III.
Jeesus natsarealaisen edessä.
Varhaisena aamuhetkenä, ennenkuin aurinko vielä oli ehtinyt imeä yön viileyttä, lähti Saulus seuralaisineen, johon kuului leviittoja, orjia ja sotamiehiä, ulos Efraiminportista aloittaakseen Damaskon-matkansa.
Hän oli laskenut, että jos hän kulkisi kahdensadan stadion paikoille vuorokaudessa, s.t.s. runsaan päivänmatkan, tulisi hän perille noin kahdeksana päivänä, ja hän kiirehti matkaansa niin paljon kuin mahdollista, sillä hänen sietämätön levottomuutensa kasvoi hetki hetkeltä.
Viljava kaste kylpi vielä maata, pensaita ja puita. Tähtikirkas yö oli ollut tyyni ja kylmähkö; luonto oli ikäänkuin uudestisyntynyt tuosta virkistävästä viileydestä. Viikunapuiden tuuheilla lehvillä kimalteli kastepisaroita, vieläpä öljypuidenkin pienet, tummanharmaat lehdet näyttivät elpyneiltä. Alhaalla laaksoteillä leijaili vielä keveää sumua, joka vähitellen hajosi ja haihtui päivänpaahteessa. Mitä enemmän aurinko nousi, sitä enemmän ilma puhdistui ja sai vihdoin ihmeellisen, harhauttavan kirkkauden, jossa etäisyys katosi, niin että kaukana olevat esineet näyttivät olevan hyvin lähellä.
Tuo pieni matkue käytti nuoria, voimakkaita hevosia ja muuleja, joten matka joutui niin nopeasti, kuin Saulus oli arvioinnut. Mitspan ja Raman ohitse ratsastivat he ripeää, tasaista juoksua tuolla miltei suoralla tiellä ja olivat jo auringon korkeimmillaan ollessa ehtineet Beteliin. Sen läheisessä metsässä pystyttivät he telttansa, ruokkivat juhtansa ja lepäsivät tukalimman puolipäivähelteen. Sitte jatkettiin matkaa samalla vauhdilla. Päivä laski länteen, ilma viileni, hämärä etäännytti esineet silmistä, pimeys levisi nopeasti alaslasketun hunnun tavoin, ja tähdet alkoivat pilkistää yhä kirkkaammin. Mutta keskeytymättä kuului illan tyyneessä ja yön hiljaisuudessa kavionkapse maantiellä, joka melkein suoraan pohjoiseen päin johti Ebalin ja Garitsimin väliseen laaksoon.
Pari kertaa olivat matkustajat leiriytyneet lyhyihin levähdyksiin, mutta kun he seuraavana päivänä väsyneinä kuumuudesta ja pölystä saapuivat Sikemin kaupunkiin, Garitsimin juurelle, pidettiin siellä pitempi seisahdus, niin että väki ja eläimet saivat tarpeeksi levähtää.
Saulus ei itse voinut nauttia hetkenkään lepoa. Toisten nukkuessa vaelsi hän laakson suulle, Jakobin lähteelle, ja koetti siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, edessään korkeat vuoret ja ympärillään nuo vanhat tammet, joiden alle Abraham rakensi alttarin Herralle, kutsua esille noita muinaisuuden suuria muistoja, jotka kaikkialla kuiskailivat hänelle. Mutta hänen mielensä oli kipeä, hänen sydämensä väsynyt, jäykällä katseella tuijotti hän lähteeseen, josta samarialaisten naisten oli tapana tulla vettä noutamaan; hän ei tuntenut muuta kuin polttavan levottomuuden täyttämään työtään…
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa lisääntyvällä vauhdilla, kunnes he kuulivat Jaludin puron kohinan Jisreelin lakeudella, joka ilmoitti heille, että he lähestyivät Skytopoliin kaupunkia.
Täällä vilkkaassa, kansakkaassa kaupungissa, komeine, pylväskäytävillä koristettuine temppelineen ja ihanine näköaloineen yli Jordanin laakson, levähti Saulus seuralaisineen uudelleen, aterioidakseen, vaihtaakseen hevosia ja varustuakseen ruokavaroilla seuraavaksi päiväksi.
