V.

Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.

Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua, ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen pesukaapin vierellä — sen kansi oli haljennut — näkyi useampia parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne; mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään vuorijärven sinervä kimallus.

Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas, yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.

Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.

— Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä — ei, panen sen sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on paras olla varuillaan!

Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään. Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä, niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin, hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen!

Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo, haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille.

Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä.

Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja läksi alas keittiöön.

— Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista.

Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella, hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti sisään.

— Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä näyttää! Lamppu piirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet hameet, ei kukkaakaan — äiti muori on kaltaisensa!

Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan.

— Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa ja krassia — jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen. Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la, tra-la-la!

Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen vierassuojaan.

Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten — nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja!

Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja, tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten.

— Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta: taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata, tuhlata niin, että jään puille paljaille!

Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja miltei heittäen itsensä alas portaita.

Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja "kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla, että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan, vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä näyttelivät.

Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa.

Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä puoliyöhön ja kauemminkin.

Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä, noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies, kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään.

Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa.

— Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta huutaen: "minä tulin ensin!"

— Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?

Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana seurata.

Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.

Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli tuohon sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"

Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.

— Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda kodikkuudentunnetta!

Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret, tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö — sellainen iho, sellainen vartalo — hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer — vaimoni — tyttäreni Estrid — tätini, neiti Bodin — Per ja Svante — maisterin tulevat oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa hän olisikin… Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.

Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä ilme.

Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa. Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan, kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea lukea. Mutta miten juhlallinen perhe — ja kaunis mustasilmä — eikö hän koskaan puhu?"

Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.

— Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään. Sen hän heti oli huomannut — pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja maidossa — niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen ajalla.

Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.

— Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri koskaan tapahdu.

Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui, rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.

— Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.

— Oi, ei mitään — minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.

— Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä äänellä.

Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon seurassa, "miten täällä kestän?"

Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan kuin olisi joku hänet pettänyt.

— Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.

— Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.

Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä loiston ja kasvoilta hienouden.

— Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva
Henningson äskeisellä äreällä tavallaan.

— Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa näköiset?

Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.

— Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä odottaa.

Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen, sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen kumarsi.

— Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri, olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?

— En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.

— No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä mansikkamaan tänään.

— Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.

Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti hämilläolonsa kuivalla naurulla.

Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan, kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.

Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin. Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.

— Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.

— En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti…

— Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne uusmaltusianismista?

— Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.

— Mitä nauratte?

— Teitä — tai oikeastaan kysymystänne.

— Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä kansallistaloudellisesta kysymyksestä?

— Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se, ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.

Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän, lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.

— Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti, maisteri?

— En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.

— Niinkö —

— Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?

— Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita…

— No, no — ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan nuori nainen…

— Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa — ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.

— Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne?

— Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa, maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni.

Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi sitä osottain:

— Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut viisauteni, kuten sanoitte.

Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme, että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa aivoissa.

— Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää, jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti, hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa, että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö vetoa suklaatikakusta?

— Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.

— Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, — vapaa elämään elämää!

— Miten sitten eläisitte?

— Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin, katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys, yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää. Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei, vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda Gabler! Elää vapaudessa — kuolla kauneudessa — niin juuri, maisteri!

Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että kyynillisesti.

— Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento! huomautti Gösta kiusottavasti.

Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.

— Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri — suorastaan homeinen. Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon! Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta — sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä — minä silloin rykäsen näin. Ja älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!

Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä, riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."

Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin, Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"

— Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.

— Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti. Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri — loistava pää hänellä on — ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.

Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse keittiöön.

Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi, ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina, niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa, järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on, että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna kulkemasta!"

Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta — niin, kirkkoherra ja hänen rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan…"

Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.

Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita oppilaitaan.

— No, no, rakkaat pojat!

Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.

— Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja sukkeluutta seurasi raikuva nauru.

Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?

— Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!

Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.

— Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule, mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!

Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja halveksivasti nauraa pihertäin.

— Sepä nyt oli…

Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien rajain.

— Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan asian vanhemmillenne…

— Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu…

— Tapahtuu — sattuu — kohtaa — täyttyy — toteutuu — toisteli
Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!

Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.

— Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa vahvempaanne!

Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui, ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta, jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi, lähteä koko pappilasta.

Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä, ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.

Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli
Göstaa nyreästi.

— Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan. Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta käytöksestään.

Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.

Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.

— Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?

Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.

— Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää ole syytä valittaa teistä.

Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:

— Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!

Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta; mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista syistä.

Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja rouvan tavallista tylympänä.

— Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia, toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen, ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin arvelette, maisteri…

— Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun, niin saisittepa, maisteri, nähdä!

Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.

Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.

Hän alkoi kaivata — melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.

Sillä suruja heillä oli ollut — monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.

Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä. Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan, pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli uhrannut niin paljon lastensa tähden — ja sitten päästä näistä kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja. Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.

Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.

Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli, niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä. Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten. Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein kaukaisuuteen.

Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa — nyt vaipui aurinko vuoriketjun taa — yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli loistavan auringonkehrän — nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen vuoriselänteen välillä alkoivat… Tuolla leimusi mahtava Ljungberg purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit — Månbergin, tuon kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä: Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas iltahämärän sinervään huntuun.

Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine mahdollisuuksineen!…

Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta — pieni, hento ja hellä kuin tämäkin — siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut. Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka…