VIII.
Jos Ryfors viikon työpäivien kuluessa oli tarjonnut vilkkaan ja levottoman näön, vallitsi siellä sunnuntai-aamusin sitä suurempi hiljaisuus. Syvä, rauhallinen sunnuntailepo kuvautui koko lahdessa, jonka sinisen veden viileät aamutuulet saattoivat keveästi värähtelemään. Auringon kultaama kevät-ilma valaisi vaaleankellerviä tapulia lautatarhassa, jossa kaikki tavalliset äänet, lautojen kumina, kun läjääjät heittivät ne alas, höyrypillin vihellys, sahan vinkuminen olivat ikäänkuin uinahtaneet aamun juhlarauhaan. Sahalla oli kaikkialla puhdasta ja siistiä; portaat työväen asunnoissa olivat vasta pestyt ja koristetut havuilla, kaikki, niin suuret kuin pienetkin, olivat pukeutuneet juhlapukuihin ja pehtorin asunnon edustalla, joka oli kappaleen matkan päässä tehtaan hoitajan talosta, käveli pehtori Stork, paitahihasillaan ja vihreät, kirjaellut tohvelit jalassaan, edestakaisin piippua poltellen.
Nyt alkoivat kirkon kellot soida ja kutsuivat kansaa jumalanpalvelukseen. Kirkkaassa ilmassa kaikui juhlallinen soitto, joka, kauas, lahdelle päin aina saaristoon asti, missä tiirojen ja lokkien siivet kimaltelivat auringon paisteessa, vei mukanaan tuulahduksia sunnuntai-runollisuudesta, joka viikon raskaan ja orjallisen työn jälkeen herätti koko sahalla omituisen rauhallisen mieli-alan.
Vähitellen kansa kokoontui kirkkoon. Siellä täällä näkyi yksinäisiä ukkoja tahi eukkoja virsikirjoineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen, mutta tavallisesti tultiin perheittäin, isä, äiti ja lapset, kaikki yhdessä. Daniel, jolla oli yllään juhlapuku, pitkä takki, paidan kaulus, kaulaliina koruneuloineen ja paras valetukkansa, vaaleanruskea ja virttynyt sekin, vaikk'ei niin koinsyömä kuin arkitukka, oli toveriksi kirkkomatkalle hankkinut itselleen laudanläjääjä Johansonin, keskikokoisen, tanakan miehen, jolla oli poskiparta, ahavoittuneet kasvot, jotka muistuttivat rantalaivuria, ja vaaleansiniset, ankarat silmät, joiden katsetta ei ollut hyvä kohdata, kun laudanläjääjä oli pahalla tuulella, tahi oli juonut liiaksi. Daniel koetti saada Johansonia käännetyksi ja matkalla kirkkoon puhui hän lakkaamatta, viittasi raamatun lauseisin ja kertoi, — olisi ollut mahdotonta laskea monennenko kerran — mitenkä hänen oma käännytyksensä oli tapahtunut. Mutta Johanson vaan pudisti surullisena päätään. Hänen mielestään tuo ei ollut häntä varten, halua hänellä kyllä oli, hän ikävöi kauheasti päästäkseen entisestä elämästään juoppoudessa, kiroilemisessa ja irstaisuudessa, mutta oli niin kovin mutkikasta päästä oikealle tielle. Rukoilla hän ei laisinkaan voinut niinkuin hän olisi tahtonut. Jos hän joskus koetti omin päin saada kokoon rukousta, tuli siitä perin hullua, ja vaikka hän aamuin illoin tutkisteli raamattuaan, ei hän sittenkään voinut oppia ulkoa ainoatakaan lausetta, sitten käyttääkseen sitä puheessaan niinkuin Daniel teki. Mutta Daniel vakuutti hänelle, ett'ei pelastus riippunut siitä, hänen tulisi vaan olla alallaan ja ottaa vastaan, eikä koettaa itse mitään omistaa.
