IV.
Kauniista yöstä ja kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta oli seuraava päivä pilvinen ja ukkosta ennustava. Kävelyt ja huviretket eivät siis edes voineet tulla kysymykseen, sen sijaan ehdoitti kreivitär heti aamiaisen jälkeen, että kokoonnuttaisiin puutarhasaliin ja pastori lukisi jotakin ääneen, johonka Robert tietysti heti vastasi myöntävästi.
Gabrielle ja Robert olivat molemmat kalpeat ja ääneti, ja kreivittären kasvot olivat yhtä synkät kuin taivas tuolla ulkona. Oli siis hyvin tarpeellinen keskeytys raskaalle mielialalle, kun Robert, hetken selailtuaan muutamaa kirjaa, jonka hän oli tuonut huoneestaan, alkoi lukea.
Kreivitär kutoi uutterasti, ja Gabrielle ompeli koruompelua, josta hän tuskin koko aikana nosti silmiään. Pikku tytöillä yksin ei ollut mitään liikaa intoa käsitöihinsä, vaan antoivat niiden pitkät ajat levätä sylissä, sillä välin kun he kuiskaillen tutkivat ilmanmuutoksien mahdollisuuksia, tahi kulmakarvainsa alta tarkastelivat pastoria ja Gabrielleä, ja tekivät viekkaita havaintoja, jotka niin usein syntyvät pienten tyttöjen sukkelissa aivoissa. Mutta silloin katse kreivittären haukansilmästä palautti heidät velvollisuuden tuntoonsa ja hämmästyttävän lempeä "tehkää työtä, pienokaiseni", saattoi heidät muutaman minuutin kuluessa ompelemaan niin, että pistivät sormensakin rikki.
Kirja, josta pastori luki, oli kokoelma eteväin kristittyjen henkilöitten elämäkertoja ja hän oli tilaisuutta varten valinnut kertomuksen nuoresta naisesta, joka varhain oli joutunut hengellisen elämän vaikutuksen alaiseksi ja sittemmin yksinomaan käytti voimansa ja lahjansa toisten kärsivien ihmisten hyväksi. Tämä elämäkerta, joka oli kuvattu suurella lämmöllä ja jonka Robert luki tunteellisella äänellään, tuli varsinkin lopulla, missä kerrottiin nuoren uskonsankarin kovista ruumiillisista tuskista ja kuolemasta, niin liikuttavaksi, että niin kreivitär kuin Gabriellekin hetkeksi sen tähden unhoittivat omat persoonalliset tunteensa.
Gabriellen oli yleensä vaikea itkeä, mutta hänen kuunnellessaan Robertin ääntä, joka hieman vapisi hänen lukiessaan kertomusta tästä kuolinhetkestä, jolloin uskon varmuus saavutti voiton kärsimyksistä ja kuolon tuskista, valtasi hänet hillitsemätön liikutus ja hänen täytyi kiirehtiä niin huomiota herättämättä kuin mahdollista, pyyhkimään kyyneleltään, joita hän häpesi näyttää.
Kun Robert oli lopettanut lukemisen ja sulkenut kirjan, huokasi kreivitär syvään ja veti esiin nenäliinansa, jolla hän monta kertaa pyyhki poskiaan ja silmiään.
"Niin, se oli ihana elämä ja vielä ihanampi kuolema, eikö totta?" sanoi Robert kohdatessaan kreivittären katsetta. Sen jälkeen, odottamatta hänen vastaustaan, kääntyi hän Gabriellen puoleen ja jatkoi: "Vai miten, neiti Gabrielle, eikö teidänkin mielestänne ihminen tule sekä paremmaksi että onnellisemmaksi tietäessään, että voi löytyä sellaisia henkilöitä tässä synnin ja heikkouden maailmassa?"
"Tulee", vastasi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta ylös, "en tiedä mitään, mikä niin miellyttäisi minua kuin ihmiset, jotka kokonaan ja täydellä todella voivat antautua siihen, johonka he uskovat, olkoonpa se sitten henkilö tahi … tahi uskonnollinen vakuutus… Olen aina pitänyt laupeuden sisarista ja nunnista…"
Kreivitär naurahti tylysti, mikä silmänräpäyksessä karkoitti vakavan liikutetun mielialan, minkä kertomus oli vaikuttanut.
"Niin, teoriiassa, rakas Bellani", vastasi hän, ja yrityksensä saadakseen äänensä kuulumaan ystävälliseltä ja leikilliseltä, teki sen karkeaksi ja teeskennellyksi, "teoriiassa, jolloin kuvailet laupeuden sisariasi ja nunniasi nuorina ja kauniina ja puettuina sieviin, soveltuviin huntuihin, jotenkin samanlaisina kuin nunnat teaatterissa: mutta todellisuudessa, jolloin he ehkä loukkaisivat kauneuden tuntoa vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan ja kuluneilla vaatteillaan, luulen varmaan, jos tunnen sinut oikeen, että kernaammin olet heitä ihailematta…"
Gabrielle kalpeni, vaan kohotti päätään, katsoi äitipuoltaan suoraan silmiin ja vastasi, hilliten ääntänsä:
"Se oli kova tuomio, se on jotenkin samaa kuin jos sanoisi minulla olevan ainoastaan kauneuden tuntoa, eikä laisinkaan sydäntä…"
"Voi, rakas lapseni", vastasi kreivitär entiseen teeskenneltyyn, leikilliseen tapaansa. "Sinäpä osaat tehdä aivan kauhistuttavia, johtopäätöksiä! Noin ihmiset voivat vääntää toisen sanoja", lisäsi hän luoden merkitsevän katseen pastoriin, "Enhän minä ole puhunut sanaakaan sydämmestäsi, puhuin vaan kauneuden tunnostasi ja minun mielestäni se todellakin on harvinaisen arka ja kehittynyt, eikä sitä suinkaan tarvitse hävetä, pikemmin päin vastoin. Muistan sinun kerran sanoneen, että jos synnyttäisit ruman lapsen, et hetkeäkään epäilisi sitä surmata…"
"Sitä ei neiti Gabrielle ole voinut milloinkaan sanoa!" huudahti Robert äkkiä, unohtaen varovaisuuden, jota hän tavallisesti noudatti näissä ikävissä kiistoissa kreivittären ja Gabriellen välillä.
