Näkymättömiä teitä: Runoelma elämästä

by Mathilda Roos

XVIII.

Kysymys noiden kahden ylioppilaan erottamisesta oli muodostunut päivän kysymykseksi, jota pohdittiin koko maassa; sanomalehdissä julkaistiin lausuntoja puolesta ja vastaan, kiivaita syytöksiä ja arkailevia varotuksia, jotka sitten pyörivät kaikkien mielessä.

Kului kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin päätös annettiin. Juttu oli kutoutunut niin monista salaperäisistä, hienoista langoista, jotka täytyi selvittää katkaisematta niitä. Eräällä taholla odotettiin, että konsuli Falkenstern käyttää vaikutusvaltaansa, eivätkä Sven Falkensternin ylhäiset ja rikkaat tuttavuudet juuri erittäin lisänneet halua sulkea häntä yliopistosta. Toisaalta kuului viittauksia puolueellisuudesta, lahjomisista j.n.e.

Asianlaita oli kuitenkin sellainen, ett'ei Bengt pannut sanaakaan vaakalautaan, ei nostanut sormeaankaan pelastaakseen Sveniä. Siitä asti kuin hän kävi yliopistolla ja selvitti Svenin raha-asiat, ei hän ollut kenenkään kanssa puhunut pelätystä erottamisesta. Hän vastasi saamiinsa kirjeisiin, luki kaikki asiaa koskettelevat sanomalehtikirjotukset, kesti urhoollisesti pilkallisten ja katkeroitten sanojen pistokset, joita hän herännäisenä ja miljonäärinä runsaissa määrin sai osakseen, — mutta hän pysyi alallaan. "Jumala johtakoon", sillä lauseella hän tuki voimiaan, jotka joskus yrittivät pettää; "jos se on oikein, jos on siunaukseksi meille kaikille, että Sven joutuu tähän nöyryytyksen sulatusahjoon, niin antaa Hän sen tapahtua. Ja jos hän voi säästää — niin säästää Hän myös."

Mutta noiden ajatusten jäljessä hiipi ikäänkuin varjo, jossa Bengtin katse ei viipynyt, hiipi kiihkeä huuto: "Mutta, Herra, säästä, jos voit!"

Mitä Esteriin tulee, ei Svenin erottamisella ollut hänelle samaa merkitystä kuin Bengtille. Kun hän oli päässyt täysin vapaaksi hirmukuvasta, joka kerran oli hänet vallan tainnottomaksi jäätänyt, tuli hänen sieluunsa omituinen rauha. Hän kirjotti Svenille joka päivä; etäällä olevanakin oli hän kuitenkin häntä lähellä ja ikäänkuin sulki hänet palavaan, rukoilevaan äidinhellyyteensä. Ja hänen uskonsa poikansa puhtauteen, hänen viattomuuteensa oli järkkymätön, siitä hän eli, se kantoi hänet kuin korkea, voimakas ilma yli päiväin levottomuuden siihen hetkeen, jolloin hän jälleen oli tapaava lemmikkinsä ja hänen silmistään lukeva, ett'ei hänen uskonsa ollut joutunut häpeään.

Ja kun isku tuli, kun Svenin kohtalo ratkaistiin ja hän tovereineen erotettiin vuodeksi yliopistosta, silloin oli Ester vahva, kun sen sijaan Bengt murtuneena vaipui kokoon.

Bengt oli kuluneen viimeisen kuukauden elänyt kuin oman itsensä yli kohonneena; ensi aikoina piti häntä yllä tietoisuus siitä, että hän toista säästääkseen yksin Jumalansa kanssa kärsi kautta unettomain öiden ja synkkäin päiväin, ja se täytti hänet hivelevällä martyyrintunteella, joka muuttaa äänettömän alistumisenkin nautinnoksi, — ja sittemmin ajatus: "Jumala johtakoon", jolla hän kuumeisella innolla pakotti sieluaan tyyntymään.

Mutta nyt, kun kaikki oli ohi, kuu mielen jännitys laukesi ja järkähtämätön todellisuus tarttui häneen, silloin lysähti hän kokoon kuin reivattu purje. Hän luuli taipuneensa, luopuneensa kaikesta ja olevansa valmis kaikkeen, mitä sitten tulisikin; mutta tuska, jota hän tunsi, kapina hänen sydämessään, kun Svenin erottaminen yliopistosta oli päätetty, näytti hänelle, ett'ei hän itse asiassa ollut elänytkään uskostaan, vaan eräästä petollisesta ajatuksesta, joka oli väijynyt jossain kätkössä sielun pohjalla: "Koska olen kaikki jättänyt Jumalan käsiin, koska olen totuudelle ja oikeudelle uhrannut kaikki rikkauteni ja asemani tuomat edut, on Jumala palkaksi säästävä minua siitä, josta Hän rakkaudessaan kyllä tietää, ett'en jaksa sitä kantaa".

Hänessä alkoi nyt julma taistelu. Hänen olemuksensa jakaantui ikäänkuin kahtia, hänen sielunsa täytti kaksi ääntä. Toinen kuiskasi valittaen, nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi, tulin pilkatuksi 'herännäiseksi' tähtesi, kiivailin enemmän sinun kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: nähdä poikani jatkavan elämäntehtävääni, ja siksi vain, että sinä niin vaadit; etkö olisi voinut siis säästää minua, pitikö minua kohdata tämä viimeinen kauhea isku, että minun poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin ylpeä, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen yltiöpää?"

Mutta silloin vastasi toinen ääni: "Sehän juuri onkin viimeinen, mistä sinun on luovuttava. Kaikki, mitä annoit, ei ole mitään, jos vain pienimmänkään kipenen omaa itseäsi kätket Jumalalta."

