Saulus Tarsolainen: Erään sielun historia

by Mathilda Roos

I.

Saulus, fariseus.

Oli kolmas hetki eräänä päivänä Sif-kuuta, kristillisen ajanlaskun 37 vuosi. Talvi oli loppunut, viimeinen sade oli nykyään kostuttanut maata, ja kesä oli tullut. Vuorten huippujen ympäri, vierevien kunnasten, tummien öljypuulehtojen, kimaltelevien hopeapoppelien ja uhkean viheriäin viikunapuiden yli kaareili läpikuultava ilma, jossa kaikki äänet kuuluivat heleästi, kaikki esineet näyttäytyivät ikäänkuin peitettyinä valkeaan hohteeseen. Vieno lämpö kylvetti päivällä nisu- ja ohravainioita, jotka olivat täydessä tähässä odottaen leikkaajan sirppiä; mutta illan tullen nousi maasta höyryjä, jotka kietoutuivat vainioiden ja laaksojen ympäri harsomaisena utuna, ja yöllä laskeusi viljava kaste, joka, kun aurinko nousi Öljymäen yli, kimalteli viheriässä maassa kuni tuhannet jalokivet.

Mutta nyt oli aurinko ehtinyt Öljymäen yli ja valaisi tummansiniseltä taivaalta Jerusalemin temppelin huippuja, jonka kultainen katto heijasti kimaltelevaa valoa, marmorin esiintyessä valkealla kiillolla temppeliä ympäröiväin esikartanoiden pylväskäytävissä, sen portaissa ja seinissä.

Yläkaupungilta, lounainen osa Jerusalemia, ja alakaupungilta, jota myös Akraksi nimitettiin, ja joka, ympäröiden sekä pohjois- että eteläpuolelta kaakossa sijaitsevaa temppelivuorta, oli puolikuun muotoinen, minkä keskus yhdistyi syvään Tyropöonin laaksoon, joka luoteesta kaakkoon jakoi Jerusalemin kahteen osaan — tulvaili eri-ikäistä ja -säätyistä väkeä temppeliin. Niillä suurilla portailla, jotka yläkaupungilta johtivat Tyropöoniin ja sieltä temppeliin, sekä temppelivuorta ja alakaupunkia yhdistävillä teillä näkyi kansaa käyvän ylös ja alas. Ja niissä neljässä portissa, jotka pakanain esikartanolta olivat länteen päin, vilisi kirjava-pukuista väkeä edestakaisin. Väliin näkyi noita kullalla ja hopealla silattuja portteja vastaan loistava turbaani ja tummat kasvot; väliin kiiltävä roomalainen kypäri; väliin tuo tuttu valkoinen levätti, jonka alta vilahti toisinaan kultainen, loistavasti kirjailtu vyöhyt, toisinaan yksinkertainen nahkavyö, joka kiinnitti alusvaatteita.

Myöskin itäisiltä porteilta, jotka olivat Josafatin laaksoon päin, tuli temppelissä-kävijöitä. Erittäin eräässä, joka oli yksinomaan aiottu naisille, vallitsi vilkas liike. Kauniita, nuoria tyttöjä hunnutettuina ja vaaleissa puvuissa, komeita juutalaisia vaimoja viisti portissa olevain likaisien kerjäläis-naisten ohi, menivät pakanain ja kansan esikartanoiden kautta idässä sijaitsevaan "naisten esikartanoon", jossa he panivat lahjansa uhriarkkuun.

Pakanain esikartanoon täytyi kaikkein ympärileikkaamattomain pysähtyä; tämä paikka osoittikin vilkkaan kuvan niistä eri kansallisuuksista, jotka siellä olivat edustettuina. Jos ken oli tietämätön, että oli kielletty menemästä sisemmäksi temppeliin, niin tarvitsi hänen vain luoda silmäys kansan ja pakanain esikartanoiden väliseen muuriin pystytettyihin pylväisiin, joihin oli kreikaksi ja latinaksi kirjoitettu: "Kukaan muukalainen ei saa astua pyhäkköön." "Kuninkaalliseen pylväskäytävään" heitti aurinko säteensä valkealle marmorille pylvästen välistä. Alhaalla lepäsi laakso, joka etelässä rajoitti temppelivuorta, hiljaisena ja hämärässä; kun katsoi sinne, tunsi heikkoa pyörrytystä, joka ikäänkuin liiteli ylöspäin tuosta salaperäisestä syvyydestä. —

Nojautuneena yhteen pylvääseen seisoi eräs nuori mies ja katseli laakson ja temppelivuoren ylitse kaupunkiin, jonka tasaiset, valkeat katot jyrkästi kuvastivat rajaviivojaan selkeässä kesäilmassa.

Hän oli puettu roomalaisen sotamiehen varukseen, kypäriin ja rintahaarniskaan, hänen kädessään oli soikea kilpi ja miekka, ja hänen tumma ihonsa ja jyrkät kasvonpiirteensä kuvastuivat eloisasti valkeata marmoria vasten.

Hän näytti huomaamattaan olevan erään toisen nuorukaisen innokkaiden katseiden esineenä. Tämä kulki useita kertoja hänen ohitseen, väliin seisahtuen ja katsellen häntä, väliin hymyillen ja päätään pudistaen vetäytyen sivulle, tullakseen heti takaisin tähystämään muukalaista.

Viimein säpsähti tämä siitä, että käsi laskettiin hänen olalleen. Hän rypisti hieman kulmiaan, kääntyi äkkiä ja näki edessään yksinkertaiseen juutalaiseen pukuun vaatetetun nuorukaisen, jonka alusvaatteet olivat kiinnitetyt nahkavyöllä.

"Sekstus!" huudahti tuo nuori juutalainen iloisella hymyllä, "oletko se sinä, vai etkö? Olen useita kertoja käynyt ohitsesi ja tarkastanut sinua, mutta en ole vielä varma oletko se sinä…"

"Kyllä asiassa on perää, minä olen todellakin minä", vastasi nuori roomalainen soturi hymyillen, "ja sinä olet Joel, jaarittelija, kuten sinua nimitimme! Etpä ole muuttunut siitä asti, kun olimme Tarsossa tovereita, ja sinä alituiseen toimitit meille nuhteita lörpöttelemiselläsi ja ilveilläsi…"

Nuo kaksi miestä nauroivat sydämellisesti ja tervehtivät toisiaan vanhoina tovereina.

"Mutta mistä syystä kohtaan sinut täällä roomalaisena sotamiehenä?" alkoi kielevä Joel, "sinähän kudoit telttakankaita ja aioit kauppiaaksi?"

"Sen täytyi minun heittää siksensä", vastasi Sekstus kiivaasti. "Minä ja muutamat muut pojat teimme eräänä iltana ruman kepposen, me löimme rikki eräät kangaspuut, emmehän liene olleet oikein selviä, ja sitte me kaikki karkasimme. Minulla oli paljon vastuksia, mutta viimein tulin Roomaan ja rupesin sotamieheksi, ja nyt olen täällä auttaakseni maaherraa Marcellusta pitämään kansaa kurissa, joka, päättäen kaikista täällä vallitsevista uusien aatteiden levittäjistä ja kansan viettelijöistä, näyttääkin tarpeen vaatimalta. Ja sinä?"

