IV.
Kääntyminen.
Saulus nukkuu ja uneksii. Tuo ankara mielenliikutus on kutsunut vapauttajaksi unen, joka muutamiksi tunneiksi antaa hänen unehuttaa ruumiin ja sielun viheliäisyyden, mihin hän yhä syvemmälle vajoaa.
Hän uneksii, ja siinä suhteessa muistuttaa hänen unensa todellisuutta, että hän on olevinansa pimeässä, kolkossa vankihuoneessa. Ei ainoatakaan valonsädettä tunkeu sisään noista pienistä muurinaukoista, hänen kätensä ja jalkansa ovat käärittyinä kahleisiin, ja luolan näkymättömistä nurkista hän kuulee sähinän ja kahinan, ikäänkuin muurin vierustalla matelisi käärmeitä ja skorppiooneja.
Hän ei tiedä, miten kauvan hän on istunut siellä, miksi hän on sinne tullut, eikä pääseekö hän sieltä koskaan vapaaksi. Tunteet ja ajatukset olivat lamaantuneet tuskasta; hänen ainoa tunteensa oli sekava havainto jostakin hirveästä tapahtumasta, hänen ainoa ajatuksensa innokas avun rukous, väliin palava, väliin horjuva ja katkonainen.
Silloin aukaistaan ovi, ja joku astuu huoneeseen. Saulus ei voi nähdä vierasta tuossa synkässä pimeydessä, mutta hän kuulee askeleiden lähestyvän, ja kun hän jännitetyllä kiihkolla kääntää kasvonsa noita ääniä kohden, tuntee hän käden laskettavan hiljaa kasvoilleen ja silmilleen.
Suloinen rauha tuntui virtaavan hänen olentonsa läpi. Ja hänen ympärillään tulee äkkiä valoisaksi; hänen silmiensä pimeys karkoittuu tuosta keveästä kosketuksesta; hän ei tosin voi nähdä vierasta eikä tuntea hänen piirteitään, sillä ne ovat ikäänkuin käärittyinä kirkkaaseen hohteeseen, mutta tuosta hohteesta säteilee muudan katse, niin täynnä hyvyyttä ja rakkautta, että Saulus tuntee, miten jäykkä epätoivonsa alkaa sulaa.
Hän mielii puhua ja kysyä, mutta sanat kuolevat hänen huulilleen. Vieras hymyilee vain, sivelee pari kertaa hänen silmiään — ja poistuu. Saulus näkee, kuinka hän menee yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi, haamun rajapiirteet hajoavat, hetken se seisoo ovella ikäänkuin heikko valonliekki, joka vaalenee ja viimein kokonaan sammuu…
Samassa heräsi Saulus. Hänen ympärillään oli edelleen pimeä, hänen silmiensä valo oli sammunut, ja hän itse suljettu pois ulkomaailmasta. Mutta sitä hän tuskin nyt huomasi, sillä tuon ihmeellisen unen rauha oli lopussa, kun uni pakeni, ja todellisuuden myötä ikäänkuin hyökkäsi häneen ajatusten, kuvien ja muistojen uudistettu elämä. Tuntui kuin hän olisi varustaunut valtavaan sieluntaisteluun; ikäänkuin kaikki hänen henkiset voimansa olisivat heränneet elämään, valmiina kamppailemaan epätoivon taistelua toistensa kanssa.
Yhä kauvemmaksi hän tunkee sielunsa syvyyteen … yhä leppymättömämmin kokoontuvat hänen luonteensa taistelunhaluiset ainekset, ikäänkuin päättäneensä tehdä mitä kauvemmin vastarintaa … ylpeys ja itsekkäisyys asettuivat hänen sydämensä vartijoiksi, joka vaikeroi kaipuusta.
