XVII.
Svenin ensimmäiset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksiä, kaikki kävi helposti ja häiritsemättömästi, aivan kuin kauniina kesäpäivänä vaunujen kulku maantiellä, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka jouluksi, pääsiäiseksi ja kevääksi tuli hän kotiin, aina täynnä nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista hän äidilleen kertoi monia tunteja kestävissä, avomielisissä keskusteluissaan tämän kanssa. Sillä Bengtin seurassa hän yhä oli arka ja suljettu; isä ja poika eivät olleet päässeet toisiaan lähemmäksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt ensin oli tuntenut, kun Sven teki hänen suunnitelmansa tyhjiksi, oli tosin nyt tullut tuska, josta hän puhui vain Jumalalleen; mutta hänen tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua, joka Sveniä painosti ikäänkuin paheksumisena, epäluulona.
Tämän ajan vierittyä tapahtui kuitenkin Svenissä jokin muutoksentapainen; mitä se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsensä. Ensi kerran näki äiti tumman juovan heittävän varjoaan hänen olentonsa valoisanväriseen kankaaseen, ensi kerran kohtasi hänen tunteensa herkkää taikasauvaa jokin "falkensterniläisyys" Svenin luonteessa. Hän mietti sitä paljon, mutta hän ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset, ulkonaiset olot olivat Sveniin liittäneet ja joka siksi ehkä oli taas katoava, vai oliko hänessä jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut luonnollinen kehitys? Äiti ei tahtonut ahdistaa häntä näillä kysymyksillä, hän odotti pojan uskoutuvan hänelle, mutta turhaan. Sven oli yhtä rakastavainen kuin ennenkin häntä kohtaan, mutta salaperäisyyden läpi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei hän voinut tunkea. Ehkäpä oli vain elämä, suuri, kuohuva elämä, joka nyt oli häneen tarttunut ja koskettanut hänen lapsensieluaan, piirtänyt häneen välttämättömät jälkensä…
Sitten tapahtui eräänä päivänä, että Bengt sai nimettömän kirjeen, jossa Sveniä syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sekä myös liittymisestä erääseen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu huikentelevaisesta elämästään.
Bengt ei kertonut Esterille kirjeestä; hän punnitsi kauan ja tarkoin sen sisällystä, ja kuta enemmän hän luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli siitä, että suurin osa oli panettelua. Hän tiesi monista vihollisistaan ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siitä, että kynä, joka nämä alhaiset syytökset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti voinut olla kaikkea perää vailla; hän päätti siksi itse matkustaa yliopistokaupunkiin, ilmestyä odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa asioista.
Mutta hän tapasi Svenin tyytyväisenä ja iloisena, ja hänen käytöksensä isää kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. Hän oli saanut olentoonsa jotain miehekästä, itsetietoisen ryhdin, jota hänellä ei ennen ollut. Hän oli ruvennut kantamaan päätään hieman falkensterniläiseen tapaan, ja vaikk'ei Bengt tahtonut sitä itselleen myöntää, oli hän hyvin mielissään tuon sukupiirteen huomatessaan.
Muutoin ei Svenissä mikään ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta enemmän Bengt hänen kanssaan puhui ja katsoi hänen avomielisiin, kauniskatseisiin silmiinsä, sitä varmemmaksi kävi hän, että nimetön kirje oli pääasiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siinä se, että Sven oli huonosti pitänyt huolta opinnoistaan ja että hän oli joutunut joukkokuntaan, jonka jäsenten ei tosin arveltu viettävän huonoa elämää, mutta jotka sitä vastoin kyllä olivat tunnetut vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiöpäiksi. Hän, ylimysmielisen miljonäärin ja ankaran herännäisen poika, luettiin valistuneimpiin ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven kuunteli kunnioittavan väliäpitämättömänä, ja kun Bengt matkusti pois, tunsi hän, että valta, jonka, hän luuli itsellään olleen tuon hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa.
