VI.
Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.
Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella enemmistöllä valituksi. Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia, joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa osaa tällaisiin hartaushetkiin.
Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa, että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin "tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.
Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet, sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.
Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."
Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi, joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.
Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.
Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos. Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä, otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa lopulta tanssittiinkin. Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa, pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja. Hänet oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät, kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta huvitukseen. Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi hänen voimiaan.
Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.
Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja voimiansa. Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten, valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi. Työväen luokassakaan ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin apua. Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa, salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m. Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.
Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.
"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta, jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan — minä luopuisin kaikesta siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä, jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"
Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin; pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa, järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle. Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi mitä asiaa hänellä oli.
"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin mielellään kiittää sinua — saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"
Robertin kasvot synkistyivät.
"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi huomenna…"
"Ei", keskeytti häntä Gabrielle vieläkin innokkaammin, "hänellä ei ole muulloin hetkeäkään aikaa. Huomenna matkustaa hän pois … tänään hän on kutsuttu päivällisille, ja sitä ennen hänen täytyy käydä jos kuinka monen ihmisen luona… Suo anteeksi rakas ystäväni, jos teen vasten tahtoasi, mutta tahtoisin niin mielelläni, että tulisitte tuntemaan toisenne … hän on viehättävä olento … saatpa nähdä…"
Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä" serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän jäähdytti Robertia.
"Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla", vastasi hän estellen. Mutta Gabrielle ei kuullut häntä, hän riensi pois ja palasi hetken perästä, tuoden mukanaan kauniin nuoren rouvan, joka oli erinomaisen hienosti puettu samettiin ja nahkareunuksiin.
"Mieheni, — serkkuni, Thomasine Ehrenstein", esitteli Gabrielle ja kasvojensa ilme osoitti, että hän tunsi olevansa ylpeä heistä molemmista ja onnellinen saadessaan tehdä heitä tutuiksi.
Robert kumartui ja ojensi kätensä, johon nuori rouva punehtuen tarttui, luoden uuteen sukulaiseensa aran, ihailevan katseen.
"Toivon vaan saavani lausua teille kiitokseni", sanoi hän vähän epävarmalla äänellä kyynelsilmin, "en ole milloinkaan kuullut mitään semmoista kuin tänään, enkä milloinkaan, milloinkaan ole unhoittava mitä olette minulle antaneet…"
"Minä en ole antanut teille mitään", vastasi Robert vakavuudella, jossa, huolimatta hänen yrityksestään näyttäytyä ystävälliseltä, kuitenkin oli jotakin jäähdyttävää, "jos Jumalan sana on jotakin vaikuttanut, tulee meidän rukoilla Herraa, että hän yhä edelleenkin siunaisi sitä, etteivät ohdakkeet sitä tukehduttaisi…"
Nuori rouva näytti siltä kun eivät Robertin sanat ja tapa olisi vastanneet hänen odotustaan. Häntä ei miellyttänyt se, että tuo tulinen puhuja, jonka kauniit, innostuneet kasvojen piirteet hänen mielestään muistuttivat Johannesta tahi Stefanusta, nyt tultuaan alas saarnatuolista oli muuttunut tavalliseksi papiksi, jonka takki oli napitettu leukaan asti, käytös oli jäykkä ja kalpeilla kasvoilla kuvautui väsymys. Tullessaan sakaristoon, oli hänen mielensä ollut suloisesti liikutettu, ja hän oli toivonut, että kohtaus Robertin kanssa kiihdyttäisi häntä vieläkin enemmän, mutta sen sijaan oli tämän koko olemus vaikuttanut häneen hillitsevästi ja jäähdyttävästi.
"Niin, Jumalaltahan luonnollisesti siunaus tulee", sanoi hän hieman hämillään, "mutta hän käyttää välikappaleita … ja mitä saarnamies sanoo … jos minulla useammin olisi tilaisuutta kuulla jotakin sellaista kuin tänään, niin…"
Hän loi äkkiä silmänsä maahan ja lopetti lauseen huokauksella, jota saattoi ymmärtää mitenkä tahtoi.
Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään, ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:
"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."
"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste? Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee matka siirretyksi — saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"
"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä vaimoni kanssa."
Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja sukulaisia.
Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen, jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä, vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä, että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi hänen tavassaan. Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset, joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin, kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.
Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja kärsimättömänä? — saattoi hän silloin kysyä itseltään, — eikö se osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen, että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?
Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena, oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi … en voi saada aikaan mitään … se oli erehdys ja elämäni on menetetty."
Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa. Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia. Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien, komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän tarkkaavaisuuttaan. Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa, nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin: "Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e. Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se oli.
Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen lausuvan naapurilleen:
"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan panee kaikkein naisten päät pyörälle!"
Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla, koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin viittauksiin?
Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten katseitten esineen.
Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin teeskennellyssä asennossa.
Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin, osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita. Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.
Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?" Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset, hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.
Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa riippua alas saarnatuolin laidalta?
"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.
"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville, onkohan asian laita…"
"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle, pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että luonnollinen liike, — oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"
"Ei suorastaan. Mutta en missään tapauksessa tule enää tekemään itseäni siihen syypääksi."
"Sepä vahinko. Olen niin tottunut siihen asentoon ja pidän siitä niin paljon, että mielelläni tahtoisin saada sinut niin valokuvatuksi", sanoi Gabrielle nauraen.
Robert punehtui hieman, vaan ei vastannut mitään ja niin jättivät he tämän keskustelu-aineen.
Tämä kohtaus, niin vähäpätöinen kuin se itsessään olikin, teki pysyväisen vaikutuksen Robertin mieleen. Se ikäänkuin lisäsi salaista tyytymättömyyttä, kalvavaa katkeruutta, joka viime vuosina oli herännyt ja kasvanut hänen sydämmessään. Kuva, jonka hän oli nähnyt loistavassa puodin ikkunassa, oli hänelle äkkiä ja suoraan ilmoittanut minkälainen hän todellisuudessa oli: hieno muotipappi, jota naiset jumaloivat ja joka samalla oli kevytmielisen, vaan oikeutetun kuvan esineenä.
Ja tämä oli kuitenkin sama henkilö, joka kerran palavalla rakkaudella oli antautunut Jumalan palvelemiseen, sama henkilö, jonka hartain halu oli ollut johtaa kärsiviä veljiään uskoon, sama henkilö, jolla ei nyt enää ollut voimaa muuhun kuin liikuttamaan joitakuita tunteellisia naisia itkemään ja viekoittelemaan heitä lähettämään itselleen kukkia ja lahjoja. Miten hirvittäväksi itsensä irvikuvaksi hän olikaan tullut!
Nämät ajatukset antoivat hänelle voimaa, toisella tavalla kuin milloinkaan ennen, mitata ja tutkia sielunsa salaisia syvyyksiä. Ja löytyihän siellä sekä itsekkäisyyttä että turhamielisyyttä! Olihan hän loukannut juuri ihmisten kiitosta, olihan hänelle mieluista olla tuon ihailun esineenä, jota kuitenkin hänen parempi puolensa vihasi ja halveksi! Olihan hän itse sisimpänä vaikuttimena kaikkiin hänen toimiinsa, koko hänen vaikutukseensa, ja olihan tässä selitys omituiseen arvoitukseen, ett'ei koko hänen työnsä suurella, henkisellä vainiolla onnistunut!
Ja näistä katkerista mielikuvituksista, jotka öin, päivin häntä vaivasivat, syntyi vähitellen, väkevän, kuluttavan nesteen tavoin, ajatus, josta hän ei luopunut: "minun täytyy päästä pois täältä, minun täytyy pelastaa sieluni, sillä olen hukkumaisillani!"
Eräänä aamupäivänä uuden vuoden jälkeen, kun Robert oli ollut virkatoimillaan kaupungilla ja meni erään puiston poikki, tullakseen suorinta tietä kotiinsa, pidätti häntä äkkiä joku, joka takaapäin löi häntä olkapäälle. Kääntyessään taaksepäin, näki hän majavannahkaiseen turkkiin puetun herran, joka toverin tavoin ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti: "Terve, Wallner, onpa hauskaa tavata sinua jälleen!"
