I.
Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä.
Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä — kuin suuri ajatus. Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan; miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli "siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima.
Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut. Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä, nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen keväistä ihanuuttaan.
Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona; jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva. Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä, olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella palvelijalla oli julistettavana.
Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin.
Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa aivan hiljaista.
Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen:
— Nyt ovat fariseukset ja kirjanoppineet taas liikkeellä.
— Kutka? ihmetteli vaimo kysyvin katsein, ja renki silmäili kulmainsa alta isäntää ja otti uuden puuroannoksen.
— Raittiusväki. Fariseukset, jotka sitovat raskaita ja sietämättömiä taakkoja ihmisten kannettavaksi. Vapaakirkollisten huoneustossa pidetään suuri raittiuskokous, ovat haalineet tänne puhujan Tukholmasta, hieno ja ylhäinen oli nimi. Herrasväkikin, mukamas, nykyjään harrastaa raittiutta! Pastori Martin ja neiti Björk ovat koko homman takana, se on selvä.
Svan nousi ja survasi tuolin kiivaasti pöydän alle. Järein äänin ja otsa rypyssä hän kiitti Jumalaa ruuasta ja meni sitten toimiinsa pihalle. Vaimo kuuli, miten ärtynyt hän oli; Svan, jonka äänessä tavallisesti eläimiä puhutellessa oli niin pehmeä sointu, karjui nyt niille kovasti ja epäystävällisesti. Svanin muori huokasi raskaasti: kun ei jo Jumalan henki voittanut Svanin pahaa luontoa! Mitä vaikeita onnettomuuksia täytyikään Herran lähettää masentaakseen hänen hillittömän ylpeytensä?
Hänen omalta kannaltaan katsottuna oli Svanilla kuitenkin syytä tuntea kiihtymystä olojen johdosta, sillä oli todella suuria tekeillä paikkakunnan raittiusväen keskuudessa. Siemenet, joita pastori Martin ja Gertrud Björk olivat kylväneet lasten ja nuorten mieliin, olivat versoneet ja kantaneet hedelmää. Gertrud ei hellittänyt pojistaan, ei edes sittenkään vielä, kun he olivat päässeet koulusta ja lähteneet maailmalle. Hän kävi heidän luonaan heidän kodeissaan, hän oli kirjevaihdossa heidän kanssaan, ja hän saattoi olla vallan varma siitä, että jos he ruumiin- tai sielunhätään joutuivat, he kyllä tulivat vanhan opettajansa luo uskomaan hänelle huolensa. Sillä tavoin hän voi pysyttää vireillä koulussa antamiaan vaikutelmia; hän sai myös ilolla nähdä, miten "Kanervakukka", pieni raittiusyhdistys, jonka Eskil Svan ja muutamat muut Gertrudin koulupojista olivat panneet alulle, sai yhä runsaammin paikkakunnan nuorisoa jäsenikseen. Ei ollut enää tavatonta, että vanhat pujahtivat, nyreinä ja äreinä, kapakkaan, samalla kuin nuoret menivät kokouksiin, missä pidettiin historiallisia tai terveysopillisia esitelmiä eikä koskaan juotu muuta kuin kahvia ja teetä.
Nuorison päivä oli koittanut vanhojen huomaamatta ja nuorten itsensäkään sitä käsittämättä. Äänettömästi ja yksimielisesti he olivat keräytyneet uusien ihanteiden ympärille; taistelemassa ei ollut enää vain halveksittu vähemmistö — kokonainen sotalauma helähytti kilpeänsä ja kutsui taisteluun — taisteluun maan pahinta vihollista, kotien raiskaajaa, ilon surmaa, väkijuomia, vastaan. Mahtavana aaltona vyöryi raittiusliike paikkakunnan yli. Niinkuin monessa muussa Ruotsin seudussa oli lakeudenkin tupasissa entisaikoina juotu oikein "miesvoimalla", ja nouseva polvi oli saanut perinnöksi synnin seuraukset: oudon, salaperäisen elämäntuskan poveensa ja selittämätöntä heikkoutta velttoihin jäseniinsä, jotka oli luotu auran kurkeen ja lapion varteen. Mutta nyt olivat nuoret heränneet, nousseet karistamaan yltään vihatun perinnön. Kapakkaan, missä isät ja iso-isät olivat tuhlanneet voimansa, saaden hellät äidinsilmät itkemään, he eivät koskaan enää mene! Pois kapakka — pois vanha, kolkko pesä, jonka nurkkiin piiloutui niin monta kamalaa salaisuutta — siinä alkaneen taistelun sotahuuto!
Niin, pois kapakka! Vuosikausia se oli ollut tuossa tien vieressä, jota kaikkien tuli kulkea, kun palasivat työstään pellolta tai tehtaalta tai vuoren kalkkikivilouhokselta. Lämpimänä ja houkuttelevana se oli avannut ovensa lumen tuiskutessa, kun tasangon tuuli oli kohmettanut ihmiset. Se näytti niin viileältä ja viekottavalta, kun aurinko paahtoi ihmisten päälakea ja janoinen kieli tarttui kitalakeen. Kuka voi vastustaa haluansa astua sisään ruumiillisia vaivojaan lievittämään ja valoisampaa maailmankatsomusta hankkimaan? Ei ainakaan tämän seudun kansa; se joi kuin suppiloon, ja kapakoitsija Luft rikastui.