Täyden kuun valaisemina, joka suurena ja keltaisena nousi ilmanrannasta ja kirkkaalla valollaan heitti tielle pitkiä teräväpiirteisiä varjoja eteenpäin rientävästä karavaanista, lähtivät matkustajat uudelleen matkalle.
Tällöin tulivat levähdysajat yhä lyhemmiksi ja harvemmiksi. Kun Saulus oli itse välinpitämätön levosta, ei hän tuntenut mitään sääliä seuralaisiaan kohtaan, vaan ukitti heitä lakkaamatta huolehtien, ettei minuutinkaan viipymisellä loitontaisi sitä tarkoituksen perille pääsemistä, jota hän niin kuumeentapaisesti ikävöi, koska hän toivoi sen olevan takanansa.
Varhain aamulla, kun ilmalla oli vielä jäljellä se puhtaus, minkä puolipäivänhelle karkoitti, kuljettiin Jordanin yli eräästä kaalamopaikasta vähän etelään päin sen lisäjokea Jarmukia. Koko luonto uinui rauhassa rantamilla; sen tiheistä metsistä ja varvikoista, joiden monet puulajit, hopeapoppelit, halavat, tamariskit, y.m. muodostivat ikäänkuin vihannan ja läikkyvän väriasteikon, kuului silloin tällöin metsäkyyhkyn tahi peltopyyn yksitoikkoinen ääni, muuten oli tuon ruskean veden juoksu virranuomassa ainoa ääni, joka häiritsi aamun hiljaisuutta.
Tie kääntyi nyt koilliseen Jarmukin ylitse, kulki läpi rehevien metsien, jossa kasvoi korkeita, hoikkia palmupuita, pähkinäpuita, sykomoreja ja hedelmien painosta nääntyviä viiniköynnöksiä, ohi hedelmällisten vainioitten, joissa leikkuumiehen sirppi nykyään oli käynyt. Pari kertaa, kun tie yleni, kimalteli Genetsaretin sininen pinta näköpiirin rajalla, kunnes tie teki äkkinäisen mutkan itään päin, kulkien Gaulantiin ja Aurantiin kautta, ja sitte kiepsahti kaakkoiseen rajaa kohden. Toisinaan levähti Saulus seuroineen niiden vanhojen, mahtavain tammien alla, jotka täällä levittivät lehteviä latvojaan ikäänkuin varjoisat lehdot, ja saapui viimein seitsemäntenä päivänä Jerusalemista lähtemisestä Syrian rajalle.
Matkan päämaali lähestyi yhä enemmän; kun ratsastajat Syrian auringon hehkuvain säteitten polttamina olivat kulkeneet erään ruskean ja kuivan erämaan läpi, tulivat he Farfarin virralle, joka, saaden vetensä Hermonin lumesta, lukemattomin haaroin virtasi aavikolle ja muutti sen Damaskon ympärillä keitaaksi, jota arabialaiset nimittivät "maalliseksi paratiisiksi".
Viehättävä näköala avautui täällä matkustajain silmäin eteen. Reheviä, tuoksuvain kukkain ja ihanien hedelmien täyttämiä puutarhoja levisi laajalle ympäristöön, ja keskellä tätä jättiläis-kukkavihkoa pilkoitti Abanus-virran kostuttama Damasko valkeine, päivänpaisteessa kimaltevine kattoineen. Lännessä ja luoteessa näkyi kuulakassa puolipäivänvalossa Antilibanonin vuorisarjanne ja Hermonin ikuisella lumella peitetyt huiput, ja kauvas näköpiirin rajalle levisi hiljaisena ja elottomana ääretön erämaa, ikäänkuin suuri, salaperäinen uni ijankaikkisuudesta…
Sillä aikaa kun matkustajat seisahtuivat tähän muutamaksi hetkeksi, ja Saulus synkkänä ja välinpitämättömänä katseli maisemaa, astui Joel esille ja kuiskasi malttavalla kiivaudella:
"Herra, anna meidän hetkisen levähtää tuolla puiden varjossa. Väki on uuvuksissa kiivaasta ratsastuksesta ja polttavasta kuumuudesta. Ja jos en erehdy", lisäsi hän ja osoitti itään päin, "niin on rajuilma tulossa. Kuumuus on tukehuttavaa, ilma alkaa suhista, ja näetkö pilveä tuolla kaukana! Etsikäämme suojaa, herra!"