Robert ojensi kätensä vieraalle, luoden häneen samalla kysyvän katseen; nuo kasvot olivat hänelle kyllä tutut, vaan hän ei sillä hetkellä voinut sanoa, kuka häntä oli puhutellut.
"Sinä et näy minua enää tuntevan", lausui nauraen turkkiin puettu herra, jolla oli punakat kasvot ja jänterä, nuorehko vartalo, vaikka pienet rypyt silmän vieressä ja jommoinenkin lihavuus todisti hänen jo lähestyvän neljättäkymmentä, "ja minä, joka tunsin sinut jo käynnistä! No niin, eihän sitä ole ihmetteleminen, kuuluisa pastori Wallner, naisten suosikki, Tukholman etevin saarnaaja j.n.e., onhan siinä vähän toista, kuin sellaisessa maalais-raukassa kuin minä. Mutta nyt ehkä jo voit muistuttaa mieleesi mitättömän persoonan…"
"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä tullut vähän … vähän…"
"Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä. Mutta enpä suotta olekaan toimekas perheen isäntä … vaimo, kahdeksan lasta … koti-opettajatar y.m. Sellainen antaa jonkinmoista arvoa. Entä sinä, olen kuullut sinun olevan naimisissa, luultavasti sinullakin on lapsia?"
"Ei", vastasi Robert, tukahuttaen huokauksensa, "ikävä kyllä meillä ei ole lapsia…"
"Ohhoh … vai niin…" sanoi Bernfelt myötätuntoisesti ja vähän hämillään, ikäänkuin hän olisi sattunut koskettamaan arkaa asiaa. Hänen mielestään oli nimittäin lapseton avioliitto aivan luonnotonta, tavatonta, joka herätti hänessä ystävällistä sääliväisyyttä. "Mutta mihinkä sinä menet? Vai niin … sinnepäin, jos sallit seuraan sinua kappaleen matkaa…"
"Aivan mielelläni", vastasi Robert, jonka jälkeen molemmat herrat yhdessä jatkoivat tietään Gustaf Adolfin torin poikki, ylös Drottning-katua pitkin.
Robert ja tehtaan omistaja olivat olleet koulutoveria, vaikk'eivät samalla luokalla, sillä Robert oli monta vuotta nuorempi. Valitsemansa erilaiset elämän urat olivat tosin myöhemmin eroittaneet heidät toisistaan, mutta Bernfeltin oleskellessa Tukholmassa, tapasivat he joskus toisensa erään hänen sukulaisensa luona, joka suuresti ihaili Robertia.
"Niin, olipa oikeen onnen potkaus, että nyt kohtasin sinut", sanoi Bernfelt, kun he olivat uudistaneet vanhoja muistojaan ja tehneet toisilleen selkoa viimeksi kuluneista vuosista, "olin muuten aikonut jonakin päivänä käydä luonasi…"
"Toivon, ett'et anna tämän lyhyen kohtauksen riistää minulta iloa nähdä sinut kotona luonamme", vastasi Robert ystävällisesti, "vaimoni varmaankin tulee iloiseksi saadessaan tutustua sinuun."
"Tuhansia kiitoksia, sitä en suinkaan tule laimin lyömään! Muistan vaimosi pikku tyttönä, hän oli kovin viehättävä … tulee hyvin hauskaksi nähdä hänet jälleen. Hän on nyt tietysti entistä viehättävämpi… Sitä paitsi, veli hyvä, on minulla sinulle erinomaisen tärkeä ja vakava asia, jonka tähden oikeastaan tahdoinkin sinua tavata. Asia on näet se, että tarvitsen uuden papin Ryforsiin; kuten ehkä tiedätkin kuuluu Ryfors Tulan seurakuntaan, mutta appeni on tehtaalaisia varten rakennuttanut erityisen kappelin, tehtaan omistajalla on oikeus valita saarnaaja, jonka palkka maksetaan tehtaan konttoorissa j.n.e., ja minä tahtoisin nyt pyytää sinua ehdottamaan minulle jotakin sopivaa henkilöä?"
