Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus

by Mathilda Roos

XVI.

Robert ei saarnannut lähinnä seuraavina pyhinä. Vaan hänen ei ollut tarvinnut pyytää virkavapautta, sillä kaupungin kappalainen, pastori Strand ja eräs toinen varapastori hoitivat hänen virkaansa sill'aikaa.

Hänen kivuloisuutensa, joka oli lisäytynyt siinä määrässä, ettei hän moneen päivään voinut lähteä huoneestaan, sanottiin hänen äkillisen toimettomuutensa syyksi; toistaiseksi hänen siis ei tarvinnut kellenkään puhua siitä käänteestä, joka oli tapahtunut hänen elämässään, ja joka tästälähtien kaikissa tapauksissa teki hänet mahdottomaksi julistamaan Jumalan sanaa.

Hänen ystävänsä, Aurellin perhe ja pastori Strand olivat hyvin levottomia, ja pyysivät häntä kiihkeästi ottamaan joksikin aikaa virkavapautta ja matkustamaan pois terveyttään hoitamaan. Väliäpitämätöin ilme kuvastui hänen kasvoissaan, kuunnellessaan heidän hyvää tarkoittavia neuvojaan; toisinaan hän ei vastannut sanaakaan, toisinaan taas yhdentekevän mitään merkitsemättömän: "kyllä minä hoidan vielä itseäni."

Ainoa mikä sai hänet havahtumaan tuosta välinpitämättömyyden tilasta oli pastori Strandin pyyntö saada kirjoittaa Gabriellelle ja ilmoittaa hänen huolestuttavasta terveydentilastaan. Silloin sai hän entisen nerokkuutensa takaisin ja melkein kovalla äänellä hän vastasi järkähtämättömästi: "Ei, ei ainakaan niin kauvan kuin minä vielä kykenen ajattelemaan ja päättämään tehtäviäni."

"Veli, sinähän olet leppymätöin … julma…" virkkoi Strand vapisevalla äänellä, "kuvittele mielessäsi, minkälaiseksi Gabriellen elämä muodostuisi, jos … jos ette enää koskaan saisi nähdä toisianne…"

Robert pudisti päätään ja teki kädellään estävän liikkeen.

"Älä puhu siitä", mutisi hän, "minä en kestä enempää … meille molemmille on parasta, ettemme nyt tapaa toisiamme".

Eräänä iltana, noin viisi viikkoa siitä sunnuntaista, jona Robert viimeksi oli saarnannut, huomasi hän hämmästyksekseen tohtori Sandinin äkkiarvaamatta astuvan hänen huoneesensa…

Robert oli sohvalla pitkällään, nojautuen pään-alaiseen — tavallinen asentonsa silloin, kun tuskat yltyivät hyvin ankaroiksi. Nähdessään tohtorin, nousi hän istumaan ja ojensi hämmästyttävän ystävällisesti kätensä hänelle tervetulijaisiksi.

"Tämähän kävi paremmin kuin luulinkaan", virkahti tohtori iloisesti, otti tuolin ja istahti Robertin viereen, "olin melkein odottanut, että heittäisitte minut ulos ovesta. Seikka on sellainen, että oikeastaan olen täällä Aurellin pikku tädin kehoituksesta. Hän itki eilen koko saavillisen ja uhkasi suuttua minuun, jollen heti lähtisi pastorin luo muka estämään häntä itsemurhasta. Vastasin hänelle että te ette koskaan ollut pyytäneet minua tulemaan ja että te varmaankin heittäisitte minut ulos ovesta, jos tulisin, vaan se ei auttanut; hän sanoi minun velvollisuuteni lääkärinä olevan mieluummin heitättää itseni ulos ovesta, kuin olla tarjoomatta apuani. Ja se naula veti."

"Sekä te että rouva Aurell olette sangen ystävällisiä, kun ajattelette minua", vastasi Robert hajamielisesti hymyillen, "mutta luulempa olevani sellainen sairas, josta teillä ei tule olemaan paljon apua."

"Saammepahan nähdä", sanoi tohtori, pannen kätensä ristiin toisen polvensa yli. "Nyt minä kaikessa tapauksessa julistan, mitä aion sanoa. En, näettehän etten aio vaivata teitä minkäänlaisilla kysymyksillä, vaan muitta mutkitta sanoa, että teille on vallan välttämätöintä ottaa heti virkavapautta ja sitten matkustaa Tukholmaan, saamaan hoitoa joltakin lääkäriltä, jolla on erikois-alana hermosairaudet, ennenkuin on liian myöhään"…

"Tohtori", sanoi Robert sellaisella äänellä, kuin ei olisi kuullut mitä tohtori sanoi, vaan ainoastaan seurannut omaa ajatuksen kulkuaan. "Sanokaas minulle, mitä tuo pakotus päässäni oikeastaan on? Tiedän kyllä, että minulle siitä on paha vastus, mutta mielelläni tahtoisin kerran saada tietää totuuden."

