XII.
Tähän Robertin toimintaan ei Gabrielle ottanut paljon ollenkaan osaa. Työväenkysymys ei huvittanut häntä ollenkaan; se seikka, että hänen täytyi elää rahvaan keskuudessa, alituisesti tavata työkansaa ja olla sen ympäröimänä, vaikutti hänessä vastenmielisyyttä koko työläisluokkaan. Kun joku heistä sairasti tai kärsi puutetta, saattoi hän tuntea palavaa osanottoa ja auttamishalua; mutta niin pian kuin hän näki työmiehen terveenä ja verrattain hyvässä asemassa, synnytti se hänessä vain vastenmielisyyttä, ja kun hän kuuli puhuttavan "työlakosta", "yleisestä äänestys-oikeudesta" j.m.s., silloin kuohahti hänessä ylpeys ja hän kutsui rahvasta "roskaksi, jota olisi pidettävä tiukalla ohjaksista." Sen lisäksi hän vielä inhosi koko Ryforsin ei ainoastaan työläisväestöä, vaan myöskin sääty-henkilöitä, jopa koko paikkaakin. Nuo pitkät rivit punaiseksi maalattuja rakennuksia, valkeilla akkunareunuksilla, nuo hietikkokentät, joilla leikki pahan siivoisia lapsia, tuo yksitoikkoinen levottomuus, joka niin omituisesti kuvaa sahan tai tehtaan luontoa, kaikki nuo häntä väsyttivät ja saivat hänen levottomaksi.
Hänen suhteensa niihin perheisiin, joiden kanssa hän seurusteli, oli edelleen jäykkä ja vieras. Hänen oli mahdoton tottua tuohon porvarimaiseen vaatimattomuuteen, tuohon vähäpätöisten asiain harrastukseen, joka on niin välttämätön pienissä yhteiskunnissa; tuohon jäykkään kursailuun, joka teki hänestä itsestään ujon ja kömpelön. Häntä kiusasi kaikkien uteliaisuuden ja matkimishalun esineinä oleminen. Jos hän oli saanut Tukholmasta uuden hatun, sai hän olla varma siitä, että tieto siitä tapahtumasta heti levisi ympäri koko seudun, ja useimmiten sai hän jonkun ajan päästä nähdä Bångin neitien tai Liina Storkin päässä keikkuvan epäonnistuneen jäljittelyn oman hattunsa omituiseen kuosiin.
Ryforsilaiset puolestaan eivät oikein pitäneet hänestä; jo se, että hän kävi hiukan suurellisen huolettomasti, pää taakse päin kenossa, ja hänen tapansa puheeseensa sotkea koko joukon ulkomaisia sanoja, joiden merkitystä Ryforsilaiset yleensä eivät ymmärtäneet, harmitti heitä, ja he pitivät häntä teeskentelevänä ja suurellisena. He panivat kovan kovaa vastaan; kun hän osoittihe ylpeäksi, olivat he samoin häntä kohtaan, ja tällä tavoin tuli papin rouva ja seurakuntalaiset yhä kauvemmaksi toisistaan.
Niinä kahtena vuonna, jolloin Robert oli ollut kappalaissaarnaajan virassa Ryforsissa, olivat sekä hän itse että Gabrielle viettäneet kaiken aikansa sahalla. Ensimmäiseksi kesäksi oli kreivi Barneken kyllä tahtonut Gabriellea tulemaan Säboholmiin, vaan sinne häntä ei haluttanut, osaksi siitä syystä, että hän ei tuntenut ollenkaan vetovoimaa paikkaan, jossa hänen joka päivä täytyi olla yhdessä anoppinsa kanssa, osaksi sen vuoksi, että Ryfors oli kuumana vuoden aikana oivallisin paikka minkä saattoi kesä-asunnoksi löytää. Mitään etelä maanmatkaa ei siis tullut tehdyksi, mutta siihen sijaan tulivat "pikkutytöt", joista toinen nyt jo oli naimisissa ja toinen kihloissa, vuorotellen tervehtimään pariksi kuukaudeksi.
Olipa vielä jotain muutakin, joka piti Gabriellea Ryforsissa, ja joka huolimatta kaikista ikävyyksistä ja epäkohdista teki hänen siellä olonsa mukiinmeneväksi. Se oli tuo kaunis ääni, jolla talvi-illoin oli tapana laulaa hänelle Schumannin Dichterliebeä; sen tekivät vielä duetit, joita hän tohtorin kanssa harjoitteli sekä kävelyt lahdelle päin, joita he tekivät välistä, kun tohtorin aika myönsi, toistensa seurassa ja joiden kestäessä syntyi vilkas ja tuttavallinen keskustelu. Jos ei tohtoria olisi ollut ei Gabrielle olisi voinut sietää elämää siellä: vaan hänen kauttaan se ei tullut ainoastaan mukiinmeneväksi, vaan vielä hiukan romantilliseksikin. Hänelle purki Gabrielle kaikki ikävystymyksensä tunteet, tohtori sai ottaa vastaan kaikki hänen valituksensa, ja kuunteli sekä yllytti hänen satiirista pilkkaansa Ryforsin asukkaista. Samalla osasi hän hyvänsävyisyydellään hillitä Gabriellea kun tämä alkoi liiaksi ilkamoida ja pistämällä pilasanan ilahduttaa häntä, kun valitusvirret kävivät liian haikeiksi.
Ystävyyttä pitemmälle ei tämä suhde kuitenkaan ollut mennyt, ei ainakaan siltä näyttänyt. Mitä ikänä tohtori sydämmensä sisimmässä lieneekään tuntenut häntä kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut ainoallakaan sanalla, ei edes katseella tahi kädenpuristuksella sitä ilmaissut.
Loppukesästä Robert matkusti kaupunkiin sunnuntaina siellä saarnatakseen ja sitten ollakseen mukana useassa kokouksessa. Häntä oli pyydetty kirkkoherran luokse asumaan, ja hän kysyi tokko Gabrielle tahtoisi tehdä seuraa. Mutta Gabriellea ei haluttanut, hän antoi kieltävän vastauksen, eikä Robert uudistanut kysymystään.
Robertin piti viipyä poissa neljä päivää ja kolmena ensi päivänä sai Gabrielle turhaan odotella tohtorin tuloa. Ei häntä myöskään näkynyt ulkona, kerran vaan he kohtasivat toisensa, mutta hän ei seisattunut silloin, tervehti vaan ja jatkoi kiireisesti matkaansa.
"Tuommoinen raukka", ajatteli Gabrielle yksinkertaisesti. "Vaikka heidän kateellisuutensa ja juorunsa voisivat vahingoittaa minua, en minä kumminkaan siitä välitä enemmän kuin kärpänen surahtaisi ohitseni, mutta hän on sellainen pelkuri, ettei hän itse uskalla määrätä tekojaan, vaan antaa muiden mielipiteen tehdä sen."