"Ei ole mikään helppo tehtävä", vastasi Robert, "olla saarnaajana tehtaalla, jossa on pari tuhatta työntekijää. Se tuottaa sekä edesvastausta että paljon vaikutusta…"
"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä, sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi. Voihan silläkin sentään olla hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta — tosi-asia on, että he samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja pitävän puheita toisilleen… Ja sitten heillä on ääretön joukko rukouskokouksia ja lähetyskokouksia… En minä tietysti kieltäisi heitä saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin, joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen Fenix-linnun."
Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.
"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"
"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."
"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen, "jotenkin minun ikäiseni."
"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on, että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt nauraen.
Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.
Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sulkea pois kaikki ulkonaiset esineet, voidakseen häiritsemättä tutkia itseään.
Kuluneena vuotena oli hänen jokapäiväinen rukouksensa ollut: "Vapahda minut tästä elämästä, osoita minulle, tavalla tahi toisella keino, jolla voin päästä täältä!" Eikö nyt paikka, jota hänelle melkein tarjottiin, ollut vastaus hänen rukoukseensa? Eikö se ollut Jumalan ääni, joka puhutteli häntä, kun hänessä, keskustellessaan Bernfeltin kanssa, äkkiä heräsi ajatus: "sinne sinun pitää mennä, siellä on tie, joka avautuu sinulle, jotta pääsisit pauloista, jotka ovat kietomaisillaan ja tukehduttamaisillaan sinut."
Tämähän oli juuri se, jota hän oli toivonut, jota hän oli rukoillut. Olihan tämä vaatimaton, huomaamaton paikka, työmiesten ja köyhien keskuudessa, aivan sellainen, jota hän lukemattomia kertoja oli vakuuttanut Jumalalle kaikkein mieluimmin toivovansa. Täällä tulisi itsensä kieltämys ja vähäpätöisyys mitä runsaimmassa määrässä hänen osakseen, täällä ei turhamaisuus eikä ylpeys häntä kiusaisi, täällä, pienien ja halveksittujen keskuudessa, hän ehkä saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää.
Niin se varmaankin oli, oli varmaan Jumala itse, joka sanoi: "Mene, mihinkä sinut lähetän." Eikä hän omasta puolestaan epäillytkään. On kyllä totta, että häntä tuskastutti ajatus, että hänen nyt olisi lähteminen pieneen seurakuntaan kaukana Norrlannissa ja että hänen olisi keskeyttäminen elämän ura, joka jo oli osottanut niin loistavia tulevaisuuden toiveita. Vaikutuksensakin pääkaupungissa, joka äskettäin oli tuntunut hänestä niin raskaalta ja toivottomalta, esiintyi nyt hurmaavassa hohteessa, jonka tieto peruuttamattomasta eroamisesta tavallisesti luo ikävimpiinkin asioihin ja olosuhteisin. Mutta hänen vilpitön halunsa päästä pois ja saada alkaa uutta elämää voitti tämän kiusauksen ja saattoi hänet nöyrästi kuiskaamaan: "Niin, Herra, minä menen."
Mutta — Gabrielle, mitä hän sanoisi, mitenkä hän tulisi kestämään tätä koetusta, sillä Robert tiesi, että hän sellaisena tulisi pitämään muuttoa Norrlantiin? Ja eikö häneltä tässä tapauksessa vaadittukin liiaksi? Eikö hän ollut liian nuori, liian kokematon, liian herkkä niin ruumiin kuin sielun puolesta, jotta häntä olisi voinut niin äkkiä temmata entisestä ympäristöstään ja siirtää uusiin, hänelle luultavasti vaikeisin ja tukaliin oloihin.