"Minäkö?" virkkoi Joel, joka Sekstuksen viimeisistä sanoista rypisti otsaansa, "minä olen täällä herrani Saulus tarsolaisen kanssa, jonka palvelukseen rupesin, kun ikävystyin telttakangasten kutomiseen…"

"Kuka on Saulus tarsolainen?"

"No, etkö sitä tiedä?" vastasi Joel niin paheksuvalle muodolla, kuin jos ystävänsä oli sen sijaan kysynyt, kuka Moses tahi Abraham oli, "Saulus tarsolainen", lisäsi hän ylvästellen, "on mahtava herra, oppinut fariseus, jota kansa suuresti kunnioittaa. Kaikki sanovat, että hän ensi vaalissa tulee valituksi korkeaan neuvostoon, johon hän onkin itseoikeutettu. Ja hän on se, joka on kukistava kapinoitsijat, sillä hän harrastaa palavalla innolla isäimme uskoa, ja Abrahamin Jumala on hänen kanssaan. Hän kiistelee mahtavasti synagoogissa ja päivä päivältä hävittää hän joitakin niistä rikkaruohoista, joita tuo ristiinnaulittu pettäjä on kylvänyt kansaamme".

"Väitteleminen ja puheiden pitäminen on tosin kaunista ja hyvää", vastasi roomalainen halveksivalla hymyllä, "mutta ilman roomalaisten miekkaa kävisi teidän kuitenkin aikaa myöten nolosti. Mitä olisitte tehneet, jos ei Pilatus olisi antanut teille lupaa ristiinnaulita Jeesus natsarealaista? Vielä tälläkin hetkellä hän saarnaisi täällä, ja papistonne olisi mielipahasta repinyt tukkansa. Mutta sanoppas, kutka tänään tuodaan neuvoston eteen tuomittaviksi? Olen kuullut monta kummallista tarinaa heistä — että he pääsivät pois vankilasta, vaikka vartijat olivat ulkopuolella, ja ovet olivat suljettuina; että he parantavat sokeita ja rampoja ja muuta semmoista. Kuuluvatko hekin tuon merkillisen natsarealaisen puoluelaisiin?"

"Kuuluvat niinkin!" vastasi Joel vilkkaasti, "ne ovat hänen opetuslapsiaan, hänen niinsanottuja apostoleitaan. He saarnaavat mielettömän tavoin hänen oppejaan; tuolla Salomonin pylvästössä he tavallisesti kiihoittavat kansaa sekä Jumalaa että esivaltaa vastaan. Ei mikään ole heistä pyhää. Olen omin korvin heidän kuullut sanovan, että tuo väärä natsarealainen profeetta on käskenyt hylkäämään isän ja äidin hänen tähtensä. Onpa tuo kaunista oppia, eikö niin? Aivan vastoin Moseksen pyhää lakia, joka käskee meidän kunnioittamaan isää ja äitiä. Mutta hiljaa … tuolla he tulevat … näetkö, tuolta … mennään sinnepäin, niin näemme paremmin heidät…"

Nuo molemmat nuoret miehet lähtivät pylväskäytävästä ja sekaantuivat väkijoukkoon, jossa nyt nähtiin aaltoilevaa liikettä ja kuultiin vilkasta kuiskinaa. Kaikki likistivät ja tuuppivat toisiaan nähdäkseen molempia vankeja, jotka vahtien ympäröiminä liikkuivat verkalleen kartanon poikki. Ei kumpikaan vangeista näyttänyt kuitenkaan huomaavan kansan uteliaisuutta, vielä vähemmin vaivasi se heitä. Toinen heistä oli vähän yli keski-ijän, ja hänellä oli voimakas ruumis ja karaistut, päivänpaahtamat kasvot. Katseensa oli vapaa, melkein iloinen, osoittaen tuota sielun tyyntä rauhaa, jota ei mitkään ulkonaiset myrskyt voi häiritä.

Toinen oli useita vuosia nuorempi kumppaniansa, ja hänen vartalonsa oli hoikka sekä hieno kuin nuorukaisen. Hänen lempeät, siniset silmänsä olivat haaveksivat, ilmaisten hengen ylevyyttä, mutta kun hän joskus loi katseensa ympärillä oleviin, kuvastui siinä sama rohkeamielisyys, joka kunnosti tuota vanhempaa vankia.

"Näetkö, miten julkealta ja voittoriemuiselta tuo kaljupää näyttää?" huudahti Joel, joka nyt Sekstuksen kanssa oli tullut vankien luo. "Mutta odotappas, aurinko ei vielä ole laskenut, ennenkuin pääsi keikahtaa maahan, itserakas natsarealainen!"

Sekstus veteli partaansa ja heitti pilkallisen katseen Joeliin.

"Se ei käy niin nopeasti, kuin luulet, ystäväni! Erehtyisinpä suuresti, jos ei tuolla miehellä olisi pää oikealla paikalla ja antaisi teille yhtäpaljon tekemistä kuin väärä profeetta itse!"

"Ehkä", vastasi Joel yhä enemmän kiihoittuneena, "sillä he ovat liitossa perkeleen kanssa ja villitsevät kansaa hänen lumouksillaan samoinkuin heidän niinsanottu mestarinsa. Heitä on jo useita kertoja vakavasti varoitettu ja kehoitettu lakkaamaan saarnoistaan ja kujeiluistaan rampojen ja sokeain suhteen, ja kun ei mikään auttanut, pantiin he vankeuteen. Mutta kuinkas kävi! Kun heitä aamulla aiottiin tuoda neuvoston eteen, ja oikeudenpalvelijat menivät heitä noutamaan, oli perkele vapauttanut heidät vartijain kuulematta ja näkemättä mitään. Ja sitte he alkoivat tavallisen saarnaamisensa jälleen, kunnes päällikkö tuli kutsumaan heitä neuvoston eteen. Nyt näemme, onko saatana edelleen halukas auttamaan heitä!"

"Teidän neuvosherranne varmaankin kunnioittavat suuresti saatanaa, koska he ovat niin sääliväisiä hänen suosilaitaan kohtaan", vastasi Sekstus pilkallisesti. "Jos joku Roomassa uskaltaa hiiskahtaakaan keisaria vastaan, niin on paikalla pää poikki, mutta täällä on pitkät mutkat ja metkut vähäpätöisten kapinoitsijain kanssa."

Joel ei vastannut. Hän rypisti kulmiaan, ja vastenmielinen tunne siitä, että hän kuului vapaudettomaan kansaan, jonka neuvostolla ei todellakaan ollut kuolemaan tuomitsemisen oikeutta, keskeytti hetkeksi hänen kerskuvat sydämenpurkauksensa.

Sillä aikaa jatkoivat vartijain ja heidän päällikkönsä ympäröimät vangit kulkuansa kansan esikartanoon. Täälläkin oli paljon kansaa koolla; temppelipalvelusta toimittavia leviittoja, jotka asuivat muurin sisäpuolella olevissa rakennuksissa; pappeja ja fariseuksia sekä oppilaita, jotka tulivat siellä sijaitsevasta synagoogasta, liikkui sekaisin. Mutta koska kaikki täällä olivat juutalaisia, ei näköala ollut niin kirjava kuin ulkona. Valkoinen väri oli puvuissa vallitsevana sekä noissa pitkissä alusvaatteissa että valkeissa viitoissa, joita muutamat kantoivat hartioillaan.