Sauluksen silmät seurasivat sekunnin Joelin osoittamaa suuntaa; näköpiiri näytti todellakin kääriytyvän äkkiä nousevaan pimeyteen. Mutta hän kääntyi kohta ympäri; hänen kasvoilleen levisi melkein tuskan ilme, hänen synkästi kokoonvedetyt silmänsä mustenivat, ja hän huusi käskevällä äänellä:
"Ei, päinvastoin, meidän täytyy eteenpäin niin pian kuin mahdollista. En voi silmänräpäystäkään viipyä, minun täytyy olla Damaskossa jonkun tunnin päästä. Eteenpäin siis Herran Sebaotin nimeen!"
Joel katseli herraansa hämmästyneenä, niin suhdattomana ja kiivaana ei hän ollut koskaan häntä nähnyt. "Onkohan jokin saastainen henki mennyt häneen", ajatteli palvelija-raukka, kun hän hikisenä ja huohottaen ponnisti voimiaan seuratakseen kiireesti ratsastavaa herraansa.
Pian kuitenkin nähtiin, että Joel oli oikein aavistanut. Yhä kovemmaksi kiihtyvä tuuli tuli äkkiä suhisten idästä, helle tuli yhä sietämättömämmäksi, ilma oli niin kuiva, että huulet tahmistuivat yhteen ja kieli poltti kitalakea, hieno hieta, jota tuuli oli tuonut mukanaan aavikoilta, lenteli pilvinä ratsastajain ympärillä ja pimitti ilman, ja tämän hämärän läpi näkyi aurinko vaaleankeltaisena levynä sekä heitti kamalan turmaaennustavan valon tuohon äsken niin hymyilevään maisemaan.
"Sirokko!" huudahti Joel, "astukaamme alas!"
Hän vieritti itsensä alas muuliltaan, ja leviitat sekä sotamiehet seurasivat hänen esimerkkiään.
Saulus ei kuitenkaan pannut huomiota seuralaisiinsa. Tuo sokaiseva pöly kääriytyi yhä tiheämmästi hänen ympärilleen, mutta hänen katseensa tuijotti vielä itsepäisesti eteensä, ja hänen kasvoilleen oli levinnyt hurja, ajattelematon uhka.
"Meidän täytyy eteenpäin", mutisi hän matalalla, kummallisella äänellä, ikäänkuin hän puhuisi unissa, "tähän on vaarallista pysähtyä … perkele virittää paulojaan minulle…"
Hän kovisti hevostaan, mutta eläin ei tahtonut totella, se kavahti tuon tuostakin pystyyn tahi kääntyi sivulle.
Sauluksen kasvot olivat käyneet vaaleiksi kuin Hermonin huippujen lumi; hänen päänsä oli eteenpäin painunut, hartiat nostettuina, ja palavat silmänsä tuijottivat tomupilviin, ikäänkuin hän taistelisi näkymättömän vihollisen kanssa, joka tahtoi sulkea häneltä tien.
"Ratsastanko profeetta Bileamin aasilla", kuiskasi hän huokuen, ja tuskanhiki levisi suurina pisaroina hänen otsalleen. "Seisooko Herran enkeli edessäsi, muuten jatkakaamme Jehovan nimessä matkaamme!"
Hän kehoitti jälleen eläintä, mutta hevonen vavahteli ja karahti taas pystyyn…
Tällöin — hajosi äkkiä tomupilvi, ja valo, hohtavampi kuin Syrian värisevä vaaleansininen keskipäivän-ilma, ja jota seurasi kummallinen jylinä, loisti matkustajain ympärillä ja verhosi koko tienoon, vuoret, metsät, erämaan, valomereen. Tämän ihmeellisen kirkkauden tapaamana hellitti Saulus ohjakset ja syöksyi hevoselta, joka hurjalla kauhistuksella pakeni erämaahan.
Ja samana hetkenä, kun tuo valo sokaisevasti löi hänen silmiinsä ja heitti hänet maahan, kuuli hän tuossa ihmeellisessä kuminassa äänen — josko se puhui hänessä tahi hänen ulkopuolellaan, sanoilla hänen korviinsa tahi hengen äänellä hänen sydämessään, josko hän "oli ruumiissa tahi ei", sitä hän ei tietänyt eikä voinut senjälkeen milloinkaan selittää, mutta selkeinä, lahjomattomina, runnellen häntä sielun syvyyteen, jonne ne tunkivat kuin kaksiteräinen miekka, kaikuivat sanat:
"Saul, Saul, miksi vainoot minua? Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan."