Ajatus tulevasta kohtauksesta muuttui hänelle melkein sietämättömäksi. Mitenkä helpolta olisi kaikki hänestä tuntunut, ell'ei hänellä olisi ollut Gabriellen vastarintaa voitettavana! Hänen mielestään ei tällä hetkellä olisi voinut löytyä mitään kärsimystä, mitään itsensä kieltämistä, jota hän ei olisi kestänyt ilolla, jos hänellä vaan rinnallaan olisi ollut vaimo, joka olisi häntä ymmärtänyt. Ja sen täytyi kuitenkin tapahtua! Hänen liikutetuissa tunteissaan oli vielä sijaa epäilylle ja myönnytyksille, vaan hänen sydämmensä syvyydellä lepäsi tyven päätös: "minun täytyy päästä täältä pois, maksoi mitä maksoi."
Sinä päivänä ei hänelle ilmaantunut mitään sopivaa tilaisuutta puhumaan Gabriellen kanssa, eikä vielä seuraavanakaan, mutta illalla, kun hän oli lopettanut työnsä, meni hän, hetken valmistettuaan itseänsä vakavalla rukouksella, vaimonsa luo, lujalla päätöksellä ilmoittaa hänelle kaikki.
Gabrielle makasi lepotuolissa lukien. Hänen takanaan paloi lamppu, jolla oli keltainen varjostin, joka loi lämpimän valon hänen ruumiilleen ja kasvoilleen.
Robert pysähtyi ovelle muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen vaimoaan. Hänen mielestään tuo ankara laki: "leikkaamme, mitä olemme kylväneet", kohtasi häntä raskaasti tällä hetkellä. Hän oli aina tiennyt tällaisen hetken olevan odotettavissa; hän oli aina tiennyt, että hän kerran olisi pakoitettu vaimolleen asettamaan vaatimuksen, jota täyttämään tämän voimat eivät riittäneet.
Suhteellinen onni, jota he olivat nauttineet, miellyttävä koti, jonka Gabrielle oli järjestänyt, ja jonka mukavuus ja upeus suureksi osaksi oli ollut vaikuttimena hänen viihtymiseensä, myönnytykset, joita hän oli tehnyt miehensä tähden ja mieltymys, jota hän oli koettanut osottaa tämän toimissa, — kaikki tämä oli omiaan yhä suuremmassa määrässä vaikeuttamaan päätöstä, jonka Robert aikoi tehdä. Jos heidän avioliittonsa olisi ollut onneton, ei hän, kuten nyt, olisi arastellut tuottamaan vaimolleen tuskaa. Mutta nyt oli heidän välillään vaan tuo ainoa seikka — ettei Gabrielle häntä ymmärtänyt, ettei hän milloinkaan ollut voinut seurata hänen syvintä sieluelämätään — ja tämä eroitti, varmemmin kuin mikään onneton suhde avio-elämässä, heidät tällä hetkellä toisistaan.
Kuullessaan Robertin askeleet, laski Gabrielle pois kirjan, käänsi puoleksi päätään ja ojensi hymyillen toista kättään.
Robert tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ystävällisesti, vaan päästi sen heti senjälkeen. Sitten otti hän tuolin ja istuutui lepotuolin viereen vastapäätä vaimoaan.
Hänen tapansa ja kasvojensa ilme herätti Gabriellessa pahaa aavistavan tunteen. Jo kaksi kertaa ennen oli hän miehensä kasvoilla nähnyt tämän synkän, vakavan ilmeen ja kummaltakin kerralta oli hänellä tuskallisia muistoja. "Oi, mikä nyt on tapahtuva, mitä hänen levoton mielensä nyt on keksivä? Onhan meidän nyt niin hyvä ja rauhallinen olla, eikö se nyt saisi jatkua?" Nämät ja samantapaiset ajatukset ehtivät jo syntyä hänessä sillä välin kuin hän, katse kiinnitettynä kirjaan, jonka hän taas oli ottanut käteensä, odotti Robertin alkavan.
"Gabrielle", sanoi Robert viimein matalalla äänellä, "minulla on jotakin sinulle sanottavaa…"
"Mitä sitten?" kysyi Gabrielle katsomatta häneen.