Kreivittären huulilla oli jo ylpeä vastaus, mutta kunnioitus, jonka Robert hänessä herätti ja pelko synnyttää hänessä tyytymättömyyttä itseään kohtaan, voitti hänen loukatun ylpeytensä ja sai tyvenenä vastaamaan:
"Minä vakuutan, että niin on, kysykää häneltä itseltään!"
Gabriellen koko sisus kuohui vihasta. Mikä helvetillinen taito oli asettaa tytärpuoltaan epäedulliseen valoon, sanoa hänestä ilkeitä asioita, asioita, joita vastaan hän ei voinut puolustaa itseään, koska ne eivät sisältäneet mitään määrättyä syytöstä, olivat vaan alentavia.
"Ehkäpä minä olen sen sanonut", vastasi Gabrielle, luoden aran katseen Robertiin, "ainakin tiedän useita kertoja ajatelleeni, että löytyy tilaisuuksia, jolloin olisi laupeuden työ surmata pieniä lapsia — jos kohta ne eivät olisikaan rumia!"
Syntyi hetken raskas hiljaisuus, jonka kreivitär vihdoin keskeytti noustessaan, pannen työnsä kokoon ja ehdoittaessaan, että kaikki yhdessä lähtisivät pienelle kävelylle ennen päivällistä, koska ilma nyt näytti olevan parempi.
Seuraavana päivänä tahtoi kreivitär, että he taas kaikki yhdessä istuisivat puutarhasaliin hetkeksi lukemaan ja tekemään käsitöitä, mutta Robert sanoi, että hänen täytyy kirjoittaa tärkeä kirje, jonka piti lähteä ennen päivällistä. Kreivittären kasvot synkistyivät, vaan hän hillitsi itseään kuitenkin ja sanoi väkinäisesti hymyillen:
"Ehkä pastori on niin ystävällinen ja antaa meidän saada elämäkerrat lainaksi, niin minä luen siitä ääneen tytöille. Luulen olevan hyödyksi nuorille, jos heitä pakotetaan hetkeksi kiinnittämään ajatuksiaan vakavampiinkin asioihin, eikä koko päivää olemaan aivan joutilaina."
Gabrielle ja pikkutytöt loivat toisiinsa pikaisen, peljästyneen katseen. Mitä ihmeellisiä uusia, hirmuisia asetuksia nämä olivat?
"Emmekö istu kuistilla?" sanoi Gabrielle, kun kreivitär, saatuaan kirjan pastorilta, joka heti oli käynyt noutamassa sen huoneestaan, ohjasi askeleensa puutarhasaliin.
"Kuistilla vetää", vastasi kreivitär raukealla äänellä, "ja sinä tiedät, ettei minun pääni siedä vetoa. Mutta jos sinä avaat tuon ikkunan, niin saamme tänne oikeen ihanaa, raitista ilmaa."
Kesäpäivä oli lämmin, ja huolimatta kreivittären lupaamasta "ihanasta, raittiista ilmasta" tuli kuumuus puutarhasalissa yhä sietämättömämmäksi. Kreivitärtä vaan ei lämpö vaivannut. Kalpeana ja vilpoisena istui hän siinä ja luki uutteraan kovalla äänellään, jonka yksitoikkoisuutta ainoastaan joskus keskeytti väärä korko, minkä hän pani sanoille, joita hän, syystä tahi toisesta, näkyi tahtovan teroittaa kuulijainsa mieliin.
Pikkutyttöjen oli niin uni, että heidän päänsä aina vähän väliä vaipui rintaa vastaan, mutta Gabriellen mieli oli liiaksi liikutettu, jotta häntä olisi voinut nukuttaa.
Pastori oli päivää ennen lukenut samasta kirjasta ja elämäkerta, jonka hän oli valinnut, muistutti paljon sitä, jota kreivitär paraillaan luki, mutta mitenkä erilaisella tuulella oli Gabrielle nyt, miten toisella tavalla vaikuttivat tekijän sanat nyt häneen. Hänen mielestään koko kertomus nyt oli teeskennelty ja aivan täynnä tunteellisuutta. Kaikki nuo hellät lauseparret, jotka esiintyivät kirjoitustavassa ja jotka eilen aavistuksen tapaisesti olivat liikuttaneet hänen tyytymätöntä, ikävöivää sieluaan, ärsyttivät häntä tänään ja saattoivat hänet sydämmessään tekemään vihamielisiä hyökkäyksiä teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta vastaan.
Enemmän kuin kaksi tuntia jatkoi kreivitär taukoomatta lukemistaan. Lämpö huoneessa nousi joka minuutilta, hänen kolme kuulijaansa väsyivät ja tuskaantuivat yhä enemmän ja enemmän, mutta ei kenenkään heidän päähänsä pistänyt millään tavalla koettaa lyhentää tätä kärsimystä. Kreivittären pontevuus, joka aina vaikutti heihin hervaisevasti, näytti tänään ikäänkuin näkymättömillä rautakynsillä säälittä pitävän heitä jokaista paikoillaan.
Vihdoin viimein oli elämäkerta lopussa. Kreivitär vaikeni, huokasi syvään ja sulki kirjan.
"Ihanaa ja liikuttavaa, eikö totta, lapseni", sanoi hän katsahtaen nuoriin tyttöihin.
"O … on", vastasi Mimmi ja Ebba säesti häntä, toistaen yhtä surullisesti ja pitkäveteisesti: "O … on",
Molemmat vapisivat ajatellessaan, että äitipuoli mahdollisesti kysyisi heiltä luetun sisällystä, josta he tuskin olivat kuulleet kymmentä sanaa yhteensä, ja jonka psykoloogillisia tutkimuksia ja uskonnollisia totuuksia he eivät olisikaan ymmärtäneet.
Mutta kreivitär ei sen koommin kiinnittänyt huomiotaan heihin; hän nousi, loi hajamielisen, kärsivän katseen ulos ikkunasta, huokasi vielä kerran syvempään kuin äsken ja meni sitten pois huoneesta.
Niin pian kuin tytöt olivat jääneet yksin, hyppäsi Mimmi ylös ja heittäytyi Gabriellen syliin.
"Oi kuinka kauheata, Bella! Luuletko, että me tästälähin koko ikämme saamme kuulla tuollaisen elämäkerran päivässä?"
