IX.
Heti pastorin asunnon vieressä, ainoastaan tiheän kuusikon eroittamana siitä, oli pehtori Storkin asunto. Se oli harmaaksi maalattu kaksikerroksinen talo, jota ympäröi kukkalavat ja puutarha. Kun oli menty ylös portaita, saavuttiin etehisen katitta ensiksi suureen, valoisaan, harvoilla huonekaluilla varustettuun saliin, ja sen jälkeen vierashuoneeseen, joka suuruuteensa nähden myöskin näytti tyhjältä. Vanhanaikuinen, pitkä sohva oli vinossa eräässä nurkassa, sen takana ammotti suuri, autio soppi. Hyllyllä toisessa nurkassa oli kukkamalja, joka oli täynnä punaisiksi ja vihreiksi maalattuja ruokoja, ja paljailla, vaaleilla seinillä riippui kaksi palmunlehteä nauharuusuineen. Nämät pienet, uudenaikaiset laitokset, jotka eivät oikein soveltuneet huoneitten ja kalustuksen vanhan-aikaiseen ulkomuotoon, oli Liina Stork, talon tytär tehnyt. Mutta joll'ei Liina onnistunut kodin kaunistamisessa, niin osotti hän sen sijaan sitä suurempaa taitavuutta hoitaessaan sitä halvalla ja käytännöllisellä tavalla. Tällä kertaa oli hän juuri salissa kattamassa kahvipöytää vieraille, joita odotettiin kello kuusi.
Avoimen, ikkunan edessä seisoi rouva Stork paidanhihasillaan ja hieroi tahroja läningistä, jonka hän aikoi ottaa ylleen illalla. Hän oli pitkä ja laiha, kasvonsa olivat ystävälliset, mutta synkkämieliset. Hän näkikin kaikki asiat ja olot mitä synkimmässä valossa, huokasi paljon ja kertoi mielellään onnettomuuksista ja tapaturmista.
"Kun Sofi nyt vaan ei polttaisi kastinta pohjaan tän'iltana!" sanoi hän, pitäessään röijyään päivää kohti tarkastellakseen sitä, "kun tahtois saada kaikki mitä parhaiten, tapahtuu usein, että saa kaikki mitä huonointen."
"Voit olla huoleti, äiti", vastasi Liina lyhyesti, "kyllä minä pidän huolta siitä, ett'ei kastin pala pohjaan."
"Toivoisin vaan, että nämät pidot jo olisivat ohi", jatkoi rouva Stork, "ei ole suinkaan hauskaa ottaa vastaan ihmisiä, joista tietää, että he halveksivat jok'ainoata murusta, minkä heille tarjoaa."
"Joka sen tekee, voi olla tulematta", vastasi Liina, tarmokkaasti asettaen lusikat teevadeille ja nostaen tuolit pöydän ympärille.
"Kas noin!" lausui rouva Stork, huo'aten syvään, "tuopa vasta oli hauskaa — mitenkä tuo on tapahtunut? Läningistä puuttuu nappi … kun kerran rupeaa olemaan vastaista, niin kyllä sitä on riittämään asti … mitenkä minä nyt tulen valmiiksi, ja mistä minä saan napin?… Liina, juoksehan hakemaan … ei, taitaa olla paras, että menen itse, ett'ei taas tule mitään onnettomuutta kahvipöydälle… Mutta mitä tämä on?" jatkoi hän, huo'aten uudestaan, kun hän mennessään makuuhuoneesen löysi pienen kääryn tuolilta ja osotti sitä Liinalle.
"Se on minun", ilmoitti tämä, "mutta ei siinä ole mitään onnettomuutta, se on vaan nauha, jonka ostin kauppias Bångilta."
"Vai niin", vastasi rouva Stork nöyrästi ja asetti kääryn tuolille ja meni sitten makuuhuoneeseen ompelemaan nappia läninkiinsä ja pukeutumaan.
