XIX.
Kun Sven tuli Bengtin huoneeseen, istui tämä lepotuolissaan asennossa, joka ilmaisi sekä sielun että ruumiin väsymystä. Hän ei noussut pojan astuissa sisään, kohotti vain päätään ja loi Sveniin hetkiseksi katseen, joka vihlaisi tämän sydäntä. Niin, hän oli muuttunut näinä viikkoina, hän oli vanhennut ja kuin rappeutunut… Ja siihen oli hänen oma poikansa syypää… Svenin sielussa syntyi ikäänkuin katumuksen ja itsesyytösten aallokko, nyyhkytys väänsi hänen kasvonsa, hän syöksyi isänsä luo, tarttui hänen käteensä ja huudahti:
"Anna anteeksi, rakas isä! Voitko antaa anteeksi minulle?"
Bengt työnsi Svenin luotaan, tosin ei epäystävällisesti, mutta sama väsynyt ilme kasvoissaan.
"Sinä olet tuottanut nimellemme kunniaa, Sven", sanoi hän viimein.
"Niin, isä, tiedän rikkoneeni", vastasi Sven nöyrästi, "tiedän tahranneeni nimemme, ainakin yleisen mielipiteen silmissä. Mutta Jumalan avulla olen sen tahran poistava. Jos saan elää, toivon kerran tuottavani kunniaa sinulle, isä…"
"Minä toivoin sitä", vastasi Bengt, lyhyesti.
"Et saa sanoa niin, isä", huudahti Sven, "et saa epäillä minua!
Sellaiset sanat surmaavat kaiken halun ja rohkeuden…"
"Osota ensin, että sinussa, on hyvää tahtoa, niin tahdon luottaa sinuun…"
"Se ei ole luottamusta, se, isä! Luottamuksensa tulee aina ensin antaa."
"En voi vielä luottaa sinuun, Sven, sieluni on masennuksissa ja tunnen itseni murtuneeksi mieheksi. Luulin itselläni olleen niin paljon voimaa kantamaan, mutta kun isku tuli, huomasin, että olin leikkinyt piilosta oman itseni kanssa; en ollut koskaan uskonut sitä mahdottomuutta, että minun poikani erotettaisiin yliopistosta. Tiedän, että kaikessa, mitä tapahtuu, on Jumalan rakkaus pohjana ja että Hän viimein on johtava kaikki hyvään loppuun; mutta, poikani, minä en voi vielä sitä tuntea. Sinä olet lyönyt minut rammaksi, Sven, myös uskoni Jumalaan; kun sen jälleen löydän, kun taas tunnen itseni Hänen tottelevaiseksi, nöyräksi lapsekseen, ja siihen olen kerran pääsevä — silloin tulee kyllä myös meidänkin välimme hyväksi…"
"Etkö tahdo siis antaa anteeksi, isä?" huudahti Sven kiihkeän liikutuksen vallassa.
Bengt nousi tuoliltaan ponnistetulla liikkeellä. Taas särähti Svenin sydämessä, kun hän näki isän väsyneen ryhdin ja muisti, kuinka suora ja notkea se oli vain pari kuukautta sitten.
"Kyllä, poikani", sanoi Bengt ja ojensi Svenille kätensä, "sydämestäni annan sinulle anteeksi, niin totta kuin Jumala kerran antoi anteeksi minulle, suurimmalle syntisistä. Mutta siitä kaikesta, mikä ilon ja uskon ja toivon nimeä kantaa, siitä en ole vielä saanut kiinni… Mutta tottahan selvinnee … älkäämme enää puhuko tästä… Jäät kai nyt kotiin joksikin aikaa, niin että saamme sitten suunnitella lähimmän tulevaisuutesi…"
Hän nyykäytti pariin kertaan päätään, ystävällisesti, mutta samalla surumielisesti ja väsyneesti hymyten. Sitte meni hän kirjotuspöytänsä ääreen eikä näyttänyt enää panevan huomiota Sveniin.
Kun Sven tuli Esterin luo, oli hän aivan epätoivoisen näköinen.