Taas puhui ensimmäinen ääni, ja nyt oli se epätoivoisen vihlova:

"Olen tehnyt, mitä ei kukaan minun asemassani olisi tehnyt: olisin voinut puuttua asiaan, olisi löytynyt keino pelastaa Sven tästä häpeästä; mutta en tehnyt mitään, vaan jätin kaiken sinulle — siksikö isku tuli? Olinko haaveileva hullu, kun luulin, että Jumala, ryhtyisi moisiin pikkuseikkoihin, ja niitänkö nyt katkeran palkan mielettömyydestäni?"

Mutta sielunsa syvyydestä kuuli hän Jumalan äänen puhuvan:

"Juuri siksi, että jätit kaiken Jumalalle, on Hän antava arvan langeta sinulle kauneimmassa. Juuri siksi, että kaikesta mielettömyydestä, kaikista erehdyksistä huolimatta olet vakaasydäminen, vakaa halussasi vaeltaa Herran kasvojen edessä, on Hän sallinut tämän viimeisen iskun sinua kohdata; sillä sinä olet rukoillut sielusi puhdistusta, ja sellaiset rukoukset Jumala kuulee, vaikka kuinka ponnistelisimme tuota rukouksenkuulemista vastaan. Anna tuskan pistää, anna haavan kirvellä ja polttaa, se vain polttaa pois sen, mikä on poistettava…"

Sven oli kirjeellä ilmottanut vanhemmilleen, että hän ja toverinsa olivat erotetut. Hänen kirjottamakseen oli kirje sävyltään alakuloinen, voi huomata hänen viime hetkeen asti luulleen pääsevänsä rangaistuksesta. Tekipä hän kirjeen lopulla, pieniä synkkiä viittauksia siihen suuntaan, ett'ei hän ehkä enää saisikaan palata kotiin, kun hän näin oli tehnyt tyhjäksi vanhempien toiveet j.n.e.

Ester sähkötti heidän molempain puolesta vastaukseksi: "Mitä tahansa tunnetkin, kuinka syvä lieneekin surusi, tule heti vanhempaisi luo, jotka ymmärtävät sinua, ottavat osaa tuskaasi ja tahtovat sinua kaikessa lohduttaa. Matkusta huomenna aikaisimmalla junalla, Hembossa on sinun odotettava kaksi tuntia, siellä kohtaat minut, äitisi. Tervetuloa rakastavain vanhempaisi luo!"

Sillä Ester tunsi, että hänen täytyi nähdä Sveniä ja puhutella häntä, ennenkuin tämä kohtasi isänsä. Masentunut ja sisäisen taistelun raatama kuin Bengt oli, ei hänen sopinut ensimmäisiä sanoja lausua kotiin palaavalle.

Ester ei kuitenkaan puhunut Bengtille mitään tuosta kohtaamisesta, vaan kertoi hänelle ainoastaan Svenin sähkösanomasta, jonka tämä oli osottanut äidilleen ja jossa hän ilmoitti tulevansa kotiin seuraavana päivänä.

Heti päivällisen jälkeen matkusti hän Sveniä vastaan. Bengt oli lähtenyt Vångaan, ainoalle huviretkelleen, ja Ester pyysi Eriksonia sanomaan konsulille, kun tämä tuli kotiin, että hänen oli täytynyt mennä, mutta että hän kyllä oli palaava siksi, kuin Sven tuli.

Falkensternien talossa vallitsi raskas, alakuloinen tunnelma näinä odotuksen hetkinä. Ester oli itse kutsunut sisään vanhat palvelijat — Bengt ei tahtonut puhua kenenkään kanssa — ja kertonut heille, mitä oli tapahtunut; hän tiesi, kuinka he kaikki rakastivat Sveniä, ja hän arveli, että heidän rakkautensa ja kiintymyksensä oikeutti heidät saamaan tietää totuuden itse isäntäväeltä eikä vain juorupuheista ja salateitä. Heillä oli kaikilla asiasta selko; osaksi olivat he lukeneet siitä lehdistä, osaksi kaupungilla kuulleet siitä puhuttavan, mutta ei yksikään ollut uskonut jotain niin mahdotonta, kuin että konsulin poika erotettaisiin yliopistosta. Ja kun he Esterin kautta tulivat vakuutetuiksi siitä, että todella niin oli tapahtunut, herätti tuo tieto mitä syvintä suuttumusta ja tuskaa ja antoi monta päivää pysyvää aihetta kiihtyneisiin keskusteluihin ja paheksivaan ihmettelyyn. Eriksonin kasvot kävivät entistäkin synkemmiksi ja ryppyisemmiksi ja, jos suinkin mahdollista, palveli hän vääryyttä kärsinyttä herrasväkeään vielä hartaammin kuin tavallisesti. Ja kuolemaan saakka pysyi Gucka siinä mielipiteessään, että koko yliopisto professoreineen ja tohtoreineen ja kaikkine muine oppineine miehineen kerran tuomiopäivänä oli joutuva ankaraan edesvastuusen siitä, mitä he olivat rikkoneet Svenin kaltaista Jumalan enkeliä vastaan…

Iltapäivä oli kirkas ja lempeä; pitkällinen sade oli lakannut, pilvet olivat nopeasti hajonneet ja auringon esiinpyrkivät säteet heittivät kimmeltävää hohdetta kosteille puille ja pensaille. Mäet olivat täynnään kevätkukkia, ruohon vihreys hento ja monivivahteinen, heijastuen punaiselle ja ruskealle sinistä taivasta vasten, kevään sulotuoksu leijaili kautta viileän, kostean ilman ja metsäin helmasta kuului lintujen lakkaamatonta, livertelevää, houkuttelevaa laulua.

