Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus

by Mathilda Roos

XIV.

Tuon levottoman kesän perästä koitti tavallista rauhallisempi syys ja talvi. Talven lepo ei täyttänyt ainoastaan sahaa, rantoja ja metsiä, vaan myöskin ihmisten mielet, väsyttiin alinomaa puhumasta lakosta, ja työ meni tavallista, tasaista tahtia, keskeytyi vaan sunnuntaisin, jolloin kellonsoitto kutsui juhlapäivän lepoon.

Ryforsissa vallitseva uskonnollinen puoluehenki näkyi sitä vastoin voimakkaasti elpyvän eloon. Robertin ennustus yksin jäännistään alkoi yhä enemmän käydä toteen. Niin kutsutut herännäiset karttoivat kokonaan pastoriaan, mikäli vain mahdollista. Robertin saarnat muuttuivat muuttumistaan yhä enemmän vapaamielisiksi, niin etteivät kaikkein suvaitsevaisimmatkaan enää voineet kieltää hänen kallistuvan järkeis-uskontoa kohti.

"Turhaa on kuunnella häntä nykyään", sanoi Daniel-vanhus surullisena, "ei tiedä mitä siitä vihdoin tulleekaan, mutta aivan siltä se vaan näyttää, kuin hän tahtoisi tehdä tyhjäksi Kristuksen ja hänen ihmetyönsä".

Työmiespuolueessa näkyi Robert huonosti onnistuneen lakon jälkeen myöskin kadottaneen entisen asemansa. Salaisen tyytymättömyyden johtajat ja ylläpitäjät eivät enää luottaneet häneen; heidän mielestään hän ratkaisevana hetkenä, lakkopäivän illalla sahan isännän keralla keskustellessaan, josta keskustelusta rahvaskin luonnollisesti oli saanut vihiä, ei ollut pitänyt heidän puoltaan. Todistihan sitä sekin, että heidän esimiehensä oli jälestäpäin usealle henkilölle sanonut pastorin sosiaalisten mielipiteiden enimmäkseen olleen tuulesta temmattuja, ja se että sahanhoitaja viime aikoina oli muuttunut kohteliaaksi pastoria kohtaan.

"Vaan papit ovat aina pappeja", sanoi Vester ylenkatseellisesti, "eivät ne koskaan uskalla puhua suutaan puhtaaksi, silloin kuin tarvittaisi!"

Itsestään selvä seikka on se, että Robertin luonne sellaisissa oloissa oli synkkä ja alakuloinen. Vähemmänkin tuntehikas luonne olisi kärsinyt siitä, että kaikkialla saisi osakseen kylmää ja epäluuloista kohtelua, hänelle siitä koitui todellinen kärsimys ja hermostuttava tuska, aivan kuin hänen sieluunsa päivät pääksytysten olisi pistelty tuhansilla neuloilla. Hänen elämänsä katkeruutta vielä lisäsi yhä yltyvä ruumiillinen heikkous; päänkivistys vaivasi melkein alituisesti, oli öitä sellaisia, joina hän ei ummistanutkaan silmää, vaan käveli kaiken yötä edes takaisin lattialla, tai loikoi pitkällään pää sohvan reunan nojassa, mitä tuimimpien tuskain vallassa.

Jos joku vieras olisi kiinnittänyt huomionsa Robertin ja Gabriellen väliseen suhteeseen, niin hän ei olisi havainnut mitään silmiin pistävää syytä sanoa sitä onnettomaksi, mutta hänestä olisi tuntunut ahdistavalta tuossa pikku pappilassa vallitseva mieliala. Talvella Gabrielle ei ollenkaan viihtynyt Ryforsissa, vaan olonsa siellä alkoi tuntua tukehuttavan tuskalliselta kuni vankilassa, ja päivät päästään kyti hänen mielessään ajatus, joka jo oli herännyt eloon heti ensi hetkessä hänen tänne saavuttuaan, nimittäin: "tänne on mahdoton ajan pitkään jäädä."