"Niin, äiti, se oli vaikeata, vaikeinta kaikista", huudahti hän, "isä otti asian, kuin olisi se ollut murhenäytelmä, oikea perheonnettomuus, hän kohteli minua, aivan kuin olisin hukkaan mennyt poika, puhui, että olin lyönyt hänet rammaksi, että hän on murtunut mies, enkä tiedä, mitä kaikkea kauheaa."
"Niin, isä voi kiihtyä, kun hän on traagillisella tuulellaan", vastasi Ester puoliksi hymyillen.
"Niin voikin, totta tosiaan. Enhän minä Herran nimessä liene tehnyt mitään huonoa tekoa enkä liene häväissyt nimeämme, siksi, ett'en ole niin aivan asioissa pysynyt!…"
"Et, poikani, huonoon tekoon et ole syypää, tiedät, ett'ei kukaan niin arvele, kaikkein vähinten isä. Mutta sinä tiedät kyllä myöskin, ett'ei ylioppilasta eroteta joutavuuksien vuoksi ja että monen silmissä on tämä tapahtuma meille häpeäksi. Eivät kaikki ole niin väliäpitämättömiä maailman tuomiosta, kuin sinä ja minä. Mitä luulet koko suvun, mitä luulet ylhäisten, ylpeitten tätien sanovan?"
"No, sen nyt aivan selvästi näen edessäni", sanoi Sven nauraen, "varsinkin voin kuvailla mielessäni, miltä he näyttävät, kun minä, kelvoton kappale, kerran astun heidän eteensä, jos he edes koskaan tahtonevat minua enää nähdä…"
"Niin, isä sai eilen kirjeen Helena tädiltä, ja voin sinulle vakuuttaa, että hänen silmissään oli juttu perhenäytelmä synkintä lajia… No niin, ethän silloin voine vaatia, ett'ei se isästä tunnu vaikealta. Olet koskettanut isän arimpaan kohtaan: hänen isiltä perittyyn sukuylpeyteensä. Isä rukka, siihen kohtaan on monta ja kovaa iskua, sattunut…"
Sven kohautti olkapäitään.
"Missä sitten on kristillinen nöyryys?" kysyi hän ivallisesti.
"Missäkö se on? Niin, poikani, sanonpa sinulle, missä sitä ei ole: meissä itsessämme; sitä ei ole kenessäkään meistä. Ole varma siitä, että ylpeyttä voi piillä sinunkin korskassa välinpitämättömyydessäsi ihmisten arvosteluista. Nöyryyttä, todellista nöyryyttä on vain yhdessä, Hänessä, joka taisi antaa itsestänsä tuon ihmeellisen todistuksen: 'minä olen siveä ja nöyrä sydämestä'. Ainoastaan häneltä voi kova, kapinallinen sydämemme oppia nöyryyttä. Ja voit olla varma, että isä sitä Hänen koulussaan oppii. Mutta paljon rukousta, paljon taistelua, paljon sydämen seurustelua nöyryyden Herran kanssa vaaditaan, ennenkuin voimme kokonaan antautua Hänelle. Ja meidän, joilla ei ehkä ole niin kovaa taistelua kestettävänä intohimojamme vastaan, meidän ei pidä tuomita ankarasti sitä, jonka voitto kerran on oleva myös ihanampi kuin muiden, niinkuin hänen taistelunsakin oli vaikeampi…"
"Niin, olet oikeassa, rakas äiti", vastasi Sven liikutettuna, "en tahdo tuomita isää, Jumala minulle anteeksi antakoon, enhän ole tuottanut isälle muuta kuin huolta eikä hän ole sanonut minulle ainoatakaan kovaa sanaa…"
Nyt seurasi päiviä, jolloin ahdistettu, raskas tunnelma painosti kotia. Bengt ei ollut epäystävällinen Svenille, pikemmin päinvastoin, mutta hän oli vaitelias ja umpimielinen, ja niinkuin tavallisesti, kun hän kävi kovaa sieluntaistelua, heittäysi hän työhön ja etsi yksinäisyyttä. Usein matkusti hän varhain aamupäivällä Vångaan, jossa viipyi koko päivän, ja iltaisin läksi hän joskus pitkille kävelyretkille, omat ajatuksensa ainoana seuranaan.
Mitä Sveniin tulee, oli hänet vallannut runokuume ja hän istui milt'ei kaiket päivät kirjotuspöytänsä ääressä. Hänellä oli muutamia huoneita kolmannessa kerrassa, minne Ester oli järjestänyt hänelle pienen asunnon, josta oli kaunis näköala lahdelle, ja huonekaluja ja muuta sisustusta valitessaan oli hän etsinyt juuri niitä muotoja ja värejä, jotka olivat Svenin erikoisaistin mukaisia. Sven nautti tuntiessaan ympärillään hivelevää hiljaisuutta viime aikojen kaiken levottomuuden jälkeen, hän nautti päivänpaisteisesta, kimmeltävästä merenlahdesta, joka levisi hänen ikkunansa edessä; mutta enin hän nautti, kun hän kuuli oven varovasti aukenevan ja kun Esterin suloiset, hymyilevät kasvot kurkistivat hänen olkansa takaa ja hellät, äidinkädet lempeällä väkivallalla riistivät hänet kirjotuspöydän äärestä saadakseen hänet aamiaista nauttimaan tai hetkiseksi lepäämään. Ajatukset nousivat hänen sielustaan niin selvinä ja elävinä, hänestä tuntui, ettei kirjottaminen koskaan ollut käynyt niin helposti ja nopeasti kuin nyt, ja muisto isän ja hänen välisestään epäsoinuusta oli vain kuin äkkiä kohoovan ja yhtä äkkiä haihtuvan pilvenhattaran varjo.
Välistä laski hän kynän syrjään, nojasi päätä käteensä ja katseli uneksien meren yli.
"Minun pitäisi tuntea itseni murtuneeksi", ajatteli hän; "sitä, mitä on tapahtunut, pitää moni, vieläpä oma isänikin, häpeänä!… Ja silloin istun minä tässä ja tunnen itseni vain onnelliseksi… Mutta en tosiaankaan voi sitä auttaa … minä olen kai jollain lailla vaillinainen ja sovittamattoman takaperoinen… Kuinkahan oppisin edes olemaan pahoillani asioista, joiden vuoksi muut surevat itsensä kuoliaaksi, ja levollinen pikkuseikkain suhteen, joista muut eivät välitä vähääkään?"
Hän pudisti päätään ja kasvoille levisi huolestunut ilme, joka kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin hattarain varjot hänen ajatuksistaan.
Välistä, kun Ester tuli hänen luokseen, luki hän ääneen, mitä oli kirjottanut; ei hän kuitenkaan aina saanut maistaa kiitoksen makeutta, välistä täytyi hänen kuulla ankaria arvosteluja, jotka hän kuitenkin aina otti lapsellisella hyvänsävyisyydellä vastaan.
"No, aiotko julaista tämän?" kysyi Ester kerran pitemmältä kuultuaan.
Sven katseli miettien eteensä.
"En tiedä", sanoi hän viimein, "se on kyllä hyvin epäkypsää, vaikka minä tietysti olen siihen ihastunut. Sitä paitsi, äiti, minulta puuttuu vallan eräs kiihotin, joka on kirjailijalle välttämätön — minussa ei ole kunnianhimoa, ihmisten kiitos on minulle aivan yhtä yhdentekevä kuin heidän moitteensa…"
"Tuo kuulostaa rikkaan ylimielisyydeltä, Sven; jos olisit vähemmän varma vallotuskyvystäsi, et olisi myöskään niin suurisanainen…"
"Paljon mahdollista", vastasi Sven hymyillen hyväntahtoista ja samalla hieman uhkamielistä hymyä, "mutta tällaisenani ei minussa tosiaankaan ole kunnianhimoa. Tahdon ainoastaan osua ihmisten ajatuksiin, tahdon puhua heille, erittäinkin muutamille määrätyille, tahdon sanoillani herättää väittelyä ja häiriötä. Tuumin siksi itse kustantaa kirjani ja sitte lähettää sen juuri sinne, missä haluan sen nostavan vanhaa pölyä ilmaan. Se tosin tulee maksamaan pari tuhatta kruunua, mutta jotain iloakin pitänee olla falkensterniläisistä miljoonista…"
"Sinäpä olet soma, Sven; käsittelet isän rahoja, kuin olisivat ne omiasi…"
Sven nousi.