Kotiin tullessaan sanoi hän Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei puhunut kirjeestä eikä Svenin muistakaan oloista; hän tahtoi säästää Esteriltä levottomuuden, joka häntä itseään vaivasi, ja jonkunlaisella katkeruudella hän ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen kaipaa apua, niin hän joka tapauksessa kääntyy Esterin puoleen eikä minun…"
Ja että se hetki kerran oli tuleva, sen hän tunsi omituisella tuskallisella varmuudella. Minne tahansa hän kääntyikin, oli hän kuulevinaan salaisia kuiskauksia suruista; hänen ylitseen oli tullut kärsimysten aavistus kuin salaisena, sisäisenä Jumalan lähettämänä ilmotuksena ja se verhosi hänen sielunsa ikäänkuin alakuloiseen hämärään. Muuan runo, jonka hän äskettäin oli lukenut jostain vanhasta kirjasta ja joka oli jäänyt hänen muistiinsa omituisen rytminsä vuoksi sekä koska se niin hyvin soveltui hänen omaan sielunelämäänsä, johtui usein hänen mieleensä:
"Sulattava, taottav' on rauta, maakin kynnettävä, muu ei auta, sielu palamahan, särkymään on suotu, kaikki muodostuva kärsimähän luotu!"
Ja aukaisipa hän raamatun mistä paikasta tahansa, aina kohtasi häntä kärsimyksistä puhuvia sanoja, milloin vakavia ja kurittavia, milloin täynnä suloista lohdutusta. Hänen rukouksensa muuttuivat yhä enemmän ja enemmän kuin laupeutta pyytäviksi huudoiksi, ne huusivat apua kantamaan kuormaa, huusivat sääliä ja armoa. "Älä muista nuoruuteni syntejä äläkä ylitsekäymistäni!" Ja hänen huomaamattaan eivät nämä huudot enää etsineet laupeutta hänelle itselleen, vaan kaikille hänen taisteleville veljilleen ja sisarilleen; tuskasta, joka hänen sieluaan painoi, kohosi hehkuvasti tuntevan myötämielen, kohousi rakkauden palava rukous koko onnettoman, kiusaantuneen ihmiskunnan puolesta…
Parin kuukauden levottomuuden jälkeen tuli viimein odotettu isku eikä tällä kertaa nimettömän kirjeen muodossa, vaan kirjeen, joka oli erään yliopiston professorin allekirjottama.
Bengt otti tapansa mukaan postin vastaan aamiaispöydässä, mutta hän näki heti, mistä kaupungista kirje oli ja pisti sen siksi taskuunsa lukeakseen sen myöhemmin. Hän koetti peittää Esteriltä mielenliikutustaan ja puhua tavalliseen tapaan, mutta kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa, vapisivat tuon ison, voimakkaan miehen kädet niin, että hän tuskin kykeni murtamaan kirjeen auki.
Kun hän oli lopettanut lukemisensa, vaipui hän tuolille ja istui hetken liikahtamatta jäykin, tuijottavin katsein. Hän ei voinut ajatella, tuskin edes tuntea mitään, hän oli niin omituisesti herpoutunut, niinkuin ainakin musertavan iskun juuri kohdattua. Mutta sitten tuli ajatus takaisin, herpoutuminen väistyi ja hän oikaisihe palautuneen voiman tunteella ja luki vielä kerran kirjeen lävitse. Estääkseen sitä joutumasta Esterin näkyviin, heitti hän sen uuniin ja sytytti tuleen. Sitten silmäsi hän sanomalehtiä, leikkasi kappaleen irti siitä, jota Esterin oli tapana lukea, — Ester ei onneksi ollut innokas sanomalehtienlukija eikä varmaankaan ollut sitä huomaava ja meni vaimonsa luo.
"Ester", sanoi hän levollisella äänellä, laskien karsimansa lehden Esterin luo pöydälle, "minulla on jotain kerrottavaa, Eräs yliopiston professoreista on valittanut minulle Svenistä…"
Esterin valtasi ankara liikutus; häntä puistatti sisäinen väristys, jota hän tuskin voi hillitä, eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan.
"Saitko kirjeen?" kysyi hän viimein.
"Sain."
"Saanko nähdä sen?"
"Mahdotonta, sillä olen sen jo polttanut."
"Miksi?" kysyi Ester, heittäen häneen epäilevän, tutkivan katseen.
"Poltan aina kirjeet, joita en halua muiden näkevän … yleensä kaikki epämieluisat kirjeet. Mutta sen sisällön muistan liiankin hyvin. Siitä kävi selville, että Sven on joutunut siihen, mitä jokapäiväisessä kielessä sanotaan 'sotkeutumiseksi', että hän on laiminlyönyt lukunsa ja antanut houkutella itsensä vähemmän tunnettuihin piireihin…"
Ester nousi kiivaasti ja hänen silmänsä säihkyivät.
