Varjojen kautta: Nykyajan kuvaus

by Mathilda Roos

XVII.

Pastorin huoneessa vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Muun maailman melske ja levottomuus ei enää päässyt tunkemaan sinne; erilaiset arvostelut, joita sairaasta oli annettu, katkerat syytökset, jotka häntä olivat kohdanneet, taistelut ja riitelyt, joihin hän oli antanut aihetta, eivät enää päässeet hänen saapuvilleen, ja joskin olisivat päässeet, niin hän olisi ollut kokonaan välinpitämätöin niiden suhteen. Tuntui siltä, kuin olisi hän jo nauttinut esimakua suuresta levosta; harras halunsa saada nähdä Gabrielleakin oli haihtunut, joskus vaan se hiljaisena ja surumielisenä, kuni kellastunut lehti syys-illan hämärässä, lehahti hänen mieleensä. Kovin taistelu oli tauvonnut; epäilyksen pimeimmät varjot olivat väistyneet. Tuskan hetkinä, jolloin ruumis ja sielu oli sulamaisillaan kärsimisen poltteesta, oli hän salaperäisellä tavalla saanut kokea Jumalan läsnäoloa, hän oli ollut näkevinään Kristuksen Getsemanessa ja kuulevinaan kärsivän Vapahtajan kutsuvan häntä veljekseen — ja silloin hän oli tuntenut poistuvan tuon kamalan kummituksen, johon viime aikoina oli ollut kiedottu, ja oli uudelleen voinut alkaa rukoilla.

Tieto hänen ankarasta sairaudestaan herätti suurta huomiota Ryforsissa ja sen lähiseudussa, ja osanotto, jota sekä ylhäiset että alhaiset hänelle osoittivat, todisti sitä, että hänestä yleiseen sangen paljon pidettiin, huolimatta rikkoutuneesta välistä ja mielipiteiden erilaisuudesta hänen ja seurakuntalaisten välillä. Joka päivä kuulusteltiin lukemattomat kerrat hänen vointiaan, etenkin työmiehet kävivät lomahetkinään kuulemassa, miten pastorin laita oli. Robert hymyili kiitollisena, kun hänelle kerrottiin näistä työväen rakkauden ja kunnioituksen osoituksista, mutta syvään rauhaan, jota hän nykyään nautti, vaikutti ilonkin tunne vaan hämäränä ja virmana.

Tohtori Sandin hoiteli häntä, ja pastori Strand valvoi huolellisesti hänen vuoteensa ääressä. Mutta valvoipa eräs toinenkin, vaikkei Robert sitä tiennyt, eräs toinen henkilö, joka hetken toisensa perästä istui viereisessä huoneessa, tahi seisoi ovella kuuntelemassa tuskallisena pienintäkin sairashuoneesta kuuluvaa ääntä.

Kun pastori Strand oli saanut tiedon Robertin sairastumisesta, sähköitti hän, kysymättä keltään neuvoa, Gabriellelle, joka tulikin heti, niin pian kuin vaan aika ja laivakulut myönsivät.

Mutta Robert ja Gabrielle eivät vielä olleet tavanneet toisiaan. Gabrielle tuntui arastelevan ensi kohtausta. Usein hän asettui Robertin vuoteen taakse katselemaan kun hän uinaili; useasti pastori huomasi hänen seisovan ovella väännellen käsiään ja koetellen pidättää nyyhkytystä, vaan hän vetäytyi takaisin, pelokkaan näköisenä ja sanoi: "en … en … ei vielä … en tiedä … en voi", heti kuin pastori totisena ja melkein ankaralla äänellä kysyi häneltä: "miksi ette mene hänen luokseen?"

Täyteen tajuntaan tultuaan olikin Robert useamman kerran sanonut: "älkää sähköittäkö, älkää lähettäkö noutamaan häntä … hän tulisi kiusaantumaan kauheasti, jos näkisi miten avuttomassa tilassa nykyään olen … jos paranen, niin kirjoitan itse ja pyydän hänen tulemaan … jos taas kuolen, niin on parempi, että hän muistaa minua sellaisena kuin olin … hänelle oli aina kiusaksi nähdä sairautta ja kaikkea kurjuutta, jota se tuo mukanaan, antakaa hänen olla rauhassa siihen saakka…"

Mutta kerran iltapäivällä, kun Robert hetkisen uinuttuaan avasi silmänsä, seisoi Gabrielle hänen vuoteensa vieressä. Ensin hän luuli sitä näköhäiriöksi; sielun ja ruumiin heikkous oli totuttanut hänet epäilemään aistiensa pätevyyttä, ja hän laski kätensä silmilleen, saadakseen poistumaan tuon kuvan, jonka todellisuutta ei voinut uskoa. Vaan kun hän uudelleen avasi silmänsä, seisoi Gabrielle yhä paikallaan ja katseli häntä aralla rukoilevalla katseella.