Vangit kulkivat kartanon poikki hiljaisuuden vallitessa ja vietiin sitte portaita myöten n.s. "neljäkäskivi-saliin", jossa olivat ovet kummallakin puolella, ja jonka ulkopuoli oli kansan ja sisäpuoli pappien esikartanoon päin. Tämän alttarilta nousi vielä savua aamulla uhratusta lampaasta.

Tähän saliin kokoontui korkea neuvosto joka päivä käyttämään lakia ja oikeutta Israelin kansalle.

Tänään olivat nuo seitsemänkymmentä jäsentä melkein kaikki saapuneet.
Sitäpaitsi oli suuri joukko pappein puoluetta kokoontunut, vanhimmat
sekä kaikki, jotka kuuluivat ylimmäispapilliseen sukuun, kuten Hannas,
Kaifas, Aleksander, y.m.

Kun tuomarit olivat asettuneet tavallisille puolikuun muotoisesti sijoitetuille paikoilleen, ja molemmat sihteerit, jotka aina olivat saapuvilla neuvoston istunnoissa, olivat valmiit kirjoittamaan neuvosherrain päätöksen, alkoi neuvoston puheenjohtaja eli nasi kuulustelun, kehoittaen muutamilla vakavilla sanoilla todistajia harkitsemaan sanottavansa, jonka jälkeen itse oikeudenkäynti alkoi.

Useampia todistajia kutsuttiin esiin ja kuulusteltiin; ensin niitä oikeudenpalvelijoita, jotka olivat tavanneet vankilan suljettuna ja tyhjänä, kun he menivät noutamaan noita kahta pahantekijää, sitte niitä miehiä, jotka nykyään olivat nähneet syytettyjen, ylimmäisen papin kielloista huolimatta, saarnaavan natsarealaisen oppia ja kiihoittavan kansaa.

Kaikki todistukset olivat kiihkeitä ja yhtäläisiä. Ne eivät jättäneet syytetyille mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaan esitettiin mitä jyrkimmässä muodossa. Pietari ja Johannes, natsarealaisen seuraajat eli apostolit, joiksi he itseään nimittivät, olivat näyttäneet suunniteltua uhkaa sekä juutalaisten lakia että keisarillista esivaltaa kohtaan.

Sitte seurasi parin minuutin syvä, äänetön odotus. Synkeinä ja ankarina istuivat korkeat herrat; muutamat tuijottivat miettiväisinä eteensä, toiset loivat pikaisia silmäyksiä naapureihinsa. Kaikki tänne kokoontuneet huomasivat enemmän tahi vähemmän selvään, sen mukaan kuin heillä oli enemmän tahi vähemmän maallisia etuja valvottavina, että tässä esiintyi välinpitämätöntä uppiniskaisuutta, josta voisi seurata suuri vaara, ellei sitä perinpohjaisesti rangaistaisi.

Ylimmäinen pappi, keski-ikäinen mies, veltolla, ryppyisellä naamalla, jonka piirteet sillä hetkellä värisivät tukahutetusta harmista, nojautui eteenpäin ja antoi merkin, että vangit tuotaisiin lähemmäksi.

Nämät tottelivat käskyä ilman epäilystä tahi pelkoa. Pietari, vanhin heistä, esiintyi nopein askelin, Johannes sitävastoin läheni hitaasti, silmät yhä puoleksi maahan luotuina, ikäänkuin peljäten saastuttaa ajatuksiaan ulkonaisilla esineillä.

Muutamaksi silmänräpäykseksi loi ylimmäinen pappi terävät, syvällä olevat silmänsä apostoleihin; sitte hän oikasi itsensä nopeasti, pisti toisen kätensä kullalla kirjaillun vyönsä sisäpuolelle ja huusi mielenliikutuksesta ja vihasta värisevällä äänellä:

"Te miehet, emmekö ole ankarasti ja selvillä sanoilla kieltäneet teitä opettamasta kansaa kuolleen natsarealaisen nimessä? Eikö hänen kuolemansa tuottanut meille tarpeeksi levottomuutta ja huolta, ja nyt tahdotte jälleen saattaa hänen verensä meidän päällemme. Eikö teitä jo ole rangaistu uppiniskaisuudestanne, ja sen sijaan, että osoittaisitte kuuliaisuutta käskyillemme, täytätte Jerusalemin tällä vaarallisella opilla, kiihoitatte helposti vieteltävää kansaa sekä häiritsette sitä rauhaa, joka viimeinkin on kalliisti ostettu vuodatetulla ihmisverellä. Syytetyt, mitä voitte vastata näihin oikeudenmukaisiin syytöksiin?"

Seurasi jälleen syvä äänettömyys salissa; kaikkein katseet siirtyivät ylimmäisestä papista Pietariin. Tämä astui vielä askeleen eteenpäin, katsoi tuomariaan lakkaamatta silmiin ja sanoi sitte vakavalla äänellä:

"Ei paljon, mutta kyllä tarpeeksi, ollaksemme puhtaita sen lain edessä, jonka mukaan me ainoastaan tahdomme tulla tuomituiksi. Te olette kieltäneet meitä julistamasta Herran Jeesuksen oppia, ja maailman mahtavina on teillä oikeus antaa käskyjä ja vaatia kuuliaisuutta. Mutta teidän yläpuolellanne on korkeampi laki, jota ei kukaan voi väistää, kaikkein vähemmin me, hänen opetuslapsensa: enemmän on kuultava Jumalaa kuin ihmisiä. Ja isäimme Jumala on herättänyt Jeesuksen vapahtajaksi, tuottaakseen Israelille syntein anteeksiantamuksen ja johdattaakseen sitä parannuksen tielle, ja hän on ottanut todistajiksi meidät, joille hän on lahjoittanut pyhän hengen, ja antaa sen kaikille, jotka häntä kuulevat. Mikä on syynä, ettette te, kirjanoppineet ja lainoppineet, tunne häntä, valittua ja lähetettyä, te, jotka tutkitte kirjoituksia ja ymmärrätte niiden pyhät sanat? Ettekö ole siellä lukeneet lupauksesta, jonka Jumala on antanut kansalleen, että hän kerran lähettäisi vapahtajan pelastamaan heitä, ei maallisista siteistä, vaan hengen kahleista, synnistä? Ja ettekö käsitä, että tämä vapahtaja on jo tullut, ja hänet te olette ristiinnaulinneet ja surmanneet? Mutta" — tässä tuli Pietarin ääni kiivaammaksi ja silmänsä säihkyivät — "te luette kehnosti, paatuneilla sydämillä; sentähden ette tunne Jumalan salaisuuden ilmestystä. Te väärennätte sanan, te sadukealaiset maanmadot, te kiellätte hengen, joka on ylösnousemus, ja elätte lihan ja puustavin mukaan. Sentähden ette myöskään huomaa, että Jeesus natsarealainen on Messias, tuo luvattu, tuo uusi elämä Jumalassa…"

Kiivastuneitten äänten sorina keskeytti Pietarin, joten hänen viimeisiä sanoja tuskin kuultiin. "Ulos", "pois", "kuolema pilkkaajalle", huudettiin useilta tahoilta. Tulinen liikunto kulki mainingin tavoin salissa, noustiin ylös, vaihdettiin kiireellisiä kuiskauksia ja heitettiin arastelevia, kysyviä katseita ylimmäiseen pappiin. Moni kokoontuneista tunsi tosin salaista tyytyväisyyttä Pietarin rohkeista sanoista, sillä ylimmäinen pappi kuului sadukeusten lahkoon, ja hänellä oli kiivaita vastustajia farisealaisissa, jotka täällä olivat monilukuisesti edustettuina; mutta kaikilla oli vallitsevana tunteena närkästys natsarealaisen julkeudesta.