Esterin sielun kaikki kielet olivat jännittyneet riemun, surumielisyyden ja kaihontunteen säveliksi, jotka soivat omituisessa sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Hänen mielessään oli tuskin sijaa epäilykselle tai tuskailemiselle, hän luotti täysin Sveniin, ja alakuloisuus, jota hän tunsi, muistutti vain niitä pieniä levottomuuden pirskeitä, jotka luovat varjoaan kevättunnelman kirkkauteen…

Esterin juna saapui myöhemmin kuin etelästä tuleva; jos siis kaikki kävi laskujen mukaan, oli Sven hänen tullessaan oleva asemalla häntä vastassa. Jälleennäkemisen hetki väikkyi lakkaamatta hänen edessään; taiotun itsepintaisena loi hänen mielikuvituksensa yhä uudelleen ja uudelleen kuvan siitä, kuinka hän sulkee syliinsä kaivatun pojan ja katsoo hänen kauniisiin, syviin silmiinsä. Juna kiisi pikajunan nopeudella ja hänellä oli vain tunnin matka, mutta hänestä tuntui, että hänen edessään oli loputon tie ja loputon aika. Nyt oli jäljellä vain puolituntia … nyt neljännes … nyt kohahti juna lähinnä viimeisen aseman ohi … nyt oli enää kymmenen minuuttia … nyt vain viisi … mutta kuinka nuo minuutin matelivat … kuinka sekunnit kasvoivat raskaiksi ajanpisaroiksi, jotka putoilivat hänen kaipauksesta värisevälle mielikuvitukselleen!… Nyt vihelsi juna merkiksi Hembolle ja vauhti hiljeni … sydän sykki ihan kaulassa asti ja kyyneleet kohosivat silmiin… Hän kiiruhti vaunusillalle ja tähysti asemaa kohti … tuolla, tuolla hän seisoi aivan entisensä kaltaisena … vaaleassa kesäpuvussaan ja pieni valkea lakki tummakutrisessa päässään oli hän kuin kuva säteilevän kauniista nuoruudesta. Ester näki, miten hän rypisteli kulmakarvojaan ja lapsellisin kärsimättömin katsein tarkasteli vaununikkunoita… Nyt huomaa hän Esterin, joka seisoo nenäliinaa heiluttaen, hänen koko kasvonsa kirkastuvat kuin auringonpaisteesta, hän vastaa lakillaan äidin tervehdykseen, juoksee esiin, ja kun juna pysähtyy, nostaa hän hänet alas ja sulkee hänet lapsellisia riemuhuutoja päästäen syliinsä.

"Äiti, rakas pikku äiti, miten hyvä olit, kun tulit tuhlaajapoikaasi vastaan!"

Ester ei voinut mitään sanoa; hän hymyili kyynelten lomasta ja vastasi puolestaan Svenin hellään tervehdykseen.

"Tule nyt, äiti", jatkoi Sven, tarjoten Esteille ritarillisesti käsivartensa, "olen varannut meille huoneen hotellissa, siellä voimme istua ja rauhassa puhella. Kuinka olen ikävöinnyt tätä hetkeä, äiti!"

Sven puristi hänen kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, katseli häntä silmiin säteilevin katsein ja puhui koko ajan tavalliseen avomieliseen, luontevaan tapaansa.

"Kuinka isä voi — mitä sanoo isä!"

"Voi, poikani, menettelysi on sattunut isääsi kovasti — isä on niin muuttunut, niin vanhennut, Sven, … se tulee surettamaan sinua…"

Sven huokasi.

"Tiedän sen … se onkin tuottanut minulle eninten huolta … isä on sitäpaitsi ollut niin hellä minua kohtaan näinä aikoina. Onnettomuustoverini, Max Strömer, ei saanut ollenkaan samaa ystävällisyyttä ja ymmärtämistä osakseen omilta vanhemmiltaan, kuin minä ankaralta, ylpeältä isältäni, ja sinä ymmärrät, että siksi on minuun vielä enemmän koskenut, että olen sellaista surua hänelle tuottanut… Nyt, äiti", jatkoi hän, kun he olivat tulleet huoneeseen ja hän oli ottanut Esteriltä päällysvaatteet ja päivävarjon, "nyt pitää sinun istua tuolle tuolille ja minä laskeun, kuin muinoin pienenä ollessani, jalkojesi juureen ja kuuntelen, mitä sinulla on minulle sanottavaa…"

Hän siirsi mukavan tuolin ikkunan luo, painoi Esterin leikillisesti siihen istumaan ja paneutui sitten itse tyynylle hänen jalkainsa juureen miellyttävän vallattomaan asentoon.

"Kas niin, pikku äiti", sanoi hän, nojaten käsivarttaan Esterin syliin ja pää käden varassa katsoen ylös häneen, "alotahan nyt kuulustelusi ja — rangaistuksesi…"

"Ei, poikani, me alotamme hiukan toisin…"

Ester sulki hänen päänsä molempiin käsiinsä, taivutti sitä hiukan taaksepäin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin.