Sekä rouva että Liina tulivat kuitenkin, edellisen onnettomuuden ennustuksista huolimatta, niin varhain valmiiksi, että saivat odottaa vieraitaan melkein neljännestunnin, mikä antoi rouva Storkille aihetta tuumimaan, liekö Liina kutsuessaan vieraita sanonut väärän päivän, koska he viipyivät niin kauan?
"Niin, taikka ehkä kaikki kolmekymmentä ovat sairastuneet", vastasi
Liina lyhyesti.
Vihdoinkin syntyi etehisessä liikettä, ja heti sen jälkeen astui rouva Kernell Styrkön sahalta vierashuoneesen. Hänen jälkeensä tulivat, ainoastaan muutaman minuutin väliajalla, muutkin vieraat, läheisten sahojen hoitajain rouvat, rouva Berger kaupungista lapsineen ja koti-opettajattarineen, kaksi kansakoulu-opettajaa, rouva Aurell tyttärineen y.m. Nämät olivat naiskutsut, joissa ainoastaan muutamat harvat, valitut herrat, niinkuin tohtori Sandin, saivat olla mukana. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin Storkin perheen eri äänenvivahduksilla lausuttua: "hyvää päivää, tervetuloa, olkaa hyvä ja istukaa!"
Niinpian kuin seurassa vallitseva ensimmäinen jäykkyys oli haihtunut ja rouvat, kursailtuaan hetkisen keskenään, mikä saattoi rouva Storkin pari kertaa huokaamaan, olivat istuutuneet sohvaan ja tuoleille, ylt'ympäri, syntyi vilkas keskustelu, joka jatkui kunnes Gabrielle saapui, jolloin koko seura äkkiä vaikeni ja kaikki läsnäolijat loivat katseensa tulijaan.
Gabrielle raukka ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kömpelöksi ja kykenemättömäksi kuin näiden vieraiden ihmisten keskuudessa, jotka, vapaasti ja iloisesti keskustellen toistensa kanssa, heti hänen astuessaan huoneesen muuttuivat jäykiksi ja harvapuheisiksi. Rouvat Berger ja Kernell nousivat heti sohvasta ja astuivat syrjään luoden epäluuloisia katseita vastatulleeseen.
Ei emäntäkään millään tavalla edistänyt tilan parantamista; tervehdittyään Gabrielleä ja pari kertaa toistettuaan: "hyvin tervetullut", asettui hän keskelle lattiaa ja esitteli kaikki vieraansa, huokasi, sanoi vääriä nimiä, korjasi ne ja huokasi vieläkin syvempään. Koko tämän ajan vallitsi huoneessa mitä täydellisin kuolonhiljaisuus, joka teki tuon pitkäveteisen, ikävän toimituksen peloittavan juhlalliseksi.
Heti kun esitteleminen oli ohitse, kiiruhti rouva Stork saliin, vakuutettuna siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut kahville, koskei Liina tullut ilmoittamaan hänelle, että se oli tuotu sisään, ja niin jäi Gabrielle istumaan aivan yksin, ilman että kukaan vieraista koettikaan puhella hänen kanssaan. Ei kenenkään päähän edes pistänytkään, että hän saattoi tuntea itsensä ujoksi ja hyljätyksi, päinvastoin, kaikki pitivät ylpeytenä jäykkyyttä, jolla hän peitti vastenmieliset tunteensa, ja koko huoneen läpi kulki ikäänkuin salainen päätös, ett'ei kukaan tunkeutuisi hänen päälleen, että tuo ylhäinen tukholmalainen nainen saisi nähdä, että täälläkin oltiin hienotunteisia j.n.e.
Onneksi toki rouva Stork keskeytti raskaan mielialan tullessaan sisään ilmoittamaan kahvin jo olevan, valmista. "Olkaa hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kahvia", toisti hän kerran toisensa perään kulkien ympäri huonetta vähän väliä kumartaen ja tehden kädellään kutsuvia liikkeitä.