Ja hän alkoi kovasti ikävöidä noita tuttavallisia keskusteluja tohtorin kanssa, joita aina tavallisesti soitantohetkien jälkeen olivat viettäneet piaanon ääressä ja jotka nyt johtuivat hänelle mieleen kuin hän istui pienessä huoneessaan ompelukoneensa ääressä ajan hitaasti ja ikävästi kuluessa. Ja illoin kun hänet joskus valtasi yksinäisyyden tuskallisuus, niinkuin valtaa ihmisen kummitusten pelko isossa autiossa huoneessa, puhkesi hän usein mitä katkerimpiin syytöksiin, jotka eivät koskeneet yksistään Robertia, joka oli pakoittanut hänen muuttamaan tänne vihattavaan seutuun ja tohtoria, joka jätti hänen yksin, vaan koko sitä voimaa — hän ei uskaltanut sanoa Jumalaa — joka oli saattanut hänet siihen onnettomaan asemaan, missä hän oli.
"Koko elämäni on turmeltu", ajatteli hän ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, "aivan menehdyn ikävään ja huoleen, eikä ole ollenkaan toiveita päästä täältä. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, mieheni ei minua tarvitse … olen liian typerä, liian lyhytmielinen, voidakseni edes ymmärtää, sen vähemmin ottaa osaa hänen suuremmoisiin ajatuksiinsa ja pyrintöihinsä. Hän halveksii minua, tiedän sen… Kun hän milloin puhuu minulle hymyilee hän, ja hänen äänessään on anteeksi-antoa ja kärsiväisyyttä, joka väliin on vähällä tehdä minut hulluksi… Onko se sitten tosiaankin mikään rikos, kun ihminen ei viihdy paikassa, jossa korkein harrastus pannaan lörpöttelyyn ja juoruihin, ja onko rikos se, ett'ei jonkun mielestä työväki ja hiilihaudat ja rakennushirret ja pölkyt ole maailman hauskimpia asioita. Hän on rakastunut tuohon kaikkeen ja halveksii minua sen vuoksi, etten minä ole voinut tehdä samoin… Mutta en minä koskaan hänelle sitä valita — en koskaan … minä vaikenen … olen vaiti … aina siksi…"
Ja hänen liikutetun sielunsa syvyydestä, raivostuneiden aaltojen tavoin virtaili esiin uusia aatoksia. Mitä hyötyä on tällä tavoin sorron alla olemisesta? Miks'en puhu suutani puhtaaksi, miksi en sano suoraan, ett'en voi sietää tätä, anna minun lähteä täältä, et voi saada minua haihduttamaan olemassa olostasi, etkä poistaa onnettomuuttani, niinkuin karkoitat kiusauksen tai epäilyksen sielustasi. Olen nainen, ja sinä kiusaat minua, eikä mitkään rukoukset, ei mikään sieluntaistelu voi vapauttaa sua minusta…
Vähitellen vierivät hänen ajatuksensa uusille aloille. Tohtorin kuva nousi hänen mieleensä ja taas alkoivat samat katkerat syytökset häntä vastaan. Miksei tämä ollut käynyt häntä katsomassa näinä päivinä, vaikka tiesi miten hänen oli ikävä ja kuinka yksikseen hän oli? Miksi olivat kaikki miehet niin heikkoja, niin sydämmettömiä, miksi heidän mielestään nainen oli vain nautinto-aine, jonka he mielensä mukaan heittivät luotaan, kun olivat väsyneet siihen tai havainneet sen vialliseksi, ollenkaan huolimatta siitä, mitä tuo hyljätty tuntee ja ajattelee?
Hänen huulensa vetäysivät melkein raakaan hymyyn. Mitäs olikaan tohtori Sandin oikeastaan hänelle? Kylmältä, terveen järjen kannalta tarkasti hän heidän välistään suhdetta ja tunsi katsovansa hänen vain vieraaksi henkilöksi, jonka kanssa hän mielellään lauloi duetteja, ja jonka myötätunteellinen olento miellytti — ei mitään muuta, mutta huolimatta tervejärkisestä arvostelustaan, valtasi Gabriellen niin kova ikävä, että hän olisi tahtonut itkeä harmista ja ikävästä, kun tohtori ei tullut.
Siihen siis oltiin tultu! Hänen elämänsä oli käynyt niin tyhjäksi, siltä oli hävitetty onni ja runollisuus, häntä vaivasi niin kova rakkauden ja ystävällisyyden puute, että hänen täytyi, voidakseen olla menehtymättä siihen, mielikuvituksessaan olla puolisolleen uskotoin, täytyi lemmen ikävällä ajatella miestä, jota todellisuudessa ei rakastanut. Noin suuresti alentavaista itselleen ja tuolle toiselle!
Ken olikaan syynä kaikkeen tuohon? Robert, eikä kukaan muu. Tuo rakkauden saarnaaja, Kristuksen seuraajahan kielsi oman opinnan, kun noin laiminlöi lähimmät velvollisuutensa, kun hän aina, huolimatta vaimonsa onnesta, pani etusijaan oman itsensä, menestymisensä ja sieluntaistelunsa! Niin tosiaan, olihan hän kerran sanonut: "muistaos, että olen ennen kaikkea pappi!" Mutta se oli valetta, se oli tekosyy, ei hän pannut pappia etunenään — silloin olisi hän pysynyt siinä missä oli ja missä hänen työnsä saavutti todellista menestystä; ei, oman itsensä hän pani etusijaan, ja jos epäilys ja rauhattomuus lopulta pakoittaisivat hänet erämaihin, sanoisi hän Jumalan sinne kutsuneen ja vaatisi vaimonsa seuraamaan mukana…
Robertin kotia tulon jälkeisenä päivänä sai Gabrielle heti päivällisen jälkeen nähdä tohtori Sandinin nopein askelin kiiruhtavan katua pitkin ja ohjaavan kulkunsa pastorin asuntoa kohti. Gabrielle oli silloin hyvin huonolla tuulella — väsyksissä ja haluttomana unettomasta yöstä ja edellisten päiväin sieluntaisteluista, — ja päätti heti itsekseen, että tohtori saisi maistaa tuon tuulen purkauksia. Mutta siitä ei tullut mitään; oli yhtä mahdotonta olla happamin naamoin tohtori Sandinin läheisyydessä, kuin estää jääpuikkoa sulamasta kevät auringon paisteessa, ja nähdessään tohtorin ystävällisen, iloisen naaman tirkistävän ovesta ja kuullessaan hilpeän tervehdyksen: "hyvää huomenta, teidän armonne", tunsi Gabrielle heti, ettei maksaisi vaivaa koettaa kostaa hänelle.