Niin, tätä oli todellakin mahdoton sietää — hän ei ollut vielä selvin sanoin maininnut Robertille tätä, mutta hän tiesi että ennemmin tai myöhemmin täytyi koittaa sen hetken, jolloin hän olisi sen tekevä. Tyhjä, toimetoin elämä näännytti hänen; luottamuksetoin avioliitto, kolkko koti, Robertin alituista kärsimystä osoittava ilme, joka täytti hänen tuntonsa välistä ylenmääräisellä hellyydellä ja epätoivolla, kun ei saanut ottaa osaa noihin sieluntaisteloihin, väliin taas vain kiusasi häntä — kaikki tuo katkeroitti ja raateli hänen sydäntään. Ainoakin ilo, joka hänellä tähän asti oli ollut Ryforsissa, oli nyt mennyttä: tohtori Sandin oli tänä vuonna pysynyt melkein aivan erillään. Tietäen syyn siihen, hän katsoi velvollisuudekseen hyväksyä tohtorin menettelyn, vaan kumminkin hänelle saattoi mielikarvautta se, ettei saanut tavata häntä. Aurellin perhe oli hänen ainoa, tuttavallisempi seurustelupiirinsä. Pikku pappila, lintuineen ja kukkasineen oli turvapaikka, jonka ystävällisten asujanten luo hän pakeni, silloin kun ikävystymisen tunne pääsi liian suureen valtaan. Siellä hän välistä painoi päänsä "täti kullan" olalle ja puhkesi itkuun, eikä kukaan kiusannut kysymällä miksi itki, kaikki vain hyväillen lohduttelivat.

Keväämmällä avoveden tultua lähti Gabrielle Robertin suostumuksella ensi laivassa kotiansa kesää viettämään: Robert oli useamman kerran pyytänytkin vaimoansa tekemään niin.

Elokuun lopulla palattuaan oli hän iloisemman ja terveemmän näköinen, ja puolisojen väli paranikin joksikin aikaa. Ero Robertista oli elvyttänyt eloon jo puoleksi hervonneet tunteet; kaukana hänestä, poissa Ryforsin raskaasta todellisuudesta, joutui hän jälleen nuoruuden muistojen valtaan, sai häntä ikävöimään. Vaikk'ei hän ikävöinyt kalpeaa, totista pappia, pieniä huoneita, joissa hän tavallisesti istui katsellen merelle, kaipasi hän entistä Robertia, jonka täytyi jälleen palata.

Mutta kiihtynyttä purkausta seurasi peloittava taantuminen. Ilosta, jota hän oli tuntenut nähdessään jälleen kotonsa, sisaruksensa ja ystävänsä, jopa anoppinsakin, oli vain seurauksena, että Ryfors sen sijaan tuntui yhä sietämättömämmältä, ja synkkä, totinen pappi, sen hajamielinen katse, väsymätön, kiusallinen työ tuntui kummitukselta, jota hänen oli vaikea saada pois mielestään, ja joka ennen pitkää poisti hänen muististaan nuorekkaat kuvat Säboholmin lehtokujasta.

"Mahdotonta, että voisin tätä kauvemmin kestää", kuiskaili hän öisin ja nyyhkien painoi kasvonsa päänalusta vastaan, "tästä täytyy tulla loppu … en voi jatkaa tällaista elämää … ilman tarkoitusperää, ilman harrastusta … ilman rakkautta, ilman toivoa…!"

Tällä tavoin kului syys ja talvi. Robertin ja Gabriellen välisen avioelämän luonne oli muuttunut; he olivat koettaneet pysyttää siinä onnellisuuden loistetta, vaan se ei kuitenkaan ajan pitkään onnistunut. Gabrielle esiintyi kylmänä ja välinpitämättömänä, vieläpä epä-ystävällisenä, ja Robert yhä itsepintaisemmin sulkeutui omaan itseensä.

Toukokuun lopulla, oli sahanhoitaja eräänä iltana heitä kutsunut luokseen. Hän tahtoi laittaa pikku pidot vieraanaan olevan tukholmalaisen sukulaisensa kunniaksi.

Tohtori Sandin oli myös siellä. Gabrielle ei ollut nähnyt häntä moneen viikkoon ja oli sinä iltana onnettoman uhkamielisessä ja kiihtyneessä mielentilassa, ja keikaili hänen edessään kaiken iltaa, niin silmiin pistävällä tavalla, että muutkin vieraat sen huomasivat. Hän tunsi olevansa kiusaksi tohtorille, jonka väliin viehätysvoimallaan sai kiintymään itseensä, väliin taas omantunnon ääni hänet sai pysymään erillään Gabriellesta, joka kuitenkaan ei pitänyt väliä siitä, vaan jatkoi mistään huolimatta samanlaista menettelyä.

Sinä vuonna tuli sangen aikainen kevät; meren puoliset ovet olivat auki ja illan suussa, kun vieraat olivat juoneet kahvia, menivät kaikki puutarhaan kävelylle.