Saulus ei kyennyt nostamaan päätään. Tuo taivaallinen valo ympäröi häntä kuin kuluttava tuli, jonka liekit painoivat hänet maahan, ja nuo juhlalliset sanat kukistivat hänet.
"Kuka sinä olet, Herra?" kuiskasi hän viimein.
Tällöin vastasi sama ääni:
"Minä olen Jeesus natsarealainen, jota sinä vainoot_."
Saulus oli yhä liikkumatta paikallaan, otsa maahan painettuna. Hänen takanaan olivat leviitat ja sotamiehet kauhun valtaamina myös heittäyneet maahan, mutta kun kaikki jälleen oli hiljaista, nousi yksi toisensa perästä ylös, ja katsoivat hämmästyneinä ympärilleen epävarmoina, josko he olivat uneksineet tahi ei. Äkillinen rajuilma oli kokonaan kadonnut; taivas oli yhtä pilvetön kuin äsken, ei tuulahduskaan tuntunut, ja ainoa valo, minkä he näkivät, oli auringon säteet, jotka polttivat erämaan keltaisella hiekkamerellä…
Mutta Saulus ei noussut; hänen ruumiinsa oli hervahtanut ja hänen järkensä pimitetty. Aika oli hänestä merkityksetön; hän ei tietänyt, oliko kulunut muutamia sekunteja tahi muutamia tunteja siitä, kun hänet heitettiin maahan. Hänestä tuntui, kuin maailma olisi pirstaleiksi lyöty, hänen entinen elämänsä loppunut, kaikki muistot sammuneet, kaikki siteet katkeneet. Hänen ympärillään oli sysimusta pimeys, hänen sisässään täydellinen tyhjyys, jossa värähteli kaiku noista juhlallisista sanoista: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?"
Hämmästyneinä katsoivat leviitat toisiaan peljäten, että Sauluksen olisi salama tappanut. Mutta kun he lähestyivät ja huolestuneina puhuttelivat häntä, huomasivat he, että hän teki liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi ojentaa toista kättänsä, ja Joelin avulla onnistui heidän saada hänet viimeinkin ylös.
Mutta oliko tuo murtunut, vapiseva mies, suljettuine, palaneine silmineen ja tuskanhikisine otsineen, sama mahtava herra, korkean neuvoston lähettiläs, joka äsken oli käskenyt heitä ratsastamaan eteenpäin.
Vapisten päästivät he Sauluksen; tässä seisoi mies, jota oli kohdannut
Jehovan kauhea kosto.
Kuitenkin tuli Saulus jälleen tuntoihinsa huomaten, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.
"Miksi on täällä näin pimeä?" mutisi hän ja ojensi molemmat kätensä, "eikö ollut puolipäivän aika, ja eikö Damasko ollut varsin lähellä?"
Tällöin alkoi Joel kovasti huutaa, valittaa ja repiä tukkaansa.
"Ah, voi meitä, voi meitä, Herra Sebaot on hirmuinen Jumala! Onhan selkeä keskipäivä, ja tuolta vilahtelevat Damaskon valkeat katot. Voi meitä, voi meitä, mikä onnettomuus!"
Silloin ymmärsi Saulus, että Jumalan rangaistus oli häntä kohdannut ei ainoastaan henkisesti, vaan myös ruumiillisesti siten, että hänet oli tehty sokeaksi. Mutta samassa heräsi hänessä jotakin muinoisesta toimintakyvystään; hän antoi ojennetut kätensä laskeutua sivuille, kääntyi Joelin äänen mukaan seuralaisiinsa ja sanoi varmalla äänellä:
"Te kaikki, jotka ylimmäinen pappi Teofilus on antanut minulle kiinniottaakseni ja vangitakseni natsarealaisen opetuslapset Damaskossa, palatkaa heti kotiin Jerusalemiin ja sanokaa Teofilukselle, että luovun toimestani. Kertokaa hänelle, mitä on tapahtunut, sanokaa hänelle, että minä olen mennyt mies, jota Herra Sebaot on lyönyt. Menkää sitte sisareni Mirjamin luokse ja sanokaa, että hän rukoilee puolestani sekä että hän, niin pian kuin voin, on saava kuulla minusta; mutta älköön siihen asti kukaan etsikö tahi häiritkö minua. Minä menen Damaskoon ollakseni yksinäni Herran kanssa; Joel ja Simon vievät minut sinne. Ja nyt, Israelin Jumala olkoon kanssanne, hyvästi!" Senjälkeen nosti hän kätensä ja lisäsi äkillisen profeetallisen hengen vaikuttamana: "Saulus tarsolaista, isäin sääntöjen ja Moseksen lain kiivastelijaa ette enää tapaa milloinkaan!"