"Eipä suinkaan", vastasi Gabrielle nauraen. Mutta sitten lisäsi hän hymyillen hajamielisesti: "Kun pastori on lähtenyt, en luule hänen enää lukevan meille!"
Mimmi irtautui Gabriellesta, painoi sormensa leukaa vastaan ja sanoi veitikkamaisesti:
"Bella, me olemme huomanneet jotakin!"
"Vai niin, mitä sitten?" kysyi Gabrielle ja koetti näyttää siltä kuin ei hän tietäisi mitään, vaikka hän oli varma vastauksesta, minkä hän tulisi saamaan.
"Tiedäppäs, hän on rakastunut sinuun, niin kauhean, äärettömän rakastunut!" vastasi Mimmi riemuiten.
"Hän, kuka hän?"
"Hän, sanon minä! Hän tietysti eikä kukaan muu!" jatkoi Mimmi keveästi. "Ajatteleppas, kuinka hauskaa! Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet, sillä ei löydy kerrassaan mitään maailmassa, jolla voisit niin suututtaa 'häntä' kuin juuri tällä!"
"Minunkin mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet", sanoi Ebba innostuneena, "minusta olisi niin hauskaa mennä naimisiin nuoren papin kanssa!"
"Vai niin sinä luulet?" vastasi Gabrielle ystävällisesti naurahtaen, "mutta tyttö kullat, jos minä nyt menen naimisiin teidän tahtonne mukaan, niin ei minusta tule kreivitärtä, eikä vapaaherratarta, eikä edes aatelisrouvaa, vaan paljas rouva, ja silloin te ette ehkä enää tahdo tunteakaan minua?"
"Tahdommepa!" huudahti Mimmi, "juuri siitä minä pidän, on niin runollista uhrata kaikki rakkautensa edestä".
"Sitä paitsi", lausui Ebba, "aijon minä muuttaa nimeni, kun tulen kansakouluopettajaksi, silloin otan näet nimekseni 'Josefina Rosenmüller."
"Josefina Rosenmüller … vai niin … sepä oli omituista", toisti Mimmi luoden hämmästyneen ja ihailevan katseen sisareensa, "mistä sinä olet sen saanut?"
"Olen sen itse keksinyt", vastasi Ebba ylpeänä, "mutta nyt aijon mennä syömään hyötymansikoita, lähdettekö mukaan, tytöt?"
"Ei", vastasi Gabrielle, "en ainakaan minä, en huoli nyt marjoista."
Mimmi oli hetken kahden vaiheilla. Oli hyvin houkuttelevaa Bellan kanssa jatkaa keskustelua rakkaudesta ja avioliitosta, mutta oli myöskin hyvin houkuttelevaa mennä puutarhaan syömään hyötymansikoita. Lopulta hän kuitenkin piti edullisempana antaa perään jälkimmäiselle kiusaukselle ja hän meni siis Ebban kanssa mansikkamaihin. Gabrielle seisoi hetkisen puutarhasalin ikkunan ääressä miettiväisenä tuijottaen ulos. Vastenmielisyyden tunne, mikä valtasi hänet kuullessaan äitipuolensa äänen lausuvan sanoja, jotka Robertin lausumina olivat hänen mielestään olleet niin liikuttavat, oli äkkiä ilmoittanut hänelle sen vaikutusvoiman suuruuden, mikä Robertilla jo oli häneen. Hän tunsi olevansa liikutettu ja hämillään; oli ikäänkuin hienot langat yhä enemmän ja enemmän olisivat häntä kietoneet ja vastustelematta vetäneet häntä kohtaloa kohti, jonka hän mielestään itse oli kutsunut esiin ja joka häntä pelotti samalla kuin se häntä houkutteli.
Oliko siis todellakin tämä rakkaus, joka niin petollisesti oli hänet vallannut, oliko se todellakin noita yleviä tositunteita, joista hän lapsuudestaan asti oli uneksinut ja joidenka tähden, kuten Mimmi lapsellisella tavallaan sanoi, saattoi katumatta uhrata kaikki? Hän ei voinut vastata tähän kysymykseen, hän tiesi vaan astuneensa rajan yli lumottuun maalian ja ettei hän, jos kohta sydämmessään huomasikin kylmän, arvostelevan kohdan, joka häntä kiusasi ja saattoi levottomaksi, kuitenkaan enää voinut lumouksesta vapautua — vaan mennä pitemmälle.
Hän pani pois käsityönsä, otti hattunsa ja päivänvarjonsa ja läksi ulos, salaisesti toivoen mahdollisesti tapaavansa Robertin.
Tunnin aikaa kuljeskeli hän puutarhassa ja puistossa, seurasi kappaleen matkaa maantietä, kääntyi takaisin ja tuli jälleen puutarhaan, missä pikku tytöt vielä olivat mansikkamaissa, vaikka jo olivat niin kylläisiä, että tuskin jaksoivat liikkua.
"Bella, Bella!" huusi Mimmi heti nähtyään Gabriellen, "pastori kävi äsken täällä ja kysyi sinua, hän kulkee etsien sinua joka paikasta puistossa ja … nyt hän varmaankin on rientänyt lehmuskäytävään…"
"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi Gabrielle epävarmalla äänellä, keveän punan levitessä hänen poskilleen.
"Hän sanoi tahtovansa antaa sinulle kirjan lainaksi", vastasi Mimmi nauraen veitikkamaisesti. "Mutta sen minä sanon sinulle, Bella", jatkoi hän, luoden tuskallisen katseen ympärilleen, "ole vaan varovainen, 'hän' vakoilee teitä kauheasti. Näin hänen äsken seisovan penkereellä ja kiikarilla katselevan puistoon, niin että olkaa, vaan varovaiset kaikessa, mitä teette!"
"En minä aio tehdä mitään", vastasi Gabrielle nauraen, kääntyessään pois puutarhasta, "mutta varokaa te vaan syömästä niin paljon, että sairastutte, sillä luullakseni 'hän' ei silloin olisi teidän mielestänne kovinkaan herttainen!"
"Oi, se oi ole vaarallista. Nyt ei hänellä suinkaan ole aikaa pitää huolta meistä!" huudahti Mimmi riemuiten.
Kun Gabrielle oli kulkenut vähän matkaa puistossa, näki hän etäältä
Robertin tulevan lehmuskäytävästä ja kiirehtivän häntä vastaan.
"Olen etsinyt teitä, neiti", sanoi hän, kun olivat tulleet toisiaan lähemmäksi, "antaakseni teille kirjan, josta eilen puhuimme. Lukekaa se nyt tarkkuudella, minulla ei ole sen kanssa mitään kiirettä; jos tahdotte, voitte pitää sen koko kesän…"
Hän ojensi kirjan Gabriellelle, joka vastaan otti sen hymyillen siitä, että Robertin oli täytynyt häntä etsiä puistossa ja puutarhassa antaakseen hänelle kirjan, jonka hän aamulla, keskipäivällä ja illalla olisi ollut tilaisuudessa tekemään.
"Luen sen kyllä", sanoi hän sitten, "mutta tiedän jo edeltäpäin, etten tule siitä pitämään…"
Robertin kasvot synkistyivät.
"Ja miksikä ei?" kysyi hän lyhyesti.
"Siksi … siksi", vastasi Gabrielle vähän vihaisesti, "etten pidä tuollaisista täydellisistä ihmisistä kuin kirjanne sankari on. Ne ovat minun mielestäni ikäviä, ne kyllästyttävät minua samoin kuin myötänsä sininen taivas. Minä kuolisin ikävään, jos aina olisin niin oivallisen henkilön seurassa."
"Siinä tapauksessa olen huonosti kertonut kirjan sisällyksen", vastasi Robert. "Helena Wilson ei ole mikään täydellinen henkilö, päin vastoin toivon teidän löytävän hänen luonteessaan koko joukon puutteellisuuksia, jotka varmaankin tulevat olemaan teidän mielenne mukaisia. Ainoastaan yhdessä asiassa hän on täydellinen, nimittäin hellyydessään sokeata, onnetonta miestä kohtaan, jolle hän omisti rakkautensa. Luulin juuri tämän miellyttävän teitä, neiti Gabrielle, muistan teidän eilen sanoneen pitävänne niistä, jotka kokonaan antautuvat sille asialle tahi henkilölle, jota he uskovat…"
"Sanoinko niin?" toisti Gabrielle miettivänä, "ehkenpä… Mutta sen täytyy sitte myös olla jotakin ihanaa, ylevää, jotakin, joka on sen arvoista, että sille voi antautua…"
"Ja eikö siis teidän mielestänne se, johonka Helena Wilson uhrautui, ollut kyllin suurta?" vastasi Robert katkerasti. "Olisiko hänen teidän mielestänne pitänyt valita ylevämmän, jalomman päämäärän kuin auttaa sokeata, köyhää puolisoaan kantamaan elämän vaivoja?"
Gabrielle ei vastannut. Hän istahti penkille, nojasi päänsä käteensä ja katsoi pois.
"Te ette siis voisi löytää siinä mitään kauneutta?" jatkoi Robert kiivaasti, "te ette voisi nähdä mitään ylevätä elämän työssä, jota ei maailma ylistä ja kiitä?"
"Voisin", sanoi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta Robertiin, "jos rakastaisin…"
"Jos te rakastaisitte", toisti Robert yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin, "onko todellakin niin … voisitteko te, jos rakastaisitte, saavuttaa onnenne siinä, mikä ihmisten mielestä on pientä ja huomaamatointa? Sanokaa minulle, neiti Gabrielle", jatkoi hän, äkkiä niiden tunteiden valtaamana, joita vastaan hän niin kauan oli taistellut, "eikö siis loisto, jonka rikkaus ja yhteiskunnallinen asema luovat, ihailu, jonka esineenä te kaikkialla olette, eikö se ole teidän mielestänne korkeinta elämässä? Oletteko todellakin tuntenut, että löytyy jotakin, jonka tähden saattaa uhrata kaikki ulkonaiset edut, vieläpä saattaa sen tehdä ilollakin? Sanokaa minulle, uskotteko todellakin, että te, tuo pilattu, ihailtu, nuori tyttö, saattaisitte olla onnellinen vaatimattomassa, huomaamattomassa yhteiskunnallisessa asemassa?"
"Ja siihen te vaaditte minua näin valmistumatta vastaamaan", sanoi
Gabrielle, äkkiä nostaen päätään.
"En, sitä minä en vaadi", vastasi Robert tyynempänä, "päin vastoin, ajatelkaa asiaa hyvin, tutkikaa tarkkaan sydäntänne, ennenkuin minulle vastaatte, sillä ymmärrättehän kyllä sen vastauksen olevan tärkeän koko elämälleni. Mutta kohtasiko tämä kysymys teitä niin aivan odottamatta? Ettekö ole odottanut sen pian tulevan ja ettekö jo itse ole sitä ajatellut?"
"Olen", vastasi Gabrielle matalalla äänellä, "näinä viimeisinä aikoina en ole muuta tehnyt, kuin sitä miettinyt?"
"Ettekä vielä ole päässyt siitä, selville!" huudahti Robert. "Siinä tapauksessa, neiti Barneken, on paras, että jätämme koko kysymyksen sikseen; jos teidän tarvitsee ajatella sitä niin paljon ja niin kauan, niin saatan teille sanoa, ettette milloinkaan tule niin pitkälle, että voisitte antaa minulle vastauksen, jota toivoisin!"
Gabrielle kääntyi häntä kohti ja katsoi uhkamielisesti, vaan samalla rukoilevasti hänen totisiin, tummiin silmiinsä.
"Ja jos minä sentään voisin…" kuiskasi hän sopertaen, "jos minä voisin antaa … vastata … jos voisin sanoa: rikkaus ja loisto eivät ole minulle minkään arvoiset, ihmisten ihailusta ja kunnioittamisesta voin minä luopua … jos vaan … onni … tarkoitan…"
Hän ei voinut jatkaa, mielenliikutus tukahutti hänen äänensä, hän nousi äkkiä ja käänsi pois kasvonsa salatakseen esiin tunkevia kyyneleitään.