"Hyvää huomenta, tohtori", vastasi hän väkisin naurahtaen, "haeskelin juuri erästä kuoleman-ilmoitusta sanomalehdessä…"
"Vai niin", vastasi hän nauraen, asetti hattunsa pöydälle ja pyyhki nenäliinalla otsaansa, "niin, en tiedä pitäneekö minun surkutella, ett'ette ole onnistunut löytämään. Tässä nyt kuitenkin olen ilmi elävänä, kiireestä lämpimänä tuomassa terveisiä rouva Aurell'ilta, joka vähän ajan päästä odottaa meitä kahville ja lämpösille. Ja tiedättehän kuinka täti Aurell odottaa, aivan kuin koira isäntäänsä, ystävällisillä silmillään tuijottaen avaruuteen … eihän teillä ole sydäntä olla suostumatta. Laittautukaa nyt vaan reilaan, minä käväsen sill'aikaa Karlsonilla täällä naapurissa ja tulen sitten noutamaan teitä."
"En nyt tiedä", vastasi Gabrielle ja veltostuneesti puoleksi ummisti silmänsä, "tuntuu niin väsyttävän…"
"Mitä ihmettä; 'kreivinnan-ilme kasvoilla?'" huudahti tohtori nauraen, "se on kyllä, niinkuin kaikki muukin teissä ihastuttavaa, mutta ei se sovellu Ryforsissa; se on totta puhuen sama kuin heittäisi helmiä si … älkää toki huoliko olla suurellinen, vaan tulkaa mukaan; kymmenen minuutin päästä tulen takaisin ja toivon, että silloin olette valmis. Ajatelkaas vaan että loukkaisitte pikku tätiä jos ette tulisi. Häntä halutti itseään tulla teitä tervehtimään, mutta minä lupasin sen sijaan houkutella teitä käymään hänen luonaan. Älkää toki saattako minun taivuttelukykyäni häpeään! Silloin minulta helposti menisi naisväen-suosikin maine."
Hän naurahti puolittain surumielisesti, puolittain veitikkamaisesti, kumarsi hiukan, sanoi "au revoir" ja kiiruhti ulos.
Gabrielle alkoi heti pukeutua, ja tohtorin hetken kuluttua tullessa noutamaan seisoi hän jo valmiina vastassa, saali käsivarrella ja päivänvarjostin kädessä.
"No tehän olitte oikein rakastettava", huudahti tohtori tyytyväisenä ottaessaan Gabriellen saalin olalleen, "nyt sitä mennään ja annetaan Ryforsin asukkaille hiukan 'häväistysjutun' aihetta. Ali right!"
Gärdshällan pappilaan, jossa kirkkoherra Aurell asui, oli noin peninkulman matka Ryforsista. Gabrielle ja tohtori menivät "katua" pitkin, ohi tuon pahassa huudossa olevan metsän, josta Bång oli saanut kivellä niskaansa, sillalle noudattaakseen itsensä veneellä järven yli. Ensi alussa he olivat hiukan hiljaisia, mutta pian tuli tohtori taas tapansa mukaan puhelijaaksi, ja niin poistui Gabriellen huonon tuulen viimeisetkin väreet. Tultuaan sillalle seisahtuivat he hetkiseksi katselemaan kaunista maisemaa syysilman kuulakassa valossa. Heidän takanaan kiemurteli sininen valkovaahtoinen joki kuusien ja mäntyjen välistä. Alapuolella ja edessä kuohui valtava koski, jossa merestä tulleet tukit sukelsivat ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua kohosivat pystyyn ja kiiruhtivat sahalle päin. Lahti laajeni ulapalle päin ja luotojen välistä saaristossa pilkotti meri, jonka juhlallista yksitoikkoisuutta häiritsi silloin tällöin höyry tai purjelaiva.
"Tämä on sanomattoman kaunista", sanoi tohtori, siirtäen hattunsa hiukan enemmän niskaan, ja katseli ihaellen ympärilleen. "On jotain ihmeellistä pohjolan luonnossa, se hiipii salaa sydämmeen ihan kuin rakkaus, aivan aavistamatta. Nyt olen asunut täällä neljä vuotta, enkä juuri voi sanoa rakastavani Ryforsilaisia taikka yleensä täkäläisiä olosuhteita, mutta luontoa en koskaan unohda ja mihin ikänä juotunenkaan, niin aina tuntisin sitä kaipaavani. Käsitän hyvin että pohjolan asukkaan täytyy sweitsiläisen tavoin aina ikävöidä jälleen koskiensa, vuortensa ja metsiensä luokse."
"Täällä on tosiaan kaunista", vastasi Gabrielle, joka seisoi käsivarsiensa nojassa kaidepuuta vastaan ja katseli kosken kuohuihin, "mutta on kuten jotain raivoisaa ja jylhää, jotain … miksi sitä sanoisinkaan? … vastustamatonta kohtaloa tässä luonnossa. Nähdessäni virran väsymättömänä kiitävän edelleen ja säälimättä kulettavan mukanaan sahapölkkyjä, silloin ajattelen vastustamatonta intohimoa, jonka täytyy päästä esiin, jota ei mikään voi hillitä."
Tohtori kohautti olkapäitänsä.
"Ei ole mitään sellaista intohimoa, jota ei voi hillitä, jos vaan tahtoo."
Gabrielle katsahti ylös.
"Niin, intohimon purkauksen, ja on totta, aivan kuin tukitaan virta keinotekoisilla suluilla ja muulla sellaisella. Mutta itse tunteen, intohimon pidättäminen on yhtä mahdotonta, kuin sen luonnonvoiman ehkäiseminen, joka ajaa virtaa eteenpäin."
"Ohoo, eipäs ollenkaan", vastasi tohtori, "taitava insinööri voi pakoittaa luonnonlait tahtonsa mukaan, ja samaten voi lujatahtoinen ihminenkin tehdä intohimoilleen. Jos minä johdonmukaisesti vien voiton jokaisesta tunteen purkauksesta, niin vihdoin saan sen kulumaan kokonaan."
"Niin, mutta luuletteko että ihminen voi hillitä jokaisen tunteensa purkauksen?" jatkoi Gabrielle jotenkin epävarmalla katseella.
"Kyllä, luulen että voi, jos vaan on täysin selvillä siitä, että olisi väärin päästää se purkautumaan. Se, jolla on luja tahto, ei tarvitse antaa valtaa luvattomille tunteille, vakuutan teille sen."
Gabrielle pudisti päätään.
