muita lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin se, että ihminen ymmärtää sitä, mitä näkee ja kuulee ympärillään, mutta Sven on kuin ei koko asia häntä liikuttaisi, kun puhun Vångasta ja sen oloista…"

"Ehk'eivät liikeasiat häntä huvita?" uskalsi Ester huomauttaa.

"Silloin säälin häntä", vastasi Bengt kylmästi.

"Suurimpia onnettomuuksia maailmassa — lähinnä sitä, ett'ei tunne Jumalaa — on se, ettei ihminen harrasta sitä työtä, joka on tuleva, jonka täytyy tulla hänen elämäntehtäväkseen. Toivotaan, että arvostelet väärin poikaamme, Ester!"

Ester ei vastannut; mutta kauan sen jälkeen, kuin Bengt oli mennyt, istui hän liikahtamatta ja tuijotti eteensä uneksivin silmin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jostain päin kuullut ikäänkuin toisiaan vastaan pärskyvien, etäisten myrskyaaltojen tuskaista, huokaavaa kohinaa. Mereltä ei se tullut — se lepäsi kirkkaana ja kiiltävänä kesäillan tyynessä — mutta mistä se sitte johtui?…

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun Sven ja Ester istuivat jälkimäisen huoneessa, Ester loikoen leposohvassa puolittain makaavassa asennossa ja Sven istuen taaksepäin nojautuneena kiikkutuolissa, joka oli Esterin harvoja kodistaan tuomia esineitä ja siksi pojan lempipaikka, sanoi Sven äkkiä:

"Äiti, tiedätkö, minulle sattui jotain merkillistä eilen."

"Vai niin. Mitä sitten?" kysyi Ester, ihmettelevästi hymyillen.

"Niin, saatpa kuulla. Kun olin eronnut tovereista, tein yksinäni kävelyretken metsän kautta, niinkuin välistä tapani on — oman metsäni kautta, oman korkeapilarisen kirkkoni. Et usko, miten kaunista siellä oli … siellä vallitsi lumottu, salaperäinen tunnelma, aivan kuin muutamissa runoissa, joita lukiessa tuntuu, kuin voisi joka sanassa nähdä pitkän sarjan ihmeellisiä tunneväreitä. Ja siellä oli niin hiljaista, kuin on silloin, kun ei enää olekaan äänetöntä, koska itse äänettömyys puhuu… Aurinko laski, ja kun sen kellertävä valo lankesi runkojen lomitse viheriälle sammalelle, silloin tuntui kaikki kuin sadulta. Tunsin itseni niin onnelliseksi; minä juoksin polkua pitkin ja minusta oli kuin olisi metsän syvyys minua vetänyt ja houkutellut puoleensa. Silloin alkoi rastas laulaa — oi äiti, kuinka kauniisti se lauloi! — minä pysähdyin ja seisoin liikahtamatta ja kuuntelin vain … tahdoin tietää, mitä se lauloi, mitä piili noissa valittavissa, riemukkaissa sävelissä… Ja sitten oli minusta, kuin olisi se laulanut juuri siitä, mitä minä etsin, siitä, minkä metsä kätkee helmassaan, tuolla syvällä, jonne emme koskaan löydä ja jonne aina kaihoamme. Silloin polvistuin ja rukoilin Jumalaa, että saisin tulla runoilijaksi ja rastaan lailla laulaa ihmisille siitä, jota ei kenkään voi ikinä nähdä, mutta joka kuitenkin elää jokaisen sydämessä… Ja tänään kirjotin siitä vähäisen, tahdotko kuulla?"

"Kernaasti, rakkahani", vastasi Ester kyynelsilmin.

Sven otti esiin paperin ja luki vapisevin äänin ja ujoudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvin poskin:

"Kautt' elon sadun, sen ihmeellisen, mi ympärilläni väräjää, mun kautta hiljaisen miettimisen kuin sointu etäinen helähtää!

Kuin sointu ilmoista sinertävistä,
kuin kuiske mailta aatteiden,
kuin enkel'laulu Eedenistä,
kuin kelloin kaiku ylhäinen!

Sun äänesi, Herra, armahasti
suo tuossa soinnussa tuntea!
Soi, sävel pyhä, soi suloisasti
kuin kutsu paimenen illalla!"

Kun Sven oli lopettanut, juoksi hän Esterin luo, heittäysi hänen syliinsä ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyväillen Svenin otsaa, heidän kyyneleensä yhtyivät ja sielu suli sieluun ihmeellisessä onnessa, kaihossa ja riemussa.

"Ja nyt, äiti", huudahti Sven nousten ja heilahutti päätään, "nyt tiedän, mikä minusta tulee, nyt on tie selvänä edessäni, vaikkapa sinä oletkin ainoa, jolle voin sen kuiskata… Ja kaikesta, mitä eilen tunsin metsässäni — ihmeellisessä satumetsässäni, missä pikkupoikana kohtasin Jumalan ja missä nyt sain tietää, mitä Hän minulta odottaa … kaikesta, suuresta, kauniista ja ylevästä, joka piilee elämän pohjalla ja jota kokemaan kaikkien sydänten täytyy pyrkiä, siitä tahdon puhua ja kirjottaa ihmisille… Tahdotko antaa minulle siunauksesi, äiti?"

