II.
Saulus, vainooja.
Lyhyt ajanjakso kului ilman ulkonaisia otteluja rabbiinien ja heidän vihaamansa lahkon välillä. Tosin olivat Pietari ja Johannes edelleen uhmailleet ylimmäisen papin kieltoa vastaan ja saarnanneet sekä Salomonin pylvästössä että torilla, jossa heitä aina ympäröi joukko hartaita kuulijoita, eikä ylimmäinen pappi ollut unhoittanut lähettää urkkijoitaan heitä väijymään; mutta hän karttoi ryhtymästä ankarampiin toimenpiteisiin, osaksi epätietoisena, kenen puolelle kansa asettuisi, osaksi toivosta, että hän viimeinkin saisi nuo molemmat villitsijät kiinni silminnähtävästä rikoksesta, todellisesta, kumoamattomasta häväistyksestä, jolla hän saattaisi kansan sellaiseen raivoon, että se ilman hänen vaikutustaan surmaisi nuo julkeat.
Tämmöinen oli hänen suunnitelmansa, ja sillä aikaa, kun hän hiljaisuudessa koetti sitä kypsyttää, saivat natsarealaisen opetuslapset verrattain häiritsemättä julistaa mestarinsa oppia.
Mutta jos apostolit nauttivat satunnaista rauhaa, jolla aikaa usko valtavasti levisi, leimahti taistelu sitä kiivaammin toisella taholla.
Temppelisynagoogassa taisteltiin päivittäin loppuun syvällisiä riitoja, jotka, mitä enemmän tunnit kuluivat, saivat yhä kiivaamman ja kiivamman luonteen. Useista etevistä synagoogista oli rabbiineita kokoontunut opin ja älyn aseilla vastustamaan ja kukistamaan tuota vaarallista oppia, josta jo maine oli kulkenut ulkopuolelle Judan valtakunnan rajojen.
Ja he saivat teroittaa aseitaan, sillä tällä kertaa ei heidän vastustajansa ollut oppimaton kalastaja eikä halveksittu publikaani, vaan mies, jolla oli suuri arvo, moitteeton käytös ja syvällinen helleeniläinen sivistys. Hänen nimensä oli Stefanus. Hän oli natsarealaisen puoluelainen, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo tunnettu hehkuvasta uskostaan ja hengen voimastaan, jonka kautta hän teki merkkiä ja ihmeitä kansan seassa.
Tämän miehen kanssa taistelivat nyt rabbiinit raivoissaan, kun huomasivat väitteensä kuluneiksi ja todistuksensa hengettömiksi sitä elävää henkeä vastaan, joka esiintyi Stefanuksen sanoissa. Jonkullaisessa epätoivoisessa huumeessa singahuttivat nuo arvoisat isät kokonaisia vuoria rabbiinilaista viisautta sekoittaakseen ja tukahuttaakseen tuon nuoren puhujan ihastuttavaa kaunopuheliaisuutta; mutta heidän vastustajansa syvät tiedot, jota kannatti luja usko, olivat läpitunkematon kilpi, josta kaikki heidän suurioppisuutensa iskut kimmosivat takaisin…
Maine näistä henkisistä taisteluista oli levinnyt laajalle. Se mielten kuohu, joka natsarealaisen esiintymisestä ja kuolemasta tuskin koskaan oli kokonaan loppunut, kiehahti nyt esiin uudella voimalla. Kaikkialla synagoogissa kiisteltiin samasta asiasta; pitkään aikaan eivät temppelin esikartanot olleet olleet niin täynnä väkeä, joka tuli näkemään taistelun loppua mahdollisimman pian; vieläpä köyhemmänkin kansan seassa, työmiesten joukossa, jotka istuivat pienissä kadulle avonaisissa myymälöissään ja valmistivat kenkiä tahi muovaelivat saviastioita, puhuttiin tuosta merkillisestä uudesta opista, joka tahtoi kumota Moseksen lain, ja osoitettiin innokkaasti natsarealaisen opetuslapsia, kun joku heistä näyttäytyi kadulla, tavallisesti suuren ihmisjoukon seuraamana.
Temppelisynagoogassa tapahtuvissa taistoissa oli Saulus tarsolainen usein läsnä, mutta ihmeellistä oli, ettei hän tuskin milloinkaan voinut ottaa siihen tehokkaampaa osaa. Usein oli hän valmiina tähtäämään kuolinviholliseensa Stefanukseen ennen mietityn murhaavan iskun, mutta kun hän katsahti noihin ihaniin, nuorekkaisiin kasvoihin, joilla aina asui jokin salaperäinen loisto, hämmentyivät hänen ajatuksensa, ja sanat kuolivat huulille.
Sen sijaan valloitti hänet tulinen viha, ei ainoastaan oppiin, kuten tähän asti, vaan itse Stefanukseen. Nuo kirkkaat, lempeät silmät, joiden katseista loisti ilo ja rauha, niin tykkänään erillainen kuin Sauluksen oma, murrettu sieluntila, saattoivat liikkeeseen hänen syvät intohimonsa ja täyttivät hänen rintansa kuohuvalla katkeruudella sekä uteliaisuuden, odotuksen ja epätoivon tunteella.
Mitä omisti tämä mies, jota hän, Saulus, ei omistanut, ei voinut hankkia väsymättömällä ponnistuksellaan, loppumattomalla taistelullaan? Mitä oli se salaperäinen vanhurskauttaminen, se rauhan ja ilon lupaus, jonka hän väitti vastaanottaneensa ristiinnaulitulta natsarealaiselta?
"Mieletön haaveksija, hupsu narri", ajatteli Saulus, kun hän yhteenpuristetuin huulin ja synkin katsein kuuli Stefanuksen puhetta, "mistä sinä riemuitset, mikä on se aarre, jonka luuloittelet löytäneesi, ja jota me emme omistaisi, me, lupauksen lapset, me, jotka olemme vaeltaneet vanhurskaasti Abrahamin Jumalan edessä? Raskaana painaa elämän todellisuus meitä kaikkia, musertavana vaatii Herran Sebaotin ääni pelvolla ja vapistuksella ahkeroimaan sielujemme pelastusta, Israelin vapahdusta; vaikeat, musertavat taistelut odottavat meitä, ja sinä laulat riemulauluja ja iloitset, rohkeileva hupsu! Tomussa sinä makaisit, tuhkaa heittäisit päähäsi, jos tietäisit, mitä minä tiedän: että Israelin Jumala on ankara Jumala, ja ettei hän ennen, kun viimeinen kirjain hänen käskystään on täytetty, ole pelastava kansaansa!"
Eräänä aamuna, kun Saulus aikoi lähteä työhuoneestaan mennäkseen temppeliin, hyökkäsi Joel sisälle, ja hänen koko olentonsa osoitti hämmästystä ja kiihkoa.
"Koko kaupunki on kapinassa, herra!" huudahti hän. "Stefanus raastetaan kivitettäväksi… Viimeinkin hänet on todistettu syylliseksi pilkkaan … useat todistajat ovat valalla vannoneet kuulleensa hänen pilkkaavan Mosesta ja Jumalaa … niin että, ylistetty olkoon Jehova, tuo petollinen joukkue tullee viimeinkin rangaistuksi…!"
Saulus ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä synkemmiksi, hän käski Joelin antamaan hänelle viitan ja riensi sitte pois palvelijansa seuraamana.
Kun hän tuli kadulle, huomasi hän kohta, että jotakin tavatonta oli tekeillä; silloin tällöin kuului kaukaa kamala, onnettomuutta ennustava kohina, joka myrskyaaltojen lailla milloin nousi, milloin laski, ja uteliaannäköisiä ihmisiä juoksi edestakaisin huutaen ja kirkuen toisilleen.
"Mihin? Tänne?… Ei, tuonne… Efraiminportille… Neuvosto on tuominnut hänet kuolemaan… Ei, mutta kansa repii hänet kuoliaaksi… Mistä on kysymys?… Eräs natsarealainenko?… Stefanus on hänen nimensä… Hän on ivannut temppeliä ja pilkannut Moseksen lakia!… Voi häntä … kuolema pilkkaajalle!" — kaikuivat kysymykset, vastaukset ja huudot sekaisin kansan rientäessä kaupungin pohjoiseen osaan, Efraiminportille.