Gabrielle ja tohtori erkanivat heti muusta seurasta ja menivät erääseen lehtimajaan istumaan, jossa tuttavallisesti keskustellen viipyivät, kunnes kellon kilinä ilmoitti illallisen olevan valmiin.

"Tuo oli varmaan meille", virkahti tohtori levottomana ja nousi lähteäkseen.

"Nooh, ei nyt ole mihinkään kiirettä", vastasi Gabrielle vallattomasti, "istukaa toki vielä hetkinen, kenties emme enää toista kertaa olekaan tilaisuudessa puhelemaan. Te kysyitte miksi olen niin onnetoin?" jatkoi hän. "Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton. Väitetään koti-ikävän olevan tuskallisimman tunteen, mitä on olemassa, vaan minä luulen, että on vieläkin vaikeampaa päivät päästään, tunnit tuntien perästä ikävöidä pois paikasta, jota vihaa…"

"Mutta", virkkoi tohtori levottomana ja epäillen, "suokaa anteeksi, että sanon suoraan, … avioliittonne … tarkoitan … miehenne…"

"Mieheni ja minä emme nyt ole minkään arvoisia toisillemme", puuttui Gabrielle puheeseen, epätoivon ilme kasvoillaan, "hän on kerrassaan sulkenut minulta elämänsä mielihalut, meillä ei ole mitään yhteistä, hän kulkee omaa latuansa, ja pakoittaa minunkin kulkemaan omaani…"

Kauhistuen lausui hän nuo sanat, jotka ensi kerran tulivat hänen suustaan. Olisi tehnyt mieli itkeä epätoivosta, niin kamalilta kuuluivat ne hänen korvissaan.

Samalla tulikin sahanhoitaja kiirein askelin heidän luokseen. Hän näytti olevan huonolla tuulella ja ojensi käsivartensa Gabriellelle niin päättävästi, kuin olisi mieluummin antanut hänelle ruumiillista kuria kohteliaisuuden osoituksen sijaan.

"Ehkä, rouva Wallner olette niin hyvä, että tulette?" kysäsi hän, "iltaruoka on jo odottanut toista tuntia, ja koko seura on nälkäinen kuin susi…"

"Oo, ei se mitään", vastasi Gabrielle naurahtaen, eikä noussut, "älkää odottako minua. Minulla ei pahaksi onneksi ole ollenkaan suden ruokahalua, minä kyllä tulen heti kun olette mennyt…"

Sillä välin oli tohtori noussut seisalleen, ja Gabriellen täytyi tarttua sahanhoitajan ojennettuun käsivarteen, jota tämä piti aivan hänen nenänsä edessä.

"Noh, tohtori, voitteko antaa minulle mitään lääkettä siihen tautiin", sanoi hän astuessaan kartanolle päin, ja koetti leikkiä laskemalla salata, miten liikutettu oli äskeisestä keskustelusta.

"Sellaista ei ole niin helppo antaa", vastasi tämä samalla tavoin, "se kohtaus on monimutkainen, vaan minä koetan ajatella asiaa."

"Niin, tehkää se! Vaan älkää ajatelko liian kauvan! Muistakaa puheen parsi: 'ruokaa odottaessaan…'"

Hän naurahti hermostuneesti, kaijuttomalla äänellä, joka melkein kuului tukahdetulta nyyhkytykseltä.

Sisään astuessaan hän heti huomasi, että huoneessa olijat osoittivat hämmästystä ja paheksumista. Hän tunsi useiden katseen kiintyvän itseensä, hän huomasi kuiskeita, ja ivahymyä, ja hänen mielestään oli kahden vanhan puoleisen rouvan, joiden keralla hän alkoi puhella, äänen painossakin ja pitkäveteisessä, merkitseväisessä: Vai-niin, niinpä-niin, to-si-aankin, koko kuormallinen moitteita, jotka säälimättömästi painuivat hänen niskoilleen.

Vaan mitäpä olikaan tällä hetkellä väliä tuosta kaikesta? Hänen mielialansa oli niin välinpitämätön ja uhkamielinen, että hän ei ollut milläänkään koko seikasta. Nyt ne ovat huolissaan suosikistaan, "kiltistä tohtorista", ajatteli hän ilkeästi hymyillen, ja huolimatta seurassa olijain vastenmielisestä mielialasta ja saamistaan epäluuloisista, tutkivista katseista, hän vain ujostelematta puheli ja laski pilaa.