Ester puristi häntä sydäntään vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja ajatuksia, jotka elävät sinun jälkeesikin eivätkä katoa ajassa!"

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Ester:

"Sven, etköhän puhu isän kanssa… Ei … ei", keskeytti hän oman ajatuksensa nähdessään Svenin pelästyneen ilmeen, "en tarkottanut, että kertoisit siitä, mistä me nyt puhuimme, sitä ei isä ymmärtäisi; mutta etkö voisi valmistaa häntä siihen, ett'et sovellu uralle, jonka hän tahtoo sinua valitsemaan?… Ymmärtänet kai, poikani, että se on isälle kova isku, hänen on vaikea edes kuvitella mielessään, ett'ei muka joku Falkensterneistä kulkisi isänsä ja iso-isänsä teitä?"

Sven pudisti päätään.

"En voi, äiti. Kun minun on puhuttava vaikkapa vähäpätöisimmistäkin asioista isälle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin tukki ja kivi sydämelläni. Voitko vaatia, että niin ollen en halua avata sydäntään?"

"En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sitä en tosin voi vaatia. Mutta etkö luule, rakkaani, että ottamalla hyvän tahdon avuksesi voisit voittaa nuo luonnonesteet … tukkeja ja kiviä ei ole niinkään mahdoton järkyttää sijoiltaan…"

"Mutta monet kivet täytyy silloin räjähyttää rikki", vastasi Sven ja hänen ääneensä tuli outo, synkkä sointu.

Ester huokasi syvään. Häneen koski tuskallisesti tällä hetkellä Bengtin vuoksi, niin että hänestä milt'ei tuntui, että Sven oli kova isäänsä kohtaan.

"Rakas poikani", sanoi hän hellän nuhtelevalla äänellä, "rukoile sitte Jumalaa, että Hän 'räjähyttää' ne rikki, sillä Hän siihen kykenee, sen tiedän omasta kokemuksestani. Ja tiedän myös, miten sanomattomasti isä sinua rakastaa ja että hänen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta ja hyvyyttä. Hae se esiin, Sven, muista, mistä äsken pyysit saada runoilla ihmisille! Alota nyt!"

"Niin, äiti, minä tahdon, minä tahdon!" huudahti Sven, nostaen äidin käden huulilleen, "Isä parka — tahdon nähdä sen, mikä hänessä on parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikö kuulune 'kellojen kaikua' hänenkin kovan pintansa takaa!"

Mutta hyvistä päätöksistään huolimatta ei Sven voinut voittaa vastenmielisyyttään puhua isälle tulevaisuudenaikeistaan. Hän tiesi, ett'ei hän tapaisi ymmärtämistä, ja hänen hienotunteinen, vapautta rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, epämiellyttäviä sanoja, joita oli tuleva hänen osakseen. Ja kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän tunsi, ett'ei hän voisi sanoa mitään, ennenkuin tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat hänen huulilleen.

Ester koetti monasti tutustuttaa Bengtiä Svenin elämään, niin, kerran hän suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenillä ollut halua ja ett'ei hän liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut keskustelua, hän joko heti jätti sen sikseen tai vastasi vain kylmästi ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin sääliä häntä, sitte käy hänen elämänsä vaikeaksi ja raskaaksi; sillä tehtävästä, johon Jumala hänet on valinnut, täytyy hänen pitää vaaria."

"Mutta oletko varma, että Jumala on säätänyt lain, jonka mukaan kaikkien Falkenstern nimisten täytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi Ester huomauttaa.

"En, siitä en ole varma, sillä en ole typerä", vastasi Bengt kuivasti. "Mutta siitä olen sitä vastoin varma, että Jumala on säätänyt tunnollisuuden ja itsekieltäymisen lain, ja kun Jumala on antanut siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin Hän sen on antanut meille, silloin on hänen tarkotuksensa, että me kiitollisina ja ahkeruudella hoidamme hyvin sitä, minkä Hän meille on uskonut…"

"Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos hänellä on selvä taipumus opintojen harjottamiseen…"

"Sellaisia taipumuksia ei ole vielä kellään Falkensterneistä ollut", katkaisi Bengt lyhyesti, "se on hänessä vain mielikuvitusta, ei muuta. Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua sotilasuralle; mutta siihen tarttui isäni käsiksi ja tukahutti sen jo kapaloihinsa, aivan niinkuin minäkin aion tehdä Svenin lukukiihkolle. Ja koko elämäni ijän olen ollut isälle kiitollinen hänen teostaan, ja niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meillä Falkensterneillä on jo vuosisatoja olleet käytännölliset taipumukset, olemme olleet kunnon sotilaita ja maanviljelijöitä, ja nyt on Jumala meitä siunannut ja kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin minä omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena käyvä tietä, jonka Jumala niin selvästi on hänelle viitonnut."