Saulus riensi edelleen; tultuaan Tyropöonille näki hän vastakkaisella puolella väkijoukon, joka raivokkaasti kirkuen hyökkäsi eteenpäin. Sauluksesta tuntui, kuin vihan- ja kostonhenget puhkuen kohisisivat ilmassa ja ajaisivat joukkoa eteenpäin, joko sen tahdosta tahi tahtomatta. Hän tunsi sen joukossa useita korkean neuvoston jäseniä; hän käsitti nyt, että kaikki laillinen järjestys oli kumottu, että tuo niin kauvan ravittu ja tukahutettu katkeruus oli nyt puhjennut suuntaan, jota ei kukaan eikä mikään voinut vastustaa.
Juosten riensi hän alas laaksoon sekä sieltä vastakkaiselle puolelle ja saavutti viimein nuo aaltoilevat ihmisjoukot. Kapeilla kaduilla vierivät ne eteenpäin kirkuen, tuuppien ja tunkien toisiaan. Stefanukselta he olivat jo riistäneet viitan, hänen hameensa oli rikkirevitty, ja jalat, joihin hän kiireessä ei ollut ehtinyt kiinnittää kenkiään, vuotivat verta tuon tulisen juoksun tähden. Mutta hänen käytöksensä oli täysin rauhallinen, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä, miltei onnellisuuden rauha. Sillä hänen kuoleman tiedosta liikutetusta hengestään virtasi myötäänsä salainen voima sädehtien siitä muistosta, joka lepäsi tämän tien ylitse: muisto hänestä, joka kerran kulki sitä nääntyen ristin taakan alle.
Kun pyövelit ja heidän uhrinsa olivat tulleet Efraimin portin ulkopuolelle, seisahtuivat he, liike yhteensullotussa väkijoukossa lakkasi, ja hurjaa kirkunaa seurasi muutaman sekunnin syvä hiljaisuus.
Samassa kääntyi kaksi hurjannäköistä miestä Saulukseen, joka vähitellen oli tunkeutunut katsojien ensi riviin, heittivät vaatteensa hänen jalkoihinsa ja huusivat:
"Saulus, sinä, joka kiivailet lain ja taistelet Israelin Jumalan puolesta, huomaa, miten me puolustamme hänen pyhää asiaansa, miten me hävitämme saatanan aseen!"
Sitte he kääntyivät kohotetuin käsin Stefanukseen — ja nyt vingahti ilman läpi kaksi kiveä, jotka tähdättiin hänen päähänsä.
Näin antoivat merkin nuo kaksi todistajaa, joiden velvollisuus oli alkaa kivien heittäminen. Vimmattu ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ensimmäistä kiveä seurasi salamannopeudella toinen sekä kolmas, ja jonkun sekunnin kuluttua ratisi kivisade Stefanuksen ympärillä.
Ensimmäisen kiven tapaamana vaipui hän polvillensa maahan, ja kohta vuoti verta useammasta syvästä haavasta. Mutta hän ei näyttänyt edes tuntevan sitä kipua, jonka nuo rikkirevityt hermot ja lihakset varmaan vaikuttivat. Hänen huuliltaan liiteli useamman kerran kuiskauksena sanat: "Herra Jeesus, ota minun henkeni!" ja koko hänen kasvonsa olivat ikäänkuin kirkastetut, läpikuultavat, niin että hänen sisäinen, henkinen elämänsä näytti kuolinhetkellä leimahtavan hehkuvalla voimalla.
Kivittäminen ja ulvonta taukosi hetkeksi, ikäänkuin tarvitseisi murhaajain vetää henkeä. Toisiin vaikutti tämä kuolonkamppailu, joka enemmän näytti salaiselta uuden, korkeamman elämän kehitykseltä, kuin viimeiseltä nukahdukselta, valtavammin kuin kaikki käännytyspuheet, ja tietämätön, salainen toivo aukaisi jo heidän sydämensä uudelle opille. Toiset taas kyllästyttivät kiihoitettuja himojansa noiden vertavuotavien haavojen näkemisellä ja nielivät halulla kuolevan jokaisen liikkeen, vainutakseen niissä katumuksen tahi tuskan ilmeitä; muutamat alkoivat viimein tuntea myötätuntoisuutta ja mielipahaa tuosta väkivallan työstä.
Stefanus lepäsi edelleen polvillaan kädet kohotettuina taivasta kohti, ja hänen kasvonsa loistivat yhä enemmän kirkastetusta valosta. Nyt päästivät lähinnä seisovat jälleen hurjan kiljunnan, joka yhä eneni kansan läpi kulkiessaan. Kivi toisensa perästä tuli suhisten joka taholta, ja raivoisat huudot: "Alas häpäisijä, kuolema pilkkaajalle!" kaikuivat hälisevän temmellyksen yli. Stefanus horjui; hänen silmänsä säilyttivät vielä saman yliluonnollisen loiston; mutta hänen kalpeat kasvonsa alkoivat vääntyä kouristuksista, ja veri vuoti virtoina avonaisista haavoista. Hänen rikkirevittyyn lihaansa tunki teräviä kiviä, hänen toisen kätensä musersi kauhea isku, ja se vaipui alas levittäen verisateen lähinnä seisovien päälle; viimeisellä ponnistuksella huudahti hän korisevassa hengenvedossa: "Herra, älä lue heille tätä syntiä!" ja vaipui sitte kuolleena maahan.
Yhä edelleen satoi kiviä häneen, mutta kun ei mitään ääntä kuulunut, kun ei yhtään liikettä huomattu tuosta verisestä, kohta muodottomasta lihakasasta, joka äsken niin ihanasti oli sädehtinyt hengen jaloa elämää, lakkasi vähitellen kivien heittäminen, kostonhuudot taukosivat, ja äsken hurjaa melua seurasi tukahuttava hiljaisuus.
Saulus oli katsellut tuota kamalaa näkyä käsivarret ristissä ja kulmat synkästi rypyssä. Ei mitään liikutusta näkynyt hänen kasvoillaan, mutta värähdykset hänen huuliensa ympärillä näyttivät, että hän sisässään taisteli kovaa taistelua.
Kun Stefanus verisenä ja runneltuna syöksyi maahan, kulki hänen ruumiinsa läpi väristys, ja hän asetti käden silmilleen. "Kauheata", mutisi hän, "Israelin Jumala, sinun kostosi on hirmuinen!"
Mutta hän voitti pian tunteensa; tulisella liikkeellä nosti hän päätään, oikaisihe ja katsoi ympärilleen ikäänkuin näyttääkseen, että hän kokonaan oli voittanut tuon hetken heikkouden.
Silloin hän kuuli siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Stefanuksen kuolemaa, erään äänen takanaan sanovan: "Hänen verensä on tuleva meidän päällemme, niinkuin tuon toisenkin", a useita muita ääniä, jotka yhtyivät siihen: "Niin, niin, sillä hän oli epäilemättä syytön".
Saulus kääntyi kiivaasti ympäri. Kaikki hellät tunteet, joita hän äsken oli kokenut, katosivat salaman tavoin, ja vihan sekä koston henget saivat hänessä taas vallan.
Hänen terävä katseensa tarkasti lähinnä olevia; useimpien kasvoilla hän näki ilmeen, joka todisti, että mieliala Stefanusta kohtaan alkoi nyt, kun murha oli tehty, muuttua vihasta myötätuntoisuudeksi.
"Noita kurjia raukkoja", ajatteli Saulus pilkallisesti, "jotka kulkevat tuulen mukaan! Mutta odottakaa, viheliäiset raukat, toinen tuuli on heti puhaltava teihin!…"
"Israelilaiset!" huusi hän kääntyen kansaan ja voimakkaalla äänellään karkoittaen heikkouden, joka oli vallannut katsojat — "Herra Sebaot on sallinut tämän miehen kuoleman, koska hän sen kautta tahtoi antaa aseen käteenne ja voimaa sydämeenne taistelemaan hänen pyhän asiansa puolesta. Tämä pilkkaaja on saanut rangaistuksen rikoksensa mukaan, ja vaarallinen Jehovan kansan vastustaja on hänessä poistettu. Mutta natsarealaisen puolue ei ole silti juurinensa hävitetty, eikä hänen kylvämänsä rikkaruoho pois kitketty. Ja tämän täytyy meidän tehdä, vaikka se tapahtuisi vielä enemmällä verenvuodatuksella. Seuratkaa minua! Hävittäkäämme perinjuurin tuo jumalaton joukko, joka suosii laittomuutta, häpäisee Jehovaa, pilkkaa lupausta odotetun Messiaan kirkkaudesta; joka hävittää sukulaisuuden ja kehoittaa lapsia hylkäämään isän ja äidin tuon ristiinnaulitun tähden! Ja rukoilkaamme Herraa Sebaotia, että niinkuin hän on musertanut pilkkaaja Stefanuksen, hän on myös tekevä jokaiselle, joka häpäisee hänen pyhää nimeänsä!"