"Äiti", sanoi Sven, ja haaveitten harso laskeutui veitikkamaisen katseen yli, joka äitiä kohtasi, "muistatko, kuinka kerran, kun olin pieni poika, kerroit minulle, että olin asunut sydämessäsi pienenä laululintuna ja saanut sinut iloiseksi liverryksilläni?… Lasten tunteet ovat hyvin ihmeellisiä, yhtä eriskummallisia, yhtä kaukana todellisuudesta kuin heidän käsityksensä ulkonaisista esineistä. En voisi ikinä sanoin selittää, mitä tunsin, kun kerroit minulle tuon pienen sadun laululinnusta… Monta kertaa olen koettanut kirjottaa siitä runon, mutta en ole osannut … kaikki oli niin tyhjää, kylmää, väritöntä lapsuudenmuistojeni salaperäisten tunnelmain rinnalla… Mutta katso, äiti, mitä silloin tunsin, se kahlehti minut koko elämäkseni … luuletko, että se, joka on ollut laululintunen sinun sydämessäsi ja kuunnellut sen puhtaita, jaloja ajatuksia ja kutonut ne aamu-unelmiinsa — luuletko että hän voisi tehdä jotain alhaista, jotain kehnoa? Kernaasti saat katsoa silmiini, kuinka syvälle ja kuinka kauan tahdot, sielussani ei ole mitään, jota minun tarvitsisi peittää sinulta, eikä liioin mitään, jota tahtoisin peittää."

"Rakas poikani", vastasi Ester, painaen Svenin pään rintaansa vasten ja suudellen hänen silmiään, niinkuin hänen oli ollut tapana, kun Sven oli pieni, "niin olet sitte taas minun kokonaan, kokonaan! Mutta en olekaan sinua koskaan epäillyt … muista, Sven, että olen luottanut sinuun, niinkuin vain äiti voi luottaa lapseensa … tunsin itsessäni miltei riemuitsevaa varmuutta, että sielusi oli puhdas, vaikka olit tehnyt itsesi hairahdukseen syypääksi… Ja nyt, poikani, kerrot minulle kaikki … nyt annat minun nähdä 'sadun sydämen', niinkuin meidän oli tapana sanoa…"

Sven pyyhkäisi kädellään paksua, tummaa tukkaansa ja katseli eteensä tuumivan näköisenä.

"Niin, mitä tahdot minua sanomaan", virkkoi hän viimein hitaasti ja uneksivaisesti. "Katsos, äiti, kuluu aikaa, ennenkuin saa selkoa omasta itsestään… Kun jouduin ulos elämään, olin haaveilija, ihanteisiinuskoja, sellaiseksi olit minut kasvattanut, ja sellainen lienenkin sisimmältä olemukseltani. Mutta olin myös uhkamielinen metsälintu, joka ikävöi saadakseen levittää siipensä, joita isä niin kauan oli kahlehtinut ankaralla, kovalla uskonnollaan. Elämäni kodissa lienee oikeastaan tuskin ollut muuta kuin päivänpaisteista unta sinun luonasi ja ukkosilmoja isän luona. Mutta todellisuus on vähän muutakin, se on voimakas kevät-ilma ja lämmin kesähenkäys, ja se, joka ei ole siihen tottunut, helposti siitä huumautuu. Niin kävi minun, huumaus valtasi minut ja minä lensin yli suurten syvyyksien… Nyt kerron sinulle kaikki… Tosiaankin herätti suurta ihmetystä ja paheksumista, että minä kaikkine ylimysmielisine edellytyksineni niin jyrkästi kallistuin 'vasemmalle' — minulle ilmestyi panettelunhaluisia vihamiehiä … ihmiset näkevät niin mielellään muissa kehnoja vaikuttimia, maineen etsintää ja muuta sellaista… Tahdon nyt myös tunnustaa rikokseni; en ole tosiaankaan viime lukukausina paljon lukenut, mutta siihen ei ollut syynä vain laiskuus, vielä vähemmän huvittelu… Olen alkanut kirjottaa, äiti, suurta teosta kansantaloudesta, sitä tutkin ja laiminlöin kaiken muun."

"Mutta, Sven, poikani, miks'et ole kirjottanut minulle siitä?" kysyi
Ester hieman nuhtelevaisesti.

"Koska en voinut puhua siitä, äiti, en edes sinun kanssasi. Kaikki on minussa ollut sellaisessa kohisevassa kaaoksessa, ja kaaoksesta ei voi kertoa, sitä ei voi kahlehtia ajatuksin eikä sanoin. Minusta tuntui, kuin olisi se, mikä minussa liikkui, lentänyt matkoihinsa, jos olisin siitä puhunut, kuin olisin silloin kadottanut itsestäni jotain, joka juuri oli muodostumassa — nyt vasta, kun olen hiukan selvillä itsestäni, voin puhua. — Ja sitte, äiti, olen kokenut jotain … niin, minulle on jotain tapahtunut…"

Sven keskeytti itsensä ja katsoi maahan. Hänen kasvoilleen oli äkkiä levinnyt varjo, jota Ester ei ennen ollut nähnyt. Hän ymmärsi, että hän nyt oli saava selityksen siihen arvotukseen Svenin olennossa, jonka hän kerran näki, tunsi ja aavisti, mutta jonka perille hän ei ollut voinut tunkea.

"Mitä sinulle tapahtui, poikani?" sanoi hän matalalla äänellä ja silitti hyväileväisesti kädellään Svenin otsaa.