"Ei, te ette ole oikeassa", väitti hän vastaan, "on olemassa jotain voimakkaampaa kuin tahto, jotain salaperäistä, joka ajaa ihmisiä syntiin ja häviöön aivan kuin virran voima ajaa pölkkyjä merelle. Elämässä on jotain hämärää, kolkkoa, joka välistä kauhistuttaa, siksi kun tiedän, että joutuisin hukkaan, jos se minua milloin kohtaisi. Ettekö koskaan ole koettanut, miltä tuntuu seistä hyvin korkealla ja katsella alas, tai nähdä kun rautatienjuna tulla vohkasee, tai olla käynnissä olevan koneen vieressä? Tuntuu ihan kuin joku vetäisi ja viekottelisi turmioon. Samallaiselta tuntuu joskus minun sielunelämäni: tuntuu aivan kuin kuulisin jonkin kauhean salaperäisen koneen suhisevan ja tietäisin sen tahtovan tarttua kiinni minuun, taikka kuin kuulisin kohinan kuohuvasta koskesta, joka tahtoisi vetää minut pyörteisiinsä. Uskon, että löytyy elämässä joku tuollainen kamala, hävittävä voima, jota osa ihmisiä ei voi paeta. Sellaisia ihmisiä kutsun kovan onnen lapsiksi; luulen kuuluvani niihin, luulenpa myös, että senkaltaiset ihmiset tekevät onnettomiksi kaikki joiden kanssa joutuvat tekemisiin."
Tohtori kohotteli olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan, vaan ei vastannut. Seisoivat siinä hetken, pari, tuijotellen kuohuviin aaltoihin ja kuunnellen niiden kohinata, kunnes kumpikin yhtaikaa muisti, että Aurell-täti jo istui heitä odottamassa ja että siis olisi parasta jouduttaa kävelyä.
Reippain askelin he astelivat yli sillan, jatkoivat matkaansa kannaksen poikki niemelle, mistä he soudattivat itsensä pappilaan.
Kun olivat päässeet perille, seisoivat molemmat neidet eteisessä ja tervehtivät heitä heilutellen liinojansa ja huudellen tervetulleiksi. Kohtapa tuli rouva Aurell'kin vieraitansa vastaan ottamaan.
"Terve, terve tuloa, rakkaat lapsukaiset", sanoi hän ojentaen kätensä Gabriellea kohden ja halaten häntä, "terve terve, tohtori hyvä", jatkoi hän, syleillen tohtoriakin, "kummasta tohtori enemmän pitää, paistetusta läskistä vai pannurieskastako."
"Luulen että mieluimmin kumpaistakin", vastasi tohtori veitikkamaisesti.
"Hyvä, mene Andrea keittiöön ja sano, että tohtori haluaa läskikotletteja ja pannurieskaa illaksi."
Gärdshällan kirkkoherran asuntopaikka oli pieni, hyvin vaatimatoin, punaseksi maalattu pappila. Mutt'ei mikään salonki maailmassa, olipa se järjestetty kuinka hyvin tahansa, ole voinut vaikuttaa sellaista rauhan ja kodikkuuden tunnetta, kuin tuo pieni vierashuone, johon rouva Aurell nyt vei vieraansa. Siellä oli esineitä kaikellaisia: piaano, urkuharmooni, viulu ja kitarri; sen lisäksi kirjoja ja tauluja, kauniita, hyvin hoidettuja ruukkukasveja ja katon rajassa köynnöskasvikierros. Eräässä sohvassa loikoi pieni ja hieno valkea villakoira, joka oli niin laiska, ettei koskaan tervehtänyt muuten kuin hiukan häntäänsä heiluttamalla; toinen, nuorempi ja eloisampi, hypähti heti tulijoita vastaan, matkien sitä ja muristen, ettei se ollut pikku suosikin mieleinen. Yhdessä akkunassa oli jättiläiskokoinen lintuhäkki, josta kevätpäivinä kuului sellainen häly ja viserrys, että luuli korvien halkeavan. Tuon häkin ovi oli aina auki, joten sen pienet asukkaat saivat mielensä mukaan vapaasti lennellä minne halutti, ja moni surullinen jälki huoneessa oli takeena siitä, etteivät ne hylkineet tätä vapautta. Sitäpaitsi oli Aurellin rouvalla vielä eräs suuri suosikki, kesy kilpikonna, jonka oli saanut muutamalta merikapteenilta.
Erään sohvan edessä oli katettu kahvipöytä, jonka valkonen liina ja tuoksuva lämpösleipä yhä lisäsivät hauskuutta huoneessa, jossa linnut livertelivät ja iltapäivän auringon säteet loistivat lehväkasvien välistä.
"Kuinka hauskaa!" huudahti tohtori nähdessään kahvipöydän ja kumartuen rouva Aurellin puoleen taputti häntä hiljaa käsivarsille, "nyt näytämme oikein mihin pikkutantin kahvileipä kelpaa. Vai kuinka, teidän armonne?"
"Sen kyllä teemme", vastasi Gabrielle vilpittömällä ystävällisyydellä, joka erosi tuntuvasti siitä jäykkyydestä, jota hän tavallisesti osoitti Ryforsissa, "kyllä se maistuu hyvälle tällaisen kävelyn perästä!"
"Stella", sanoi rouva Aurell, kaataessaan yhden kupin kahvia täyteen ja pannessaan sekaan pari tarkoin valikoittua sokuripalaa, "tässä on isän kuppi, mene viemään se hänelle niin olet kiltti."
Mutta ennenkuin Stella oli ehtinyt ottaa askeltakaan lähteäkseen toimittamaan äitinsä käskyä, oli Andrea jo napannut kupin ja rientänyt huoneesta.
"Tiedäthän että nyt on minun vuoroni hoitaa isää!" huudahti hän sisarelleen.
Rouva Aurell ja vieraat istuutuivat pöytään ja Stella kävi kaatamassa kahvia joka kuppiin.
Siinä leikkiä laskien puhellessa ja kahvia juodessa paraikaa, ovi aukeni ja virkaatekevä pappi, pastori Strand, joka jo seitsemän vuotta oli ollut kirkkoherra Aurellin viransijaisena, astui huoneeseen. Hän oli kalpea ja laiha, tanakkatekoinen, karkeapiirteinen mies. Noita piirteitä hienonsi kumminkin ystävälliset, haaveilevat silmät, jotka kaikkein vähimmästä mielenliikutuksesta, iloisesta tai suruisesta, heti kostuivat.
"Hyvää iltaa rouva Wallner", sanoi hän valittavalla äänenpainolla, jota melkein aina käytti, silloinkin kuin puhui kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, "hyvää iltaa, tohtori", jatkoi hän ojentaen kätensä ensin Gabriellelle, sitten tohtori Sandinille. Sitten hän istuutui, levitti kätensä toisen toiselle polvelleen, tuijotti hajamielisesti eteensä ja huokasi syvään.
"Hohhoo, ja jaa, semmoist' soon … semmoist' soon'", toisti hän pariin kertaan.
"No mikä se sitten on semmoista?" sanoi Stella naurahtaen, "pastori vaan huokaa ja huokaa, vaan ihan varmaan ei milloinkaan tiedä mitä varten huokaa. Kas tässä pastorin kahvikuppi", jatkoi hän ja ojensi kupin, "juokaa pois nyt ennenkuin jäähtyy."
"Kiitos", vastasi pastori, heräten aatoksistaan ja otti kupin. Sitten pani sen pöydälle, nousi pystyyn, pani kätensä ristiin ja luki pää alaspäin lyhyen rukouksen, jonka tehtyä uudelleen istuutui ottamaan sokeria ja kermaa.
"Kuinka Wallner jaksaa?" kysyi hän, äkkiä kääntyen Gabriellea kohden, "kun viimeksi näin, oli hän mielestäni niin huonon näköinen."
Gabrielle tuli äkkiä huonolle tuulelle. Pastorin kysymys oli mitä viattomin, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi siinä piillyt jokin syytös.
"Toivoakseni hän voi hyvin", vastasi hän, "minun tietääkseni hän ei ole sairas."
"Minun tietääkseni", matki pastori hiukan ivallisella äänellä, "kuka kumma sen sitte tietää, joll'ei oma vaimo? Vaan minäpä puhun suuni puhtaaksi ja sanon että en luule hänen olevan terve, ja jos olisin hänen vaimonsa, niin oikein toden teolla pitäisin huolen siitä, että hän hoitaisi terveyttään, eikä rasittaisi itseään yli voimainsa, kuten nyt tekee. Parasta olisi, jos hän voisi saada vapautta ja matkustaa pois täältä joksikin aikaa."
Gabrielle ei vastannut, vaan katseli akkunaan pilkallinen hymy huulilla: tätä nykyä oli hän itse mielestään se, joka ei ollut terve, joka itse ikävän kiusaamana oli poismatkustamisen tarpeessa, ja pastorin sanat herättivät vaan hänessä melkein karvasmielisen tunteen Robertia vastaan. Onneksi keskeytyi tuo kiusallinen hiljaisuus, siten että vierashuoneen ovi äkkiä aukeni ja kyökkipiika Karin ilman muita mutkia pisti päänsä oven raosta huutaen: "Aron-ukko on täällä!" jonka tehtyään paiskasi oven kiinni.
Rouva ja tyttäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Aron-ukko täällä … juuri-nyt kun sattui olemaan vieras … ja vielä päällepäätteeksi vieras semmoinen kuin Gabrielle … se vasta oli aika vahinko…
"Ken on tuo Aron-ukko?" kysäsi Gabrielle nauraen heidän hämmästykselleen.
"Hyvänen aika, se on muudan hunningolle joutunut pappiparka", voivotteli rouva Aurell, sillä välin kun tyttäret kiiruhtivat vierasta vastaan, "hänellä on tapana asua täällä välistä, mutta meidän on niin vaikea pitää häntä täällä, kun täällä on joku vieras, sillä äijä on kovin siivoton tavoiltaan…"
"Hyvin omituinen olio", lisäsi tohtori, "hän tuli viralta pannuksi kolmenkymmenen vuoden ijässä siitä syystä, ett'ei totellut erästä virkakirjettä; itse hän sanoo sen tapahtuneen 'pahansuopaisuudesta, ilkeydestä ja nurjamielisyydestä', hän käyttää aina noita kolmea nimisanaa tai laatusanaa perätysten. Nyt hän on liki kahdeksankymmenen vanha, ja on aina siitä saakka kun erotettiin virasta viettänyt kiertolais-elämää kuljeksimalla ympäri hiippakuntaa pappilasta toiseen, joten hänestä vähitellen on tullut yleinen rasitus, kun täytyy pitää häntä luonaan viikon, pari, varustaa vanhoilla vaatteilla ja lähettää taas seuraavaan pappilaan. Vielä tekin vuorostanne sen saatte", lisäsi hän nauraen.
Pastori Strand oli juuri tyhjentänyt toisen kuppinsa ja huokasi syvään.
"Niin … niin … semmoist soon … semmoist soon … vanha Aron parka… Jumala auttakoon itse kutakin, kellä ei ole omaa kotoa missä elää ja kuolla…"
"Ooh, ei Aron-ukolla ole mitään hätää", jatkoi tohtori, "siin' on ihminen, joka on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa, ja toista sellaista ei ole helppo löytää. Tulkaa tänne akkunan luo rouva Wallner, niin saattepa nähdä kun hän nousee ajopelistään, se tosiaankin maksaa vaivan."
Gabrielle nousi tuoliltaan ja seurasi tohtoria, joka kiiruhti akkunan luoksi. Ehtivät juuri parahiksi näkemään kun vanhat nelipyöräiset rattaat pysähtyivät porstuan portaitten eteen. Rattailla istui, paitsi kyytipoikaa, eriskummallinen olento, kirjava yövaippa yllä päällystakin asemasta ja korkea töröhattu päässä. Jo hyvän matkan päässä hän heilutteli hattuaan tervehdykseksi. Heti kun vaunut seisahtuivat, nousi hän varovasti maahan, otti rattaiden yhdestä nurkasta mytyn vaatteita kainaloonsa ja tervehti kohteliaasti Stellaa ja Andreaa, jotka seisoivat etehisen portailla vastaan ottamassa. Yhdessä he sitten menivät rappuja myöten ylikammariin.
"Nyt sitä ensin puhdistetaan tuolla yläkerrassa", sanoi tohtori naurahtaen, "hän on veden ja saippuan verivihollinen, mutta yleiseksi varmuudeksi täytyy ensin tapahtua perinpohjainen puhdistus, ennenkuin hän saa näyttäidä…"
Hetkisen kuluttua, kun Andrea oli ehtinyt kattaa tyhjäksi ison kahvipöydän, ja sen sijaan järjestää toisen pienemmän eräässä huoneen kulmassa, astui huoneeseen pastori Arnander eli Aron-ukko, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin. Kirjava yövaippa oli nyt yltä pois; ukko melkein näytti keikarimaiselta pitkä papintakki yllään ja pitkä valkoinen huivi moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä. Hän oli tavattoman pitkä mies, valkohapset jakautuivat säännöllisesti kahdenpuolen kaunista muotoa. Silmänsä olivat ruskeat ja vilkkuilivat yhtä mittaa.
"Hyvää iltaa armollinen Aurell-rouvaseni", sanoi hän tervehtiessään emäntää ja teki samalla niin syvän kumarruksen, että satutti leukansa pikku rouvan päähän. Yhtä kohteliaalla kumarruksella tervehti hän muutakin seuraa, ja meni sitten, kuin lehmä pahnalleen, suoraan pienen nurkkapöydän luo, jossa Stella juuri oli kaatamassa hänelle kahvia.
"Hänet täytyy aina pannu syömään erikseen", valitti rouva Aurell kuiskaten Gabriellelle, "hän on niin kovasti siivoton, että…"
"Mistäs te, pastori Arnander olette saaneet tuon korean päällystakin, joka teillä äsken oli yllänne", kysyi tohtori, kun ei voinut olla laskematta leikkiä äijän kera.
"Sen minä olen saanut lahjaksi hyvin arvoisalta kirkkoherra Fromellilta Riselasta", vastasi Arnander, lapsen ahneudella niellen korpun toisensa perästä vatsaansa. "Sitä paitsi sain kahdet sukat, toiset ehjät, toiset rikki varpaiden kohdalta, pidetyn paidan, saippuan ja housunpitimet. Kaikesta tästä, mitä kirkkoherra hyväntahtoisesti, ystävällisesti ja itseään alentavasti on minulle antanut, olen juuri kirjoittanut ja kiittänyt. 'Kun jätin pappilan', kirjoitin minä, 'niin surumielisyys muuttui murhenäytelmäksi; kun olin saanut yö-nutun, heräsi minussa samallainen tunne, kuin ihmisessä, joka lähtee vaihtamaan saalista!'"
Tyhjennettyään koko korppukorin — Andrea ei koskaan pannut hänen eteensä muuta kuin korppuja, sillä pikkuleivokset eivät olisi riittäneet hänen ruokahaluaan tyydyttämään — nousi Aron-ukko pöydästä, pani nuttunsa napit kiinni vatsan kohdalta, siveli sitä käsillään pariin kertaan ja sanoi tyydyttäväisesti hymyillen:
"Tuo kahvitilkka se virkistää ensin koko ruumista ja sitten käsivarsia!"
Sillä välin oli pastori Strand, joka ei ollut ottanut osaa toisten keskusteluihin, vetänyt esiin kotelosta pianolta viulun, ja tapansa mukaan käydessään edes takaisin lattiaa pitkin alkanut soitella, ensin hiljaa ja katkonaisesti, enemmän kuin keskustelun sävellykseksi, sitten yhä vilkkaammin, kunnes viimein kaikki vaikenivat kuuntelemaan kauniita melkein vain surumielisiä säveleitä, joita hän loihti ilmoille. Yhtäkkiä valtasi hiljainen, haaveksiva tunnelma huoneessa olijat; ilta-auringon säteet loistivat sisään avonaisen akkunan kautta ja linnut livertelivät kilpaa viulun sävelten keralla. Kaikki istuivat hiljaa vaipuneina ja pastori käveli vain, ja kuten sanoi, "puhutteli vanhaa ystävätänsä."
Kun pastori vihdoin taukosi, tuli Andrea sisään julistaen iltaruo'an olevan valmiina. Ruokasalissakin oli Arnanderilla muutamassa huoneen kulmassa eri pöytä, jonka ääreen hän heti ruokarukouksen luettua istuutui, sitoi pyyheliinan kaulaansa ja kävi sillin ja perunavadin kimppuun. Mutta ruoka ei maistunut hänestä tänään; tuijotettuaan hetkisen perunaan ja pistettyään sitä kahvelilla, hän kääntyi Andrean puoleen ja mörähti:
"Näistä perunoista saattaa sanoa, etteivät ne ole keitettyjä eikä raakoja."
Andrea punehtui, vaan ei lainkaan vihastunut.
"Vai niin", sanoi hän myötyen, jättäkää ne syömättä sitten, niin annan täältä teille munia siihen sijaan."
"Kiitos, sorea neiti", vastasi Aron-ukko ja hieroi tyytyväisenä käsiään, "siinä se on vasta tyttö, josta voi sanoa, että se kurittaa ja lieventää. Kuinkas kuuluu, eikös ala kohta tulla tuollaista … hm … pientä sulhaspoikaa?"
"Ei, minä odotan että te, pastori kosisitte", vastasi Andrea naurussa suin, ottaessaan perunavadin pastorin pöydältä.
"Niinpä niin", sanoi ukko ja katseli miettiväisenä eteensä. "Kun juohtuu mieleeni Metusalem, niin aattelen, etten minäkään ole niin vallan vailla kaikkia toiveita, syitä ja keinoja."
"Tehän hemmoittelette tuon maan-kiertäjän aivan pilalle", kuiskasi tohtori, kun Andrea, laitettuaan äijälle munaa ja voitaleipää, vihdoin istuutui pöytään; "kyllä häneen olisi voinut ajaa perunoitakin."
"Kyllä niinkin, tietäähän sen, mutta minun kävi niin sääliksi äijäparkaa; syöminenhän on hänen suurin ilonsa, ja kun nyt kerran perunat eivät hänestä maistuneet niin…"
"Tehän sitä paitsi hemmoittelette kaikki ihmiset", sanoi tohtori, isällisesti taputtaessaan Andrean kättä, "istukaa nyt hetkinen rauhassa ja aatelkaa että itsekin tarvitsette syödä."
Andrea punehtui hymyillen hämillään ja tohtori ojensi vatia tarjoten hänelle. Vaan samalla tuli Karin sisään, astui pöydän luo ja supahutti hänelle jotain korvaan. Siitä hän punastui yhä enemmän, nousi äkkiä sijaltaan ja meni keittiöön.
"Kas noin vaan", huudahti tohtori ja laski pöydälle vadin, "kellekäs nyt ei perunat kelpaa syötäviksi?"
"Eikös isä tule alas tänä iltana?" kysyi rouva Aurell, kääntyen
Stellaan, joka seisoi kaapin ovella ja puuhaili tarjottimilla.
"Ei tule", vastasi Stella, liikahtamatta paikaltaan, "isä tahtoo että iltaruoka tuodaan hänelle ylös."
"Minua niin pelottaa, että mieheni aivan turmelee terveytensä liialla työllään", huokasi rouva Aurell, "jos me emme aina muistuttaisi häntä syömisestä, niin hän aivan unohtaisi sen. Välistä saa tarjottimen panna vallan käsikirjoitukselle, että siten saisi hänen ottamaan palan ruokaa."
"Onko kirkkoherra päässyt pitkällekin työssään?" kysyi tohtori.
"Niin, syksyksi luulee hän ensi vihon valmistuvan", vastasi Aurell-rouva totisena ja arvokkaalla äänellä, "sitten ilmestyy kymmenen vuoden kuluessa kolme vihkoa vuodessa."
"Mikä teos se on?" kysäsi Gabrielle.
"Onpahan kielitutkimuksia", virkahti tohtori äkkiä, "kirkkoherra päättää kaikkien kielien olevan alkujaan hebreasta, hän on löytänyt erään sanan, josta hän johtaa kaikki muut sanat, ja sitä seikkaa hän nyt kokee näyttää toteen kolmessakymmenessä vihossa. Siitä tulee koko elämäntyö."
Tohtorin silmistä näkyi pilkistävän esiin hiukan pilaa, mutta äänensä oli yhtä totinen ja kunniottavainen kuin itse Aurell-rouvan.
Illallisen syötyä saatiin taas kuulla soitantoa, tällä kertaa tohtorin. Hän istui piaanon ääreen ja lauloi kappaleen toisensa perästä sitä mukaan kuin ne johtuivat hänelle mieleen, kaikki olivat ihastuksissaan ja kiittivät innostuneina, etupäässä Aron-ukkoa, joka selitti että tohtorin laulu oli "kaunista, surumielistä ja sointuisaa" ja ettei minkään pitäjän lukkari laulanut sen paremmin.
Laulun vaijettua jätti tohtori hyvästit ja lähti kotia Ryforsiin, mutta Gabriellea, niin välinpitämätöin kuin olikin Ryforsilaisten moitteista, ei haluttanut noin pimeässä kulkea kotiin tohtorin seurassa, vaan jäi pappilaan väen kehoituksesta sinne seuraavaan aamuun. Mutta miten olikaan, niin hän ei tullut lähteneeksi vielä silloinkaan; hän ja "Aron-ukko" vierailivat yhtenä pikku pappilassa useamman päivän, jolloin tohtorikin illan suussa kävi pari kertaa tervehtimässä. Gabrielle viihtyi täällä hyvin; tyttäret pitivät hänestä hyvää huolta, rouva hyväili ja hemmoitteli, kun hän näytti surulliselta, ja rauhaisa patriarkkamainen tunnelma, joka vallitsi koko pappilan, vaikutti rauhoittavasti hänen levottomaan mieleensä. Aamuisin hän virui pitkään hiljaisessa yliskamarissa, jonne Stella tai Andrea yhdeksän aikaan hiipi kahvitarjottimen kera. Aamupäivät hän haaveili pappilan läheisessä kuusikossa, iltapäivällä hän puheli Aurell-rouvan kanssa, taikka antoi "Aron-ukon" jutuillaan ja hullunkurisella käyttäytymisellään näytellä jonkunmoisen hovinarrin osaa, ja melkein joka ilta soitettiin ja laulettiin vierashuoneessa.
Ainoa häntä kohtaan epä-ystävällinen henkilö oli pastori Strand. Välistä tunsi hän hämmästyksekseen, että tämä istui ja tuijotti häneen kummallisen läpitunkevalla katseella, joka kiusasi ja sai hänet levottomaksi. Niinpä tämä ilman muuta saattoi tulla istumaan hänen viereensä, ja pannen kädet ristiin polviensa ympäri mitään virkkaamatta vain huokaella: "niin … niin … niinpä niin. Koska pastori Wallner tulee kaupungista?"
Gabrielle säpsähti. Pastorin kysymys — yhtä luonnollinen ja viatoin kuin sekin kysymys, joka koski Robertin vointia — suututti häntä ihan sanomattomasti. Mitä se häneen kuuluu, koska Robert tulee kotiin? Ja minkätähden tuo häntä katselee sellaisella ilmeellä kuin epäilisi hänen tehneen Robertille jotain pahaa? Hän oli hyvin halukas antamaan karttavan vastauksen, vaan sitten sanoi hänelle ylpeydentuntonsa, ettei hänen tulisi antaa pastorille niin suurta arvoa, että rupeisi valehtelemaan tämän tähden.
"Luultavasti hän jo on kotona", vastasi hän kopeasti, "hänen piti viipyä poissa vain pari päivää."
Pastori ei vastannut, kääntyi vaan pois Gabriellesta, tuijotti eteensä ja siveli ajattelevan näköisenä partaansa.
"Ja milloinka tulee hän tänne hakemaan teitä, rouva?" kysyi hän katsomatta Gabrielleen päin.
Gabrielle vapisi harmista. Hän huomasi pastorin kysymyksillään tähtäävän hänen henkeänsä yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin osuisi arimpaan paikkaan. Hän ei vastannut, vaan nousi äkkiä ylös jättääkseen hänet siihen.
"Malttakaa, malttakaa", sanoi pastori, ja otti Gabriellen kädestä kiini, siten pakoittaen hänen jälleen istumaan, "tahdon vaan puhua teille, rouva, pari sanaa. Minulla oli kerran ystävä", jatkoi tämä ja tuijotti haaveksien lattiaan, "rakastimme toisiamme kaikesta sydämmestä, ja olimme lupautuneet alkamaan yhteis-elämää. Vaan vähitellen tuli jotain eriskummallista väliimme, hän, joka kadehtii ihmisten onnea, jolle tuottaa tuskan hyvän ja puhtaan näkeminen, hän kylvi rikkaruohoa sydämmiimme. Kummallekin meistä pisti päähän hullu tuuma, että muka toinen oli väkivaltainen ja itsekäs; kävi yhä vaikeammaksi mihinkään myöntyminen, siksi että kumpikin epäili lakkaamatta toisen pyrkivän yliherruuteen.
"Sitten lähdin kerran, kun oli päättynyt kiivas riita, tieheni vihoissani ja päätin, että meidän tuli erota. Niin kävikin, meille tuli ero, sillä poissa ollessani kuoli ystäväni. Sen jälkeen ei minulla ole enää ollut ainoatakaan ilopäivää."
"Ja mitä … mitä … tekemistä minulla … on tuon seikan kanssa, mitä se minuun kuuluu?" kuiskasi Gabrielle epävarmasti, kun pastori oli vaijennut ja yhä istui partaansa sivellen ja lattiaan tuijottaen.
"Niin, en minä tiedä", vastasi tämä aatoksissaan, "minä en tiedä … niin, niin … niinpä niin … on niin kummallista… Minä arvelin vain", jatkoi hän ja katseensa oli tullut eloisammaksi, "ettei ole mitään suhdetta elämässä, jossa emme tarvitse oppia hillitsemään itsekkäisyyttämme ja omaa tahtoamme. Voi, kuinka helposti luulemme itse olevamme sorrettuja ja vääryyttä kärsiväisiä. Ja toiseksi arvelin että se, jolla on noin kova kokemus kuin minulla, voipi ainakin käyttää sitä hyväkseen varoittamalla muita, jotka vielä ovat pelastettavissa."
Hän nousi istuviltaan, ojensi vartalonsa ja rykäsi pari kertaa. Silmiin, jotka vielä olivat kyyneleistä kosteina, tuli äkkiä vihainen, ankara katse, aivan kuin tuntisi tuskan kun oli ollut niin kovin tunteellinen, ja virkkaamatta sanaakaan lisää, poistui hän tuota pikaa huoneesta.
Gabriellen rohkeus oli tuon keskustelun jälkeen mennyt; pastorin sanat ja katse vainosivat hänen mielikuvitustaan tuskastuttavina, tunkeilevina. Mitähän pastori sanoisikaan, jos saisi tietää, ettei Gabrielle edes ollut virkkanutkaan miehelleen, että hän tämän poissa ollessa oli matkustanut Gärdshällaan ja että tämä jo luultavasti oli ollut kotona pari päivää? Ja mitähän tuo ajattelisikaan, jos tietäisi millä tavoin hän oli eronnut miehestään, kylmin katsein, tuskin kättä antamalla kuni ventovieraalle. Oikein pöyristytti kun juohtui mieleen pastori Strandin kertomus… Tapahtuikohan tosiaankin tuollaisia seikkoja elämässä? Kuolevatkohan ihmiset todellakin noin pian — romaaneissahan vain seuraa tavallisesti tuollainen kosto?…
Seuraavana aamuna sanoi Gabrielle täytyvänsä lähteä. Oli jo ollut niin kauvan kotoa poissa, ja tahtoi nyt mennä katsomaan talouttaan, lisäsi hän leikkisästi. Eikä Aurell-täti saanut mitään vastaan sanotuksi; hän tiesi Robertin tulleen Ryforsiin, ja hän oli jo ollut huolissaan siitä, että "kaunis Gabrielle-kulta" saattoi hyvällä omalla tunnolla olla niin kauvan poissa "kiltin, armaan miehensä" luota.
Siispä Gabrielle jätti jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, lukuun otettuna Aron-ukkokin, joka tapansa mukaan kohtelijaasti kumarrellen kiitteli "hauskasta, kultaisesta ja mieluisasta yhdessä olosta". Sitten hän läksi pappilasta Stellan ja Andrean seurassa, jotka soutivat hänen järven poikki Ryforsiin.
Kotia tullessaan kuuli Gabrielle palvelialtaan, että Robert oli tullut kotia jo viisi päivää sitten. Hän tunsi rauhattomassa rinnassaan omantunnon tuskallisen piston. Lähtiessään kotoa pappilaan tohtori Sandinin seurassa ei hän edes ollut antanut palvelijoilleen tietoa siitä, mihin meni; sitten oli hän vain tohtorin mukana lähettänyt niille sanan, ettei huolisi odottaa muutamaan päivään — mutta Robert ei ollut saanut ainoatakaan sanaa, ei yhtään riviä. Menettelytapansa selveni hänelle yhtäkkiä itsekkäisyyden ja välinpitämättömyyden oikeassa valossa; hän näki että Robertilla oli syytä loukkaantua, kun kotiintullessaan huomasi hänen olevan poissa, eikä edes palvelijat olleet voineet antaa tietoa siitä, milloin aikoi tulla kotiin.
Ylpeys ja omantunnontuskat taistelivat hänessä, kun hän seisoi salissa ja hermostuneena veti sormikkaat käsistään heittäen ne pöydälle. Hän tiesi Robertin olevan huoneessaan; pitikö nyt heti mennä hakemaan hänet — pitikö sanoa…
Hänen ei kumminkaan tarvinnut mietiskellä, mitä olisi tekeminen, sillä samassa aukeni ovi ja Robert astui saliin.
Hän näytti niin ankaralta ja totiselta, että Gabrielle melkein pelästyi. Suu, joka tavallisesti oli lempeä ja suruinen, näytti nyt jäykältä taipumattomalta juovalta, ja hänen jääkylmä, halveksiva katseensa pakotti Gabriellen, epäselvästi sammaltaessaan "hyvää päivää" luomaan silmänsä maahan.
"Päivää." vastasi Robert ojentamatta hänelle kättään, "missä olet ollut?"
Mutta tuo lyhyt, käskevä kysymys sai esille kaikki ylpeyden henget Gabriellen sisästä. Hän kohotti päätään ja katsoi häntä rohkeasti silmiin.
"Luulin että Mari oli sen sinulle sanonut", vastasi hän ynseästi, "minä lähetin hänelle sanan, etten tulisi kotia pariin päivään."
"Mari sanoi tohtori Sandinin olleen keskiviikkona täällä sanomassa, ettet sinä aikoisi tulla kotia muutamaan päivään", jatkoi Robert yhtä lyhyesti. "Hän ei sanonut minulle, missä olit, eikä minulla ollut rohkeutta kysyä, pelkäsin saavani kuulla vielä loukkaavampia asioita."
"Robert!…" huudahti Gabrielle säkenöivin silmin.
"Vait Gabrielle", keskeytti Robert kylmästi ja kohotti toisen kätensä, "älä laita mitään 'kohtausta', älä tee minkäänlaisia moitteita, sinun täytyy havaita, että minulla on syytä olla pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Tahdon nyt vain pyytää sinulta yhden asian. Sinä olet täysin oikeutettu niin usein ja niin kauvan kuin vaan haluat, olemaan poissa kodista, jota tiedän ettet enää rakasta, mutta anna minulle, minulle itselleni lähdöstäsi tieto. En tahdo enää toisten tulla nöyryytetyksi siten, että minulle vaimoni poissa olon ilmoittaa palvelija taikka" — hän pysähtyi hiukan ja lisäsi sitten tuimalla äänellä, "tohtori Sandin. Ja nyt saa koko seikka jäädä unheeseen. Olen vakuutettu siitä, että vastedes täytät vaatimukseni. Ne eivät ole kohtuuttomat."
Robert nyökäytti päätään ja lähti sitten tiehensä niin nopeasti, kuin olisi pelännyt keskustelun jatkoa.
Gabrielle jäi hievahtamatta paikalleen. Robertin väsähtänyt, halveksiva ilme sai hänet tuskasta raivostumaan. Jos Robert olisi syytänyt hänen silmilleen herjaussanoja taikka lyönyt häntä, ei hän olisi tuntenut itseään niin onnettomaksi, kuin nyt oli. Koko olennossa oli jotain lakastunutta, välinpitämätöntä, josta hän tuli aivan haltijoihinsa. Hän tunsi että kaikki syytöksen, kaikki epätoivon purkaukset kilpistyisivät tuosta väsymyksestä, joka peräytyi kohtauksien ja hyökkäyksien tieltä, ikäänkuin hermosairas, joka pelkää melskettä. Eikö hänellä sitten ollut kykyä saada häntä vapisemaan? Eikö mikään voinut peloittaa häntä, herättää häntä tylsästä kärsivällisyydestään?
Ei … ei mikään … ja juuri se seikka teki heidän avioliittonsa niin auttamattoman onnettomaksi. Ei koskaan ollut minkäänlaisia kahakoita, ei mitään valtavia kohtauksia, tuskinpa edes moitteita tai pistosanoja — oli vain se, että molemmat tunsivat päivä päivältä irtautuvansa milloin yhdestä milloin toisesta siteestä, joka lujentaa yhdyselämän luottamusta ja myötätuntoisuutta…
Erään lahdelman rannalla Ryforsista hiukan matkaa pohjoiseen on kappale rannikkoa juoksevan hiedan peitossa. Paikka on hyvin petollinen ja kansa ylimalkaan karttaa sitä lähestymästä. Sillä tuo valkea, hienonen kenttä, niin pehmoselta ja lujalta kuin se näyttääkin, on aika ajoin altapäin aivan aaltojen kalvama, ja jos ulkopuolelta tulee vähänkin paino, niin koko riutta romahtaa alas ja joutuu meren aaltojen uhriksi…
Gabriellen mieleen juohtui tuo kolkko, yksinäinen lahti, johon kulkijan jalka ei milloinkaan koske; hän lähti salista syvään huoaten ja meni makuuhuoneeseensa. Hietakenttä, jota meri petollisesti kalvaa ja mikä joka hetki oli mereen sortumaisillaan oli hänen mielestään kuvaus heidän avioliitostaan.