Taistelu hänen sielussaan on kamala. Hän ei voi liikutella itseään, ei nousta ylös, eikä nauttia palaakaan ruokaa; hänen kielensä on tahmettunut kiinni suuhun, huulet ovat kuumat ja kuivat. Kankeana ja kalpeana viruu hän vuoteellaan, jolla aikaa hänen poskensa käyvät kuopille, ja sieluntuskat uurtavat syviä, poistamattomia ryppyjä hänen kasvoilleen. Hän on unhoittanut ajan, hän ei muista, että on ihmisiä hänen ympäristössään, että aurinko, kuten ennen, paahtaa Syyrian aavikoille ja Damaskon puutarhoihin, hän ei muista mitään, ulkomaailma on kadonnut, hän on yksinään … ja tuossa yksinäisyydessä näkee hän kerta toisensa perästä saman näyn, minkä hän näki Damaskon tiellä, kuulee jälleen saman lempeän, nuhtelevan äänen: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?" Ja hänen sydäntään raatelevat tuskat sellaiset, joita ei hän milloinkaan ennen ole tuntenut. Nuo nuhtelevat sanat kohtaavat hänen verta vuotavaa sydäntänsä, kuin kuumat vahapisarat avonaista haavaa.
Hänen ajatuksilleen ja mielipiteilleen leviää ikäänkuin pimeys; hän ei ymmärrä omaa tuskaansa, eikä tiedä miten sitä nimittäisi. Se tuntuu samalta, kuin omantunnonvaiva nimittämättömistä synneistä, kuin halu johonkin, jota hän ei milloinkaan voi saavuttaa, kuin epätoivo haihtuneista, rakkaista unelmista.
Tuntuu ikäänkuin murtorauta työnnettäisiin hänen sydämmensä syvyyteen ja särkisi siellä jok'ainoan liitoksen.
Ja tuon muinoin niin vankan ja korskean sekä pöyhkeydellä rakennetun ajatusluoman rakosista alkoi vähitellen pilkoittaa valonsäde, ja sen valossa voi hän tarkastaa entisen elämänsä pirstaleita.
Muistelma muistelman jäljestä vilahtaa ohitse; tapauksia, kauvan sitte menneitä — tekoja, sanoja, jotka hän oli unhottanut, suhisee hänen ympärillään kirjavassa sekasorrossa. Ja tämän yläpuolella leijailee kummallisen raukaiseva ilma, ikäänkuin tuulahduksia siitä painostavasta kuumuudesta, joka ilmaantui silloin, kun Jeesus natsarealainen ilmestyi hänelle. Hän tukehtuu siinä ilmassa; hänen mielestään kuolee siinä kaikki elo, jokainen voima veltostuu, jokainen pyrintö hervastuu.
Mutta mikä on todellakin ollut hänen elämänsä pyrintö, hänen sielunsa syvin ikävöinen, hänen henkensä hartain halu?
Järkähtämättä kaikuu tämä kysymys pimeydestä hänen ympärillään. Mutta hän ei voi siihen vastata, hän ei enää tiedä, mihin on pyrkinyt, hänen entinen elämänsä tuntuu hänestä tällä hetkellä vielä vähäpätöisemmältä kuin pirstaleiksi menneeltä, se tuntuu tyhjältä — ja kun hän vielä kerran tarkastaa sitä, tuntuu siltä, kuin tuijottaisi hän pääkallon tyhjiin silmäkoloihin.
Tällöin ilmaantuu äkkiä jotakin noiden kolojen… Se on hän itse, hänen oma minuutensa… Se kasvaa, kasvaa ikäänkuin muodoton kummitus, joka ympäröi häntä joka taholta. Ja samalla kuulee hän tuomitsevan äänen kuiskaavan: "Sinulla on ollut oma itsesi, oma menestyksesi, oma suuruutesi päämääränä!"
Mutta nämät sanat herättävät eloon itsepintaisen vastustuksen.
"Ei, ei", huutaa toinen ääni hänessä, "Israelin suuruuden minä asetin päämaalikseni, liitto Jehovan kanssa tuli rakkaimmaksi unelmakseni, kansani vapauteen ja valtaan saattamista, Messiaan tulemista, niitä minä odotin ja tahdoin jouduttaa palavalla ahkeruudellani ja lain järkähtämättömällä täyttämisellä."