"Niin, äiti", vastasi Sven ja katsahti jälleen ylös, "se on niin muodotonta, niin himmeää kuin utuinen pastellikuva — ja kuitenkin on siinä niin paljon todellisuutta… Katsos, eräs oli saanut omituisen vallan ylitseni — vallan niin suuren, kuin vain sinulla on ollut. Tuo eräs — tai selvästi sanoen — nainen oli löytänyt suorimman tien sisimpääni, missä suurin vaarani minua väijyykin… Hän oli tavattoman kaunis, paitsi sinua en ole nähnyt toista niin kaunista naista… Tuskin tiedän, rakastinko häntä koskaan, mutta hän hallitsi minua jonkunlaisella lumouksella, aivan niinkuin kevät-unelmat ja kesätunnelmat kahlehtivat ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta aina ikäänkuin etsin jotain, vaikk'en löytänyt; kun olin hänen seurassaan, vangitsi hän minut kokonaan, täytti minut ikäänkuin omalla itsellään; mutta, kun tulin pois hänen luotaan, hiipi sieluuni tyhjyys ja kaipuu, mutta häntä en kaivannut, vaan jotain muuta… Sitte, niin, sitte tuli aika … omituinen kiusauksen aika, … mutta sitte vapauduin vain parin sanan kautta … minä ymmärsin äkkiä, mitä ikävöin, mitä kaipasin hänessä … kaipasin sinua … ymmärsin, että minun täytyy löytää sinut siinä naisessa, jota olen rakastava … ja joll'en tapaa sellaista naista, niin en koskaan mene naimisiin. Silloin riistäydyin irti … tiedän, että tuotin tuskaa, että minua sanottiin julmaksi ja sydämettömäksi, mutta en voinut toisin … me kaksi, me olimme oikeastaan vieraat toisillemme emmekä olisi voineet koskaan muuksi muuttua … hänellä oli ollut vain pieni ala sielustani hallussaan, ja se, mitä hän sinne oli kasvattanut, se kuihtui, kun vapauduin hänestä…"

"Etkö tahdo sanoa hänen nimeään?" kysyi Ester epäröiden.

"En, äiti, hän ei ollut sellainen, että tahtoisin sinun saavan selkoa hänestä. Sen vain voin sanoa sinulle, että hän oli korkeasukuinen, hienostuneen itsekäs nainen, joka teki kaiken voitavansa johtaakseen minut, kuten hänen oli tapana sanoa, 'takaisin oikealle tielle'. Aina me vain kiistelimme; mutta ymmärrät kyllä, ett'eivät kiistamme olleet tyhjää jankutusta ja riitaa, vaan ne olivat hurmaavia kuin kiihkeä otuksenajo ihanana kevätaamuna raisun ratsun varassa…"

"Mistä johtuu, ett'et tästäkään ole minulle kertonut, Sven?"

"Siitä, sanon sen vielä kerran, etten voinut; se oli niin muodotonta, epämääräistä, en itsekään tiennyt, mitä tunsin; vasta nyt, perästä päin, ymmärrän kaikki. Ja sitte tunsin, että minulla oli voimaa yksin kokea tuota, ja silloin en tahtonut sinua vaivata enkä tehdä levottomaksi. Kun se hetki tulee, että tielleni sattuu jotain, josta en voi suoriutua, — silloin käännyn kyllä sinun puoleesi."

"Mitä nyt kerroit, Sven, sen olen tiennyt jo ennestään, vaikka minä vielä vähemmän kuin sinä voin antaa sille muotoa ja nimeä", sanoi Ester hieman hymyillen.

Sven pudisti päätään.

"Ei, äiti, eihän se ole mahdollista…"

"Sanonko sinulle milloin? Viime lukukaudella … syksyllä … noin marraskuussa … silloin kohtasitte toisenne…"

Sven huudahti ja tuijotti Esteriin milt'ei pelästyneenä.

"Mutta, äiti, oletko kaukonäkijä?"

"Äidit ovat aina kaukonäkijöitä", vastasi Ester hymyillen, "voisin sanoa sinulle, missä kirjeessä ensi kerran ikäänkuin kuulin vieraitten sävelten huminaa. Tunsin sen sitä paitsi omituisena takaa-ajavana epäsoinnun tunteena… Muista, rakas poikani, että niin luja on side välillämme, että vaikka menisit maailman ääriin, ei aika eikä paikka voisi estää minua aina sydämessäni tuntemasta, mitkä ilot ja surut sinun sydäntäsi kohtaavat…"

Sven ei vastannut; hänen katseessaan välähti kostea kiilto, hän nosti äidin käden huulilleen ja istui hetken nojaten päätään hänen syliinsä… Sitten nousi hän nopeasti, suuteli äitiä vielä kerran, otti tuolin ja istuutui hänen viereensä, käsi äidin tuolin selkänojalla.

"Nyt, äiti, saat kuulla 'sadun sydämen'; nämä olivat vain johdantoja, jotka sinun ensin oli tunteminen. Katsos, kun pääsin irti hänestä, tapahtui minussa raju mullistus. En tiedä, ymmärrätkö minua oikein — mutta totta kai, sillä sinähän ymmärrät kaikki — niin, ymmärrätkö minua, kun sanon, että hänen persoonallisuutensa, huolimatta vastarinnastani hänen koko elämänkatsomuksensa suhteen, kuitenkin kasvatti sielussani jotain, jota tahtoisin nimittää falkensterniläisiksi vesoiksi … ymmärrätkö minua?

"Täydelleen", vastasi Ester ja hymyili.

