VII.
Korkealla Pohjois-Ruotsissa, meren lahden ääressä, johonka eräs Norrlannin mahtavimmista virroista laskee, sijaitsee Ryforsin rautatehdas ja saha, sulatus-uunineen ja pajoineen, mahdottoman suurine lauta-tarhoineen, satamassa olevine laivoineen, prikineen ja kuunerttineen, vaahtoavine koskineen, jota myöten joka päivä lasketaan sadottain hirsiä, jotka sitten sahataan laudoiksi ja lähetetään kaikille maailman eri suunnille, Englantiin, Austraaliaan, Ameriikkaan, joissa suurella sahalla on kauppasitoumuksia.
Kesällä tarjoaa lahti vilkkaan ja vaihtelevan näyn. Heleän sininen pohjan taivas, kirkas vedenkalvo luotoineen ja saarineen, joiden välissä ulkomaalaisella lipulla varustettu priki tahi laiva hitaasti kulkee satamaan; kauempana näyttävät meri ja taivas sulavan yhteen, rannoilla lautaristikot, joiden vaaleankeltainen väri on jyrkkänä vastakohtana kuusien tummalle vihannuudelle; virta kohisevine koskineen ja hirsineen, jotka milloin survaisevat toisiaan, milloin katoavat valkoiseen vaahtoon, milloin tarttuvat rannoille, milloin taas ikäänkuin voittoriemussa kiirehtivät merta kohti; joen molempia rantoja yhdistävä, punaiseksi maalattu silta; sysi-haudoista ja pajoista nouseva savu — kaikki sulautuu todelliseksi, norrlanttilais-luonnetta kuvaavaksi tauluksi: vilkkaaksi, liikkuvaksi, joka kuohuu voimaa, työtä ja vaurautta.
Sahalla, joka on liikkeessä yöt ja päivät, tehdään työ lakkaamattomassa, väsymättömässä kiertokulussa. Käyriä puusiltoja myöten vedetään hirret rautavitjoilla suoraan sahaan, jossa muutamassa silmänräpäyksessä halaistaan eri-paksuisiksi laudoiksi, jotka sitten kapearataisella rautatiellä ja tahdin-mukaisen huudon jälkeen: "rata selvä", lähetetään alas lautatarhaan. Täällä lautojen läjääjät, voimakkaat, notkeat miehet, juoksevat kevein, huojuvin askelein korkeille ristikoille, jonneka he jyrähdyksellä, joka synnyttää kai'un koko lautatarhassa, laskevat taakkansa, kolme tahi neljä lautaa, joita ovat kantaneet toisella olkapäällään. Kiirehtivät sitten jälleen alas antaakseen sijaa seuraavalle toverille ja pitkittivät tätä, kunnes ristikko on saavuttanut määrätyn korkeutensa. Toisaalla pannaan laudat proomun tapaisiin veneisiin, joissa lasti viedään ulapalla oleviin purje- tahi höyrylaivoihin ja vieressä seisoo päällysmies ja tekee muistiinpanojansa niin ja niin monesta kolmi- tahi nelituumaisesta lankusta, höylätystä laudasta j.n.e. Tuolla tulee vieraita merikapteeneja lautatoimistoon, joka on sataman viimeisessä päässä, kolmelta puolelta meren ympäröimänä, niin että syksyisin on aivan kuin liitokset katkeaisivat, myrskyn puskiessa seiniä, ja täällä vastaan otetaan tilaus-ilmoituksia, täällä toimitetaan luvunlaskut y.m.
Syyspuolella saa taulu vähän erilaisen värityksen, joka kuitenkin myöskin on vilkas ja norrlantilainen, vaan samalla vähän synkkämielinen ja vivahtaa satutunnelmaan, jonka vaikuttavat synkistyvät, hiljaiset metsät, jotka uneksivat pitkinä syys-iltoina, myrskyiset aallot, joidenka yli majakkojen valot vilkkuvat hämärän läpi ja joilta aina väliin kuuluu hirvittäviä kertomuksia haaksirikkoon joutuneista laivoista ja hukkuneista henkilöistä…
Mutta syksyn myrskyjen ja pimeyden mukana saa lahti kodikkaankin leiman. Pitkistä riveistä valkoisiksi ja punaisiksi maalatuista työväen asuntoriveistä loistaa hämärässä valo takkavalkeasta, jotka odottavat työmiestä, hänen tullessaan kotiin illallista syömään; tuli sysihaudoissa metsänrinteellä kiiltää yhä kirkkaampana kuta pimeämmäksi ilta käy; toisella puolella lahtea olevasta ketjupajasta kohoavat kipunat tulisateena tummaa taivasta kohti; kosken kohina kuuluu selvään illan hiljaisuudessa, jota keskeyttää ainoastaan läpi koko yön, säännöllisillä väli-ajoilla, kaikuva huuto: "rata selvä" tahi palovartijan toitotus hänen käydessään ympäri katsomassa, onko kaikki levollista ja varmaa.
Myöhempään talvella lakkautetaan työ kuukaudeksi tahi pariksi. Lunta paksuinten sataessa ja pakkasen paukkuessa ulkosalla nurkissa ja kahlehtiessa jää-kahleisiin kaikki muut vedet paitsi koskea, joka lakkaamatta vaahtoaa ja jyrisee lumisten rantojen välissä, silloin lautatarha on ikäänkuin uneen vaipunut, silloin on kaikki laivoilla vienti loppunut, osa kansaa on metsissä kaatamassa hirsiä, toiset toimivat luvun-laskuissa, puun sahaamisessa y.m.
Mutta helmikuussa alkavat tilaus-ilmoitukset saapua ja heti kuin kevät-elämän ensimmäiset värähdykset huomataan luonnossa, herää lautatarhakin talvi-unestaan, katsellaan merelle päin, eikö jo näkyne jään lähdön ensi merkkejä, — ja kun nämät viimeinkin näkyvät, on aivan kuin uutta eloa ja työintoa huokuilisi pitkin satamia ja lautatarhoja, kautta työpajojen ja toimistojen.
Ja äkkiä näkyy kylmässä, läpikuultavassa kevätilmassa saarten välitse ameriikkalaisen tahi englantilaisen prikin hoikat mastot — ne ovat Ryforsin samanlaisia kevään enteitä kuin leivonen ja sinivuokko — ja muutaman viikon kuluttua on laivoilla vienti täydessä voimassa ja työtä tehdään kohisevalla vauhdilla, ikäänkuin virkistyneinä pitkästä talvilevosta.
Oli lauvantai-ilta aikaisin keväällä. Ruokakauppias Bångin puodin edustalla, joka oli niin kutsutun torin varrella, suuri hiekkakenttä, jonka toinen sivu oli lautatarhan aitaan päin, toinen taas työväen asuntoihin päin, seisoi joitakuita miehiä juttelemassa. Kauppapuoti, joka oli sekakauppa, jossa ihmiset saattoivat ostaa melkein kaikkia, mitä he tarvitsivat elatukseen ja vaatteisin, oli työmiehillä myöskin kokouspaikkana, jonkinmoisena yhtymähuoneena, jossa he lauvantaisin, päätetyn viikko-työn jälkeen, tapasivat toisensa vaihtaaksensa palkkaansa tavaroihin, ottaaksensa ryypyn ja jutellakseen hetkisen. Tuntikausia saattoivat he silloin riippua tiskin yli, lukea paikkakunnan "Fana"-nimistä sanomalehteä tahi seisoa ulkona kuistilla keskustelemassa. Keskustelu, joka tällä kertaa innostutti neljää työmiestä, jotka seisoivat puodin edustalla, mistä kuului äänekästä puhetta ja naurun-räjähdyksiä, oli uusi pastori ja hänen rouvansa, jotka viikko sitten olivat saapuneet Ryforsiin. Sekä Robert että Gabrielle olivat täyttäneet pienen yhteiskunnan uteliaisuudella ja ihmettelyllä. Työmiehet ja heidän vaimonsa katselivat epäillen Gabriellen soreata ulkomuotoa ja luotaan karkoittavaa, ylpeätä tapaa, joka on niin suureksi haitaksi papin rouvalle maalla, eikä edes Robertkaan herättänyt heissä suuriakaan toiveita.
"Mahtaakohan tuo nyt osata oikeen kovistaa!" sanoi John Hult, nuori, voimakas, vaaleatukkainen laudan läjääjä, jonka kasvojen piirteet olivat terävät ja silmät syvällä, joista välähteli teräviä salamoita tuuheitten kulmakarvojen alta, "jos hän voi hillitä herännäisiä täällä, tahdon minäkin ruveta muodostamaan lautaristikkoja tuolla kaukana olevalle vuoren kukkulalle, sen lupaan!"
"Eikös mitä, täällä tulee kaikki olemaan samalla kuin se jo aikoja on ollut, niin toisessa kuin toisessakin suhteessa", tuumi toinen työmies, pieni, laihanläntä mies, joka hoiti erästä sahaa ja joka kuului "tulevaisuuden puolueesen", piti itsellään vapaamielistä sanomalehteä, puhui työmiesten kokouksissa j.n.e. "Pappien laita on samanlainen kuin jos sahaa lautoja, siitä ei milloinkaan tule muuta kuin lautoja ja lautoja, aivan samoin kuin oli jo viisikymmentä vuotta sitten. Ei, nähkääs pojat, me tarvitsemme jotakin muuta, ei tuollainen katala pappi osaa kovistaa, siitä olen aivan varma."
Tämän sanottuaan pisti Vester kätensä housun taskuihin, nyykähytti päätään ja sylkäsi sivullepäin. Samassa tuli Gabrielle, joka oli ollut kävelemässä joen rantaa pitkin, käyden torin poikki. Nähdessään työmiesjoukon ja kuullessaan puheen ja naurun sisältä puodista, valtasi hänet tuskallinen ujous ja hän katsoi arasti ympärilleen, eikö hänellä olisi pakenemisen mahdollisuutta, menemällä toiselle taholle. Häntä vaivasi tuo kansa, joka oli hänelle täydellisesti yhdentekevä ja vieras, mutta joka, vaikka hän olisi mennyt mihin, seurasi häntä selittämättömillä katseillaan, jotka ilmaisivat jonkinmoista omistus-oikeutta, uteliaisuutta ja arvostelua. Hän tunsi näitten ihmisten läsnä olon rasittavan itseään; hän ei tiennyt pitikö hänen tervehtiä heitä vai eikö; väliin he tuijottivat häneen aikomattakaan edes tervehtiä, väliin he taas nyykäyttivät päätään, juuri silloin kuin hän katsoi pois päästäkseen heidän tuijottamisestaan, ja silloin hän tuskin ennätti nyykäyttää heille vastaukseksi. Sitä paitsi hänestä tuntui siltä kuin he jo alusta pitäen olisivat tunteneet vastenmielisyyttä häntä kohtaan, hän oli vakuutettu siitä, ett'eivät kaikki nuo ihmiset, joiden keskuudessa hän oli tuomittu viettämään useita vuosia elämästään, voineet häntä kärsiä.
Mutta hänen täytyi kuitenkin mennä eteenpäin; ei löytynyt mitään muuta tietä, jos tahtoi välttää suurta mutkaa. Nopein askelin kiirehti hän ohitse, koettaen niin paljon kuin mahdollista katsoa syrjään, välttääkseen heidän katseitaan ja päästäkseen tervehtimästä.
"Olipa tuo minusta aika ylpeän näköinen ihminen", sanoi Vester, Gabriellen mentyä ohitse. "Mutta kyllähän sen näkeekin, että hän on hieno nainen, on vaan. Hänen isänsä kuuluu olevan valtiopäivämies ja kreivi, ja taitaa pian tulla raha-asiain ministeriksi. Mutta varas hänkin vaan on, sillä hän on lihoineen luineen myynyt itsensä valtiolle ja vastustaa kaikkea edistymistä, niinkuin yleistä äänestys-oikeutta ja muuta sellaista."
Vester sylkäsi jälleen sivulle päin ja nyykäytti varmuudeksi päätään.
"Kas, hyvää iltaa, isä Daniel", jatkoi hän, huomatessaan vanhan, pitkään esi-nahkaan puetun sepän, pieni kori kädessä tulevan eräästä työväen asunnosta, "antaahan kuulla, mitä hän pitää uudesta papin väestä, luuleeko hän heidän kuuluvan omaan lammaslaumaansa?"
Vanha Daniel arveli hetkisen. Hän oli pitkä ukonroikelo, pää hieman kallellaan ja kasvot tiheiden ryppyjen peittämät, varsinkin silmien ympärillä, joidenka katse oli yht'aikaa veitikkamainen ja surullisen haaveileva. Päässään hänellä oli vaalean ruskea vale-tukka, joka oli enemmän vanhan koinsyömän nahkalakin kuin tukan näköinen, ja jonka hän nauhalla oli sitonut kiini leuan alle.
"Ei pidä tuomita rautaa, ennenkuin sitä on taottu", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen.
"Se on oikein Daniel", sanoi Hult nauraen, "kalkuta sinä vaan tuota pappi-lurjusta, kunnes hän masentuu, sillä luulen hänen sitä tarvitsevan. Olisittepahan vaan nähnyt äsken, kuinka ylpeältä hänen rouvansa näytti mennessään tästä ohi, hän ei tahtonut edes katsoakaan tänne päin."
"Ei pidä tuomita ketään ulkomuodon mukaan", tuumi Daniel, "on useita ihmisiä, jotka ovat kaljuja kuni kuoritut tukit, mutta jotka sydämmessään halveksivat meidän kaltaisiamme, ja on useita ihmisiä, joiden ulkomuoto on kulmikas ja tuima, mutta joiden sydän on ystävällinen ja herttainen. Ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on mutta Herra katsoo sydämmeen, niinkuin 1 Sam. 10:7 sanotaan, siinä sanotaan sydämmeen, huomaa, tuo sydämmeen…"
Tämän sanottuaan sylkäsi Daniel, pyyhkäsi kädellään nenäänsä ja meni sitten puotiin, josta hän osti vähän ryyniä, palasen juustoa ja tulitikkulaatikon. Sisällä olevat miehet, jotka sen mukaan kuin ilta kului ja viinalasit useammin olivat tulleet esille, olivat käyneet yhä kovaäänisemmiksi ja puheliaimmiksi, lausuivat hänelle pilkkasanoja, mutta Daniel, joka kansan keskuudessa oli tunnettu terävästä kielestään, keskeytti ne heti sattuvalla vastauksella.
Tultuaan huoneesensa, joka oli toisessa kerroksessa, ylisellä, sytytti hän tulen pesään ja pani ryynit kiehumaan. Sitten hän rupesi lakaisemaan, että huone tulisi siistiksi sunnuntaiksi, järjestämään vanhaa vuodettaan sohvalla ja tuomaan vettä kaivosta. Sillä vanha Daniel sai itse tehdä kaikki askareensa sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli kuollut ja ainoa tyttärensä lähtenyt Tukholmaan, hakemaan itselleen paikkaa. Tämä kävi väliin hyvinkin hitaasti, sillä Daniel ei enää ollut nuori, ja hänen jalkansa ja käsivartensa olivat kangistuneet luuvalosta, joka vaivasi häntä niinkuin kaikkia vanhoja seppiä; mutta hommatessaan huoneessaan, oli Danielilla tapana laulaa hengellisiä lauluja, mikä hänen vakuutuksensa mukaan piti mielen ja voimat virkeinä.
Sahalla oli Danielilla jonkinmoinen poikkeus-asema; hänellä ei ollut enää mitään vasituista virkaa, kävi vaan voitelemassa koneita ja toimitti joitakuita pienempiä tehtäviä, ei kuitenkaan milloinkaan enempää kuin mitä hän itse suvaitsi. Tehtaan hoitaja, jonka mielestä tämä vapaus välistä tuli liian rajattomaksi, koetti kyllä toisinaan sitä supistaa, vaan ilman mitään seurausta. Toverienkin, niin samanmielisten kuin erimielisten, keskuudessa oli Daniel osannut hankkia itselleen kunnioitusta. Muinaisina aikoina, jolloin hän vielä seurusteli juomarien ja kiroojien kanssa, oli hän tunnettu pahasta mielenlaadustaan, ja tämä mielenlaatu oli kyllä vielä hänessä, vaikk'ei hänen kiivaimmat vihollisensakaan voineet sanoa hänen milloinkaan kääntymyksensä jälkeen antaneen vihalleen valtaa niinkuin usein sitä ennen. Sitä paitsi hänen tarkka raamatun tuntemisensa ja taitonsa puhua tekstin johdolla ja selittää sitä, antoivat hänelle jonkinmoisen arvon toverien silmissä; niissäkin, jotka eivät suvainneet uskontoa, herätti hän kunnioitusta sillä että hän alituisesti, suurella varmuudella toisti: "niinkuin kirjoitetaan Joh. ev. 3:5", tahi "niinkuin Esaias sanoo 4:5" j.n.e.
Vaan Daniel ei ainoastaan saarnannut Jumalan sanaa, hän eli myöskin sen mukaan. On kyllä totta, että hänen oli vaikea oppia hiljaisuutta ja nöyryyttä; mutta, niin vähän kuin hänellä olikin tämän maailman tavaraa, jakoi hän kuitenkin sitä niille, joilla oli vielä vähemmän, niin että hänen itsensä välistä täytyi nälkäisenä mennä levolle. Tänäkin iltana hän, keitettyään puuronsa, kaatoi suuren osan siitä lautaselle ja vei sen naapurilleen ylisellä, matami Eriksonille, vanhalle leskelle, joka niinkuin kaikki tehtaan sairaat ja voimattomat, eli vaivaishoidon avulla ja asui ullakko-huoneessa. Daniel ei antanut sen häiritä itseään rakkaustyössään, että matami ei ollut uskovainen ja että hän itsepintaisesti vastusti Danielin kaikkia käännytys-koetuksia. Tosin kyllä Danielilla, astuessaan matamin sängyn luo, — tämä oli nimittäin rampa, eikä voinut liikkua avutta — ja ojentaessaan hänelle lautasta, oli joskus tupana liittää siihen enemmän hyväntahtoisen kuin hienotunteisen vakuutus, että hän näytti kurjemmalta kuin milloinkaan ennen ja ett'ei varmaankaan kestäisi kauan ennenkuin armon aika olisi lopussa, vaan tämä ei estänyt matamia syömästä hyvällä ruokahalulla ja tuntemasta täydellistä mielihyvää nähdessään vanhan Danielin koukistavan selkäänsä ja lakaisevan uunin ympärillä.
"Minä ajattelen näet sillä tavalla", oli Danielin tapana vastata, kun joku veljistä häntä huomautti, että hänen ennen kaikkea piti auttaa uskovaisia, "minä ajattelen sillä tavalla, että ihmisen on yhtä nälkä ja tarvitsee yhtä hyvin ruokaa, olkoon hän sitten vapahdettu tahi ei. Ja sitä ei tarvitse ajatellakaan, että voisi käännyttää ihmistä, joka on nälissään, se on yhtä hullua kuin jos tahtoisi takoa vitjoja kylmästä raudasta. Ei, ensin pitää ravita ihminen, sitten voi tapahtua, että sydän aukenee ja silloin tulee pitää varansa ja olla saapuvilla Jumalan sanan kanssa."
Ja niin Daniel kärsivällisesti yhä edelleenkin kävi Erikson-lesken luona ja antoi hänelle puuroa ja perunoita ja mitä hän muuten saattoi luovuttaa niukasta ruoastaan, kärsivällisesti odottaen, että vihdoinkin tulisi hetki, jolloin leski avaisi sydämmensä sanalle, jota hän tahtoi hänelle julistaa.