"Se ei ole totta!" huudahti hän. "Että hän ei lue ahkerasti, että hän ehkä myös on tuhlannut rahoja — luultavasti muita auttaakseen — se saattaa olla mahdollista, mutta että hän muka viettäisi huonoa elämää, sitä en usko koskaan, en koskaan, vaikkapa koko maailma sitä huutaisi!"
"No, no", sanoi Bengt rauhottaen, "tahallani en puhunut 'huonosta elämästä', sanoin, että hän oli hiukan 'sotkeutunut'."
"En ymmärrä eroa", keskeytti Ester halveksivasti, "otaksun, että se on 'sotkeutunut', joka mässää, juo ja tekee muuta pahaa, ja tiedän, ett'ei Sven sellaisiin ole ryhtynyt…"
Bengt ei vastannut; hänen olennossaan oli jotain omituisen hiljaista, niin että Esterkin, niin kiihkeän epätoivoinen kuin olikin, huomasi sen.
"Bengt", sanoi hän hieman tyyneemmin, "uskotko että ylevä- ja puhdasmielinen poikamme olisi niin syvästi langennut?"
"En usko, että hän on 'niin syvästi langennut' siksi, että on joutunut nuoruudenhairahdukseen. Jumalan avulla toivon, että hän on nouseva ja kaikki on tuleva hyväksi jälleen."
Hän olisi mielinyt lisätä: "Minä en sitä paitsi tunne niin suurta pettymystä kuin sinä, sillä en ole koskaan uskonut kenenkään ihmisen täydellistä puhtautta voivan toteuttaa", mutta aika ei ollut hänestä sopiva.
Ester hymyili alakuloista, katkeraa hymyä — pitikö sitten kaikkien mennä samaa lankeemuksen ja alennuksen tietä, pitikö kaikkien ihanteiden särkyä, kaiken viattomuuden tahraantua? Mutta hänessä oli ääni, joka vastasi siihen: "ei". Ei, hän ei voinut epäillä Sveniä — hän oli näkevinään hänen puhtaan, lempeän, viattoman katseensa nuhtelevana vilahtavana ohitseen, kuin olisi se sanonut: "Voitko sinä epäillä minua, äiti?" — Ei, hän ei voinut, ei, vaikkapa koko maailma olisi tuominnut, ei ennenkuin hän kuulisi Svenin omain huulten lausuvan tuomionsa.
Illalla kirjotti hän pitkän kirjeen Svenille, rakkautta uhkuvan, hyväilevän kirjeen, niinkuin vain äidit osaavat kirjottaa, ja kun vastaus heti saapui, oli siinä sama luottavainen sävy kuin ennen: Sven tunnusti olleensa "laiska" ja menneensä takaukseen useamman toverin puolesta, sanoi olleensa "ajattelematon", mutta hän toivoi kaiken selviytyvän, niin että vanhemmat hänelle kyllä antaisivat anteeksi. Kun hän jonkun ajan kuluttua palaisi kotiin, olisi hänellä tilaisuutta lähemmin selittää kaikki.
Ester näytti heti Bengtille tuon kirjeen, ja kun tämä oli sen lukenut, kysyi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, uskoiko Bengt, että se, joka oli unohtanut velvollisuutensa ja viettänyt huonoa elämää, voisi kirjottaa noin avomielisesti ja luottavaisesti.
Mutta Bengt ei vastannut juuri mitään, hän arveli, että kirje oli "kiltisti" kirjotettu sekä yhtyi muutoin Svenin toivoon, että "kaikki oli selviytyvä".
Mutta Bengt matkusti sopimuksen mukaan yliopistokaupunkiin selvittämään asioita. Ne päivät olivat Esterille vaikeat, odotuksen ja yksinäisyyden päiviä, jolloin hän sulkeutui huoneeseensa, peläten tavata ihmisiä, palvelijoitansakin. Hän oli varma siitä, että huhu Svenistä oli levinnyt kaupunkiin, ja häntä kauhistivat uteliaat ja vielä enemmän ne säälivät katseet, jotka häneen olisivat kohdistuneet. Ja kuinka moni ulkonaisesta osanotostaan huolimatta sydämessään iloitsi siitä, että ylpeä, ylimysmielinen konsuli Falkenstern, itsevanhurskas herännäinen, oli saanut moisen iskun; kuinka harva, niin, ehkäpä eivät muut kuin heidän ystävänsä, rehtori Grahnin perhe, todella ottaisi osaa heidän suruunsa!