"Hullu!" vastaa hänelle tuo tuomitseva ääni, "omaa itseäsi sinä tarkoitit, omaa ylpeyttäsi tahdoit tyydyttää Israelin suuruudella. Kenelle muulle, paitsi itsellesi, omistit milloinkaan ainoata ajatusta? Sinä pöyhkeilit opillasi, sinä pöyhkeilit ankarasta lainkäskyn noudattamisesta, ja armahtamatta tuomitsit heikkoa veljeäsi, joka rikkoi. Oletko koskaan edes aavistanut, mitä rakkaus on, erehtymätön, sydämetön fariseus, joka murhasit veljiäsi toimittaaksesi Israelille sitä suuruutta, joka kuvastaisi omaa kuntoasi? Oletko milloinkaan ojentanut janoovalle pikarillista vettä tahi kuivannut lesken kyyneleitä? Ei, sillä sinulla ei ollut aikaa siihen — sinun täytyi tutkia kirjoituksia ja harjoittaa itseäsi lain täyttämisessä. Voi sinua, olet elänyt itsekkäisyyden tukehuttavaa elämää, hengittänyt sen myrkyllistä ilmaa, sentähden olet ollut onnistumaton kaikessa, sentähden on koko entinen elämäsi särkynyt pirstaleiksi!"
Tuskanhiki tihkuaa suurina pisaroina hänen otsalleen. Hänestä tuntuu, ikäänkuin jokainen noista masentavista syytöksistä raastaisi hänen sydämestään palan. Koko hänen elämänsä on ollut vain suuri erehdys — voiko hän täst'edes enää elää, eikö hän hautaannu tämän tiedon taakan alle? Täydellinen toivottomuus kääriytyy kuin kylmä usva hänen sielunsa ympärille; turhaan etsii hän muistoa, joka häntä lämmittäisi, ajatusta, jolla voisi vahvistaa heikontunutta itseluottamustaan — kaikki on lopussa, kaikki heitetään armotta tyhjyyteen, ja tuon suuren, kamalan haudan yli leviää vähitellen hiljaisuus, jossa niinhyvin syyttäjän kuin syyllisenkin äänet haihtuvat pois.
Ja nyt vallitsee täydellinen pimeys ja tyhjyys hänessä ja hänen ulkopuolellaan; entinen elämä on kuollut ja ulkopuolinen on sammunut.
Se on tuo salaperäinen hetki, kun uuden elämän siemen alkaa itää sielun syvyydessä…
Tunti tunnin perästä kuluu; hän ei enää ajattele, hän vain kärsii, kärsii … ja odottaa…
Tällöin hän on huomaavinaan verta valuvan ristin nousevan eteensä. Hän näkee siihen olennon naulituksi, ja tuon kärsivän huulilta kaikuvat samat sanat, jotka hän on kuullut Mirjamilta ja Johannekselta: "Rakastakaa toinen toisianne".
Koko hänen olemustansa vihlaisee sanomaton, juhlallinen väristys — oliko se vastaus hänen tuskalloisiin kysymyksiinsä, oliko se hän, Jeesus natsarealainen, tuo niin katkerasti vihattu, joka antaisi sokealle ja murretulle uuden elämän?
Rakkaus, niin täydellinen, ettei siinä ole ainoatakaan epäilystä, niin rajaton, että se antaa kaikki eikä vaadi mitään — rakkaus, jonka vain Jumala voi tuntea, ensimmäisen kerran ilmestynyt ajassa, eikö se, ja ainoastaan se, ole niin valtava, että sielu, jota vain tuon ijäisen rakkauden kipuna koskettaa, saa voimaa nousta entisyyden yöstä uuteen elämään.
Ikäänkuin vieno kevätsade raivoisan ukkosen jälkeen laskeutuivat nämät ajatukset hiljaa ja sovittaen hänen sieluunsa.
Ei siis enää vihata … ei halveksia ja vainota … rakastaa kaikkia samaten, tuota viheliäistä kerjäläistä, joka istui "Kauniilla portilla", yhtäläisesti kuin Mirjamia, hänen sisartaan ja nuoruudenystävätään?