Rouvat ja neidit nousivat nyt hitaasti ja lähestyivät ovea. Mutta tässäpä tuli äkkinäinen pysähdys; ei kukaan tahtonut ensiksi astua tuota kamalaa askelta saliin. Rouva Berger tiesi, että jos hän astuisi ensiksi, katsoisi rouva Kernell hänen tulleen ylpeäksi siitä, että hänen miehensä oli valtiopäivämies ja rouva Kernell tiesi, että jos hän sen tekisi, tulisivat Bergeriläiset sanomaan, että Kernelliläiset yhä enemmän ja enemmän ylpeilivät suurista tuloistaan. Ei kukaan muistakaan uskaltanut tunkeutua esille, vaan ahdinko tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi ja turhaan kaikuivat takaapäin rouva Storkin epätoivoisat ja maltilliset kehoitukset: "tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin!"
Vihdoinkin rouva Berger rohkaisi mielensä, tarttui rouva Kernellin käsivarteen ja sanoi, leikillisesti nauraen, ettei hän tiennyt mitään pahempaa kuin kursailemisen ja meni sitten saliin. Rouva Kernell myönsi tämän yhtä vapaalla ja leikillisellä tavalla, joka vähitellen levisikin koko seurueesen ja herätti äärettömän monta samanlaista vakuutusta ja hymyillen tehtyjä viittauksia tuohon salaperäiseen syntipukkiin "Ryforsilaiseen."
Kun kahvi oli juotu, vietiin vieraat jälleen vierashuoneesen, rouva Storkin yhä uudelleen hätäisesti kehoittaessaan: "olkaa hyvä ja käykää sisään, olkaa hyvä, ja käykää sisään." Täällä rouvat asettuivat pöydän ympärille ja ottivat esiin käsityönsä; nuoret sitä vastoin jäivät saliin, josta pian kuului naurua ja puhetta, mikä todisti ainakin heidän olevan iloisia ja vapaita.
Mutta vierashuoneessa, jonne Gabriellen arvonsa tähden täytyi jäädä, oli sen sijaan kahta jäykempää. Keskustelut olivat kyllä vilkkaita, mutta ne eivät yleensä ulottuneet muuta kuin kahteen henkilöön ja koskivat asioita ja oloja, jotka olivat Gabriellelle kerrassaan outoja ja joita ei kukaan liioin hänelle selvittänyt.
Gabriellen vieressä istui pieni, luu-kuiva, nainen, joka tuskin ollenkaan otti osaa muiden keskusteluun, ompeli vaan uutterasti koru-ompelua ja näytti ystävälliseltä ja hymyilevältä. Kun ei kukaan puhunut Gabriellen kanssa, ja hänen naapurinsa toisella puolella lakkaamatta puhuivat kuiskaamalla asiasta, joka kuului tapahtuneen Ryforsissa toissa vuonna, kääntyi Gabrielle vihdoinkin pienen äänettömän, hymyilevän eukon puoleen ja päätti epätoivoissaan aloittaa keskustelua hänen kanssaan.
"Mikä ihana kevät meillä nyt on ollut vähän aikaa", sanoi hän, tarttuen jonkinmoisella tylsällä haluttomuudella tähän keskusteluaineesen, vaan sanoakseen jotakin.
Pieni, laiha nainen hymyili vieläkin herttaisemmin, katsoi Gabrielleen ja sanoi ystävällisesti:
"Kuinka sanoitte, rouvaseni, minun täytyy tunnustaa teille, etten kuule oikeen hyvin."
"Meillä on ollut niin kaunis kevät", toisti Gabrielle naapurinsa korvaan. Samassa huomasi hän kauhukseen, että keskustelijat hänen vieressään olivat vaienneet kuullakseen mitä hän sanoi.
"Kuinka sanoitte?" vastasi eukko yhtä ystävällisesti ja hymyillen ja asetti kätensä korvan ympärille ja vei ihan Gabriellen suuhun asti.
Nyt vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus! kaikki ihmettelivät mitä Gabriellellä ja vanhalla kuurolla neiti Lorénilla olisi toisilleen sanottavaa.
Ja, tämän hiljaisuuden vallitessa, täytyi nyt Gabriellen, joka, hämillään kun oli, ei voinut keksiä mitään hauskempaa, kovalla äänellä jälleen toistaa vastaansanomattoman tosiasian, että kevät oli ollut harvinaisen kaunis.
"Ahaa … vai niin … niin kyllä!" huudahti vanha neiti Lorén, joka oli melkein umpi-kuuro ja joka tuli niin iloiseksi, kun hänen joskus onnistui kuulla sanan tahi toisen, "niin, sehän on erinomaisen hauskaa, että täällä pastorskan mielestä on kaunista, minun mielestäni tietysti…"
"Hän sanoi ilman olleen niin kauniin", huusi nyt toiselta puolelta täyttä kurkkua rouva Stork, joka oli enemmän totuutta rakastava kuin hienotunteinen, "sinä kuulit hullusti, Albertina, … ilma, ilma…"
"Vai niin ilma", vastasi neiti Lorén, aina vaan yhtä tyytyväisenä, "niin kyllä, niin kyllä! Niin, kyllä nyt on ollut siunattu ilma … ihana kevät-ilma … en muista meillä moneen vuoteen olleen sellaista…"
"1880 meillä oli samanlaista", ilmoitti rouva Berger.
"Ei, ei näin varhain", vastasi rouva Stork, "jäät lähtivät vasta myöhemmin."
"Niin, mutta kesä tuli nopeammin", vakuutti rouva Kernell ja sitä ei kukaan vastustanut.
Tämän keskustelun jälkeen syntyi hetken syvä hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan viereisessä huoneessa olevien nuorten nauru, sukkapuikkojen helinä ja rouva Storkin arat huokaukset, jotka todistivat hänen salaista pelkoaan, että vierailla olisi ikävä.
Gabrielle tunsi mitenkä poskensa rupesivat polttamaan hänen hävetessään naurettavaa käytöstään, ja hän päätti itsekseen, että tulisi kulumaan aikoja ennenkuin hän jälleen avaisi suutaan tässä seurassa. Mutta mitenkä hän saisi illan kulumaan? — oli vielä ainakin pari tuntia illallisiin. Hän katseli salaa ympärilleen, eikö olisi toivoakaan, että joku pieni tapaturma tapahtuisi, että jotakin särkyisi, että joku rupeaisi voimaan pahoin — mitä tahansa, kunhan hän vaan saisi aihetta nousta ja liikkua vähän. Mutta turhaan, täällä ei ollut vähintäkään toivoa muutokseen, ei mikään voinut olla virheettömämpää, rauhallisempaa ja vähemmän sopivaa kaikenlaiseen onnettomuuteen kuin tämä pieni kutovain ja virkkaavain naisseura, joka jälleen alkoi kuiskaamalla puhua omista asioistaan.
Vaan juuri kun Gabrielle oli lopettanut tämän synkän tutkistelemuksen, kävi koko seuran läpi ikäänkuin sähkövirta, ja kaikki rouvat käänsivät, iloisesti huudahtaen, ihastuneet katseensa ovea kohti.
Gabriellen silmät seurasivat samaa suuntaa ja ilokseen näkikin hän ovessa tohtori Sandinin, joka seisoi siinä punaisena ja lämpimänä jotakuinkin pölyisessä matkapuvussa, vaan säteillen ilosta ja voitonvarmuudesta, että naiset häntä riemulla tervehtivät, minkä näköinen hän sitten olikaan ja milloin tahansa hän tulikaan.
"Voi, miten kiltti olettekaan, tohtori!" huudahti rouva Stork, äkkiä nousten tuolilta ja rientäen häntä vastaan, "niin, meidän tohtori on sentään herttaisin ihminen, mikä löytyy…"
Tohtori vastasi rouva Storkin tervetulijais-tervehdykseen aivan vapaasti syleilemällä häntä ja taputtamalla häntä käsivarrelle ja rouva Stork taas puolestaan näytti niin tyytyväiseltä ja iloiselta, jommoiseksi ainoastaan tohtori Sandin saattoi tehdä hänet.
Tämä kulki nyt ympäri tervehtien naisia. Hänellä oli kaikkia varten ystävällisiä, leikillisiä sanoja, jotka synnyttivät tyytyväisiä hymyilyjä, ja vaikk'ei neiti Lorén voinut kuullakkaan, mitä hän sanoi, oli hän kuitenkin vakuutettu, että se oli hyvin sukkelaa ja lausui heti, sydämmellisesti nauraen: "niin kyllä, niin kyllä!"
Lopetettuaan tervehtämisensä, tuli hän istumaan Gabriellen viereen sekä rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja hypistelemään hänen ompelutarpeitaan. Gabriellen kasvot olivat nyt kokonaan muuttuneet, jäykkä, ylpeä piirre, joka äskettäin oli ollut hänen huulillaan, oli kadonnut, ja hän keskusteli iloisesti ja vapaasti tohtorin kanssa. Rouva Berger ja rouva Kernell loivat toisiinsa merkitsevän katseen. Vai niin, hän oli sellainen, joka ei viihtynyt naisten seurassa! Senpätähden hän äsken näyttikin niin jurolta ja jäykältä.
Nyt tuli Liina sisään tuoden tohtorille kahvia, jota juodessaan rouvat istuivat ympärillä ja katselivat niin ihastuneina, kuin jos tohtori olisi ollut lempikoira, joka kerran sai syödä niin paljon kuin sitä vaan halutti.
"Kas niin, nyt ollaan ravittuja ja tyytyväisiä", sanoi tohtori, laskien luotaan toistamiseen tyhjennetyn kuppinsa ja pyyhkien partaansa ja viiksiään, "se pitää kuitenkin paikkansa, ett'ei meidän maailman katsantokantamme ole muuta kuin ravitsemiskysymys!"
"Niin, miehille!" lausui rouva Berger, pontevasti kehittäen lankaa kerältään ja luoden tohtoriin moittivan katseen, "heille on ruoka kallisarvoisempi kuin puoli elämää, mutta naisilla on pyrintöjä, jotka ovat korkeampia ja tärkeämpiä kuin kylläksi syöminen, saan minä luvan ilmoittaa tohtorille!"
"Suokaa anteeksi, hyvä rouva Berger", vastasi tohtori rukoilevasti, "mutta niin korkealle kuin asetankin naisen, — ja te voitte kaikki todistaa, minun sitä tekevän — millään muotoa voi suostua siihen, ettei ruoka hänellekin ole hyvin tärkeä osa elämän ylläpitämiseksi. Tai kuinka, neiti Lorén?" jatkoi hän ja kääntyi huutaen kuuron neidin puoleen, "kyllä minä luulisin ainakin teidän olevan hyvin riippuvaisen kahvikupistanne?"
"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi neiti Lorén, joka tällä kertaa onnistui löytämään aivan oikean vastauksen.
"Emme siltä saa tulla vihamiehiksi", jatkoi tohtori, noustessaan ja mennessään rouva Bergerin luo, "tiedättehän rouva Berger, kuinka minä suosin naiskysymystä ja että minun mielipiteeni on, että naisten tulee saada lukea itsensä miksikä tahansa — paitsi lääkäriksi, se on ainoa pikku seikka, jonka hän mielestäni voi jättää tekemättä — muuten, niinkuin sanottu, miksikä tahansa. On vaan yksi seikka, joka ei mielestäni todista hyvää naisista ja se on, että mies, olkoonpa hän kuinka ruma ja yksinkertainen ja ikävä tahansa, kuitenkin niin helposti saa itselleen vaimon."
Paheksuvien ja tyytymättömien äänien kohina keskeytti tohtorin.
"Odottakaa, odottakaa, niin saatte kuulla!" jatkoi tohtori, tehden kädellään suuremmoisen liikkeen. "Tiedättekö milloinkaan nähneenne mitään suurempaa ja vastenmielisempää kuin pieni pehtori Wetterling punaisine viiksineen ja marraskuun aikuisine silmineen — vaikka ehkä hän on naisväen mieluinen … en tiedä, heillähän kuuluu olevan niin erilaiset mielipiteet kuin herroilla."