Ester ei vastannut; hän tunsi edessänsä rautamuurin, johon hän oli vain murskaava päänsä, jos jatkoi vastaväitteitään.

Niin kului aika. Lukukausi toisensa jälkeen vierähti; Sven kohosi järjestään luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon, saaden hyvät arvolauseet.

Ne olivat pelkän ilon ja onnen päiviä, koko elämä näytti hymyilevän Svenille, toverien ja opettajain rakkaus ja ihailu ympäröi häntä, kaikilla oli poikkeuksetta vain hyviä muistoja hänen kouluajastaan ja vanhempain säteilevät kasvot ja ilonkyyneleet valoivat kuin lämmintä auringonpaistetta hänen ajatustensa ja tunteittensa yli, joista kaikki huoli ja levottomuus olivat karkotetut. Vain Esterin sydämessä oli pieni oas, joka aina toisinaan pisti: ajatus, että ennemmin tai myöhemmin Sven ja Bengt olivat törmäävät yhteen.

Pari päivää ylioppilastutkinnon jälkeen pyysi Bengt Svenin huoneeseensa ja kutsuminen tapahtui jonkunlaisella juhlallisuudella, josta Sven heti ymmärsi, mikä oli tulossa.

"Rukoile nyt puolestani, äiti", sanoi hän Esterille, kun hän astui isän luo kalpeana ja silmät omituisen tummina ja syvinä, niinkuin ne tavallisesti olivat hänen ollessaan liikutettu, "nyt taistelen elämäni ensimmäisen suuren taistelun…"

Ester puristi häntä rintaansa, vasten ja kuiskasi:

"Rukoilen puolestasi, poikani, ja seuraan sinua koko sielullani…"

Kun Sven tuli isän luo, istui tämä lukemassa tavallisessa lepotuolissaan. Hän pani kuitenkin heti sanomalehden syrjään ja, osottaen istuinta vastapäätä omaa tuoliaan, virkkoi:

"Istuhan, poikani, niin saamme jutella. Meidän on tärkeitä asioita punnittava, sinun ja minun."

Sven ei voinut olla myhähtämättä; isän tavassa oli jotain melkein kuninkaallisen alentuvaista, kun hän matkimattomalla kädenliikkeellä viittasi poikaansa istuutumaan. Mutta Sven istuutui — kaikkea muuta kuin kuninkaallisesti — tuolin syrjälle ja toivoi, että olisi voinut hiipiä johonkin nurkkaan niin kauas kuin suinkin…

"Niin, rakas Sven", alkoi Bengt, "sinä olet suorittanut hyvän tutkinnon ja päättänyt onnellisesti vierähtäneen opintoajan. Olet tuottanut kunniaa ja iloa vanhemmillesi — Herra on toteuttava sinun elämässäsi neljännen käskyn lupauksen. Kulje vain yhä edelleen oikeaa tietä ja, ennen kaikkea, saakoon Herra yhä ja yhä enemmän sydämesi omakseen! Emme ole tähän asti paljon puhuneet tulevaisuudestasi — kummallakin lienee ollut oma syynsä vaikenemiseen. Minä puolestani tuumin, että niin kauan kuin harjotit opintoja, saisit kokonaan antautua niihin, ja hyvä tulos, jonka olet saavuttanut, on osottanut, ett'ei harkintani ollut väärä. Mutta nyt on tulossa toiset ajat, syntyperäinen asemasi asettaa sinulle suuria ja vakavia vaatimuksia. Ehdottaisin kuitenkin, että matkustat vuodeksi ulkomaille ja opit kieliä, ennenkuin rupeat erikoisseikkoja myöten ottamaan selkoa liikkeestä, jonka johtajana toivon kuollessani sinut näkeväni…"

Sven oli isän pitkän, jonkunlaisella kaunopuheisella juhlallisuudella esitetyn puheen aikana istunut liikkumatta, maahan katsellen, kädet hillityn hermostuneessa liikkeessä. Hänen hempeä, huoleton luonteensa ja juurtunut tapa heti notkeana ja arkana taipua isän tahtoon vaikuttivat lamauttavasti hänen koko olemukseensa tässä hänen ensi taistelussaan oikeutensa puolesta. Hän oli aivan kalpea ja tunsi, kuinka tuo onneton 'tulppa' pyrki tukkimaan kurkkua. Hän toivoi, että olisi voinut juosta tiehensä, että olisi tapahtunut jotain, joka vaikkapa hetkeksikin olisi siirtänyt välttämättömän yhteentörmäyksen hetken; mutta mitään ei sattunut, kaikki hänen ympärillään oli niin virheetöntä ja sopusointuista kuin suinkin ja aika edistyi järkähtämättömästi. Nyt vaikeni isä, nyt täytyi hänen itsensä puhua!…

"Isä", sanoi hän ja hänen värisevä äänensä kuului paksulta ja kovalta, kun hän sitä yritti hallita, "minun täytyy sanoa suoraan, että … että … minä tarkotan, ett'en voi täyttää toiveita, joita minuun kiinnität, isä … minulta puuttuu sekä halua että kykyä antautua liikealalle…"

Bengt teki vähäisen, torjuvan kädenliikkeen.