Hän kohotti molemmat kätensä kukistavalla liikunnolla, hänen sointuva äänensä vapisi valtavista sisällisistä tunteista, ja hänen tummat silmänsä heittivät leimuavia katseita väkijoukkoon, joka viehättyneenä hänen voimakkaasta ja innostuttavasta esiintymisestään yhä enemmän kietoutui hänen innostuksensa pyörteeseen ja äänekkäillä suostumushuudoilla tunkeutui hänen ympärilleen.
"Niin, niin, hän on oikeassa. Eläköön Saulus, eläköön! Me seuraamme sinua! Kuolema natsarealaiselle! Hukka periköön pettäjät, kuolema pilkkaajille!" kaikui joka taholta, samalla kun nyrkkejä kohoutui vihasta vääntyneiden kasvojen yli. Neuvosherrat, jotka, kun murha viimeinkin oli suoritettu, kyllä tarvitsivat Sauluksen hehkuvan puheen yllytystä pysyäkseen samassa kiihoittuneessa mielentilassa, yhdistyivät kansaan, kiristelivät hampaitaan raivosta ja purkasivat rajuja kostonhuutoja. Stefanuksen silvottu, verinen ruumis oli unhoitettu; kaikki käänsivät hänelle selkänsä seuratakseen Saulusta ja hurjistuneita pappeja uusiin väkivaltaisuuksiin….
Sinä ja useina seuraavina päivinä toimitti Saulus ylimmäisten pappein ja neuvosherrain valtuutettuna, jotka ilolla tervehtivät häntä pelastajana uhkaavasta vaarasta, ja kiihoittuneen kansanjoukon seuraamana ankaran vainon natsarealaisen puoluetta kohtaan.
Ensin hän teki puhdasta temppelissä ja synagoogissa. Missä hän vain kohtasi jonkun, joka vähänkään rikkoi uuden opin saarnaamisen ankaraa kieltoa vastaan, se otettiin kiinni ja pantiin armotta vankeuteen. Mutta ei ainoastaan ne, jotka julkisesti uhmailivat lain käskyjä vastaan, tulleet hänen väkivaltaisuutensa esineiksi. Vakoojillaan urkki hän tiedon, missä uuden opin harjoittajat olivat piiloutuneina, tunki taloihin, rikkoi kotirauhan, otatti kiinni ei ainoastaan miehiä, vaan vaimoja ja lapsiakin, kuulustelutti heitä ja panetti vankeuteen tahi antoi kansan kivittää uppiniskaiset pilkkaajina.
Äänetön kauhu oli vallannut tuon pienen seurakunnan. Rohkeain ja järkeväin onnistui pysyä syrjässä vainon raivotessa, ja pakenivat sitte Jerusalemista, piiloittuivat vuorenluoliin kaupungin ulkopuolelle taikka etsivät uskonveljiä kaukaisemmissa osissa maata. Toiset, jotka olivat vähemmin rohkeita, antautuivat heti armoille, heidän täytyi vaihtaa nuo ihanat rakkaudenateriat, joihin he olivat kokoontuneet onnesta tykkivillä sydämillä, vankilan synkkään yksinäisyyteen. Koko natsarealaisen puoluelaisten joukko oli muutamassa päivässä poispyyhkäisty ikäänkuin aavikkotuulen lakaisemana. Salomonin pylvästössä, jonne opetuslapset niin usein kokosivat innostuneita kuulijoita, ei heitä enää näkynyt; turhaan odottivat myymälöissään istuvat työmiehet nähdäkseen Pietarin tahi Johanneksen kulkevan kadulla, ja pienet juutalaislapset, joita natsarealaiset niin usein puhuttelivat, eivät enää kertoneet kotonaan isilleen ja äideilleen, että he olivat kuulleet kummallisen ihanan kertomuksen jostakin, jota eivät tunteneet, mutta joka kuitenkin oli rakastanut heitä enemmän kuin isä, äiti ja sisarukset, niin paljon, että hän oli kuollut heidän edestään…
Mutta kun Saulus yhä enemmän kiihoittuneen intohimonsa pakoittamana, joka ryösti häneltä yön levon ja päivän rauhan, luuli perinpohjin häätäneensä kaikki natsarealaiset Jerusalemista, johtui hänen mieleensä levittää vainoomis-toimintaansa myöskin muille tahoille. Koko tuo Jehovan kirooma lahko oli juurineen hävitettävä, ei enemmän eikä vähemmän; jokainen tuon rikkaruohon korsi oli pois kitkettävä, missä ikänä se olikaan juurtunut! Sitä vaati Herra Sebaot — ei mitään puolinaista, mitään sovittelua, vaan kaikki. Lain jokainen kirjain oli täytettävä, niinhän kuului käsky. Ei yhtään kiertelemistä, ei yhtään myönnytystä, ei mitään väsymystä, mitään valitusta, vaikkakin tuo raskas taakka painoi häntä maahan asti. Mitä se auttoi, että hän, Saulus, oli pyhittänyt elämänsä palavan levottomuuden tuskalle? Mitä välittää Herra Sebaot, korkea, hirmuinen Jumala, noista öitten pitkistä hetkistä, joina Saulus valvoen, vaan kuitenkin käärittynä unien pilviin, on kerta toisensa perästä näkevinään Stefanuksen verisen haamun häämöittävän, katsoen häntä kummallisella, puoleksi surullisella, puoleksi rakkaudesta rikkaalla hymyllä… Mitä merkitystä tuo kaikkivaltias panee halvan palvelijansa tuskalle — tuolle kurjalle epäilykselle, joka toisinaan ikäänkuin halvauksena tarttuu häneen juuri silloin, kun hän on tarttumaisillaan uhriinsa ja sivaltamaisillaan?…
Ei, sillä ei ole mitään arvoa, ei rahtuakaan! Saulus on omistanut elämänsä Herra Sebaotille — hän on luvannut raivata tien vapaaksi luvatulle ja pian tulevalle Messiaalle — ja vaikkakin hän uhraisi elämänsä, on tämä lupaus pidettävä!
Vähän epäiltyään, mihin hän ensin kääntyisi, sillä hän tiesi tuon uuden opin levinneen useihin kaupunkeihin ja maanpaikkoihin, päätti hän viimein matkustaa Damaskoon, joka yleisen luulon mukaan oli vaarallisimpia natsarealaisten käännytyskiihkon pesäpaikkoja.
Aika olikin varsin sopiva tähän matkaan. Damasko kuului näet tähän aikaan kuningas Areteen, Petran emiirin, valtaan, ja kun tämä sekä ylimmäinen pappi olivat ystäviä, helpoitti se suuresti Sauluksen yritystä.
Hän teki siis matkasuunnitelman laskien tarkasti, kuinka paljon aikaa, väkeä ja rahaa hän tarvitsi päästäkseen suotuisaan tulokseen. Sitte meni hän ylimmäisen papin luokse saadakseen tämän hyväksymisen ja suostumuksen.
Ylimmäinen pappi Teofilus, joka pääsiäisjuhlan aikana oli nimitetty hänelle uskottuun virkaansa, oli, kuten hänen veljensä Jonatankin — Stefanuksen tuomari — ja isänsä Hannas, sadukeusten lahkoa ja siis oikeastansa Sauluksen, tuon innokkaan fariseuksen ja Gamalielin oppilaan vastustaja. Mutta yhteinen viha natsarealaisiin, joka viime aikoina oli tykkänään vieroittanut Sauluksen Gamalielista, pakoitti nuo molemmat vihamiehet yhteen ja saattoi heidät unhoittamaan entiset riitansa. Teofilus vastaanotti Sauluksen kohteliaalla alentavaisuudella, ja kun hän kuunteli tuon nuoren kiivastelijan ehdoitusta ja näki sen tulen, joka hehkui hänen silmissään, silloin riemuitsi tuo pelkuri sadukeus ja onnitteli itseään sekä korkeaa neuvostoa, että ilman omaa alkuunpanoa, joka aina saattoi vaaraan joutua kansan epäsuosioon, voi tähdätä kuoloniskun vihattuun natsarealaiseen lahkoon…
Seuraavana päivänä esitettiin Sauluksen ehdoitus korkealle neuvostolle. Tämä herätti ensin kovaa vastustusta. Kiivas ottelu tapahtui sadukeusten ja fariseusten kesken, joista jälkimäiset katsoivat kylläksi julmuuksia harjoitetun, kyllin verta vuodatetun. Mutta sadukeukset, joihin kuului mahtavimmat Israelin pappissuvuista, eivät myöntyneet; he huomauttivat jäykällä itsepintaisuudella kaikista suosiollisista asianhaaroista: nuoren Sauluksen uutteruuden ja innon, joita ei voitu rahalla ostaa, ystävyyden suhteen kuningas Artekseen j.n.e., kunnes korkea neuvosto viimein myöntyi ja ehdoitus hyväksyttiin.