"Oi ei … ei … hän on kauhea … hänestä ei suinkaan kukaan saata huolia…" kaikui nyt kuin yhdestä suusta tohtorin ympärillä.
"Vai eikö?" vastasi tohtori riemuiten. "Mutta tässäpä erehdytte, hyvät rouvani ja neitini! Joll'ei Ensbackan Hammar valehtele, eikä minulla ole mitään syytä uskoa sitä, tulee Wetterling näinä päivinä julkaisemaan kihlauksensa erään tytön kanssa, joka on kaikkein kauniimpia paikkakunnalla."
"Mahdotonta … ei, se on vaan juoruja … kuka se olisi?" huudahtivat kaikki naiset hellittäen käsityönsä ja uteliaalla hartaudella tuijottaen tohtoriin.
"Niin kuka se voi olla", toisti tohtori ja katseli veitikkamaisesti ympärilleen. "Ei mikään suurempi eikä pienempi kuin — kauppias Bångin kaunis koti-opettajatar! Mitä sanotte siitä uutisesta, luulisinpa sen kelpaavan."
Hetken vaitiolo seurasi tohtorin odottamatonta ilmoitusta, mutta sitten syntyi yleinen vilkas keskustelu, jossa jokainen, mahdollisuuden mukaan, koetti huutaa kovemmin kuin toiset ja saada omaa mielipidettään asiasta yleisesti tunnustetuksi.
Tohtori istui hieroen käsiänsä ja loi merkitseviä katseita Gabrielleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa "muistatteko, että sanoin, ett'ei mikään maailmassa huvita Ryforsilaisia niin suuresti kuin kauppias Bångin koti-opettajattaret!"
Keskustelun lopetti nyt ilmoitus, että illallinen oli pöydällä ja sitä seuraavat tukalat hetket, jolloin seuran tuli astua saliin ja rouva Bergerin ja rouva Kernellin tuli ratkaista vaikea tehtävä, yht'aikaa olla vaatimattomia eikä ottaa ensiksi ruokaa, vaan ei myöskään sallia toisen sitä tehdä. Mutta heti kun syöminen vaan oli tullut hyvään vauhtiin, alkoi keskustelu uudestaan ja tällä kertaa nuoret tytötkin, jotka nyt vasta saivat tiedon uutisesta, ottivat siihen osaa.
Illallisen kestäessä oli tohtori Gabriellen palveleva kavalieri, joka toi hänelle ruokaa ja hyväntahtoisella leikillisellä tavallaan jutteli hänen kanssaan, ilman että kumpikaan heistä välitti sisältörikkaista katseista, joita aina väliin heihin luotiin.
"Niinpian kuin olette menneet, tulee keskustelu-aine muuttumaan", kuiskasi tohtori. "Näin jo varmoja merkkejä, jotka viittaavat muutokseen."
Gabrielle naurahti. "Kuka minua silloin puolustaa?" kysyi hän ja katsahti tohtoriin vähän keikaillen.
"En minä suinkaan, sillä jos sallitte, pyydän saada saattaa teidät kotiinne. Olen väsynyt pitkästä ratsastuksestani ja tahtoisin mielelläni saada syytä lähteä täältä niin pian kuin mahdollista".
Gabrielle kiitti häntä vakuuttaen olevansa hyvin tyytyväinen, että joku häntä saattoi, sillä hän ei ollut vielä voinut vapautua pelvosta, jota hän tunsi kaikkia noita seppiä ja työmiehiä ja muita miehiä kohtaan, joita täällä kaikkialla tapasi.
"Luuletteko niiden todellakin olevan vaarallisempia täällä kuin
Tukholmassa?" vastasi tohtori.
"En suinkaan. Mutta eroitus on siinä, että Tukholmassa näkee sentään muitakin ihmisiä, vaan täällä on ainoastaan työmiehiä ja taas työmiehiä ja vieläkin työmiehiä. Ja en voi sitä auttaa, — olkoon se teistä sitten ylpeyttä tahi mitä tahansa — mutta minusta tuntuu rasittavalta olla ainoastaan sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä ei mielipiteissä, eikä tavoissa, eikä tunteissa…"
"Luuletteko työmiesten todellakin ajattelevan ja tuntevan toisin kuin te", vastasi tohtori hymyillen, "luuletteko, että he esimerkiksi vihaavat toisella tavalla ja te toisella, että he rakastavat ja ikävöivät toisin kuin te j.n.e.?"