"Tuota vastaväitettä odotin ja olen siksi heti valmis osottamaan sen vääräksi. Sekä Åke Henning että minä toimme nuoruudessamme esiin samanlaisia vastaväitteitä omain isäimme toivomuksia vastaan, se kuuluu nuoruuteen. Minä uneksin sapelia, ja epoletteja, Åkella lienee ollut valtiomiestuumia, mutta molempain onneksi jätettiin ne omaan arvoonsa. Toivon, että sinun tuumaisi kohtalo on samanlainen. Se, joka kuten sinä on saanut hyvät arvosanat niissäkin aineissa, joihin hänellä ei ole taipumusta, on sillä osottanut, että hänellä ei ole ainoastaan päätä, vaan myös luonnetta. Koko lapsuutesi viittaa sitä paitsi siihen, että sinä olet tunnollisen miehen alku. Jos nyt petät toiveet, kun ensimmäisen kerran sinulta enemmän vaaditaan, niin ei se riipu kyvyn, vaan hyvän tahdon puutteesta, kuuliaisuuden puutteesta Jumalan käskyä kohtaan…"

"Ei, isä, sinä ymmärrät minua väärin!" huudahti Sven, joka jään murruttua oli käynyt rohkeammaksi. "Ei nyt ole kysymys 'hyvästä tahdosta' tai 'lahjoista', vaan seikka on semmoinen, että minulla on yhtä vähän taipumusta liikealalle, ymmärrän siitä yhtä vähän kuin epäsoitannollinen ihminen sävelistä. Siis ei se myöskään voi huvittaa minua tai herättää harrastustani. Minusta tulisi huono liikemies, joka kehnosti täyttäisi velvollisuutensa ja varmaan sirottaisi rahat tuuleen. Ja saat suoda anteeksi, isä, mutta en voi ymmärtää olevan mitään syytä, miksi puskisin pääni mahdottomuuksiin, miksi ponnistaisin tahtoani ja tekisin väkivaltaa taipumuksilleni tullakseni huonoksi liikemieheksi, kun Jumala on antanut minulle muunlaisia lahjoja, joista ehkä voi toisaalla olla hiukan hyötyä."

"Et voi ymmärtää olevan mitään syytä?" toisti Bengt ivallisesti. "Minä sitä vastoin kuvittelen mielessäni, että jokaisella ihmisellä on syytä 'ponnistaa' tahtoaan koettaakseen noudattaa velvollisuutensa vaatimuksia. 'Noblesse obligé', aateluus velvottaa, sanoo eräs maallinen sananparsi; käännettynä raamatun pyhälle kielelle se kuuluu: 'Jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan'. Mikä on ollut ihmiskunnan voima, mikä — 'minä puhun ihmisten tavalla' — mikä on sitä vienyt eteenpäin kohti hyvinvointia ja varallisuutta? Ei suinkaan se, että jokainen sen jäsen on tahtonut kehittää yksityisiä pikkutaipumuksiaan ja -toiveitaan puoleen ja toiseen, vaan juuri se, että ihmiset ovat olleet alttiit arvostelemaan ihmiskunnan parasta yksilön etua korkeammaksi ja käyttämään, ehkäpä uhraamalla yksityiset toiveensa, kaikki lahjansa ihmiskunnan edistyksen ja vaurastumisen hyväksi. Niin ovat Falkensternit tehneet polvi polvelta, he ovat ennen kaikkia olleet velvollisuuden miehiä — toivon, että sinäkin olet sukuusi!"

"Tuo maistuu kovasti feodaalijärjestelmältä ja kastilaitokselta ja — mehiläiskeolta!" vastasi Sven kiivaasti. "Mutta minä en ole mehiläinen enkä hindulainen, isä; olen vapaa kristitty ihminen, ja sellaisena täytyy minun asettaa oma persoonallinen kehitykseni ensi sijaan ihmiskunnan kehityksen suhteen. Kristittynä tiedät kyllä, isä, että siinä juuri on kristinuskon suuruus, että se on antanut yksilölle olemassaolon oikeuden. Teidän teoriianne maistuvat pakanuudelta ja tekevät kansojen piirteet ikäviksi ja yksitoikkoisiksi, kun sitä vastoin persoonallisuuden voimat esille päästessään antavat niille kauneutta ja vaihtelevaisuutta…"