Kun Bengt viikon takaa tuli kotiin, täytyi hänen Esterin innokasten kysymysten tähden tehdä tarkkaa selkoa kaikista erikoiskohdista. Hän selitti niin hyvin kuin silloin voi, kun ei tahdo valehdella ja kuitenkin tuntee, että totuutta täytyy kiertää. Peittelemättä hän kuitenkin kertoi, että Svenin velat olivat hyvin suuret. "Niin, niin suuret", lisäsi hän alakuloisesti hymyillen, "ettei minullakaan pahimmillani ollessani ollut suurempia. Onneksi on enin osa syntynyt takaussitoumusten vuoksi, hän on niitä kirjottanut oikealle ja vasemmalle ja niin joutunut koronkiskurien kynsiin."
"Mutta sehän on aivan toista, kuin jos hän olisi tehnyt velkaa omasta puolestaan", huudahti Ester innokkaana ja ilosta loistaen, "minusta se muuttaa koko asian, vai mitä?"
"Niin, likipitäin. Hän oli muuten reippaalla mielellä, Sven poika, arveli hyvin toimineensa mitä takauksiin tulee ja lupasi ensi tilassa taas tehdä samoin…"
Ester nauroi.
"Hän arveli…"
"Niin, hän arveli, että rikkaan pojan velvollisuus on auttaa köyhiä tovereitaan…"
"Mutta siinähän hän oli oikeassa…"
"Kyllä, tietysti, mutta pienillä rajotuksilla. Ehkä ei olisi sentään hullumpaa, jos hän joskus ajattelisi sitä, että niin kauan kuin rahat eivät vielä ole hänen… Mutta, tottapahan siitä hyvä tulee, toivokaamme, ettei Svenin sangviininen luonto joudu häpeään…"
"Eikä liion minun luottamukseni häneen!" huudahti Ester säteilevin katsein.
Bengt ei vastannut, Hän tukahutti huokauksen ja sanoi levollisesti: "Muutaman päivän päästä lähden taas sinne, kaikki ei ole vielä selvillä, mutta silloin toivon sen selväksi tulevan".
Ester oli näinä päivinä omituisen tasainen, milt'ei iloinen mieleltään. Bengt ei häntä käsittänyt; hän ihmetteli, olisikohan Ester saanut itsensä jonkunlaiseen kiihkotilaan tukahuttaakseen tuskan, vai oliko hänen luottamuksensa Sveniin todella niin fanaattinen, että se vapautti kaikesta levottomuudestakin? Hän antoi hänen kuitenkin olla omillaan; yksin kantoi Bengt koko sen taakan, minkä totuus, josta hän ei hennonut Esterille kertoa, laski hänen hartioilleen, hän taisteli Jumalan kanssa, rukoillen, että Hän torjuisi uhkaavan onnettomuuden eikä pakottaisi häntä antamaan Esterin äidinsydämelle iskua, joka sen ehkä musertaisi…
He eivät käyneet missään koko tällä ajalla; ilta illan perästä he istuivat Bengtin huoneessa, Ester ompeli koruompelua ja Bengt luki ääneen tai sitte keskustelivat he uskonnollisista kysymyksistä tai Svenistä tai molemmista puheenaineista toistensa yhteydessä.
Eräänä iltana, kun Bengt — tapansa mukaan — kulki edestakaisin Esterin editse, joka istui ommellen, ja Ester vaistomaisesti seurasi katseellaan hänen olentoaan ja liikkeitään, hämmästyi hän äkkiä, kuinka muuttunut, kuinka vanhennut Bengt oli viime aikoina. Hänen kaunis, "kuninkaallinen" ryhtinsä oli kuin luhistunut kokoon, tukka harmaantunut, ja likinäköisyys, jota ei ennen silmän terävältä loisteelta voinut huomata, verhosi kuin raskaana harsona katsetta.
Kuinka oli mahdollista, ett'ei hän ennemmin ollut sitä huomannut — kuinka oli mahdollista, että viimeinenkin tähde Bengtin nuoruudesta — unelma, joka vielä oli tallella suloisista kevätpäivistä, jolloin Ester hänessä oli nähnyt maallisen ihanteensa — kuinka se noin oli ikäänkuin hiipinyt pois, hänen näkemättään ja ilman että hän oli saanut sanoa sille jäähyväiset? Olikohan hänkin tullut vanhaksi?… Omituinen pistävä tuskantunne soljahti hänen lävitseen…
"Bengt", sanoi hän nousten, kietoen kätensä Bengtin kaulaan ja painautui häntä vasten pehmeällä, hellällä tavallaan, "sinä kätket jotain minulta — näytät siltä, kuin et olisi terve?"