"Katso, tahdon itse ruokkia lampaani", sanoo Herra, huomaappas, Hän sanoo "katso" — "katso", sanoo Hän…
Danielilla oli tapana, kertoessaan raamatunlauseita, aina panna korko jollekin erityiselle sanalle; kuulija ei ymmärtänyt mitä hän sillä tarkoitti ja luultavaa on, ettei hän aina itsekään ole osannut antaa siihen tyydyttävää selitystä, mutta tämä yksityisten sanojen esiin korottaminen loi hänen puheesensa salaperäisen voiman, joka teki syvän vaikutuksen sekä häneen itseensä että hänen kuulijoihinsa.
Kun kellot olivat lakanneet soimasta, kansa asettunut paikoilleen ja ukot ja eukot avanneet virsikirjansa ja asettaneet lasisilmät nenälleen, kaikui lehteriltä aamuvirren säveleet. Alttarin yläpuolella olevan maalatun peräikkunan kautta tunkeutui päivän paiste ja levitti miellyttävän valon pieneen kirkkoon, jonka holvia nyt täytti mitä erilaisimmat äänet, vanhat ja riutuneet, nuoret ja voimakkaat sekaisin, jotka kaikki, kukin tavallaan tahtoivat ottaa osaa kiitos-lauluun.
Seurakunta, joka tänään oli saapunut, ei kuitenkaan ollut lukuisa; se täytti tuskin neljännen osan kirkosta. Suuri osa Ryforsin työmiehistä ei nimittäin koskaan ottanut osaa jumalanpalvelukseen. Waldenströmiläisillä oli oma huoneustonsa, jonka itse olivat rakentaneet ja jossa he viettivät jumalanpalveluksensa; niin kutsutut heränneet epäilivät uutta pastoria, jota heidän veljensä Tukholmassa olivat kuvanneet uskottomassa tilassa olevaksi papiksi, ja goodtemplarit taas vaan ani harvoin astuivat kirkon sisäpuolelle. Sitä paitsi oli täällä useita, jotka eivät kuuluneet mihinkään hengelliseen elikkä maalliseen puolueesen, vaan jotka elivät juopumuksessa ja säädyttömyydessä ja jotka kernaammin viettivät sunnuntainsa muulla kuin saarnalla ja virren-veisuulla.
Ensimmäisessä penkissä sillä puolella, missä naisten paikat olivat, istui Gabrielle ja hänen vieressään rouva Stork ja faktori Jansonin rouva. Gabrielle oli puettu hyvin yksinkertaisesti; hänen tumma kastorhattunsa, jonka ainoana koristeena oli nauha, erosi silmään pistävästi naapurien sulkatöyhdöillä ja nauharuusuilla koristetuista hatuista, mutta siitä huolimatta oli hän koko jumalanpalveluksen kestäessä uteliaitten katseitten esineenä ja herätti monessa ennen tyytyväisessä mielessä tuskallisen ihmettelyn siitä, eivätkö sulkatöyhdöt ja kukat todellakaan enää olleet muodissa Tukholmassa?
Heti kun ensimmäinen virsi oli laulettu, tuli kolme naista varovaisesti hiipien käytävää pitkin ja istuivat sitten penkkiin, joka oli Gabriellen takana.
"Rouva Aurell ja neidit Aurell", kuiskasi rouva Stork, joka piti velvollisuutenaan ilmoittaa Gabriellelle kaikkien etevämpien henkilöiden tuloa.
Gabrielle loi välinpitämättömän katseen olkapäänsä yli; hänen takanaan istui pieni, lihavanpuoleinen rouva, joka tuuheassa pitsiviitassaan ja pienine, pyöreine kasvoineen, joista loisti suuret, lempeät, lapsen silmät, suuresti muistutti kanarialintua, joka istuu höyheniään pörröttäen. Hänen toisella puolellaan istui kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat niin hänen ja toistensa näköiset, ettei hetkeäkään olisi voinut epäillä, etteivät he olleet hänen tyttärensä ja sisarukset. Molemmat olivat jotenkin lihavia, molemmilla oli pyöreät posket ja suuret, lempeät silmät ja molemmat punastuivat pienimmästäkin mielenliikutuksesta. Nähdessään Gabriellen, kääntyivät he äkkiä toistensa puoleen ja kuiskasivat jotakin, mikä, huulien liikkeestä päättäen, oli aivan samaa, ja kun Gabrielle silloin kääntyi ja kohtasi heidän ihailevat katseensa, punastuivat molemmat ihan korvia myöten.
