Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus

by Mathilda Roos

X.

Seurakunta, jonka paimeneksi Robert oli asetettu, ei ollut suuri, vaan semmoisenaan saattoi se uutteralle papille antaa enemmän miettimisen aihetta ja enemmän työtä kuin kaksi kertaa niin lukuisa seurakunta jossakin muussa osassa maata. Sillä koko tämä seutu ikäänkuin vapisi tukahdetusta levottomuudesta, salaisesta tyytymättömyydestä, joka kuumien, maan-alaisten lähteiden tavoin kiehui kansan mielessä. Uskonnollisessa suhteessa olivat työmiehet hajaantuneet lukemattomiin tunnustuksiin, jotka kaikki olivat enemmän tahi vähemmän julkisessa riidassa keskenään. Hengellisiä kysymyksiä väestö eninten pohtikin. Myötänsä kuuluutettiin rukoushetkiä ja kokouksia milloin lähetysmajalle, milloin metsään, milloin jonkun työmiehen kotiin. Väliin saapui joku tunnettu matkustava saarnaaja, kokosi joukottain kuulijoita herätyssaarnaansa ja jätti jälkeensä rajun kuohuilemisen omien nukkuviin sieluihin; väliin oli waldenströmmiläisillä uskonnollisia juhlia huoneustossa, joka oli heidän hallussaan ja jonka he omilla varoillaan olivat rakentaneet; väliin tuli osa pelastus-armeijaa kaupungista tänne ja heille omituinen, jokapäiväinen vaan samalla salaperäinen soitto kaikui silloin koko seudun yli ja viekoitteli ihmiset kirkosta ja rukoussaleista.

Ilma oli ikäänkuin täynnä uskonnollisia kysymyksiä; osassa työmiehiä oli hengellisen elämän nälkä tullut niin voimakkaaksi, että se oli muuttunut melkein jonkinmoiseksi taudiksi, joka ilmaantui alituisessa kokousten ja hengellisten keskustelujen tarpeessa…

Näiden uskonnollisten ilmausten rinnalla oli kansassa luonnollisesti vapaa-uskoisuuden ja kevytmielisyydenkin pesiä, joissa sen sijaan uudet yhteiskunnalliset liikkeet tukahdettuina kuohuivat kahta voimakkaammin. Goodtemplaarien suuressa salissa, joka oli saman talon toisessa kerroksessa — muinoin koulutalo — sekä niin kutsuttu lähetysmaja, tapasivat toisensa ne työmiehet, jotka, yhtä suurella halveksumisella puhuivat waldenströmmiläisten ja uskovien rukoushetkistä ja pelastusarmeijan sotilaista kuin puhdasuskoisista kirkossakävijöistäkin, tästä salista, jonka ainoana jumalallisuutena oli raittius, levisi kansaan liike, jonka tarkoituksena oli vapaa-uskoisuuden, yleisen äänestysoikeuden, korotettujen työpalkkojen, normaali-työpäivän y.m. aikaansaaminen. Goodtemplaarien lahko ylläpitikin vihamielisyyttä herrassäädyn ja työkansan välillä, mikä, huolimatta Ryforsin työväen verrattain hyvästä asemasta, katkeroitti monen mielen. Tehtaan hoitaja, iäkkäänpuoleinen vanhapoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli ollut sahojen hoitajana ja joka perin pohjin tunsi seudun väestön, sanoikin tavallisesti, että itsepintaisimmat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja joita hän työväenkysymyksessä enin pelkäisi, olivat juuri goodtemplarit.

"Uskovaisten ja waldenströmmiläisten kanssa tulee kyllä helposti toimeen", sanoi hän kerran, keskustellessaan Robertin kanssa, "ne ovat yleensä hyväntahtoista väkeä, vaikkeivät olekaan rivakimpia työntekijöitä. Mutta mahdotonta on uskoa, miten ylpeitä herroja goodtemplaarit melkein poikkeuksitta ovat. Kun he vaan ovat voineet lakata juomasta, valtaa heidät auttamaton itserakkaus. Tuntuu aivan siltä kuin he arvelisivat, ett'ei sen jälkeen enään vaadittaisi mitään, että he sen jälkeen olisivat joka suhteessa oivallisia ja nuhteettomia…"

"Se on aivan luonnollista", vastasi Robert vakavasti. "Jokaista tuollaista pyrkimystä täydellisyyteen, joka ei perustu perinpohjaiseen sisälliseen muutokseen, vaan ainoastaan jonkun yksityisen siveellisen hyveen ulkonaiseen omistamiseen, seuraa aina itsevanhurskauden henki, joka kuolettaa kaiken jatkuvan, elimellisen kehityksen…"

"Niin, aivan luonnollista, se kuolettaa sen kokonaan", vastasi tehtaanhoitaja, jota Robertin viimeiset sanat suuresti miellyttivät, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään niiden merkitystä. "Goodtemplaarismi on epäilemättä sekin arvossa pidettävä ja onkin kyllä vaikuttanut paljon, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta minun vakuutukseni on, että nykyään, ainakin täällä Ryforsissa, kokoontuvat goodtemplaarit suurimmaksi osaksi vaan saadakseen aikaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ja liittoutuvat hoitajia ja pehtoreita vastaan ja katkeroittavat heidän elämänsä."

Tällaisen väestön keskuudessa koetti Robert nyt vaikutuksellaan saavuttaa sitä sielun sopusointua ja mielen tasapainoa, jota hän turhaan oli etsinyt työstään Tukholmassa, joka kuitenkin, ihmissilmin katsoen, näytti niin hyvin menestyvän. Alussa — nimittäin senjälkeen kun hän oli tottunut puoleksi täytettyyn kirkkoon ja voittanut tuskallisen pettymyksen, minkä tämä näky hänessä herätti — tunsi hän myöskin, mitenkä, hänen pyrkiessään päästä tuttavalliselle kannalle seurakuntalaistensa kanssa ja saada heitä jälleen sen kirkon yhteyteen, jonka he olivat hyljänneet, uudet harrastukset hänessä heräsivät. Hänen harras, vilpitön toivonsa oli voida olla todellinen paimen sille laumalle, johon hän oli tullut kutsutuksi ja tälle toivomukselle uhrasikin hän koko persoonallisuutensa, ei ainoastaan puhujalahjansa, vaan kaikki harrastuksensa, kaiken aikansa, kaikki voimansa, parilla sanalla sanoen: kaiken elämänsä.

Mutta kuta enemmän hän ahdisti väestön heikkoja puolia, sitä enemmän hän tunsi, mitenkä hän itse ikäänkuin tarttui kaikkiin juoviin, mitkä eroittivat eri puolueet toisistaan ja sitä enemmän lannistui hänen ensimmäinen innostuksensa. Mitenkä olisi mahdollistakaan, että yksi ainoa henkilö saattaisi riittää kaikille näille puolueille, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet sopia keskenään? Mitenkä hän saattaisi olla sielunpaimenena seurakunnassa, joka oli niin vihamielinen kirkkoa kohtaan, niin moneen uskonnolliseen puolueesen hajonnut kuin Ryfors; mistä hän löytäisi lujan pohjan, jolle perustaisi vaikutuksensa, kun kaikki ihmiset häntä kohtelivat kylmyydellä, epäluulolla tahi välinpitämättömyydellä?

Hänen yrityksensä saada väestöä käymään kirkossa näyttivät tulevan yhä vähemmän ja vähemmän hedelmää kantaviksi. Sunnuntai toisensa perään esiintoi hän kaiken kaunopuheliaisuutensa ja mietti saarnansa huolellisemmin kuin milloinkaan ennen; sunnuntai toisensa perään ajatteli hän: "ensi kerralla on asian laita varmaankin parempi", vaan aika kului tuomatta mitään muutosta mukanaan. Ainoastaan lähiseudun niinkutsutuissa säätyläisissä alkoi vähitellen liikkua huhuja Robertin kaunopuheliaisuudesta, ja kuta enemmän nämät huhut kasvoivat, sitä enemmän täyttyivät Ryforsin pienen kappelin penkit säätyhenkilöistä, etupäässä naisista, jotka usein pitkien matkojen päästä tulivat kuulemaan uutta pastoria.

Eräänä iltana loppupuolella kesää, kun Robert istui lukemassa huoneessaan, koputti palvelija ovelle ja sanoi seppä Danielsonin eli vanhan Danielin, kuten häntä yleensä kutsuttiin, olevan salissa ja kysyvän saisiko hän hetkisen puhutella pastoria.

"Aivan kernaasti", vastasi Robert laskiessaan pois kirjan, nousi ja meni saliin, jossa. Daniel seisoi ovensuussa, odottamassa, puettuna työvaatteisiinsa, esiliina edessä, vanha ruskea valetukka solmittuna leuan alle ja lakki kädessään.

"Hyvää iltaa, Daniel", sanoi Robert ystävällisesti, ojentaessaan vanhukselle kätensä, "on hauska nähdä teitä, käykää sisään, niin saamme jutella hetkisen."

"Kiitoksia, pastori", vastasi Daniel hymyillen ja käpristi toista silmäänsä niin että rypyt sen yläpuolella tulivat tavallista tiheämmiksi. "Niin, kas ensiksikin minun täytyy pyytää pastoria olemaan niin hyvän ja antamaan anteeksi suuren rohkeuteni tulla näin, mutta nähkääs pastori, minulla oli vähän jotakin, jota tahtoisin saada sanotuksi…" Daniel vaikeni, raapasi päätään, loi pastoriin hyväntahtoisen, veitikkamaisen katseen, vaan seisoi liikahtamatta ovella.

"Käykää sisään, käykää sisään", toisti Robert vähän kärsimättömästi, avatessaan huoneensa oven ja kädellään viitatessaan Danielille, "käykää sisään, niin saan kuulla mitä Danielilla on sanottavaa…"

Daniel kumarsi muutaman kerran jyrkästi, raapasi jälleen päätään ja seurasi sitten pitkin, varovaisin askelin Robertia hänen huoneesensa.

"Istukaa, hyvä Daniel", sanoi Robert viitatessaan tuoliin ja sulkiessaan oven.

"Suuri kiitos, hyvä pastori, koska pastori kerran on niin ystävällinen ja käskee", vastasi Daniel viivähtäen, istuutui hitaasti tuolin reunalle, pyyhkäsi pari kertaa nenäänsä ja asetti sitte kätensä kumpastakin polveaan vastaan.

"No, saanko nyt kuulla mitä Danielilla on sydämmellään", alkoi Robert istuutuessaan vastapäätä Danielia ja ystävällisesti tuputtaessaan häntä olkapäälle, rohkaistakseen häntä.

"Niin, nähkääs, herra pastori", vastasi Daniel, yhä enemmän käpristäen toista silmäänsä, "asian laita on sellainen, että olen jo useamman viikon käynyt mietiskellen ja tutkistellen sitä, että kirkko on niin tyhjä, kun pastori saarnaa, koska pastori kuitenkin kaikessa tapauksessa julistaa hyvää ja puhdasta oppia. Nähkääs, pastori, niin minä olen ajatellut ja olen tullut siihen loppupäätökseen, ett'ei kaikki sentään mahda ollakaan niin aivan oikein, nähkääs, pastori…"

Robert ei heti vastannut; hän kumartui syvään, nojasi päänsä käteensä ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Tämä suora, teeskentelemätön tapa, jolla Daniel esitti suhteita, jotka olivat Robertille alituisena kiusana ja joita hän oli mietiskellyt ja tutkiskellut enemmän kuin tämä, synnyttivät hänessä suurta mielipahaa.

"Niin, on kyllä totta, on jotakin, joka ei ole niinkuin sen pitäisi", sanoi hän vihdoin, nostaen äkkiä päätänsä, "ja se on aivan yksinkertaisesti se, että kansa on eronnut kirkosta. Jos maailman kuuluisin saarnamies tulisi tänne Ryforsiin ja esiintyisi kirkossa, ei kansa tulisi häntä kuulemaan, jos hän kuuluisi valtiokirkkoon, kuinka silloin voitte vaatia, että heillä olisi halua kuuntelemaan minua? Ei, rakas Daniel, niin kauan kuin kansa on niin hajaantunut eri puolueisiin kuin se nyt on, saa kirkkokin olla puoleksi täynnä."

"Siinä te kyllä olette oikeassa, pastori, olette niinkin", vastasi Daniel ja kääntyi sylkeäkseen, vaan muistikin heti, missä hän oli ja hillitsi itsensä. "Waldenströmmiläisiä ette milloinkaan saa Herran huoneesen, heillä on itsellään omansa, ja missä Kristusta kunnioitetaan niinkuin häntä tulee, sinne he eivät milloinkaan mene. Sillä he eivät kunnioita Kristusta, nähkääs pastori, sitä he eivät tee. Ja goodtemplaarit, ne nyt eivät milloinkaan käy kirkossa, sillä ne ovat ihan jok'ainoa vapaa-uskojia ja utilisteja y.m. samankaltaista. Ja uskovaiset … niin, nyt sanon totuuden aivan suoraan niinkuin se tulee suuhuni, ja pastori on hyvä ja antaa anteeksi rohkeuteni, mutta nähkääs, en ole milloinkaan osannut teeskennellä, niin nähkääs, uskovaiset ne eivät ole oikein selvillä herra pastorista, eivät…"

Robert hymyili katkerasti. Hän tiesi jo entuudesta, että seudun niin kutsutut uskovaiset pitivät häntä maallisena, kääntymättömänä pappina.