Lautatarhan ja niin kutsutun torin yläpuolella kulki koko Ryforsin sahan läpi leveä tie, joka, vaikk'ei ollutkaan kivillä laskettu, kuitenkin oli saanut nimen "katu" ja jonka molemmilla puolilla oli suorissa riveissä punaiseksi maalattuja työmies-asuntoja valkoisine ikkunalautoineen. Yksitoikkoista näköä, jonka nämät asunnot loivat, keskeytti kirkko, jota ympäröi kauniit istutukset ja jonka huippu näkyi kauas saaristoon. Vastapäätä kirkkoa oli sahanhoitajan asunto, joka puistoineen ja puutarhoineen oli kauniin herraskartanon näköinen. Jos jatkoi kulkuaan tämän puiston ohi, saavuttiin posti- ja sähkötoimistoon, pehtorien asunnoille j.n.e. ja viimeksi kuusien ympäröimään pappilaan, jonka toisella puolella oli avara näkö-ala lautatarhan ja lahden yli merelle, toisella puolella taas katu yksitoikkoisine työväen-asuntoineen.
Kun Gabrielle saapui kotiin oli kello jo lyönyt yhdeksän, mikä oli Robertin ja hänen tavallinen illallisaikansa täällä maalla. Hän meni huoneesensa, riisui päällysvaatteensa, seisahtui hetkeksi ikkunan ääreen katselemaan punertavaa taivasta, joka kuvastui meren pintaan ja meni sitten pitämään huolta siitä, että illallinen olisi valmiina, kunnes Robert tulisi kotiin.
Gabrielle oli tavallista kalpeampi ja koko hänen olennossaan oli jotakin hiljaista, ja tukahdettua, jota hänessä ei ennen ollut. Hän tunsikin tällä hetkellä olevansa täydellisesti tyven ja kohtaloonsa tyytyväinen. Raivoisaa mielenliikutusta, joka hänet oli vallannut, kun hän, erottuaan sisaristaan ja luovuttuaan kaikesta, mitä hän maailmassa piti arvossa, saapui tähän paikkakuntaan, jossa ihmiset ja olosuhteet heti ensi hetkestä herättivät hänessä mitä suurinta vastenmielisyyttä, oli nyt seurannut väsymys ja haluttomuus. Ja vähitellen jäykistyi hänen mielensä kokonaan jonkinmoiseen nöyrään hämmästykseen siitä, että ulkonaisten suhteiden niin kokonaan muuttuessa, hän kuitenkin oli saattanut yhä edelleen pysyä samana, — että se todellakin oli hän, joka näin julmasti riistettiin entisestä elämästään ja tuomittiin viettämään vuosikausia, ehkäpä koko loppu-ikänsä tässä luolassa, ilman mitään harrastuksia, ilman tointa, sivistymättömien työmiesten ja, mikä vielä pahempi, puoleksi sivistyneen seurapiirin keskuudessa, joka kuitenkin tahtoisi olla hänen vertaisensa ja joka tulisi vaivaamaan häntä juoruillaan, kateudellaan ja uteliaisuudellaan. Ja tässä tulevaisuuden kuvassa, joka öin päivin esiintyi hänen mielikuvitukselleen, ei Robertilla ollut tilaa muuta kuin tuomitsevana puolisona, ankarana, vaativana pappina.
Sillä mitä he tästä lähin tulisivat olemaan toisilleen? Mitenkä Robert voisi huolehtia vaimonsa tuskasta, hän, jolle tuumat uudesta vaikutuksestaan antoivat niin paljon työtä? Milloinka hänellä tulisi olemaan aikaa kuuntelemaan jotakin niin joutavaa ja vähäpätöistä kuin puolisonsa valitusta, hän, joka taisteli omia, yleviä, sisällisiä taistelujaan, joita ei Gabrielle, tuo pintapuolinen vaimo raukka, muka voinut käsittää?
Nämät katkerat ajatukset, jotka yhä enemmän eroittivat Gabriellen Robertista, vaivasivat häntä melkein lakkaamatta. Samalla tunsi hän sydämmensä syvyydellä salaisen, utelevan tulevaisuuden pelon, aavistuksen siitä, että tämä olisi vaan alku vielä vaikeampiin taisteluihin. Sillä viime aika oli hänelle esiintuonut uuden puolen Robertin luonteesta, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, nimittäin sitkeän, masentumattoman pontevuuden. Muistellessaan loppuunkulunutta vuosipuoliskoa, oli Robert hänen mielestään melkein kuin vieras henkilö, jonka luonteen lujuus herätti hänessä kauhun tunteen. Mitenkä kaikki rukoukset ja kehoitukset, joita ystäviltä ja suosijoilta tulvaili hänen puolestaan, vaikutuksetta olivat kohdanneet hänen hurjaa päätöstään mistä hinnasta tahansa ja niin pian kuin mahdollista päästä pois Tukholmasta! Mitenkä ankarana ja järkähtämättömänä hän oli esiintynyt tehtyään tämän päätöksen, hän, joka muulloin saattoi olla helläsydämmisyyteen asti lempeä ja myöntyväinen! Gabrielle oli nyt oppinut tuntemaan uuden Robertin, jota hän pelkäsi.
Puoli kymmenen ajoissa tuli Robert kotiin. Hän nyykäytti ystävällisesti päätään vaimolleen ja istahti heti, laskettuaan luotaan hattunsa ja keppinsä, illallispöytään, jossa Gabrielle jo kaatoi teetä.
"Olet väsynyt, Robert", sanoi Gabrielle ystävällisesti, ojentaessaan hänelle teekupin.
"Saatan olla … ehkäpä kyllä", vastasi Robert hajamielisesti.
Gabrielle tarjosi hänelle nyt sokuria ja kermaa; hänen tapansa oli ystävällinen ja huolta pitävä, vaikka vähän kylmä. Hänen ylpeässä luonteessaan ei ollut rahtuakaan halpamielisyyden aseesta: pahasta tuulesta. Vaikeat taistelut, katkeran raivonsa kätki hän yksinäisiksi hetkikseen; koska hän kerran oli suostunut seuraamaan Robertia tänne, oli hän lujasti päättänyt täyttää velvollisuutensa ja, niin paljon kuin hänen voimassaan oli, tehdä heidän elämänsä täällä maaseudulla siedettäväksi.
Melkein keskeyttämättömän hiljaisuuden vallitessa joivat he teensä. Gabrielle huomasi, että oli jotakin, joka teki Robertin alakuloiseksi, mutta hänellä ei ollut halua kysyä syytä siihen.
Lopetettuaan syömisen, istui Robert vielä hetken, pää käden nojassa ja tuijotti avoimista verannan ovista merelle. Vihdoin hän nousi ja lausui odottamatta ja harvinaisen kiivaasti:
"Täällä ei ole helppoa olla sielunpaimenena! Kansa on henkiseen elämäänsä nähden suoraan sanoen hajonnut puolueisiin. Waldenströmiläisiä, pietistejä, vapaauskoisia, goodtemplareja, — täällä on murtumisen aika, joka saattaa Herran palvelijan pelkäämään sitä laittomuuden henkeä, joka astuu voimaan!"
Sitten lisäsi hän tyvenemmin, ikäänkuin hän olisi katunut kiivauttaan:
"Mutta Jumalan avulla hajonneet lampaat toki vielä tulevat kokoontumaan paimenensa ympärille. Minuun vaan niin sanomattomasti koskee, että se, joka kuitenkin ihmisessä on ylevintä ja parasta, nimittäin usko, aikaan saattaa riitaa ja eripuraisuutta."
Gabrielle ei vastannut; hän vaan kumartui syvälle teekyökin yli kätkeäkseen ivallista hymyä, joka nousi hänen huulilleen. "Nyt jo epäilyksiä ja vaikeuksia", mietti hän, "ehkäpä täälläkin tulee yhtä vaikeata olla sielunhoitajana kuin Tukholmassa oli…"
Robert katsahti äkkiä Gabrielleen, jonka äänettömyys teki häneen epämiellyttävän kolean vaikutuksen. Hänen tarkka silmänsä huomasi heti hymyilyn, jota Gabrielle koetti salata, ja hän ymmärsi heti sen merkityksen.
"Ei enää sanaakaan siitä", päätti hän ja sydämmensä värisi saamastaan haavasta.
Vaan hän ei ollut huomaavinaankaan epäsointua, joka oli hänen korvaansa kohdannut; hän vaan pari kertaa kädellään pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin poistaakseen tuskallisia ajatuksia, sanoi lyhyesti hyvää yötä Gabriellelle ja meni sitten omaan huoneesensa ajattelemaan seuraavan päivän saarnaa.