"No niin, kun pääsin vapaaksi, silloin heittäysin olentoni koko voimalla sen kimppuun, mitä hän oli minussa nostanut ilmoille ja revin sen kappaleiksi kuin ärsytetty peto. Sitten tartuin ahnaasti teokseeni kansantaloudesta, kirjotin aamusta iltaan — joskus illasta aamuun, — laiminlöin muut opinnot, kävin työväenkokouksissa ja jouduin yhdistyksiin, jotka pikkumaisuus ja ylpeys torjuvat luotaan, halveksivasti lausuen: 'yltiöpäät!' Tuolla mielellä ollessani sattui minulle pieni tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti koko elämääni. Kerron sen. Oli muuan päivä kolme viikkoa ennen tuota 'maankuulua' kevätjuhlaa. Olin lähtenyt kävelylle kaupungin ulkopuolelle, ilma oli kaunis, mutta tie huonossa kunnossa; joll'ei tien vierellä olisi ollut lautasiltaa, olisi ollut milt'ei mahdotonta päästä eteenpäin liejussa. Kun olin kulkenut hiukan matkaa, tuli minua vastaan stafbyläinen työmies, joka myös käveli lautasiltaa pitkin. Jo kaukaa näin, kuka oli tulossa, tunsin hänet ylioppilasten ja työmiesten yhteisistä kokouksista; hän on keski-ikäinen, harmaahiuksinen mies, useamman kunnon pojan isä — heidätkin tunnen — erittäin kunnioitettava ja kelvollinen mies. Koska lautasilta oli kapea, niin ett'emme voineet mennä sillä toistemme ohi, aioin astua alas antaakseni hänen mennä sivuitseni; mutta en ennättänyt, hänen vaistonsa antaa tietä ja alentua oli paljon nopeampi ja varmempi kuin minun, jo hyvän matkan päässä astui hän alas lokaan, jotta minulla olisi kulku vapaa. En voinut tehdä mitään estääkseni häntä, mutta kun kohtasimme, pysähdyin ja nostin hänelle lakkiani. Hän tunsi minut, tervehti hymyllä, joka minusta tuntui 'kiitolliselta', ja kulki eteenpäin loassa, kunnes hän jälleen voi päästä kuivalle olematta minun tielläni. Mutta kun olimme jättäneet toisemme selän taa ja minä ajattelin kohtaamistamme ja kaikkea, mikä sen takana piili, purskahdin itkuun. Niin, äiti, itkin ajatellessani elämän kieroutta, kun kunnianarvoisan harmaahapsen, jonka kengänrihmoja en ole kelvollinen aukaisemaan, on täytymys astua alas lokaan kaksikymmenvuotiaan poikanulikan tähden, siksi että — niin, miksi? Siksi, että hän on 'ainoastaan' kelpo työmies, joka on kasvattanut kunnon poikia ja ollut maalleen ja ihmiskunnalle hyödyksi, ja minä — minä olen sallinut antaa itselleni elämän ja sitte kulkeutunut sen läpi ilon, rakkauden ja onnen aallon kantamana. Siksi oli hänen kumarruttava edessäni ja väistyttävä… Sinä hetkenä, äiti, näin koko tämän elämän vääryyden, valheellisuuden ja julmuuden, sinä hetkenä opin tuntemaan itseni ja mitä Jumala minulta vaati. Silloin vannoin, kyynelten vielä virratessa, omistavani elämäni työmiesten asialle ja sille pyrinnölle, joka tahtoo hankkia heille kunnioitusta työmiehinä ja opettaa ihmisiä ymmärtämään, ett'ei toimintamme ulkonaisilla muodoilla ole mitään merkitystä, vaan että kaikki riippuu siitä, miten me tehtävämme suoritamme, ja ett'ei maan päällä ennen ole vallitseva onnea, ennenkuin opimme unohtamaan ulkokuoren ja olemaan ihmisiä toistemme suhteen, ihmisarvo ainoana arvomittana, huolimatta siitä, istunko kuninkaan neuvospöydän ääressä vaiko muuraan taloa… Katsos, äiti, sinä hetkenä sattui meidän suvussamme jotain merkillistä — se täytettiin, mikä oli täytetyksi tuleva, falkensterniläinen ylpeys kuoli ainiaaksi ja uusi aines, joka tästä lähtein on oleva sukumme voima, näki päivänvalon… Minusta tuntui, kuin olisivat ajatukset ja tunteet, jotka ylitseni ryntäsivät, olleet murskata minut… Niin, olihan se vähän omituinen juttu … ehkä on niitä, joiden silmissä näyttää ainoastaan naurettavalta, että nuori ylioppilas itkee siksi, että työmies on väistynyt hänen tieltään, mutta hänestä sanon samaa kuin Andersen sadussaan: 'hän menköön ostamaan lesken karvariliikkeen osakkeita!' Tiedän kaikessa tapauksessa, että sinä minua ymmärrät — sinä ymmärrät, että se hetki oli minulle tehtävääni pyhittymisen hetki!"

"Niin, rakkahani, ymmärrän sielusi kaikki ajatukset", vastasi Ester hellästi, "ja haluaisin antaa sinulle siunaukseni tuohon pyhittymiseen."

"Kiitos!"

Sven suuteli hänen kättään ja jatkoi:

"Nyt tiedät, millä mielellä olin kevätjuhlan lähetessä. Sieluni kaikki kielet olivat niin kireässä jänteessä, ett'ei ollut vaikea saada niitä soimaan 'sturm und drang' säveliä… Ihana ilma, paisuvat ummut ja tanssivat kevätpurot tekivät myös voitavansa huumatakseen mieleni… Kevään ja nuoruuden hurma virtasi tulena veressäni, tunsin itsessäni rynnistävää voimaa, oli kuin olisin voinut polkea kaikkia pahuuden ja alhaisuuden lohikäärmeitä… Muistatko Björnsonin ihanaa runoa:

"Into nuor', into nuor' on kuin kotka ilmojen, taiston-, saaliinhimoinen, kukkuloille halu sen! Veri nuor', veri nuor' meret halkoo höyrynä, virrat, jäätkin tiellänsä murskaa, mieli hymyssä!"