Ylimmäinen pappi oli tullut vaaleaksi kuin viitta, jota hän kantoi. Hän huomasi tällä hetkellä kärsivänsä henkisen tappion, ja tämä teki hänen vihansa tunteet vieläkin väkivaltaisemmiksi.

"Mieletön!" huusi hän nousten ja ojentaen kättään Pietaria kohden, "kuinka uskallat häväistä Jumalan ylimmäistä pappia? Sitä olet katuva, julkea hupsu! Viekää ne ulos! Odottakoot tuomiotaan!" Hän viittasi kädellään, ja oikeudenpalvelijat veivät ulos Pietarin ja Johanneksen.

Nyt alkoi korkeaääninen ja intohimoinen neuvottelu. Ne papeista, jotka kuuluivat sadukeusten lahkoon, olisivat, jos se olisi ollut heidän vallassaan, heti äänestäneet apostolein kuolemaa. Mutta korkealla neuvostolla ei ollut enää oikeutta tuomita hengiltä; suurin rangaistus, mihin se voi tuomita, oli vankeus ja ruumiillinen kuritus. Laillisella tavalla oli siis mahdoton tuomita heitä kuolemaan; mutta voi monella tavalla kiertää ja polkea lakia. Voisihan kokoonkutsua, kuten natsarealaista tuomitessa, salaisen neuvoston, turvaantua maaherraan, huomauttaa roomalaiselle vallalle vaaralliseksi ja vastenmieliseksi, jos ei tuommoisia henkilöitä poisteta j.n.e. Ja väliin kuiskien, väliin huutaen, säihkyvin silmin ja kiivailla liikkeillä kumartuivat nuo arvoisat papit toistensa puoleen, kiihoittivat toisiaan kertomuksilla apostolein vallasta kansaan, esittivät myötä- ja vastasyitä, miten parhaiten pääsisi asian perille. Kuumuus salissa oli yhtä suuri kuin neuvottelijain mielissä; keskipäivän aurinko paahtoi temppelin kattoa ja loisti kansan esikartanonpuoleisista akkunoista neuvottelusaliin; ylimmäisen papin kalpealla, kaljulla otsalla tihkui suuria hikipisaroita, ja hänen ojennettu kätensä vapisi.

Kun kiihoitus oli noussut korkeimmilleen, meni eräs kokoontuneista neuvosherroista ylimmäisen papin luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Ylimmäinen pappi loi häneen tyytymättömän, miltei kiukkuisen silmäyksen, mutta vaati heti vaitioloa, jonka jälkeen korkean neuvoston jäsenet asettuivat paikoilleen, ja kaikkien katseet kääntyivät siihen, joka oli pyytänyt puheenvuoroa.

Tämä oli pieni, keski-ikäinen mies, jolla oli suippopäinen parta, jota hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään, ja tummanharmaat silmät, joista loisti omituinen hyvyyden ja terävän älyn ilme. Hänen nimensä oli Gamaliel. Ollen lainoppinut ja fariseus oli hän ylimmäisen papin kiivas vastustaja, joka, kuten jo mainittiin, kuului sadukeusten lahkoon. Kansa häntä suuresti kunnioitti sekä hänen oppinsa että sen lempeyden ja sävyisyyden tähden, jolla hän kohteli vastustajiansa. Hän oli Hillel'in pojanpoika ja oppilas, tuon suuren rabbiinin, jonka pyhien kirjojen tulkitseminen oli perustuksena Gamalielin järjestelmälle, ja Gamalielin kouluun tulivat maan etevimmät nuorukaiset oppiakseen juutalaisista viisautta.

"Israelin miehet!" huusi hän, kun tuon kiivaan neuvottelun kohina oli asettunut, "kavahtakaa, mitä aiotte tehdä näille miehille! Kuulkaa minua, ennenkuin on myöhäistä! Tämä oppi on joko Jumalasta tahi ihmisistä — mitään keskiväliä ei ole. Jos se siis on ihmisistä, niin häviää se ennemmin tahi myöhemmin teidän vaikutuksettanne. Muistatteko Judasta, joka esiintyi veronlaskemisen päivinä ja nosti paljon hälinää? Muistatteko hänen mieletöntä puhettaan: 'ei mitään veroa keisarille, Jumala on yksin kuninkaamme', ja kuinka hän sen kautta saattoi paljon kansaa luopioiksi? Mutta mitenkäs kävi hänen ja hänen korkealentoisille tuumilleen? Kuin savu, tomu, katosi kaikki, kapina kukistettiin, hän itse sortui, ja kaikki hänen puoluelaisensa hajoitettiin. Samoin käypi myös natsarealaiselle ja hänen opetuslapsilleen, jos heidän oppinsa on ihmisistä. Jos se sen sijaan on Jumalasta" — tässä hän korotti kätensä, ja hänen silmissään näkyi harras sisällinen loisto — "niin ette voi sitä tyhjäksi tehdä. Te voitte surmata nämät profeetat, mutta oppi on elävä heidän jälkeensä. Kavahtakaa siis vastustamasta elävää Jumalaa!"

Kun Gamaliel syvällä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä oli puhunut nämät sanat, vaikeni hän, antoi käsiensä laskeutua ja päänsä vaipua rinnalleen. Sitte hän katsoi äkkiä ylös, kohotti tuskin huomattavasti hartioitaan ikäänkuin sanoakseen: "tämä on totuus, olen sanonut sen teille, olkoon syy teidän, ellette siitä huoli", ja asettui paikoilleen.

Jonkun minuutin istuivat neuvosherrat hiljaa punniten Gamalielin sanoja, mutta sitte alkoi ensin hiljaa, sitte yhä kiivaammin samallainen neuvottelu kuin äsken. Useat myönsivät Gamalielin olevan oikeassa, mutta ne, jotka toivoivat apostolein kuolemaa, eivät heti taipuneet sitä tunnustamaan.

Kun Gamaliel istuutui, tunsi hän käden keveästi koskettavan olkapäätään ja nuorekkaan ääneen hillityllä kiivaudella kuiskaavan hänen korvaansa:

"Jalo Gamaliel, minä ihailen sanojasi, jotka ovat viisaat ja kauniit, niinkuin kaikki puheesi. Mutta suo anteeksi, mestari, että uskallan vastustaa sinua. Hyvyytesi viettelee sinua liikanaiseen lempeyteen. Natsarealaisen oppi, joskin se olisi vain ihmisistä, on vaarallisempi, kuin luuletkaan. Sillä oppimaton kansa on helposti käännetty, ja kun uuden opin puolustajilla kerran on kansa vallassaan, niin on meidän työläs kitkeä sitä rikkaruohoa, jota he ovat kylväneet. Paras siis on hävittää koko kylvö!"