Muutaman silmänräpäyksen tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi ja vapautetuksi; kaikki mietiskeleminen, kaikki epäilys ja tuska olivat kadonneet, ja tuo suloinen rakkausarvoitus leijaili, ikäänkuin juhlallinen humina autiossa temppelissä, edestakaisin hänen sielussaan.
Taas hän muisti veripisarat, jotka hän oli nähnyt välkkyvän ristillä. Eikö tämä ollut Jeesus natsarealaisen verta — ja eikö veri merkinnyt uhria — ja eikö uhri ollut sama kuin sovitus?
Niin, tässä oli tie, ainoa tie, uuden elämän, rakkauselämän täydellisentämiseen.
Eikö tässä salaisuudessa, että kostava, oikeutta noudattava Jumala, joka oli antanut järkähtämättömän, ehdottomasti täytettävän lakinsa, oli myös rakastava Jumala, joka, kun ei hän vanhurskaudessaan voinut peruuttaa ainoatakaan kirjainta, sen sijaan sovitti ihmiskunnan rikoksen — eikö tässä ollut uuden elämän voima, ei ainoastaan hänelle, Saulukselle, vaan koko ihmiskunnalle, alku uuteen hallintoon, jolle Jumala ikuisista ajoista asti on viitoittanut sen suunnitelman, minkä hän vasta nyt on saattanut täytäntöön?
Ja palavalla innolla kiitää hänen ajatuksensa takaisin läpi vuosisatojen, ja siitä toivottomuuden yöstä, joka peitti maailman, kansat, näki hän kirkasten tähtien lailla kimaltelevan profeetain ikävöivät aavistukset pelastajasta, joka oli tuleva, Messiaasta, joka, kuohuen rakkauden voimana Jumalan sydämestä, oli syynalaiselle ihmiskunnalle tuleva tieksi pyhän, vanhurskaan Jumalan luo.
Tämä on siis sovituksen salaisuus; lakia ei voi täyttää, mutta se täytyy täyttää, sillä Jumalan vanhurskaus ei anna itseänsä pilkata — näiden kahden sovittamattoman totuuden välille täytyy rakentaa silta, ja tämä silta, tämä side on odotettu Messias, Jeesus natsarealainen, tuo ristiinnaulittu ja murhattu.
Mutta kuinka se on mahdollista? Ristiinnaulittu Messias — saavuttaisiko Israel jälleen suuruutensa, täytettäisiinkö liittolupaus tuon kärsineen ja alennetun miehen kautta, tuon kuninkaan kautta, jonka valtakuntaa ei kukaan ole nähnyt?
Ei koskaan, ei koskaan, mikä mieletön, haaveksivainen unelma, joka on ilvehtinyt hänelle!
Ja vanha Saulus, joka jo oli astunut menneisyyden hautaan, nousee uudestaan koko voimallaan tehdäkseen viimeisen ankaran vastustuksen.
Sillä mitä tosiaankin hyödyttää kunnioittaa ristiinnaulittua natsarealaista Messiaana?
Samaa, kuin luopua kaikista maallisen suuruuden unelmista, kaikista ajatuksista Israelin saattamisesta mahtavaksi valtioksi ja Jumalan omaisuuskansako! — siis kieltäytyä juuri siitä, joka on antanut hänen elämälleen tarkoituksen, hänen toimillensa voimaa, hänen ajatuksilleen syvyyttä ja intoa.
Terävällä järjellään ja voimallisella luonteellaan käsitti Saulus heti, että tässä oli elinasia — tässä täytyi luopua kaikesta tahi ei mistään, tässä ei ollut varaa tinkimiseen tahi myönnytykseen.
Se oli samaa, kuin muuttaa elämän painopiste toisesta asiasta toiseen, maallisesta henkiseen valtakuntaan, sillä sen uuden valon kautta, joka oli avautunut hänelle, ymmärsi hän, että se oli siinä, kun Jumala profeettainsa kautta oli luvannut Israelille suuruuden, että se oli siinä, jossa ristiinnaulittu Messias voittaisi rakkautensa lopullisen voiton. Se oli samaa, kuin unhoittaa nuo entiset opin, viisauden ja vanhurskauden unelmat — nuo rakkaat unelmat, jotka olivat hyväilleet ja ravinneet hänen ylpeyttään — ja sen sijaan tulla oppimattomaksi, nöyräksi, hengessään köyhäksi ja järjeltään lapseksi, antaa kaiken vanhan kuolla Kristuksessa ja jälleen nousta ylös uusilla ajatuksilla, uusilla unelmilla, uusilla toivoilla. — Kerrassaan uusi ihminen, joka ei enää elä itselleen, vaan ainoastaan hänelle.