Ja hänen seisoessaan siinä, valtasi hänet suloinen, omituinen tunne siitä, että kaikki niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä katosi, aika, paikka, muistot, ajatukset, ettei maailmaan jäänyt muuta jälelle kuin Robert ja hän ja ne tunteet, mitkä liittivät heidät yhteen. Hän ei uskaltanut liikkua, ei nostaa silmiään, hänen mielestään sana tahi liikekin häiritsisi tätä hurmaavaa lumousta, joka poisti kaikki estelemiset, lopetti kaikki arvelut…
Silloin hän tunsi, mitenkä Robert kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, mitenkä hän veti hänet luokseen ja matalalla, vapisevalla äänellä kuiskasi ne sanat, joita hän mielikuvituksessaan jo niin monta kertaa oli kuullut hänen lausuvan. Mutta silloin hän oli niihin vastannut pitkällä, virheettömällä puheella, joka aina päättyi sanoihin: "ei, se on mahdotonta … meidän täytyy erota … meidän täytyy erota … minä vaan tekisin teidät onnettomaksi", ja sitten hän oli itkenyt ja nauttinut onnettoman, itsensä kieltävän rakkauden. tuskaa. Nyt vastasi hän vaan melkein kuulumattomasi "tahdon" ja antoi päänsä vaipua Robertin olkapäälle.
Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina ja äännetöinä, niin että saattoivat kuulla toisiensa sydänten sykkivän. Heidän ympärillään loisti kesä täydessä ihanuudessaan, lehmukset kukkivat, meren lahdelta puhalsi vienoja, lauhkeita tuulahduksia ja heidän sydämmissään kaikui ikäänkuin riemuitseva vastaus tähän elämän ja luonnon kauneuteen. Kaikki, mikä olisi voinut häiritä heidän onnensa sopusointuisuutta, kaikki epäilys ja levottomuus, joka viime aikoina, oli heitä molempia vaivannut, oli nyt unohdettu; he vaan tunsivat olevansa nuoret ja rakastavansa toisiaan ja mieletön ihastus saattoi heidät unohtamaan menneisyyden ja tulevaisuuden ja kokonaan antautumaan hetken onnellisuudelle.
Vihdoin Robert veti pois käsivartensa, tarttui Gabriellen käsiin ja pakoitti hänet katsomaan ylös. Hän oli kovasti liikutettu; omasta mielenliikutuksestaan huolimatta Gabrielleä hämmästytti ilme hänen kasvoillaan, joka oli niin erilainen hänen tavallista lempeätä, vakavata, hiukan surullista ulkomuotoaan. Hänen silmänsä paloivat, huulet vapisivat ja hienot sieramet liikkuivat. Oli ikäänkuin pappi, Jumalan palvelija, jolla oli tuo vakava katse ja hiljainen, arvokas tapa, äkkiä olisi kadonnut ja sen sijaan ainoastaan nuori, rakastunut mies olisi seisonut hänen edessään. Gabriellessa tämä muutos herätti ihastuksen tunteen, hän oli mielestään äkkiä saanut uuden, lujan vallan hänen sydämmessään; mutta samalla, tunsi hän kummallista tuskaa, ahdistusta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänestä oli melkein tunnon vaivan kaltaista,
"Gabrielle", sanoi Robert vapisevalla äänellä, lukemattomia kertoja pusertaen nuoren tytön kättä, jota hän piti omissaan, "oletko tarkkaan miettinyt asiata, kun näin pian annat minulle lupauksesi? Oletko oikein mielessäsi kuvaillut asemaa, jonka voin sinulle tarjota? Oletko myöskin ajatellut, että tulen vaatimaan sinulta paljon, että tie, jota minä kuljen, on kaikesta luopumista, on itsensä kieltämistä, on Herran etsimistä ja että sinunkin täytyy joutua sille tielle, että sinun täytyy antaa johtaa itsesi sen isän luo, joka nyt on sinulle vieras…"
"Vaiti … vaiti…" keskeytti häntä Gabrielle, joka kuullessaan nämät kysymykset, selvisi tunteittensa kiihkosta ja saattoi jälleen hillitä itseään, "en tahdo mitään miettiä, sillä rakkaus, joka miettii ja järjenmukaisesti arvostelee ja punnitsee etuja ja haittoja, ei olekaan rakkautta. Olen antanut sinulle myöntyvän vastauksen, ja mihin sinä menet, tahdon minäkin mennä, jos kohta tie tulisikin vaikeaksi. Niin", lisäsi hän leikillisen mielistelevästi niinkuin hänen tapansa oli, "vaikkapa velvollisuutesi käskisi sinut menemään pohjoisnavalle asti, niin seuraisin mielelläni sinne ja kuolisin kanssasi jäihin siellä…"
Robertin kasvot synkistyivät kuullessaan nämät sanat ja liikutettu, innostunut ilme muuttui äkkiä totiseksi, melkeinpä ankaraksi.
"Nyt ei ole puhetta kuolemisesta. Gabrielle, sellaista luvataan runollisessa tunteiden tulvassa ja sillä ei ole mitään arvoa. Ei, nyt on kysymys ainoastaan siitä, tahdotko elää kanssani, viettää itsensä kieltävää, yksinkertaista elämää, köyhän pappismiehen vaimona. Jos esimerkiksi velvollisuuteni Jumalan palvelijana veisi minut pienelle kappalaistilukselle johonkin maaseurakuntaan, luuletko sinä, tuo pilattu, ihaeltu Tukholman kaunotar, voivasi tulla onnelliseksi siellä minun kanssani?"
"Onnelliseksi?" toisti Gabrielle. jonka tunteellisessa mielessä Robertin sanat herättivät suuremman vastenmielisyyden kuin mitä tämä olisi voinut aavistaakaan, "en ole luvannut tulla onnelliseksi, olen luvannut sinua rakastaa ja seurata, vaikka tulisinkin onnettomaksi. Tiedäthän muuten, etten usko onnea, en usko sen olemassaoloa — muuta kuin hetkeksi, silmänräpäykseksi — niinkuin tämä", lisäsi hän hiljaa.
"Ystäväni, se on olemassa", lausui Robert ja hänen kasvojensa ankaruutta lievensi hellä, pehmeä äänensä, "usko minua, se on olemassa meitä varten, niinkuin kaikkia muitakin jos vaan tahdomme siihen tarttua. Oi, useimmat saattaisivat tulla onnellisiksi, jos vaan tahtoisivat, onni on metsäkukka, joka on tarjona kaikille, eikä suljetussa puutarhassa kasvava ruusu, jonka ainoastaan muutamat harvat etuoikeutetut voisivat poimia…"
"Päin vastoin", keskeytti häntä Gabrielle liioitetulla kiivaudella, "onni on juuri ruusu, harvinainen, suljetussa puutarhassa kukkiva ruusu ja sen puutarhan olemme me nyt avanneet."