Gamaliel kääntyi ja katseli rauhallisesti hymyten puhujaa. Tämä oli keskikokoinen nuori mies, jolla oli jalot, vaikka vähän tylyt kasvonpiirteet. Innostuneesti puhuessaan säkenöivät hänen tummat, henkevät silmänsä teräväpiirteisten kulmien alta, ja hänen voimaa osoittavilla huulillaan oli malttamattomuuden ilme, jota hän turhaan koki tukahuttaa.

"Nuoruudenveri, nuoruudenveri!" vastasi Gamaliel nostaen pari kertaa hitaasti päätään ja vetäisten tavallisuuden mukaan partaansa. "Jos sinä, rakas Saulukseni, olisit elänyt niin kauvan kuin minä, jos olisit oppinut vertaamaan elämää kirjoituksiin ja siitä tekemään johtopäätöksesi tulevista tapauksista, niin huomaisit minun tuominneeni oikein ja viisaasti…"

"Anteeksi vielä kerran", virkkoi Saulus samalla hillityllä kiivaudella, "mutta minä luulen, jalo Gamaliel, että tällä opilla on mieliin suuremmoinen valta, jota sinä et ole ottanut huomioon. Tässä on jotakin tekeillä, tässä piilee vaara, tunnen sen — aina siitä asti, kun tuota uutta oppia alettiin julistaa, ei minulla ole ollut lepoa yöllä eikä päivällä. Esi-isiemme uskolle viritetään pauloja, sille uskolle, jonka puolesta me kaikki taistelemme, niinkuin kalliimman ja rakkaimman tavaran puolesta, jonka omistamme. Ja jos minulla, mestari, olisi vain puolet sinun opistasi, sinun arvostasi, en silloin epäilisi; sen myrskyn, jonka äsken sanoillasi hillitsit, herättäisin minä uudelleen kukistaakseni juurtajaksain uppiniskaisten aikeet!"

Hän vaikeni, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katsoi miltei uhaten ympäri salia.

"Hiljaa, hiljaa," sanoi Gamaliel koskettaen keveästi Sauluksen kättä ja hymyillen anteeksi antavaisesti, "sinä olet kiivas, poikani, ja kiivaus on kuin sumu, joka himmentää arvostelukykyämme, ja joka estää meitä näkemästä asioita semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat. Ainoastaan se, joka hillitsee mielensä, voi vaikuttaa muihin. Sillä miten luulet voivasi hallita muita, kun et edes voi hallita itseäsi?"

Saulus ei vastannut mitään; hän loi silmänsä alas ja puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen niitä sanoja, jotka olivat hänen kielellään.

"Sitäpaitsi, poikani", jatkoi Gamaliel samallaisella hymyllä, "unhoitat nuoruuden innossasi yhden asian, jonka sinun toki tulisi ottaa huomioon. Panemalla liian paljon arvoa esineisiin ja olosuhteisiin, annat niille semmoisen arvon, jota ei niillä todellisuudessa ole. Uskotko, että natsarealainen olisi se, mikä hän nyt on, uskotko, että hänellä olisi ollut sellainen vaikutus kansan mieleen kuin hänellä on, jos hän olisi kuollut toisella tavalla? Jos hän olisi saanut häiritsemättä saarnata elämänsä iltaan asti, niin se hohde, joka ympäröi häntä, ja joka monenkertaisella loisteella hehkuu hänen verisestä rististään, olisi jo aikoja sitte sammunut. Usko minua, mies, jolla on onni ja rohkeus kuolla julistamansa opin puolesta, saa oikeuden, vaikka hänellä ei olisikaan sitä. Ristiinnaulitse hänen seuraajansa, niin sinä valmistat heille yhtä monta voittoa, kuin pystytät ristiä".

"Sanasi ovat viisaat ja oikeat", vastasi Saulus levollisempana. "Mutta usko minua, mestari, sinä et huomaa, kuinka uhkaava vaara on…"

"Rakas Saulukseni", muistutti Gamaliel laskien kätensä Sauluksen olalle ja terävästi katsellen häntä, "sinä kummastutat minua todellakin! Minusta näyttää, ikäänkuin tuo oppi jo olisi tietämättäsi suuresti vaikuttanut sinuun…"

"Minuun!" keskeytti Saulus uudelleen leimahtaneella kiihkeydellä. "Minuun … minuun … joka vihaan tuota oppia koko sielustani, joka kiroon sitä sukuni, kansani, uskoni nimessä! Sinä hourailet, mestari, sinä puhut sanoja, jotka hämmentävät ajatukset! Mutta minä vakuutan vielä, kerta toisensa perästä, että tämä oppi on vaarallinen, että sillä on lumoava vaikutus mieliin. Ja minkätähden? Sentähden, että se perustuu ajatukseen, joka kaikkina aikoina on ollut kansojen ihanteena, jota aina on pidetty korkeimpana onnena: kaikkien yhdenvertaisuus. Natsarealainen ei myönnä, että Israel on Jumalan valittu kansa. Hän hylkää isäimme säännöt, hän murtaa lain, hän hävittää jumalallisen järjestyksen, jonka mukaan Herra Sebaot tähän asti on hallinnut kansaansa. Hänen lempiajatuksensa lienee ollut tehdä kaikki ihmiset suureksi lammaslaumaksi, jossa kaikki lampaat olisivat toistensa kaltaisia; tämän paimeneksi hän aikoi ruveta ja olisi hallinnut sitä oman tahtonsa voimalla. Etkö myönnä, mestari, että uuden opin puoltajat tähtäävät kuolon-iskun juuri kaikkeen siihen, johon Israel on perustanut ihanan toivonsa? Ja vaikkakin Jeesus natsarealainen on kuollut, elää kuitenkin hänen oppinsa; se kuiskaa salavainoin hänen haudastaan, jonka enkelit kolmantena päivänä aukaisivat hänelle, kuten yksinkertaista kansaa on vietelty uskomaan. Annahan vaan natsarealaisen opetuslapsille oikeus saarnata missä tahansa ja miten tahtovat — anna kansan saada käsitys kaikesta, mistä nyt kuulevat puhuttavan — ja sinä olet pian näkevä koko maailman tulessa!"

Samassa vaati puheenjohtaja hiljaisuutta. Pitkällä ja tulisella neuvottelulla olivat nyt tuomarit Gamalielin neuvon vaikuttamina päättäneet, etteivät käyttäisi väkivaltaa apostolein henkeä kohtaan. Mutta sen rangaistukseksi, että he olivat olleet tottelemattomia laille, tulisivat he molemmat ruoskittaviksi ja sitte saamaan vapautensa, kun heitä vielä kerran oli ankarasti varoitettu julistamasta natsarealaisen oppia sekä Jerusalemissa että muualla.

Apostolit kutsuttiin sisään kuulemaan tuomiotaan. Ylimmäinen pappi piti lyhyen nuhdepuheen, jonka hän lopetti sillä varoituksella, etteivät he enää tekisi itseään syypääksi tottelemattomuuteen, jossa tapauksessa armon-aika olisi auttamattomasti kadonnut ja heidän elämänsä menetetty.