"Sitä en voi sanoa teille noin äkkiä", vastasi tohtori vältellen, "olenhan ollut niin harvoin tilaisuudessa tekemään minkäänlaisia huomioita. Mutta vaikkei olisikaan tarkemmin selvillä sairaudestanne, niin ymmärtää kuitenkin helposti, että leikki on kaukana sellaisesta tilasta, jossa te nyt olette. Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi…"

"En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy neuvoa keltään erikoislääkäriltä. Kun kerran olitte niin ystävällinen, että tulitte minua katsomaan, pälkähti päähäni huvikseni kysyä teidän mielipidettänne, vaan jollette tahdo sitä ilmaista, niin olkoon se sillään. Itse kuitenkin tiedän miten laitani on ja tiedän myöskin, ettei maailman taitavin lääkäri kykenisi minun parantamaan. Mutta jos täksi kertaa tahtoisitte ottaa minut huostaanne ja, mikäli mahdollista, hankkia minulle lievennystä tässä tuskassa, joka nyt pariin viikkoon ei ole minua jättänyt rauhaan päivin eikä öin, niin olisin teille sangen kiitollinen."

Tohtori Sandin kynsäsi korvallistaan ja muotonsa ilmaisi kärsimättömyyttä.

"En ole halukas ottamaan teitä huomaani", vastasi hän, "olen lausunut mielipiteeni siitä, että tämä on mutkikas kohtaus, jota en uskalla ottaa hoidettavakseni yksin. Mitä voitte vaatia henkilöltä, joka lähes kymmenen vuotta on ollut tehtaan lääkärinä, luuletteko että seppien ja sahan työmiesten seassa työskennellessä saa mitään erinomaisempaa harjaantumista hermosairauksiin?"

Robert kohautti olkapäitään, vaan ei vastannut. Hän tiesi että hänen sairautensa riippui yhtä paljon henkisistä kuin ruumiillisistakin syistä, ja hänelle oli sen vuoksi mahdotoin ajatella jonkin lääkärin puoleen kääntymistä; mutta hän toivoi, että tohtori Sandin sen paremmin selvää ottamatta, voisi antaa hänelle jotain vahvistavaa tai rauhoittavaa lääkettä.

Tohtori nousi tuoliltaan ja alkoi käydä edestakaisin pitkin lattiaa. Hänen ja Robertin väli oli luonnollisista syistä aina ollut kireä, eikä hän olisi ollut halukas saamaan Robertia hoidettavakseen, vaikka velvollisuuden tunne olisikin kehoittanut antamaan tilapäisiä neuvoja. Kuinka kummallista — tuossa nyt oli se mies, jota vastaan tohtori, enemmän kuin ketään muuta maailmassa, oli tuntenut mielikarvautta ja kateutta — mies, joka oli omistanut ainoan naisen, joka oli saanut tohtorin sydämmen sykkimään rakkauden ihastuksesta ja tuskasta! Kaikkea sitä, mikä on omiansa valmistamaan onnellista ja menestyksestä rikasta elämää — harvinaista nerokkuutta, kauneutta, miellyttävää esiintymistapaa, naisten rakkautta ja ihailua — kaikkea sitä oli luonto runsaalla mitalla lahjoittanut tuolle nykyään noin pahasti murjotulle, sortuneelle olennolle, jolla nähtävästi ei olisi enää kauvemman taistelun aikaa jälellä. Miksi oli hän sitten murtunut, mikä oli hänet saattanut häviöön? Niin, mikä? Haaveilu, mielikuvitus, järjetöin mietiskeleminen arvoituksia, joita ei kenenkään ihmisen ymmärrys voi selittää, olosuhteita, joita ei mikään ihmisvoima voi ojentaa. Työväenkysymys, sovitus-oppi ja raittiusliike ja kaikenmoiset muut kysymykset taivaassa ja maassa olivat murtaneet hänen avioliittonsa onnettomaksi, karkoittaneet häneltä vaimon ja saattaneet hänet itsensä haudan partaalle. Saattoipa tosiaankin sanoa ihmisiä hulluiksi, vaikkeivät olisikaan syyllisiä mihinkään sellaiseen, josta heidät voitaisiin sulkea hulluinhuoneeseen! Tohtori tunsi vihamielistä harmia astellessaan nopein askelin lattialla ja ajatellessaan, miten paljon viisaammin hän olisi käyttänyt kaiken sen lahjakkuuden, jonka pastori noin kevytmielisesti oli tuhlannut, kuinka paljon onnellisemmaksi hän olisi tehnyt vaimonsa j.n.e. Mutta kun hän vihdoin pysähtyi sohvan ääreen ja katseli kilpailiansa kalpeaa, murtunutta muotoa, heräsi uudelleen säälin tunne, ja hänen hyvä sydämmensä pääsi voitolle.