Hänen sanansa synnyttivät Robertissa salaperäisen, tuskallisen ahdistuksen. Gabrielle seisoi hänen edessään mitä viehättävimpänä kuvana naisellisuudesta, suloisine, puoleksi suljettuine silmineen, jotka ujoina ja samalla niin tulisina tavoittelivat hänen outoa katsettaan ja hoikkine vartaloineen, jota ympäröi neitseellisyyden ja nuoruuden koko loisto. Hurmaus, jonka Gabrielle hänessä herätti ja jota vastaan hän taisteli voimatonna ja tuskastuneena, kuin unessa, täytti hänet kovilla tunnon vaivoilla. Oliko tämä viehättävä, maailmallismielinen nuori tyttö sopiva papin vaimoksi? Olisiko Jumala valinnut hänelle tämän morsiamen, jos hän, niinkuin hän oli itseään luulotellut, todella olisi jättänyt tämän asian Isänsä käsiin? Oliko Gabrielle se ystävä, joka jakaisi hänen vaivojaan ja ymmärtäisi hänen taistelujaan, eikö hän pikemmin ollut — rakastaja? Hän ei ajatuksissaankaan lausunut tätä sanaa, mutta oli aivan kuin se hämmentävänä ja epäselvänä, olisi suhissut ilmassa hänen ympärillään…
"Mutta sinä", jatkoi Gabrielle nuhdellen, kun Robert ei vastannut mitään, "rakastatko sinä minua, kun voit puhua noin tyvenesti ja ymmärtäväisesti?"
"Sitä kysymystä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi Robert, äänensä osoittaessa hieman katkeruutta, "jollen sinua rakastaisi niin äärettömästi, että minusta tuntuu mahdottomalta elää ilman sinua, en olisi ottanut askelta, joka ehkä tuottaa meille kummallekin onnettomuutta…"
"Rakastatko sinä minua ylitse kaikkea?" kysyi Gabrielle puoleksi keikailevalla itsepäisyydellä.
"Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, rakastan sinua niin, että maallinen onneni kokonaan tulee riippumaan sinusta. Mutta muista", lausui hän juhlallisella, ankaralla äänellä, "että ennen kaikkea olen Jumalan palvelija. Voisin uhrata sinulle kaikki, vaikkapa elämänikin, mutta papillisen virkani alalla et milloinkaan saa vaatia minulta pienintäkään uhrausta. Mihin Herra minua käskee, sinne minä menen, mitä Hän minulta vaatii, sen teen minä, jos kohta, … jos kohta, … minun sentähden täytyisi uhrata sinut ja rakkautesi… Muista, että olen sanonut tämän sinulle, että vilpittömästi olen sinulle esittänyt periaatteen, jolle meidän tulee rakentaa koko tuleva elämämme. Ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän." vastasi Gabrielle hiljaa, katsomatta häneen. Omituinen kylmyys valtasi hänet äkkiä, hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän tehnyt luostarilupauksen.
Hetken aikaa seisoivat he äänettöminä toistensa edessä; Robert piti Gabriellen kättä omassaan ja katseli tutkivasti nuorta tyttöä, joka yhä edelleen piti silmänsä maahan luotuina. Vihdoinkin irtautuivat he toisistaan ja alkoivat, istahdettuaan penkille, ensin hitaasti ja hajamielisesti, sitten vilkkaammin juttelemaan käytännöllisistä asioista. He päättivät, etteivät kenellekään kertoisi, mitä nyt oli tapahtunut; Robert matkustaisi täältä ylihuomenna ja vasta syksyllä, kun he jälleen tapaisivat toisensa, pyytäisivät he kreivin suostumusta.
Hetken kuluttua nousivat he ja läksivät yhdessä lehmuskäytävästä. Tultuaan puistoon erosivat he ja Gabrielle kiirehti rakennusta kohti, mennäkseen huoneeseensa pukeutumaan päivällisiksi. Penkereellä hän kohtasi kreivittären; hän rupesi käymään vähän hitaammin ja, mennessään äitipuolensa ohi, kohtasivat heidän katseensa toisiaan, mutta ei kumpanenkaan heistä tullut tervehtineeksi edes hymyilylläkään. Gabrielle ei äitipuolensa kasvojen ilmeestä voinut nähdä, tiesikö tämä mitä oli tapahtunut, vai eikö; mutta hän huomasi, että kreivittärellä oli kädessään kiikarinsa, jota hän tavallisesti ei käyttänyt muuta, kuin silloin, kun hän erityisen tarkkaan tahtoi katsella jotakin etäällä olevaa.
Kreivitär oli koko päivällisajan surullinen ja valmis itkemään. Hän puhui melkein yksinomaan vaan surullisista asioista, kuvaili sairaiden torppariperheiden oloja ja kurjuutta vaivashuoneessa, ja jos Gabrielle joskus koetti kääntää keskustelua hauskemmille aloille, osasi kreivitär heti keskeyttää häntä kertomalla Per Larssonin keuhkotaudista tahi August Johanssonin kädestä, joka musertui silppukoneessa. Ja hän keskeytti häntä niin viekkaalla tavalla, osasi niin taitavasti pistellä Gabrielleä ihmiskunnan kärsimisillä, että nuori tyttö vihdoin esiintyi oikeana hirviönä itsekkäisyydestä ja välinpitämättömyydestä.
"Oi, miten häijy hän on", ajatteli Mimmi, "hän ei milloinkaan soisi meidän olevan iloisia, hän tahtoo vaan, että meidän pitäisi ajatella sairaita ukkoja ja muuta sellaista eikä meillä milloinkaan saisi olla mitään hauskuutta elämässä!"
Kaksi päivää tämän jälkeen lähti Robert Säboholmista. Gabriellellä ja hänellä oli jo matkapäivän aamuna ollut tilaisuus sanoa toisilleen jäähyväiset ja uudistaa lupauksia ja sopimuksia, joita he olivat keskenään tehneet, niin että varsinaisella eronhetkellä, vaunujen luona, sai kreivitär olla yksin Robertin kanssa, ja vielä viimeisen kerran puristaa hänen kättään.