Gabrielle katsoi häneen suurin silmin. "Siitä olen aivan vakuutettu, enkä voi ymmärtää mitenkä te saatatte panna muuta kysymykseenkään. Eikö kasvatus, tottumus ja ammatti vaikuttaisi ihmisiin ja tekisi heidät erilaisiksi?"
"Tekevät kyllä, mitä tulee ulkomuotoon, käytökseen y.m. Mutta tunteet ovat kaikissa kansanluokissa aivan samat, ja tunteet ne kuitenkin, kaikesta huolimatta ovat pääasiana elämässä. Jos työmiehen vaimo tahi kreivin tytär vihaavat, niin tuntevat he aivan samalla tavalla, vaikka toinen ehkä asettuu pensaan taakse ja väijyy kilpailijaansa ja hyökkää hänen päällensä lyöden ja piesten ja toinen taas levittää hänestä pahoja huhuja. Siinä on koko eroitus."
Gabrielle pudisti päätään.
"Ei, eroitus oi ole ainoastaan ulkonainen. Tuollaisien ihmisten tunteet, ajatuksenjuoksu, yksin intohimotkin ovat aivan erinlaiset. Olen kyllä nähnyt minkälaista kansa Säboholmissa oli: asiat ja olot, jotka kauhistuttaisivat meikäläistä, ovat heidän mielestään aivan luonnolliset. Muistan että kerran piti erään vaimon olla apuna tuolla kyökissä ja hänen pieni lapsensa makasi kuolinvuoteellaan; me tahdoimme lähettää hakemaan jotakuta toista, vaan se oli mahdotonta. 'Ei millään muotoa, se ei suinkaan ole tarpeellista', vastasi hän, 'kyllä minä tulen, lapsi ei luullakseni voi elää kuin korkeintaan pari tuntia, ja minä tulen heti, kun se vaan on kuollut.' Oli aivan kuin hän olisi puhunut kissastaan tahi porsaastaan. Ei, voitte olla varma siitä että köyhyys tylsyttää tunteet ja tekee oikeudenkäsitteetkin vääriksi."
"Ja ettekö te luule rikkauden ja ylellisyydenkin sitä tekevän?" vastasi tohtori. "Sen se tekee ja viellä kahta suuremmassa määrässä. Ennenkuin tulin tänne, olin lääkärinä muutamissa rikkaissa perheissä Tukholmassa, enkä ole koskaan eläissäni nähnyt niin tylsyneitä tunteita ja niin vääriä käsitteitä kuin näitten perheitten kaikilla jäsenillä oli. En siltä suinkaan tahdo sanoa, että kaikki rikkaat olisivat niin tylsyneitä, minä vaan väitän rikkauden olevan yhtä siveyttä turmelevan kuin köyhyydenkin ja että suuresti erehdytään väitettäissä köyhien sielu-elämän olevan vähemmän kehittyneen kuin rikkaiden. Kyllä kai minä teidän mielestänne olen aivan mahdoton", lisäsi hän leikillisesti räpyttäen silmiään, "te olette siniverinen, korkeasyntyinen ja hienohermoinen ylimys-ystävä ja minä taas olen vahva-verinen kansanystävä, jonka isoisä oli talonpoika ja olen itsekin jotenkin punainen. Mutta mitä nyt saan luvan tarjota teille?"
Heti illallisen jälkeen sanoi Gabrielle jäähyväiset ja läksi pois; Robert, joka illemmalla oli luvannut tulla häntä noutamaan, olikin lähettänyt sanan, ett'ei hän voinut tulla ja siksi ei Gabriellekaan tahtonut viipyä kauempaa. Myöskin tohtori heitti jäähyväiset, huolimatta kaikista kielloista ja pyynnöistä, että hän viipyisi vielä hetkisen, ja saattoi lupauksensa mukaan Gabriellen tämän portille asti.
