V.
Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä, josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän paluuttomasti peräytyisi. Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä, tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.
Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen. Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne kenties tekisivät kaikelle lopun…
Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois." Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä, joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen. Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua. Jopa hänen lopulta onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä ollut Gabrielle, eikä hän, — jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään. Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran, jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa tuota vihattua tytärpuolta kohtaan! Miten monta kertaa hän, vastoin haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi — epäili hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta sitten lisäsi hän senkin — olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta? Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää… Ei, kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, — jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin vastenmielisen olennon välillä.
Pyhimysloiste, mikä ympäröi Robertia saarnaajana, oli, hänen mentyään kihloihin, melkoisesti vaalennut muutamien hänen kuulijainsa silmissä, mutta suuremman osan mielestä oli hän, yhdistyksensä kautta kauniin, nuoren tytön kanssa Ruotsin etevimmistä perheistä, tullut vieläkin viehättävämmäksi. Kertomus Gabriellen ja hänen rakkaudestaan, jota koristi suuremmassa tahi vähemmässä määrässä keksityt tapaukset kuluneelta kesältä, loi hänen ympärilleen romantillisen hohteen, jota hänellä ei ennen ollut.
Siksi olivatkin sekä hänen saarnansa että hän itse mitä innokkaimpain selitysten ja tarkimpain tutkimusten esineenä. "Hän ei enää ole sama kuin ennen", sanoi eräs hänen kuulijoistaan, surullisesti pudistaen päätään. "Näkyy selvästi, että morsiamen läsnäolo häntä häiritsee, hänen esityksessään on jotain niin jäykkää, hajamielistä", tuumi toinen. "Vakuutukseni on, ettei hän ole onnellinen ja ettei sitä liittoa olisi pitänyt milloinkaan solmita", lausui kolmas j.n.e.
Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen. Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan. Hänen asemansakin kreivi Barnekenin talossa oli hänelle erinomaisen vastenmielinen; kreivin välinpitämättömyys loukkasi häntä, kreivittären alakuloinen tylyys, jonka syyn hän liiankin hyvin ymmärsi, rasitti häntä ja hänen ylpeytensä kärsi ajatellessaan ihmisten kenties hänen kihlauksensa johdosta pitävän häntä onnenetsijänä. Sen lisäksi pelkäsi hän tulevaisuutta, jota hän ei levollisesti voinut jättää Jumalan haltuun, kun hän tiesi tehneensä niin omavaltaisen päätöksen. Saattoiko hän toivonkaan onnea, kun hän vapaaehtoisesti oli valinnut vaimon, joka niin vähän sopi pappismiehelle? Olihan hän melkein laiminlyönyt velvollisuutensa, tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka vaati sovitusta.
Nämät ajatukset ja epäilykset muodostivat pohjavirran, joka lakkaamatta kohisi syvällä hänen sydämmessään, vaikkapa pinnalla liikkuikin joukko vaihtelevia toivon ja onnen tunteita. Oli hetkiä, jolloin hän keskustellessaan Gabriellen kanssa, näki nuoren tytön sydämmen pehmeävän uskonnon vaikutukselle, näki hänen kyynelsilmin antautuvan sille ja jolloin toivon ja riemuitsevan kiitollisuuden tunteet täyttivät hänen sydämmensä. Oli myös toisia, jolloin hänen rakkautensa Gabrielleen niin kokonaan valtasi hänet, että hän unhoitti kaiken muun ja tunsi itsensä onnelliseksi tietäessään omistavansa hänet.
Täten kului talvi sisällisten ja ulkonaisten myrskyjen raivotessa. Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta. Tukholmassa ei puuttunutkaan huhuja, jotka tiesivät kertoa pastori Wallnerin olevan hyvin onnettoman, että hän oli antanut kunnianhimon viekoitella itsensä tähän kihlaukseen, jota hän vielä tulisi katkerasti katumaan ja useilla tahoilla oli jo aivan varmana asiana kerrottu Robertin ja Gabriellen kihlauksen olevan purkautumaisillaan.