"Jo riittää", keskeytti Bengt käskevästi, "en tunne erittäin kostuvani kukonpoikasen esitelmistä yhteiskuntaopista. Kristittynä tiedän, että velvollisuus vaatii jokaista ihmistä nöyrtymään eikä suinkaan itseään korottamaan ja että omasta itsestään eli, kuten sinä niin suurellisesti suvaitset sanoa, oman persoonallisuutensa oikeutuksesta luopuminen on sen sijaan voitto. Älä syötä minulle sellaisia tyhmyyksiä, kuin että muka yksilöllisyydessä, opeista vaarallisimmassa ja itsekkäimmässä, olisi jotain kristinuskon hengestä; sekä se että sen puolustajat ovat perkeleestä, ja he ovat sitäkin pahemmat, koska he ovat lainanneet kristinuskon vaipan verhokseen… 'Kansojen piirteitten kauneus ja vaihtelevaisuus', käyttääkseni runollista kuvakieltäsi, samoin kuin sukujen ja heimojenkin, johtuu päinvastoin siitä, että yksilö osaa antaa elämänsä saadakseen sen takaisin yleisen hyvän muodossa. Ja etkö ymmärrä, että sellainen asema, kuin meidän, maksaa säilyttämisen vaivaa, että Vångan kaltainen tehdasliike on suurenmoinen laitos, jota holhoamaan Jumala syntymästä saakka on sinut valinnut? Etkö käsitä, että olisi suorastaan onnettomuus maalle, jos moinen jättiläisliike, kuin meidän, sortuisi, myytäisiin ja joutuisi vieraisiin käsiin? Työmiehemme ovat malliväkeä, ylimysjoukko, ylpeä ja itsetietoinen arvostaan, jokainen elää hyvässä, onnellisessa asemassa, olemme hankkineet heille oivalliset asunnot, heillä on lukusaleja ja kirjastoja, on kappeli, sairastupa, vanhuskoti… Herra on kaikilla aloilla siunannut työtäni … ja sinä, ainoa poikani, jonka syntymä oli elämäni onnellisin hetki, sinä kieltäydyt vastaanottamasta perintöä, jonka tahdon sinulle antaa…"

Hän vaikeni; hän oli niin liikutettu, että huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat kyynelistä. Samoin oli Svenkin; jäykän, ylpeän isän mielenliikutus vaikutti häneen syvästi.

"Minuun koskee", mutisi hän, "että huomaan pahottaneeni sinua, isä, mutta en voi siihen mitään. En kelpaa liikettä hoitamaan; koko olemukseni nousee vastarintaan, ja siksi paljon on minussa velvollisuudentuntoa, että tiedän oikeammaksi kieltäytyä tehtävästä kuin hoitaa sitä huonosti…"

Bengt ei vastannut; hän nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Hetken päästä hän seisahtui Svenin eteen, joka myös oli jättänyt paikkansa, ja sanoi ivallinen väre äänessään:

"No, mihin aiot käyttää lahjojasi, koska isäsi ja iso-isäsi ammatti on sinulle liian halpa?"

Sven kääntyi puolittain pois ja hypisteli hermostuneesti pöydänreunaa. Isän kysymys tuskastutti häntä aivan niinkuin tuskastuttaa julkea katse tai loukkaava sana.

"Sitä en voi sanoa, isä", vastasi hän epävarmasti, "olen niin nuori vielä. Minulle on kyllin tietää, ett'en kelpaa liikemieheksi ja ett'en mitään niin hartaasti halua kuin saada olla yliopistossa ja lukea maisteriksi…"

Bengt asetti lasit nenälleen ja kiinnitti tummat, läpitunkevat silmänsä
Sveniin.

"Sitä et 'voi sanoa'", matki hän, "mutta minä voin. Sanonko sinulle, mitä sinä kuljet ja uneksit?"

"Ei, ei, isä, älä sano!" huusi Sven melkein tuskaisesti.

Bengt hillitsi itsensä; hän hämmästyi pojan omituista ilmettä, mutta ei lainkaan sitä käsittänyt. Parin sekunnin kuluttua hän jatkoi hieman lempeämmin:

"No, poikani, sinä kuljet ja kuvittelet mielessäsi, että kerran olet lisäävä runoilijain ja romaanikirjailijain lukua, joka maassamme on jo liiankin suuri…"

"Isä, älä sano noin!" huudahti Sven kiivaasti, melkein itku kurkussa.

"Niin, ei sinun tarvitse laskea kirjailijaparkoja noin sydämellesi, kyllä he hyvin suoriutuvat!" vastasi Bengt nauraen. "Enkä minä peruuta sitä, mitä sanoin, että on jo liian paljon sitä väkeä. Mitä hyötyä on heistä ihmiskunnalle tällaisinaan, Jumalalle vieraina, omaa kunniaansa ja mammonan suosiota etsivinä? Käyttääkö yksikään heistä kynäänsä taivaan valtakunnan lähestymiseksi, kirjottaako ainoakaan opettaakseen meitä tuntemaan Jumalaa ja hänen poikaansa, tuota 'yhtä tarpeellista', jota me kaipaamme voidaksemme elää?…"

"Ihmiskunnan kehityksessä on muitakin myötävaikuttajia kuin herätyssaarnaajain ja kolportöörien olettamat!" huudahti Sven täynnä uhkamielisyyttä, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen pakon alta, jonka kahleissa isän tahto häntä oli pitänyt.

Bengt tuli aivan kalpeaksi; hän nosti päänsä pystyyn, silmäterän alla valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveniä värisytti. Hän ymmärsi taas nostaneensa isän mielessä yhden niitä raju-ilmoja, jotka hänenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu.