Pietari ja Johannes kuulivat tuomiotaan samalla rauhalla ja tyyneydellä, kuin koko tutkinnon aikana olivat osoittaneet. Ja kun he menivät ulos salista, loistivat heidän katseensa hiljaisesta ilosta, heijastus siitä riemusta, jota he tunsivat huomatessaan olevansa mahdollisia kärsimään mestarinsa tähden.

"Tosiaankin, he näyttivät riemujuhlaan menijöiltä", sanoi Gamaliel silmäillen Saulusta. "Heidän silmänsä loistivat kuin voittosankarien, jotka tulevat kotiin rikkaine saaliineen! Kummallista väkeä nuo natsarealaiset, kummallinen oppi…"

Mutta Saulus ei vastannut; synkin ja ankarin katsein seurasi hän poistuvia. Nähdessään heidän ilosta loistavat kasvonsa tunsi hän katkerata vihaa. Hämärästi tunsi ja ymmärsi hän tällä hetkellä, että joskin lain koura voi saavuttaa nämät miehet ja ripustaa heidät ristille, niinkuin se oli tehnyt heidän herralleen ja mestarilleen, niin miten on masennettava ja kukistettava tuo henkinen etevyys, josta uhkaukset ja rangaistukset kimmoavat takaisin? Missä olisi ase, joka heihin pystyisi? Ei ylimmäisen papin vallassa eikä korkean neuvoston rangaistustuomioissa — mutta missä?

Vähän ajan kuluttua poistuivat neuvosherrat. Osa heistä jätti temppelin mennäkseen kaupungin synagoogiin opettamaan; muutamat jäivät kansan esikartanoon lain käskyn mukaan rukoilemaan, vastaanottamaan siunausta papilta sekä panemaan roponsa uhriarkkuun; toiset jäivät uteliaisuudesta näkemään vankeja sekä heidän kohtaloaan. Ainoastaan harvat neuvoston jäsenet, ne, joilla oli jokin temppelipalvelus toimitettavana, menivät pappien esikartanoon.

Täällä järjestivät leviitat polttouhrinalttaria siihen uhriin, joka illalla oli toimitettava. Tuolle viittätoista kyynärää korkealle alttarille menivät he kaltevata siltaa myöten ja panivat puita niihin kolmeen rovioon, jotka tavallisesti leimusivat alttarilta; kaksi rovioista oli jo sammunut ja mustina, kolmannesta, jota sanottiin "ikuiseksi", tuprusi alinomaa aaltoilevia savupyörteitä kirkkaaseen ilmaan. Komeat, kullalla silatut pariovet, mitkä johtivat pyhään, jonne ainoastaan papit saivat mennä, olivat auki, mutta raskas esirippu peitti sisäänkäytävän. Silloin tällöin liikkui esirippu, kun papit, jotka sisällä tekivät tehtäviään, kulkivat ulos ja sisään. He toimivat suitsutusalttarilla järjestäen tulia kynttiläjalkoihin tahi vaihtoivat leipiä katsomusleipäin pöydälle, ja nostetun esiripun alta virtasi ikäänkuin tuulahduksena pyhä salaperäisyys, joka hiljaisuudessa ja hämärässä piiloutui sen takana…

Gamaliel ja Saulus olivat seuranneet toisiaan kansan esikartanolle. Täällä oli se synagooga, jossa Gamaliel tavallisesti opetti, ja kun hän oli puhunut hetken Sauluksen kanssa, jätti hän hänet hyvästi ja meni opetuslastensa luo, jotka odottivat häntä.

Mutta Saulus viipyi kansan esikartanolla, kunnes virkaatoimittava pappi tuli portaille, jotka johtivat pappien esikartanoon, antamaan siunauksen. Kaikki seisahtuivat heti ja kääntyivät pohjoiseen päin. Muutamat lankesivat polvilleen; toiset kohottivat käsivartensa ja loivat silmänsä alas.

Saulus oli myöskin kääntynyt ympäri ja kun nuo juhlalliset sanat: "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua! Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi ja olkoon sinulle armollinen! Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan!" kaikuivat hiljaisuudessa, lankesi hän polvilleen ja painoi toisen kätensä rintaansa vasten. Hän ei rukoillut, kuten muut, eikä, niinkuin tapa vaati, silmät maahan luotuina; hänen päänsä oli pystyssä, tummat silmänsä olivat luotuina siniseen, äärettömään avaruuteen, ja palava, harras ilme levisi hänen kasvoilleen.

Tämä Jehovan siunaus, jota hän monta kertaa, aina hartaasti, mutta ilman syvempää vaikutusta oli kuunnellut, valtasi hänet tänään ihmeteltävällä voimalla. Kaikki se viha, joka äsken täytti hänen sydämensä, suli äkkiä siinä tunteessa, joka tällä hetkellä yksinomaan hallitsi häntä: hurmaava, korkea havainto, että se kansa, johon hän kuului, oli valittu kansa, kansa, jonka korkeana tehtävänä oli aikojen pimeydessä, vuosisadasta vuosisataan kehittää suurta jumal'aatetta. Hän ei tuntenut tätä totuutta ainoastaan järjellään, joka älykkäästi tutki ja selvitti lain vertauskuvia, vaan koko olennollaan, tuolla käsittämättömällä, äärettömällä sielumme aatteella, joka on ikäänkuin kaiku näkymättömästä ijankaikkisuuden syvyydestä ympärillämme. Hän tunsi Herran Sebaotin hengen lepäävän tämän pyhyyden yli, jossa hän, Saulus, oli ympärileikkauksella pyhitetty Jumalan palvelukseen, ja jossa hän oli rukoillut ensimmäiset jalkansa ja kätensä päivälliseksi, joka ajan tapaan syötiin viiden ja kuuden välillä illalla.

Se sali, jossa päivällinen nautittiin, oli talon keskiosassa. Talo oli rakennettu neliskulmaisen pihan ympärille, jonka keskellä sijaitsi puiden ja rehevien kasvien ympäröimä vesisäiliö. Se puoli salia, joka oli pihan puolella, oli tykkänään avonainen, jotta tuoksuvain kukkain ja auringon valon täyttämä kesäilma virtasi sisään pylvästen välistä, jotka tällä puolella kannattivat kattoa.

Melkein salin keskelle oli levitetty kultakirjainen matto. Sille oli asetettu matala marmoripöytä, jonka ääressä oli sohva. Muita huonekaluja ei ollut; mutta pitkin seiniä, joiden laudoitukset olivat öljypuuta, ja jotka parissa kohden olivat koristetut kalkkimaalauksilla, oli patjoja ja mattoja istumapaikoiksi.

Kun Saulus oli istuutunut ja mukavasti nojautunut marmoripöydän vieressä olevaan sohvaan, toi Joel ruuan sisälle ja asetti sen herransa eteen.

Mutta Saulukselle ei tänään ruoka maistunut. Hän söi hitaasti tuota pieneksi paloitettua, valkoista karitsanlihaa, kastoi muutamia leipäviipaleita liemeen ja maisteli viiniä, jota Joel ojensi hänelle kalliissa hopeamaljassa.