"Mutta mitenkä siis te, Daniel, joka kuitenkin itse olette! uskovainen, tulette, minun luokseni?" kysyi hän yhä edelleen hymyillen katkerasti. "Ettekö tekin pidä minua kääntymättömänä pappina, jonka kanssa ette tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä?"

"En tuomitse ketään", vastasi vanha Daniel, ystävällisen, syvämielisen hymyn kirkastaessa kaikkia hänen ryppyjään, "sen jätän Hänelle, joka tutkii sydämmet ja munaskuut. Ihminen näkee sen, mikä silmäin edessä on, vaan Herra katsoo sydämmeen, niinkuin Sam. 10:7 sanotaan. Huomatkaa, siinä sanotaan sydämmeen, sydämmeen siinä sanotaan! Vaan kun muut rupesivat ilkkuilemaan siitä, että minä pidin pastorin puolta, sanoin minä heille näin: ystävät, ettekö näe, sanoin minä, että meidän uudella pastorilla on rakkaus, sanoin minä. Sellaisista on puute, ottakaamme vaari hänestä, sanoin minä. Sillä rakkaus pastorilla kaikessa tapauksessa on, sen minä huomasin teistä jo heti ensi kerralla…"

Daniel nyykäytti muutaman kerran päätään ikäänkuin vahvistukseksi, löi lakkiaan polveaan vastaan ja loi pastoriin omituisen veitikkamaisen ja ystävällisen katseen.

"Kiitoksia vaan, rakas Daniel", vastasi Robert ja taputti vanhaa seppää olkapäälle, "minua ilahuttaa kuulla, että täällä löytyy edes joku, joka ajattelee minusta ystävällisesti. Mutta ette suinkaan te tullut tänne ainoastaan sanoaksenne sitä minulle, vai kuinka?"

Daniel raapasi päätään ja aikoi taas sylkäistä, vaan hillitsi itsensä niinkuin edelliselläkin kerralla.

"Niin, nähkääs pastori, asia on nyt sellainen, että minä olen tässä itsekseni arvellut, ett'ei suinkaan olisi aivan mahdotonta koettaa koota hajonnutta laumaa. Olen tullut siihen päätökseen, että rohkenisin kysymään pastorilta, ettekö tahtoisi tulla luoksemme 'saliin' ja pitää siellä kokousta kerran viikossa tahi niin?"

Robert nousi ja alkoi käymään edestakaisin huoneessa. Danielin puhuessa kuvautui kärsimättömyys hänen kasvoillaan.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän lopulta, seisahtuessaan vanhan työmiehen eteen, joka levollisena ja vakavana istui odottamassa vastausta, "mutta te saatte antaa anteeksi, että sanon sen suoraan: näissä hengellisissä kokouksissa ja alituisissa hartaushetkissä on jotakin kivulloista, kiihoitettua. Jos on olemassa todellinen Jumalan sanan halu, niin miks'ei silloin ensiksi tulla kirkkoon? Jos tahdotte minua kuulla, miksi ette silloin — ainakin aluksi — tule minun luokseni siellä, missä Jumala itse on käskenyt minua sanaansa julistamaan? Mielelläni pidän minä kanssanne kokouksia, niin paljon kuin vaan ikään tahdotte, mutta ennen sitä tahdon nähdä teidät kirkossa. Älkäämme luopuko seurakunnastamme, sanotaan — ja sitä käskyä täytyy ennen kaikkea totella."

Daniel mietti hetkisen.

"Niin, nähkääs pastori, mutta ihmisten sydämmiä ja mieliä ei voi kukaan muu kääntää kuin Herra yksin. Ja asiain näin ollen, ihmiset eivät ole halukkaat käymään kirkossa. Pastori on kyllä äärettömän ystävällinen ja herttainen mies, mutta sillä tiellä ette koskaan saa ystäviä käymään kirkossa. Ja jos asian laita tulee olemaan sellainen, että pappi seisoo kirkossa ja polkee jalkaansa ja huutaa: tänne teidän pitää tuleman, jos tahdotte kuulla Jumalan sanaa, ja kansa istuu rukoussalissa ja huutaa: täällä tahdomme laulaa karitsan kunniaksi, niin silloin tulee yhä olemaan sotaa ja eriseuroja, niinkuin kaikkina aikoina on ollutkin. Mutta nyt täytyy mun taas pyytää pastoria antamaan anteeksi suuren rohkeuteni, mutta minä sanon suoraan niinkuin ajattelen, että papin täytyy tulla kansan tykö. Oikea paimen ei istuudu tarhaan ja huuda lampaita ja hauku sitä, joka ei tule, vaan hän menee ulos — huomaa, hän menee ulos ja etsii sitä, joka kadonnut on."

Robert ei heti vastannut, hänen kasvoillaan oli yhä tuo sama tyytymätön ilme. Hän huomasi kyllä totuuden, minkä Danielin sanat sisälsivät, mutta hän oli valtiokirkon pappi ja hänen ensimmäinen ja tärkein velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että kirkkoa pidettiin kunniassa.

"En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi hän vihdoin väkinäisesti, "minkätähden on enemmän mieltä ylentävää kuulla minua rukoussalissa kuin kirkossa, jonne te ette kuitenkaan tahdo tulla?"

"Sen kyllä heti sanon pastorille", vastasi Daniel järkähtämättömän tyvenesti, "mieliala on aina hartaampi ja tuttavallisempi rukoussalissa, jossa jokainen osaa esiintuoda, mitä milloinkin ajattelee ja selvittää sydämmensä huolia ja mietteitään, jotka usein voivat olla hyvinkin mutkallisia. Sitä ei voi tehdä kirkossa, siellä saa istua, vastaan-ottamassa ja yhä vaan vastaan-ottamassa, kunnes tulee uniseksi ja kyllästyneeksi kestitsemisestä. Nähkääs pastori, sellaista me kutsumme kuolleeksi jumalanpalvelukseksi, mutta hartaushetkillä on elämää. Mutta pastori tekee tietysti niinkuin itse tahtoo, enhän minä voi teitä pakoittaa. Sitten oli vielä eräs asia, joka koski saarnaajia Steniä ja pastori Jönsonia, joilla on tapana aina väliin käydä täällä; Jönson, hän nyt vasta on oikea herätyssaarnaja hän, kun hän puhuu, tuntuu aivan siltä kuin olisi tulta ruumiissa ja väliin minun mielestäni on aivan kuin taivas avautuisi ja tulisi uudestaan helluntaipäivä ja Pyhä Henki jälleen vuodatettaisiin meidän päällemme. Kas sillä miehellä vasta lahjat on. Niin, minä vaan ajattelin, että pastorin pitäisi antaa kutsua hänet tänne, sillä täällä kyllä minun mielestäni tarvittaisin herätystä. Strand, Aurellin varapastori, kyllä myös joskus saarnaa täällä ja hän on tosin hyvin hyvä ja uskovainen mies, vaan herätyksen lahjaa hän ei sentään ole saanut siinä määrässä kuin tuo toinen, Jönson nimittäin. Entinen pastorimme Medin oli niin erinomaisen hyvä ja kutsutti hänet aina vähän väliä tänne ja mielessäni ajattelin, ett'ei pastorilla suinkaan olisi mitään sitä vastaan."

Robert seisoi hetkisen, kädellään nojautuen kirjoituspöytään ja rypistetyin kulmakarvoin tuijottaen eteensä. Mikä iva! Hän, joka Tukholmassa oli saarnannut täpösen täysille kirkoille, hän ei täällä voinut täyttää pientä kappeliakaan, ja hänen edessään istui vanha, sivistymätön työmies, joka järkähtämättömän tyvenesti pani hänet ankaran arvostelun alaiseksi.

Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielensä, vaan sydämmensä syvyydessä tunsi hän olevansa sorrettu.

"Ei suinkaan, kutsukaa vaan kernaasti hänet tänne", sanoi hän vihdoinkin väsyneesti, "mutta mitä tekemistä minulla sitten oikeastaan täällä on? Teillä on pappi, ettekä tahdo häntä kuulla, vaan kutsutte tänne muita saarnaajia, mitä minun sitten enää hyödyttää jäädä tänne? En kuitenkaan tahdo vastustaa teidän toivomustanne; jos te luulette, että joku toinen voi antaa teille enemmän kuin minä, niin kutsukaamme vaan hänet tänne!"

"Niin, niin", sanoi Daniel ikäänkuin itsekseen, miettivänä katsoessaan lattiaan, "käsitän kyllä, että on hyvin vaikeata itse tulla oikein pieneksi ja ainoastaan tehdä työtä, että Kristus kasvaisi. Tuo oma itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo viimeiseen asti pysyä mukana, se… Niin, niin … niin, niin…"

Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi jälleen ja toisti: "niin, niin … niin, niin."

Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin. Hän tunsi silmänräpäyksessä tuomion ja totuuden, minkä ne sisälsivät; hän huomasi ajatelleensa ainoastaan omaa itseään, omaa arvoaan, omaa kunniataan, eikä sitä Herraa ja Mestaria, jonka puolesta hän luuli sotivansa. Hetkisen taisteli hän ankaraa taistelua; hänestä tuntui siltä, kuin Jumala vaatisi häneltä melkein yli-inhimillistä nöyryyttä ja hänen sydämmensä pohjasta nousivat katkerat, liikutetut ajatukset: "Sinä tahdot minua rangaista … pyysin sinulta vaatimatonta asemaa … työtä, jossa saattaisin unhoittaa itseni … ja nyt tahdot tehdä minut mitättömäksi … niin, vieläkin sitä pienemmäksi … tahdot osottaa minulle, ettet edes täälläkään minua tarvitse… Herra, mihinkä minä menen?"

"Niin, rakas Daniel, olette aivan oikeassa", sanoi hän lyhyesti ja katkerasti, "tuo oma itse se on, joka tahtoo pysyä esillä, oma itse se oli, joka puhui, kun minä toivoin voittavani seurakunnan itselleni, kun kenenkään muun sekaantumatta asiaan, toivoin pääseväni sen paimeneksi. Siihen pyrkiminen oli hulluutta ja ylpeyttä, ja Jumala on minua rangaissut. — Kutsukaa siis kernaasti tänne saarnaaja, josta puhuitte. Jos hän tahtoo saarnata esimerkiksi ensi sunnuntaina, saa hän tehdä sen hyvin mielellään. Ehkäpä silloin tulee enemmän väkeä kirkkoon ja siinä tapauksessahan toivomukseni on täytetty, vaikka aivan toisin kuin mitä ajattelin."

"Niin, nyt saan kiittää pastoria nöyrimmästi", vastasi Daniel ja nousi seisomaan. "Saan siis kirjoittaa hänelle, Jönsonille nimittäin, että hän tulee sunnuntaina, niin pastori ja hän saavat sitten jutella, mitä tulisi tehdä, jotta seurakuntaan saataisiin vähänkin yksimielisyyttä. Luulen, että pastori ja hän tulevat hyvinkin sopimaan keskenään. Sillä kas sillä miehellä vasta rakkaus on, hänelläkin, ja jollei minulla ole rakkautta, olen minä kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, niinkuin 1 Kor. 15:1 sanotaan. Huomatkaa: kilisevä kulkunen, kilisevä. Niin, nyt minun täytyy vielä kerran pyytää pastorilta anteeksi. Ajattelin kyllä niinkin: 'ei sovi, että tuollainen köyhä raukka kuin sinä, menet oppineitten ja ylhäisten ihmisten luo. Mutta sitten minä ajattelin, että jos vaan henki on oikea, niin kaikki käy hyvin', kas, niin minä ajattelin… Niin, minä nyt toivon, ettei pastori ole minuun suuttunut?"

"Rakas Daniel!" vastasi Robert ja puristi ystävällisesti vanhan sepän kättä, "päinvastoin, olen teille hyvin kiitollinen siitä, että tulitte. Tämä keskustelu on tehnyt minulle hyvää ja olen todellakin iloinnut nähdessäni ihmisen, joka näyttää niin onnelliselta kuin te…"

"Enkö minä sitten olisi onnellinen", huudahti Daniel, pannen kätensä ristiin lakin yli ja hitaasti liikuttaen päätään edestakaisin, "oi, rakas pastori, onnelliselta minä näytän ja onnellinen minä olen päivät umpeen! Raskasta ja katkeraa oli elämä, olen kokenut monenlaista puutetta ja kurjuutta: köyhyyttä, sairautta ja surkeutta, olen ollut juomari ja tappelija, ja irstaisuus oli vähällä turmella minut kokonaan… Mutta kaikki tuo on nyt jo mennyttä … ja nyt on vaan iloa … vaan iloa, nyt voin todistaa, että minulle on kerrassaan yhdentekevää, jos olisin ollut rikas ja mahtava kuin kuningas tahi köyhä ja kurja kuin vanha Daniel. Ajatelkaapas, kun tietää, että synnit ovat anteeksi annetut, ei, ei ainoastaan anteeksi annetut, vaan pois otetut. Ajatelkaapas, kun tietää, että sellainen kurja raukka kuin minäkin saan rukouksellani lähestyä suurta, pelottavaa Jumalaa! Ajatelkaapas, kun ei enää tunne halua syntiin, vaikka ennen teki syntiä ja kirosi ja joi juuri kuin sika. Sillä nähkääs, uskossa Herraan Jesukseen on se omituisuus, että se ei ole samaa kuin viisas oppi, joka sanoo: sinä et saa enää tehdä syntiä, vaan siitä ikäänkuin saa voimaa — huomatkaapas, voimaa olla tekemättä syntiä. Niin, tuo nyt on hyvin mutkallista ja omituista, eikä löydy montakaan ihmistä, joka sitä oikein ymmärtää. Mutta nyt saa pastori vielä kerran suoda anteeksi, että puhun ihan mitä suuhun sattuu ja kysyn pastorilta: ettekö siis itse ole onnellinen?"

Robert ei heti vastannut. Vanhan sepän sanat, joita seurasi läpitunkeva katse viisaista silmistä, tekivät häneen omituisen vaikutuksen.

"En, rakas Daniel", vastasi hän lopulta vähän epävarmasti. "En voi sanoa olevani onnellinen. Mutta sen toki voin teille sanoa, että ainoa onni, mikä minulla on, on Jumalassa ja että Kristus on minun ainoa ja suurin rakkauteni."

"Mutta tottahan pastori silloin on onnellinenkin", intti Daniel.

"Rakas ystäväni", vastasi Robert lyhyesti, "te olette vanha ja olette jo taistellut taistelunne ja nautitte nyt rauhaa, minkä vanhuus tuo mukanaan. Minä olen vielä keskellä taistelua ja näännyn väliin sen helteestä. Mutta minäkin olen kerran tuleva onnelliseksi…"

Daniel pudisti päätään. Hän ei ollut tyytyväinen Robertin vastaukseen, hän tahtoi, että tämä tuntisi itsensä onnelliseksi nyt, juuri nyt, jos hän todellakin oli uudestaan syntynyt Kristuksessa…

"Niin, en voi sille mitään", sanoi Robert lopulta vähän tylysti. "Jumala on onnen suoja, ei kukaan voi sitä väkisin ottaa itselleen. Hyvää yötä nyt, rakas Daniel, kiitoksia käynnistänne ja keskustelustanne, minulle on ollut hyvin mieluista kuulla teidän niin suoraan lausuvan mielipiteenne."

Hän taputti Danielia useita kertoja olkapäälle; sitten lisäsi hän äkkiä, äänensä vapistessa mielenliikutuksesta:

"Rukoilkaa minun puolestani, ystäväni! Minä luulen, että tulen paljon hyötymään siitä, jos muistatte minua rukouksissanne!"

"Kyllä, kyllä", vastasi Daniel ja nyykäytti vahvistukseksi päätään, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Jumala siunatkoon pastoria ja antakoon teille onnensa ja rauhansa. Hyvää yötä, hyvää yötä, Jumala teitä siunatkoon."

Sitten kumarsi hän muutaman kerran jäykästi, pyyhkäsi nenäänsä, tallusteli huoneesta pitkänä, koukkuisena ja kömpelönä. Vanha, ruskea valetukka oli vähän kallellaan ja pienet viekkaat silmät säteilivät myötätuntoisuudesta ja ystävällisyydestä. Hän astui hyvin varovaisesti poikki salin lattian ja oli yhä edelleen sylkemättä, vaan heti päästyään portaille, kääntyi hän sivullepäin ja sylkäsi pari kertaa pontevasti, ikäänkuin korvatakseen vahinkoa, minkä oli kärsinyt sisällä pastorin luona, jossa hänen täytyi pidättää itseään.

Jäätyään yksin, istui Robert pitkän aikaa, pää käden nojassa, vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän muistutti mieleensä keskustelua, joka hänellä viisi vuotta sitten oli ollut Gabriellen kanssa Säboholmin lehmuskäytävässä ja jolloin hän niin varmaan oli vakuuttanut, ettei hän ainoastaan uskonut onnen olemassa-oloon, vaan myöskin luuli sen omistamisen olevan jokaisen ihmisen omassa vallassa. Saattoiko hän vielä vakuuttaa samaa?

Häntä pöyristytti, kun tämä kysymys, kylmänä ja taipumattomana kuten lääkärin veitsi haavaan, hänen sieluunsa tunkeutui. Mutta väkivaltaisella voimanponnistuksella hän sysäsi sen syrjään ja kävi jälleen käsiksi työhönsä, joka Danielin tullessa oli keskeytynyt.

Illalla myöhemmin läksi hän Gabriellen kera kävelemään. He keskustelivat innokkaasti syysillan pimeässä käydessään katua, ohi työväen asuntojen, joiden akkunoista loimusi takkavalkeain loiste, punaseksi maalatulle, vastaiselle rannalle vievälle sillalle kulkevaa maantietä pitkin. Gabrielle oli hyvällä tuulella ja kertoeli Ryforsyhteiskunnasta tohtorilta kuulemiaan juttuja, joille hän antoi pisteliään leiman, mikä oli piintynyt hänen puheluunsa niinkuin vaatteisiin hajuvesi. Robert kuunteli naurahdellen, taikka pisti jonkun sanan väliin. Välistä vetäen yhtä köyttä milloin pilanpäiten, milloin todenteolla, he koko ajan jatkoivat keskustelua, mutta välttivät kaikkia syvällisempiä aiheita, aivan kuin olisivat kilpaa koettaneet väistää tosiluottaumuksen yritykset.

Illemmalla tohtori tuli kotiin ja soitti sekä lauloi heille. Innokas soitannon ystävä kun oli, Robert irtaihe työpöytänsä äärestä ja istui sohvan kulmassa myöhään iltaan nauttien kauniista sävelistä, jotka kaiullaan nyt kuten ennenkin houkuttelivat väkeä ikkunan ulkopuolelle kuuntelemaan.

Vaan kun tohtori heidät jätti, kun Gabrielle meni levolle ja Robert jäi yksin työhuoneeseensa, niin hänet valtasivat samat surulliset mietiskelyt. Kuten viime vuosien monena levottomana, tuskallisena yönä ennen, niin nytkin uni häntä pakeni. Tuntikaudet hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot käsien välissä, taikka käveli edestakasin pitkin lattiaa tukahuttaakseen yhä rajummaksi käyvän rauhattomuuden. Näitä, loppumattoman pitkiä hetkiä valvoessaan, kun koko ympäristö uinui, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan yövahdin torven torahdus tahi lautatarhalta kuuluva ykstoikkoinen huuto, "tie auki!" hänen ensi kerran valtasi epäilys koko kauhistavalla voimallaan. Hän ei voinut sitä kauvemmin vastustaa, ei enää niinkuin ennen sitä rukoilemalla tai lukemalla poistaa — se kasvoi vaan kasvamistaan tarun kuvaaman pedon tavalla, jolle, heti kun siltä pää poikki lyötiin, hartioille kasvoi uusi pää, jolla se ikenet irvallaan katsoa muljotti vihollistaan.

Jok'ikinen soppi hänen sielussaan, jok'ainoa rahtunen hänen muistossaan, jonka jo oli verhonnut unheen harso, loihti nyt esiin nuo epäilyn aatokset, jotka heräävät kuni myrkylliset matelijat päivän valon tunkiessa komeroon, jossa ne ovat nukuksissa lojuneet. Ja yön yksinäisessä hiljaisuudessa selkeni hänen sielunelämänsä kuumeentapaisesti ja hänen muistinsa terottui aivan kuin menneisyyskin äkkiä olisi tullut jollain yliluonnollisella tavalla valaistuksi. Keskusteluista, joihin hän oli ottanut osaa epäilijäin tahi kieltäjäin kanssa kuului kuiskeena hänen korvaansa sanoja, jotka hän jo oli luullut kerrassaan unohtaneensa, vaan tällä hetkellä ne kuuluivat yhtä selvästi kuin olisivat olleet eilen puhuttuja. Yksi kuiskasi: "Tiede on se uusi vapahtaja, joka vapauttaa ihmiskunnan kärsimyksen kahleet"; toinen taas: "Se Jumala, jota kutsutaan kaikkivaltiaaksi, vaan joka ei voi pelastaa lapsiaan lukemattomista kärsimyksistä, on varmaan tyhmä tai julma." Kieltävistä tai pilkkaavista kirjoituksista, joita hän oli ennen lukenut voidakseen niitä vastustaa, ilmaantui tulikirjoituksena aineelliseen suuntaan meneviä väitöksiä, joita hän oli paljon mietiskellyt voimatta niitä näyttää vääriksi, jotka hänestä tällä hetkellä näyttivät sisältävän vastustamattoman totuuden. Ja kaikki ne vastaväitteet, joita hän alakuloisuuden vaivatessa oli uskaltanut panna omaa uskoansa vastaan, kaikki nuo pelottavat kysymykset: miksi tämä ilottomuus, vaikka koko luonto julistaa ilonsanomaa, miksi tämä sammumaton onnen jano, miksi tämä pimeydessä elo, mikä elämämme tarkoitus? — Kaikki nämä nyt karkasivat hänen kimppuunsa moninkerroin lisääntyneellä voimalla ja murtaen koko hänen sisällisen olemuksensa, hänen kerrassaan masensivat.

Voiko tosiaankin olla näin? Eikö hänen uskonsa olisikaan muuta kuin narripeliä, toisaalta tunteen ja mielikuvituksen välissä lakkaamattoman taistelun tulos, toisaalta taas sota, jossa hän ainoastaan herkeämättömillä ponnistuksilla oli saanut järjen jäämään alakynteen. Tokkohan nyt koituisi tuo kauhea hetki, jonka hän niin usein ennen oli kamalan näyn muodossa havainnut, jolloin se uskonperustus, jolle hän oli rakentanut koko elämänsä, horjuisi ja romahtaisi rikki.

Tämä uneton yö ei ollut ensimmäinen, jona hän pani vastattavakseen tällaisiin kysymyksiin; ne olivat usein ennenkin, mustien lintujen tavalla, piirittäneet hänen ja suhisseet hänen ympärillään, vaan nyt hän tunsi että oli ensi kerta, jolloin hänellä ei ollut kyllin voimaa ajaakseen pois niitä, nyt ne saivat ensi kerran jäädä ja laatia pesänsä hänen sieluunsa.

Harvinaisen hyvin olikin tuo sivistymätön työmies teeskentelemättömällä kysymyksellään saanut raadelleeksi koko hänen sisimmän olentonsa. Hänelle juontui mieleen, mitä oli keskustellut Danielin kanssa, elävästi hänen eteensä kuvautui vanhan sepän iloloisteinen katse, kun hän sanoi: "onnellinen olen päivät päästään", ja tämän lämpimän uskon ilo verrattuna hänen omaan synkeään alakuloisuuteensa sai hänen käsittämään vastustamattoman selvästi suhteensa Jumalaan. Hän alkoi ymmärtää, että se mies, joka sanoo itseään Herran palvelijaksi ja toimittaa hänen tehtäviään ja joka kumminkaan ei tunne muuta kuin apeaa mieltä ja alakuloisuutta, niin jopa suoraan sanoen, joskus epätoivoakin, että siinä miehessä piilee joku salaisuus, jota se ei uskalla tunnustaa, ei edes omalle itselleen. Ja eikö tämä salaisuus ollutkin juuri se, että hänen uskonsa olikin vain mielikuvitusta, jäännöksiä lapsen ja nuorukaisen uskonnollisista haaveiluista, joita poistaakseen häneltä puuttui rohkeutta. Vaan kun hän oli ehtinyt näin pitkälle, kun hän oli uskaltanut irtaantua tuosta kysymyksestä, silloin hänessä alkoi raivota epätoivon ja tuskan raju sää.

"Ei, Jumalani ja isäni!" hän puhkesi lausumaan, samassa langeten polvilleen ja liittäen kätensä ristiin, "ei, älä tätä, se jo olisi liikaa! Eikö sitten vielä ole tarpeeksi se, että maallinen onneni on riistetty, eikö riitä vielä sekään, että unelmani siitä onnesta, jota saisin nauttia lempimäni naisen keralla on haihtumaisillaan ja että minun oikeudenmukainen toivomukseni saada vaikuttaa hyödyllisesti työlläni on murtumaisillaan, ryöstetäänkö minulta nyt usko sinuunkin, Jumalani ja isäni, sinun rakkautesi, vapahtajani, jonka palvelukselle olen omistanut koko nuoruuteni. Ei, Herra, älä tätä, ota maallisen iloni viimeinenkin vilahdus, vaan anna minun toki pitää luottamukseni siihen, että sinä olot olemassa ja että sinä olet rakkaus."

Äkkiä hän hillitsi itseänsä ja nousi seisaalleen. Jääkylmän teräksen tavoin koski hänen sydämmeensä ajatus, että kun ihminen epäilee, niin lienee rukoileminenkin turha. Sillä hänhän juuri epäili, tokko löytyykään ketään, jota voisi rukoilla, ja siinä luulossa rukoiluhan oli aivan oman epäilynsä rukoilemista…

Vaan hän ei voinut sietää sitäkään kolkkoutta, minkä vaiennetut rukoukset jättivät. Vastoin järkeä ja logiikkaa hän uudelleen alkoi rukoilla, lämpimämmin, voimakkaammin, kuin koskaan ennen. Hän huusi kuten kuningas David: "Miksi hyljäät, Herra, minun sieluni, miksi peität minulta kasvosi?" eikä hän lakannut huutamasta, ennenkuin oli rukoilemalla ja kärsimällä kuolettanut epäilynsä — tahi ehkä pikemmin tuudittanut ne uneen.