Robert saarnasi tänään toisen kerran Ryforsin kappelissa. Kun hän nyt seisoi saarnatuolissa ja, johdatukseksi luettuaan muutamia värssyjä raamatusta, loi pikaisen katseen puolityhjään kirkkoon, valtasi hänet kylmyys, kykenemättömyys käsittelemään ainettaan, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän, joka oli tottunut olemaan yhtämielisen, ihailevan seurakunnan ympäröimänä, joka oli tottunut ikäänkuin kädessään pitämään satojen liikutettujen sydänten tunne-kieliä ja mielin määrin saattamaan niitä väräjämään, hän tunsi tällä hetkellä olevansa ilman perustusta ja pohjaa, turhaan haparoiden sitä yhteyttä itsensä ja kuulijainsa välillä, mikä oli tullut hänelle välttämättömäksi saadakseen hyvää saarnaa aikaan.
Turhaan hän koetti vuodattaa puheesensa lämpöä. Hän puhui, koska hänen täytyi sitä tehdä ja hänen suuri taitonsa puhua vakaasti pelasti hänet joutumasta hämilleen, vaan hän kuuli lakkaamatta oman äänensä yksitoikkoisen, tunnottoman kai'un ja hän, jonka sanat muulloin olivat kohdanneet kuulijoita sähkökipinän tavoin, hänestä tuntui nyt kuin olisivat ne raskaina, nukuttavina sadepisaroina pudonneet jo ennestään puolinukkuvaan seurakuntaan. Ei edes äkkinäinen leimahdus hänen tavallisesta kaunopuheliaisuudestaankaan tehnyt minkäänmoista vaikutusta; hän tunsi, ett'ei tämä yksinkertainen seurakunta ymmärtänyt kaunista runollista kieltä, filosoofillis-uskonnollisia tutkistelemuksia, jotka niin vastustelemattomasti olivat lumonneet entistä kuulijakuntaansa.
Ja tähän hän kuitenkin oli toivonut ja halunnut. Täällä ei häntä ympäröinyt naisten jumaloiminen, joka häntä niin suuresti oli rasittanut, täällä ei ollut kiusauksia ylpeyteen ja turhamielisyyteen. Täällä, tämän teeskentelemättömän kansan keskuudessa, saattoi hän tuntea itsensä niin häiritsemättömäksi, niin vapaaksi kaikesta ihmisellisyydestä kuin olisi hän seisonut puhumassa yksinään Jumalan kasvojen edessä. Täällä häntä kohtasi mitä runsaimmassa määrässä alhaisuus, huomaamattomuus, itsensä kieltäminen, jota hän oli ikävöinyt. Ja täällä, juuri täällä, hänen kielensä tuli kankeaksi, sydämmensä kylmäksi…
Synkän epätoivon tunne valtasi hänet, kun hän lopetettuaan saarnan kumartui alas rukoilemaan. Ilmoitettiinko hänelle tällä hetkellä peloittava elinkysymys. Olisiko tuo ihmisten ylistys, jota hän niin syvästi oli halveksinut, todellakin ollut kiihoitus, jota hän tarvitsi voidakseen saarnata niinkuin hän oli sitä tehnyt? Häntä värisytti tuo ajatus, joka salaman tavoin syntyi hänen sielussaan ja silmänräpäykseksi valaisi tuntemattomia syvyyksiä, joihin hän ei tähän asti ollut uskaltanut katsoakaan.
Jumalanpalveluksen loputtua ja virren viimeisten sävelten vaiettua, alkoi seurakunta lähteä pois; ani harvat ainoastaan jäivät kuuntelemaan pitkiä kuulutuksia huutokaupoista y.m., joita Robert luki saarnatuolista. Daniel ja Johanson seisoivat käytävällä, hattu kädessä ja kuuntelivat velvollisuuden mukaisesti, mutta kun kuulutus tuli liian pitkäksi, hiipivät hekin ulos kirkonmäelle.
"Noh, mitä siitä pidettiin", kysyi Johanson, kun olivat päässeet ulos.
Daniel sylkäsi ja käpristi silmäkulmiaan niin että hänen otsansa oli tavallista enemmän äskettäin kynnetyn pellon kaltainen.
"Yksi on totuus, yksi on rakkaus ja yksi on usko", vastasi hän, "sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta kas uskoa, sitä ei hänellä sentään ole. Mutta löytyy monta tietä, jotka vievät siihen ja sen mukaan kuin minä voin nähdä on hän ollut jo kauan matkalla. Ja niinkuin on kirjoitettu Esaiaksen 35 luvun 8 värsyssä: 'Siinä myös pitää matka ja tie oleman, joka pitää pyhäksi tieksi kutsuttaman, ettei kenkään saastainen sitä vaeltaisi, ja se pitää heidän edessään oleman, jota käydään, niin ett'ei tyhmäkään eksy.' Hän sanoo tyhmäkään — tyhmäkään hän sanoo. Mutta perillä tämä ei vielä ole."
Robert ja Gabrielle lähtivät kirkosta toistensa seurassa. Gabrielle keskeytti aina väliin kotimatkalla vallitsevaa hiljaisuutta, tehden pilkallisia muistutuksia seurakunnasta, niinkutsuttujen säätyläisten esiintymistavasta ja puvuista, mutta Robert oli koko ajan ääneti ja hajamielinen. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi tarvetta saada avomielisesti puhella jonkun kanssa, tarve, joka katkerammin kuin milloinkaan ennen saattoi hänet tuntemaan vaimonsa ja hänen välillä olevaa yhtämielisyyden puutetta. Yksimielisyys, johon hän, jos kohta omasta vapaasta tahdostaan, kuitenkin niin äkkiä ja valmistumatta oli tullut siirretyksi, täytti hänet halulla saada avata sydäntään. Vaikeus paljastaa oma itsensä tekee aina niin hillitsemättömäksi umpimieliset luonteet ja väliin saattaa heidät puhkeamaan valitukseen, joka kuulijan mielestä on liioiteltu, kosk'ei hän voi aavistaa ett'ei siinä ilmaannu ainoastaan hetken tuska, vaan vuosikausia kestäneet, salatut kärsimykset. Vaan Robert ei voinut sanoa mitään; pilkallinen hymy Gabriellen huulilla laimensi hänet. Hän tiesi, että jos hän vaan viittaisikin levottomuuden ja epäilyksen tunteisiin, jotka hänen uusi vaikutus-alansa hänessä herätti, Gabrielle heti voittoriemussa vastasi hänelle: "johan minä sen sanoin, että sinä et tulisi viihtymään täällä sen paremmin", ja sellaisen vastauksen paljas mahdollisuus saattoi hänet yhä syvemmin ja syvemmin sulkeutumaan omaan itseensä.
Saavuttuaan kotiin, saivat he vieraakseen tehtaanlääkärin tohtori Sandin'in, johonka he joitakuita päiviä sitten olivat tutustuneet. Kun hän ei näyttänyt aikovankaan mennä pois, vaikka päivällisaika oli jo käsissä, vaan istui huolettomana jutellen, kysyi Gabrielle eikö hän tahtoisi syödä päivällistä heidän kanssaan, johon kysymykseen tohtori nähtävällä tyytyväisyydellä vastasi myöntyvästi.
Tohtori Sandin oli keskikokoinen, tanakka nuori mies, jonka silmät olivat siniset, hipiä heleän valkoinen ja käytti lasisilmiä. Koko hänen olennossaan oli jotakin naisellista, hän puhui paljon ja innokkaasti ja punastui niinkuin nuori tyttö, mutta hänen sukkelat vastauksensa ja vilkkaat silmänsä estivät hänet näyttämästä veltolta ja tekivät hänet miellyttäväksi henkilöksi. Sahalla hän olikin hyvin kansan mieleen, kaikki hänestä pitivät, miehet ja naiset, köyhät ja rikkaat ja yleensä tunnustettu totuus olikin, ett'ei seuraelämässä voitu saada aikaan mitään hauskaa ja onnistunutta, ell'ei tohtori Sandin ollut mukana.
Gabrielleä hän näytti suuresti huvittavan. Tämä ei pitkiin aikoihin ollut nauranut niin makeasti, kuin nyt kuullessaan tohtorin kuvauksia seudun oloista, rouvien keskinäisistä arvoriidoista, ruokakauppias Bångin voimattomista ponnistuksista päästä mukaan seura-elämään, uteliaisuudesta ja levottomuudesta, joka täytti kaikkein mielet, kun jotkut pidot olivat tulossa j.n.e.
"Mutta eikö heillä todellakaan ole minkäänmoisia ylevämpiä pyrintöjä täällä?" kysäsi Gabrielle yhä nauraen.
"Ei minkäänmoisia, ei kerrassaan minkäänmoisia. Tätä nykyä en tiedä mitään korkeampaa kuin rouva Bång'in viimeisen kotiopettajattaren, hän nimittäin vaihtaa kotiopettajattaria noin joka toinen kuukausi, ja rouva Stork'in kahvikestit huomenna. Mutta nepä ovatkin mitä suurimmassa määrässä huvittavat … voitte olla varma siitä, että nyt kuiskataan ja kysellään jokaisen talon nurkalla: 'oletko kutsuttu Stork'ille?' 'En, sitä en ole…' 'Sepä on kummallista, ja Petterson'itkin ovat kutsutut.' 'Ovatko Petterson'it kutsutut, jotka eivät milloinkaan ennen ole käyneet siellä, se on omituista' j.n.e."
"Ehkäpä minä sitten jatkan samaan tapaan", sanoi Gabrielle hymyillen, "teitä on tietysti myöskin kutsuttu huomiseksi?"
"Tuosta näette mitenkä se tarttuu", vastasi tohtori nauraen, "uskomatonta on miten virkeitä bakterioita Ryforsilaisella laverruksella on. Sitten on vielä eräs seikka, joka on hyvin kallis-arvoinen muistiinpano Ryfors'in aikakirjoissa. Kaikilla ihmisillä täällä on nimittäin tapana kalvaa joitakuita määrättyjä, salaperäisiä henkilöitä, joita kutsutaan Ryforsilaisiksi. Keitä nuo raukat oikeastaan ovat joilla 'ei milloinkaan ole hienotunteisuutta eikä ihmis-älyä', jotka 'eivät milloinkaan tiedä kuinka tulee käyttäytyä oikein sivistyneissä piireissä' j.n.e. sitä ei kukaan vielä milloinkaan ole voinut saada selville, mutta saattepa itse kuulla, ett'ette voi olla montakaan minuuttia jossain seurassa, ilman ett'ei tuo salainen syntipukki, jota kutsutaan Ryforsilaiseksi tule esille ja saa nuhteita. Mutta mitä te kysyittekään? Olenko minä huomenna Stork'illa? Pyydetty minua tosin on, vaan en voi sinne talla, ikävä kyllä, minun täytyy huomenna lähteä sairaan luo, enkä tule takaisin ennenkuin ylihuomenna."
"Sepä oli kovin ikävää", vastasi Gabrielle, pettyneen toivomuksen kuvastuessa kasvoillaan. "Minä jo itsekseni iloitsin siitä, että saisin teistä seuraa noihin kesteihin, jotka, totta puhuen, eivät minua laisinkaan miellytä."
Tohtori ei vastannut; hän kohotti vaan olkapäitään, hymyili hieman ja katsoi ulos ikkunasta. Heti kun hän ensi kerran tapasi Gabriellen, oli tämän kauniit kasvot ja teeskentelemätön olento hurmanneet hänen ja Gabriellen avomielinen tunnustus, että hän tulisi häntä kaipaamaan huomenna, synnytti tohtorissa mielenliikutuksen, jota hän ei voinut salata itseltään. "Hän on ihastuttavin olento, minkä milloinkaan olen nähnyt", ajatteli hän, vastaukseksi Gabriellen kysymykseen, tahtoiko hän enemmän lientä, ojentaen hänelle lautasensa.
Syötyään päivällistä ja juotuaan kahvia kuistilla, istuutui tohtori Gabriellen pyynnöstä pianon ääreen hetken laulaakseen ja soittaakseen. Hänellä oli kaunis ääni ja erinomaisia soitannollisia taipumuksia, ja hänen esityksessään oli lämpöä ja hellyyttä, jota ei olisi voinut odottaa suopealta tohtorilta. Hänen istuessaan pianon ääressä, katosikin kokonaan vieno, vähän naisellinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan, kun hän otti osaa naisten kahvikesteihin ja juoruihin; oli ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tulleet tummemmiksi, tunteensa syvemmäksi, vartalonsa pontevammaksi laulun kestäessä; oli kuin soitto olisi herättänyt hänessä runollisen voiman, jota hänellä ei muulloin ollut.
Gabrielle oli ihastunut. Hän puoleksi makasi lepotuolissa kuistin oven edessä katsellen merelle, ihanain sävelten tuuditellessa häntä surullisiin ja samalla kuitenkin suloisiin unelmiin. Robert oli äskettäin jättänyt hänet mennäkseen puhumaan rukoushuoneesen, joka oli vähän matkan päässä sieltä, mutta hänen synkät, väsyneet kasvonpiirteensä esiintyivät lakkaamatta Gabriellen mielikuvitukselle ja alakuloisuus, joka siitä asti, kun he saapuivat Ryfors'iin, oli tehnyt hänet kovaksi ja välinpitämättömäksi, tuli soiton vaikutuksesta. Hänessä heräsi äkkinäinen katumus siitä mitä oli tapahtunut ja heidän ensimmäisen rakkautensa palava kaipuu. Useita kertoja kätki hän kasvonsa nenäliinaansa, ja kun tohtori lopetti ja Gabrielle hymyillen kääntyi hänen puoleensa, kiittäen häntä, huomasi tämä, että hän oli itkenyt.
"No. ettekö te itsekin laula?" kysyi tohtori, joka, astuttuaan pois pianon luota, ei suinkaan pitänyt tunteellisista mieli-aloista.
"Minäkö? en suinkaan", huudahti Gabrielle peljästyneenä, "en rohkenisi laulaa ainoatakaan säveltä teidän kuullenne!"
"Siis te kuitenkin laulatte. Silloin ei mikään auta, tulkaa vaan niin koetamme!"
Sanottuaan sen, otti hän luontevasti Gabrielleä kädestä ja veti hänet, kaikesta vastarinnasta huolimatta, pianon luo.
Gabrielle oli niin ujo ja pelkäsi niin, että sydän sykki ja hän tuskin saattoi saada ääntäkään kurkustaan. Vaan tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan: hän pakoitti Gabriellen hakemaan esille duetin ja niin he alkoivat laulaa, Gabrielle heikolla, vapisevalla äänellä, joka kuitenkin vahvistui, kun hän tunsi miten lujasti ja tasaisesti tohtorin vahva tenori häntä tuki.
"Kas niin, sehän kävi oikeen hyvin!" huudahti hän heidän lopetettuaan. "Teillä on kaunis ääni, kun vaan laulatte selvään. Nyt laulamme tämän vielä kerran."
Niin he lauloivat pari tuntia, duetti toisensa jälkeen tuli esille ja Gabrielle esitti muutamia soololaulujakin, kunnes tohtori vihdoin nousi ja heitti jäähyväiset, mennäkseen katsomaan erästä sairasta.
"Ja te, joka sanoitte, ett'ei Ryforsissa ollut minkäänmoisia ylevämpiä harrastuksia", lausui Gabrielle. "Entäs teidän laulunne?"