Sillä aikaa kuunteli hän puoleksi suuttuneena, puoleksi uteliaana sitä pakinaa, millä Joel koetti ilahuttaa herraansa, jonka synkkä muoto ja puuttuva ruokahalu huolestutti hyväluontoista palvelijaa.

"Oletko kuullut, herra", kysyi hän ottaen pois lihan ja asettaen esiin viikunoilla täytetyn astian, "että raatiherra Jonatanin pieni orjatar Akte on paennut ja on otettu tuon roskaväen, natsarealaisten, turviin, jotka ovat piiloittaneet hänet?"

"En", vastasi Saulus mielenliikutuksella, jota hän turhaan yritti salata ulkonaisella välinpitämättömyydellä, "sitä en ole kuullut. Mutta se ei kummastuta minua. Kaikki, jotka eivät pelkää lakia, palvelijat, jotka eivät ole nöyriä herroilleen, lapset ja vaimot, jotka eivät tottele niitä, joita Herra Sebaot on käskenyt tottelemaan, kaikki nämät käyttävät nyt tilaisuutta hyväkseen ja yhtyvät natsarealaisen lahkoon. Kunnioitettava joukkue tulee siitä tosiaankin aikaa myöten!"

Joel seisoi yhä herransa edessä tuudittaen hiljaa ruumistaan ja halukkaasti kuunnellen tuota vihanpurkausta, jota hän huvikseen koetti kiihoittaa, "Ja mitä inhoittavia taikakeinoja nuo harjoittavatkaan!" jatkoi hän matalalla äänellä, samalla kun hän kumartui eteenpäin, laski sormensa nenälle ja katsoi ympäri huonetta, ikäänkuin peljäten jonkun sivullisen kuuntelevan hänen pakinaansa. "Päällikkö Aleksanterin keittiömestari Baruk kertoi omin silmin nähneensä heidän katseellaan ja muutamilla loihtusanoilla parantavan miehen, joka syntymästään saakka oli ollut sairaana. Ja nyt juoksee mies ympäri, ikäänkuin hänen jalkansa eivät koskaan olisi olleet kuihtuneet. Semmoista ei voine tapahtua muutoin kuin perkeleen avulla. Sen minä sanoin Barukille, herra", jatkoi Joel tyytyväisenä ja liehakoiden, "mutta hän oli varmaankin tullut hupsuksi, koska hän piti sen Herran Sebaotin hengen vaikuttamana. Minä nauroin häntä vasten naamaa, niin, herra, sen todellakin tein! Herran Sebaotin henkikö vaikuttaisi tuommoisiin kalastaja- ja kirvesmies-raukkoihin, sillä semmoista väkeä natsarealaisen joukko enimmäkseen lienee! Jos he olisivat oppineita ja ylhäisiä herroja, kuten sinä, joka ymmärrät lain ja kirjoitukset, niin voisihan sitte puhua Herran Sebaotin hengestä, mutta näinollen se on niin mieletöntä, että täytyy oikein nauraa!"

Saulus ei vastannut. Synkällä katseella käski hän Joelin vaikenemaan ja jättämään hänet rauhaan. Kun hän kuuli palvelijan puheen, jossa hänen omat mielipiteensä hienouden ja kaunopuheliaisuuden loiston menettäminä paljaina esiintyivät, valloitti hänet äkillinen vastenmielisyys, joka puhkesi ilmi halveksumisen tunteena oppimatonta Joel-parkaa kohtaan.

"Miten inhoittavasti ja naurettavasti nämät lörpöttelevät herrojensa puheita", ajatteli hän ivanaurulla, "miten supistetuilta ja typeriltä kuuluvat syvimmät totuudet, kun he niitä papukaijain tavoin matkivat!"

Kun Saulus oli atrioinnut ja pessyt kätensä, nousi hän ylös ja meni niille portaille, jotka rakennuksen sisästä johtivat tasaiselle katolle.

Täällä hän tavallisesti, kuten juutalaisten oli tapa, vietti jonkun hetken päivällisen jälkeen, joko puolinukuksissa leväten tahi vastaanottaen vieraita, jotka tulivat suoraan kadulta niitä portaita myöten, mitkä talon ulkopuolelta veivät katolle.

Mutta tänään ei hän levännyt eikä vastaanottanut vieraitakaan, ja kuitenkin hän viipyi niin kauvan tuolla ylhäällä, että illan hämärä alkoi laskeutua Jerusalemin kunnasten ylitse, kääri Tyropöonin läpinäkymättömään yöhön, laskeutui mustana harsona temppelin kultaisille katoille ja hävitti rajapiirteet noista neliskulmaisista rakennuksista, joiden valkea väri pisimmän aikaa häämöitti hämärästä. Taivas kaareili vapaana ja ääretönnä Sauluksen pään päällä, ja tähti toisensa perästä ilmaantui sinne yhä kirkkaammalla loistolla. Sitä myöten kuin pimeys alhaalla tiheni, tuli avaruus valoisammaksi ja ikäänkuin korkeammaksi ja laajemmaksi. Noiden yksinäisten, kiiluvien tähtien välistä näkyi toisinaan himmeämmin, toisinaan loistavammin valosumua, ikäänkuin salaperäisenä heijastuksena sen takana olevasta äärettömyydestä. Samat tähdet, jotka olivat kuvastuneet Jabbokin virrassa, missä Jakob taisteli Herran enkelin kanssa, jotka olivat loistaneet Mamren tammistoon ja niille laitumille, missä David kaitsi laumaansa, loistivat myöskin tuohon yksinäiseen haaveksijaan…

Hän nojasi käsivarttaan rintasuojukseen, ja katseensa oli lakkaamatta kiinnitetty tähtikirkkaaseen avaruuteen. Se heikko humina, mikä hämäränaikana oli kuulunut Jerusalemista, oli loppunut, koko kaupunki lepäsi pimeässä ja hiljaisuudessa. Hänestä tuntui, ikäänkuin tuulahdus Jehovan hengestä olisi liidellyt hänen ohitseen yön pimeydessä ja koskettanut hänen sieluaan. Ja tässä salaperäisessä havainnossa, joka saatti hänen sydämensä hehkumaan ja suonensa tykkimään, luuli hän jälleen kuulevansa heikon, juhlallisen uudistuksen tuosta suuresta lupauksesta…

Hän makasi hiljaa, vaipuneena noihin unelmiin, jotka hyväilivät hänen kiihoittuneita, väsyneitä ajatuksiaan, kunnes hän säpsähti heikosta äänestä, mikä kuului kadulle johtavilta portailta. Hän nousi ylös katsomaan, ken niin myöhään häiritsi häntä. Mutta kun hän tuli porrasten luo, oli kaikki yhtä hiljaa ja liikkumatta kuin ennenkin; nuo valkoiset portaat häämöittivät epätäydellisesti pimeässä, ja alhaalla hän näki ainoastaan Joelin hiipivän lyhty kädessä seinämällä, jossa tuo lekuttava valo kulki ylös, alas…

Hänet oli kuitenkin häiritty unelmistaan; hän ei enää asettunut makaavaan asentoon, vaan alkoi käydä edestakaisin katolla.