"No niin", virkahti hän, ja hymyily karkoitti tyytymättömän ilmeen hänen kasvoiltaan, "minä koetan tehdä parastani. Mutta sillä ehdolla, että nyt tottelette määräyksiäni, joista ensimmäinen on se, että lopetatte kaiken mietiskelyn ja kaikki yhteiskunnan parannukset, että työmiehet nyt jonkun aikaa saavat ryypiskellä rauhassa, ja kauppamies Bång saa nylkeä heitä mielensä mukaan j.n.e."

Robert hymyili katkerasti.

"Olkaa huoleti, en enää koskaan ole estävä ihmisiä, kun ne haluavat tehdä itseänsä ja toisia onnettomiksi. Olen parantunut kaikista mielikuvituksistani ihmiskunnan korottamisen ja jalostamisen suhteen."

"Sehän oli oivallista", vastasi tohtori istahtaen tuolille sohvan ääreen, "pelkään että nuo aatteet muutoin olisivat kerrassaan tehneet lopun teistä. Tosin ovat aatteelliset pyrinnöt hyviä olemassa, ja niin aineen orja kuin olenkin, on minullakin ihanteita, mutta vallan varmaa on se, että jos sallin ruumiini menehtyä, niin jään jotenkin avuttomaksi huolimatta aatteellisista harrastuksistani. Enkähän hyödytä itseäni enkä ketään muutakaan sillä."

"Se on totta", sanoi Robert synkeästi, "olen samaa mielipidettä, nyt — kun on liian myöhään, kun olen nähnyt etteivät mitkään pyrintöni ole onnistuneet ja että ainoa tulos koko elämän taukoamattomasta taistelusta on ruumiin ja sielun häviö."

"Aah, kas niin, älkää nyt puhelko tuolla tavoin", vastasi tohtori, puoleksi leikillisesti, puoleksi kärsimättömästä; "miksi puhutte häviöstä, vaikka juuri alamme korjailla asioita?"

Pariksi tunniksi jäi tohtori sairaansa luoksi, ja tarkasti hänen tilaansa niin huolellisesti, kuin sikäläiset olot sallivat.

Tohtorin lähdettyä, oli Robertkin, huolimatta tämän harvapuheisuudesta, saanut vahviketta siihen, mitä jo kauvan oli aavistanut, nimittäin, että hänen sairautensa oli hyvin vaarallista laatua ja että, ellei hän ajoissa hoitaisi itseään huolellisesti ja etupäässä soisi itselleen täydellistä lepoa, tulisi hänen kohtalokseen epäilemättä joko, parhaassa tapauksessa, äkillinen kuolema, taikka myöskin pahimmassa, niin hyvin sielun kuin ruumiinkin voimien vitkallinen riutuminen ja sammuminen.

Hän seurasi tottelevaisena tohtori Sandinin määräyksiä, otti virkavapautta pariksi kuukaudeksi ja valmistelihe lähteäkseen heti kun kevät-ilma hiukan lauhtuisi, Jämtlanniin ja Norjaan, viettääkseen jonkun aikaa tuntureilla. Itse hän ei uskonut parantuvansa, mutta hän tunsi täkäläisissä olosuhteissa täytyvänsä poistua Ryforsista, ja häntä helpoitta se ajatus, että pääsisi uusiin seutuihin ja toisien ihmisten keskuuteen, jotka eivät, kuten kaikki täällä, olisi selvillä hänen asioistaan.

Sittemmin kävi tohtori melkein joka päivä kuulustamassa Robertin terveyden tilaa. Noiden herrain väli oli muutoin aina varovaisen kauhea, eivätkä he keskusteluissaan koskaan menneet Robertin sairautta koskevaa alaa ulomma; mutta tohtori hoiti Robertia sellaisella huolella ja tarkkuudella, että tämä sekä heltyi että hämmästyi. Muutoin hän nykyisessä mielentilassaan tunsi kiitollisuutta jokaista kohtaan, ken vaan hänelle osoitti vähintäkään ystävällisyyttä; epäilyt ja sielun tuskat, joiden alaisena hän oli ollut, olivat tehneet hänet niin sairaloisen epäileväiseksi, niin valmiiksi luulemaan epä-ystävällisyyttä ja säädyttömyyttä, että hän, huomatessaan vastakohdan, tuli siitä ylenmäärin ja kiihkeästi liikutetuksi. Oli kumminkin muitakin kuin tohtori Sandin, jotka ottivat osaa hänen kohtaloonsa ja olivat halukkaat saamaan tietoja hänestä; useat työmiehistä, niiden joukossa Daniel, kävivät häntä sairauden aikana katsomassa, yksin kirjanpitäjä Sidvall'kin kävi kuulustamassa hänen terveyden tilaansa.

Kesäkuun alussa matkusti Robert tuntureille ja jäi sinne olemaan kuudeksi viikoksi. Ilman ja ulkonaisten olosuhteiden vaihetus sekä täydellinen lepo kaikesta työstä vaikutti hyvää hänen mielelleen, vaikka ruumiilliset kärsimykset pikemmin lisääntyivätkin kuin vähenivät.