Mutta äkkiä hän älysi miehensä seisovan oven suussa tarkastamassa. Säpsähtäen kääntyi hän poispäin; tuo katse jääti hänen sydäntänsä, Robertin kasvojen ilme ei ollut koskaan ollut noin mielikarvautta ja tahdottomuutta osoittava. Sitä kesti vain silmänräpäyksen verran, sillä heti kohdattuaan Gabriellen katseen, kääntyi hänkin ja meni toiseen huoneeseen. Mutta häntä vainosi kaiken iltaa tuo katse.

Mitä tarkoitti hän sillä? Oltiinko tosiaankin tultu niin pitkälle, että hän tunsi inhoa? Tokkohan rajuilma nyt yltyisi raivoamaan kotiin tultua? Uudelleen ja yhä uudelleen, puhellessaan hermostuneena ja teeskennellen, juolahti mieleensä Robertin karvas, rankaiseva ilme, uudelleen hän näki hänen käsivarret ristissä, pää hiukan alaspäin, näki rypistyneiden silmäluomien alta kovan, mustan katseen, joka sattui kuni terävä miekka. Kauhun, vaan samalla hurjan, selittämättömän ilon tunne valtasi hänet: jotain oli tapahtuva, jotain täytyi muuttua; tuolla tavoin ei voi katsoa naista, jota kerran on rakastanut, ilman että siitä tulee kauhistavat seuraukset. Vaan minkähänlaiset? Heti illallisen syötyä, Gabrielle ja Robert sanoivat hyvästit ja lähtivät koria. Tohtori Sandin oli jo mennyt pois, ja mieliala seurassa oli sellainen, ettei kellään ollut halua yhdessäolon pitkittämiseen.

Kotia kävellessä vallitsi täysi vaitiolo. Sykkivin sydämin odotteli Gabrielle, että saisi Robertilta nuhteita siitä, miten oli illan kuluessa käyttäytynyt, mutta turhaanpa odotti. Vasta kotia saavuttua, kun Gabrielle oli valmis sanomaan hyvää yötä ja menemään omaan suojaansa, sanoi hän levollisena vakaasti, vaan ei millään kovalla katseella, kuten hän oli kuvitellut mielessään:

"Olen pahoillani, että minun tulee sinulle sanoa, vaan minun täytyy pyytää, ettet vast'edes käyttäytyisi niinkuin illan kuluessa. En voi suvaita sitä, että minun vaimoni — sanoissani minun, tarkoitan papin, pastorin — käyttäytyy niinkuin sinä käyttäit ja olet käyttäinnyt viime aikoina"

Gabrielle vapisi kuni ratsu, jonka kylkiin kannukset liian kovasti painalletaan.

"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän läähättäen ja koetti tyyneesti kestää Robertin katseen, "selitä hiukan selvemmin…"

"Sitä en tarvitse. Sellaiset selitykset, joita minun täytyisi tehdä, olisivat vain vastenmielisiä meille kummallekin, eikä niistä lähtisi mitään hyötyä. Tiedät, Gabrielle, aivan hyvin, mitä tarkoitan."

"En, sitä en tiedä!" huudahti Gabrielle haltioissaan, "enkä myöskään tiedä, että sinulla olisi oikeutta, vaikkapa halveksitkin minua ja pidät minua itseäsi alhaisempana, sanoa että sinä kiellät…"

"Rauhoitu", keskeytti Robert laskien kätensä Gabriellen vapisevalle käsivarrelle, "älä mene liiallisuuksiin. Älkäämme huoliko antaa valtaa äkillisille mielen purkauksille, mitä hyötyä siitä lähtisi? Jollet ymmärrä mitä tarkoitan, niin sanon sen sinulle suoraan. En kiellä sinulta mitään, pyydän vain sinun vastedes käyttäimään toisella tavoin tohtori Sandinia kohtaan, koska pappina en voi sallia, että vaimoni tekee itsensä syylliseksi sellaisiin oikeutettuihin moitteisiin, kuin sinä eilen illalla. Huomaa tarkoin se, etten nyt puhu sinulle puolisona, sillä sellaisena pyydän sinua vain tutkimaan sydämmesi ja rukoilemaan Jumalan estämään sinua synnistä. Puolisona en vaadi mitään; voin surra, voin pyytää ja varoittaa sinua, mutta vaatia en voi. Jos vaimo on mennyt niin kauvas, että hänen sydämmessään voi saada sijan joku muukin, kuin oma mies, niin täytyy miehen mukautua onnettomuuteensa ja kenties sanoa syyn olevan hänessä itsessäänkin. Vaan pappina vaadin, että jos tahdot pysyä vaimonani, alat käyttäidä kokonaan toisella tavoin tohtorin suhteen. Muistathan sopimuksemme: papillisen toimintani alalla en tee mitään sovitteluja, en mitään myönnytyksiä."