"Niin, tiedätkö, äiti, teen mielestäni isälle todellisen palveluksen, kun autan häntä hiukan iskemään rahakirstujensa suonta…"
"Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sen palveluksen tekevät hänelle jo tarpeeksi monet. Eikä sinun liioin tarvitse pelätä, että isä kitsastelee. Tiedän kertoa sinulle, että hän panee menemään kaikki vuotuiset tulonsa ja vielä enemmänkin…"
Sven nyykäytti hyväksyvästi päätään.
"Se on ilahuttavaa kuulla, äiti, ei koskaan voi antaa liiaksi. Rahojen täytyy ulos maailmaan … ulos … ulos … silloin niistä tulee raikasta verta, joka virtaa kansallisuuden elämään; muutoin tulee niistä mätäpaiseita, jotka kerran puhjettuaan myrkyttävät kokonaisia perheitä. Tiedätkö, mitä aion tehdä, kun saan perintöni — joll'ei isä tee minua perinnöttömäksi, johon hänellä kyllä on paljon syytä…?"
"En, mutta luulenpa, ett'et anna sen jäädä kassakaappeihin…"
"Aion sirottaa sen kaikkeen maailmaan — sirottaa sen elämääsynnyttäviksi siemeniksi… Lapsilleni — jos nain ja saan lapsia, ei pidä jäädä muuta perintöä kuin hyvä kasvatus ja niin paljon rahaa, että voivat alkaa jotakin ammattia."
"Oh, Sven, niinkö pitkälle aiot mennä…"
"Niin, juuri niin pitkälle, äiti!… Luuletko sinä, että ihmiset tekevät minkään palveluksen lapsilleen antamalla heidän periä rahoja? Ei, heidän pitää periä työkykyä ja elämänhalua ja rohkeutta murtaa tiensä, ja rahat vain ovat esteenä ja särkevät tuon kaiken. Terveessä köyhyydessä piilee elämänkykyä — tiedätkö, miksi olen sellainen kuin olen? Siksi, että olen sinun poikasi, siksi, että olen sinulta perinyt köyhyyden elämänvoimaa… Kerron sinulle jotain, äiti, mutta sinun täytyy luvata, että se jää meidän salaisuudeksemme, niinkuin sadut pyhästä Genovevasta ja pikku laululintusesta… Minusta tulee kerran Ruotsin Carnegie ja Ruotsin Crossley!…"
Hän nousi ja silmät loistivat veitikkamaisina ja haaveksivina. Esteristä tuntui, kuin olisi hän tuota katsetta verhoavan hohteen läpi nähnyt poikansa sielun pohjaan asti, ja kaikki, mitä hän näki, oli puhdasta kuin kirkkain kristalli…
"Sinä et tiedä, kuka on Crossley, äiti", jatkoi Sven innokkaana, "hän oli rikas tehtailija, joka kotikaupunkiinsa raivautti suuren puiston köyhälistölle. Niin aion minäkin tehdä; Krokenin varsilla Hemsjössä, missä vallitsee niin suuri köyhyys ja kaikki on niin rumaa, sinne laitatan puiston ja siellä saa kansa virkistää mieltään soitolla ja leikeillä. Sitte rakennutan uudelleen työväen asunnot, nuo rumat hökkelit, ja niiden sijaan laitatan kodit työmiehilleni, oman tuvan puutarhoineen jokaiselle. Minä poistan rumuuden heidän elämästään, opetan heitä rakastamaan luontoa ja istutan sen kauneutta heidän arkielämäänsä. Uskon, että sellaisissa oloissa voi kehittyä paremmaksi ihmiseksi, kuin jos aina on vain rumuuden ympäröimä, niinkuin nyt työmiehet…"
"Niin, tuo kuuluu kaikki hyvin hyvältä", sanoi Ester hymyillen, "toivon, että saat toteuttaa edes osan kauniista unelmistasi. Mutta siihen tarvitaan kyllä rahaa … parasta lie, että isä alkaa säästää sinua varten…"
Hän nauroi veitikkamaisesti ja Sven yhtyi häneen.