Ensi päivinä pastorin lähdön jälkeen oli kreivitär peloittavan synkällä tuulella. Ruoka-aikoina vallitsi syvä hiljaisuus, kreivitär puhui tuskin sanaakaan, söi vähän, nieli hitaasti ja, jos joku uskalsi jotakin lausua, keskeytti hän aina pilkallisella vastauksella. Muuten antoi hän tyttöjen kokonaan pitää huolta itsestään. Mimmi ja Ebba huvittelivat itseään mailla ja metsissä tahi tallissa ja navetassa. Gabrielle haaveksi lehmuskäytävässä ja kreivitär taas kävi uudella innolla köyhiensä luona tahi istui huoneessaan lukemassa ja rukoilemassa. Mutta väliin syödessä, tahi kun Gabrielle ja äitipuoli muuten sattumalta kohtasivat toisensa, tunsi nuori tyttö kreivittären omituisen, läpitunkevan katseen ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tytärpuolensa sydämmen salaisuuksia.
Vihdoinkin eräänä iltapäivänä, noin viikko pastorin lähdön jälkeen, pyysi kreivitär, heidän noustessaan pöydästä, saada puhua kahden kesken Gabriellen kanssa, ja että tämä sentähden olisi hyvä ja seuraisi häntä hänen kirjoitushuoneeseensa.
Gabrielle säpsähti, vaan hän ei vastannut mitään: kumarsi vaan ja seurasi estelemättä äitipuoltaan.
Heidän tultuaan huoneesen, sulki kreivitär oven, istuutui sohvaan ja antoi kädellään merkin Gabriellelle istua tuolille viereensä. Gabrielle odotti sykkivin sydämmin, mitä nyt piti tuleman ja kreivitär tuijotti lattiaan rypistäen kulmakarvojaan ja puristaen huulensa lujasti kokoon.
"Rakas Gabrielleni", lausui hän vihdoin kohottaen päätään ja kääntyen nuoreen tyttöön, jota hän tarkasteli omituisilla, epäilevillä katseillaan, "olen koko viime ajan taistellut itseni kanssa lausuisinko ajatukseni vai enkö, mutta nyt olen huomannut velvollisuuteni olevan puhua. Se, jota minun täytyy sanoa, on yhtä ikävää minulle sanoa kuin sinulle kuulla, mutta sitä ei voi auttaa. Siis, mitä sinä olet oikeastaan tarkoittanut … tarkoittanut…" — tässä hänen äänensä tuli epävarmaksi, ja hänen täytyi nielaista pari kertaa saadakseen lausutuksi sanat, — "sillä … keikailemisella, jota koko viime ajan osoitit pastori Wallneria kohtaan?"
Gabriellea kreivittären kysymys hämmästytti niin, että hän muutaman sekunnin istui aivan äänettömänä.
"Tarkoitukseni … tarkoitukseni…" sopersi hän, toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, "ei minulla ole ollut mitään tarkoitusta, en ole milloinkaan…"
"Sitä pahempi", keskeytti kreivitär, hymyillen pilkallisesti. "Siinä tapauksessa arvaan tarkoituksesi olleen saattaa hänen sydän niin levottomaksi, häiritä häntä … mutta, suo anteeksi, että sanon sinulle suoraan, se ei ollut jalosti tehty. Kernaasti saat koettaa pauloihisi kietoa nuoria herroja suuren maailman upeista seurapiireistä, heihin se ei paljoakaan koske, mutta säästä niin vakavaa miestä kuin pastori Wallneria keikailultasi."
"Mutta kuinka … millä tavalla minä olen keikaillut?" lausui Gabrielle, jonka syttyvä viha karkoitti avuttomuuden tunteen, joka nyt kuten aina ennenkin valtasi hänet äitipuolensa häntä moittiessa, "en ymmärrä, mitä te tällä tarkoitatte … mitä minä olen tehnyt … mitä…"
"Mitäkö sinä olet tehnyt?" keskeytti häntä kreivitär ankarasti ja tylysti, silmäinsä hehkuessa tukahdetusta mielenliikutuksesta, "luuletko todellakin, että olisin voinut olla huomaamatta, mitenkä sinä asetuit hänen tielleen, mitenkä sinä häpäsit naisellisuuttasikin käyttämällä hyväksesi hänen kävelyaikojaan, niin, koska sen tahdot tietää, minä olen saanut kuulla teidän yhtymisistänne lehmuskäytävässä, jotka ovat antaneet kansalle aihetta alentaviin juoruihin."
Gabrielle naurahti hermostuneesti.
"Minun puolestani saavat he mielellään lörpötellä", lausui hän vapisevalla äänellä, "minulla ei ole koskaan tapana kuunnella juoruja."
"Sehän on suuremmoista", vastasi kreivitär ivallisesti, "mutta silloin ei liioin pidä antaa siihen aihetta. Olet sillä vahingoittanut sekä itseäsi että vielä toistakin. Sitä paitsi", jatkoi hän, tehden valtavan ponnistuksen näyttääkseen tyveneltä ja välinpitämättömältä, "on pastori Wallner kiittämättömin esine, minkä saatoit valita. Tunnustit äsken itse, ett'ei sinulla ollut mitään tarkoitusta keikailemisellasi, ja sen luulen olleen sinulle onneksi, muuten olisivat sinulta luultavasti hyvät humalat hukkaan menneet…"
Gabriellen veri alkoi kiehua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin äitipuoli olisi kerran toisensa perästä lyönyt häntä vasten kasvoja ja kuin hän ei olisi saattanut elää, ell'ei hän olisi saanut lyödä takasin.
"Ja mistä te tiedätte … mistä tiedätte…" lausui hän, nousten säihkyvin silmin, "mikä teitä oikeuttaa, … minkätähden minulta olisivat hyvät humalat hukkaan menneet?"
"Minkä tähden? Monestakin syystä", vastasi kreivitär, yhä taistellen säilyttääkseen ulkonaista tyvenyyttä, "hän on vakava, syvästi uskonnollinen mies, jota maailmallismielisyys ja turhamaisuus varmaankaan eivät voi miellyttää … sanalla sanoen, olisin kokonaan erehtynyt hänen luonteestaan ja mielipiteistään, jos hän antaisi niin ylen maailmallisen nuoren tytön kuin sinä olet, kietoa itsensä pauloihinsa, siinä tapauksessa hän, suoraan sanoen, olisi aivan toinen kuin miksikä minä olen hänet luullut…"
Nyt kuohui viha Gabriellen sydämmessä. Hän muisti tosin, että Robert ja hän olivat luvanneet toisilleen, etteivät kenellekään kertoisi kihlauksestaan ja heikko äänikin hänen sydämmensä syvyydessä varoitti häntä lupauksen rikkomisesta, mutta kiusaus saada vihatulle äitipuolelle antaa kuolinhaavan, voitti hänet.