Saulus varustettiin siis korkean neuvoston lähettilääksi. Hänelle annettiin tarpeellinen apujoukko ja rahasumma sekä valtuutettiin jokapaikassa, synagoogissa, kaduilla tahi yksityisissä asunnoissa, vangitsemaan kielletyn natsarealaisen harhaopin harjoittajat sekä tuomaan ne sidottuina Jerusalemiin.
Kuumeentapaisen voitonriemun valloittamana, joka hetkeksi lievensi levottomuutta hänen mielessään, kiiruhti Saulus kotiin ryhtyäkseen välittömästi matkan valmisteluun.
Väsymätön toiminnanhalu täytti hänen; hän suunnitteli päivien matkat, päätti jo edeltäpäin, missä oli pysähdyttävä, valvoi kaikkia järjestelyjä, osti itse hevosia ja muuleja, nuoria, voimakkaita eläimiä, jotka pikaisimmin voisivat taivaltaa matkan, ja valitsi seuralaisensa, joihin, paitsi hänen palvelijaansa Joelia, kuului leviittoja ja oikeudenpalvelijoita sekä muutamia maaherran antamia roomalaisia sotamiehiä. Hän näytti kammoksuvan lepoa ja rauhaa tällä ajalla. Ei hän edes öillä ollut levossa; silloin otettiin vanhat pergamenttikääröt esiin, ja kirjoitusten lainkäskyistä ja säännöistä etsi hän tuskallisella innolla menetystavalleen oikeudenmukaista vahvistusta, jota hänen kapinallinen sydämensä kieltäytyi antamasta. Hän kirosi tuota heikkoutta, hän vietti tuntikausia rukouksessa, että Jehova ottaisi sen pois ja tekisi hänen sydämensä yhtä vapaaksi epäilyksestä kuin hänen tahtonsa oli, ja mennessään aamusilla pihalta vettä noutamaan näkivät Joelin uteliaat katseet tuon pienen akkunan ristikon läpi Sauluksen haamun vaeltavan edestakaisin, valaistuna omituisella harmaankeltaisella valolla, jonka vaikuttivat aamuhämärä ja tuo pieni palava lamppu…
Oli sen päivän edellinen ilta, joksi Saulus oli päättänyt Damaskon matkansa. Väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta, mutta voimatta etsiä lepoa, lähti hän kaupungin ulkopuolelle, saadakseen luonnon yksinäisyydessä ja sen levon ympäröimänä, minkä ilta tuotti tienoolle, rauhaa sielulleen ja kootakseen voimia siihen vaikeaan tehtävään, joka odotti häntä.
Hän oli kulkenut läntisestä kaupunginportista. Pohjoisessa ja etelässä kohtasivat hänen katseitaan korkeat vuoret, jotka kallistuivat Hinnomin ahtaaseen ja syvään rotkoon päin, mikä kaakossa rajoitti Jerusalemia. Edessään näki hän kiemurtelevan tien, joka Jerusalemista vei länteen päin merenrannalla olevaan Jaffan kaupunkiin. Tätä tietä käyttivät uutterasti matkustajat; muukalaiset, jotka olivat nousseet maihin Jaffassa, kauppiaat, jotka tavaroilla kuormitettuine muuleineen matkustivat Jerusalemiin myymään ja vaihtamaan tavaroitaan.
Aurinko oli laskeumaisillaan; tuon tuostakin kohtasi Saulus kulkijoita, jotka kiireesti riensivät kaupunkiin ennen yön tuloa.
Miettivänä, pää kumarassa kulki hän tietä eteenpäin. Illan vienossa hämärässä kuvastui elävästi hänen tummakiharainen päänsä voimakkaine henkevine piirteineen, joilla tällä hetkellä lepäsi ikäänkuin synkkien ajatusten varjo.
Sillä jokaisena minuuttina tunsi Saulus velvollisuudekseen ottamansa toimen käyvän yhä raskaammaksi, että hän epäili, oliko hänellä todella voimia sitä menestyksellä täyttämään. Hänen voimallisen ja kyvykkään luonteensa perustuksena oli syvä tunteellisuus, joka oli tuottanut hänelle sanomattomia kärsimyksiä näinä vainon ja verenvuodatuksen aikoina. Monasti olivat hänen voimansa horjuneet noissa kuulusteluissa, noissa kivittämisissä ja raipparangaistuksissa, monasti oli hän kuiskaissut itsekseen: "ei, ei nyt enempää, älä, Israelin Jumala, enää vaadi toisia uhreja palvelijaltasi!" Mutta silloin hän oli tuntenut Herran Sebaotin käskyn ikäänkuin kalvaavana tulena, jossa hänen heikko sydämensä karastui uuteen voimaan…
Nyt vaivasi häntä taas tuollainen arkuuden puuska. Luonnon tyyni rauha herätti eloon kaikki hänen hellemmät tunteensa; hän ei voinut, vaikka toivoi, kiihoittaa itseään vihaan ja katkeruuteen. Tuntui ikäänkuin illan vieno tyyneys olisi tuonut hänelle tervehdyksen rauhasta ja rakkaudesta, tervehdyksen, jota hän ei ymmärtänyt, vaan tunsi heräävällä aavistuksella…
Äkkiä nousi hänessä kesken levottomia mietteitään aivan uusi, tuntematon ajatus…
"Jos heillä on oikein ja sinulla väärin? Jos heidän halveksitussa opissaan on kätkettynä jokin kallis salaisuus, jota et ole edes viitsinyt tutkia, ja joka salaperäisellä tavalla on yhteydessä tuon suuren lupauksen kanssa eikä kumoa sitä…"
Salaman tavoin valaisi tämä ajatus hetkeksi suuren, laajan näköalan hänelle. Hän tunsi ahtautta, rajoitettua ja tukahuttavaa siinä opissa, jonka puolesta hän oli kamppaillut niin katkeria taisteluja. Hänen henkensä tuntui kasvavan ja lyövän siivillään noita taiteellisesti liitettyjä ristikkoja, joita oppi, ylpeys ja isiltä perityt mielipiteet olivat pystyttäneet hänen ympärilleen.
Mutta hän ei voinut suvaita tuota uutta valoa. Hämmästyneenä ja lumoutuneena ummisti hän silmänsä, heittäytyäkseen jälleen suonenvedon-tapaisella innolla entiseen ajatukseensa.
Hän ei tietänyt, miten kauvas hän oli kulkenut tietä pitkin. Jerusalemin kunnaat ja vuoret hehkuivat ilta-auringon loistossa, lämmin, punainen valo levisi koko paikkakunnan yli, maiseman kaarevat viivat esiintyivät terävinä vienon lempeässä valossa, varjot yhä pitenivät, ja suloinen viileys levisi äkkiä pimenevässä ilmassa.
Saulus seisahtui hetkeksi, nosti päätään ja katsoi ympärilleen.
Tällöin hän havaitsi miehen, joka hitaasti kävi häntä vastaan toisella puolella tietä. Se oli hoikka, vähän kumara haamu; haaveksivissa, lempeissä silmissään, jotka aatoksissaan tuijottivat eteenpäin, oli ikäänkuin unihunnun ilme, ja hänen haulillaan lepäsi samalla kertaa sekä alakuloinen että valoisa hymy. Hän ei näyttänyt huomaavan Saulusta, vaan kulki edelleen ajatuksiin vaipuneena; pari kertaa aukenivat hänen huulensa kuiskatakseen muutamia äänettömiä sanoja.
Saulus tunsi heti hänet; se oli Johannes, yksi niistä opetuslapsista, joita neuvosto useita kertoja oli pannut vankeuteen rangaistukseksi heidän tottelemattomuudestaan.
Kiireisin askelin ja rypistetyin otsin meni Saulus tien poikki
Johanneksen luo ja huudahti kohottaen kättään:
"Miten uskallat näyttäytyä Jerusalemissa, kun tiedät, mihin kaikki Jehovan kiroomat natsarealaisen opetuslapset ovat tuomitut? Etkö tiedä, että minulla on valta, ja että sinä olet kurja tomuhiukkanen, jonka minä voin sekä tahdon musertaa?"
Johannes hymyili niin suurella katkeruudella, kuin hänen lempeät kasvonsa ja silmänsä myönsivät.
"Ei sinulla olisi mitään valtaa minua vastaan, jos ei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä", kuiskasi hän hitaasti ja haaveksien, kuten silloin, kun kerrotaan toisen sanoja.
Sauluksen silmät leimusivat, ja hän teki nostetulla kädellään uhkaavan liikkeen, ikäänkuin hän olisi mielinyt lyödä Johannesta.
"Israelin Jumalan kautta, minulle on annettu se voima! Niin totisesti kuin hän elää, tulet sinäkin tuomittavaksi pilkkaajana ja kansanvillitsijänä!"
"Niin", vastasi Johannes rauhallisesti, "totta puhut, sinulla on valta minun ruumiiseeni, siihen tomumajaan, jossa asun. Mutta", jatkoi hän ja kohotti katseensa avaruuteen, "minun henkeni on vapaa, sille et sinä mitään voi. Sillä hän on tehnyt meidät vapaiksi … kahleissa nääntyneinä, joka taholta ahdistettuina … vapaita olemme kuitenkin yhdellä sanalla … yhdellä ainoalla … yhdellä käskyllä … yhdellä ainoalla…
"Ja tuo sana … tuo käsky?" kuiskasi Saulus antaen kohotetun kätensä vaipua.
Tuo innostuksen ilme sammui Johanneksen kasvoilta, ja hänen silmissään loisti sama haaveksiva katse kuin äsken.
"Rakkaus", vastasi hän matalalla, uneksivalla äänellä, ikäänkuin katsoisi hän kaukaista näkyä, "uuden käskyn minä annan teille, että te rakastatte toinen toistanne … niin opetti hän meitä…"
Saulus ei voinut vastata. Hänen silmänsä seurasivat Johanneksen haaveksivaa silmäystä; hänestä tuntui ihme tapahtuvan tällä hetkellä! Eikö se ollut Johannes, joka puhui, eikö hän seisonut hänen edessään? Eikä se ollut kuitenkaan ainoastaan hän. Joku tahi jotakin leijaili hänen ympärillään tahi vieressään … jokin, joka haamoitti hänen uneksivista silmistään, joka ympäröi koko hänen olentoaan, ikäänkuin jäljelle jäänyt varjo tahi sammuvan äänen kaiku, ja joka aina, kun hän puhui tuolla yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä, äkkiä loihti esiin ikäänkuin kirkkaan hohteen hänen ympärilleen.
"Sinä näit hänet … sinä tunsit hänet?" kuiskasi viimein Saulus miltei arasti.
"Minä olin se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti", vastasi Johannes harvaan, "minä lepäsin hänen rinnallaan iltaa ennen hänen kuolemaansa ja vastaanotin hänen viimeiset rakkaudensanansa… Mutta sinäkin, veljeni, olet kerran maistava hänen rakkautensa suloisuutta…"
"Minäkö!" huudahti Saulus väkivallalla riistäen itsensä tuosta suloisesta lumouksesta, joka oli hänet kietomaisillaan. "Etkö siis tiedä, kuka minä olen, etkö tiedä, että olen Saulus, fariseus, juutalaisuuden puolustaja, natsarealaisen vainooja, ijäti koko lahkonne verivihollinen…"
Johannes hymyili — syvää, hiljaista hymyilyä.
"Sinä vihaat, sinä vainoot häntä, Saulus, sinä tahdot juurinensa hävittää hänen oppinsa, ja kuitenkin sinä jo rakastat häntä, rakastat häntä siinä kaipuussa, jota et voi kuolettaa…"
Saulus säpsähti, ikäänkuin Johannes olisi lyönyt häntä kasvoihin. Epäselvä närkästyksen huuto tunkeutui hänen huuliltaan, hän astui askeleen Johannesta kohti ja kohotti kättään ikäänkuin vangitakseen hänet, mutta samalla hetkellä laskeusi hänen kätensä alas, ja hänen katseensa vaipui maahan, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsoa noihin lempeästi tutkiviin, lemmekkäisiin silmiin.
"Hyvästi, veljeni", sanoi Johannes ja ojensi siunaten kättään Saulusta kohti, "Jumalan rauha ja rakkaus olkoot kanssasi!"
Sitte hän kääntyi ympäri sekä jatkoi matkaansa, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hänen haamunsa kadonnut pimeään.
Saulus seisoi liikkumatonna ja katsoi Johanneksen jälkeen, mutta kun ei hän enää nähnyt häntä, palasi hän kiirein askelin ja kumarassa päin takaisin Jerusalemiin.
Koko hänen sisunsa oli ankarasti kuohuksissa. Kohtaus Johanneksen kanssa näytti hänestä oudolta ja ihmeellisen kehoittavalta; tuo vaalea hahmo, käärittynä illan hämärään ja kirkastettuna tähtien loistolla, nuo samalla sekä yksinkertaiset että mahtavat sanat, jotka Johannes lausui, tuo käsittämätön, unelmantapainen, mikä leijaili hänen ympärillään, kaikki oli rajusti vallannut Sauluksen. Ja jokaisena sekuntina esiintyi tämä näky yhä selvemmin, ja määrätyt sanat kaikuivat kuin kaukaiset vienot sävelet: "Uuden käskyn minä annan teille…" "Se opetuslapsi, joka lepäsi Jeesuksen rinnalla …"
Väristys kulki hänen ruumiinsa läpi; tämä välillinen läheisyys Jeesus natsarealaisen kanssa, jolle hän oli vannonut leppymätöntä vihaa, täytti hänet tulisella mielenliikutuksella.
Samalla kertaa tunsi hän sanomatonta ikävöimistä johonkin, joka voisi rauhoittaa hänen levottomuuttaan. Väsyneellä eljeellä laski hän kätensä otsalleen, seisahtui ja katsoi ympärilleen. Miten yksinäisenä hän kulki täällä, miten pimeä oli yö, miten rajaton avaruus, miten tuo laaja lakeus, jossa jokainen ääni hävisi hiljaisuuden syvyyteen, miten vuoret ja kukkulat ikäänkuin nielivät ja mitättömäksi tekivät hänen ajatuksensa! Kaikki oli niin suurta, niin laajaa, niin kaukana. Taivaalla loisti Herran Sebaotin nimi, olihan äärettömyys, joka painosti yksinäistä vaeltajaa, tuulahdus hänen hengestään; myöskin yön pyhä hiljaisuus näytti kuiskaavan Jumalasta, mutta kaikki oli niin korkeaa, niin suurta, että sydän sitä turhaan tavoitteli.
Taipuisuus ja hellyys Sauluksen luonteessa, joita hän oli viime aikoina niin väkivaltaisesti sortanut, kostivat nyt siten, että täyttivät hänen sydämensä synkkämielisyydellä, joka tällä hetkellä anasti häneltä kaiken toimintakyvyn.
"Huomenna taistelu ja ottelu", kuiskasi hän väsyneesti, "mutta ennen sitä hetken lepo, hetkisen rakkautta…"
Hän riensi sukkelammin eteenpäin ja oli puolen tunnin kuluttua Jerusalemin muurien sisäpuolella. Jaffaportin vieressä asui Sauluksen sisar pienen poikansa kanssa, joita hän oli luvannut käydä hyvästi heittämässä ennen matkaansa. Hänen sisarensa oli leski. Viime aikoina eivät nuo molemmat sisarukset olleet nähneet toisiaan niin usein kuin ennen, ja kun he kohtasivat, sattui aina jotakin — joku sana tahi viittaus —, joka häiritsi sitä hellää suhdetta, mikä ennen oli ollut heidän välillään. Sauluksen natsarealaisten vainoominen tuotti Mirjamille syvän surun, ja kun hän nuhteli veljeään siitä, suuttui tämä puolestaan ja vastasi hänelle suuttuneena. Mirjam lopetti sitte vähitellen moitteensa, mutta muuttui sen sijaan kaihtivaksi ja kummalliseksi, ja Saulus näki usein kyyneleitä hänen silmissään, kun hän katsoi veljeään.