Eikä tämä viimeinen huhu ollutkaan niin aivan perätön. Useamman kerran oli Robertin ja Gabriellen välillä ollut kohtauksia, jotka päättyivät viittauksiin eroamisen mahdollisuudesta. Heillä oli molemmilla kiivas luonne ja luja tahto ja kun heidän erilaiset mielipiteensä, jotka teoriiassa asetettuina vastakkain vaan synnyttivät vilkkaan keskustelun, myöskin käytännössä joutuivat ristiriitaan, syntyi siitä koko heidän keskinäisessä suhteessaan niin valtava täristys, että tuntui siltä kuin kaikki auttamattomasti katkeaisi.
Robert se aina silloin viittasi eroamisen mahdollisuuteen. Hän muistutti morsiantaan niin tyynesti ja ystävällisesti kuin suinkin saattoi, koko sydän liikutettuna, yksinkertaisesta asemasta, johonka tämä joutuisi hänen vaimonaan, vakavasta elämästä, jota heidän tulisi viettää, ett'ei hän milloinkaan hänen tähtensä tekisi mitään muutosta y.m. Mutta Gabrielle vastasi aina vaan estellen ja kärsimättömästi.
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" huudahti hän. "olet jo sata kertaa sanonut sen minulle ja minä olen yhtä usein vastannut suostuvani siihen. Mutta estääkö se minua tänä iltana menemästä seuraan, jonne sinulla ei ole halua mennä? Luuletko sinä sitäpaitsi", lisäsi hän äkkiä, turvautuen mielistelemiseen, jonka hän tiesi, enemmän kuin minkään muun, vaivaavan Robertia ja jota hän näissä kohtauksissa käytti suurella mielihyvällä, "että minä tahtoisin mennä naimisiin tavallisen ihmisen kanssa, esimerkiksi jollekin noista tavallisista, tyhmistä herroista, joita kohtaa seuraelämässä ja joiden kanssa tuskin voi puhua ainoatakaan järkevää sanaa? Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin erinomaista."
Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän tahtoi näyttää.
"Ei, älä pahastu, Robert", jatkoi hän hymyillen ja koetti tarttua hänen käteensä, "etkö sinä luule, että minä tiedän itselläni olevan syytä olla ylpeä siitä, että sinä olet valinnut minut, sinä joka olisit voinut saada jok'ainoan tytön Tukholmassa, johon vaan osoittaisit sormellasi? Mutta sanonpa sinulle, että olisit voinut saada jonkun, joka olisi teeskennellyt enemmän kuin minä, joka olisi enemmän sinua miellyttänyt käymällä sairaiden ja köyhien luona, halveksimalla maailmaa ja muuta sellaista. Sellaisen olisit voinut saada ja olisitkin ehkä siinä tapauksessa ollut tyytyväisempi. Mutta", lisäsi hän hiipien lähemmäksi Robertia, tuolla pehmeällä, hyväilevällä tavalla, jota tämä sekä pelkäsi että rakasti, "yhdessä suhteessa olen heitä kaikkia parempi: minussa on enemmän totuutta kuin heissä, ja kun minä sanon sinua rakastavani, tarkoitan minä sitä, vaikken teeskentele saavuttaakseni rakkauttasi."
Robert katseli surullisesti hymyillen hänen suloisia kasvojaan ja hieman vapisevia huuliaan, sitte työnsi hän hänet hiljaa luotaan, ja pitkä, raskas vaiti-olo seurasi tätä kiihkeätä kohtausta, joka nyt kuten melkein aina ennenkin oli syntynyt edellisestä väittelystä.
Kaikista epäilyksistä ja kiistoista huolimatta, olivat häät määrätyt jo kevääksi. Robertin tulot eivät olleet suuret, mutta Gabriellella oli äidin-perintönsä ja, kun kreivi lupasi vuotuisesti antaa tyttärelleen pari tuhatta kruunua, vakuutti Gabrielle lukemattomia kertoja innolla, joka ei tuntunut teeskennellyltä eikä liioitetulta, ettei hän vähintäkään pelännyt vaatimatonta ja säästävää elämää, päin vastoin, hän tiesi omaavansa käytännöllisiä taipumuksia, ja piti kunnian-asianaan näyttää, että vähilläkin varoilla saattoi tehdä kodin hauskaksi ja miellyttäväksi.