"Ja jos niin olisi", läähätti hän, "jos hän todellakin olisi toinen kuin … kuin … joll'ei hän olisikaan pitänyt minua niin huonona ja kurjana kuin … joll'ei olisi totta, että minä hänelle keikailin … jos päinvastoin hän … hän olisi etsinyt minua … jos … jos me jo olisimme…"
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, äitipuolen kalpeat kasvot ja jäykkä katse peloittivat häntä. Mutta rakkauden sydämmettömyydellä ja osoittaen vahingon iloa, mikä suuresti rumensi hänen kauniita kasvojaan, lisäsi hän sitten:
"Jos me jo olisimme — kihloissa!"
Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin, hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.
Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin, kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen. Hetken näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin, itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut väärässä … kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne kanssa!"
Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?" Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä — silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus, kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen rinnassaan.
Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:
"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän onnettomiksi."
Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei Robert eikä hän tulisi onnellisiksi — ja kun hän nyt kuuli äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.
"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä, että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen ja äitipuoleen katsomatta, "on se … on se … toistaiseksi salaisuus … ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä … ett'ei sitä kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle … tahdon itse pyytää hänen suostumustaan…"
"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni tehnyt viisaimmin ja — hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi säilyttänyt sen omanasi."
Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selin
Gabrielleen.
Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen, että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut, herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.
Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut. Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset keskeyttivät.
Oi. että juuri tämän, katkerimman kaikesta, tämän, jonka tähden hän oli rukoillut niin monta palavaa rukousta siitä päästäkseen, kuitenkin piti häntä kohtaaman! Olihan hän rukoillut Jumalaa lähettämään hänelle kaikenlaisia kärsimyksiä, sairautta, köyhyyttä, jos Hän vaan säästäisi hänet tästä!… Mutta juuri tämän oli Jumala hänelle lähettänyt!
Katkeruuden meressä, johon hän oli heittäytynyt, kadotti hän vähitellen turvapaikan, mikä hänellä tähän asti oli ollut kristillisessä uskossa, johonka hän kaikkein eksytysten aikana suonenvedon tapaisesti oli tarttunut. Hänen mielestään Jumalan ohjaava käsi päästi hänet irti ja kaikki mitä hän tähän asti oli tuntenut ja uskonut, oli vaan ilvehtiviä mielikuvia, jotka hälvenivät.
Ja, minuutti minuutilta, tunsi hän vaipuvansa yhä syvemmälle ja syvemmälle epäuskon aaltoihin, tunsi mitenkä uusi ala hänen sielussaan pimeni, kunnes kaikki, niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä, oli yhtenä ainoana epätoivon, tuskan ja tunnonvaivojen yönä.
Tuntikausia kesti tämä taistelu, jonka kuluessa oli turhaa koettaakaan rukoilla; hänen ainoa rukouksensa oli haaksirikkoon joutuneen hätähuuto: "Jumala, auta minua, älä minua hyljää!"
Lopulta asettui kuitenkin myrsky hänen sydämmessään ja sitä seurasi tyvenyys. Hän lakkasi huutamasta ja vääntelemästä käsiään. Menneisyyden yli levisi äkkiä ikäänkuin huntu, joka peitti kaikki synnit, erhetykset ja valheet, jotka niin olivat vaivanneet hänen kauhistunutta omaatuntoaan; tuulahdus anteeksi antamisen salaisuudesta rauhoitti muutamiksi silmänräpäyksiksi hänen väsyneen henkensä. Hän nousi, järjesti pukuaan ja huuhtoi otsansa ja silmänsä raittiilla vedellä. Sen jälkeen sulki hän ikkunaluukut, sytytti kynttilän ja otti esille raamattunsa lukeakseen sitä.
Mutta kun hän oli istuutunut ja avannut raamatun, esti häntä äkkiä ääni sydämmessään, joka kuiskasi: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
Hän päästi raamatun ikäänkuin se olisi häntä polttanut, nousi ja tuijotti kauhistuneena eteensä. Mitä nämät sanat tarkoittivat? Mitä Jumala nyt häneltä vaati? Eikö Hän ollut jo tarpeeksi häntä kurittanut? Pitikö hänen tulla vielä enemmän nöyryytetyksi, masennetuksi, sorretuksi?…
Hän alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, kädet painettuina rintaa vastaan, ikäänkuin rauhoittaakseen siinä syntynyttä myrskyä. Vaan uhkaava ääni tuli yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. "Mene ensin sopimaan veljesi kanssa", kuului se sanovan, "pyydä anteeksi nuorelta tytöltä, jota olet loukannut kateudellasi, kiukullasi, joka niin usein on saanut kärsiä pahasta tuulestasi, sano hänelle ystävällinen sana, toivota hänelle onnea, hänellä on oikeus puolellaan; minkä sinä tahdot omistaa, varastit häneltä, hän on saavuttanut Robertin rakkauden, hän on nuori ja vapaa, hänellä on oikeus olla onnellinen!"
Mutta tämä vaatimus oli hänelle liian mahtava. "Se on liian paljon", kuiskasi hän valittaen, "vaadi minulta mitä tahansa paitsi tätä! En voi pyytää häneltä anteeksi, tahdon rukoilla Sinua, Herra, rukoilla, rukoilla yöt ja päivät, eikö siinä ole tarpeeksi … eikö se ole…"
Ja jälleen vastasi sama ankara ääni: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"
"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki, mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta, kärsimyksiä… Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa … niin, niin sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, Sinuahan vastaan minä olen rikkonut … säästä minua … ei tätä, en voi … en voi…"
Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että sovit veljesi kanssa."
Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja, ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"
Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen. Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla, sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli hänestä liian kallis. Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa, kilpailijaansa. "Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi, että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa, vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi antamuksen suloisuutta. Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta, ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"
Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan. Hän ei itsekään tiennyt mitä hän pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa; yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.
Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.