Saulus ei ymmärtänyt häntä, eikä hän koettanut vaivatakkaan itseään käsittääkseen häntä. Hän rakasti sisartaan lämpimästi, mutta niinkuin juutalainen mies rakastaa naista, nimittäin, kuten rakastetaan lasta, heikkoa astiaa, joka piiloittaa hellemmät, tyyneemmät tunteet, mutta joka särkyisi, jos ainoakaan hänen syvällisistä, miettivistä ajatuksistaan heitettäisiin sinne.
Mutta tällöin hän juuri kaipasi hellyyttä ja lempeyttä; mietiskelyn tahtoi hän työntää pois luotaan, hän tahtoi istua Mirjamin vieressä, kuunnella hänen ääntään — sillä vaikka se oli nuhteleva, oli siinä kuitenkin rakkauden vieno sointu — ja muutaman silmänräpäyksen levätä … levätä…
Sillä välin oli Mirjamin asuma talo tullut Sauluksen näkyviin. Kuu oli vastikään noussut, ja sen säteet valaisivat kattoa, jossa molemmat sisarukset olivat viettäneet niin monta ystävällistä hetkeä keskenään. Tämän rakkaan asunnon näkeminen tuotti hänelle haikeamielisen erotuskan tunteen, jota hän ei ymmärtänyt, ja äkillinen halu nähdä Mirjamia pakoitti hänet melkein juoksemaan viimeiset askeleet.
Hän kiiruhti ulkoportaita myöten katolle, jossa Mirjani istui kädet ristissä polvien ympärillä katse kohotettuna korkeuteen.
Kun hän huomasi Sauluksen, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan. Mirjamin vartalo oli pitkä ja hoikka sekä kokonaan verhottu valkeaan vaippaan. Hänen mustien, kiharain hiustensa ympäri oli huivi sidottu, ja hänen silmänsä, yhtä henkevät kuin veljensä, loistivat suruisina ja kyyneleisinä kuutamossa.
"Rauha sinulle veli", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä, "olen odottanut sinua kauvan … kauvan…"
Saulus syleili ja suuteli häntä useita kertoja, mutta sisar irroitti itsensä hiljaa hänestä ja vältti hänen hyväilyjään hitaasti sivellen kädellään hänen otsaansa.
"Istu, veljeni", sanoi hän hellällä hymyllä ja kummallisella pidätetyllä äänellä, "minulla on sinulle jotakin puhuttavaa … jotakin, joka ehkä … olkaamme täällä ylhäällä, eikö niin…? Yö on niin tyyni ja ihana … tuolla alhaalla lampun valossa ajatukseni sekaantuvat ja sanat tukehtuvat … mutta täällä ylhäällä … täällä tulevat ajatukset niin selviksi, selviksi kuin tunteet täällä sisällä…"
Hän painoi samalla hymyllä kättään rintaansa vasten ja asetti esille tyynyn, jolle hän pakoitti Sauluksen maata. Itse hän istui hänen viereensä, ja nojaten kyynärpäitään nostettuihin polviinsa katsoi hän veljensä kasvoihin.
Saulus kuunteli Mirjamin sanoja ja seurasi hänen liikkeitään vaitonaisena. Kun sisarensa ensin vetäysi pois hänestä, olivat hänen tunteensa jäähtyneet, ja synkkä tyytymättömyys seurasi sitä odotusta, jota hän äsken tunsi. Yhteenvedetyin kulmin koetti hän hämärässä tutkia hänen kasvojensa ilmeitä. Mutta hän ei näyttänyt alakuloiselta eikä surulliselta, niinkuin usein viime aikoina, päinvastoin hän hymyili hiljaa ja vienosti, joka muistutti hänelle jotakin toista hymyä, ja joka saattoi hänen sydämeensä kärsimättömän tuskallisen pistoksen…
"No niin", sanoi Saulus viimein, kun Mirjam puhumisen sijaan painoi äkkiä päätään ja kätki kasvot käsiinsä. "Mitä sinulla oli sanottavaa?"
Saulus otti hänen päänsä käsiinsä ja pakoitti hänet väkinäisellä liikkeellä katsomaan ylös. Mirjamin silmät olivat kyyneleissä, ja hänen huulensa vapisivat.
"Oi, Saulus", kuiskasi hän arasti, "on niin vaikea puhua, vaikea antaa ajatuksilleen muotoa, yksinkertainen, oppimaton nainen ei voi lausua ajatuksiaan kuin sinä… Sydämeni on ylen täysi, monta ihanaa ajatusta ja kuvaa kulkee päässäni… Oi, jos voisin näyttää ne sinulle puhumatta … sanat ovat minulle esteenä … en voi sanoa, mitä tahdon … se on ylen ihanaa … ylen suurta…"
"Mirjam!"
Saulus tempasi hänen toisen kalvoimensa, puristi sitä, kumartui eteenpäin ja katsoi ankarasti ja tutkivasti hänen silmiinsä.
"Ei, Saulus, ei", kuiskasi Mirjam vielä arempana, "et saa suuttua … minä en voinut muuta … vaikkapa uhraisin sinun lempesi…"
Viimeiset sanat tukehtuivat vapisevaan huokaukseen, ja hän kätki uudelleen kasvot käsiinsä.
Saulus veti kiivaasti pois hänen kätensä. Aavistus jostakin hirveästä kiiti hänen sydämensä läpi; hän ei voinut ajatella, mitä se oli, sillä hänen terävää älyänsä sumenti se mielenliikutus, jonka uhriksi hän oli joutunut, mutta selittämättömästä epätoivosta, joka oli tukahuttamaisillaan hänet, tunsi hän kauhean iskun suunnattavan häneen…
"Mitä tarkoitat?" huudahti hän samalla tuimasti ja liikutettuna, "mitä tarkoitat sanoessasi 'en voinut muuta?' Mitä se on, mistä puhut…?"
Tällöin otti Mirjam hänen toisen kätensä, painoi sitä ikäänkuin rukoillen rintaansa ja kuiskasi tuskin kuultavasti:
"Veljeni, minut on kastanut Johannes, Jeesus natsarealaisen opetuslapsi…"
Sauluksen silmistä välkähti salama. Hän työnsi pois siskonsa kädet ja syöksyi ylös. Jos Mirjam olisi työntänyt keihään hänen rintaansa sen sijaan, kun hän lausui nämät hiljaiset rukoilevat sanat, olisi Saulus tuntenut vähemmän tuskaa kuin nyt. Kaikki se viha natsarealaisen lahkoa kohtaan, joka Johanneksen tapaamisesta oli miltei haihtunut, kuohahti nyt monenkertaisella voimalla hänen sieluunsa. Hänen mielensä tuntui siltä, kun olisi hän ollut mieskohtaisen väkivallan alaisena. Mirjamin, hänen rakkaan, lemmityn sisarensa, lapsuutensa leikkikumppanin, nuoruutensa ystävän, tämän he olivat ryöstäneet häneltä, nuo viekkaat teeskentelijät, jotka puhuivat ja saarnasivat sitä rakkautta, jota he eivät teoissaan osoittaneet. Mutta voi heitä, voi heitä kaikkia! Koston miekka häilyi jo heidän päittensä päällä, kalpa, terävämpi kuin mikään Damaskossa taotuista, oli kohta putoava alas ja ruhjoova heidät kaikki…
Mirjam oli myös noussut seisaalleen, ja tuokion seisoivat veli ja sisar äänettöminä ja liikkumattomina toistensa edessä. Sauluksen säkenöivät silmäykset tunkivat hämärän läpi kuin terävät valonsäteet ja kaivautuivat Mirjamin sydämeen. Tuo nuori nainen piti päätään kumarruksissa ja käsiään ristissä, ikäänkuin tuomiotaan odottaen. Mutta hänen kasvonsa olivat tyyneet, ei epäilystä eikä pelkoa ilmaantunut niiden kalpeissa, totisissa piirteissä. Tyyni, juhlallinen oli yö, avaruus korkea ja ääretön; hiljaisuus kääri kaikki salaperäiseen tunnelmaansa, ei äänähdystäkään kuulunut noina hetkinä, kun kahden sielun syvyydestä virtasi heidän korkeimmat, voimallisimmat ajatuksensa, taistellakseen elämän ja kuoleman taistelua toistensa kanssa…
Saulus katkaisi ensin äänettömyyden.