"Tunnen, että olen tuomittu kuolemaan", kirjoitti hän pastori Strandille, oleskeltuaan jonkun aikaa tuntureilla, "tunnen sen päivä päivältä yhä selvemmin ja varmemmin henkisestä raukeudesta, joka minut valtaa yhä enemmän ja enemmän. Muistini on pettämäisillään minut melkein kokonaan, jok'ainoa rivi jonka luen tai kirjoitan tuottaa päähäni tuskaa, mikä tulee väliin äkisti, repimällä, toisinaan taas tukahuttavana, hellittämätöinnä kuni hampaan pakoitus. Ihmeellisen levollisena kuitenkin käyn kuolemaani kohti. Muinaisen viisaan vanhuksen tavoin ajattelen, että kuoleman joko täytyy olla tyhjäksi tuhoamista — ja mikäpä tuntuisikaan minunlaiselleni, väsyneelle, kidutetulle olennolle ihanammalta, kuin — ikuinen uni — ijäinen lepo — reqviem aeternam? Taikka myös on kuolema muutto ijäiseen elämään — ja jos niin on, jätän hänen laupeutensa huomaan, jonka kädessä on elämä ja kuolema. Sen suurempaa uskon määrää en voi enää saavuttaa. Vaan kuten sanottu, olen tyyneempi ja enemmän rauhallinen; luonto täällä on saanut sairaan mieleni eheämmäksi. Julman kohtalon kamala tunne, luonnon voimien sokea leikitteleminen tuskaimme keralla, joka viime aikoina saattoi minut itsemurhan partaalle on nyt mielestäni haipunut, ja olen taas sielussani tuntenut sopusointuisuutta ja lainsitomaa järjestystä. Toivon, että voisin kuvailla sinulle erään illan, jolloin pitkältä kävelyltä saavuin asuntooni, joka on korkealla pienessä kylässä tunturin rinteellä. Molemmilta puolin kohoavat vuoret, korkeina, ja majesteetillisina. Ei ainoaakaan ihmisolentoa näkynyt yhtämittaa ylös kiemurtavalla polulla, ei ainoaakaan ääntä kuulunut, yö läheni lähenemistään, tuoden tullessaan tuon syvän, suuren rauhan, joka tuntuu niin omituisen valtavalta näissä yksinäisissä vuoriseuduissa, joissa ikäänkuin saa katsoa luonnon salaperäistä olemusta vasten silmiä. Ylläni kaareili taivas jylhänsinisenä, ja edessäni vuorten huippujen välillä leijaili hiljakseen valkeita iltapilviä, joiden alta tuikki iso tähti, kiiluvan silmän lailla kimallellen äärettömässä avaruudessa. Seisoin hiljaa ja tunsin miten luonnon ihanuus vaikutti minuun tavalla, niin valtavalla kuin ei enää toistamiseen tule vaikuttamaan. Tiesin etten koskaan enää, vaikka kulkisinkin vuosikaudet tätä polkua, tulisi näkemään ja tuntemaan sellaista kuin nyt, kun tunturien raosta tähti tuikki minulle ja kaikki oli niin hiljaa, että kuulin oman sydämmeni sykkivän. Kyyneleet herahtivat silmiini; suuremmoisen valtava, samalla vapauttava ja musertava vaikutus, jonka tunturiluonto saa meihin, valtasi minut koko voimallaan, vaivuin siihen, unohdin taisteluni, rauhattomuuteni, ruumiilliset kipuni ja tunsin hetkisen aikaa täydellistä lepoa. Tuollaisissa tunteissa on tosiaankin koko joukko kaikkijumalaisuutta. Vaan sille, joka on sellaisessa sieluntilassa kuin minä, ja jonka minun laillani ainoastaan tunnottoman epätoivon puuskat saavat lähenemään korkeampaa aineellisuutta, sille on kaikkijumalaisuudessa kieltämättä jotain houkuttelevaa. Tuollainen sulautuminen maailman sieluun, tuollainen henkilöllisyyden häviäminen tuottaa lepoa sille, joka on kärsinyt haaksirikon uskonsa suhteen. Meiltä katoaa helposti rakkaus itse henkilöön ja sen yhteydessä oleva ijäisen, henkilöllisen elämän halu, kun luovumme Kristuksesta ja jälelle jää vain kärsivä ruumis."

Tuntureilla oleksimisensa lopulla hänet valtasi niin kova koti-ikävä, että hänen oli vaikea tulla toimeen loppupäivinä. Koetusvuosi, jonka hän oli määrännyt Gabriellelle, alkoi lähetä loppuaan, mutta kuta enemmän yhtymisen aika likeni, sitä enemmän häntä alkoi vaivata se ajatus, jonka oli saanut päähänsä; että hän kuolisi ennenkuin he olisivat kohdanneet toisiaan ja kiihtynyt mielikuvituksensa kidutti häntä herkeämättömällä koti-ikävällä, päästäkseen edes hiukan lähemmäksi Gabriellea, kuin täällä oli.