Kuulutus-päiväksi oli määrätty ensimmäinen sunnuntai toukokuussa. Viime aikoina oli kihlattujen välillä vallinnut harvinainen sopusointu. Kauniina kevätiltoina menivät he yhdessä kävelemään ja näillä retkillään joutuivat he keskusteluihin, jotka lähestyttivät heitä toisiinsa. Gabriellen olento oli muuttunut hiljaiseksi ja miettiväksi, jota se ei ennen ollut, ja kun hän näiden keskustelujen kestäessä, joiden aineet suurimmaksi osaksi olivat uskonnolliselta alalta, kuunteli ja vastasi totisuudella ja hellyydellä, joka todisti hänen sisimpäin tunteittensa olevan liikutettujen, tuntui Robertista kuin nuoressa tytössä, joka Säboholman lehmuskäytävässä vastasi hänelle niin kylmästi ja pilkallisesti, nyt olisi tapahtunut perinpohjainen, sisällinen muutos. Hänen sydämmensä täyttyi toivolla ja kiitollisuudella ja hänen mielestään keväinen elämä heitä ympäröivissä metsissä kuiskaten lupasi hänelle onnea, jota hänen oli oikeus nauttia, koska luomakunnan herra itse oli sen pyhittänyt kaikella sillä elämän kauneudella, jonka hän joka kevät antoi uudestaan puhjeta kukoistukseen.
Päivää ennen kuin Robertin piti ottaa kuulutus, oli hän päivällisillä kreivi Barnekenin luona. Gabrielle oli koko ajan ääneti ja hajamielinen; näytti siltä kuin joku tuskallinen ajatus lakkaamatta olisi häntä vaivannut. Iltapäivällä, kun Robert nousi lähteäkseen, pyysi Gabrielle kuiskaten häntä tulemaan hetkeksi balkongille, hän tahtoi puhua vähän hänen kanssaan ennenkuin he eroaisivat.
"Robert", alotti hän arasti ja kiihkeästi, heidän jäätyään yksin, "löytyy ajatus, mielikuva, joka ei minua jätä rauhaan. Nyt … nyt, kun olen perillä ja minun pitäisi tehdä lopullinen päätös … nyt se tuntuu … minusta niin pelottavalta… Olen niin raskaalla mielellä … teenkö oikein … teenkö oikein … ruvetessani vaimoksesi? Enkö tule tekemään sinua onnettomaksi … ehkä henkisesti masentaisinkin sinut … en tiedä miksikä … mutta nyt juuri on keskinäinen välimme tullut minulle niin selväksi … on aivan kuin olisin saanut uudet silmät nähdäkseni…"
Hän ei voinut jatkaa; mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, hän kääntyi pois ja painoi nenäliinan silmilleen.
Robert oli äkkiä tullut kalpeaksi; hänet valtasi raju mielenliikutus näin kuullessaan julkilausuttavan sisimpiä ajatuksiaan, jotka hän niin suurella vaivalla lopullisesti oli voittanut. Mutta miksikä nämä varoitukset tulivat nyt vasta, kun jo oli liian myöhäistä? Minkätähden kutsuttiin nyt esiin nuo aaveet, joita hän koko tämän ajan oli koettanut karkoittaa palavilla rukouksillaan?
"Tulemmeko onnellisiksi vai onnettomiksi", vastasi hän liikutettuna, "oletko sinä minulle sopiva vaimo, ja olenko minä se mies, joka saattaa tehdä sinut onnelliseksi, sen saamme jättää kokonaan Jumalan haltuun. Me olemme nyt antauneet Hänen johdatettavikseen, ja meidän täytyy uskoa, että Hän vaikkapa myrskyjen ja kuohujen läpi lopullisesti vie meidät satamaan…"
Gabrielle otti nenäliinan silmiltään ja kääntyi Robertia kohti.
"Niin, olet oikeassa!" huudahti hän innokkaasti, "meidän täytyy luottaa tulevaisuuteen, on liian myöhäistä nyt enää epäillä? Ja minä tahdon luottaa siihen! Olethan itse sanonut sen riippuvan omasta tahdostamme tulemmeko onnellisiksi vai eikö, ja Jumala tietää minun puhuvan totta, sanoessani, että sisin, lujin tahtoni tällä hetkellä on tehdä sinut onnelliseksi!"
He eivät jatkaneet keskustelua, molemmat olivat liian liikutetut voidakseen puhua enempää. Robert kuiskasi vaan pari kertaa "kiitos", puristi Gabriellen käsiä ja jätti hänet sitten.
