Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus

by Mathilda Roos

XV.

Aniharva huomasi Robertin ulkomuodossa tai esiintymistavassa mitään muutosta, siitä lähtien kuin Gabrielle oli hänet jättänyt. Hiljainen ja totinen hän oli ollut aina viime vuosina, ja oli yhä vieläkin, mutta puhuessaan jotain, mistä hän oli huvitettu — puhuessaan jostain aineesta, johon oli innostunut, tai kulkiessaan tuvasta toiseen, tai jollekin ystävälleen tehdessään selkoa jumaluusopillisesta teoksestaan, jota hän paraikaa valmisteli — silloin saattoi hän vielä kiihtyä ja elpyä kuni ennen.

Ulkopuoleen nähden hän siis oli jokseenkin entisensä näköinen, vaan hänen henkisessä elämässään oli ero Gabriellesta ja kaikki ne sielun taistelut, jotka olivat olleet seurauksena siitä, saaneet aikaan valtavan täristyksen. Uskonnolliset epäilykset, joita vastaan hän kauvan oli taistellut, saivat tähän aikaan hänen sielussaan uuden voimakkaan jalansijan. Kiihkeä toivomuksensa taipua Jumalan tahdon mukaan, saada tyyntymään sielunsa epätoivoinen rauhattomuus, muuttui vähitellen rauenneeksi tyytyväisyydeksi, joka, vaikkei hän sitä aavistanutkaan, vähimmästäkin ulkoa tulevasta puuskasta, veisi täydelliseen epäileväisyyteen.

Entistä innokkaammin hän nyt alkoi hoitaa papin tehtäviään, erittäinkin toimintaansa, seurakunnan sairasten ja köyhäin keskuudessa. Mutta itseensä hän ei koskaan ollut tyytyväinen; vihdoin hän sai omituisen päähän piston, sellaisen ettei muka koskaan toiminut kylliksi, vaikka olisikin puuhannut kuinka paljon tahansa. Illoin, silmäillessään kulunutta päivää ja tarkastaessaan itseään tuli hän aina surumieliseksi ja alakuloiseksi. "Mitä olen tehnyt." huokaili hän tavallisesti, — "en mitään, en niin mitään. Koko päivä, niin monta kallista hetkeä on kulunut, ja miten olenkaan ne käyttänyt?"

Toinen päivä toi tullessaan uusia ponnistuksia, joilla hän koetti tyydyttää vaatimuksia, jotka itsensä suhteen teki yhä suuremmiksi, tuskallisia yrityksiä saavuttamaan tilaisuutta kieltäytymiseen ja kaikkeen, mitä vaan suinkin saattoi kutsua ylellisyydeksi tai hyväksi toimeentuloksi. Hän tunsi omantunnon tuskia siitä, että vuode oli liian pehmeä, tai ruoka liian hyvin laitettu, ja kurittaakseen itseään, lähetti hän välistä päivällisensä köyhille ja söi jonkun työläisperheen luona.

Saarnaajan toimikin oli käynyt hänelle raskaaksi, useinpa tuskalliseksikin työksi, joka ei juuri koskaan häntä tyydyttänyt. Joskus, tavatessaan jonkun saarnan-aiheen, josta hän ennen muinen oli saarnannut vakaumuksen lämmöllä, ja koettaessaan käyttää sitä, tunsi hän kauhukseen kuinka se lohkesi kappaleiksi hänen käsiinsä, joten koko tuo ihana, runsas aine oli tomuna ja pirstaleina hänen jaloissaan. Välistä hän taas onnistui saamaan sellaisia aiheita, joista oli huvitettu, hän innostui, kuten ennen, ajatteli tarkoin saarnansa ja harkitsi joka kohdan aineesta, mistä aikoi puhua. Vaan silloin kävi hänen useimmiten niin, että valmistettuaan kaikki ja ollen juuri innostuneimmillaan tekemään kuulijoilleen selvää jonkin opinkappaleen uudesta käsitystavasta, hänelle salaman tavoin lensi päähän ajatus, että olisi mahdotointa pitää semmoista saarnaa tulematta poistetuksi viralta.

Silloin hän väliin uhalla uskalsi koettaa ainakin jossain määrin päästää valloilleen mielessään liikkuvat järkiuskoiset ja maailmaa mullistavat ajatukset, vaan siitä oli vain seurauksena yleiset moitteet, lisäytyvä mielikarvaus heränneiden puolelta, uhkauksia ja nimettömiä kirjeitä, joissa uhattiin viralta panoa, vieläpä pistäviä sanomalehtikirjoituksiakin. Jos hän taas menettelisi päinvastoin, hilliten rauhattomia ajatuksiaan, eikä antanut saarnansa siirtyä rahtuakaan ahtaimpien opinkappalten viitoittaman rajan ohi, niin siitä oli vain seurauksena itsensä ylenkatse ja epäilyksen lisäytyminen.