"Muistatko", jatkoi Robert samalla tavalla, "että kerran, ennen kihlaustamme, pyysin, ett'et milloinkaan unohtaisi, että minä, mihinkä oloihin tahi ristiriitoihin joutuisimmekaan, aina ensi sijassa olisin pappi, että minne Herra käskisi minua menemään, niin vaikeaksi kuin se tulisikin sinulle, meille molemmillekin. Muistatko sen vielä?"
"Muistan, miksipä olisin sen unohtanut?" vastasi Gabrielle lyhyesti.
"No niin, ystäväni, perustukseksi ottaen hyvän muistosi, sanon sinulle, että minut on kutsuttu paikkaan, jonne tiedän, ettet mielelläsi minua seuraa. Minulle on nimittäin tarjottu kappelin saarnaajan virka Ryforsin sahalla, Pohjois-Norrlannissa ja olen aikonut vastaanottaa tämän tarjouksen ja jättää Tukholman."
Robert huokasi syvään ja pyyhkäsi kädellään otsaansa; häneen oli koskenut kipeästi lausua nämät sanat.
Gabrielle ei vastannut heti, hän ei tahtonut näyttää Robertille, miten syvän vaikutuksen tämä uutinen teki häneen, hän vaan piti katseensa luotuina kirjaan, kunnes hän saisi voimaa hillitä kasvojensa liikkeitä.
"Minkä tähden tahdot jättää Tukholman?" kysyi hän vihdoin, luodessaan
Robertiin tuijottavan katseen.
Robert epäili hetkisen. Jos hän nyt ilmoittaisi koko totuuden, jos hän luottamuksella avaisi sydämmensä ja paljastaisi kaikki sen haavat, eikö Gabrielle ymmärtäisi häntä väärin, eikö hän kohtaisi häntä vaan kummastuksella ja moitteella sen sijaan, että osottaisi hänelle myötätuntoisuutta? Ja onko tunteelliselle mielelle mitään sietämättömämpää kuin nähdä juuri sen hylkäävän itsensä, jolta olisi oikeutettu odottamaan enin osanottoa. Häntä väristytti jo ajatellessaan, että hänen pitäisi paljastaa sisimmät, arimmat tunteensa välinpitämättömille tahi moittiville katseille, samalla kun hän tunsi sanomatonta tuskaa, ett'ei hän vaimossaan löytänyt ystävää ja luotettua toveria, peräytyi hän arkana ja sulki vieläkin lujemmin sydämmensä häneltä…
"Sentähden", vastasi hän epävarmalla äänellä, "että minut on kutsuttu paikkaan, jossa minua tarvitaan paremmin kuin täällä ja jossa minä Jumalan avulla voin vaikuttaa enemmän hyvää kuin mitä minä olen voinut tehdä täällä."
Gabrielle naurahti lyhyesti ja tylysti. "Minne ikänä menetkin, Robert, viet sinä aina itsesi mukanasi, ja sinun oma levoton itsesi, sinun oma epäilevä henkesi se on, joka sinulle kuiskaa, että jos vaan olisit siellä tahi siellä, jos vaan olisit niissä tahi niissä oloissa, niin voisit vaikuttaa enemmän hyvää… Jos tulisit Haaparantaan, niin luulisit voivasi vaikuttaa enemmän, jos olisit Ystad'issa ja päinvastoin…"
"Olet oikeassa, Gabrielle, en ole milloinkaan tyytyväinen itseeni, ja olen vakuutettu siitä, jopa toivonkin, ett'en milloinkaan tule sitä olemaan. Mutta on väärin sanoa, että aina olisin tyytymätön ulkonaisiin oloihin. Päinvastoin, täällä on paljonkin, joka on ollut hauskaa ja hyvää ja jota jätän kaipauksella. Mutta tiedän ja tunnen, että Herra itse minua kutsuu toiseen vaikutus-alaan, ja sentähden täytyy minun mennä."