Hän vaikeni, huokasi syvään ja siveli kädellään otsaansa. Gabrielle ei heti saanut vastanneeksi; Robertin sanat olivat tehneet häneen sellaisen vaikutuksen, että hänen mielensä oli aivan huumautunut voimakkaista tunteista, jotka saivat vallan. Hetkisen seisoen liikahtamatta käsi pöydän reunaa vasten, kiinnitti hän samalla aran ja rohkean katseen Robertiin, aivan kuin leimuten tulessa mielen liikutuksesta…

"Robert", puhkesi hän lausumaan vapisevin huulin, "koska olet puhunut tuolla tavoin, haluan minäkin puhua suuni puhtaaksi, jota muuten en olisi tehnyt, vaan ennen vaikka kuollut, kuin sanonut sen, mitä nyt aion. Vaan sinä olet ottanut ensi askeleen, enkä minä. Sinä kiellät … sinä et suvaitse… Vaan tiedätkö, mitä minä siihen vastaan? Vastaan, ettei sinulla enää ole oikeutta vaatia minulta mitään, ettei voi vaatia mitään ihmiseltä, jonka on saattanut niin onnettomaksi, kuin sinä olet tehnyt minut. Et ole oikeutettu syyttämään minua mistään, sillä silloin teen minä sinua vastaan sen syytöksen, että vika on sinussa; sinä olet saattanut minut niin sanomattoman onnettomaksi, että voisin syöksyä mihin hyvänsä, vaikkapa syntiinkin, kunhan vain pääsisin tästä kauhistavasta elämästä. Oletko muka koskaan ollut huomaavinasi, miten huonosti minä olen viihtynyt täällä? Oletko milloinkaan ajatellut sitä, kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä minusta on tuntunut, kuinka kaikki ihmiset ovat minua kohdelleet kuni kammottua, muukalaista, ja kuinka minä puolestani olen inhonnut kaikkia? Et, et ole välittänyt minusta vähintäkään, joka ainoa työmies on ollut sinulle omaa vaimoasi rakkaampi. Ja sitten, jos on ainoakaan ihminen, joka minua miellyttää, ainoakaan olento, joka on osoittanut ystävällisyyttä ja osanottoa minua kohtaan, niin sinä kiellät minua olemasta hänelle ystävällinen, sinä et suvaitse, että edes kerran saisin tuntea hiukkasen vapautta ja nuoruuden iloa tässä luolassa, johon olen tuomittu kuihtumaan kuoliaaksi. Päivä päivältä, tunti tunnilta olet varastanut minulta viimeisen hivenen elämän iloa, ja tunnen, miten sen ikävöiminen on tappamaisillaan minun…"

Gabrielle oli puhunut melkein taukoamatta. Katkeruus ja epätoivo, joka hänessä oli kytenyt, purkausi niin voimakkaana että hän menetti malttinsa ja kaiken hienotuntoisuutensa. Hän ei kuullut, ei nähnyt Robertin tunteita. Hänelle oli tehty väärin, hän oli kärsinyt, oli sorrettu, ja nyt täytyi Robertin vihdoin saada tietää se! Mielen liikutus oli melkein tukahduttaa viimeiset sanat, ja vaiettuaan lankesi Gabrielle polvilleen tuolin viereen, painalsi kasvonsa nenäliinaa vasten ja puhkesi raivoisaan itkuun.

Seurasi hetken vaitiolo. Gabriellen puhuessa oli Robert pannut käden silmilleen, aivan kuin ei olisi voinut sietää katsoa noita intohimoisia kasvoja, ja poistaessaan kätensä, olivat silmät kyynelien peitossa.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin, meni vaimonsa luoksi ja kumartui häneen päin; "minkätähden et ole sanonut minulle ennen? Tiesin kyllä, ettet viihtynyt hyvin, tiesin myöskin, ettet enää minua rakastanut, vaan en tiennyt sitä että olin saattanut sinut niin syvälle onnettomuuteen, kuin nyt sanot olevasi joutunut. Suurta tuskaa, enemmän kuin sanoakaan voi, tuottaa se minulle, vaan kumminkin tahdon koettaa kaikin voimin sovittaa sen vääryyden, mitä olen sinua vastaan tehnyt. Haluatko eroa Gabrielle, tahdotko takaisin vapautesi, ainoastaan sen hyvityksen voi sinulle tarjota, vaan sehän onkin täydellinen? Meillä ei ole lapsia, jotka meitä sitoisivat toisiimme, johan avioliittomme pääasiallisesti onkin purettu, kun rakkaus, luottamus ja ilo jo aikaa sitten on paennut; jos siis haluat ottaa ratkaisevan askeleen, niin muista, että minä, koskekoon se minuun kuinka paljon hyvään, kuulukoon se kuinka ihmeelliseltä tahansa, että minä, vaikka olenkin pappi, ehdotan tällaista Jumalan sanaa vastaan olevaa toimenpidettä, en sido sinua, vaan tarjoon sinulle vapauden…"

Gabrielle ei vastannut, oli vaan liikahtamatta kasvot käsien peitossa. Robertin sanat vaikuttivat hänessä tunteen, josta hän itsekään ei kyennyt tekemään selkoa. Tunsiko hän todellakin iloa kuullessaan noita sanoja — ja vielä Robertin lausumina, eikä itsensä — noita arkoja ajatuksia, joita hän niin monasti oli paennut, kuin niitä aaveita, joita pelkäsi? Siis todellisuudessa oli olemassa vapaaksi pääsyn mahdollisuus, pääsyn tällaisesta elämästä, joka kuihdutti kaikki nuoruuden ilot? Siis nuo kuvat eivät olleetkaan hänen kiusatun mielikuvituksensa synnyttämiä, niitä oli Robertinkin tuoreissa, käytännöllisissä ajatuksissa, sosialismin ja työväenkysymyksen sivussa? Siis ne eivät mahtaneet olla niin peräti mahdottomia ja eriskummallisia?

Mutta tunsiko hän tosiaankin iloa? Tosin hän halusi päästä vapaaksi tästä orjuudesta lautatarhain ja koneiden keskellä, vielä kerran vapaasti nauttimaan nuoruuden ja elämän suloa, mutta tokkohan hän koskaan saisi voimia murtamaan niitä siteitä, jotka hänen yhdistivät Robertiin, kun vain sen ajatteleminenkin täytti hänet sydäntä kouristavalla tuskalla…

"Nouse lapseni", virkkoi Robert vihdoin, koko ajan hievahtamatta seisottuaan Gabriellen vieressä, ja katseli hänen notkistunutta vartaloaan: "nouse ja tyynny, puhelkaamme tästä rauhallisina. Nyt meitä ei hyödytä sureminen ja tuskittelu, Gabrielle, mikä on tapahtunut, on tapahtunut, koettakaamme nyt vain, mikäli mahdollista, korjata menneisyyden hairahdukset. Syy on kaikissa tapauksissa suurimmaksi osaksi minussa: tunsin elämää enemmän kuin sinä, tiesin miten äärettömän paljon sellainen ammatti kuin minun vaatii ihmiseltä, ja kumminkin vein sinut mukanani taistelun melskeeseen, vaikka et ollut mitenkään puolin siihen varustainnut. Vaan Jumala on minua rangaissut… Nouse nyt Gabrielle, koettakaamme puhua tyynesti…"

Gabrielle nousi väkinäisesti, Robert saattoi hänet sohvaan, tarjosi hänelle vettä juoda ja istuutui itse kiikkutuoliin vähän matkan päähän.

"Mitä tahdoit sanoa?" kysäsi Gabrielle väsyneenä, ja hänen ruumiinsa nytkähteli kuivista nyyhkytyksistä.

"Tahdon vain toistaa sen, mitä äsken sanoin", vastasi Robert tyynellä tukahdetulla äänellä, joka todisti, että hän rautakouralla hillitsi tunteitansa, "nimittäin sitä, että olen valmis antamaan sinulle vapautesi takaisin. Käsitä nyt minut oikein, en minä pyydä sinua nyt, noin kiihtyneessä mielen tilassa antamaan minkäänlaista vastausta, mutta ajattele asiata, punnitse tarkoin ja rukoile Jumalaa ohjaamaan itseäsi. Ero on tosiaan kamala seikka, eikä luonnollisesti kukaan ryhdy sellaiseen ennenkuin näkee, ettei millään keinoin saa aikaan parannusta tai sopimusta. Mutta jos on mennyt niin kauas, jos tuntee avio-onnen auttamattomasti murtuneen, niin silloin on parempi erota, kuin yhdessä-oloa jatkamalla tehdä toisensa onnettomiksi. Sen vuoksi hartaasti ja todenteolla pyydän sinua koettelemaan itseäsi, ennenkuin ryhdyt mihinkään päätökseen."

Gabrielle päästi niin kovan ja katkeran naurun, että Robert oikein säpsähti sitä kuullessaan.

"Päätöksen tekeminen ei tuota minulle vaikeuksia, sillä se mitä sanoit, jo mielestäni on vieroittanut minut sinusta. Eron ajatteleminen ei näy olevan sinulle ollenkaan vaikeaa, puhuthan siitä niin levollisesti ja kylmästi, kuin mikäkin asianajaja, joka istuisi minulle sitä selvittämässä…"

Robert kalpeni, ja silmänsä säihkyivät, mutta itseään hilliten hän vastasi yhtä levollisesti kuin äskenkin:

"Ei ole kysymys siitä, miten vaikeaa se olisi minulle, emme puhu minun onnestani ja tulevaisuudestani, vaan sinun. Ja jos ero voi tehdä sinut onnelliseksi, niin olen valmis taipumaan siihen, joskin se tuntuisi minusta jotenkin vaikealta, tai oikeammin sanoen: tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa. Voisin kestää mitä hyvään, jos vaan sillä voisin saada takaisin nuoruutesi ilon, jonka liika rohkeuteni ja tottelemattomuuteni Jumalan varoittavaa ääntä kohtaan on sinulta, riistänyt. Vaan minä toistan vieläkin: mieti tarkoin, tutki sydäntäsi, rukoile ohjausta, niinkuin minäkin sitä olen rukoileva."

"En voi eritä sinusta", kuiskasi Gabrielle katsomatta Robertiin, "olen sidottu kiinni sinuun … vaikkapa menehtyisinkin, niin en voi sinua jättää… Mutta", virkkoi hän vieläkin hiljemmin, "onhan toinenkin keino … itsekään et viihdy sen paremmin … jätä tämä ilkeä paikka… Tukholmassa olimme onnelliset … lähtekäämme yhdessä sinne takaisin…"

Robert ei vastannut; nousten äkkiä paikaltaan alkoi hän käydä edestakaisin pitkin lattiaa, käsivarret ristissä, pää alaspäin.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin seisahtuen vaimonsa eteen, "erehdyt, jos luulet olevasi onneton sen vuoksi, ettet viihdy Ryforsissa ja että jossain toisessa paikassa ja toisissa olosuhteissa olisimme onnellisia toistemme keralla. Mahdollista on, että täällä-olo on kiirehtänyt ja saanut purkautumaan sen, mikä kumminkin ennen tai myöhemmin olisi tapahtunut, mutta perussyy siihen on syvemmällä. Missään tapauksessa ei maksa vaivaa ruveta hakemaan perusteita, mutta sen verran voin aina sanoa, että, vaikka nyt lähtisimmekin Ryforsista, kuten ehdottelet, ja muuttaisimme Tukholmaan, niin emme tulisi onnellisemmiksi, vaan päinvastoin; siitä, että minä olisin poikennut velvollisuudestani Jumalan palvelijana, saisimme vielä lisän onnettomuuteemme. Mutta minulla on seuraava ehdotus: lähde täältä, jätä minut vuodeksi, ja koettele itseäsi sill'aikaa. Unohda muistostasi menneisyys, nauti nuoruuden ilosta, jota sinulle sisaresi varmaan runsaasti tarjoovat, unohdu minut ja synkkä totisuus, jolla olen sinua kiusannut, ole aivan vapaa, ja koeta, tokko sellainen elämä sinua enää voi miellyttää. Ken tietää, mitä seurauksia vuoden kestäneestä erosta voi olla? Sen kuluessa saattaa ilmaantua niin paljon uutta, monta, uutta mielialaa, jotka sinulle täydelleen selvittävät entisyyden ja samassa näyttävät, miten sinun on meneteltävä. Vaan ehdoksi panen sen, että kaiken eromme ajan olemme aivan kuin kuolleet toisillemme, kirjevaihtoon ei saa ryhtyä kummaltakaan puolen; koetuksen tulee olla läpeensä täydellisen…"

"Ja tahdot minua vastaamaan nyt heti", kuiskasi Gabrielle, kun Robert oli vaijennut ja, vihdoin liikutuksen valtaamana, istahti tuolille ja peitti kasvot käsiinsä.

"En … en", mumisi hän puoleksi tukahtuneella äänellä silmiään nostamatta, "ei nyt … ei nyt … riittäköön jo se, mitä on sanottu … ajattele sitä … rukoile … olen tahtonut auttaa sinua … näyttää sinulle tien … enkä tiedä mitään muuta keinoa … ehkä sinulla on tiedossa jokin parempi … jokin lievempi … oih, Gabrielle, Gabrielle … jos voisin jälleen saada sinut onnelliseksi … jos voisin … onnelli…"

Viimeiset sanat tukahtuivat nyyhkytyksiin. Hetki toisensa jälkeen kului; ei kumpikaan heistä hievahtanut, molemmat istuivat vaipuneina tuskallisiin, sekaviin surun ja eron ajatuksiin. Kummastakin tuntui siltä, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, vaan toinen heistä jo tunsi vajoavansa päänsä yli lainehtiviin epätoivon aaltoihin, toinen taas taisteli koko elämän halunsa voimalla päästäkseen niistä tarttumaan ojennettuun oljen korteen.

"Minun täytyy elää vielä kerran, minun täytyy", kuiskasi ääni Gabriellen tunnossa, toinen ääni taas yhtä innokkaasti vastasi: "en voi eritä hänestä, en voi elää ilman häntä, on mahdotonta…"

Eikä kumpikaan tiennyt, kuinka kauvan siinä istuivat. Robertin mielessä kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.

"Niin … niin, aivanhan se on välttämätöntä", kuiskasi hän, "kylvin tuulta — ja niitän myrskysäätä … sen täytyy olla, niin … sen täytyy…"

Vihdoin nousi Gabrielle ja meni Robertin luo.

"Hyvää yötä", sanoi hän ojentaen kätensä, "en jaksa enää ajatella enkä puhua tänä iltana, päätäni jo huimasee väsymyksestä."

Hän näyttikin siltä, kuin olisi tyhjentänyt voimansa kokonaan; huulensa vavahtelivat hermostuneesti, ja vertyneet, turvonneet silmäluomet tuskin pysyivät auki.

Robert tarttui hänen käteensä ja noustessaan seisaalleen, näytti hän aivan kuin olisi tahtonut syleillä häntä ja painaltaa hänet rintaansa vasten.

Vaan hän hillitsi itsensä ja laski sen sijaan kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumala auttakoon meitä kumpaakin", sanoi hän hiljaa, "meidän on
vaeltaminen pimeän laakson läpi, mutta tiedän, että jos luotamme
Jumalaan, niin hän auttaa meitä siitä. Jumala siunatkoon sinua,
Gabrielle raukkani."

Gabrielle nyyhkäsi, vaan ei vastannut mitään, painalsi vain nenäliinan vasten vavahtelevia huuliaan ja lähti huoneesta. — — —

Syyskuun alussa matkusti Gabrielle Ryforsista vuodeksi sisartensa, "pikku tyttöjen" luoksi, jotka molemmat olivat naimisissa ja asuivat Tukholmassa. Sen ajan kuluessa eivät puolisot aikoneet vaihtaa yhtään kirjettä, ja vuoden kuluttua olisi Gabriellen päättäminen, tahtoisiko hän Robertin vaimona palata Ryforsiin, vai jäisikö tämä satunnainen ero koko elämän kestäväksi eroksi.

Gabriellen tukholmalaisten ystävien ja tuttavain kesken pidettiin syynä hänen kauvan kestävään vierailuunsa osittain se, että hän halusi tervehtiä perhettänsä, osittain hänen heikko rintansa, joka ei sietänyt Norrlannin ilmaa — mutta Ryforsissa, jossa ei kukaan huolinut ajatella mitään kiertosyitä Gabriellen pitkä-aikaiseen poissa-oloon, ja missä juoruilla luonnollisesti oli sen seikan kanssa paljon tekemistä, tiettiin heti, että papin rouva oli lähtenyt sieltä sen vuoksi, ettei viihtynyt Ryforsissa eikä elänyt sovussa miehensä kanssa. Ja kun vähitellen Ryforsilaisten kesken levisi koko joukko erityisseikkoja Robertin ja Gabriellen välisestä suhteesta — etenkin se, etteivät he olleet kirjevaihdossa — niin useimmat empimättä lausuivat mielipiteenään sen, ettei Gabrielle enää koskaan tulisi sinne, ja että se epäilemättä olikin parasta, ei ainoastaan hänen miehelleen, vaan koko seurakunnallekin.

Ja kun poissaolijasta oli julistettu sellainen kuoleman tuomio, jätettiin hän rauhaan; enemmän paikkakunnalliset tapahtumat vähitellen syrjäyttivät tuon tarkoin harkitun puheen aineen.