Talven pitkään pukeni hänen sieluntilansa. Hän työskenteli taukoamatta, kuumeentapaisemmin. Yhä enemmän joutui hän ilottoman harrastuksensa orjaksi, koettaessaan keräillä hyviä töitä, saavuttaa täydellisyyttä, mikä kumminkin aina pakeni häntä. Öisin häntä vaivasivat kummalliset, kamalat unet; hän heräsi usein siitä, että luuli putoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja vihdoin selvittyään unelmastaan, hänellä vielä kauvan oli jälellä huimaava tuska, jota tunsi, viimeisen jalansijan altaan luisuessa ja älytessään auttamattomasti vajoavansa…

Usein uudistuvana unelmana hän myöskin näki Gabriellen kuolleena. Hän ajatteli usein kuolemaa, vaan enin omaa kuolemaansa; heikko terveytensä sai hänen luulemaan, ettei se enää voinut olla kaukana. Mutta unissaan hän aina puuhasi Gabriellen kuoleman kanssa. Välistä hän näki hänen lähestyvän vuodettaan — tiesi hänen kuolleen, sillä itse oli muka haudannut hänet ja heittänyt multaa kirstulle — mutta hän hymyili ja puheli kuten ennenkin, ja hän tunsi ihmeellisen ilon riemastuksen, vaan samalla kertaa, pelvon vavistuksen nähdessään hänet… He muka kävelivät yhdessä pitkin laajaa, kaameaa kangasta. Vaan kun hän käännähtää, on Gabrielle äkkiä kadonnut, ja vaikka hän huutaa ja hakee kuinka hyvänsä, vaikka hän rukoilee ja vääntelee käsiään, pysyy hän vain poissa… Ja herätessään helmeilee kylmä hiki otsallaan, ja hän nyyhkii lapsen tavoin ikävästä ja tuskasta…

Sinä talvena hän oli tavallista enemmän yksinään, ei koskaan hakenut kenenkään seuraa, mutta väliin hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suu puhtaaksi ja saada osakseen jonkun ihmisolennon myötätuntoisuutta ja osanottoa; silloin hän lähti Aurellille pastori Strandin luokse, joka olikin ainoa henkilö Ryforsissa, kenen kanssa hän oli tehnyt lähempää tuttavuutta. Tunti toisensa jälkeen kului keskustellessa pastorin huoneessa, jolloin Robert istui keinutuolissa tai sohvan kulmassa, ja pastori käveli edestakaisin lattiaa pitkin piippu hampaissa. Silloin useinkin heidän keskustelunsa sai tuollaisen tuttavallisen leiman, jonka painaa molemminpuolinen huomio siitä, että on toistaan täysin ymmärretty, joka purkaa kaikki tunteen sulut ja saa kaikkein itseensä sulkentuvaisimmankin avaamaan sydämmensä. Ei kukaan, joka vain pintapuolisesti tunsi Robertia, joka vain oli tottunut näkemään hänet hiljaisena, tyyneenä, kasvoissaan hillitty ilme, joka oli hänelle niin omituinen, olisi tuntenut tuota intohimoisen liikutettua miestä, joka sanojaan punnitsematta, vähääkään välittämättä siitä, miten katkeria ja pistäviä ne olivat, arastelematta syyti esiin epätoivoisen sydämmensä rauhattomia ajatuksia.

Pastori Strand ei puhunut mitään Robertin purkaessa tunteitaan; hän vain käveli edestakaisin pitkin lattiaa, hiukan hajamielisenä tuijottaen eteensä. Oikeastaan hän ei paljon kuunnellut Robertin puhetta, sillä hän tunsi jo edeltäkäsin sen pääasiallisen sisällön, mutta hän tiesi ystävälleen olevan helpotuksen, saadessaan puhua suunsa puhtaaksi, ja antoi sen vuoksi hänen pitkittää.

Robertin vähän aikaa vaiti oltua, vastasi pastori kävelyään keskeyttämättä:

"Rakas ystävä, minuun koskee kovin kipeästi, kun kuulen sellaisia sanoja sinun huuliltasi. En tosiaan olisi luullut noin pitkälle mentävän. Mutta on olemassa eräs seikka, joka hiukan lohduttaa minua. Henkilöt, joilla on sellainen herkkä mielikuvitus kuin sinulla, katsovat kaikki mitä pahimmalta puolelta. Valittelet esimerkiksi olevasi yksin…"

"En valittele", keskeytti Robert katkerasti, "minä vain vahvistan tosi-asian. Ja jos sanot suoraan, niin ethän voi väittää kenenkään muun olevan niin ihmisistä erillään kuin minun? Valtion kirkko, johon vielä kyllä kuulun, epäilee minua, ja tarvittaisiin vain, että kerrankin saarnaisin sen mukaan, mitä uskon ja ajattelen, niin minut eroitettaisiin virastani. Vapaakirkolliset, heränneet kammoen ylenkatsovat minua. Työläispuolue ei luota minuun, se luulee minun koettavan kulkea keskitietä, ja sivistyneet pitävät minua sosialistina ja radikaalina, jonka kanssa eivät mielellään tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä. Oma vaimoni…"

Hän oi päässyt pitemmälle, ääni petti ja hän kääntyi äkkiä poispäin.