Päivän tapaukset — kohtaus neljäkäskivi-salissa, keskustelu Gamalielin kanssa, rukous kansan esikartanolla — nousivat uudelleen kirjavina, levottomina kuvina hänen mielikuvituksessaan. Ja perusajatuksena kaikista näistä muistoista, jotka karkoittivat kaikki muut mietteet hänen sielustaan, säilyi vain yksi ainoa, kummallisesti hämmentävä ajatus: minkätähden oli se innostus, jonka hän tunsi rukoillessaan temppelissä kansansa suuruutta, silmänräpäyksessä sammunut, kun hän alkoi rukoilla Jehovaa tuhoamaan natsarealaisen puoluelaisineen? —

Hän mietti kauvan tätä kysymystä voimatta antaa itselleen tyydyttävää vastausta. Moseksen lain ja rabbiinien sääntöjen mukaan ei hänellä ollut ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin pyytää Jehovaa hukuttamaan itse kunkin, joka näyttäytyi ainoan, totisen opin viholliseksi — ja mikä olikaan tällä hetkellä Israelin vaarallisin vihollinen, jos ei tuo julkea natsarealainen, joka ahdistaa niitä pyhiä isäinsääntöjä, mihin Israel rakentaa kaiken toivonsa.

Mutta miksi muuttui hänen rukouksensa raukeaksi, miksi hämmentyivät hänen ajatuksensa, kun hän tahtoi huutaa: "Herra, hukuta hänet…?"

Ruumiillisesti ja sielullisesti väsyneenä, käsittämättömän alakuloisuuden kiusaamana, jota hän katkeralla itsensäsyytöksellä sanoi henkiseksi välinpitämättömyydeksi, meni hän alas katolta työhuoneeseensa.

Täällä riippui keskellä huonetta palava lamppu; hän otti esiin kirjansa sekä pergamenttikäärönsä ja alkoi lukea tuon pienen lampun heikossa valossa.

Tunti tunnin perästä kului, jolla aikaa hän lepäämättä tutki pyhiä kirjoituksia. Gamalielin koulussa oli hänelle opetettu sekä halakaa — vaikeatajuinen, turhantarkka lain ulkonaisen ohjeen tulkitseminen — että haggadaa, joka sisälsi lain syvän aatteen tutkimuksen ja selityksen: ennustusten kätketyn salaisuuden, Jehovan henkisen liiton kansansa kanssa. Tulisella sielullaan käsitti Saulus ihastuksella jälkimäisen järjestelmän, ja häntä pidettiin yleisesti yhtenä messiallisten ennustusten parhaimpana tulkitsijana. Hänen sielunsa janosi henkeä noihin kuolleisiin kirjaimiin, joiden kanssa rabbiinikoulun säännöt olivat pakoittaneet häntä työskentelemään, ja oli ikäänkuin syöpynyt noihin valoisiin näkyihin, jotka loistivat hänelle pyhien kirjojen mahtavista ennustuksista…

Mutta tällä hetkellä ei Saulus ollut haggadisti, tuo rakkaudesta rikas Jumalan kätkettyjen salaisuuksien selittäjä. Innolla, ikäänkuin hän olisi peljännyt oman itsensä vastaansanomista, heittäytyi hän tutkimaan lain tulkitsemista, vaipui noihin tuhansiin monimutkaisiin sääntöihin, joilla rabbiinit, johtaen laista johtopäätöksiä johtopäätösten perään, osasivat kietoa ajatuksen, kunnes se ikäänkuin tukehtui, koska se näki mahdottomaksi voida täyttää vanhurskaan Jumalan vaatimuksia…

Ja kuitenkin, juuri siihen — juuri lain täydelliseen täyttämiseen — perustui Israelin vapautus! Ei ollut yhtään tinkimisen varaa, ei mitään — kaikki oli täytettävä, jos toivottiin koko lupauksen täyttyvän…

Kokonainen, täydellinen vanhurskaus … ei kirjaintakaan laista poistettuna … ei edes huojennusta siellä, jonne ainoastaan Jehovan silmät näkivät, kapinallisen sydämen himoissa … sitä vaati vanhurskas Jumala häneltä — heikolta, hauraalta astialta…

Kamala, masentava ajatus! Eikä kuitenkaan ollut pyhissä kirjoissa mitään, joka sitä vastusti, ei mitään, joka edes huojentaisi sen painoa tahi auttaisi sitä kantamaan…

Hänen syvät, tummat silmänsä paloivat synkästi, ja hän painoi kättä otsaansa, jonka takana nuo surulliset ajatukset taukoamatta työskentelivät. Jossakin sielunsa sopukassa kuiskasi hiljainen, valittava ääni: "ei, minä en voi, Herra, tämä on liiaksi paljon!" Mutta väkinäisellä voimanponnistuksella tukahutti hän tämän hiljaisen valituksen, hypähti ylös, nosti molemmat kätensä ja huudahti intohimoisesti:

"Niin, Herra, minä tahdon täyttää lain, minä tahdon tulla vanhurskaaksi, kuten sinä vaadit, Israelin vanhurskas Jumala! Voimani ei ole horjuva, kärsivällisyyteni ei ole väsyvä, ennenkuin Abrahamin lupaus on täyttynyt, ja Messias, tuo ihana, pelastaja, vapahtaja, on tullut!"

Nämät sanat lausuttuaan lankesi hän patjoille, hänen päänsä vaipui taaksepäin ja silmänsä sulkeutuivat. Mitättömäksi tekevä ruumiin ja sielun voipumus seurasi tätä luonnottomiin kiihoitettua henkistä voimaa. Liikkumatta lepäsi hän samassa asennossa, jolla aikaa lampun liekkuva valo yhä enemmän vaaleni aamusarastuksesta, joka alkoi tunkea sisään pienten akkunain puuristikkojen kautta. "Lepää … lepää", kuiskasi hänen väsynyt ajatuksensa, — "mistä löytyy, missä on se lepo, jonka Jumala on luvannut kansalleen? Vanhurskaus … musertava laki … sieluni menehtyy … niinkuin vuoret vyöryvät nuo äärettömät vaatimukset sen yli… Herra, kuka voi sinun edessäsi kestää… Eikä kuitenkaan ole mitään pakopaikkaa… Hirmuinen Jumala ei myönnytä kirjaintakaan pyhästä laistaan … minun täytyy … minun täytyy…"

Hän nousi istumaan, kätki kasvot käsiinsä, ja syvä, raskas huokaus kaikui ikäänkuin avun ja säälin huutona yön hiljaisuudessa…

Saulus ei herännyt ennen synkeistä mietteistään, kun liike kadulla oli alkanut, ja lintujen viserrys oli tullut yhä terävämmäksi ja heleämmäksi sekä pihalle johtava ovi narissut saranoillaan päästääkseen ulos Joelin, joka meni noutamaan vettä säiliöön ja pingoittamaan mattoja pihan yläpuolelle suojaksi auringonhellettä vastaan. Sitte hän nousi ylös, sammutti lampun ja meni hetkeksi nukkumaan, sillä välin kun Jerusalem valveentui, kun päivän elo ja valoisat, kirjavat värit karkoittivat itämaisen yön synkeän pimeyden ja hiljaisen, pyhän levon.