Valkoisia kanervakukkia

by Mathilda Roos

III.

Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset. Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily kirkastaa.

Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat, kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä, ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat nuoret:

"Läpi ilmojen kohina käypi, yhä lähemmä ennättäypi, vavahtaa maakin alla tuhanten askelten. Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret! Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"

Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.

Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.

On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä, kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta, mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.

Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys, uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.

Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto: "herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä! Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.

Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen, jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle häpeän peittoon.

Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä, mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on singahuttava kapakkaa vastaan.

Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet "kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta, jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa, levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.

Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana, puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa avulla sen maahan luhistaakseen.

Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin — kaikilla on sana sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta.

Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien, sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle? Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta, nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa tuijottaa avaruuteen.

Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna?

Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli, on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä liikutustaan näyttääkseen — siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina, siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa: "pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää kunnialliselle vanhalle suvulle!"

Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter, hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä kylkeen:

— Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti.

— Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla, salaperäisellä äänellä.

Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja, varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen kokouksen kokoonkutsumisen syistä.

Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson. Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus: ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta — sen näemme jo luomisesta, jolloin oli tehtävä vapaa, eikä yhdistysten ja lupausten painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa valinta, jolla on siveellistä arvoa — sanon, sen sijaan, että raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta, itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan — tai oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta — luopuu kaikesta, mitä se pitää vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta, vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen."

Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin. Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa, jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän, ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa.

Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka" yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa.

Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen, jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää — ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä — ja sitä! Hän huomasi, kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin.

— Niin, pitäjällä on tosiaan syytä olla kiitollinen neiti Björkille, jos hän on tehnyt kaiken, minkä pastori nyt on sanonut hänen työkseen, saneli kirkkoherra, pastori Martinin lopetettua, tehden jonkinlaisen isällisesti ritarillisen kädenliikkeen Gertrudiin päin.

— Mutta mitä tulee hänen pastorin esittämiin "todistuksiinsa" asiassa, kaikkiin noihin juttuihin, kuinka hän muka on nähnyt lasten menevän kapakkaan, kuinka vanhempain oli tapana anastaa salaa rahoja j.n.e., j.n.e., niin pitäisi minun mielestäni näin vakavassa ottelussa kuin tämä välttää kaikkea, mikä edes vivahtaakin juoruiluun.

Nils Martinin kasvot leimahtivat punaisiksi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä säkenöivät.

— Rohkenen panna vastalauseen sitä vastaan, että tosiasioita, joita tuodaan esiin todistuksina epäillyn ja vastustetun liikkeen välttämättömyydestä, pidetään juoruiluna.

— Hyvä, vastasi kirkkoherra ylenkatseellisen levollisena, mutta varokaamme liian kiinteästi tähän taisteluun liittämästä naisia, joiden ymmärrys, sen pahempi, on hyvin lyhyt. Hoitakoot he hiljaisesti ja uskollisesti tehtäviään, ja ratkaiskaamme me miehet suuret yleiset kysymykset, jotka tosiaan ovat tarpeeksi raskaat meidänkin voimakkaammille harteillemme ja karaistuneemmalle mielellemme. Siis —

Ja hän jatkoi vielä hetken samaan tapaan, ja hänen katseensa suuntausi lempeänä ja isällisen varottavana kokouksen naisjäseniin.

Nyt kohosi hitaasti pitkä, mahtava olento etumaisilta sijoilta. Salissa syntyi haudanhiljaisuus; nytpä saatiin kuulla! "Luffilaisten", Tingbomin, varatuomarin, nimismiehen, kirkkoherran, y.m. ehdottomuuden vastustajain kasvoille levisi tyytyväinen ilme, ja he istuivat korvat hörössä. Hän oli mahtava mies, jolla oli monta ääntä, ja hän oli "järkeväin" puolella, sen tiesi jokainen!

— Talollisella Svanilla on puheenvuoro!

Svan seisoi hetken vaiti ja katseli eteensä verhotuin, sisäänpäin kääntynein katsein, jollainen se oli ollut siitä yöstä lähtein, kun hänen ähkyvät tuskanhuutonsa herättivät hänen vaimonsa. Sitten hän alotti matalalla äänellä, joka terävänä korkeni joka lauseen lopulla:

— Minulle on tapahtunut suuri armo, minulle on ilmotettu suuria totuuksia. Öisissä näyissä on Herra osottanut minulle syntini ja puhunut minulle: "Svan, sinä olet rikkonut suurimman käskyn, sinä olet ollut rakkaudeton mies, joka et ole osottanut rakkautta veljillesi."

— Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin: "kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne. Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon — muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin, että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen, joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa. Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden!

Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia!

Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui. Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus, jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja sisimmässään murtuneeksi.

Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin, horjui kuin poikki hakattava puu.

— Pois! hän huusi ja hapuili kädellään — — pois!

Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui. Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja tulla kokoukseen.

Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi:

— Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme.

— Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan… Talollisella Petter
Petterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro.

Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä; se tie voisi kuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet pelastusta lainkaan ja niin kuitenkin joutuivat kadotukseen.

Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle.

Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi. Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta, tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi, niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen.

Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei". Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat, kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti, milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu, milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi ja pontevasti toistaen: "ei — ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki, miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä, vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään kuohahti. — Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut "poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä.

Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi, tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät paloivat uteliaasta innosta.

Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta.

Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan, yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja nenäliinat viuhtoivat ilmassa. "Hän auttoi kuitenkin", sanoo vanha sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!" "Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi.

Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella äänten enemmistöllä.

Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan, siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel huipulta toiselle.

Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä, hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt, vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa:

— Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että vannoimme uskollisuutta tänä päivänä!

Ja Brittan koko kasvot, silmät, huulet ja pienet kuopat poskissa ja silmäin kohdalla hymyilevät vastaan, kun hän puristaa Eskilin vankkaa työkämmentä yhtä tanakalla, ruskealla pikku kourallaan.

Nyt he ovat laskeuneet metsäpolulta kylätielle, missä ihmisiä virtailee, missä nuoriso seisoo parvissa rattoisaa iloa pitäen, missä Ruotsin lippu liehuu kevätilmassa täynnä ylpeätä ja riemuisaa tunnelmaa.

Ja Eskil herää äkkiä huumeestaan ja tuntee itsensä niin hämilliseksi ja nöyryytetyksi. Missä on raittiussaarnaaja, missä Jumalan valtakunnan voimakas soturi? Hänestä on tullut tavallinen rakastunut nuorukainen, joka uneksii pienestä tuvasta ja peltotilkusta ja tyttösen kauniista ruskeista silmistä. Mutta sitä ei voi auttaa — voimakkaampi kärsittyä nöyryytystä on nuoruudenilo, joka täyttää hänen sydämensä. Ja hän puristaa taas Brittan kättä, niin kovasti, että pienet jänteiset sormet rusahtavat, ja he yhtyvät muihin nuoriin ja liittyvät lauluun:

"Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret, Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"

Tällä lakeudella on muinaisina aikoina suoritettu mahtavia taisteluita kamppailevien valtojen välillä, ja isänmaan kunniaksi ja pelastukseksi on saavutettu ylpeitä voittoja. Mutta ei koskaan ole taisteltu tärkeämpää taistelua, ei kauniimpaa voittoa saatu kuin sinä päivänä, jolloin nuorison usko ja innostus voitti kovat, kohmettuneet, epätoivoiset mielet, aivan kuin raikkaat silmukat elinvoimaisina ja voittoisina lopuksikin putkahtavat vanhan tammen kuivuneesta rungosta.

Mutta ne, jotka kulkivat side silmillä, ne, jotka eivät olleet uskaltaneet tarttua lapion varteen kapakan maahan sortamiseksi, ne ovat nyreinä ja pahantuulisina vetäytyneet kukin omiin oloihinsa päästäkseen kuulemasta kyläläisten melua, päästäkseen näkemästä sinikeltaisia lippuja, jotka liehuvat ilmassa elämän kevätiloa.

Pappilassa istui varatuomari Jaksander ja tuumaili kirkkoherran keralla pitäjän pimeää tulevaisuutta.

— Tästä seuraa sisäinen, salainen turmelus, sanoi kirkkoherra synkästi, turmelus, joka muutaman vuosikymmenen viertyä on kokonaan myrkyttänyt kansan henkisen elämän.

— Tietysti. Ennen pitkää on salakapakoiminen täydessä kukoistuksessa paikkakunnalla. Tietysti, niinhän aina käy. Kolmekymmentä vuotta olen tulkinnut lakia itsepintaisille talonpojille eri osissa Ruotsin maaseutua, enkä vielä koskaan ole nähnyt, etteivät tällaiset väkivaltaiset sekaantumiset persoonalliseen vapauteen olisi saaneet aikaan katalaa taantumusta. Miten kävi Rydalin pitäjässä, missä minä nuoruudessani istuin käräjiä vanhan Hallstenin keralla. Jumal'auta, raittiuskiihkoilijat saivat tahtonsa läpi, kapakka suljettiin, rukoushuoneet avattiin, heränneet lauloivat virsiä aamusta iltaan, ja kansa oli juoda itsensä kuoliaaksi salakapakkapesissä. Ei ole milloinkaan sattunut niin monta rikostapausta kuin juuri kapakan sulkemisen aikoina. No, sen sanon, emme me, ukko Hällsten ja minä, juuri siunanneet raittiusprofeetoita siihen aikaan!

Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille.

Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä. Syötyään yhdessä päivällistä — lapset olivat täyshoidossa kaupungissa, missä kävivät alkeiskoulua — kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui "salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja vaieta ja yrittää toisaalla.

Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella, väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?

Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.

— No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen! Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!

Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.

— Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille, kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom! Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!

Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja katseli häntä pontevan kysyvästi.

Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.

— Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja solvauksineen!

Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi kavalaa vihaa.

— Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft.
Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta.

Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva Luftia yläkertaan.

Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien. Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton kapakoitsija itse.

— Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät, mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut, tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon!

— No, no, rauhotu, ukkoseni.

— Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus raivostua, kun…

— On, on — arvelin vain sinun itsesi vuoksi — voit sairastua, jos…

— Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin… Mutta hänet pitää leimata…

— Jaa-a, niin pitää.

Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii, että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan" ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta. Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen. Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen jokainen tiesi, miten silloin kävi — todella siistiä juttuja kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"!

Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain, ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. — Niin, tietysti se oli niin — ettei tuota jo ennen ymmärretty — ajatelkaas, sellainen teeskentelijä — niin jumalinen oli aina olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet!

Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. — Eihän nuoriso toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti?

Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.