Bengt säpsähti ja purasi kovasti huultaan.
"Oho! Enkö muka ole kaunis?" … kysyi hän, koettaen laskea leikkiä.
"Kyllä, kaunishan sinä aina olet", vastasi Ester yhtyen leikkiin, — "mutta olet käynyt vanhaksi, ystävä parka."
Bengt yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut; huulet vääntyivät ja kauan pidätetty tuska ilmeni hänen kasvoillaan kouristuksentapaisena vavahteluna.
"Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän muuttua vanhoiksi", sanoi hän viimein ja irrotti Esterin kädet kaulastaan, "kaikki eivät voi säilyä noin nuorekkaan kauniina kuin sinä…"
Ester seisoi hetken vaiti ja katseli häntä tutkivin katsein. Äkkiä vihlasi hänen sieluaan muuan ajatus, kuin vilun puistatus. Ja samassa tuntui hänestä, että huone pimeni ja tuonne nurkkiin keräytyi mustia varjoja, jotka hitaasti lähenivät haudatakseen hänet alleen…
Oliko hän ollut sokea, oliko hänen järkensä ollut pimitetty?…
"Bengt", sanoi hän puolitukahtuneella äänellä, "sinä salaat jotain.
Sano, mitä se on…"
"Mitä tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton epätoivo ilmeessään.
"Mitä on tapahtunut Svenille … mutta sano pian … joll'et tahdo minun kuolevan … ota pois julma hirmukuva, jonka näen edessäni … kuuletko…"
"Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut … tai ehkä pikemmin…"
"Mitä — sano suoraan … joll'et heti puhu, niin…", kuiskasi Ester milt'ei uhkaavasti.
"No, koska pakotat minua!" huudahti Bengt, ja hänen ääneensä tuli välinpitämättömän väsymyksen vivahdus, "Sven tulee luultavasti — joll'ei Jumala onnettomuutta estä — erotettavaksi yliopistosta siksi että…"
Hän keskeytti itsensä pelästyneenä ja kietoi kätensä Esterin ympärille estääkseen häntä kaatumasta. Bengtin sanat olivat vaikuttaneet Esteriin kuin isku; hän horjahti, suuret silmät laajenivat ja katse sammui. Hänestä tuntui, kuin olisivat varjot suurina laineina vyöryneet häntä kohden, vielä ennätti hän kuulla ikäänkuin pihisevän, korahtelevan äänen: "nyt käy miekka sielusi lävitse", sitten oli kaikki pimeätä ja tyyntä ja äänetöntä niin hyvin hänen sisässään kuin ulkopuolellaan. — — —
Se, mikä Esterin herätti hänen syvästä tainnostilastaan, ei ollut tuskaa eikä ahdistusta, vaan omituisen hiljaisen viehkeä tunnelma, joka humisi hänen ympärillään, kun hänen tajuntansa ponnisteli palatakseen. Hän oli tuntevinaan jotain lämmintä ja hyväilevää, joka hiveli hänen otsaansa, ja oli kuin olisi hän voimattomana ja sairaana ja vaivojen ahdistamana levännyt lohduttavan hellyyden helmassa. Kun hän viimein kykeni aukaisemaan silmänsä ja katkaisemaan omituisen unitilan, joka käy tajunnan palaamisen edellä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka täynnä kyyneleitä ja tuskansekaista hellyyttä sädehtien oli häneen kiinnitetty. Silloin hän ymmärsi, että Bengtin silmästä vierähtänyt kyynel oli hänet jälleen eloon herättänyt. Hän kietoi kätensä Bengtin kaulaan ja purskahti itkuun, ja Bengtin hyväilevät sanat humisivat hänen korvissaan suloisina, rauhottavina sävelinä.
"Rakastettu vaimoni — tahdoin säästää sinulta tämän … tahdoin varjella sinua — Jumala voi vielä kaiken muuttaa hyväksi … älä sure, — älä itke noin — asia ei ole vielä päätetty — Jumala voi kaikki muuttaa — ja minä uskon, että Hän on kuuleva rukoukseni…"
Ester lepäsi yhä liikkumattomana ja hiljaa itkien Bengtin rinnoilla. Kesken julmaa tuskaa, joka palautuneen muistin keralla virtasi häneen, tunsi hän itsensä omituisen onnelliseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi viimeinkin hänen unelmainsa Bengt, hänen nuoruutensa rakastettu, kokonaan vironnut eloon ja kuin olisivat he nyt kärsimysten syvyydessä jälleen löytäneet toinen toisensa, kuin olisivat kaikki ylpeyden ja itsekkäisyyden, arkuuden ja väärinymmärrysten raja-aidat ainaiseksi sortuneet ja heidän sielunsa yhtyneet erottamattomaan syleilyyn.