Tämän sanottuaan ojensi hän hapuillen kätensä kohti Joelia, joka yhä korkeaäänisesti valittaen tarttui siihen ja talutti Sauluksen erään muulin luo, jolle hän leviitta Simonin avulla asetti herransa ja vei hänet Damaskoon. Sauluksen muut seuralaiset leiriytyivät erääseen taatelilehtoon, virvoittivat itseään hedelmillä ja raittiilla vedellä, vaihtoivat ajatuksia siitä kummallisesta tapauksesta, mikä oli sattunut, ja lähtivät sitte paluumatkalle Jerusalemiin.
Hitaasti lähestyivät nuo kolme miestä Damaskon portteja. Ei sanaakaan vaihdettu matkalla; Saulus istui pää kumarassa, hiljaa ja liikkumatta, Joel talutti herransa muulia, ja Simon ratsasti jäljessä. Ainoastaan Joelin huudahdukset: "voi meitä", "auta Herra Sebaot", katkaisivat toisinaan hiljaisuuden.
Tultuaan Damaskon ulkopuolelle autatti Saulus itseään alas muulilta, käski Simonin ottamaan huostaansa molemmat eläimet, hankkimaan niille rehua sekä katosta ja meni sitte palvelijansa taluttamana jalan kaupunkiin.
"Mihin minä vien sinut, herra?" kysyi Joel murheellisesti, kun he olivat tulleet kaupunginportin sisäpuolelle.
"Vie minut Judaksen taloon sille kadulle, jota nimitetään 'suoraksi'", vastasi Saulus, "minä tulin tänne vainotakseni sitä kansaa, jota hän suosii ja suojelee, mutta tiedän hänen unhoittavan entisen vihollisuutemme ja ottavan minut vastaan semmoisena kuin nyt olen, sokeana ja murrettuna."
Vaitonaisina kävelivät he eteenpäin, jättivät nuo enemmän rappeutuneet kaupunginosat ja johtivat askeleensa leveämmille kaduille, ohi komeain rakennusten ja pakanallisten temppelien, joilla Damasko oli kaunistettu kreikkalais- ja roomalais-vallan aikana. Viimein tulivat he pitkällisen vaelluksen perästä sille kadulle, jota Saulus oli nimittänyt suoraksi.
Tämä useita tuhansia jalkoja pitkä ja sataa jalkaa leveä katu kulki ikäänkuin eloa ja voimaa pulppuava valtimo suoraan läpi kaupungin. Neljä riviä upeita korinttilaisia pylväitä jakoi kadun kolmeen käytävään: keskimmäinen oli jalkamiehille, sivuilla olevat ratsastajille tahi ajajille, toinen länteen toinen itään päin aikoville.
Tämä katu tarjosi koko päivän mitä kirjavimman näytelmän. Ylhäiset roomalaiset kohtasivat täällä päivänhelteen viiletessä ja kävelivät hetken pylväsrivien keskellä puhellen niistä merkittävistä tapauksista, jotka vapisuttivat länsimaita; hunnutettuja naisia kantoivat orjat tuoleissa, taikka he ratsastivat hiljaa aaseilla tahi hevosilla; vaaleapukuisia, ketteräjalkaisia arabialaisia; totisia juutalaisia pitkine partoineen ja arveluttavine kasvonpiirteineen vilisi sikin sokin, samalla kun kauppiaat tarjosivat huutaen tavaroitaan. Täällä ei ollut koskaan tyhjää tahi hiljaista; nuo molemmat vastavirtaa, kirjavia eri kansallisuutten vaihtelevista kasvonväreistä ja puvuista, aaltoilivat lakkaamatta toistensa ohitse.