"Tuo laulu kaikui minussa lakkaamatta noina päivinä… Ja sitte, äiti, olet antanut minulle vaarallisen perinnön, sen lahjan, että kaikki sydämet heti aukenevat minulle selki selälleen, että myötätnntoisuus ja rakkaus joka puolelta tulvii vastaani. Elämä huumaa, tuntuu kuin olisi sen hemmoteltu lapsi, ja hemmoteltu lapsi huutaa häikäilemättä ilmi kaiken, mitä se ajattelee ja tuntee, varmana siitä, että ihmiset antavat sille anteeksi sen, mitä eivät anna anteeksi elämän lapsipuolille… Siinä piilee vaara…"

"Se on totta, Sven", sanoi Ester hymyillen, "mutta uskon, että voit vaaran välttää; se pieni seikka, että silmäsi on keksinyt tuon hemmotellun lapsen, auttaa sinua sitä kurittamaan…"

"Olet oikeassa, äiti; kyllä minua on pienet rautasuitsetkin pitelemässä, ja ne ovat myös sinun perintöäsi. Villejä varsojani vartioi aina pieni itsearvostelunpoikanen ja hän kai on estävä niitä karkaamasta liian huimasti eteenpäin… No … sitte lähestyi tuo onneton päivä — oli saapunut koko joukko norjalaisia ja tanskalaisia ylioppilaita, skandinavismin liekki hulmahti korkealle, ja se vielä huumaustamme lisäsi. Löysin ystäviä kaikkialla, ajatusten ja mielipiteitten vaihto oli vilkas … seurustelin aamusta iltaan, pohdin kaikkia mahdollisia asioita ja tuntui, kuin olisi koko elämä ollut kuin yksi ainoa ihana, aurinkoinen päivä. Sitte — niin, äiti, tahdon tehdä rehellisen tunnustuksen, minä olin liiaksi lasia kilistellyt silloin, kun pidin tuon harhauskoisen puheeni. En muista, tarkoin, mitä sanoin enkä liioin tahtoisi toistaa sanojani sinulle, sillä … niin, käyttääkseni lievää lausetapaa … kyllä ne eivät juuri olleet lojaalisia. Joissakin sanomalehdissä sanottiin, että puheeni oli verisen vallankumouksellinen ja arveltiin, että minun yliopistosta erottamiseni oli ainoa keino pelastaa uhattu yhteiskunta. Niin, tunnustan, ett'en esiintynyt, niinkuin tulisi, ja olenhan tehnyt kaiken voitavani sovittaakseni vikani —- olen kiertänyt kaikkien asianomaisten luona ja nöyrästi pyytänyt anteeksi — tuomioni julistamisen jälkeen — ennen sitä en voinut enkä liioin tahtonut…"

Ester hymyili. Kuinka tuo pieni ylpeyden- ja hienotunteisuudenpiirre oli Svenille omainen!…

"Ja mitä sanoivat 'asianomaiset'?"

"Oh, he olivat kaikki liikutettuja ja antoivat sydämestään anteeksi, sen tunsin. En luule olleen ainoatakaan, jonka teki mieli erottaa minua. Rehtori ukko ryki ja pyyhki silmälasejaan ja piteli sangen pahoin nenäänsä koko keskustelumme ajan ja kysyi minulta moneen kertaan, miksi en ollut pyytänyt anteeksi hiukan ennemmin, niin ei erottaminen olisi tarvinnut tulla kysymykseen… Minä vastasin, ett'en ollut tahtonut pyytää anteeksi, ennenkuin tuomioni oli langetettu. Hän katsoi minuun hieman kummastuneena, hän ei oikein näyttänyt ymmärtävän minua, tuo kunnon ukko… Mutta katsos, äiti, pyysin anteeksi, koska olen mielestäni osottanut sopimatonta käytöstä ja puuttuvaa elämänymmärrystä, mutta — minä en kadu. Sitä kannattaa muistella, että kerran kuohuvassa nuoruuden uhkamielisyydessään, muuta tottelematta kuin tunteittensa hehkua, joka huumaukseensa kietoi, sai singahuttaa ilmi ne aatteet, jotka kuitenkin, kaikesta huolimatta, pysyvät elämän syvimpinä totuuksina, ja ne ovat: rakkaus, veljeys, vapaus… Tiedän rikkoneeni, mutta mieluummin sitä rikostani muistan kuin monia niin sanottuja ansioita… Ymmärrätkö?"

Hän pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja silmissä kimmelsi haaveellinen loiste.

"Niin, poikani, ymmärrän sinut — ehkäpä liiankin hyvin. Näetkös, Sven, minusta tuntuu kuin olisin melkein hiukan osaltani syypää hairahdukseesi; minun metsälinnunluontoni kai sinussa tulee esiin. Minähän olen aina niin vähän välittänyt ulkonaisista eduista, joihin muut panevat niin paljon arvoa, niin lapsellisen uhkamielisesti asettunut kaikellaista sellaista vastaan, minkä 'yleinen mielipide' joko hyväksyi tai hylkäsi. Siinähän juuri oli isän kova koettelemus, ett'en piitannut hänen nimestään enkä rahoistaan; hänestä olin kiittämätön, kun en ymmärtänyt, mitä uhrauksia hän oli tehnyt tähteni … mutta, minulle oli tunne, henkinen, persoonallinen suhde kaikki kaikessa… Siksi minusta tuntuu, ett'et ole niinkään paljon rikkonut minua vastaan, minun pitäisi ehkä suorastaan olla enemmän pahoillani kuin olen… Mutta isän on niin toista — hänestä on hänen nimensä saanut tahran … isä rukka…"