Tuskin olivat Gabrielle ja tohtori menneet, kun oli aivan kuin sulku äkkiä olisi poistettu ja juoruileminen esteettä olisi saanut tulvata esiin.
"Minä huomasin sen heti", sanoi rouva Berger, joka luuli olevansa erinomaisen tarkka ihmistuntija ja joka jo niin kauan ja niin voimakkaasti oli siitä huomauttanut, ettei kenenkään mieleen nyt enää edes juolahtanutkaan vastustaa häntä. "Ensi hetkestä huomasin hänen olevan tuollaisen, joka pitää miehistä, eikä viihdy naisten seurassa. En ensin tahtonut sanoa mitään, sillä ihmiset ovat niin taipuvaisia uskomaan, että — erittäinkin täällä Ryforsissa liioitellaan, — mutta nyt luulen, että me vähän jokainen ymmärrämme minkälainen hän on…"
Tämän sanottuaan puristi rouva Berger huulensa kokoon, nyökäytti pari kertaa päätään ja kääri kokoon työnsä salaperäisellä pontevuudella, mikä viittasi suureen joukkoon syvämielisiä, vielä lausumatta olevia huomioita Gabriellen sielu-elämästä.
"Minusta vaan on niin omituista, ett'eivät ihmiset sen enemmän hillitse itseään", sanoi rouva Kernell sävyisästi, "hänhän tuskin suvaitsi sanoa sanaakaan koko ajalla, mutta heti, kun tohtori tuli, tuli hänestä itse puheliaisuus ja iloisuus…"
Rouva Berger naurahti pilkallisesti. "Ja sitä sinä ihmettelet? Sellaisia ihmiset ovat, ystäväni, sellaisia he ovat! Kun he suvaitsevat hillitä itseään, tekevät he sen, muuten ei. Ei tarvitse odottaakaan arkuutta ja hienotunteisuutta, sillä sitä ei ihmisillä yleensä paljoakaan ole…"
Rouva Stork huokasi tavallista syvempään, ja neiti Lorén, joka, vaikk'ei kuullutkaan mitään, kuitenkin mielellään tahtoi ottaa osaa keskusteluun, toisti moneen kertaan tavallisen lausepartensa: "niin kyllä, niin kyllä!"
Mutta kun rouvat ja neidit olivat hetkisen asiaa jauhanneet, arveli rouva Aurell, pieni papinrouva Gärdshällasta, joka ei tähän asti ollut lausunut sanaakaan, että saattoi jo olla tarpeeksi.
"Minun mielestäni hän on pieni, herttainen ja kaunis nainen", sanoi hän tyytymättömän näköisenä katsellen läsnä-olijoita, "ei ole niinkään helppoa ventovieraana tulla jonnekin ja olen varma siitä, että hän tunsi itsensä ujoksi meidän kaikkein joukossa, eikä sentähden tullut sanoneeksi sanaakaan, tuo pieni raukka, kunnes hyvä tohtorimme, joka aina on ystävällinen yksinäisiä naisia ja eläimiä kohtaan, tuli hänelle avuksi!"
Kaikki läsnä-olijat rupesivat nauramaan ja loivat merkitseviä katseita toisiinsa. Vaan rouva Aurell oli aina niin ihanteellinen, hänen mielestään, kuten rouva Bergerillä oli tapana pilkallisesti sanoa, ihmiset ja olot eivät olleet sellaisia kuin ne todellisuudessa olivat, vaan sellaisia jommoisiksi hän ne tahtoi, eikä siis maksanut vaivaa vastustaa häntä.
Hän saikin pitää mielipiteensä Gabriellen ujoudesta, eikä kukaan koettanut saada horjumaan hänen äänetöntä päätöstään tulevaisuudessa auttaa ja suojella tuota pientä papin rouvaa kaikkein henkilöiden keskuudessa ja kaikissa oloissa, jotka olivat hänelle vieraita.