"No niin, Mirjam", sanoi hän onealla äänellä, "jos niin on, niin jääös hyvästi! Meidän tiemme täytyy erota. Jos olet antautunut natsarealaiselle, veriviholliselleni, jonka opetuslapset minä olen vannonut kukistavani, niin emme voi enää elää veljellisessä rakkaudessa. En pakoita, en taivuta enkä houkuttele sinua, sillä minä tajuan, että kun sinä vastoin tahtoani, vastoin kaikkea, mikä on minulle korkeata ja pyhää, ja tietämättäni olet antaunut noiden viettelijäin valtaan, niin todistaa se, että asetat hänen, pilkkaajan, kapinannostajan, minun ja rakkauteni edelle. Hyvästi siis, Mirjam! Mutta voi sinua, onneton vaimo, voi minua, joka olen sinua paljon rakastanut ja yhä vielä rakastan! Sillä muista, että tästä hetkestä alkaen olet viholliseni, jota minun täytyy vainoa niinkuin muita!…"
Hänen äänensä, joka oli ollut alussa ankara ja katkera, heltyi, ja kun hän lausui viimeisiä sanoja, värisi se tukahutetuista kyyneleistä.
Mirjam kalpeni vielä enemmän, ja sanomaton tuskan ja uupumuksen ilme levisi hänen kasvoilleen.
"Veljeni", kuiskasi hän vapisten ja kuroitti ristissä olevat kätensä Sauluksen puoleen, "älä lausu niin julmia sanoja! Sinä erehdyt, oi, et ymmärrä minua! Älä luule rakkauteni sammuneen, en ole koskaan, en milloinkaan rakastanut sinua niinkuin nyt…"
"Lorua, surkeata naisten lorua!" keskeytti Saulus halveksivasti ja työnsi sivulle hänen kuroitetut kätensä, "sinä tuotat veljellesi, jonka isäimme Jumala on asettanut herraksesi ja puolustajaksesi, suurimman surun ja häpeän, minkä voit ajatella, ja sitte uskallat sanoa rakastavasi minua enemmän kuin koskaan. Tuommoisia kaunisteltuja valheitako sinä opit natsarealaisilta?"
Mirjam ei vastannut. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen hiljaa silmät suljettuina, rukoukseen vaipuneena. Sitte hän katsoi ylös ja kiinnitti syvän, surullisen katseensa Saulukseen.
"Veljeni", kuiskasi hän samalla lempeällä äänellä kuin äsken, "se tuska, jota tunnen saattaessani sinulle surua, on niin suuri, että tahdon sen kätkeä sydämeeni. Se ehkä vaatii henkeni, minusta tuntuu kuin sydämeni vuotaisi kuiviin, kuin sieltä tippuisi suuria veripisaroita. Enkä kuitenkaan, Saulus, voi enkä saata kääntyä takaisin! Minä olen maistanut hänen rakkauttaan, olen tuntenut hänen elämänsä täyteläisyyttä, entinen Mirjam on kuollut hänen kuolemassaan, en voi enää peräytyä, vaan pyrkiä yhä eteenpäin ja — ylöspäin! Mutta ennenkuin poistut, ennenkuin menet luotani, anna minun kerran puhua, puhua hänen nimessään sinulle. Sinä et tunne häntä, anna minun opettaa sinua tuntemaan häntä, sitä pyydän sinulta veljellisen rakkautesi muiston kautta!"
Saulus veti levättinsä kasvoilleen salatakseen kyyneleitään. Sitte hän heittäysi tyynyille ja viittasi kädellään sisarelleen merkiksi, että hän tahtoi kuunnella. Mirjam istui jälleen hänen jalkoihinsa kädet pantuina ristiin polviensa ympäri.
"Minä tiedän, veljeni", alkoi hän tyyneesti, "että olen yksinkertainen, oppimaton vaimo, enkä voi väitellä kanssasi. Sentähden en tahdo selittää sinulle, mitä ehkä kerran tulet käsittämään paremmin kuin minä — että se, josta profeetat ovat puhuneet, Messias, jota odotamme, lunastaja ja sovittaja, se on juuri tämä Jeesus, jonka kansamme on ristiinnaulinnut ja surmannut. Mutta ei tarvitse olla kirjanoppinut voidakseen omistaa sen uuden elämän, jonka hän tarjoo meille omassa elämässään. Hänen oppinsa on niin yksinkertainen, veli, siinä ei ole mitään ankaria määräyksiä, ei mitään viisastelevia lainkäskyjä, kuten isäimme säännöissä, se sisältää vain yhden käskyn, yhden ainoan, ihanan käskyn, joka ikäänkuin ijäisyyssäteenä tunkee aikojen pimeydestä ja hajoittaa kaiken levottomuuden, kaiken epätietoisuuden…"
"Minkä käskyn?" kysyi Saulus puoleksi vastenmielisesti, puoleksi sen kaipuun pakoittamana, jota hän tunsi kohdatessaan Johanneksen.
"Että kaikkein on rakastettava toisiaan … kaikkein … rikkaan ja köyhän, herran ja orjan, ystävän ja vihollisen, kaikkein toisiaan hänessä ja hänen kauttansa!" kuiskasi Mirjam tyyneellä innostuksella. "Ah, veljeni, ennen hänen tuloaan ei ollut rakkaudenkäskyä! Me rakastimme niitä, jotka meitä rakastavat, isäämme, äitiämme, kansaamme, mutta tuo kummallinen, sanomaton tunne, rakastaa kaikkia, tuo taivaallinen autuus, antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet … tuntea silloin, kun ihmiset vihastuvat ja puhuvat kovia sanoja meille, miten sydämemme kostaa heille rakkaudella, niinkuin hän teki ristiinnaulitsijoilleen … tuota, jota en voi sanoin selittää, joka on liian suurta ja korkeaa puhuttavaksi … aavistus kokonaisesta, täydellisestä rakkaudesta, joka kerran on aukaiseva meille sylinsä … vilahdus suuresta, ihanasta, meitä ympäröivästä henkimaailmasta… Ah, veljeni, minulla ei enää riitä sanoja, en voi lausua tunteitani … mainitsen noita Jumalan kätketyitä salaisuuksia, jossa vain usko ja toivo koskettavat siipiään ijankaikkisuuden portteihin … oi, veljeni, jos voisit seurata minua tuohon ihmeteltävään rajaan, missä elämän todellisuus katoaa aavistuksessa tulevasta rakkauden-elämästä Jumalassa hänen poikansa kautta…"
Hän sulki silmänsä, päänsä vaipui taaksepäin ja syvällinen hymyily levisi hänen kasvoilleen. Sauluksesta tuntui, kuin Mirjam olisi äkkiä siirtynyt kauvemmaksi hänestä, ja kuin hänen kasvonsa olisivat hohtaneet samaa ihmeellistä loistoa kuin Johanneksen. Mutta hän ei vastannut; hän ei näyttänyt kestävän sitä näkyä, sillä hän käänsi äkkiä päänsä pois.