"Niin, nähkääs se ei oikeastaan olekaan mikään kotimainen Ryforssin tuote. Se on muukalainen, joka kyllä aina väliin voi olla hyvä olemassa, kun juoruista ja häväistysjutuista on vähän puutetta, mutta jos minä vaan osaisin laulaa, enkä olisi niin taitava juoruilemisessa ja uutisten hankkimisessa kuin todellakin olen, niin en olisi suuressakaan suosiossa."
Gabrielle nauroi, tohtori otti hattunsa, kiitti hauskasta päivästä, puristi hänen kättään ja juoksi sitten laulaen alas portaita ja ulos kadulle.
Jäätyään yksin heittäytyi Gabrielle. lepotuoliin ja istui pitkän aikaa liikkumatta, tuijottaen eteensä. Soitto oli hänessä herättänyt kiihkeän, liikutetun mieli-alan. Erästä tohtorin laulamaa laulua hän ei ollut kuullut kihlaus-ajastaan asti, ja nuo sanat, tuo sävel, joihin niin monta suloista muistoa oli kätkettynä, olivat loihtineet esiin muinaisia muistoja ja synnyttäneet hänessä sanomattoman halun saada nähdä Robertin, sellaisena kuin hän silloin oli, voida itse tuntea samalla tavalla kuin silloin. Oi, kumpuhan hän ei viipyisi poissa, jospahan hän tulisi kotiin nyt juuri jolloin Gabriellen mielestä vanha rakkaus, jonka hän syvästi surren luuli sammuneen, jälleen leimahti ilmi tuleen!
Hän nousi ja rupesi käymään edestakaisin kuistin lattialla, aina väliin puiden välistä katsellen, eikö Robertia jo näkyisi. Mielikuvituksessaan näki hän lakkaamatta puolisonsa kauniit, vakavat kasvonpiirteet; hän halusi saada kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskata: "anna minulle anteeksi, unohda itsekkäisyyteni, vaatimukseni, rakasta minua, niinkuin ennen, sinä olet kuitenkin paras, ainoa mitä minulla on!"
Minkätähden hän viipyi niin kauan? Kello oli jo yli yhdeksän, eikä hän vieläkään tullut. Ikävöiminen, joka oli hänet vallannut muuttui vähitellen tuskalliseksi levottomuudeksi. Miks'ei hän jo tullut? Oliko jotakin tapahtunut, eikö hän milloinkaan enää saisi nähdä Robertia?
Vihdoinkin hän näki hänen tulevan katua pitkin ja menevän metsään, joka ympäröi heidän asuntoaan. Hän huokasi huojennuksesta ja painoi kättään sydäntään vastaan. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli juosta Robertia vastaan ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta hän ei sitä täyttänytkään, vaan seisoi liikkumattomana kuistilla odottamassa.
Hitain askelin nousi Robert kuistin portaita; katsomatta Gabrielleen nyykäytti hän hajamielisenä päätään, ripusti hattunsa naulaan ja meni saliin. Hänen kasvoillaan oli raskas, melkeimpä karkea ilme; hän ei ollut rakastava puoliso, jota Gabrielle sykkivin sydämmin oli odottanut, hän oli vakava, mietiskelevä pappi, jonka sydämmessä ei luultavasti ainoakaan niistä tunteista, jotka hänen vaimonsa sydämmessä, saavuttaisi vastausta.
Gabrielle jäi liikkumattomana seisomaan ja katseli Robertia. Koko se hellyyden tulva, mikä äskettäin oli hänet vallannut, laskeutui silmänräpäyksessä mitättömäksi. Hän ymmärsi, että Robert tällä hetkellä oli niin vieras romanttisuudelle ja rakkaudelle, että hän luultavasti olisi vastenmielisyydellä kohdannut jokaista sen ilmausta. Katkera hymy nousi hänen huulilleen ja hän käänsi äkkiä pois päänsä salatakseen kyyneleitä, joita hän ei voinut hillitä.
Sitten meni hän saliin järjestämään illallista, jonka he ääneti söivät, kumpikin mietteisiinsä vaipuneena: Robert papillisiin huoliinsa, Gabrielle surren halveksittuja tunteitaan, hyljättyä rakkauttaan.