Mutta noille kahdelle matkaajalle, jotka vaivaloisesti pujottelivat eteenpäin kansan vilinässä, oli tämä itämainen ylellinen vilkkaus kuollutta ja arvotonta. Saulus ei havainnut siitä muuta kuin kohinan, joka kiusasi hänen vaivaantuneita hermojaan, ja ohikulkijain tuuppaukset, kun hän ei sokeutensa tähden voinut tarpeeksi pian väistyä; Joel taas oli niin levoton ja liikutettu, ettei hän voinut ajatella muuta, kuin miten varovaisimmin voisi johtaa herraansa tungoksessa.
Sillä välin he olivat tulleet Judaksen talolle. Saulus istui tien partaalle, ja Joel meni koputtamaan ovelle. Jonkun sekunnin kuluttua aukasi oven vanha, ryppyinen ja ruskottanut vaimo, joka loi ystävälliset silmänsä kysyväisesti Joeliin.
"Rauha sinulle", sanoi tämä laskien oikean kätensä rintaansa vasten,
"Judas, herrasi, elää ja voi hyvin?"
"Kyllä, ylistetty olkoon Herra Sebaot, joka runsaasti siunaa palvelijaansa terveydellä ja menestyksellä."
"Ja hänen sisarensa ja äitinsä ovat myös terveitä?"
"Niin, he ovat terveitä."
"Ja sinä sekä omaisesi voitte hyvin?"
Joel suuteli nyt vanhusta pari kertaa ja jatkoi sitte:
"Saulus tarsolainen, minun herrani, jonka Jehova, kauhea kostaja, on rangaissut sokeudella — en tiedä mistä synnistä", lisäsi hän kuiskaten, "pyytää sinua menemään herrasi Judaksen luo kysymään, jos hän tahtoo ottaa hänet huoneeseensa ja antaa hänelle tarpeellista hoitoa?"
"Herrani Judas on matkalla", vastasi Zipora, tuo vanha palvelija, "mutta hänen nimessään lausun minä herrasi tervetulleeksi ja pyydän häntä astumaan herrani katon alle."
Joel meni noutamaan Saulusta, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet ovelle.
Kun Zipora näki Sauluksen, kumartui hän maahan ja suuteli hänen viittansa lievettä.
"Jehova siunatkoon sinua", sanoi hän senjälkeen, "herrani on matkalla, mutta jos suvaitset, vien sinut erääseen huoneeseen toisessa kerroksessa, missä on hiljaista ja rauhallista, ja missä silmäsi varmaan paranevat."
"Kiitos Herran Sebaotin nimessä. Hän siunatkoon sinua. Vie siis minut heti ylös."
Joel ja Zipora tarttuivat Sauluksen käsiin, taluttivat hänet ylös portaita myöten ja laskivat hänet vuoteelle. Hänen voimansa alkoivat loppua; jäsenet vapisivat, ja hänen ajatuksensa sekaantuivat yhä enemmän.
"Etkö, herra", huudahti Joel peljästyneenä Sauluksen kalpeista, vavahtelevista kasvoista, "etkö suvaitse minun menevän noutamaan lääkäriä?"
"En", vastasi Saulus kärttyisellä, soinnuttomalla äänellä, "älköön kukaan tulko minua häiritsemään. Jätä minut ja lähde heti sisareni luokse, tervehdi häntä, lohduta häntä. Pian saatte kuulla minusta. Rauha olkoon kanssasi!"
"Kyllä, herra, mutta anna minun vaan tuoda ensin lääkäri", intti Joel, "sinä tiedät, nuo natsarealaiset", lisäsi hän epäröiden, "he voinevat tehdä sokeat näkeviksi yhdellä ainoalla sanalla; etkö suvaitse minun etsiä…?"
"En", keskeytti Saulus, "tee, niinkuin käskin. Mene!"
Joel ei uskaltanut esittää muita vastaväitteitä. Nyyhkien sanoi hän herralleen jäähyväiset ja poistui sitte Ziporan kanssa, jolle hän tarkoin kertoi tuon matkalla kohdanneen kauhean tapauksen.
Nyt oli Saulus yksinään. Hänen silmiensä sumeus tuntui sakenevan ja yhdistyvän hänen sielunsa läpipääsemättömään pimeyteen yhdeksi ainoaksi tuskan, epäilyksen ja omantunnonvaivan yöksi.