"Oi, veljeni", jatkoi Mirjam hartaasti rukoilevalla äänellä, "jos voisin kuvailla sinulle, miten äärettömän onnellinen olen! Jos voisin selittää sinulle tuon rakkauden ihmeellisyyttä ja suuruutta, rakkauden, joka sitoo meidät kaikki toinen toisiimme kulumattomilla siteillä. Muistatko Akimia, tuota likaista kerjäläistä, jonka oli tapana käydä tästä ohitse, ja joka aina uhkasi minua sekä kiristeli minulle hampaitaan, kun en antanut hänelle sitä, jota hän vaati? Kuinka minä häntä kammosin, kuinka minua inhoitti hänen haavansa, joista luulin saavani tarttuman, jos häntä lähestyisin, kuinka olin väsynyt hänen alituisiin vaatimuksiinsa!… No niin, eilen hän kävi ohitse … minä menin ulos, otin hänen kätensä ja puhuttelin häntä ystävällisesti. Enkä tuntenut muuta kuin rakkautta ja sääliä! Mikä ihme, Saulus! Miksi en enää inhonut hänen haavojaan, miksi en tuntenut mielipahaa hänen raa'asta puheestaan? Oi, jos tietäisit, miten sydämeni riemuitsi!… Olisin voinut sulkea Akimin syliini siitä ilosta, että voin tuntea niin ihanaa, niin suurta … että olin voinut niin vapautua kaikista entisistä siteistä…"
"Vapaa … irti siteistä…" keskeytti Saulus pilkallisesti, "äskein sanoit, että natsarealaisen oppi sitoo meidät toinen toisiimme kulumattomilla siteillä. Totta tosiaan, se oppi sopii naisille ja hupsuille…"
"Älä pilkkaa minua, veli", vastasi Mirjam suruisesti, "mutta siinä olet oikeassa, että hänen oppinsa sopii hulluille, noille hengessään nöyrille — yhtä hyvin kuin viisaille ja oppineille. Se on niin korkea ja ääretön kuin taivas ja kuitenkin yksinkertainen kuin lapsen ensimmäinen lepertävä rukous. Hänen rakkautensa sitoo minut voimallisimmin kuin mikään maallinen side, mutta juuri tuossa täydellisessä rakkaudessa, hänen rakkaudessaan, olen minä vapaa. Sillä voi, veljeni, missä olemme enemmän vapaudettomia? Vihassamme, omissa tunteissamme ja ajatuksissamme, itsessämme olemme vapaudettomia. Mutta kun hänen rakkautensa päästää minut tästä kaikesta, kun vanha ihmiseni kuolee hänen kuolemassaan, ja minä nousen hänen kanssaan uuteen rakkauselämään, niin enkö silloin ole vapaa kaikista muinaisista siteistä? Mutta sinä, Saulus, sano minulle totuus, etkö tällä hetkellä ole kahleitten orja. Eikö vihasi vallitse sinua? Eikö se ole vahvempi itseäsi, eikö se voita kaikkia tunteitasi ja ajatuksiasi? Sinä olet oppinut mies, veljeni, ja minä oppimaton nainen, mutta minä olen nyt vapautettu, ja sinä olet vain orja, vihan orja, josta et voi vapautua, ennenkuin…"
"Riittää, Mirjam, lopeta", keskeytti Saulus kiivaasti ja nousi ylös, "minä en tahdo, en saata kuulla enempää. Sanasi ovat kiusaajan johdattamia nukuttaakseen järkeäni, järkähyttääkseen uskoani ja tukehuttaakseen toimintakykyäni. Anna minun mennä", jatkoi hän miltei tuskalloisesti, "väsyneenä ruumiiltani ja raadeltuna sielultani tulin tänne etsimään lepoa luonasi, mutta nälkäiselle sinä ojensit kiven ja nääntyvälle et antanut veden tippaakaan janonsa sammuttamiseksi. Väsyneempänä kuin koskaan lähden luotasi."
Mirjam ei vastannut. Hänen kasvonsa kävivät vielä surullisemmiksi, ja alaspäin luotujen silmäluomien alle kerääntyi suuria kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät pitkin poskia.
Tällöin tarttui Saulus hänen käsiinsä, veti hänet luokseen ja kuiskasi perin muuttuneella äänellä:
"Mirjam, ei vielä ole myöhäistä … vielä voidaan sinut pelastaa veljesi rakkaudelle … ehkä kaikki onkin vain unta, hirveää unta … sano, rakas sisareni … ethän voi rakastaa oppia, jota minä, veljesi, vihaan ja vainoon … sinä olet katuva… Israelin Jumala on antava anteeksi… ja kaikki on entisellään…"
Mirjam riuhtasi itsensä äkkiä hänestä irti.
"Ei milloinkaan … ei milloinkaan … ei milloinkaan!" huudahti hän kiihkeästi.
Sauluksen kasvot jäykistyivät jälleen kuvastaen leppymätöntä katkeruutta.
"Valitse hänet tahi minut!" kuiskasi hän uhkaavasti.
Mirjam ei saattanut vastata; mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä. Hän painoi vain toista kättään rintaansa vasten ja osoitti toisella kädellä taivasta kohden.
"No niin, tapahtukoon, niinkuin tahdot!" huudahti Saulus kovuudella, "eroitkoon tiemme ainaiseksi! Sinä et voi kuulua hänelle ja pysyä sisarenani. Mutta sinä olet murtanut sydämeni, Mirjam, ja olet heittänyt uutta virikettä koston lieskalle, joka rinnassani raivoo. Rukoile Israelin Jumalaa, ettei liian paljon verta vuodatettaisi Damaskossa!"
Mirjam säpsähti ja tarttui Sauluksen levättiin ikäänkuin pidättääkseen häntä.
"Ei, Saulus, ei, veljeni", kuiskasi hän vapisten, "sinä et saa matkustaa Damaskoon … hillitse itsesi … jää, jää…"
"En, Abrahamin Jumalan kautta, minä menen Damaskoon, vaikkapa perkele asettuisi tielleni!" huudahti Saulus leimuavin silmin. "Vainoa, vangita tahdon kaikki, jotka ovat Jehovaa vastaan, hävittää kaikki tuon pyhän kiroomat, jotka eroittavat sydämiä, kun pitäisi niitä yhdistää, jotka kylvävät epäsopua siihen, missä ennen rakkaus vallitsi. Oi, Mirjam, etkö ymmärrä, onneton, ettei se enää ole ainoastaan uskontoni, kansani vihollisia, joita aion murhata, vaan nyt tahdon myös kostaa sukuni häpeän ja hävitetyn onneni!"
Mirjam ei vastannut. Hän pani kätensä ristiin ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.
"Oi, Herra Jeesus, elävän Jumalan poika, vapauta hänet vihan kahleista!" kuiskasi hän rukoillen.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina, sisar palavaa hartautta osoittaen, veli ristiinlasketuin käsivarsin ja synkkä, uhkaava ja läpitunkeva katseensa kiinnitettynä häneen. Hiljaisuus heidän ympärillään näytti värisevän tuon sieluntaistelun viimeisestä kamppailusta, jonka he olivat taistelleet. Ei kumpikaan tahtonut heittää viimeistä, heikkoa toivoa, että jotakin tapahtuisi, joka estäisi tahi toistaiseksi lykkäisi nuo haikeat jäähyväiset.
Mutta minuutti minuutin perästä kului, ja hiljaisuus heidän ympärillään kävi syvemmäksi ja tyhjemmäksi, ikäänkuin sielunkamppailu olisi vähitellen tyyntynyt. Ei ollut enää mitään sanottavaa, ei mitään, paitsi viimeiset jäähyväissanat.
"Hyvästi, Mirjam," sanoi Saulus matalalla äänellä ja kääntyi lähteäkseen.
"Hyvästi", vastasi sisar hiljaa ja surullisesti, "isäimme Jumala olkoon kanssasi!"
Saulus kumarsi päätään ja meni hitaasti portaita alas. Kun hän oli käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän, ja hänen katseensa kohtasi vielä kerran Mirjamin. Tutkimattomain tunteitten hyrsky syöksyi hänen sielunsa läpi, entisyyden muistot, onnellinen lapsuus, nuoruus tuttavallisine seurusteluineen ja vienoine sisarrakkauksineen kuohahtivat hänen ylitsensä, hän mieli hyökätä esille, sulkea sisarensa syliinsä ja sanoa hänelle, että hän vastoin kaikkea sittenkin rakasti häntä…
Eikä hän kuitenkaan liikahtanutkaan lähetäkseen Mirjamia; hän tunsi itsensä ikäänkuin kahlehdituksi, pidätetyksi, ei tällä erää vihasta ja katkeruudesta, vaan uudesta, kummallisesta havainnosta. Se Mirjam, joka seisoi tuossa, ei ollut hänen entinen Mirjaminsa, eikä se nuori nainen, joka oli lahjoittanut hänelle niin paljon sisarellista harrastusta, ja jota hän oli niin lämpimästi rakastanut takaisin, — eivät he milloinkaan enää, sen hän käsitti, tulisi toisilleen siksi, mitä olivat olleet. Jos hän olisi sulkenut hänet syliinsä, Mirjamia ei hän kumminkaan olisi painanut rintaansa vasten, sillä hänen muinoinen Mirjaminsa oli kuollut… Jotakin uutta ja outoa oli tullut häneen, jotakin, joka muistutti häntä siitä vaaleasta haamusta, minkä hän oli kohdannut tiellä Jerusalemin ulkopuolella. Ja hänen seisoessaan siinä ja katsellessaan Mirjamia heräsi hänessä harras halu, ei muinaiseen Mirjamiin, vaan juuri tuohon selittämättömään, outoon, joka eroitti heidät. Ikäänkuin kaukaisena kuiskauksena kuuli hän vielä kerran Johanneksen sanat: "Uuden käskyn minä annan teille…"
Hänen sydämensä vapisi mielenliikutuksesta, ja hän ojensi siunaten molemmat kätensä sisartaan kohti.
"Jääös hyvästi, Mirjam, jääös hyvästi!" kuiskasi hän tukahutetusti.
Sitte hän kääri levätin ympärilleen ja riensi kiireesti portaita alas.