"Niin, minä tiedän, minä tiedän", keskeytti Sven hiukan hajamielisenä, "tiedän tuottaneeni isälle paljon surua ja tahdon koettaa sovittaa sitä niin hyvin kuin voin. Ja nyt, äiti", jatkoi hän vilkkaammin, "olen kertonut sinulle 'tarinani', se on, niin paljon kuin itse olen onnistunut siitä pidättämään itselleni. Sillä oikeastaanhan tiedän niin vähän omasta itsestäni — ja vielä vähemmän elämästä. Minusta tuntuu vain siltä, että se on edessäni niin suurena, niin ihmeellisenä, niin ihanana, minusta tuntuu kuin olisin kokeva ja toimiva niin paljon. Muistatko, että pienenä minulla oli tapana sanoa, että Guckalla oli saturasia, jonka hän joka ilta sai avata minulle? Niin on minusta nyt elämä — se on suuri saturasia, ja sen vieressä istuu salaperäinen kertojatar, joka on tarinoiva minulle ihmeellisistä asioista… Niin, äiti, ihanaa on, kun koko suuri, rikas elämä on edessä — kaikkine taisteluineen…"

Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; tuo vahva usko elämään, nuo hohtavat kevätunelmat täyttivät hänet hartaudentunteella, joka meidät valtaa nähdessämme nuorison totisuus otsallaan, uhma huulillaan ja etsivä, kaukonäköinen, kaihoisa katse silmässään…

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi, hyväileväisesti silittäessään kädellään Svenin päätä:

"Ihmettelen itsekseni, rakkaani, tokko vielä osannet lausua pienen runosi metsästä samoin hurskain tuntein kuin ennen?"

Svenin ilme muuttui ja silmäin väliin muodostui pieni ryppy, joka sai hänet muistuttamaan isäänsä.

"Ymmärrän, mitä tarkotat, äiti, ja sanon vilpittömästi, että hiukan eroa on ehkä olemassa. Katsos, ajassa on niin paljon, joka tarttuu meihin ja heittää ajatukset aloille, joita mieluinten pakenisimme… Mutta yhden asian voin sanoa, äiti, nimittäin, että tunnen, että noista suurista kysymyksistä: 'mistä ja mihin?' 'kuka on Hän? mitä Hän tahtoo!' niistä emme pääse erilleen. Kuinka niitä koetammekin kiertää, jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua niihin käsiksi. Ja tahdon sanoa sinulle myös, ett'en maailmanhistoriassa tiedä mitään niin ihanaa kuin Kristus… Usein mietiskellessäni — ja minä mietiskelen paljon, paljon — kohoaa ihmisen pojan olento eteeni ylhäisessä, yksinkertaisessa majesteettisuudessaan, ja on kuin kuulisin kuiskauksen: 'Minussa on selvitys kaikkiin ajatustesi arvotuksiin'… Ja äiti, olen pitänyt sinulle antamani lupauksen lukea raamattua, vaikka luenkin vain muutamia kirjoja, oikeastaan enin psalmeja ja evankeliumeja. Ja sitten rukoilen usein, usein: 'Älä hylkää minua, Jumala, vaan salli minun palvella sinua nyt ja ijankaikkisesti!'"

"Oma rakas poikani", kuiskasi Ester ja painoi Svenin sydämelleen, "se rukous on jo kuultu. Älä väsy rukoilemasta, niin kerran kaikki elämän arvotukset sinulle selviävät!" — — —

Kahdessa tunnissa ei ennätetä paljon sanoa toisilleen, mutta kun ne ovat vierähtäneet, jättävät ne jälkeensä ajattomuudentunteen, ijäisyvdentunnelman; niin nopeasti ovat minuutit lentäneet niiden mielestä, jotka pitkän eron tai surullisten elämäntapahtumain jälkeen taas ovat löytäneet toisensa.

Ester ja Sven säpsähtivät molemmat lähtökellon helähdystä, kuin olisivat unesta heränneet.

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Sven vastahakoisesti. "Vastahan tähän istuimme!"

"Kyllä, poikani, se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös varmaa", vastasi Ester, "kiiruhdahan nyt, ett'emme myöhästy."

Sven auttoi Esterin ylle, keräsi matkakapineensa ja maksoi velkansa, jonka jälkeen he kiiruhtivat ulos ja tulivat hyvissä ajoin ennättääkseen junaan, joka vajavassa tunnissa vei heidät kotikaupunkiin.

Asemalla olivat vaunut ajajoineen sekä yksi palvelijoista vastassa.
Bengt oli siis ymmärtänyt Esterin lähteneen Sveniä kohtaamaan, sillä
Svenin vuoksi hän ei olisi antanut valjastaa hevosia.

Kun he tulivat kotiin, näytti melkein siltä, kuin olisi asunto ollut autio; Bengtiä ei kuulunut, vain Gucka ja muut vanhat palvelijat olivat vastassa ja tervehtivät pelästyksensekaisella kunnioituksella, niinkuin Sven olisi ollut jonkunlainen martyyri, jota ei sopinut tavalliseen tapaan lähestyä. Mutta Sven esiintyi hyvin "tavallisena"; hän tervehti iloisesti ja ystävällisesti ja pyörähytti Guckaa ympäri, niinkuin ennenkin. Pelästynyt ilme katosikin kohta vanhuksen kasvoilta ja antoi sijaa säteilevän tyytyväiselle hymylle. Jumalan kiitos, he eivät olleet sentään kyenneet poikaa kovin pahasti pitelemään, nuo oppineet peikot, reipas ja iloinen ja kaunis hän yhä oli, heidän uhallaankin!

Sven meni heti isänsä luo. Ester seisoi hetken aikaa oven takana ja kuunteli, mutta ei erottanut ääntäkään, ei liikettäkään huoneesta; kaikki oli hiljaa, niinkuin ei siellä olisi ollut ainoatakaan ihmistä. Ahdistavan levottomuuden tunne laskeutui hänen sydämelleen ja hän kiiruhti pois omaan huoneeseensa, tänä odotuksen hetkenä ajatuksineen, rukouksineen ympäröidäkseen niitä kahta, jotka nyt kohtasivat toisensa.