Gabrielle ei vastannut; hän oli noussut puoleksi makaavasta asennostaan ja istui nyt, synkin, hajamielisin katsein tuijottaen mattoon. Koko tuleva muutto esiintyi tuskallisella selvyydellä hänen kiihoitetussa mielikuvituksessaan. Hän näki kotonsa hävitettynä — tuon rakkaan kodin, jolle hän oli omistanut niin paljon huolta ja jossa hän viihtyi niin hyvin; hän näki uuden kodin, yksinkertaisen, ahtaan pastorin virkatalon pienine, mataloine huoneineen, hän näki itsensä tehtaalla, tuossa kaukaisessa autiossa seudussa, jonka asukkaat hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan muuttuivat lappalaisiksi ja puoliraakalaisiksi. Hän tunsi rohkeutensa masentuvan ja rakkauden, jota hän oli tuntenut ja vieläkin tunsi miestään kohtaan, kylmenevän. Eikä hänen päähänsä kuitenkaan hetkeäkään pistänyt koettaa rukoilemisten tahi vastustuksen voimaa. Sydämmessään hän kyllä teki ankaraa vastarintaa ja nimitti Robertia julmaksi ja tunteettomaksi ja jäätyään yksin tulisi hän kyllä antamaan tuntemansa tuskan valtavasti puhjeta esiin, mutta hän tunsi miehensä ja tiesi, että, niin hyvä ja mukautuva kuin hän saattoikin olla, löytyi kuitenkin kohtia, joissa hän ei antanut perään, ja Gabriellen ylpeys esti häntä herättämästä kohtauksia, kyyneleitä ja nuhteita, joista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä.
"Gabrielle, etkö voi sanoa minulle mitään, etkö vastata mitään?" sanoi Robert vihdoin, kun hiljaisuus heidän välillään alkoi tuntua rasittavalta.
"Mitä minä sanoisin?" vastasi Gabrielle väsyneenä. "Jos sinun velvollisuutesi on jättää Tukholma ja muuttaa tuonne pohjoiseen, jos, kuten sanot, Jumala itse on sinut kutsunut, en tahdo panna sitä vastaan. Olen kerran luvannut sinulle, ett'en milloinkaan olisi sinulle esteeksi papillisella vaikutus-alallasi, etkä milloinkaan saa sanoa, ett'en olisi pitänyt tätä lupaustani. Kunpahan vaan olisit oikein varma siitä, että se on Jumala, joka on herättänyt sinussa ajatuksen jättämään Tukholman, etkä sinä itse. Minusta tämä kaikki on niin omituista. Onhan sinulla täällä niin laaja toiminta-ala, tiedäthän mikä vaikutus sinulla on ihmisiin, kuinka moni on sinun kauttasi ruvennut käymään kirkossa ja ajattelemaan vakavampia asioita, kuinka paljon olet saanut aikaan köyhien hyväksi — luultavasti yhtä paljon kuin tulet sitä tekemään lappalaisten keskuudessa, tuolla pohjoisessa. Minulle on käsittämätöntä, minkätähden sinulla mielestäsi on oikeus keskeyttää toimintasi täällä?"