Koko talvena ei kumpikaan heistä ollut antanut itsestään minkäänlaista tietoa; kummankin luonnossa oli sitkeää tarmokkaisuutta, joka ei antanut heidän millään ehdolla rikkoa tehtyä sopimusta. Mutta noin luonnottomasta ponnistuksesta seurasi Robertille voimain höltyminen, valtava halu saada taas nähdä tuota naista, joka oli ollut hänen nuoruutensa ensimmäinen lempi, hänen ainoa rakkautensa ja jota hän yhä rakasti, vaikkei enää tuollaisella halulla, joka tahtoo omistaa ja tehdä onnelliseksi, vaan häntä ahdisti kuolemaisillaan olevan tuskallinen toivomus saada lausua jäähyväiset, saada pyytää anteeksi antoa ja sovitusta. Hän oli kokonaan unohtanut Gabriellen syyllisyyden; hän huomasi vain omat erhetyksensä, omat mielettömät harrastuksensa, joiden takia hän arvelematta oli pannut alttiiksi vaimonsa onnen.

Robertin kotiintulo Ryforsiin tapahtui myöhään eräänä iltana. Hän oli matkasta kovasti väsyksissä ja oli juuri lähdössä levolle, kun hänen ovelleen kuului varovainen koputus.

"Käykää sisälle!" vastasi Robert ja meni oven luo. Työmies Johansson avasi varovasti oven, ja sanottuaan "hyvää iltaa pastori", sekä tehtyään lyhyen kumarruksen hän astui hiukan lähemmä.

"Hyvää iltaa Johansson kulta", vastasi Robert ystävällisesti ojentaen kätensä tulijalle. "Hauska nähdä teitä."

Johansson kynsi korvallistaan ja hypisteli sormillaan lakkiansa.

"Niin, minä kuulin tässä äskettäin, että pastorin piti tulla tän'iltana kotia, ja siksi halusin tulla toivottamaan tervetulleeksi."

"Kiitoksia", vastasi Robert ja taputti Johanssonia olalle, "olitte hyvin ystävällinen, kun…"

"Niin, sitten nyt vielä oli toinenkin seikka", tuumi Johansson kynsien yhä korvallistaan. "Tokkohan te pastori lienette kuullut, että Daniel, äijä parka, on sairastanut pari päivää, ja on nyt niin huonona, että luullakseni nyt parast'aikaa kamppailee kuoleman keralla, äijä parka…"

Johansson kääntyi äkkiä poispäin; hänen suupielensä värähtelivät, ja terävät harmaat silmänsä täyttyivät kyyneleillä.

"En, sitä en tosiaankaan ole kuullut!" virkahti Robert innokkaasti, "kotiintultuani en ole tavannut ketään muita ihmisiä kuin molemmat palveliani, eivätkä ne sanoneet mitään. Onko hän kauvankin ollut sairaana?"

"Malttakaas, niin mietin", vastasi Johansson yhtä tyynesti, "niin ehkä korkeintaan kahdeksan vuorokautta. Jo toissa sunnuntaina hän voi pahoin, pyörtyi ja muuta, — toinnuttuaan siitä hän loisti ilosta, niin että toisille raukoille oikein kävi kateeksi ja sanoi: 'katsokaas vain, nyt tullaan kutsumaan Daniel-vanhusta, ja siunattu olkoon se hetki!' Sen koommin hän ei enää tullut työhön, ja hänen tilansa on ollut miten milloinkin, vuoroon parempi, vuoroon huonompi, mutta tänä iltana tuntui minusta menevän aika vauhtia alaspäin, ja minä luulen että hän olisi kovasti mielissään, jos saisi tavata pastoria ennen kuolemaansa… Sen vuoksi rohkenin tulla hakemaan pastoria näin myöhään."

"Niin, kiitoksia ystäväiseni", vastasi Robert ojentaen Johanssonille kätensä, "kiitän teitä erittäin tästä, minulla olisi ollut sanomattoman paha mieli, jollen olisi saanut nähdä Danielia ennen kuin hän kuolee. Hän kyllä tarvitsee vähemmän minua, kuin minä häntä. Lähden heti hänen luokseen."

"Kiitos, kiitos", toisti Johansson, "kyllä todellakin olette ystävällinen, ja kyllä ukkoparkakin tulee iloiseksi. Vaan mitenkäs te itse jaksatte, pastori, näytätte niin huonolta tekin?" jatkoi työmies pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä.

"Siinä tapauksessa ulkomuotoni puhuu totta", vastasi Robert hymyillen, "eipä minustakaan ole paljon kehumista. Mutta nyt meidän on ajatteleminen Danielia, eikä minua. Siis, muutaman minuutin päästä tulen. Hyvästi siksi!"

Hän puristi Johanssonin kättä ja nyökkäsi vakuuttavasti; sitten työmies lähti kumartaen pariin kertaan ja toistaen "kiitos, kiitos."