"Älä mene luotani, Bengt", kuiskasi hän vaikeroiden, "älä salli kenenkään, kenenkään tulla tänne, en tahdo nähdä muita kuin sinua niin … sano nyt kaikki — kerro, miten rakkahimpamme on raukka rikkonut!"
Hän nyyhkytti ja vetäytyi Bengtin syliin kuin sairas lapsi. Liikahtamatta makasi Bengt polvillaan leposohvan edessä mitä epämukavimmassa, väsyttävimmässä asennossa, toisella kädellään tukien Esteriä, toisella hiljaa ja hellästi häntä hyväillen. Hän tunsi, että hän tänä hetkenä oli heistä molemmista vahvempi, ja koetti kaikella rakkauden hienotunteisuudella pitää yllä Esterin mieltä ja vuodattaa hänen veristävään äidinsydämeensä samaa lohtua ja voimaa, jota hän itse oli saanut Jumalalta.
Niin hellävaroin kuin suinkin kertoi hän nyt Svenin hairahduksesta, kuinka hän sekä eräs hänen ystävistään olivat kevätjuhlassa pitäneet häikäilemättömän vallankumouksellisia puheita ja, mikä pahinta kaikesta, yliopiston rehtorin eteen käskettyinä uhkamielisesti vastanneet hänen antamiinsa varotuksiin ja nuhteisiin.
Ester kuunteli sanomatta sanaakaan, yhä nojaten päätään Bengtin rintaa vasten.
Vasta kun Bengt vaikeni, aukaisi hän silmänsä ja katsahti ylös.
"Jumala, minä kiitän sinua!" huudahti hän, innon loiste kasvoissaan, "tätä en pelännyt, tämä ei ollut näkemäni hirmukuva! Poikani sielu saattaa olla puhdas ja tahraton, vaikka hän on tehnyt rikoksen, jota ihmisten täytyy ankarasti tuomita!"
Bengt ei vastannut; hän näki, että Ester oli ylen uupunut ja kiihottunut. Varovasti ja lempeästi nosti hän hänet sohvalta, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kantoi hänet makuusuojaan ja auttoi hänet vuoteeseen. Aina ennen oli Bengtiä harmittanut, että Ester niin vastenmielisesti antoi palvelijain auttaa itseään, nyt hän ymmärsi hänet eikä päästänyt ketään sisään, hän vei hänelle itse teen ja hoiti ja holhosi häntä huolellisesti kuin äiti.
Esterin käsi omassaan istui hän hänen vuoteensa äärellä vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kuin Ester oli nukahtanut. Nyt oli Bengtin vuoro ihmetellä, kuinka muuttunut Ester oli parissa tunnissa. Oli kuin olisi hallayö hiipinyt hänen kauneutensa kukkien yli, kasvot näyttivät pienemmiltä ja kapeammilta ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet kahteen syvään, tummaan kuoppaan, jotka sinertävänvalkeitten varjojen reunustamina näyttivät vieläkin suuremmilta.
Bengt muisti satua pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla verellään…
Niin sellainen on elämän laki — nuori polvi ottaa ravintonsa vanhain sydänverestä; myrskynä eteenpäin kiitäessään tallaa se edeltäjänsä jalkoihinsa, imee heidän voimansa ja elämänsä. Hänen oma nuoruutensa sukelsi esiin hänen eteensä, hän muisti äitinsä surun pojan hairahdusten tähden, hän muisti hänen kyyneleensä, hän tunsi niiden nyt tulena polttavan sydäntään. Julma kiertokulku — salaperäinen kostonlaki — sato kehnosta kylvöstä, jonka vain Jumalan silmä tuntee!…
Ja hiljaisena, yksinäisenä yönhetkenä, kun hän istui vaimonsa kuumeinen käsi omassaan ja korvissaan hänen värähtelevät, tuskaiset huokauksensa, oli hän kuulevinaan nuo pyhät, totiset sanat:
"Minä olen kiivas Jumala…"
Mutta kuin vastaukseksi kaikui hänen kiusaantuneessa sielussaan suloisesti, lohduttavasti:
"Minä teen laupeuden monelle tuhannelle…"