Seuraavana yönä saattoi Robert tuskin hetkeksikään ummistaa silmiään, Gabriellen sanat olivat hänen sydämmessään synnyttäneet tuskallisen tunteiden myrskyn; se, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, virtasi nyt uudistetulla voimalla ja selvyydellä hänen mieleensä; eikö hän ollut tekemäisillään syntiä, eikö hän tuottaisi onnettomuutta niin itselleen kuin Gabriellellekin, ja pahinta kaikista, saattaisiko hän niissä oloissa, joihin hän joutuisi naimisensa kautta, tulla sellaiseksi sananpalvelijaksi, jommoinen hän kerran oli luvannut olla.
Nämä ajatukset kasvoivat yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä suunnattomiksi kummituksiksi, jotka ympäröivät häntä kaikkialla, minne hän vaan loi katseensa, jotka tukahuttivat hänen rakkautensa ja verhosivat hänen tulevaisuutensa synkkiin varjoihin.
Hän taisteli ja rukoili, kuitenkaan saavuttamatta rauhaa. Hänestä tuntui siltä kuin hänen rukouksensa olisivat levinneet tyhjään avaruuteen, saamatta muuta vastausta kuin oman äänensä tuskaisen kai'un.
Ja kun hän seuraavana päivänä seisoi pastorinkanslian ovella, mennäkseen ottamaan kuulutusta, esiintyi äkkiä hänen sisälliselle silmälleen raamatun lause, jota hän koko tämän ajan oli pelännyt ja karttanut. "Mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" toisti hän itsekseen muutaman kerran, seisoessaan käsi lukolla, valmiina avaamaan ovea. Ja jollei hän onnistuisikaan voittaa Gabrielleä, jollei se, jolla hän tähän asti oli rauhoittanut omaatuntoaan, että hän nimittäin tahtoi pelastaa hänet turhamaisuudesta, maailmallisuudesta, pitäisikään paikkaansa? Jos hänen itsevaltaisuutensa, hänen tottelemattomuutensa Jumalan käskyjä kohtaan ei voittaisikaan Gabrielleä, vaan päinvastoin paaduttaisi hänen sydäntään ja jos hän tällä tavalla tuottaisi hänelle ei ainoastaan maallista onnettomuutta — joka kuitenkaan ei merkitsisi paljoakaan — vaan vielä ikuisenkin?
Hän päästi äkkiä lukon ja kiirehti nopein askelin Gabriellen asuntoon. Tuon viimeisen, kauhean ajatuksen rinnalla oli kaikki — rakkaus, onni, ihmisten juorut ja moitteet, hänen oman sydämmensä vastarinta — kokonaan kadottanut merkityksensä. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä saattoi kaikki tulla peruutetuksi ja Gabrielle saada vapautensa.
Kun hän, kiivaasta käynnistä hengästyneenä, soitti etehisen kelloa kysyäkseen neiti Barnekeniä, avasi Gabrielle itse heti oven.
Nuori tyttö, joka oli kävelypuvussa, näytti kalpealta ja kärsivältä ja siniset juovat silmien ympärillä ilmoittivat hänen valvoneen tahi itkeneen. Nähdessään Robertin, huudahti hän hämmästyksestä ja ilon hohde levisi hänen kasvoilleen.
"Jumalan kiitos, että tulit!" huudahti hän kiihkeästi, vetäissään Robertin sisään ja sulkiessaan ovea. "Minun täytyy puhua kanssasi", jatkoi hän yhä enemmän ja enemmän liikutettuna, "aioin juuri koettaa tavalla tahi toisella saada tavata sinua, sanoakseni … sanoakseni… Oletko jo … jo … ottanut kuulutuksen?"
"En", vastasi Robert yhtä liikutettuna kuin Gabrielle, "mutta mikä sinua vaivaa … mitä on tapahtunut … minkätähden tahdot minua tavata — sinä peloitat minua, Gabrielle…"
"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla äänellä, "mutta … mutta … olen koko yön maannut valveilla ja ajatellut sinua … itseäni … keskenäistä suhdettamme… Ja niin on minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi… Tiedän kyllä", jatkoi hän, äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja kaipaamaan … kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt, minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin ennenkin… Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi … minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla…"
Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.
Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut heidät yhteen — vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen — ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon ylevän päämäärän.