Yksin jäätyään laittoi Robert kiireesti pukunsa reilaan ja valmistelihe valvomaan yötä Danielin luona. Sitten hän kiiruhti, huolimatta siitä, että päätä poltti ja pakotti, katua pitkin Danielin asunnolle, ja sinne saavuttuaan, portaita ylös.

Silmänräpäyksen hän seisoi hievahtamatta käsi lukossa kiinni. Kipu päässä oli äkkiä käynyt niin ankaraksi, että hänen täytyi purra hampaansa yhteen voidakseen olla ääneen vaikeroimatta.

Kun kivut olivat hiukan asettuneet, koputti hän ovelle. Vaan vastausta ei kuulunut, ei sittenkään, vaikka hän koputti uudelleen. Hän avasi oven ja astui sisään.

Huoneessa oli niin hämärää, että hän tuskin voi eroittaa mitään esineitä, vaan kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeään, huomasi hän oven oikealla puolella olevalla lavitsalla Daniel-vanhuksen pitkällään kädet ristissä ja silmät ummessa.

Robert läheni vuodetta ja kumartui sairaan puoleen.

"Hyvää iltaa, Daniel", kuiskasi hän hiljaa.

Daniel avasi verkalleen silmänsä.

"Hyvää iltaa", vastasi hän tuijottaen Robertiin tylsällä, ilmeettömällä katseella. Mutta sitten hän tuli tietoonsa, silmästä loisti hymyily, koko ruumis alkoi vilutautisen tavoin täristä ja hän virkkoi:

"Olittepa oikein hyväluontoinen, kuin tulitte?"

Robert otti taskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi tulta.

Huone, jossa Daniel asui, oli matala yliskamari; ovesta vasemmalla oli liesi, jossa tuhkan seasta hehkui joku hiili, ja jonka hellalla oli kupillinen kylmiä perunoita; toisia seiniä vasten oli kaappi ja piironki, ja sairaan makuusijan yläpuolella riippui väripaino-taulu, joka kuvasi Kristusta orjantappurakruunu päässä.

Robert asetti tulen tuolille, istuutui lavitsanreunalle ja tarttui
Danielin käsiin. Ne olivat jääkylmät ja tärisivät kovasti.

"Teillä on vilu", sanoi hän ja koetteli käsiensä välissä saada hänen käsiään lämpenemään.

"On", vastasi vanhus vavisten niin että lavitsa tärisi, "täällä on hävittömän kylmä, eikä täällä ole ollut tulta moneen monituiseen päivään."

Robert katsahti liedelle, jossa vielä hehkuvat hiilet olivat todisteena siitä, että vanhuksen muisti jo alkoi hämmetä.

"Tahdotteko Daniel että teen hiukan tulta lieteen?" kysyi Robert ja nousi seisaalleen.

"Niin, mutta älkää nyt pastori kulta vaivatko itseänne, minua oikein hävettää, olisihan tyttärenikin mielestäni voinut käväistä isäänsä katsomassa, mutta nähkääs. kun kerran on tullut vanhaksi ja sairaaksi ja köyhäksi, niin silloin ei juuri kukaan ole halukas tulemaan", lisäsi hän enemmän itsekseen, ja tylsä, tyytymätöin ilme kuvastui maallisten kipujen ja onnettomuuksien viimeisenä jäännöksenä hänen kasvoillaan. "Vaan se nyt on yhdentekevää", jatkoi hän, ja silmiinsä tuli jälleen täyttä tuntoa osoittava ilme, "minä unohdan sen, mikä takanani on, ja koetan saavuttaa sitä, joka edessäpäin on, kilvoitellen päämäärääni kohden, kuten Filippiläis-epistolan 3 luvun 14 värssyssä sanotaan, päämäärää kohden, kohden … ja kohta pääsen sinne, jossa unohtuu mielestä, että on ollut vanha ja sairas ja köyhä…"

Danielin puhuessa oli Robert pannut tulta lieteen, ja kun se oli syttynyt palamaan, tuli hän istumaan Danielin vuoteen reunalle.

"Niin … niin…" jatkoi Daniel, jolla näkyi olevan tallella puheenlahjansa, "minun lähtöni aika on tullut … olen kilvoitellut hyvän kilvoituksen … tämän perästä minulle on tallelle pantu vanhurskauden kruunu, joka…"

Hänen puheensa keskeytyi ankarasta tukehtumiskohtauksesta. Robert auttoi hänet istumaan ja tuki häntä, kun hän kuristen koetti päästä hengittämään.

Vihdoin Daniel tyyntyi ja saattoi taas laskeutua pitkälleen. Vaan hän ei puhunut enää, oli vaan hievahtamatta selällään, silmät tiukasti ummessa.