"Kyllä minä sinut, hyvä herra, opetan puhumaan kunnioituksella isäsi kanssa", sanoi Bengt hillityllä äänellä ja nipisti Sveniä niin kovasti korvasta, että Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle myös, että siinä kehityksessä, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o. Jumalan valtakunnan lähestymiseen, ei ole muita myötävaikuttajia kuin ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnistä ja kärsimyksistä, noista ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin, olkootpa ne maailman silmissä kuinka loistavat ja oivalliset tahansa… Pane tämä opetus mieleesi, hyvä herra, siitä on sinulla tulevaisuudessa paljon enemmän hyötyä kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka kerran haihtuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä ja itsensä soimaamista…"

Sven ei vastannut; hän seisoi aivan liikahtamatta isän puhuessa ja katsoi häntä herkeämättä silmiin niinkuin hänen lapsena oli tapana tehdä. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki häiritsivät, oli vierähtänyt, sanoi Sven matalalla äänellä:

"Ei maksa vaivaa puhua, isä, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta kannalta. Minulle on kaikki, mikä on suurta ja hyvää, niin, kaikki kaunis elämässä, heijastusta juuri siitä rakkaudesta, joka halajaa meitä pelastaa, ja jokainen sellainen myötävaikutin vie kohti samaa päämäärää. Mutta meillä on aivan erilaiset näkökohdat emmekä me voi toisiamme ymmärtää…"

Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi häneen kauan. Suuttunut ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja antanut sijaa syvän tuskan piirteelle.

"Ilon, jota näinä päivinä annoit isänsydämelleni, otit nyt jälleen", sanoi hän surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enempää sanottavana sinulle…"

Hän kääntyi selin Sveniin ja viittasi kädellään osotteeksi, ett'ei hän enää tahtonut mitään kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja katseli isää; sitten kiiruhti hän huoneesta.

Mutta kun Sven vapautui myrskypyörteestä, joka tuolla sisällä oli hänen ympärillään riehunut ja ikäänkuin pakottanut hänet miehuulliseen taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas hänen lapsenmielensä epätoivoisella voimalla esiin. Hän syöksyi äidin huoneeseen, ja kun hän ei heti häntä löytänyt, huusi hän valittaen: "Missä on äiti, missä on äiti?" Kun hän viimein hänet tapasi, heittäysi hän hänen syliinsä ja purskahti itkuun; sillä hänen sydämensä oli niin rikkirevitty. Mutta sehän on hienotunteisten luonteiden osa yhteentörmäyksissä, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi jääneen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat jännittävät mielen äärimmilleen.

"Äiti", nyyhkytti hän, "minä tunnen itseni niin kovin onnettomaksi … se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan… Isä ei minua lainkaan ymmärtänyt … hänen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin kovat, tylyt kädet… Hän nostaa ilmoille kaiken, mikä sydämessä on kehnointa ja ruminta … aivan niinkuin sinun läheisyydessäsi tulee hyväksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja epäluuloiseksi isän seurassa… En ymmärrä senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista rakkautta … ei, hänessä ei ole rakkautta, ja siksi ei hän liioin voi osottaa…"

"Vaiti … vaiti", keskeytti Ester, "et saa puhua noin… Kuinka voit sanoa, ett'ei isässä ole rakkautta?… Katso hänen elämäänsä … katso, miten hän kohtelee työväkeään…"

"Niin kyllä, kunhan he vaan tottelevat hänen käskyjään ja suinpäin 'kääntyvät'", vastasi Sven ivallisesti. "Mutta koetappahan vastustaa tuota sielujenpakkoa! Ei, isä ymmärtää vain omaa itseään, hän on perustyyppi, jonka mukaan koko muu maailma on muodostuva. Olipa sinulla toinen elämänkatsomus kuin hänellä, niin heti olet 'perkeleen lapsi'! Mitä rakkautta se on, joka ei ymmärrä muuta kuin omaa minäänsä? Eikö juuri ymmärtäminen ole rakkauden tunnusmerkki? Sellainen olet ainakin sinä…"

"Mutta, Sven, rakas poikani", sanoi Ester lempeästi nuhdellen, "sinä et ymmärrä nyt isää, sen kuulen ankarista tuomioistasi, joissa ei ole lainkaan rakkautta… Kerrohan nyt minulle keskustelustanne…"

Hän istuutui leposohvaan ja veti Svenin viereensä. Poika istui hetken aikaa vaiti, pää puolittain pois käännettynä, mutta äidin uudistettua kehotuksensa teki hän niin tarkkaan kuin taisi selkoa yhteentörmäyksestään isän kanssa.

"Poikani", sanoi Ester totisesti, kun Sven oli lopettanut, "sinun on heti mentävä isän luo ja pyydettävä anteeksi kunnioitusta puuttuvat, kovat sanat, jotka hänelle lausuit…"

Sven ei vastannut, mutta hänen lempeille kasvoilleen levisi sitkeä umpimielisyyden ilme.