Kun hän nousi polviltaan, jossa asennossa oli rukoillut, sai äkillinen huumaus hänet horjahtamaan ja polttava tuska hänen takaraivossaan puserti hänen huuliltaan vastentahtoisen kauhun huudahduksen. Hän koetti päästä vallalle ruumiillisesta heikkoudestaan, mutta huumaus yltyi, ja päänkipu tuli niin vaikeaksi, että hänen täytyi heittäytyä pitkälleen sohvalle ja loikoa siinä yli tunnin ajan kovissa tuskissa.

Hänen terveytensä ei koskaan ollut kehuttava, ja viime vuosien rasittava työ ja sieluntaistelut olivat sitä heikontaneet yhä enemmän. Jo Tukholmassa ollessaan sai hän tavan takaa samanlaisia huimaus ja päänkipu kohtauksia, mutta hänen Ryforsiin tultuaan ne olivat käyneet sekä taajemmiksi että vaikeammiksi. Ja sillä välin kun hän lojui siinä kalpeana, kylmä hiki otsalla, nousi hänessä suloisen surullinen aavistus siitä, ettei taistelua kenties olisi kestävä kauvan.

"Sen parempi", hän ajatteli, "sen parempi — kohta on kaikki ohitse ja unhotettu. Nyt minä pidän eloani niin tärkeänä, kärsimyksiäni niin äärettöminä, vaan jonkun vuoden kuluttua — mitä onkaan silloin väliä siitä, olipa yhtä taistelevaa ja epäilevää ihmistä enemmän tai vähemmän."

Aamuyöstä alkoi kovin kolotus helpottaa, hän nousi tilaltaan, pukeutui ja meni vuoteelleen saadakseen mahdollisesti hiukan lepoa yön viimeisenä hetkenä.

Seuraavana päivänä tunsi hän kumminkin itsensä virkeämmäksi ruumiiltaan ja sielultaan. Tuo kamala epäilys joka oli ahdistanut häntä menneenä yönä, tuntui hänestä nyt selvään päivän valossa painajaiselta, samoin kuin tuo kuolon enne jonka hän luuli tunteneensa kolottavassa päässään ja raukeissa jäsenissään, nyt hänestä näytti vain sairaaloiselta mielikuvitukselta. Taistelu, jonka hän oli kestänyt, oli ollut käännekohta, jolloin hän oli tyhjentänyt itsestään osan siitä kivusta, minkä hän muutoin aina kätki sieluunsa; ne palavat rukoukset joita hän oli huokaillut, niin epäileviä kuin olivatkin, kuitenkin olivat suoneet hänelle levon, jonkamoista hän ei ollut tuntenut kauvan aikaan.

Tämä verrattain hilpeä mieliala sai lisää vahviketta kauniista syksysäästä, joka tänään valoi läpikuultavan hohtavaa ilmaa meren ja lahdelman yli, ja jota Robert, innokas luonnonihailija kun oli, täysin mitoin nautti, sekä siitä seikasta, että kaksi työmiestä tuli iltapäivällä pyytämään häntä puhumaan Ryforsin raittiusseuran huoneustossa näinä päivinä pidettävässä suuressa raittiuskokouksessa. He sanoivat tahtovansa jotain hengellistä, mutta ei mitään "herännäistä", vaan jotakin järjellistä, kuten olivat kuulleet pastorilla olevan tapana puhua. Robert kiitti heitä luottamuksesta ja lupasi heti tulla. Tämä pieni myötätuntoisuuden osoitus vaikutti hänessä todellista iloa, ja tällaisessa mielentilassa ollen hän tarttui, kuni nälkäinen leipäkannikkaan, tilaisuuteen, joka nyt oli hänelle tarjona ja jossa hän voi auttaa ja hyödyttää.

Kokous pidettiin muutamaa päivää myöhemmin raittiuden harrastajain salissa, johon oli kertynyt täpösen täyteen väkeä sahalaitoksesta ja likitienoilta. Robert oli valinnut aiheekseen: Puusepän poika ja työmiesten ystävä, Jesus. Hän alkoi puheensa kertomalla Kristuksen vaatimattomasta kieltäytyvästä asemasta, eikä hän ollut puhunut montakaan minuuttia, ennenkuin hän hämmästyen tunsi, että selittämätön välinpitämättömyyden huuru-verho, joka hänen Ryforsiin tultua oli erottanut hänet kuulijoistaan, täällä oli poistunut, ja että hänellä nyt, niinkuin ennenmuinen, oli kuuntelijain tunteet ja aatokset vallassaan ja että hän mielensä mukaan voi virittää ja johtaa niitä. Tämä huomio vaikutti päivän valon tavoin hänen tunnokkaaseen sieluunsa; myötätuntoisuuden virta, jonka hän lakkaamatta tunsi kulkevan itsensä ja kuulijain välillä, lämmitti ja kiihotti häntä ja sai hänen puhumaan koko muinaisella ihastuksellaan. Kumma kyllä, että hän tuskin edeltä käsin oli ajatellutkaan tätä puhetta; hän ei ollut mihinkään Ryforsissa pitämistään esitelmistä pannut niin vähän vaivaa, niin vähän mietittyä kaunopuheliaisuutta, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan puhunut niinkuin tänään.

Kuulijatkin olivat kovasti kiintyneinä. Kaikkien kasvoissa kuvastui tuo jännitetty ilme, joka todistaa jokaisen ajatuksen, kaiken sielunhuomion olevan kahlittuna siihen, mitä sanotaan. Tuo puhe oli pidetty melkein yksin omaan työväelle työmiehestä ja sen asemasta kristillisyyden valossa. Se oli kuvaus — yhä enemmän kiihtynyt sitä mukaan kuin puhuja lämpeni omista lauseistaan — siitä, kuinka puusepän poika Kristus oli jalostanut työn, ruumiintyön, ruo'an, kovan ruumiintyön, jota maailma pitää halpana. Sillä Kristus ei ollut jalostanut suurien ja mahtavien työtä siunaavalla kädellään; hän ei ollut ottanut käsiinsä valtiomiehen ohjia, hän ei ollut heiluttanut välkkyvää sota-asetta, hän ei ollut kirjottanut oppineita kirjoja; ei, hän oli kädellään painanut aatelisleiman höylään, raskaaseen vasaraan ja kuluneeseen moukariin. Ja se, joka halveksuu työmiestä, se joka pitää häntä alhaisena, siitä syystä että hänen kätensä on karhea ja hänen vaatteensa kulunut, se olisi myöskin halveksinut Kristusta, sillä varmaan oli tuo pyhä käsi, joka paransi sairaita, siunasi lapsia, kova ja karhea kovasta ruumiillisesta työstä.

Sitten Robert siirtyi raamatun erityisesti työntekijöille annettuun suureen lupaukseen, että heidän pidätetyt palkkansa huutavat, tunkien Jumalan korviin. Ja kuten raamatun lupaukset jo ovat käyneet ja yhäti käyvät toteen — miekat vielä kerran taotaan aurankärjiksi ja keihäät puutarha-veitsiksi, samoin on vielä koituva sekin aika, jolloin toteutuu Jakob-apostolin ennustus rikkaista, jotka pidättävät työmiesten palkan. "Niin!" hän puhkesi lausumaan käsi ojennettuna, kasvot loistaen mielenliikutuksesta, joka hänen täytti, "sen toteuttamisen aika on jo käsissä, hetki, jona pidätetyt palkat kiristetään, on jo tullut. Herran Seebaotin valtaistuimelle kohonneet huudot ovat jo saaneet vastauksen. Johan näemme tulevaisuuden taivaanrannalla uuden ajan ruskon koittavan tälle kansanluokalle, joka niin kauvan on huokaillut sorron kahleissa! Näemmehän kuinka vuosisatojen poistuvasta yönpimeydestä pilkistää vapauden onnellinen päivä, jolloin rikkaista ja köyhistä tulee veljekset, jolloin kritillisyyden luoma itsenäisyyden oikeus saa täyden ilmauksen, jolloin ihmisarvon asteenmittaaja ei enää näytä vääriä numeroita, jolloin ei enää kumarreta rikasta laiskuria ja halveksuta työmiestä — jolloin, sanalla sanoen, Kristuksen pakottava rakkaus on tullut kaikeksi kaikessa ja saavuttanut voiton! Sentähden, veljet", hän lausui lopuksi, "minä tahtoisin tehdä teille kysymyksen ja antaa teille erään kehotuksen. Miksi luovutte kristillisyydestä, miksi pilkkaatte sen harrastajia ja julkaisijoita ja luette ne sortajainne joukkoon? Mitä varten työntekijä, jolle Kristus erityisesti osotti rakkauttaan, hänen nimeään häpäisee pilkallisilla sanoilla. Eihän hän koskaan tahtonut teille muuta kuin hyvää, tuo vähäpätöisenä pidetty puusepänpoika, jonka nimessä meidän luulette tahtovan sortaa ja orjuuttaa teitä, miksi palkitsette hänet niin pahoin, miksi ristiinnaulaatte hänet uudelleen pilkallanne ja välinpitämättömyydellänne? Hän huutaa teille 'tulkaa luokseni kaikki, jotka työtä teette' ja te vastaatte: 'kristillisyys on pilaleikkiä, jolla voi huvittaa lapsia ja narria.' Te suositte utilismia, positivismia ja muita nykyajan harha-oppia? Miksi? Hankkiaksenne vapauttako? Kristinusko suo teille vapautta, suloisempaa ja enemmän kuin olette aavistaneet rohkeimmissakaan unelmissanne. Saadaksenne tasa-arvoisuuden harrastajaa kuin Kristus. Edistääksenne veljeyttäkö? Kristushan juuri on tuonut veljeys-aatteen ihmiskuntaan. Hankkiaksenne maallisen hyvyyden tasaamistako? Veljeni, ne, jotka teille sitä lupaavat, ovat valtaan päästyään ensimmäisinä teitä polkemassa jalkoihinsa. Ainoastaan hän, joka itse saattoi kieltäytyä kaikesta, itse alentua kaikkein alhaisimmaksi, hän ainoasti voi näyttää teille oikean tien onneen ja tyytyväisyyteen. Teillä ei ole ketään suurempaa hyväntekijää kuin hän, hän on erityisesti hoitanut teitä, työn ja kieltäymyksen lapsia, miksi, oi miksi kiellätte parhaan ystävänne?"

Robertin puhe vaikutti valtavasti kuulijoihin. Moni heistä oli joko vapaa-aattelija tai uskonnollisesti välinpitämätön, mutta nekin olivat kovasti liikutettuja. Kaikki he tunsivat rakkauden hengen virtaavan vastaansa puhujan sanoista, joilla hän osasi kehystää Kristuksen kuvan harvinaisen houkuttelevalla loisteella, mikä veti kuuntelijat ristiinnaulitun luo, huolimatta siitä uskoivatpa he häneen maailman vapahtajana tahi olivat uskomatta.

Robertin puheen päätyttyä syntyi salissa syvä, merkitsevä hiljaisuus, ja kokouksen jälestä sai hän usealta kädenpuristuksen seuraaman tai kyynelsilmin lausutun lämpimän kiitoksen.

"Niin ei ole kukaan koskaan puhunut", sanoi eräs vanha työmies, joka oli tunnettu sosiaalisista ja kristillis-vihollisista mielipiteistään. "Daniel-vanhus oli kyllä kumminkin oikeassa kun sanoi että on sitä meidän pastorissa rakkautta."

Mutta seuraavana päivänä olivat kaikki Ryforsin nurkat aivan kuin tulessa juorusta ja panettelusta. Kaikki muut mieliseikat, Bångin kotiopettajattaren kihlaus, tohtorin pappilassa käynti, Gabriellen vaatetukset, jäivät syrjään ja Storkilla, kirjuri Merlanderilla, Bångilla ja sahanhoitaja Velinillä, lautatarhalla ja postikonttoorissa ei keskusteltu mistään muusta kuin Robertin sunnuntaisessa työväenkokouksessa pitämästä esitelmästä. Vanha neiti Lorén tuli käsitöineen Storkille aamupäiväkahville kertomaan kuulleensa jotain kauheata. Pastori oli näet saarnassaan sanonut, jotta täällä Ryforsissa tulisi verikahakka ja sota sen vuoksi että muka työväen palkat olivat pidätetyt. Rouva Stork, joka aina uskoi juttuja, varsinkin kun ne olivat pöyristäviä ja kamaloita, tuli suuresti liikutetuksi ja käski Liinan kohta mennä katsomaan että kaikki akkunaluukkujen ruuvit olivat reilassa, siltä varalta että verenvuodatus jo alkaisi samana päivänä.

"Tietäähän sen, miten hirveätä sellainen on", hän sanoi, "kaitsija Kernelliä heitti jonkun aikaa takaperin eräs tyytymätön työmies kivellä päähän. Ja jos kivi sattuu ohimoon, niin ihminen kuolee tuohon paikkaan."

"Mutta voihan tapahtua niinkin että kivi ei satukkaan ohimoon", tokasi Liina, joka juuri oli tarkastamassa akkunaluukkuja."

"No siihen sijaan se saattaa osua silmään, eikä ole sen parempi että ihminen tulee sokeaksi! Kyllä aina on onnettomuuden ja kurjuuden tilaisuuksia", lisäsi hän ja vapisi samalla huoatessaan.

Sahanhoitaja Velin silitti ylöspäin vaaleaa, karheaa tukkaansa, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan vihainen, ja päästi pitkän kirouksen, sillä välin kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa, joka oli hänelle kolmenakymmenenä vuonna ollut pahempi hirmuvaltijas, kuin kukaan Xantippa ikänään, aamiaista syödessä kertoi kuulleensa faktori Jansonin Gretalta, joka oli kuullut sen Andersonnilta, kahden työmiehen alhaalla lautatarhassa sanoneen tietävänsä, että jos työlakko tulisi, niin pastori olisi heidän puolellaan. "Hoitaisitte tekin omia asioitanne, ettekä kuuntelisi tuollaisia tyhmyyksiä, joita on paras olla kertomatta!" sanoi sahanhoitaja ja kevensi suuttumustaan tiuskasemalla taloudenhoitajalleen.

"Hyvästi siunatkoon", vastasi tämä nytkyttäen niskaansa, "en millään mokomin houkuttele teitä kuulemaan mitään uutisia. Parempihan on kun saatte kuulla ne tuoreina — työmiehiltä itseltään", hän pisteliäästi lisäsi.

Mutta Robertin esitelmää ei pohdittu vain Ryforsissa. siitä puheltiin koko seudussa, ja mitä laajemmalle huhu levisi, sitä enemmän sitä väritettiin, niin että kun se vihdoin tuli Styrkön hoitajan Kernellin ja kaupungin lehtorin Bergerin kuuluviin, ja varmasti tiedettiin kertoa pastori Wallnerin pitäneen täydellisen sosialisti-saarnan, jossa hän raamatun sanojen nojalla muka oli todistanut työkansan hetken nyt olleen tulleen ja etteivät työlakot ja rauhattomuudet olisi ainoastaan luvallisia, vaan vieläpä välttämättömätkin tosi kristillisen vapauden ja tasa-arvoisuuden saavuttamista varten.

Eikä Robert itsekään luonnollisesti voinut jäädä osattomaksi yleisestä juorusta, hän huomasi jo useamman henkilön esiintymistavastakin häntä kohtaan esitelmänsä vaikutusta. Muutamat naapuriston perheet, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle sangen ystävällisiä, alkoivat nyt vetäidä takasinpäin, niin, olipa niitäkin, joille, kun tuon onnettoman sunnuntain jälkeen kohtasivat hänen, tuli kiire katsoa sivulle, kun eivät tahtoneet häntä tervehtiä.

Robert kävi kuitenkin tietänsä suoraan eteenpäin ja antoi vaan ihmisten puhua ja soimata, mitä ikään heitä halutti. Totta on, että hänessä kuitenkin nousi katkeria tunteita kuullessaan, että hänen sanojansa, jotka olivat tulvineet mitä todellisimmasta ihmisrakkaudesta, oli selitetty väärin, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "narri, kun luulit voivasi vaikuttaa mitään hyvää, hullu, kun heität helmiä sikojen eteen, totuuksia poroporvareille, jotka eivät käsitä niistä muuta kuin ulkonaisen äänen", mutta vähitellen hän voitti ne tunteet, vaikka ne jättävätkin pohjalle kasan katkeruutta, joka lisäsi hänen rohkeudenpuutettaan ja epäluottamusta itseensä.

Syksyä seurasi talvi; vientitavaranlastaus satamassa alkoi vähetä ja koko Ryfors vaipui kuin uneen. Lahdelma jäätyi, kansa vetäysi ylemmäs metsiin, ja valko vaippa levisi talvilepoon nukkuneille rannoille.

Robertille alkoi kovan ja rasittavan työn aika. Joka sunnuntaiset saarnat täällä tai kaupungissa; taisteluita ja kahakkoja eri puolueiden välillä, joiden harrastuksia oli mahdoton yhdistää; sairaita ja köyhiä oli käytävä katsomassa, joskus aina ylhäällä maaseudulla, jonne hänen oli matkustaminen monet penikulmat lumessa ja pakkasessa: työmies- ja raittiuskokouksia, joissa häntä pyydettiin puhumaan sekä vihdoin joutohetkinä, toisin sanoen öillä, käännöksiä uskonnollisista teoksista — kaikki nämät ja muut samanlaiset tehtävät kuu kuulta veivät hänen aikaansa yhä enemmän.

Talven kuluessa tunsi hän itsensä kuitenkin verrattain onnelliseksi. Hänelle ei jäänyt hetkeäkään aikaa epäilykseen ja mietiskelyihin. Kieltäyvä, melkeinpä kiduttava elintapa piti hänen sisällisen olentonsakin kurissa. Hän ei ollut koskaan kylässä kutsuilla, paitsi rovasti Aurellin luona, hän ei koskaan maistanut viiniä tai polttanut tupakkaa, hän kieltäysi kaikesta, mitä vähänkään saattoi kutsua mukavuudeksi, väliin kaikkein välttämättömimmästäkin, siten hankkiakseen varoja köyhien seurakuntalaistensa auttamista varten.

Vuosi kului tällä tavoin. Työmiehet, paitsi heränneet ja waldenströmiläiset ja ne, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa, pitivät häntä, aina raittiuskokouksesta saakka, jossa hän oli niin sanoaksemme äkkirynnäköllä voittanut väestön, vähitellen samana kuin hänen ihastuneet kuulijansa ennen Tukholmassa: epäjumalana, jonka itsetyinen vaikutusvalta veti heitä kirkkoon, ei itse sanan vuoksi, vaan sentähden, että hän sitä julisti. Ja tästä työväen myötätuntoisuudesta hän sai huomaamattaan, kuten hän yleissuosiostansa Tukholmassa muinen oli saanut, sen voiman ja innon joka piti voimassa hänen levotonta, taistelevaa elämäänsä, sen salaisen vaikutusvoiman, mikä innostutti häntä rasittavaan toimintaan. Mutta hän viihtyi — varsinkin tämän vuoden kuluessa paremmin täällä kuin Tukholmassa. "Minä viihdyn hyvin täällä työkansan ja köyhien keskuudessa", hän tammikuussa kirjoitti eräälle ystävälleen, "ylemmistön seurassa en koskaan ollut oikein omassa olennossani. Luonnossani on jotain — sinulle, joka ymmärrät mitä tarkoitan, etkä nosta meteliä siitä, sen uskallan sanoa — vallankumouksen haluista, jonkinlaista vihaa kaikkia noita vastaan, jotka nauttivat hyvinvoinnistaan ja nyyhkivät kuullessaan kauniin saarnan ja kumminkin tietävät muutaman askelen päässä heistä veljen tai sisaren näkevän nälkää. Sen vuoksi tuntuu mieleni rohkeammalta täällä, missä kansanvaltaiset taipumukseni pääsevät parempaan vauhtiin."

Enemmän tutustuttuaan sahalaitoksen oloihin, saatuaan selville työväen palkat, työtunnit j.m.s., hän alkoikin omaperäisemmin vaikuttamalla osoittaa heille myötätuntoisuuttaan. Paljon oli hänen näkemissään sellaista, mitä hän ei hyväksynyt, monta seikkaa, joissa hänen mielestään työväkeä ei kohdeltu niin, kuin olisi heitä pitänyt. Sillä hän ei harhaantunut siihen vertailutapaan, jota tavallisesti noudatetaan jonkun henkilön yhteiskunnallista asemaa, arvosteltaessa; hän näki olosuhteet sellaisinaan, sitä vastustamatonta tosi-asiaa huomioonsa ottamatta, että Norrlandin työmies ansaitsee enemmän kuin työmies Smålandissa, että sahatyömiehellä on huoleton elämä verrattuna kivihiilikaivoksen työmieheen. Hän kysyi vaan itseltään varsin yksinkertaisesti: "kun meidän — joilla täällä on valta ohjata ja hallita — kerran on seisominen ihmisen pojan edessä, niin sanoneeko hän silloin meille: 'Mitä teitte minun vähemmille veljilleni, sepille ja sahatyömiehille, jotka kestivät vaivoja ja kuumuutta, sen teitte minulle'."

Mutta hän ei luullut voivansa myöntämällä vastata tähän kysymykseen.

Ensimmäinen vallitsevista asianhaaroista, joihin hän tahtoi koskea, oli ruokatavarakauppiaan Bångin ottama etuoikeus harjoittaa kaikenlaista sekatavarakauppaa. Silloin kun tämä liike perustettiin, pidettiin sitä sellaisena rakkauden osoituksena työväkeä kohtaan ja kansan etujen harrastamisena, että paikkakunnan sanomalehdet julistivat sen valtavaksi todisteeksi nykyajan tasa-arvoisuuden ja oikeuden harrastamisesta. Kuuluikin kauniilta se, että työmiehet saisivat vähällä rahalla ostaa itselleen osakkeen, tulla liikkeeseen ja sen tuottamaan voittoon osalliseksi ja että tavarain osto tulisi heille yhä halvemmaksi sitä mukaan kuin liike edistyisi. Kauppapuoti tulisi siten olemaan työmiesten oma, sen tulevaisuus olisi riippuva siitä, että kansa siirtäisi kaupantekonsa yksinomaan sinne, ja työväelle tuleva jako-osuus riippuisi liikkeen edistymisestä. Se liike oli kokonaan perustettu ajan hengen ja oikeuden mukaisille periaatteille. Ei ollut mitään voittoa imeviä osakkeen omistajia, ostajat itse olivat vastuunalaiset, vaan samalla myös ainoat voitonsaajat. Paraassa tapauksessa oli niillä työmiehillä, jotka olivat olleet tilaisuudessa kahden osakkeen ostamiseen, toiveita lopulla saada kaikki tavaransa melkein ilmaiseksi.

Mutta työväen yritykseen yhtymisestä, jota sanomalehdet niin koreilla sanoin kuvailivat, ei tullutkaan paljo mitään. Muutamilla harvoilla työmiehillä vain oli varoja ja halua osakkeiden ostoon, jota vastoin köyhemmät perheet, taudin tai hädän kohtaamat, tai joilla oli tuloihinsa nähden liian monta henkeä elätettävänä, luonnollisesti eivät olleet tilaisuudessa tulla yrityksen harrastajiksi. Mitään jako-osuutta — hinnan-alennusta — siis ei tullut heidän osalleen; heidän täytyi siihen sijaan ostaa tavaransa 20 prosenttia kalliimmalla kuin kaupungissa, jonne matkan pituus esti heitä kaupantekoon lähtemästä. Mutta kauppamies oli sen sijaan sen anteliaampi jättämään heille tavaraa velaksi. Sitä tilaisuutta he eivät jättäneet hyväkseen käyttämättä, kun tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan jonkun sokerimurun tai kahvipavun tarvitsematta hetipaikalla siitä maksaa mitään.

Lopputulos koko tuosta loistavasta suunnitelmasta olikin se, että useimmat osakkeet jäivätkin kauppamies Bångin omaan haltuun ja hän sai niistä voitto-osuuden, jolla hän kykeni hankkimaan lattioilleen brysselimatot ja saliinsa pianon.

Kauppamies, kun heti huomasi Robertin vaaralliseksi vastustajakseen, ja kun hänen periaatteenaan oli olla henkilöitä kohtaan, jotka olivat häntä ylempänä ja joista hänelle voi olla jotain hyötyä, tai joita hänen täytyi pelätä, yhtä ystävällinen ja liehakas kuin hän oli kärtyisä alempiaan kohtaan, niinpä hän olikin heti alunpitäin näyttäinyt uudelle pastorille sangen herttaisesti. Tämä herttaisuus lisäytyi yhä enemmän, kun hän sai nähdä Gabriellen, jonka kauneus ja ylimysnimi kerrassaan hänen hypnotisoi, niin ettei hän Gabriellen puotiin tullessa voinut käyttäidä tapansa mukaan. Jouluna ja juhannuksena hän lähetti kunnioituksensa ja ihailunsa osoitteeksi suuria herkkukasoja pappilaan ja hänen kaikessa hiljaisuudessa kytevä, kellenkään ilmaisematon toiveensa oli se, että hänelle ja hänen perheelleen onnistuisi päästä likempään yhteyteen pastorilaisten kanssa, joten hän sitten saisi riemuita ryforsilaisille, noille turhamaisille kurjille raukoille, jotka jäivät homehtumaan omaan pöyhkeilevään tyhmyyteensä!

Pian Robert kumminkin oivalsi olosuhteet tehtaalla. Hän näki harmilla ja tuskalla miten velka-tapa täällä, kuten kaikkialla, nylki työmiehet niin, että ne sitä tuskin huomasivat tai ymmärsivät.

Tuo kaupanomistajan hyötyminen köyhäin hädänalaisesta tilasta, tuo vääryys, että rikas, joka voi ostaa tavaransa summakaupalla, saa ne kenties puolta halvemmalla kuin köyhä, jonka täytyy ostaa sokerinsa palottain ja kynttelinsä kappaleittain — nuo säälimättömät kivet köyhyyden jo ennestään raskaalla kuormalla, joka täällä, missä vaikutus-ala oli enemmän rajoitettu, esiintyi silmäänpistävämmin kuin Tukholmassa, nuo seikat saivat hänen ryhtymään toimenpiteisiin mielien kiihoitusta varten velka-järjestelmää ja kalliita tavaroita vastaan.

Kauppias Bång sai kuitenkin pian vihiä tuosta. Hänelle huhuttiin Robertin käyvän työväen asunnoissa ottamassa selkoa heidän taloudellisesta asemastaan ja siitä, paljoko he tavallisesti saivat maksaa tavaroistaan, ja että hän vielä aikoisi käyttää sanomalehteäkin hyökkäys-aseenaan.

Kauppias Bång tuli hyvin levottomaksi, eikä tiennyt, mikä neuvoksi tulisi. Tuo salainen kiihoitus, jonka tuloksia ei voinut arvata näinä aikoina, jolloin kaikkialla väijyi työlakkoja ja rauhattomuuksia, pelotti häntä. Sen lisäksi hän pelkäsi Robertia, joka oli hänen vastuksenaan. Hän päätti useamman kerran lähteä tapaamaan pastoria itseään ja alottaa keskustelun tuosta vaarallisesta asiasta, siten estääkseen julkisen hyökkäyksen, mutta hänelle nousi kylmä hiki kun hän vaan kuvittelikaan seisovansa tuon nuoren papin edessä, hänen totisen syvän katseensa kohtaamana, katseen, jolla näytti olevan voimaa tunkea aivan ihmisen läpi, ja kauppapalvelija Johan Lind kuuli puotiin saakka, kuinka syvään hän huokaili istuessaan pulpettinsa ääressä konttoorissaan.

Hänen ei kumminkaan tarvinnut kauvan tuumailla tokko lähtisi tapaamaan Robertia vai eikö, sillä eräänä aamuna, juuri kun hän oli istuutunut pulpettinsa ääreen, ison kassakirjansa eteen, Robert astui aivan äkkiarvaamatta konttooriin.

Kun kauppias parka sai nähdä Robertin, niin hänen kasvojensa ilme osoitti niin suurta hämmästystä ja sekaannusta, kuin hänen omassa tunnossaan todellakin olisi ollut jotain pahaa. Hän nousi heti tuoliltaan, sopersi jotain kunniasta ja ilosta ja kauniista ilmasta, kiirehti panemaan puodin oven kiinni ja valmistamaan Robertille istuinsijaa nahkasohvaan siirtämällä syrjään sitä peittävät paperit ja kääröt.

Robert ei näyttänyt kovin rakastettavalta, kun hän kauppamiehen kehoituksesta hiukan kumarrettuaan istahti sohvalle. Hänen muotonsa oli ankara ja vakaa, ja katse, jolla hän tarkasti kauppiasparkaa, oli juuri sellainen läpitunkeva, jota kauppamies pelkäsi ja joka aina sai ihmiset, joiden omatunto syystä tai toisesta oli levoton, rauhattomiksi hänen läsnäollessaan.

Kauppamies Bångin ei kuitenkaan tarvinnut kauvemman mietiskellä syytä Robertin sinne tuloon, sillä tämä heti kävi suoraan kiinni asiaansa. Hän kertoi lyhyvin sanoin vähitellen onnistuneensa saamaan selkoa sikäläisen rahvaan asemasta, ja tietävänsä koko joukon perheitä — sellaisia joilla ei ollut osakkeita kaupassa — joilla oli tuskauttavana kuormana se seikka, että heidän täytyy maksaa tavaroistaan koko joukon kalliimpi hinta, kuin jos ostaisivat ne kaupungista, hän osoitti, kuinka velka-järjestelmä teki heidät peräti köyhiksi ja vielä lisäksi vallan turmeli heidät tavoiltaan, ja hän lopetti aivan suoraan, ehdottamalla kauppamiehelle, että tämä kerrassaan lakkauttaisi kaiken velaksi myynnin.

Kauppamies hämmästyi ja vaaleni aina huuliaan myöten, mutta hillitsi itseään ja vastasi välinpitämättömän tyynesti.

"Pastorin ehdotusta on aivan yksinkertaisesti vallan mahdoton panna toimeen. Enhän minä voi alentaa hintojani kymmenellä prosentilla, silloin minä syöksisin itseni perikatoon, eikähän suinkaan kukaan tahtone minua sitä tekemään. Sen, joka ei ymmärrä asioita, on helppo puhua. Mitä luuleekaan pastori että itse saan maksaa tavaroistani, ja kuinka suuren voiton luulette minulle jäävän kaupasta, jossa kaikki käy noin vähittäin ja jossa aina on se mahdollisuus, ettei saa mitään maksua tavaroistaan? Vaan sitähän ei koskaan oteta huomioon. Työmies … työmies … mitä hän kärsii ja kuinka häntä sorretaan, siitä puhutaan joka haaralla, vaan ei tietysti mainita sanaakaan siitä, mikä vaara minunlaisellani raukalla on tarjona, voidakseni palvella koko tuota moskajoukkoa hyvillä tavaroilla, se tietysti ei merkitse mitään. Ja mitä siihen tulee, että pastori luulee tekevänsä rahvaalle palveluksen, poistamalla velkakaupan, niin hän on kerrassaan väärällä tiellä; köyhä kansa on päinvastoin kiitollinen, kun saa ottaa puodista palan ruokaa, ilman että heti kiristetään rahoja siitä. Mutta nähkääs, pastori on tuollainen, joka tutkii rahvaan sortoa kirjoista ja luulee rahvaan olevan enkeliä ja muuta hyvää, mutta se ei todellisuudessa pidä paikkaansa, ei. Sitä paitsi on minun kauppani perustettu aivan saman järjestelmän mukaan, kuin kaikki muutkin maakaupat. En minä kisko enemmän kuin kukaan muukaan, enkä luule kenenkään voivan sanoa, ettei minulla olisi hyviä ja kelvollisia tavaroita."

"Sitä minä en ole sanonut", vastasi Robert kylmästi, "mutta ei se siltä muuta asiaa. Useimmat maakauppiaat ovat enemmän tai vähemmän petkuttajia."

"Petkuttajia", kauppamies kirkasi ja tuli yhtä punaseksi kuin hän oli äsken ollut vaalea, "no … noh … ajatelkaa nyt vähän, pastori, mitä sanotte … tuollaiset sanat … hm … voivat käydä Teille kalliiksi…"

"Minä olen ajatellut mitä sanon", vastasi pastori yhtä levollisesti, "ja toistan vieläkin sen, että se, joka käyttää hädänalaista tilaa itse rikastuakseen, se joka käyttää heidän satunnaista ahdinkoaan, houkutellakseen heitä velkakaupan luisuvalle pinnalle, sen sijaan, että auttaisi heitä myymällä tavaroita kohtuullisen helppoihin hintoihin, se on petkuttaja ja sellaisia ovat useimmat maakauppiaat. Vaikka te herra Bång pahastuisittekin kuullessanne tätä, niin minä kuitenkin mieluummin sanon sen teille vasten naamaa enkä selän takana, niinkuin useimmat muut tekevät. Ja yhtä suoraan tahdon teille sanoa, että aijon tehdä kaikki mitä voin, ainakin tällä paikkakunnalla, työväen tilan parantamiseksi."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra tuijotti lattiaan ja huohotti yhä kiivaammin.

"Ja mitäs pastori aikoo tehdä … hm … saadakseen … työväen tilan paranemaan?" hän vihdoin kysyi ja katsoa karsasteli Robertia pilkallisella vaan samalla aralla katseella.

"Sitä minä en voi tässä selvittää. Minä tiedän kumminkin, etten vaadi mitään suunnattomia, ehdotellessani että herra Bång alentaisi tavaroittensa hintaa. Olen ottanut tarkan selon koko asemasta; ja tiedän minkälainen suunnitelma oli alussa, kuinka työkansalle kuviteltiin kaikenmoisia etuja tämän osakeyhtiön kautta, vaan että herra Bång varsinaisesti onkin nauttinut ne edut, ja minä tiedän vielä, että vaikka te tingittekin pois kymmenen prosenttia, niin teille kumminkin jää jotenkin hyvät tulot."

Taas seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra Bång nieleskeli ja pureksi ikäänkuin Robertin sanat olisivat tarttuneet hänelle kurkkuun tai niinkuin hän ei olisi voinut saada esiin sanottavaansa.

"Aikooko pastori … hm … aikooko pastori … kuten olen kuullut sanottavan … hm … alkaa … rähistä sanomalehdissä?" kysyi hän vihdoin, samalla kun otti pulpetista kynäveitsen ja alkoi sillä puhdistaa kynsiään.

"Joll'ei mikään muu auta, niin siinä tapauksessa aijon turvautua sanomalehden apuun", vastasi Robert ja kohottuusi sohvasta pois lähteäkseen.

Mutta nyt kauppamies purki ulos kauvan pidättämänsä vihan; hän sävähti punaseksi aina kaljuun päälakeensa saakka, siniset silmänsä säkenöivät ja hän heitti kynäveitsen pulpetille sellaisella voimalla, että kaikki kirjoitusvehkeet lensivät ympäri pöytää.

"Niin, tehkää vaan niinkuin haluatte!" huudahti hän ja viuhtoi oikeaa kättään pastorin edessä, "jos teitä haluttaa ruveta rähisemään sanomalehdissä, niin tehkää se vaan minun puolestani. Vaan nyt saatte tietää: minäkin aijon puolustaa itseäni enkä aijo antautua minkäänlaisen mielivallan poljettavaksi, en! Pastori tulee tänne vallan vieraana, eikä luonnollisesti tiedä yhtään mitään olosuhteista paikkakunnalla, olette lukumies, joka kaiken ikänne olette tutkinut kirjoja, saarnaillut ja tuon tuommoista, ja sitten luulette ymmärtävänne jotain kaupasta ja tahtoisitte tuoda uusia järjestelmiä. Kysyn jok'ainoalta kunnialliselta sielulta onko papillista se, että tahdotaan kiihoittaa työväki esivaltaa vastaan, kuten pastori tekee, eikö täällä muka ole kylliksi tyytymättömyyttä ja rauhattomuudenhenkeä ilmankin, että pastorin vielä sitä tarvitsee ruveta yllyttämään? Mitenkä, enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Minä en aijokaan tehdä mitään, jos te vain suostutte helpoittamaan tavaranne", vastasi Robert.

"Pastori on hullu!" tiuskasi kauppamies yhä enemmän kiihtyneenä. "Luuletteko että kukaan järjellinen ihminen suostuu syöksymään perikatoon sillä lailla? Kuitenkin voin, tehdäkseni pastorille mieliksi, helpoittaa sokerin ja kahvin hintaa 5 äyriä naulalta; Mutta enemmän en voi tehdä."

Robert pudisti päätään.

"Minä tahdon että alennatte 10 prosenttia kaikista tavaroistanne ryyneistä, voista, jauhoista, herneistä j.n.e. en tahdo enemmän enkä vähemmän. Kumminkin tulee tavara 10 prosenttia kalliimmaksi kuin kaupungissa ja sekin on enemmän kuin tarpeeksi. Niin, ajatelkaa nyt lähemmin asiaa. Ehkäpä tyynnytte, sittenkun minä olen lähtenyt. Ajatelkaa vain kaikkia noita juopporenttuja, vaimoraukkoja lapsilaumoineen ja että niiden kovan kohtalon huojentaminen ehkä tuottaisi teille siunausta enemmän kuin nyt voitte aavistaakkaan. 'Heitä leipäsi järveen, sillä ajan pitkään kyllä saat takaisin! Jakele sitä seitsemälle tai kahdeksallekin, sillä et tiedä mitä pahaa sinulle saattaa tapahtua maailmassa', sanoo Herra sanassaan. Uskokaa minua herra Bång-kulta", hän ystävällisesti sanoen lisäsi ja taputti kauppamiestä olalle, "jos nyt seuraatte neuvoani ja luovutte väärin saavutetusta voitosta — sillä kaikki voitto, mikä saavutetaan toisten oikeutta sortamalla on väärää, joskaan maailma ei niin arvostele — niin uskokaa minua, te ette tule siltä sen köyhemmäksi. Niin, Jumalan haltuun, valaiskoon Hän teitä ja pehmittäköön sydäntänne. Hyvästi!"

Siihen Robert jätti konttoorin isäntineen, joka vastattuaan jotenkin epäkohteliaasti pastorin hyvästiin palasi jälleen pulpettinsa ääreen ja jäi siihen istumaan käsi nyrkissä otsaa vasten. Hänen päässään pyöri monta vastenmielistä ajatusta ja huulilta tuon tuostakin pääsi kiroussana. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa viereisestä akkunasta kahteen pikkulapseen, jotka loikoivat puodin pihamaalla ja kaivoivat kuoppia hiekkaan. Hän kiiruhti akkunan luo, riuhtasi sen auki ja purki vihaansa lapsiraukkoihin, jotka muka tuhrivat hänen alueellaan juuri sitä paikkaa mihin hän oli järjestänyt … tai ainakin vuosikausia aikonut järjestää istutuksia. Pienokaiset juoksivat pelästyneinä tiehensä, kauppamies kiskasi akkunan kiini, höpisi jotain sentapaista, että roskaväki oli syömäisillään suuhunsa hänen ja palasi sitten kevennetyin mielin työhönsä.

Sitten kului pari viikkoa, eikä kuulunut ei näkynyt sanomalehti-jupakan alkua. Mutta kauppamies oli kumminkin levoton; vähä väliä tulla suhisi hänen korviinsa vastenmielisiä huhuja, jotka häiritsivät hänen yölepoansa ja tekivät hänen luonteeltaan niin vihaiseksi, ettei ainoastaan kotiopettajatar vaan myöskin Johan Lind, joka kolme vuotta oli puodissa palvellut Bångin ostajia aikoi todenteolla jo samana keväänä muuttaa. Eräs huhu tiesi, että pastori olisi liittoutunut sahanhoitajan kanssa kukistaakseen hänen; toinen taas, että pastori itse aikoisi avata kauppaliikkeen, jossa työväki saisi ostaa kaikki polkuhinnalla; vielä kolmas tiesi kertoa että "Länsposten'in" toimittaja olisi käynyt täällä maalla ja keskustellut pastorin kanssa myöhään yöhön, ja että pian tulisi sanomalehteen vaarallisia paljastuksia.

Ja kauppias Bång uskoi kaikki nuo huhut, ja vaikka ne olisivat olleet vielä mahdottomimpia, niin hän kuitenkin olisi uskonut ne tosiksi, niin pelästynyt oli hänen mielikuvituksensa, niin rauhaton omatuntonsa.

Pian kuitenkin pääsi raivoamaan se rajusää, joka niin kauvan oli uhannut tuota pientä yhteiskuntaa "Länsposten'iin" otetun kirjoituksen muodossa. Siinä tehtiin pienempiin yksityiskohtiin saakka selkoa Bångin liikkeestä ja se näytti kuinka työmiehellä oli siitä vähin hyötyä ja kuinka myyjä rikastui tavaranottajain kustannuksella. Kirjoitus sen lisäksi vastusti velkajärjestelmää, joka petollisen sisäisen taudin tavoin hitaasti mutta varmasti tekee lopun varallisuudesta ja saattaa kansan perikatoon.

Tuo kirjoitus herätti tietysti suurta huomiota, sen suurempaa, kun oltiin varmaan tietävinään, mistä se oli tullut. Sen jälkeisinä päivinä se antoikin paljon aihetta puheeseen ja tuumailuihin, niinkuin Robertin "sosialistisaarna" jonkun aikaa sitten oli tehnyt. Lautatarhalla, pajassa ja sahassa kierteli, "Länsposten'in" numero, jota luettiin ahkerasti ja jonka johdosta keskusteltiin. Työmiehet, varsinkin yhtiömieliset, riemuitsivat kirjoituksen johdosta, vaikka heillekin oli siinä annettu muutamia kolauksia; heidän mielestään oli suuri voitto se, että olivat saaneet puolelleen paikkakunnan papin. Ainoastaan vanha Daniel, joka tapansa mukaan astuskeli ympäri lautatarhaa voideastia kädessä epäilevästi puisteli päätään. "Kyllä hän tarkoittaa meidän parastamme", sanoi hän ja nyökkäsi vahvikkeeksi. "Mutta hän on liian tulinen, hän tahtoo 'paeta hevosen selässä' ja hankkia oikeutta ylvästelemällä ja kirkumalla. Ja kas sellaista ei Jumalan sana opeta, ei, 'kääntymyksen ja rauhan kautta te autuaiksi tulette. Hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette' sanotaan Esaiaksen 30 luvun 15 värssyssä, "hiljaisuudessa, hän sen…"

"Sinähän olet vanha ämmä", vastasi Johan Hult, mennessään lautakasa olalla ohi, juuri kun Daniel virkkoi nuo sanat, "saisimmepas nähdä, kuinka hyvin me työmiehet tulisimme autetuiksi jos pysyisimme vain 'hiljaa' kuten ehdottelet. Ei, mutta pastori, kas hän on oikeassa. Bång on löylytettävä, ja oikein kelpo lailla, se se on vasta mies se meidän pastorimme eikä mikään tavallinen papinrakki, jos hän vaan osaisi poistaa itsestään tuon velhouden, jota hänessä vielä on."

Kauppias Bång oli aivan haltijoissaan suuttumuksesta, vaan vielä enemmän levottomuudesta. Hän ei oikeastaan ollut luullut pastorin toteuttavan uhkaustaan, ja se seikka että tuo kuitenkin oli tapahtunut, hänen mielestään todisti luonteen lujuutta, jota hän ei ollut odottanut ja josta vastaisuudessa saattaisi tulla mitä pahimmat seuraukset. Hän alkoi kumminkin saada rohkeutta nähdessään päivän toisensa perästä kuluvan ilman mitään erityisiä tapahtumia, ja vihdoin hän uskalsi jäädä siihen toivoon, että sitten kun kaikki ihmiset ovat lukeneet tuon kirjoituksen ja kukin on saanut lausua ajatuksensa siitä, koko tuo meteli vähitellen raukenisi itsestään. Mutta siinä hän erehtyi; jos mielenkiihko "Länsposten'in" kirjoitukseen hiukan olikin alkanut haihtua, niin se tuli sen iloisemmaksi, kun viikkolehti "Fanan" lauvantai iltana julkaisi uudestaan "Länsposten'in" kirjoituksen lisäten siihen koko joukon tulipunaiseen sosialistiseen suuntaan käyviä omia selityksiään. Tuo oli kuin sytykettä, joka sai tyytymättömyyden ja levottomuuden liekit yhä enemmän leimuamaan; tuli kiihtyi yhä siitä, että kaupungin vanhoilliset lehdet vastasivat "Fanan" lehden selityksiin. Siitä yhtyivät yhä useammat läänin lehdistä kiistaan, ja kohta oltiin koko Norrlannissa selvillä Bångin liikkeestä ja "sosialistisesta" pastori Wallnerista, joka saarnasi kapinaa ja laittomuutta seurakuntalaisilleen sahassa.

Robert ei katunut sitä, mitä hän oli tehnyt, sillä hän tiesi, että häntä oli pakoittanut sula rakkaus työkansaan ja että hän oli menetellyt täysin varmana siitä, että hän siten saisi kärsiä persoonallisia vastenmielisyyksiä; mutta välistä kuitenkin hänen rohkeutensa katosi kuten sadussa Aladinen, joka noitui näkyviin kauhean hengen, jota sitten ei osannut hallita. Olihan aivan mahdoton päättää, mihinkä tuollainen liike veisi näinä aikoina, jolloin vihaa eri luokkain välillä ja yleistä tyytymättömyyttä piili kuin ruutisuonia kaikkialla, ja jolloin voimakasta sanaa juuri voikin käyttää sytykkeenä räjähdyttämään ruutisuonta. Saattaisihan käydä niinkin, että ainoana seurauksena tuosta kirjoituksesta olisi kansan tyytymättömyyden yltyminen enemmän tai vähemmän sovelijaalla tavalla ja että siitä rahvaan tila vain huononeisi siihen sijaan että oli aijottu päinvastoin. Mitä hyvää sitten olikaan koko puuhasta? Mitä hyötyä oli seurannut siitä, että hän oli pannut uuden kuorman ennaltaan jo kyllin raskaalle elämälleen?

Vielä lisäksi häntä rasitti epäkohtelias ylenkatse, jota useat naapuri perheet aivan peittelemättä hänelle osoittivat. Sahanhoitaja ja päällysmies Stork tuskin vastasivat hänen tervehdykseensä; tulipa hän minne hyvänsä, niin häntä kohtasi kylmiä ja paheksuvia katseita. Hänen vastustajansa eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta saadakseen hänen tietoonsa kuinka ankarasti häntä arvostelivat nekin, joita sanottiin hänen ystävikseen, ja että huhu kulki siitä, että hänen saarnaajatoimensa sahassa oli jotenkin horjuvalla kannalla.

Robert ei vastannut mitään noihin kertomuksiin ja syytöksiin, hän oli vain vaiti tai hymähti katkerasti.

"Minä olen jäävä yksikseni", hän ajatteli, "mutta mitä se sitten haittaa? Eihän kukaan ole niin liki Jumalaa, eikä kukaan niin välittömästi saa tuntea hänen isällisen kätensä suojaa, kuin yksinäinen ihminen!"

Toista viikkoa nuo riidat ja eripuraisuudet olivat kestäneet, kun muutamana päivänä tapahtui eräs seikka, jonka johdosta aseman luonne alkoi tulla uhkaavaksi.

Kun kauppias Bång kerran illalla, tullessaan eräältä asialta pajasta joen toisella rannalla, kulki sillan ja sahan välisen metsän ohi, heitettiin häntä kivellä päähän. Syyllistä oli mahdoton keksiä, sillä kauppamies, joka toki onneksi ei ollut haavoittunut, kiiruhti kauhistuneena paikalta niin pian kuin vaan pääsi, mutta syystä kyllä hän piti varmana, että joku, tai joitakuita työmiehiä oli asettunut väijyksiin metsän rintaan "kopahuttaakseen" kauppamiehen, kun hän tulisi pajalta.

Tästä kaikesta oli kiittäminen pastorin kirjoitusta, samantapaiset rahvaan salaisen tyytymättömyyden todisteet eivät tosin olleet mitään tavattomia, mutta se sitä vastoin oli tavatonta, että noin varmuudella voitiin arvata määrätty aihe niihin, ja hyvin mahdollista oli, että tuotu yhtä kiveä seuraisi useampikin, eikä ollut sanottu että niitä joka kerta koetettaisiin saada osumaan juuri kauppamiehen päähän. Sekä sahanhoitajalla että lautatarhan päällysmiehellä Storkilla oli kyllin syytä pelätä, että heille minä iltana hyvänsä metsän sivu kulkiessa lentäisi kivi niskaan.

Bångin tapaturman jälkeisenä aamuna lähetti sahanhoitaja tehtaan isännälle kamariherra Bernfeltille kirjeen, jonka sisältöä tietysti ei kenenkään muun kuin lähettäjän itsensä luulisi tuntevan, vaan joka kuitenkin jo ennen illan tuloa oli levinnyt koko Ryforsiin tuollaisella nopeudella, joka on niin omituinen pikku yhteiskuntain salaisuuksien levenemisellä.

Kuiskaeltiin toinen toisilleen, että siinä oli tehty selko asemasta tehtaalla, mutta että pääponsi tuossa kirjeessä oli se, että sahanhoitaja, joka oli kuin Bernfeltin oikea käsi ja oli jo viisitoista vuotta hoitanut tehtaan asioita, sanoi siinä ettei hän halua jäädä sinne enää vastaiseksi, jos kamariherra ei aikoisi toimittaa pastori Wallneria pois sieltä.

Oli kumminkin onnettomuus, ettei sahanhoitaja ollut pitänyt salaisuutenaan kirjettään Bernfeltille, sillä huhu siitä, jota piakkoin seurasi toinen, joka tiesi kamariherran vastanneen että Robert niin pian kuin suinkin toimitettaisiin pois, vaikutti vaan kiihoittavasti työväen mieliin, ja jo alettiin kuulla, milloin yhdellä haaralla, milloin toisella, että jos kauppias ei tinkisi tavarojensa hinnasta kysymyksessä olevaa kymmentä prosenttia, niin työväki siihen sijaan aikoisi vaatia palkankoroitusta ja tehdä työlakon, ellei siihen suostuttaisi.

Mutta eräänä aamuna, noin kolme viikkoa myöhemmin kuin kirjoitus oli "Länsposten'issa", räjähti uusi pommi. Eräs pieni, kaupungissa ilmestyvä häväistyslehti hyökkäsi nimittäin Robertin luonteen ja yksityiselämän kimppuun, ja tuo hyökkäys oli, vaikkei nimiä ollutkaan julaistu, kuitenkin niin läpikuultava, ettei kukaan voinut epäillä ketä siinä tarkoitettiin. Likaisilla väreillä siinä oli kuvailtu eräs uudenaikainen Tukholman pappi, joka oli ollut rakkaussuhteissa muutamaan ylhäiseen naituun naiseen, joka kyllästyttyään rakastajaansa, naitti hänelle tyttärensä ja sitten toimitti nuoren pariskunnan pois kaupungista. Sama pappi sitten syöstynä yhteiskunnan korkeimmilta kukkuloilta, jonne oli kokenut kavuta, nyt tahtoi taasen päästä ensi sijaan laittamalla välinsä hyväksi rahvaan kanssa; y.m. samaan suuntaan.

Kun "Länsposten'in" kirjoitusta tutkittiin mielihalulla, niin on helppo ymmärtää minkälainen makupala "Trumpeten'in" juttu oli Ryforsille ja ympäristölle. Useimmat kyllä inholla heittivät lehden käsistään ja vakuuttivat, ettei kukaan kelpo ihminen kiinnittäisi mitään huomiota tuollaisiin häväistysjuttuihin, vaan se ei estänyt kutakin lukemasta "Trumpeten'ia" eikä Robertin nimeä joutumasta varjoon. Muutamat henkilöt tekivät keskenään suurimmalla luottamuksella toisiinsa hienoja viittauksia tunnettuun sananlaskuun: "Ei savua, jos ei tulta!"

Robertiin koski kovasti tuo salakavala parjausjuttu, ei juuri oman itsensä vuoksi — sillä jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tuntenut itsensä aivan karaistuksi koko jutun suhteen — vaan Gabriellen vuoksi. Hän koetti kyllä pysyttää uutista häneltä salassa, mutta jos hän olisi onnistunutkin siinä, vaikka se ei suinkaan ollut helppo, niin kuitenkin olisivat hänen vaivansa menneet hukkaan sen kautta, että eräs hänen vihamiehensä, joka oli kyllin terävä huomaamaan arimman kohdan hänessä, kerran nimensä salaten lähetti Gabriellelle lehden. Hän huomasi heti, tullessaan kotia puolenpäivän aikana, että Gabrielle oli lukenut sen, ja vaikka tämä, nähdessään Robertin ankaran tuskan, ylenkatseellinen hymy huulilla, vakuutti olevansa täydelleen välinpitämätön mokomasta juorusta, tiesi Robert tämän tapauksen yhä vain lisänneen hänen inhoansa Ryforsiin ja sen väestöön.

"Trumpeten'in" hyökkäyksen jälkeisenä päivänä heitettiin kauppamies Bångille taas kivi — tällä kertaa ei kuitenkaan päähän, vaan makuuhuoneen akkunasta sisään. Vaikka poliisitutkinto pantiin toimeen, ei nytkään saatu selville syytä; tosin epäiltiin kahta työmiestä, mutta ne kielsivät, eikä ollut mitään todistuksia.

Kauppamies Bångille alkoi ahdinko jo käydä liian painavaksi ja lisäytyi yhä, kun "Fanan" torjui "Trumpeten'in" hyökkäyksen "pilkuttamalla" kauppamiehen pastori Wallneria vastaan tehtyjen herjausten kirjoittajaksi ja tekemällä koko joukon salaviittauksia, yhtä häpeällisiä ja läpinäkyviä kuin "Trumpeten'in" julkaisemat, kauppamiehen entisestä elämästä ja avio-suhteista. Kauppamiesparka vääntelihe tuskissaan, kun häntä ahdistettiin joka haaralta. Nuo kauheat kivet olivat tärisyttäneet koko hänen hermostoansa, niin että hän alkoi vapista kuin lapsi, kun joku vaan koski konttoorin ovea. Hänen hyvä yö-unensa oli kerrassaan mennyttä; hän näki unia vain murhista ja päällekarkauksista ja heräsi likomärkänä hiestä, päästäen tuskan huudahduksia, jotka pelästyttivät koko talon. Sen lisäksi tuli lehdissä sietämätön kiista, josta ei näkynyt koskaan tahtovan tulla loppua, ja jossa kauppamiehen kaikkia olosuhteita niinhyvin yksityis- kuin liike-elämässä käytettiin puolustus tai hyökkäys-aseina. Haa, kuinka hän vihasi tuota kalpeanaamaista, hurskas-kasvoista, kavalakatseista pappia. Hän olisi ollut kovasti mielissään, jos hänenkin päähänsä ja hänen makuuhuoneesensa olisi heitetty muutama kivi!

Mutta Robert sai olla rauhassa kaikista sellaisista hälyytyksistä; mielipide kääntyi yhä enemmän kauppamiestä vastaan, ja kun hän vihdoin sai kuulla, että toimeentulevat työmiehet aikoivat muodostaa yhdistyksen, joka tilaisi tavaransa kaupungista, ellei kauppamies alentaisi hintojansa, niin hän tunsi että hänen ennemmin tai myöhemmin täytyisi antaa perää.

Eräänä päivänä sai siten koko Ryfors ihmeekseen kuulla sen uutisen, että kauppias Bångin oli täytynyt alentaa hintansa kymmenellä prosentilla sen ahdinkotilan johdosta, johonka rahvaan tyytymättömyys ja sanomalehtien asiaan sekaantuminen oli saattanut yleisen mielipiteen. Eri puolueiden välinen taistelu oli kestänyt useampia kuukausia, kunnes se vihdoin päättyi voittoon, jommoista Robert tuskin oli odottanut, ja joka luonnollisesti herätti yhtä paljon riemua ja ihastusta työväen keskuudessa, kuin katkeruutta ja kiukkua vallanpitäjissä.

Kaikkien niiden ikävyyksien korvaamiseksi, jotka Robertia näinä aikoina olivat kohdanneet, sai hän yhä enemmän osakseen työkansan rakkautta. Naisväki jumaloitsi häntä ja itki sunnuntai toisensa perästä hänen saarnojaan kuullessaan, jos he tapasivat häntä ulkona ja hän puheli heidän kanssaan jonkun sanan, kerrottiin sitten kotona tuo tapaus suurena unohtumattomana onnena. Jyrkimmät työmiehistä kutsuivat häntä jo omakseen ja olivat siinä varmassa vakaumuksessa, että hän vastedeskin, jos työlakko mahdollisesti sattuisi, olisi heidän puolellaan. Noin viikkoa myöhemmin kuin Bångin tappio, oli Robertin syntymäpäivä. Sen päivän aamuna oli melkein koko sahan työväki kokoutunut hänen pihalleen toivottamaan hänelle onnea ja jättämään hänelle muistolahjaksi korukansiin sidotun Pyhän Raamatun. Varmasti esiintyvä sahantyömies Bengt Vester, joka tilasi "Fanan"-lehteä ja ajoi jyrkintä politiikkaa, piti juhlapuheen, jossa hän hartaalla innolla ilmaisi työkansan kiitollisuuden ja mielihartauden tunteet pastoria kohtaan.

"Sillä paikka on nyt kerran sellainen", puhui hän lopuksi, "että me työmiehetkin olemme ihmisiä, vaikka ylhäiset ihmiset luulevat, että meillä on toisenlaiset ajatukset, niinkuin meillä on käsissä karkeampi nahka. Mutta nähkääs, karkea nahka tulee raskaasta työstä, se on ulkonaista, eikä se vaikuta ollenkaan ihmisen mielenlaatuun. Sen vuoksi, kun joku on ystävällinen ja tarkoittaa, meidän hyväämme, niin mekin tunnemme kiitollisuutta ja mielihartautta, ja juuri sen vuoksi olemme nytkin keräytyneet tänne toivottamaan pastorille kaikkea mahdollista hyvää hänen syntymäpäivänään."

Samalla kannettiin esiin syntymäpäivälahja, joka mies heilutti hattuaan ja kaikuva eläköönhuuto kajahti halki kirkkaan aamu-ilman ulos lahdelle.

Syvästi liikutettuna Robert kiitti heitä, vakuuttaen pitävänsä aina heidän puoltaan, niinkauvan kuin he vaatimuksiaan esittäessään eivät poikkeaisi lain ja oikeuden tieltä ja lisäsi sitten että hän muistoksi tästä päivästä jättää heidän huostaansa sata kruunua rahaa, josta tulisi perustus lainakirjastolle, jota hän jo kauvan oli mielinyt järjestää työkansalle.

Sitä seurasi uusi vielä voimakkaampi eläköönhuuto, jonka karjuttua työmiehet hyvästiksi nostettuaan lakkia palasivat sahalle. Tieto tuosta ihmeellisestä tapahtumasta, Vesterin puheesta ja lainakirjaston perustamisesta levisi nopeasti ympäri koko tuon pikku yhteiskunnan.

"Noh, onkos totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että pastorille nyt on pistänyt päähän lainakirjaston ja lukutuvan järjestäminen täällä olevalle työväelle?" kysyi sahanhoitaja seuraavana päivänä tavatessaan Robertin konttoorissa.

"Kyllä", vastasi Robert tyynesti, "se on totta. Olen kauvan ajatellut sitä, lauvantai-illoin olen aina mielikarvaudella havainnut rahvaan keräytyvän paremman huoneuston puutteessa Bångin kauppapuotiin, lukemaan 'Fanan'-lehteä, ryyppimään ja kiroilemaan. Minä luulen ettei mikään vaikuta niin ylentävästi ja alentavasti kansan siveyteen, kuin se tapa, jolla joutohetket vietetään, ja luulen, että meidän parempiosaisten velvollisuus on, jos vain suinkin voimme, koettaa saada nuo joutohetket niin hauskoiksi ja samalla niin jalostuttaviksi kuin suinkin."

"On kyllä", murahti sahanhoitaja vastaukseksi, "mikäli se vain on mahdollista. Mutta minä luulisin ettei pastori koskaan voi pakoittaa työväkeä istumaan lyhyet joutohetkensä ja lukemaan jalostavia kirjoja."

"Niinpä niin, saammehan nähdä", sanoi Robert hymyillen. "Olenpa juuri aikonutkin kysyä teiltä, sahanhoitaja, tokko antaisitte meidän käytettäväksemme sen vanhan makasiinihylyn; luulisinpa järjestämällä sitä, kattamalla sen seinät ja hankkimalla sinne hiukan huonekaluja ja hyllyjä siitä tulevan jotakuinkin hauskan huoneen?"

Sahanhoitaja puisteli päätään.

"Luonnollisesti teette, niinkuin teitä haluttaa", vastasi hän kuivasti, "mutta makasiinia minä en anna siihen. En millään muotoa voi kannattaa yritystä, joka minusta on sekä tarpeetoin, että sopimatoin. Mitä kaikkia luulettekaan, pastori, että he alkaisivat puuhata siellä makasiinissa, jos me nyt teidän toivomuksenne mukaan korjaamalla tekisimme siitä lainakirjaston? Lukisivat muka? Vielä mitä, lörpöttelisivät ja elämöisivät, ja sitä voivat yhtä hyvin tehdä kauppapuodissakin. Oletan juuri miten Johan Hult, ja vanha lurjus Bengt Vester lukisivat hartauskirjoja, sillä sellaisiahan kai pastori aikoo tunkea heidän käsiinsä? Ei, tiedättekö pastori, mitä teidän 'lukusalistanne' tulisi? Työlakko-yhdistys siitä tulisi, eikä mikään muu, sen takaan minä."

"Ja mistäs sahanhoitaja sen tiedätte?" väitti Robert, "kuinka te tiedätte, eikö juuri siten, että myönnyttäisiin työväen toivomuksiin parantamalla heidän asemaansa, ennenkuin ovat kerinneet sitä vaatimalla vaatia, mistä tiedätte, eikö juuri siten voitaisi estää työlakkoja? Minä puolestani luulisin työlakkojen paremmin syntyvän kauppamiehen puodin tiskin luona viinilasin ääressä, kuin valoisassa, lämpimässä kokoushuoneessa, jonka hyväntahtoisuus ja veljellisyys olisi järjestänyt. Jumalan sanassa kehoitetaan meitä voittamaan paha hyvällä."

Sahanhoitaja kohautti olkapäitään, suu ylenkatseellisessa pilkkanaurussa.

"Myöskin on sananlasku, joka sanoo: 'tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää.' Sama soveltuu työmieheen. Tee hänelle oikein, vaan älä hiuskarvaakaan enemmän. Mikä menee siitä yli, sitä ei hän voi, niin totta kuin minä elän, sietää. Hänestä tulee ylenmielinen, rohkea ja vaatelijas, se on ainoa kiitos jonka siitä saa!"

"Ja kenen luulettekaan antavan suurempaa arvoa menestymiselle, kenen luulettekaan osoittavan enemmän kiitollisuutta hyvyydestä ja hyväntahtoisuudesta? Luuletteko, että työväeltä erityisesti puuttuu nuo ominaisuudet?"

"Niin, sitä juuri luulen", vastasi sahanhoitaja kiivaasti, "en vain luule, tiedän sen kokemuksesta. Te, pastori, olette nyt ollut täällä pari vuotta ja luulette tuntevanne täkäläiset olosuhteet ja työmiehet paremmin kuin muut. Mutta 'vanha on vanha', ei siinä auta mikään. Olen nyt viisitoista vuotta hoitanut työväkeä täällä ja tiedän kuinka sitä on kohdeltava, jotta siitä tulee kelvollisia, hyvänkurisia työmiehiä. Ja paraimpia keinoja sen tarkoitusperän saavuttamiseksi on juuri se, mitä äsken sanoin: tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää. Alahan hemmoitella sitä ihmisrakkaudella ja muulla tuommoisella, joka on aivan saman tekevä kuin tekisit heistä uppiniskaisia, kelvottomia työmiehiä."

"Vaan kukas on sanonut, että etusijassa on tärkeintä tehdä rahvasta kunnollisiksi työmiehiksi?" väitti Robert vastaan. "Onhan jotain paljon tärkeämpää, mille on annettava etusija, ja se on auttaminen kaikkia tulemaan hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi."

"Vai niin, niin, se käy päinsä", vastasi sahanhoitaja, selvään näyttäen tekevän kiusaa, "mutta pastori, teidän täytyy suoda minulle anteeksi, että minun, suuren tehtaan hoitajana on pitäminen ensi velvollisuutenani sitä, että katson, jotta työväki on kelvollista ja hyvän kurista, niin hauska kuin olisikin tehdä heitä 'onnellisiksi'."

Robert kohotti olkapäitään hymähtäen; mitä hyödyttikään keskustelun jatkaminen, joka ei veisi muuhun tulokseen, kuin lisäisi mielikarvautta ja jännitystä? Hän ei siis koettanut puolustaida sahanhoitajan viimeistä iskua vastaan, vaan siirsi puheen toiseen, vähemmän tärkeään aineeseen ja sitten sanoi hyvästin ja lähti pois konttoorista.

Robert ei sen koommin puhunut sahanhoitajan kanssa vanhan makasiinin käyttämisestä työväen kokoushuoneeksi, mutta vähän myöhemmin saivat Ryforsin asukkaat hämmästyksekseen nähdä että pastori, itse käännyttyään Bernfeltin puoleen, oli saanut tältä luvan menetellä mielensä mukaan tuon vanhan hökkelin kanssa, omalla kustannuksellaan järjesti siitä yhdistyshuoneen, johon kansa työstä päästyään sai kokoontua lukemaan tai keskustelemaan.

Sahanhoitajasta tuli nyt melkein yhtä ärtyisä Robertin vihamies, kuin itse kauppamies Bång oli, ja Robert luuli kuulevansa sanoja sellaisia kuin "rahvaan suosionpyydystäjä", "petturi", "narri", menipä hän minne hyvänsä. Mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä karaistuksi kaikkia mieskohtaisia ikävyyksiä vastaan, niin onnellinen oli hän saatuaan aikeensa toteutumaan.

Sali, jonka järjestäminen oli ollut hänelle siksi kallis että hänen täytyi velkaantua voidakseen pysyä yrityksessään, oli nyt valmiina kirjoineen ja sanomalehtineen ja myöhemmin keväällä vihki Robert sen tarkoitukseensa juhlallisesti kokoontuneen työkansan kiitollisuudesta riemuitessa.