"Voi, sitä ei ole tarvis, äiti — jos isä tahtoo ryhtyä näyttelemään aikomaani Carnegien tai Crossleyn osaa, niin sitä mieluisempi minulle! Kuta ennemmin, sitä parempi!…"
Mutta, päivät vierivät ilman että Bengt ja Sven olivat joutuneet lähempiin puheisiin. Sven istui yhä huoneessaan ja kirjotteli, käveli Esterin kanssa, kävi tapaamassa vanhoja ystäviä ja näytti viihtyvän erittäin hyvin; mutta Bengtin otsalla lepäsi yhä pilvi, joka osotti, ett'ei hän vielä ollut päässyt sopusointuun oman itsensä kanssa.
"Bengt", virkkoi Ester eräänä iltana, kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, "sinä et saa tuolla tavoin surra sitä, mikä on tapahtunut; en usko, että se on oikein, luulen, että se on kiittämätöntä Jumalaa kohtaan. Ajattele, mikä sanomaton onni on, että saimme poikamme takaisin yhtä puhtaana ja jalona kuin hänet jätimme! Olihan tuo juttu ikävä, mutta oikeastaan kai ylpeytemme ja turhamaisuutemme on siinä enin kärsinyt!…"
"Niin, niin", vastasi Bengt hajamielisen näköisenä, "sinä olet oikeassa, enkä minä sitä surekaan, tuo pieni haava on jo parantunut ja kasvanut umpeen!…"
Ester loi häneen kysyvän katseen.
"Suren itseäni, Ester", vastasi hän ja hänen katseensa synkistyi, "suren kurjaa, syntistä sydäntäni. Voi, ihminen ei tunne itseään, ennenkuin hän on tullut elämän taistelussa koetelluksi; silloin vasta aukenevat sielumme syvyydet ja me saamme nähdä, mitä ne kätkevät helmassaan. Me kudomme niin monet mieluisten haaveilujen hämähäkinverkot noiden kuilujen yli, ja kaiken sellaisen täytyy särkyä. Olin silmissäni niin suuri ja vapaa ja oivallinen, siksi ett'en tehnyt mitään pelastaakseni Sveniä ja meitä kaikkia erottamisen häpeästä, vaan että tahdoin antaa Jumalan yksin johtaa, ja kun Hän teki sen, mutta oman tahtonsa mukaan eikä minun, silloin hautasi oma suuruuteni minut alleen kuin vaivaisen kääpiön, silloin huomasin, että vapauden sijasta olin ollut oman turhamaisuuteni, oman ylpeyteni orja. Oi sinä mahtava, ihmeellinen Näkymätön!" lisäsi hän, pannen kätensä ristiin kiihkeän liikutuksen vallassa, "kuinka sinä aina lopuksi masennat meidät sinun kanssasi riidellessämme, kuinka ymmärrät osua juuri kupeittemme arimpaan kohtaan ja teet meidät koko elämäksemme ontuviksi, sinun kätesi jälkeä kantaviksi!…"
Mutta eräänä iltapäivänä, kun he olivat juoneet kahvia salissa, sanoi
Bengt äkkiä hetkisen vaitiolon jälkeen:
"Niin, ehkä nyt ottaisimme tulevaisuutesi hiukan puheeksi, Sven. Oikeastaan ei kai enää käyne juuri päinsä, että kuljeksit täällä mitään tekemättä. Mihin olet itse ajatellut ryhtyä ensi tilassa?…"
Sven, joka istui ikkunan luona ja katseli lahdelle, nousi ja tuli isän luo.