"Etkö tahdo, Sven?" kysyi Ester surullisesti.

"Äiti, en voi … tunteeni on vaiti … isän henki, ei omani, houkutteli huulilleni nuo myrkylliset sanat… Jos minua olisi edes kohdannut hitunenkaan rakkautta ja ymmärtämistä … mutta rautanuijan iskujen käsissä menettää järkensä ja ymmärryksensä…"

Ester katseli Sveniä pelästyneen hämmästyneenä. Hän oli sanomaisillaan: "Isänkö henki myös moisen lauseen tuo huulillesi?" Mutta hän lausui sen sijaan:

"Onko se mahdollista, Sven! Kuinka et huomaa, että sanat, jotka lausuit isällesi, olivat rumia ja lähteneet juuri tuollaisesta ymmärtämistä, s.o. rakkautta puuttuvasta sydämestä? Jos sinussa olisi ollut rakkaudenhenkeä, olisit sinä voittanut isän, sen sijaan että nyt raukkamaisesti syytät toista siitä, mistä jokainen itse on yksinomaisesti vastuunalainen."

Sven kätki kasvot käsiinsä ja istui pitkän aikaa vaiti. Äidin suuri vaikutus hänen sieluunsa ei nytkään ollut jälkiä jättämättä; verukkeiden paulat höltyivät, hellä nuhde sulatti katkeruuden, ja kun hän katsahti ylös, lepäsi hänen kasvoillaan jälleen tuttu, puhdas, lempeä ilme.

"Niin, sinä olet oikeassa, sinä rakas, viisas pikku äiti, sinä olet oikeassa nyt, kuten aina!" huudahti hän ja suuteli äidin käsiä. "Sanani olivat alhaiset ja rumat ja sattuivat juuri isän arimpaan kohtaan … menettelin aivan samoin kuin isä äsken, ja minun käytökseni oli vielä paljon kehnompi, koska siinä piili kostonhalua. Ja vielä kurjempaa oli, ett'en tahtonut myöntää rikkoneeni, vaan syytin isää … se oli rumasti, niin, tosiaankin rumasti! Menen heti pyytämään isältä anteeksi!"

Kun Sven tuli isänsä luo, kulki tämä yhä edestakaisin lattiaa pitkin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän oli kiihottunut. Svenin anteeksipyyntöön ei hän ensin vastannut mitään, vaan kääntyi jyrkästi poispäin, ikäänkuin jotain peittääkseen. Sitten astui hän nopeasti Svenin luo, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja sanoi äänellä, jossa Svenin korva erotti tukahutettujen kyynelten värinää:

"Rakas poikani, sydämestäni annan sinulle anteeksi. Mutta tahdotko sinä puolestasi suoda anteeksi kovuuden, jolla sinua oikaisin ja joka niin huonosti soveltui Kristuksen tunnustajalle? Jumala on minulle antanut anteeksi — annatko sinäkin?"

"Kyllä, isä", vastasi Sven hämillään, "teit sitä paitsi aivan oikein, isä, antaessasi minulle niin ankaran läksytyksen, minultahan puuttui sekä hienotuntoisuutta että pojan kunnioitusta."

"Mutta, rakas poikani", jatkoi Bengt, "vaikka nyt, Jumalan kiitos, kaikki on hyvin välillämme, en kuitenkaan saa mielestäni lausumaisi sanojen sisältöä, ja minusta tuntui, kuin olisit suorastaan tunnustanut kallistuvasi järkeisuskoon ja kieltämiseen. Mitä oikeastaan tarkotat? Sinähän olet koko lapsuutesi ajan saanut kokea Hengen elämän virtauksia ympärilläsi, monta kertaa olemme polvistuneet yhdessä, sinä olet vastaanottanut Jumalan armon ja tunnustanut itsesi hänen lapseksensa. Miten on minun ymmärrettävä äskeiset sanasi?"

Sven alkoi taas tuskailla vanhan tutun painon alla. Eikö hän siis saanut pitää itsellään pyhäkköä, jonne vain se, jolle hän itse luvan antoi, sai astua, eikö hänen sielunsa saanut olla vapaa?…

"Isä rakas", sanoi hän ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei huolita puhua tästä; en tunne mitään tarvetta avata sydäntäni mitä näihin kysymyksiin tulee … jokaisenhan täytyy sentään mennä omaa tietään, hänen oman hetkensä täytyy tulla, toisen ei kelpaa… Ja lupaan sinulle, isä, että kun minun hetkeni tulee, kun tunnen tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin käännyn sinun puoleesi, isä…"

"No hyvä tee kuin tahdot", vastasi Bengt, joka myös ponnisti pysyäkseen tyynenä, "en tahdo enää pakottaa sinua. Saan jättää sielusi Jumalan huomaan, Hän sinua auttakoon…"