"Ystävä parka", sanoi pastori Strand pannen suuren kätensä Robertin olalle, "minuun koskee kipeästi … kovin kipeästi… Mutta — oletko ajatellut sitä, että on ollut eräs, joka on ollut vielä yksinäisempi kuin sinä, eräs jonka kaikki puolueet, kaikki ystävät pettivät, joka epätoivon vaikeimpana hetkenä tunsi itsensä Jumalankin hylkäämäksi? Ja oletko ajatellut sitä, että kaikkein, jotka tahtovat taistella kunniallista elämän taistelua, kaikkein jotka rehellisesti seuraavat omaa vakaumustaan, täytyy kulkea mestarinsa jälkiä ja olla yksin? Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän petosta, ja jos sinä haet tukea jossain puolueessa, niin et ole vapaa petoksesta sinäkään. Surullista on olla yksinään, raskasta ja surullista monta kertaa, tiedän sen omasta kokemuksesta, vaan kun polttavin puolipäivän helle on ohitse, ja ilta joutuu ja mieli alkaa tulla tyyneeksi ja rauhaisaksi, niin silloin on ihanaa, silloin tuntuu sanomattoman ihanalta, suloiselta ja autuaalta, kun voi sanoa: vaillinaista ja puutteellista on monessa suhteen ollut, mutta sen tiedät sinä, Herra, ett'en koskaan ole valehdellut, en koskaan lausunut sanaakaan tai astunut askeltakaan sydämmellisintä vakaumustani vastaan. Katsos Wallner, tahdon mieluummin voida sanoa sen, kuin olla maailman ja sen mahtavien kunnioittama ja ylentämä!"

Pastori Strandin silmistä loisti lapsekkaan onnellinen ilme, ja puheensa vahvikkeeksi hän taivutti toista kättään.

"Niin, on todella ihanaa, kun voi sanoa niin", vastasi Robert surumielisesti hymyillen, "vaan sille, joka paraillaan on taistelun melskeessä ja epävarmana sen päättymisestä, käy yksinäisyys sietämättömäksi…"

"Ken ei sitten voi joutua taistelun pauhinaan, jos vaan päästää irti ankkurin!" keskeytti pastori Strand innokkaasti. "Onko mielestäsi tosiaankin minun asemani niin tyydyttävä, ettei minullakin, jos vaan tahtoisin, olisi valittamisen syytä? Onko mielestäsi minulla kirkon palvelijana ollut niin paljon edistystä, kun neljäkymmentä vuotta olen kököttänyt varapastorina täällä kaukana Norrlannissa? Vaan katsos, minä olen ollut liian röyhkeä, liian suora ja kunniallinen, sellaisesta eivät asianomaiset pidä. Et kai usko, että on moni täälläkin, joka moittii minua, joka esimerkiksi on vihainen siitä, että minä soitan viulua. Daniel vanhuskin, tuo kunnon mies, vaikk'ei tosin minua tuomitsekaan, kuitenkin eräänä päivänä virkkoi minulle: 'kyllä minä luulen, että pastorin omalletunnolle olisi edullisempaa soittaa viulupelillään jotain totisempaa, eikä vaan kevytmielisiä polskia.' 'Kevytmielisillä polskilla' tuo raakalainen tarkoitti erästä Haydin menuettia! Niin, niin, niin", jatkoi pastori vetäen pitkän huokauksen, "niin se on, niin se on; eihän minunkaan maallinen menestykseni ole niin kehuttava, ettei minultakin voisi päästä epäsointuja, jos vaan tahtoisin kosketella niitä säveleitä. Totta on se, että … perhe-onnettomuudesta, joka sinua on kohdannut — siitä minä olen varmasti vapaa, mutta en juuri pitäisi kadehdittavana sitäkään, että saa istua kuni mikäkin suuri yksinäinen lintu tässä huoneessa, eikä koskaan ole tiennyt miltä tuntuu, kun saa kuulla pikku muijan murusen sanovan että on hänelle mieleinen."

Robert hymyili. Pastorin pilapuhe ilahdutti häntä ja poisti hänen omat, synkät ajatuksensa. Oli niin koomillisen liikuttava tuo vertaus "suuresta, yksinäisestä linnusta", joka istui kesä-illoin huoneessaan, soitellen viuluaan myöhään yöhön…

"Niin, niin, niin", lisäsi pastori, puhuessaan yhä kävellen, "elämä on todentekoa meille jokaiselle ja kaikkien meidän on oltava selvillä Herramme kanssa huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat tai lörpöttävät meistä. Itsekin valitat huonosti onnistuneen hyödyttämis- ja auttamis-yrityksissäsi?"

"Niin", virkkoi Robert äskeisellä katkeralla äänellä, "siinä olet oikeassa, sitä minä todellakin valitan. Jollen olisi niin suruinen, niin minusta näyttäisikin naurettavalta se, että ihmiset ymmärtävät minua väärin ja kääntävät minun kunniallisimmat yritykseni pahimpaan päin. Mitä hyötyä minulle esimerkiksi on lähtenyt ponnistuksistani kohottaa työmiehiä ja parantaa heidän asemaansa? Ei mitään muuta kuin se, että ovat tyytymättömämpiä ja rauhattomampia kuin ennen. Etkö usko että Bångin kapakka yhä houkuttelee enemmän kuin lukusali, jonka minä sellaisilla uhrauksilla heille järjestin? Siksipä väliin arvelenkin että sille, joka koettaa parantaa veljiensä asemaa ja johtaa heitä totuuden tielle, joka taistelee sorrettujen puolesta ja koettaa herättää ihmisiä paatuneesta itsekkyydestä, että sille olisi marttyyrin kunnian sijaan pikemmin annettava narrin nimi. Jos ei olisikaan ollut olemassa eräs — hän jota, epäilyksestäni huolimatta, en koskaan lakkaa rakastamasta — niin aivan varmaan en ollenkaan empisi sanoessani narrin nimen!

"Suo minun selittää se asia", sanoi pastori Strand seisattuen Robertin eteen ja ottaen piipun suustaan. "Narrin nimen ansaitsee se, joka tekee kaiken hyvän, jota mainitsit, ja sillä välin ajattelee menestystä; kunnian taas se, joka työskentelee ainoastaan mestarinsa vuoksi ja Fenelonin herra sanoo: 'uskollinen tehtävässäni … huolehtimatonna menestymisestä.' Sellainen on sen asian laita. Vaan saanko nyt sanoa jotain sulle suoraan?"

"Kyllä … saat, luonnollisesti", vastasi Robert hiukan kärsimättömästi.

"No, silloin minä neuvon sinua joksikin aikaa keskeyttämään työsi. Ota hiukan lomaa ja matkusta. Nykyään olet kokonaan säännöttömässä mielentilassa ja siitähän on luonnollisesti seurauksena, etteivät pyrintösi onnistu, etteivät saarnasi tuota siunausta ja että terveytesi sen ohessa turmeltuu perin pohjin."

Robertin muoto synkistyi. Pastori oli koskettanut arkaan kohtaan.

"Niin. olet oikeassa", vastasi hän kolkosti, "tiedän, että saarnani nyt, kuten aina, ovat hedelmättömiä. Mutta nykyisin ne ovat minulle pelastuksena. Jos herkeän saarnaamasta, niin katkeaa viimeinenkin side; joka minua kiinnittää määräämällä, että täytyy uskoa ja silloin minä ilman pelastusta lankean täydelliseen epäilykseen. Oi! ystäväni", lisäsi hän ja hänet valtasi uudelleen harras mieliala, "sellaista mielentilaa kuin minun, ei voi sanoin selittää. 'Kyntömiehet ovat kyntäneet ja piirrelleet selkääni pitkiä vakoja' … kaikki, kaikki on minulle kiusaksi. En voi ajatella menneisyyttä, se tuntuu minusta pitkältä erehdyksistä ja valheista kokoon punotulta köydeltä, nykyisyys on käynyt minulle sietämättömäksi ja tulevaisuus kauhistuttaa minua. Luonnon ja elämän koko ihanuus, joka ennen tuotti minulle niin paljon iloa ja lohdutusta, vaikuttaa nyt tuskan tunteen, sellaisen jota en voi kielin kertoa… Juohtuu mieleeni eräs kuva Goethen Faustista, jossa enkelit viskelevät ruusuja demooneja vastaan, jotka koettavat valloittaa Faustin sielua, mutta ruusujen sataessa muuttuvatkin metalliksi. Samoin on minun laitani. Kun näen tai kuulen jotain ihanaa — runo, jota luen, kaunis auringon lasku, kaikki se polttaa minua siihen sijaan että lieventäisi tuskiani. Niin … niin … olet oikeassa, kun sanot, että minun pitäisi luopua virastani … mutta ei siinä kyllin … minä luopuisin kaikesta … katoaisin … ja jollei minussa vielä olisi jätteitä uskosta … niin…"

"Vait", keskeytti pastori melkein ankarasti ja varoittaen ojensi kätensä Robertia kohden, "älä lausu sellaisia sanoja. Kukin meistä, joka on kärsinyt ja taistellut, on kai osaksi tuntenut kiusaavan ajatuksen, joka epätoivon hetkenä valtaa sielun. Mutta tuollaisia sanoja ei sovi lausua."

Robert painoi kädellä otsaansa ja ummisti silmänsä.

"Välistä", jatkoi hän ottamatta huomioon ystävänsä puhetta, "on kiusaus niin voimallinen, levon kaipuu niin sietämätöin, etten luulisi voivani odottaa … väsymys niin kova, etten edes toivo ijäistä elämää … vaan ainoastaan lepoa … jäljettömiin häviämistä … kummallinen, erinomainen olemassa olo … olisiko siis tarkoituksesi vain saada minut tälle kannalle … riistää minulta kaikki, vieläpä tämäkin … viimeinen … ainoa … suurin… Ilo … ilo … ihana, ihmeellinen sana … joka koko elämäni ajan olet liidellyt edessäni kuni loistava suvenkorento, jota en ole voinut saada kiini … ilo puolison rakkaudesta … ilo taiteessa, kauneudessa, luonnossa … ilo työssä … kaikkialta olet ilkkuen paennut… Mutta yhdentekevää … en sure sitä, että nuoruuteni rajut, romantilliset unelmat ovat menneet. Mutta viimeinen, ainoa, ilo, jonka Kristus lupasi väsyneille ja raskautetuille sieluille, ilo Jumalassa, pakenetkohan sinäkin … petätköhän minut?…"

Nojautuen sohvan laitaan, hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten.
Pastori seisoi vieressä ja pudisti surumielisesti päätään.

"Ystävä parka … ystävä parka", sanoi hän kyynelsilmin, "tyynny … koeta rauhoittua … rauhoittua… 'Jos rauhassa olisitte, niin teitä autettaisiin' … se on ainoa neuvo, minkä voin sinulle antaa. Aah, tällaisina hetkinä nähdessään toisen tuskia, ei toinen ihminen kykene mihinkään. En edes voi seurata sinua taistelun melskeeseen; tuossa sielujen Jakobin-taistelussa on tuo ihmeellisen suuri ja peloittava seikka, että meidän aina täytyy olla siinä, kuten kuollossakin Jumalan kanssa kahden kesken. Ei kukaan, ei kukaan ole koskaan ollut toisen vieressä sielun sydänyön hetkenä. Yhden asian vain, rakas veli, tahdon lausua sinulle lohdukkeeksi. Sinun korvissasi se ehkä kuuluu eriskummaiselta, mutta totta se vain on; nyt olet likempänä Jumalaa, kuin silloin, kun olit ylistetty, oikeauskoinen saarnamies Tukholmassa ja houkuttelit kansaa joukottain Herran huoneeseen. Ja sitä likemmäksi lähenet, kuta enemmän epäilysi lisääntyy, ja kun olet joutunut aivan epäilyksen pohjalle, kun sinulta on mennyt kaikki se mitä sanot uskoksesi, niin silloin on pelastus hyvin lähellä." — — —

Tuon tapaisten keskustelujen jälestä tunsi Robert aina jonkin aikaa mielensä rauhaisammaksi.

Mutta tuo helpoituksen tunne, joka vain koski hänen mielikuvitustaan, eikä sielun elämätään, haihtui taas pian jättäen hänet tavanmukaiseen murtuneeseen tilaan.

Yhteen aikaan hän koki, itsekään olematta selvillä siitä, mistä syystä, lähetä heränneitä. Näytti siltä, kuin häntä olisi haluttanut koettaa vielä viimeisen kerran heidän kanssaan seurustelemalla elähyttää sammuvaa uskoansa. Hän kävi heidän kokouksissaan, istui niissä myöhään iltaan ja puhui kunnes epäilyt taukosivat, niin että hän niistä lähtiessään viilistä oli onnistunut puhaltamaan sammuvan kipinän hetkiseksi näennäiseen eloon.

Samalla kertaa hän tunsi ihmeellistä kiukkua uskovaisia kohtaan. Ne vetivät häntä puoleensa, hän ei tullut toimeen ilman heitä, mutta heti kun hän taas jäi yksin, tunsi hän vain ylenkatseellista, kadehdittavaa vastenmielisyyttä. "Tuollaista järkähtämätöntä, harkitsematonta uskoa, joka ei edes suvainnut puheluakaan, ei voi suosia muu kuin ymmärtämättömyys tai teeskentely" — niin hän tavallisesti ajatteli — ymmärtämättömyys, tiedon puute, jota edusti Daniel ystävineen, teeskentely, kirjanpitäjä Sidvallin ja hänen henkiheimolaistensa edustamana. Syvällisemmälle ja todellisemmalle luonteelle olemassa olo ei olekaan muuta, kuin epäilystä, tai suorastaan kieltämistä. Jos hän sattui huomaamaan pienimmänkään tahran heidän elämässään, tai kuulemaan jostain virheestä, jonka joku heistä oli tehnyt, niin silloin hän tunsi uhkamielistä riemastusta ja ajatteli itsekseen: "tiesinhän sen … juuri niin kävi kuin olin aavistanut … kaikki on mädännyttä, kavalaa … onttoa…" Jonkunlaisella ilkeällä nautinnolla hän vertaili omaa, itsensä kieltävää, hurskasta elämäänsä esimerkiksi kirjanpitäjä Sidvallin elämään, joka oli ankaran heränneen puolueen, minkä yhteydestä Robert jo alun pitäin oli pois sulettu, keskustana. "Minä ahkeroitsen ja teen työtä — taistelen ja kärsin", ajatteli hän melkein uhaten, "olen uhrannut kaikki veljieni hyväksi, noiden vähimpäin, jotka Jumala erityisesti on uskonut meidän huomaamme, elämäni on aivan tahratoin — ja minulta Jumala piiloutuu, minun osakseni ei tule muuta, kuin epäilystä ja lohduttomuutta. Ja tuollainen jokapäiväinen, itsekäs ihminen, jonka pääpyrintönä on rahojen kokoaminen itselleen ja perheelleen, hän saa osakseen Jumalan armoa, hän saa ylvästellä siitä, että on Jumalan lapsi, valittu ja armoitettu. Onko siinä järkeä … onko siinä oikeutta … onko rakkautta, jos sinua Jumala on olemassa ja jos sinä olet isä, joka pidät huolta lapsistasi? Ei, ei, sehän vain on mielikuvitusta, pilantekoa, ihmisten työtä kaikki tyyni…"

Niin kului kuukaus toisensa jälkeen, ja Robert taisteli yhä hurjalla itsepintaisuudella uskonsa puolesta, joka oikeastaan jo olikin kuollut, ja josta vain oli jälellä pirstaleita, jotka siihen sijaan, että olisivat tukeneet häntä, myrkyttivät ja sekoittivat kaikki.

Nykyään oli hän sellaisessa toivottoman epäilyksen tilassa, että hehkuvan uskon kipinän olisi kyennyt sammuttamaan vähäpätöisinkin tapahtuma. Hänen asemansa oli samanlainen kuin sen, joka seisoo kuilun partaalla, ja jolta tasapainon voisi viedä takaa tuleva tuulen henkäys, tai jonka muutaman hietamurun irtautuminen jalkojen juuresta saisi syöksymään pohjattomaan syvyyteen.

Vihdoin tulikin tuo ulkonainen sattuma, joka oli omansa täydentämään hävitystyön hänen sisimmässään.

Kirjanpitäjä Sidvall muutamine uskontovereineen oli pannut toimeen kokouksen lähetyshuoneessa, erään tunnetun saarnamiehen sinne saavunnan johdosta, vaan omantunnon syistä he eivät tahtoneet Robertia mukaan. Hänen horjuva uskon-kantansa ei näet nyt enää ollut mikään salaisuus: se oli päinvastoin niissä piireissä, joita uskonnolliset asiat innostivat, pysyväisenä puheen aiheena, eikä tätä nykyä koko Ryforsin yhteiskunnassa ollut sitä henkilöä, jonka nimi niin usein olisi kuulunut kaikkien suussa, kuin Robertin, ei ollut ketään, joka niin usein olisi ollut milloin säälin, milloin moitteen aiheena. Sidvallin mielestä oli tällaisten olosuhteiden vallitessa sekä pastorille itselleen että muillekin parasta, että hän pysyi poissa kokouksesta, semmoisesta kuin tämä, johon osaaottajat olisivat mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa; hän itse ei muka hyötyisi mitään siitä mitä puhuttaisiin, eikä voisi teeskentelemättä ottaa osaa keskusteluihin, toisia taas hänen läsnäolonsa ja hänen äänetöin arvostelemisensa häiritseisi. Kokouksen toimeenpanijain kesken syntyi innokas neuvottelu; useimmat myönsivät Sidvallin olevan oikeassa, mutta muutamat pelkäsivät loukkaavansa, toisten mielestä taas oli käytettävä kaikkia käsissä olevia keinoja, joilla pastoria voisi saada uskoon, mutta Sidvall ystävineen piti puoltaan ja pääsikin vihdoin voitolle.

Robertille siis ei ilmoitettu mitään kokouksesta; se pantiin toimeen salavihkaa, ja koetettiin mikäli mahdollista, ettei pastori saisi tietoa siitä. Vaan se luonnollisesti ei onnistunut; jo useita päiviä ennen kuin kokous oli pidettävä, tiesi Robert sen, — ja ne jotka luulivat hänen tulevan loukatuksi, eivät olleet erehtyneetkään luulossaan.

Mutta miten syvästi hän loukkaantui, siitä heillä ei ollut aavistustakaan. Hän aivan vavahteli tuskasta ja mielikarvaudesta; noin pitkälle siis oltiin tultu — hän, paikkakunnan pappi, eroitettiin uskovaisten yhteydestä, häntä osoiteltiin julkisesti uskottomana, uskon hylkyrinä…

No niin, kun kerran tuollaista oli voinut tapahtua, niin mitäpä hänellä enää olikaan siellä tehtävää? Hänen kokouksesta sulkemisensa polttaisi häneen seurakuntalaistensa silmissä jäljen semmoisen, että hänen oli mahdoton enää saarnata. Kaikki oli mennyttä — ulkonaisetkin siteet olivat katkenneet, nuo siteet jotka olivat olleet hänen viimeisenä pelastuksen toivonaan. Vuotta aikaisemmin hän olisi voinut kestää tuon häväistyksen näennäisen levollisena; nyt se sattui hänen sairaaseen sydämmeensä voimalla, joka sai hänet lannistumaan.

Oli sumea talvi-ilta. Robert tiesi, että kokouksen piti alkaa seitsemältä, ja mistään huolimatoin uhkamielisyyden ja kostonhimon tunne, niin suuresti eriävä hänen tavallisesta säädyllisyydestään, pakoitti hänet saamaan aikaan lähtemään lähetyshuoneelle saakka, ainakin näyttääkseen vastustajilleen, että hänellä oli selvillä, millä tavoin häntä vastaan oltiin menetelty. Hänen vastaansa tuli useita kokoukseen aikovista. Niitä ylimalkaan näkyi hänen näkemisensä vähän nolostavan; jotkut menivät toisaalle päästäkseen häntä tervehtimästä, toiset taas kääntyivät, pelkurimaisuudesta, jota sittemmin katuivat, syrjään, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Kirjanpitäjä Sidvall tervehti niin levollisesti, että rauhattomuus Robertin mielessä yhä yltyi. Tuossa järkähtämättömässä tyyneydessä hän luki oman tuomionsa, ankaran, lepyttömän tuomion, josta hän joutui aivan haltijoihinsa.

Poikettuaan lähetystalolle vievältä tieltä, nopein askelin kiiruhtaessaan "katua" pitkin, hän itse huomasi kauvan pelätyn käännekohdan olevan lähenemässä. "Tekopyhät, sydämmettömät", kaikui hänen tunnossaan ääni, joka oli niin vihlasevan katkera, että häntä oikein puistatti, "ulkokullatut, jotka saarnaatte mestarinne oppia, vaan elämässänne teette sen tyhjäksi. Se, joka etsii totuutta … joka on tahtonut antaa henkensä veljiensä edestä, se joutuu epäilykseen … kadotukseen … ihmisten ylenkatseen alaiseksi … Jumalan hylkäämäksi… Ja se joka julistaa rakkauden oppia ja ylenkatseellaan murtaa kärsivän veljen … se … se saa kutsua itseänsä Jumalan lapseksi … saa elää onnellisena tunnon rauhassa… Minua … minua raatelevat tunnon tuskat, kuin pahinta rikoksen tekijää … ja ne saavat sanoa Jumalan isäkseen, ovat hänen lapsiaan, pelastettuja ja onnellisia … ja minä … minä olen kirottu … kadotettu … kadotettu…"

Hän kiiruhti kulkuaan ja meni tietä pitkin sillalle. Hänen aivossaan pyöri ajatuksia, joilla ei olleet juuri mitään keskinäistä yhteyttä, Milloin ne liitelivät menneisyydessä itsepintaisesti vastustaen entisiä vanhurskauspyrintöjä, sen kieltäymyksiä; milloin taas lensivät kauvas Gabriellen luo nuhtelevasti huudahtaen: "sinäkin olet minut pettänyt, lupasit rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä ja nyt … ja nyt…" Toisinaan ne taas yhtyivät ruikutellen rukoilemaan: "Eikö siis ole mitään pelastusta … onko Herran hyvyys, Herran laupeus aivan lopussa…?"

Pilvinen taivas teki illan pimeäksi ja kolkoksi. Virta pauhasi levottomasti, ja lahdelta kuului tuon tuostakin elpyväin kevään voimien rikki murtaman jään ritinä. Robert seisoi sillalla käsivarsillaan nojaten kaidepuuta vasten ja katseli majakkaa, joka pimeän halki pilkotti kaukana ulapalla; oikealla puolen seistä törrötti rannalla vanha, rappeutunut sulatusuuni, joka mustine ammottavine aukkoineen näytti kummallisen suurelta ja kamalalta; sieltä väitti kansa hämärässä kuuluvan vasaran kalketta tai näkyvän säkeniä säihkyvän pimeän tullessa…

Hetki toisensa jälkeen kului, ja Robert seisoi yhä paikallaan, milloin tuijottaen kuohuvia aaltoja, jotka kiskoivat tukkia mukaansa, milloin taas kiinnittäen katseensa majakan pieneen kirkkaasti välkkyvään valoon. Hänen mielensä raju rauhattomuus oli vähitellen tyyntynyt ja melkein levollisena hän hiljaisuudessa kuunteli miten hänessä vihdoin menivät murskaksi lahonneet sirpaleet lapsuutensa uskoa, jonka vaikutuksesta hän kuusitoistavuotiaana nuorukaisena ihastuksella oli lausunut: "Herra, jos sinä vain minulla olet, niin en taivaasta enkä maasta välitä."

Seisoessaan siinä kylmäverisen välinpitämättömyyden osoittaessa henkistä elottomuutta, sai siihen sijaan ulkonainen maailma, ympäröivä luonto, uuden harvinaisen merkityksen. Aineellisuus esiintyi äkkiä suurena ja mahtavana. Sen valtavat voimat, joissa hän siihen saakka oli luullut huomanneensa Jumalan ääniä, tuntuivat nyt hänestä mistään riippumattomilta, mahtavilta, ja täyttivät hänet kolkkouden ja yksinäisyyden tunteella. Mielikuvituksellaan tunsi hän tuon aineellisuuden voiman yhä enemmän ja enemmän kasvavan ja lisääntyvän. Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät… Kosken kohina muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi kevätvirraksi… Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin… Kaikkialla hävitystöitä — julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä — ihminen vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan, suureen pimeyteen…

Oikein puistalti ruumista ajatellessa, että tämä siis oli elämää, tällainen sattuman oikku… Tuollaisia turvattomia, surkuteltavia olentoja olivat ihmiset, hänen veljensä. Mutta muinainen intoileva osanottonsa ihmiskunnan kärsimyksiin oli kuin sammunut; kummallisen välinpitämättömänä hän seurasi tuota mielikuvituksen leikkiä, jota yhä kiihdytti yö ja yksinäisyys hänen ympärillään. Mitä hyötyä olikaan välittämisestä ja nurkumisesta? Jumalalta, rakastavalta isältä voi rukoilla laupeutta, mutta eivätkö kevättulva ja myrsky voi kuulla kaikkein epätoivoisimpiakin rukouksia? Oli vaan kaksi keinoa tarjolla: joko alistuu tai…

Uudelleen alkoi itsemurhan ajatus kiusata häntä. Hyppäys vaan — niin kaikki olisi lopussa, hänen väsyneet ajatuksensa löytäisivät levon, hävittävät, säälimättömät elämän voimat kuohuisivat hänen päällänsä, vaan mikään ei enää häntä häiritseisi eli tekisi levottomaksi. Miksi epäillä, miksei saisi tehdä loppua jo kerran alkaneesta kuolon taistelusta?

Vaan hänen mielessään liikkui jotain mikä asettui vastakynteen: sitkeä, kukistumatoin halu käydä kärsimyksiä kohti, pysyä paikallaan maksoipa mitä tahansa. Hänen luonnossaan, jonka tunteellisuus oli niin suuri että säädyttömyys, tai epä-ystävällinen sana sai hänet vapisemaan, löytyi rautainen tahdon lujuus, joka pakoitti hänet tällä hetkellä tekemään vastarintaa sekä sielun että ruumiin taisteluille.

"Ei", huudahti hän, "tahdon kestää! Vaikkei olisikaan olemassa Jumalaa ja vaikken koskaan enää voisikaan rukoilla vapahtajaani, vaikka taivas olisikin tyhjä, vaikka ijäinen elämä olisikin vaan paljas satu, yksi pysyy kuitenkin paikallaan: täytyy olla parempi menetellä oikein, kuin menetellä väärin, täytyy olla parempi kaatua paikallaan kuin pötkiä pakoon. Minä tahdon pysyä paikallani, kunnes kaadun!"

Hän teki käännöksen ja lähti sillalta astumaan kotia päin. Vähitellen hänessä pääsi vallalle tyyneyden ja surumielisen tyydytyksen tunne, jota melkein voi verrata siihen, jota täytyy tuntea sairaan, kun hän pitkällisen tuskan perästä päättää lääkärillä leikkuuttaa sen jäsenen, joka on ollut syynä hänen kärsimyksiinsä.

Tosin hän nyt oli raajarikko — hengellinen raajarikko; hänestä oli raastettu jotain, uskon ja rukouksen siivet olivat poissa; mutta olihan taistelu ainakin sillä haavaa lopussa, nyt hän vihdoin saisi hetkeksi lepoa.