Kapakoitsija Luft vanhempi nimittäin. Hänen aikanaan oli kapakan loistokausi. Silloin, kun hän seisoi kauppapöytänsä takana, ahneesti laskien kolikoitaan ja anteliaasti täyttäen viinatuopit, silloin istui siellä iso-isä ryypiskelemässä ja uneksi ja näki valoisia näkyjä usvassa, joka levisi silmäin eteen, sillä välin kuin iso-äiti ja lapset kotona nälkää nähden elää kituuttivat läpi katovuotten ja pettuleipätalvien. Hänen aikanaan isä pujahti kauppapöydän taa pieneen huoneeseen, kapakoitsijan ruuvatessa puuluukut ikkunain eteen ja punertavanaamaisen juomaveikon paiskatessa rasvaiset kortit pöytään. Hänen aikoinaan iso veikko ensi kerran maistoi väkijuomia, pahantunteesta väristen, heränneen himon nostama hymy huulilla. Sellaista oli hänen aikoinaan. — Ah, talon aikakirja — pienen likaisen talon kylätien varrella — sisälsi niin monta ihmeellistä, koreaa kummitusjuttua, niin paljon keveitä, tanssivia ajatuksia, niin paljon hurjia, kiitäviä ajatuksia — niin paljon tukahutettua, murtunutta ja särkynyttä! Jos voisimme nähdä kaiken, jos se voisi jähmettyä muotoihin silmäimme eteen, olisi se kuin virvatulten hurja, harhaileva karkelo suolla syyspimeässä.
Kun kapakoitsija Luft vanhempi kuoli, peri hänen poikansa kapakkaliikkeen. Mutta tämä ei ollut toimen mies, ei ainakaan oman ammattinsa alalla. Hän oli luotu joksikin muuksi eikä kapakoitsijaksi, hänellä oli taiteellisia taipumuksia, hän maalasi tauluja, joita myytiin markkinoilla, ja antoi sillä välin liikkeen mennä omia menojaan. "Luffin kapakassa", niinkuin sitä nimitettiin, käytiin tosin yhtä ahkeraan kuin ennen, mutta omistaja ei enää laskenut kolikoitaan, ja seurauksena oli, että vadista virtasi enemmän olutta ja paloviinaa kuin rahoja tuli kassaan.
Silloin teki kapakoitsija jotain, mikä olikin viisainta hänenlaisensa miehen asemassa: hän nai nuorenpuoleisen lesken, joka oli soma ulkomuodoltaan, kavala ja käytännöllinen ja omisti rahoja pankissa. Nyt tuli toinen "ilma" liikkeeseen. [Sanaleikki — nimi "Luft" on näet suomeksi "ilma". Suom. muistutus.] Rouva otti uuden järjestelmän käytäntöön ja korjautti talon; vanha, kitisevä kauppakilpi otettiin pois ja sen sijaan kirjotettiin oven yläpuolelle suurin, siroin kirjaimin: "kahvila". Sali näytti siistiltä ja hauskalta; rouva tarjosi hyviä aamiaisia olueineen ja viinoineen, ja kalkkilouhoksen työmiehet, rautatieläiset, talolliset ja torpparit kävivät ahkerasti kapakassa, söivät pienen aamiaisensa, joivat kapakkapöydän luona ja hiipivät pois muutamia pulloja kätkössä takin alla. Mutta järjestys oli hyvä ja tarkka, täsmälleen kello kymmenen iltaisin suljettiin, ja se, joka rähisi, heitettiin ulos. Kaikki oli niin aivan toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin "Luffin kapakassa" saatiin räyhätä ja juoda ja pelata korttia niin kauan kuin halutti. Rouva piti ankarasti kiinni "järjestelmästä"; hän ei voinut kyllin paheksuvasti vastustaa kaikkea juoppoutta ja kohtuuttomuutta. Mutta eihän silti tarvinnut riistää kansalta kaikkea viatonta iloa ja tehdä ihmisistä happamia ja järeitä, niinkuin raittiusväki yritti!
Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva.
Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana, ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen" Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut aikaan.
Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin, tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla alkaisi horjua.
Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki kuulijat alkoivat taputtaa käsiään.
Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa. Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin? Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä.
Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati siis sotasuunnitelmansa — omin päin, ei hänen päähänsä edes hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia maalaamaan.
Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun, jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi öreä purnukalta.
Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät, hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti, koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt. Kirkkoherra tuli liikutetuksi — hän tuli yleensä niin helposti liikutetuksi — ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan."
Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouva
Luftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta.
Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi.
Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat, jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi — rääkkykööt nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti — tällaisissa tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen.
Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset".
Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla, miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu — tuli tahtoo eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää leimuvahohteisena.
Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä, sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja puhuivat ajan monista huonoista enteistä.
Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri "Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan. Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas." Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee vallattomain lastensa leikkiä.
Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta, kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat "Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena, miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa, kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen.
Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain" erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen.
Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja Maria
Svan, kumpikin onnellinen hymy huulilla.
Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi, jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla tunnettua kaupunkilaista puhujaa.
Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet. "Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit, tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita, vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne, voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret, te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä, niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se, muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä."
Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui hänen sanoissaan.
Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle. Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla; kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!"
Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna kohosi leimuvana otsaa tavotellen.
Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden jyväsiä j.n.e.
Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin hyvähuutoihin.
Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai lopettamisen suhteen.
Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin; useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa odotettavana.