Tätä yhteentörmäystä seurasi aika, jolloin sekä isä että poika huolellisesti välttivät kysymystä Svenin tulevasta elämänkutsumuksesta. Mieliala oli ulkonaisesti levollinen, mutta masennettu ja jäykkä, molemmille oli tuo ratkaisematta jäänyt kysymys arka kohta, joka päivä päivältä kävi aremmaksi ja vaikeammaksi lähestyä. Ja kuta pitemmälle aika vieri, sitä enemmän vajosi Bengtin mieli synkkyyteensä. Hän taisteli ankaraa sisällistä taistelua, hän rukoili viisautta ja nöyryyttä; mutta muuhun vakaumukseen ei hän voinut päästä, kuin että hänen velvollisuutensa Svenin itsensä tähden oli saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän, Sven, oli väärässä ja että hänen oli katsottava lukuhaluaan ja vastenmielisyyttään liikeasioita kohtaan nuoruudenoikuiksi, jotka hän hyvällä tahdolla voisi voittaa.

Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentörmäys siitä taas tuli. Niin lempeä ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla, kohtasi Bengt tässä kysymyksessä rautasuonen hänen luonteessaan.

"Vaikka kuinka pyytäisit, isä, en sittenkään voisi", sanoi Sven ylen kiihtyneen kohtauksen perästä, "tahdon harjottaa opintoja, siinä kaikki, ainoastaan se minua viehättää — ja jos sinä kiellät, isä, niin…"

"No — mitä silloin?" kysyi Bengt ivallisesti.

"Silloin täytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehkä sorrun, sillä eihän minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja käytännöllisyyttä ei minussa ole vähääkään; mutta yhden voiman olen saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua, isä, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi, minun täytyy olla oma itseni, sellainen, minkälaiseksi Jumala on minut ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on käytettäväksi antanut…"

Ei vastausta. Seurasi pitkä, syvä hiljaisuus, jonka kestäessä Bengt istui liikahtamatta, toinen käsi silmillä. Pojan sanoissa oli jotain, joka vaikutti häneen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin vaikuttaa, kun ne, leikaten terävinä kuin veitsi, kiskaltavat pois kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme nähneet totuutta, vaikka se kirkkaana ja vastustamattomana oli silmäimme edessä. Hänelle olivat Svenin sanat, kuin kaiku siitä sydämestä, joka kerran kaikessa taipuvaisuudessaan oli hänet voittanut, ja, samassa silmänräpäyksessä, kun hän tuon kaiun kuuli, ymmärsi hän toisen kerran elämässään tulleensa voitetuksi. Hänet valtasi niin omituinen väsymyksentunne; oli kuin olisi jokin hänessä sellaisella voimalla murtunut, että hän sen suorastaan ruumiillisesti tunsi…

"Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi hän ja ojensi Svenille kätensä, hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymmärrän, ett'en enää voi taistella sinua vastaan… Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimessä määräänsä kohden!"

Hän painoi alas päänsä, työnsi Svenin luotaan ja kääntyi pois, kasvoissaan ilme, joka sanoi hänen tahtovan olla yksin…

Svenin mentyä hän istui ja mietti, hetken toisensa jälkeen, liikahtamatta, yhä samassa asennossa. Kaksi kertaa hänen elämänsä varrella oli näkymätön, voimakas käsi hänet pakottanut luopumaan siitä, mikä hänessä oli voimakkainta: hänen isiltä peritystä ylpeydestään ja käskevästä, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun hän kohotti muotiompelijan tyttären puolisokseen ja häntä tässä lempeässä, taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki hänen yrityksensä muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt toisen kerran, kun hänen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija, kieltäytyi kulkemasta uraa, jonka isä hänelle oli tasaiseksi ja helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada käydä omia, itse valitsemiaan polkuja… Kuinka ihmeellistä, että hänen, voimakkaan ja ylpeän miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein täytyi siitä luopua näiden kahden pehmeän, heikon luonteen vuoksi.

Niin, mikä on voimakasta, mikä heikkoa?…

Ei mikään ole voimakasta, kun Jumalan käsi tahtoo sen murskata … ja heikoissa on Herran voima väkevä…

Ja kun hän siinä istui, ja hänen katseensa, täynnä raskasta, hänen piirteissään niin vierasta surumielisyyttä, ensi kerran vaipui häneen itseensä ja näki hänen omaan elämäänsä, kun hän siinä ikäänkuin lyyhistyi kokoon murtuneen sydämen tunnossa, valui hänen ylitseen vähitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan läsnäolosta, Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenkädestä, valtavampana kuin koskaan ennen. Hänen hengellisen elämänsä oli tähän asti muodostanut suurimmaksi osaksi ilo, ilo siitä, että hän tunsi sielunsa vapautetuksi synnistä, tiesi itsensä Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja sai Jumalan soturina julistaa Hänen sanaansa ja käskevällä mahdilla vetää sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt. Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen. Petolliset maalliset unelmat, jotka niin kauan ja kiihkeinä olivat pitäneet hänen sieluaan vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhjälle sijalle virtasi ijäisyyskaipuu ihmeellisessä, tyynessä majesteettisuudessaan…

Hän polvistui ja makasi kauan syvään, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena.