VIII.
Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä — toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua — kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle pienintäkään kiveä kannettavaksi.
He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä, raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka koetti levittää "harhaoppeja".
Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista tunnelmaa hänen ympärilleen.
— Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.
— Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe ehdotettavana?
— On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin. Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset — sitten, kun harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi, kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi, välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme, kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta — miten olen siitä kärsinyt!
Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä, ja pudisti surullisesti päätään.
— Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on hirmuinen — eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä. Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.
— Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se, joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme yhtä syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia. Uskon sen todeksi. Ensin koti — vanhemmat, siskot; se joka on ollut heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan — ne kuuluvat yhteen — ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus kaikkeen Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä kiviä, syleillä näitä puita — kuolla tämän ihanan, kauniin maan puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu — kodinkaipuu — ijäisyyskaipuu. Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja, hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.
— Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti, kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä, jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.
Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin luuli hänen tahtovan kerskata?
— Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei tarkotukseni ollut kiittää itseäni.
— Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee —
Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.
— Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua — mutta on niin hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa — olen aina ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. — Niin, tiedättekö, mitä esim. tein viime vuonna? Minun täytyi saada kokoon rahoja, sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon. Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin, paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua — yhteensä viisikymmentä, jotka lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin entiselläni.
Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin kaikkien tytärten olla — silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.
— Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta — sellaista voivat tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.
— Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut — ja hän katsahti ylös alakuloisesti hymyten — olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta asti.
Nils huokasi.
— Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei sadulta.
Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä, rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä kyyneleisin silmin.
— Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.
— Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?
Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa, Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.
Niin tuli tiistai.
Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko hänen huoneensa näytti — jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla, kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden. Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja välinpitämättömiin mieliin.
Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi, kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan vain joku kuului olevan tulossa — kahvi ei saanut kylmetä.
Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes pastori?
Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.
— Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.
Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa, Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät, kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet loistamaan ilosta.
Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut, tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia" harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan…
Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat, ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti kuuntelivat hänen puhettaan.
Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin suusta ei puhunut mikään harhahenki.
Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja, liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä vihollisia, — ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista. Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin ruotsalaisille!"
Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät "raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset uppiniskaisiksi ja…
Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.
Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset, heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta, juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa", sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan. Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi. Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.
Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt. — Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.
Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi, joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään — niin, kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa — ja toisinaan ei poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. — Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien ääressä.
Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä Sverkerin kotiin.
Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella, kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä, ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.
Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä. Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten, tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä hetken — mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.
Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.
Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa — miksi he eivät aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.
Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti, puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies, mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."
Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!
Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin, kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi. Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi hallitsevana hänen kasvoillaan.
Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin, ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.
— Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole terve, näemmä.
August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.
— No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?
— Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat vähän kynnelle kykeneväin apua.
Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu — koulu oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille oikeutta myöten tuleva.
— Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista laiminlyöntiä voi jatkua.
— Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi
Wettingin muori lyhyesti.
— No, millä lailla hän sitten on auttanut?
Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.
Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein, löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan, katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"
— Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?
— En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!
— Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina olen sanonut — väkipakkoa ja tohua ja sellaista — sitä on koulussa, mutta mitä lapset oppivat?
— Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat silmänsä Kristiniin.
Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut; August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä katse, joka pelotti Gertrudiakin:
— Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta, mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!
— Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.
— Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja käsi ojossa.
Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.
— Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.
Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa katseessaan.
— Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle, odotan siis sinua. Hyvästi!
Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.
Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat, olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet, ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja vanhempien toruja.
— Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"
Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan, joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä tarvitsematta elää satojen muiden elämää — jos sellaista paikkaa maailmassa olikaan.
Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan, muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine, harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki, kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki liikuttavan kiintyneen katseen — aivan kuin koiran — jonka poika häneen loi paremman itsensä herätessä.
Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena — vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla — oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten kiitosta ja palkkaa pyytämättä.
Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä, väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien, varsinkin Sverkerin ympärillä.