Robert sammutti kynttilän, otti tuolin ja istuutui sille, nojaten käsivarrellaan lavitsan laitaan. Oli kummallisen hiljaista ja juhlallista pienessä yliskammarissa, jonka ovella kuolema seisoi odottamassa päästäkseen kynnyksen yli. Ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta, oli kuolevan raskas hengitys ja takkavalkean räiske, josta liekit vähä väliä punersivat lattiaa ja Danielin makuusiaa taikka sen yläpuolella seinällä olevaa kuvaa, jossa valaisivat loisteellaan kullatun kehän vapahtajan pään päältä.

Kerran kävi Johanssonkin katsomassa ja Erikssonin leskikin kömpi kainalosauvojensa varassa ylisen halki, kuullakseen jotain Danielista, vaan molemmat menivät tiehensä, kun saivat kuulla hänen nukkuvan, joten Robert jäi yksin odottamaan kuoleman tuloa…

Vihdoin Daniel avasi silmänsä ja kiinnitti katseensa Robertiin. Hänen muotonsa ilmaisi nyt selvää tajuntaa; näytti siltä kuin hänen sielunvoimansa vielä kerran olisivat leimahtaneet eloon ja tulvineet hänen katseestaan viimeisellä kootulla voimalla.

"Puutteellista ja kurjaa on ollut kaikki tyyni", alkoi hän selvällä äänellä, ja käänsi puhuessaan katseensa yhä enemmän Robertista poispäin ja tuijotti eteensä kaukaisuuteen näkevällä juhlallisella katseella, "silloinkin kun olin koettavinani parastani, kun koetin vetää sieluja Herran luoksi, työskentelin synnissä ja tietämättömyydessä. Nähkääs, nyt sen tunnustan, minulla ei ole ainoaakaan hyvää työtä, josta voisin itseäni kehua. Mutta nähkääs, sitä minä en surekkaan, sillä Jumalan armo ja Kristuksen rakkaus ovat niin suuret, etten minä näe mitään muuta … vain armoa ja rakkautta … kaikkialla. Juuri samaten, kuin eräänä syys-iltana seisoin satamassa ja katselin pimeän tuloa, ja näytti aivan kuin lautaläjät ja rannat matelisivat siihen pimeyteen ja koht'sillään pimeni kaikki, ja majakka vaan pilkoitti niin koreana ja kirkkaana siellä ulapalla. Aivan samaten on nyt minunkin laitani … ympärilläni pimenee … ja teot ja harrastukset ne häviävät pimeyteen, ja minä näen vaan Herran Jesuksen Kristuksen armon, joka suuren kirkkaan majakan tavoin ohjaa minua … ohjaa minua…"

Hän vaikeni, mutta liikutteli kumminkin ehtimiseen huuliaan, ja hänen silmissään pysyi vielä sama selvä tajuava katse.

Robert seisoi vuoteen vieressä ja kuunteli, syvästi liikutettuna, vanhuksen sanoja. Olihan tuo kuolinvuode niin erilainen, verrattuna niihin, mitä hän ennen oli nähnyt, jolloin hän enimmäkseen oli puhunut ja kokenut Jumalan sanalla lohduttaa. Täällä sitävastoin hän oli vaiti, hän haki lohdutusta, hän, murtunut epäilijä, tuskallisella uteliaisuudella tarkasti ohi kiitävää salaisuutta…

"Tahtoisittekohan lukea minulle pari värssyä kirjasta?" kysyi Daniel äkkiä ja kääntyi Robertia kohti. Silmien ilme oli nyt muuttunut, katse oli kalsea, ja koskettaessaan hänen kättään Robert tunsi, että sormien päät olivat kylmenneet.

Robert otti päänalaisen luota raamatun, avasi sen sivun mikä eteen sattui ja kumartui, nähdäkseen takkavalkean loisteessa lukea. Vaan samassa Daniel äkkiä kavahti pystyyn.

"Vait … hiljaa", kuiskasi hän, ja istui hetkisen hievahtamatta, aivankuin olisi kuunnellut jotain. Sitten hän taas vajosi pitkälleen ja tyytyväinen hymyily laskihe hänen huulilleen.

"Kiitoksia, pastori, kiitoksia, nyt ei teidän huoli lukea minulle", kuiskasi hän hiljaa ja ummisti silmänsä.

Robert pani kirjan kädestään ja kumartui Danielin puoleen. Hän huomasi, että kuolema läheni, hän tunsi, että se hetki, jona ruumis ja sielu eriävät toisistaan oli tulossa, ja hänet valtasi tuskallinen halu pakoittaa kuoleman ilmaisemaan salaisuutensa, saada käsiinsä tuo pakeneva silmänräpäys ja nyhtäistä siitä hiven totuutta…

"Virka minulle, Daniel", kuiskasi hän, kumartuen aivan liki kuolevan kasvoja ja tarttuen hänen toiseen ranteeseensa, jota hän kovasti puristi, ikäänkuin tietämättään olisi halunnut tahdollaan hänet vallita, "virka minulle, mitä tällä hetkellä tunnet … seisothan kynnyksellä … sinunhan täytyy tuntea jotain molemmista maailmoista … täytyy nähdä jotain tulevaisesta ja kumminkin viimeisenä kaikuna kuulla minun ääneni … sano minulle Jesuksen Kristuksen nimessä mitä nyt näet … virka sanakaan, vaan ainoa sana epäilyksessä ja yössä taistelevalle … anna minulle merkki … pieninkään … jos se oli totta, mitä uskoit … vaan yksi sana … kuule minua … jos voit…"

Hän puristi vielä kovemmin Danielin ranteesta ja kumartui vieläkin enemmän hänen ylitsensä.