Robert ei voinut vastata niinkuin hän olisi tahtonut; hän tunsi Gabriellen tällä hetkellä pitävän häntä oikullisena ja vaihtelevaisena, mutta nyt hän, vähemmän kuin milloinkaan ennen, olisi saattanut avata sydäntään ja esiintuoda hänelle todellisia syitä, joidenka tähden hän tahtoi jättää Tukholman. Mitenkä hän olisi voinut sanoa: "minä en kauvemmin tahdo olla naisten ihailun ja tunkeilevuuden esineenä, sillä samalla kuin se minua vaivaa, on se minulle suurempi kiusaus kuin mitä sinä tahi joku muu saattaisi uskoakaan. Tahdon päästä erilleen tästä ihmisten ylistyksestä, jota minun joka päivä, myrkky-annoksen tavoin, täytyy nauttia, — jota minä inhoan, mutta joka poisjäädessään synnyttää minussa tyhjyyttä ja kaipausta." Kuinka hän olisi voinut sanoin lausua sitä, mitä hän ei edes selvään ollut uskaltanut itselleenkään tunnustaa: "niin, se on totta, myönnän olevani levoton, oma rauhaton itseni minut täältä karkoittaa. Epäilen kutsumustani, epäilen, onko minulla todellakaan Jumalan henkeä … minusta koko olemassa olo tuntuu valheelta, petokselta Jumalaa kohtaan, ja kun ihmiset antavat minulle haukkumanimiä ja pilkkaavat menestystäni saarnaajana, kauhistun minä kuni kavaltaja, jonka korvaan joku äkkiä kuiskaa hänen salaisen rikoksensa. Ja sieluni syvyydellä on voittamaton kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, — kaipaus, sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"
Ei, hän ei voinut puhua näin; jos kohta hän olisi tahtonutkin uskoutua vaimolleen, ei hän milloinkaan olisi voinut vetää esiin näitä varjokuvia tuosta salatusta syvyydestä, jonne tavallisesti kätkemme tointemme salaisimmatkin vaikuttimet. Huoaten hän vaan vastasi:
"Keskeytän vaikutukseni täällä, koska olen sen huomannut olevan hyödyttömän ja koska, kuten jo sinulle sanoin, luja uskoni ja vakuutukseni on, että Jumala kutsuu minua toisaalle."
Taas syntyi hetken äänettömyys. Robert tunsi mitenkä se, ett'ei hän voinut suoda Gabriellelle koko luottamustaan, synnytti heidän välilleen poistamattoman väärinkäsityksen. Hän huomasi, että hän yhä enemmän ja enemmän tulisi sulkeutumaan itseensä ja että Gabriellen sydämmessä aina, pistimen tavoin, tulisi pysymään ajatus, että hän oli antanut itsekkäisyyden ja oikullisuuden johtaa itseään.
"Vaan en voi sitä auttaa … en voi sitä auttaa", kuiskasi hän muutamia kertoja itsekseen.
Sitten hän nousi, tarttui Gabriellen molempiin käsiin ja pakotti hänetkin nousemaan.
"Etkö luule, rakkaani", sanoi hän ystävällisesti, vetäen Gabrielleä luokseen ja hellästi katsoen hänen silmiinsä, "että voimme tulla onnellisiksi uudessa kodissammekin? Minuun koskee äärettömästi, enemmän kuin voin sitä sanoakaan, että minun täytyy ottaa askel, joka tuottaa sinulle mielipahaa, ja minä tiedän tämän muutoksen monessa suhteessa tulevan sinulle koetukseksi. Mutta voi, Gabrielleni, en voi tehdä toisin! Olen taistellut ja rukoillut, saamatta muuta vastausta kuin: 'sinun täytyy mennä!' Ja minä toivon ja luulen varmaan, että, kun ensimmäinen on ohi, muutos ei tulekaan niin kovin vaikeaksi. Otammehan kuitenkin aina mukanamme, minne ikänä muutammekaan, parhaan osan onneamme, rakkautemme, eikö totta, lapseni?"
Gabrielle ei vastannut; hänen päänsä vaipui Robertin olkapäälle ja hän purskahti itkuun. Robert veti hänet likemmäksi itseään ja silitteli kädellään hänen tukkaansa, hyväillen ja rauhoittaen.
"Eikö totta, rakkautemme me sentään viemme mukanamme?" toisti hän useampia kertoja.
"Viemme kyllä", kuiskasi Gabrielle, katsoen häneen, väkinäisesti hymyillen, "minä toivon … minä luulen … että kaikki ehkä tulee käymään hyvin… Kaikessa tapauksessa täytyy sinun täyttää velvollisuutesi … ja me koetamme asettaa olomme parhaimmalle kannalle."
Robert tukahutti huokauksensa ja suuteli häntä otsalle.
"Niin, antakoon Jumala meille siihen voimaa!" lausui hän samassa hiljaa.