"Olen ajatellut", alkoi hän epäröiden, "jos sinulla, isä, ei ole mitään sitä vastaan … minä ja onnettomuustoverini, Max Strömer, olemme sopineet ulkomaanmatkasta … se on, hänhän on köyhä poika, mutta ajattelin … se on, toivon, että olisit niin hyvä, isä, ja maksaisit hänen matkansa … aiomme asettua Oxfordiin täksi vuodeksi, kunnes rangaistusaikamme on lopussa…"
Bengt ei heti vastannut; hän kohautti vain olkapäitään ja siveli pari kertaa kädellään partaansa.
"En juuri tiedä, lieneekö oikein viisasta päästää kaksi tuollaista, rajupäätä yhdessä ulos maailmaan… Silloin varmaan syntyy taas uusia, juttuja Oxfordissa…"
"Etkö siis tahdo uskoa minuun, isä?" huudahti Sven kiivaasti.
"En usko muihin kuin Jumalaan", vastasi Bengt jyrkän kiihkeällä äänellä.
"Mutta olethan antanut minulle anteeksi?"
"Olen, poikani, olen antanut anteeksi sydämestäni, täydelleen. Älkäämme enää puhuko siitä, mennyt on unohdettu — nyt on meidän ajateltava tulevaisuutta…"
"Ei, Bengt", sanoi Ester, astuen esiin ja laskien kätensä hänen olalleen, "sinä et ole antanut anteeksi, sillä anteeksianto ei ole vain unohdusta, se on myös luottamusta ja halua luottamuksensa kautta nostaa ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Muistatko, että kerran ennen olen sinulle nämä samat sanat lausunut?"
Bengt nousi kiivaasti.
"Muistatko sitä hetkeä, Bengt?" kuiskasi Ester ja katsoi häntä silmiin; "silloin tarvitsit itse toisen luottamusta voidaksesi elää, ja minä luotin sinuun ja Jumala luotti sinuun, ja siksi kykenit nousemaan. Anna nyt, mitä silloin sait!"
Yli Bengtin synkkien piirteiden hiipi kuin värisevä valonvälkähdys. Hän laski kätensä Esterin vyötäisille ja painoi hänet itseään vasten, mutta ei kiihkeästi ja intohimoisesti kuin rakkauden syleilyyn, vaan sanomattomalla, lämpimällä hellyydellä, niinkuin silloin syleillään, kun kaksi ihmisolentoa solmeutuu toisiinsa ainaiseksi, erottamattomiksi.
"Lähde, rakas poikani", sanoi hän vapisevin äänin, "lähde, minne tahdot ja haluat. Luotan sinuun, tiedän, ett'et tästä lähtein koskaan tuota minulle muuta kuin vain iloa … siksi…" — hän kumartui Esterin yli ja lisäsi katseella, johon kätkeysi kokonaisen elämän kiitos ja tunnustus: "siksi, että olet hänen poikansa!"
Sven seisoi jonkun matkan päässä ja katseli vanhempiaan. Hänestä tuntui, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin isän kasvot, joissa silmät kosteina kimalsivat ja joihin syvät tunteet, kirkastunutta hohdetta hänen piirteittensä yli levittäen, painoivat milt'ei tuskallisen voimakkaan ilmeensä. Hän muisti, mitä äiti kerran hänen pienenä ollessaan oli hänelle kertonut aavan meren kauneudesta, kun aallot viimein laskeutuvat lepoon ja helmassaan kuvastavat taivaan ihanuutta … tänä hetkenä, niin hänestä tuntui, näki hän tuon näyn.
Hän tunsi itsensä niin lapsellisesti yli äyräittensä onnelliseksi. Hänen huoleton uneksija-luonteensa kylpi hetken auvossa kuin valon ja riemun aallossa; hänen mielensä oli kuin ennen lapsena, kun hän istui kamarinsa lattialla ja viserteli pieniä laulujaan "suuresta auringosta".
Sillä nyt valoi "suuri aurinko" säteitään yli hänen nuoruutensa, ja se suuri aurinko oli isän ja äidin sydämestä säteilevä rakkaus, heidän, jotka sielujen näkymättömiä teitä olivat löytäneet toisensa ja löytäneet Jumalansa tässä elämässä ja ijäisiksi ajoiksi.