Nyt vasta nousee taistelu Sauluksen sielussa korkeimmilleen.
Se rauha, se onnellisuus, jota hän äsken oli tuntenut, oli paennut; hänen sielunsa hurjien intohimojen myrskyt kohisivat hänen sydämensä läpi ja kietoivat jokaisen tunteen, jokaisen ajatuksen vastarintaan. Sillä hän tiesi, että nyt oli valittava, että nyt oli ratkaiseva hetki. Mutta hän tunsi myöskin, että hän ei voinut tehdä päätöstä, että hän auttamattomasti horjui tuosta viimeisestä armottomasta vaatimuksesta.
Jotakin täytyi hänen säilyttää entisyydestä. Suuruus, valta, ulkonainen onnellisuus ne menköön; mutta se älyisyys, josta hän oli tullut mainehikkaaksi, se oppi, jonka saavuttamiseksi hän oli uhrannut vuosia elämästään, näitä hän ei saattanut myöntää turhiksi. Hänen oli mahdotonta tunnustaa, että yksinkertainen, oppimaton kansan mies saattaisi yhtä hyvin käsittää ja vastaanottaa Messiasta kuin hän, Saulus, tuo oppinut tutkija, jolle ei yksikään messiallisten ennustusten tarkoitus ollut tuntematon.
Ja kuitenkin se oli niin — ristiinnaulitun Messiaan verinen käsi osoittaa lakkaamatta kieltäymyksen ja alhaisuuden tietä. Ken tahtoo noudattaa hänen askeleitansa, täytyy kokonaan kieltää itsensä, sillä hänen askeleensa ovat: köyhyys, nöyryys, pilkka ja ylenkatse.
Mutta Saulus ei voi kieltää itseään, hän ei voi luopua omasta osallisuudestaan. Hän tietää, että Jeesus natsarealainen, jonka rakkauden hän jo on tuntenut ja ymmärtänyt, ei tahdo eikä voi vastaanottaa muuta kuin kokonaisen uhrin, mutta hän tuntee myös sanomattomalla tuskalla, että se menee yli hänen voimiensa. Kaikki hän tahtoo antaa, ei vain tuota viimeistä: omaa oivallisuuttaan. Yhä syvemmälle vajoo hän epätoivoon; yhä heikommin kaikuu tuo rakkaudesta rikas ääni, joka ei väsy huutamasta hänelle: "Miksi vainoot minua?" Nyt on hänen elämänsä sydänyö; yksinäisyyden tuskat kietovat hänet kuin suuret erämaan varjot. Davidin kanssa huutaa hän toivottomuudessaan: "Minun ylitseni käyvät vihasi aallot … sinä olet eroittanut minulta ystävän ja toverin, minun uskottuni ovat pimeys…" Tästä pimeydestä kuulee hän lakkaamatta, tunti tunnin — perästä, ikäänkuin taukoamattoman mainingin pauhaavan hänen sielunsa sisimmässä…
Ne ovat nuo kaksi taistelevaa valtaa: tuo väistymätön vaatimus ja itsepintainen oma vanhurskaus, jotka kamppailevat keskenään.
* * * * *
Kolme yötä ja päivää kului tällä tavalla; hänen ruumiinsa oli ikäänkuin kuollut, mutta sisällään raivosi polttava tuli. Hänen muotonsa oli kauheasti muuttunut; ei kukaan olisi tuosta laihtuneesta olennosta voinut tuntea entistä ylpeää, kenopäistä Saulusta. Hänen parrassaan ja hiuksissaan näkyi siellä täällä hopeisia juovia, ja syvään painuneet, kireästi suljetut silmäluomet, joiden takana katseen tuli oli sammunut, tekivät hänen näkönsä jäykäksi ja kuolleeksi, samalla kuin hänen kasvonsa kuvastivat sisällisten taistelujen mylleröimää sielua.
Kolmannen päivän aamuna olivat hänen voimansa niin lopussa, ettei hän voinut nousta sijaltaan. Kalmankalpeana, liikkumattomana ja kokoonpuristetuin huulin virui hän vuotellaan; ainoa liike, minkä hän teki, ainoa ääni, mikä kuului huoneessa, oli hänen heikko, vaivaloinen hengityksensä, jota tuontuostakin keskeytti syvä huokaus.
Äkkiä hän säpsähti ja nousi kyynäspäälleen; hänen korvansa, jotka sokeuden aikana olivat käyneet ylen tarkoiksi, olivat huomaavinaan etuhuoneesta äänen, jonka paljas kaiku kummallisella tavalla vaikutti häneen.
Hän kuunteli innokkaasti; tällöin hän kuuli vieraan äänen sanovan: "veljeni Saulus", ja väristys toivosta kiiti hänen ruumiinsa läpi.
Samassa aukaistiin ovi, ja Zipora astui Sauluksen vuoteen ääreen.
"Eräs ulkona oleva mies tahtoo puhutella sinua, herra", kuiskasi eukko, "mutta minä sanoin sinun olevan kipeän ja heikon."
"Mikä on miehen nimi?" keskeytti Saulus malttamattomasti ja nousi kokonaan vuoteeltaan.
"Ananias", sanoi eukko yhä kuiskien, "hän sanoo Herran Jumalan lähettäneen hänet luoksesi."
"Ananias", kertoi Saulus vielä enemmän liikutettuna, "minä en tunne ketään sen nimellistä, mutta jos Herra Jumala on hänet lähettänyt, niin pyydä miestä hänen nimessään tulemaan huoneeseeni!"
"No, Israelin Jumala olkoon kiitetty, että jälleen tahdot tavata jonkun!" huudahti eukko lyöden käsiään yhteen ja riensi sitte ulos päästämään vierasta sisälle.
Pari minuuttia kului, pari minuuttia, jotka Sauluksesta tuntuivat yhtä pitkiltä kuin yhtä monta tuntia. Hän seisoi suorana vuoteensa vieressä kasvot jännitetyssä odotuksessa käännettyinä oveen päin.
Viimein aukeni ovi, ja Ananias astui sisälle.
Hän oli pieni, heikkorakenteinen, miltei viallinen mies. Kalpeissa, kurttuisissa kasvoissaan kuvastui selkeämmin kuin kirjaimin ja sanoin tauvonnut elämäntarina: suuri, loppuun taisteltu suru, jonka katkeruus oli kääntynyt järkähtämättömäksi rauhaksi, täydeksi iloksi Jumalassa. Hänen tummanharmaista, loistavista silmistään ja suuren, kivulloisen suunsa hymyilystä virtasi niin vastustamaton ja läpitunkeva hyvyys, että tuo sokea mies, jonka tarkistuneet korvat näyttivät sekä kuulevan että näkevän, tunsi heti Ananiaksen sisään tullessa sen vaikutusta. Luottamuksen, ilon ja kaipaavan odotuksen tunne hajoitti äkkiä sydänyön pimeyden hänen sielustaan. Hapuillen astui hän pari askelta eteenpäin ja ojensi kätensä kysyväisellä liikkeellä tulijaa kohden.
"Veljeni Saulus", sanoi nyt Ananias, samalla kuin hänen omituiseen, säteilevää hyvyyttä osoittavaan mielenilmeeseensä sekaantui totisuutta ja voimaa, joka kohotti hänen pientä, mitätöntä ruumistaan. "Herra on lähettänyt minut, Herra Jeesus, joka ilmaantui sinulle tiellä, kun matkustit Damaskoon vainoomaan ja hävittämään hänen uskollisiaan!"
Saulus ei voinut vastata; se mielenliikutus, joka valtasi hänet, oli miltei yhtä masentava kuin se, minkä hän tunsi silloin, kun Jeesus ilmestyi hänelle ja löi hänet sokeaksi.
"Niin", jatkoi Ananias samalla valtaavalla tavalla, "hän on lähettänyt minut, palvelijansa, hänen nimessään päästämään sinua hengen kahleista, antamaan sinulle jälleen vapauden sekä julistamaan hänen rakkauttaan, joka on täyttävä sinut uskolla ja rauhalla ja antava sinun maistaa Jumalan sanomatonta iloa Kristuksessa."
Tuli muutaman hetken hiljaisuus. Tuo ihmeellinen uni esiintyi nyt elävänä Sauluksen hengen silmäin edessä; nyt se täytettiin, hän jo tunsi tämän miehen, ei se ollut ensi kertaa, kun tuo hyvyyttä uhkuva katse, jota hän ei voinut nähdä, kohtasi hänen sydäntään ja pehmitti sen kovan epätoivon.
Sanomaton, toivorikas väristys kiiti hänen olentonsa läpi; hän pani kätensä ristiin ja kumarsi päätään ikäänkuin odottaen.
"Saulus, veljeni", jatkoi Ananias juhlallisesti, "uskotko, että Jeesus natsarealainen on Kristus, elävän Jumalan poika, ja luvattu Messias."
Saulus nosti päätään ja antoi ristiinlasketut kätensä vaipua.
"Uskon", vastasi hän kovalla, selkeällä äänellä.
Ja käsittämättä, miten se oli tapahtunut, voimatta milloinkaan selittää, miten tuo Jumalan salaperäinen työ kävi täytäntöön hänen sielussaan, tunsi hän varjojen, jotka olivat sumentaneet hänen sieluaan, väistyvän ja taistelun päättyvän.
"Silloin, veljeni", sanoi Ananias loistavalla katseella, "on kaikkivaltias Jumala täyttävä sielusi pyhällä hengellään ja lähettävä sinut vaikuttamaan hänen pyhän työnsä hyväksi."
"Ja tämä työ?…" kuiskasi Saulus.
Ananias nosti siunaten kätensä Saulusta kohden ja jatkoi:
"Sinä olet tuleva Herran valituksi aseeksi julistamaan hänen nimeään laajalle kaikkein kansain seassa, pakanoille ja israelilaisille, kuninkaille ja ruhtinaille, orjille ja halveksituille! Paljon sinä, olet kärsivä hänen nimensä tähden, sinua lyödään ja pilkataan uskostasi, vaikeisiin kiusauksiin, ruumiin ja sielun hätään olet sinä tuleva. Saulus, veljeni, ei turhamaisiin unelmiin, ei itsekkäisiin tarkoituksiin Herra Jumala ole tehnyt sinun henkeäsi palavaksi, antanut sinulle oppia ja viisautta, varustanut sinua parhaimmilla lahjoillaan! Kaikki — kaikki täytyy sinun uhrata hänen asialleen, hänen nimensä ylistämiseksi — ja hän, suuri, voimallinen, oikeamielinen ja rakkaudesta rikas, hän on näyttävä sinulle, että hän on viimeiseen ropoon saakka velkova sen jalon leiviskän, jonka hän on sinulle uskonut!"
Sauluksen turmeltuneille, äsken niin hervottomille kasvoille levisi Ananiaksen sanojen johdosta innostuksen loisto. Unohtaen sokeutensa, unohtaen Ananiaksen läsnäolon ja huoneen, jossa hän oli, unohtaen kaikki, ja ainoastaan sen palavan innon valtaamana, joka oli hänessä herännyt, otti hän askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän tahtoisi heti rientää siihen uuteen elämään, joka kutsui häntä.
Mutta Ananiaksen käsi, joka esti häntä sattumasta seinään, taltutti hänen kiihkonsa ja saatti hänet jälleen muistamaan onnetonta tilaansa.
"Ananias, veljeni", kuiskasi hän, ja toivottomuuden tunne sammutti tulen hänen kasvoistaan, "minä olen sokea, onneton, saamaton mies! En voi kulkea yksin, toisten täytyy taluttaa minua! Kuinka olen toimiva hänen asiaansa, miten voin näyttää muille tietä, kun en itse näe sitä? Kuinka olen tuleva hänen valituksi aseekseen, minä kurja, hänen oikeamielisen vihansa rankaisema syntinen?"
Tällöin kosketti Ananias sormensa päällä hänen otsaansa.
"Sinä olet saava näkösi, veljeni, ainoastaan näiksi päiviksi, jolloin hän on etsinyt ja löytänyt sinut, on hän pimittänyt näkösi. Kun intohimot kamppailevat sielussamme tuota taistelua, jossa seisomme kasvoista kasvoihin Herran kanssa, ja hän huutaa tuon hirmuisen sanan: 'valitse!' silloin tulee henkinen elämä niin valtavaksi, että ruumiilliset silmämme huikaistuvat ja ulkopuolinen elämä ympärillämme pimenee. Jumala sammuttaa häikäisevän päivänvalon sentähden, että me täydellisesti ja selvästi näkisimme, miten hengelliset totuudet välkähtävät esille, niinkuin taivaan tähdet valaisevat yön pimeydessä. Hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, pimeydessä löydämme Jumalan. Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kuulemme hänen äänensä — pimeydessä loistaa hänen rakkautensa valo. Mutta kun tuo pyhä tuli on kerran sytyttänyt sydämemme, kun hänen äänensä on peruuttamattomasti sekoittunut valtimoittemme sykintään ja aatoksiemme arveluihin — tällöin katkaisee hän äänettömyyden, tällöin hän hälventää pimeyden ja lähettää meidät toisille julistamaan, mitä olemme nähneet ja kuulleet noina kauheina kamppailun hetkinä. Veljeni Saulus. Jesuksen nimessä, hänen, jota vainosit ja kielsit, mutta jonka rakkaus on tuleva sinulle ikäänkuin kuluttavaksi tuleksi — Israelin Jumalan nimessä, hänen, joka tahtoo voimalliset saaliikseen — käsken sinua aukaisemaan silmäsi ja tulemaan näkeväksi!"
Hän kosketti jälleen sormensa päällä Sauluksen otsaa ja silmiä. Nuo palaneet silmäluomet, joista rupi lähti ikäänkuin suomukset, aukenivat raskaasti ja harvaan, ja kirkkaan päivänvalon häikäisemänä sekä tuperruttamana horjahti Saulus seinää vasten.
Oli keskipäivä, mutta sitä ei painostanut tuo ukkosilman helle, joka oli ympäröinyt Saulusta matkallaan Damaskoon. Taivas oli korkea ja sees, kirkas päivänpaiste valaisi kaikki esineet, ja puutarhassa sekä kaupungissa vallitsi vilkas, eloisa elämä.
Samallainen, mutta vielä voimakkaampi innostus valtasi uudelleen Sauluksen. Hän laski kätensä ristiin, ja hänen silmänsä katsoivat ikävöiden siihen maailmaan, jonka hän luuli ainaiseksi jättäneensä, mutta jolle hän sen sijaan sai nyt saattaa tiedon noista Jumalan salaisuuksista, jotka olivat hänelle ilmoitetut.
Sen jälkeen menivät hän ja Ananias puutarhaan, ja Zipora antoi hänelle ruokaa ja juomaa, joilla hän vahvisti ruumistaan sillä aikaa, kun hän keskusteli opettavaisesti ja sielua ylentäväisesti Ananiaksen kanssa.
Ja kun tämä illalla erosi hänestä, ei ollut enää Saulus tarsolaista, tuota ylpeää fariseusta, isäin sääntöjen kiivastelijaa ja Herran Jeesuksen vainoojaa. Mutta puutarhassa Judaksen talon edustalla istui koko tähtikirkkaan yön nöyrä opetuslapsi vaipuneena hartaisiin rukouksiin ja palavalla, pyhähällä ikävällä vuottaen tuota uutta elämää, tuota hetkeä, jolloin kokonaan, hengellään, sielullaan ja ruumillaan, saisi antautua siihen työhön, johon Herra Jeesus itse oli valinnut ja pyhittänyt hänet.