Vaan vastausta ei kuulunut. Daniel virui hiljaa, silmät ummessa ja rauhallinen hymyily huulilla. Salaperäinen peite, joka eroitti elämän ja kuoleman valtakunnat, oli jo laskeunut, eikä sen läpi päässeet sanat eikä merkit vapautetulta hengeltä toisella puolen taistelevalle.

Robert päästi irti Danielin käsivarren, lankesi polvilleen vuoteen viereen ja painoi kasvot käsiinsä. Siinä asennossa hän oli hyvän aikaa liikkumatonna. Tuli liedessä oli palanut hiilokselle, joka himmeällä loisteellaan valaisi pienen hämärän huoneen ja epäselvinä esiytyvän sairasvuoteen sekä sen edessä polvistuneen haamun. Vihdoin Robert nousi, sytytti kynttilään tulen ja katseli sen valossa vainajan muotoa. Ja seisoessaan siinä miettiväisenä tuijottaen noita vanhettuneita ryppyisiä kasvoja ja ruskeata tukkaa, joka oli tullut tavallista enemmän epäjärjestykseen, sekä onnellista ilmettä kuopalle painuneessa suussa, kuvastui hänen omiin kasvojen piirteisiinsäkin kuolon unta uinuvan rauha. Vaikk'ei hän saanutkaan sitä sanaa, sitä merkkiä, jota oli pyytänyt, tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi Daniel siinä hetkessä henkisesti ilmaissut hänelle jotain siitä, mitä tunsi peitteen toisella puolen…

Epäilyksen yöhön, joka niin kauvan oli vallinnut hänen sielussaan, tuikahti valon säde. Kyyneleet virtasivat silmistä, ja hän tunsi mielessään helpoitusta, tyyneyttä, tuntui siltä kuin olisi kauvaksi aikaa luopunut isän käsi jälleen tarttunut häneen…

Hän järjesteli Danielin huonetta, kosketteli lieden hillosta, pani vanhan kuluneen raamatun päänalaiselle, asetti ristiin vainajan kädet ja luki lyhyen rukouksen hänen puolestaan.

Sitten hän sammutti tulen ja lähti huoneesta.

Vasta tullessaan alas rappusista hän huomasi, miten voimansa olivat lopussa. Hänen täytyi pysähtyä hetkiseksi ja nojautua seinää vasten, mutta koettaessaan jatkaa matkaa, hän tunsi, etteivät jalat tahtoneet totella, hän horjui, eikä kyennyt mielensä mukaan ohjaamaan jalkojansa. Selittämätöin tuskan tunne valtasi hänet, hän katseli ympärilleen, ikäänkuin olisi tahtonut huutaa toisia avuksi, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt, kello kävi kahta, ja pilvinen, tähdetöin taivas teki yön melkein sysimustaksi…

Kootessaan kaikki voimansa hän pääsi horjumalla muutaman askeleen eteenpäin. Mutta samassa kävi pään kipu niin ankaraksi, että hänen uudelleen täytyi seisahtua. Korvat suhisivat ja kumisivat, ja silmissä kuvastui yön pimeä suurina lainehtivina aaltoina … "kunhan vaan ehtisin kotia", ajatteli hän ja se aatos alkoi koneen rattaan tavoin herkeämättä kiitää ympäri hänen aivoissaan, samalla kertaa kuin koko joukko muita, toisistaan riippumattomia kuvia leijaili hänen ohitsensa, "kotiin … kunhan vaan ehdin kotia… Gabrielle … missä hän onkaan … tulen liian myöhään… Daniel … ei, sehän on mahdotointa … en ehdi kotiin…"

Vielä kerran koetti hän lähteä astumaan, vaan tuntui siltä, kuin olisi jalka tapaillut ilmaa ja jalansija häneltä kadonnut sekä hän itse vajonnut. Ihmeelliset aaltoilut hänen silmissään yhä suurenivat, laajenivat ja pääsivät valloilleen, sekä hänen mielensä että ympäristö vaipui hiljaiseen pimeyteen, hän teki äkillisen, hötkähtävän liikkeen, aivan kuin olisi häneen osunut pyssyn luoti, ja vaipui tainnotoinna maahan.

Tuntikausia hän virui siellä pyörryksissä, saamatta minkäänlaista apua. Vasta aamun koitteessa, kun väki alkoi lähteä liikkeelle, huomasi pari miestä hänen tiedottoman tilansa. Hän kannettiin kotia, ja heti lähetettiin noutamaan tohtori Sandinia.