"Sinäkö se todellakin olet?" kysäsi hän hiljakseen ja ojensi hänelle kätensä.

"Niin", vastasi hän yhtä hiljaa, mutta koko hänen ruumiinsa tärisi ja kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin Robertin.

Seurasi muutaman hetken kiusallinen vaitiolo. Menneisyyden katkerat muistot kohosivat muurina heidän välilleen, ja kun he kumpikin olivat luonnoltaan hellätunteiset, epäluuloiset, eivät he uskaltaneet ruveta repimään tuota muuria, jonka sortuminen olisi saanut heidät näkemään toisensa kohti silmiä ja kysymään: "mitä hyvää on tästä erosta ollut? Olemmeko kohdanneet toisemme vapaaehtoisesti, vai saattoiko meidät yhteen vaan pakolliset asianhaarat, sairaus ja suru?"

Robert huokasi raskaasti, käänsi päätään puoleksi poispäin ja ummisti väsyneenä silmänsä.

"Kuinka olenkaan ikävöinyt sinua Gabrielle", sanoi hän matalalla äänellä, "enkä huoli koettaa kuvata, miltä minusta tuntuu saadessani taasen nähdä sinut, mutta mieltäni pahoittaa suuresti se, että sinun täytyy tavata minut tässä tilassa, … näin toivottomasti sairaana. Vielä on jälellä kaksi kuukautta … ymmärräthän … en tahtonut häiritä sinua, en rikkoa lupaustani, minä en ole lähettänyt noutamaan sinua… Jos tulenkin terveeksi, ei tämä menettely kumminkaan ole rehellistä … sairauden synnyttämän säälin tunteen kiihdyttämänä voi tehdä paljon sellaista … josta sitten ei kykene vastaamaan … nyt tilani herättää sinussa osanottoa … sinä unohdat kaiken muun … mutta muistaos … sinulla on vielä vapautesi, sairauteni ei saa aikaan muutosta…"

Gabrielle ei vastannut, hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä kiihkeästi.

Robert ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään, silloin tällöin hän vaan hyväillen silitteli kädellään hänen päätään. Vihdoin taukosi itkun puuska, ja Gabrielle katsahti ylöspäin.

"Vaikk'et olisikaan pyytänyt minua tulemaan", nyyhki hän tuskin kuuluvasti, "tarkoitan, että … vaikka … vaikka en olisi saanutkaan sähkösanomaa … olisin rikkonut lupaukseni ja itse pyytänyt lupaa saadakseni tulla. Voi, Robert, Robert, olen kärsinyt liian paljon tämän vuoden kuluessa … en voi sitä nyt kuvailla … sinä olet liian heikko … minä olen liiaksi liikutettu, voin ainoastaan sanoa sinulle yhden ainoan asian: en ole enää sama kuin ennen … oi, ystäväni, kaikki tuo entinen, jota pidin oikein elämän ytimenä … kaikki se on palanut poroksi … minä ikävöin vaan jotain muuta, täytyy olla jotain muuta … jotain, minkä eteen kannattaa elää … jotain, jonka sinä olet opettava minulle … johon olet johtava minua… Saanhan pysyä luonasi … tahdothan unhoittaa … tarkoitan antaa anteeksi … minä…"

Hän ei saanut puhuneeksi loppuun saakka, vaan keskeytti yht'äkkiä ja peitti uudelleen käsillään kasvonsa.

Robert kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luokseen, niin kiihkeästi kuin voimansa myönsivät.

"Rakastettu vaimoni", sanoi hän lempeästi, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa — minähän olin viallinen, ymmärtämätöin, tunsin elämää enemmän kuin sinä, ja minun olisi tullut ymmärtää, että pyysin sinulta mahdottomuuksia — minäkin lankesin siihen mahdottomuuteen. Mutta Gabrielle, oletko tarkoin punninnut asiaa, oletko varma siitä, ettet vaan tunne osanottoa, kun näet kärsimyksiäni, oletko varma, että, joskin tapahtuisi se uskomatoin asia, että paranisin ja voisin alkaa työskennellä kuten ennen — oletko varma siitä, ettet sitten enää ikävöisi…"

"Vait, vait", keskeytti hän ja pani kätensä hänen suulleen, "sinä aivan revit sydämmeni kappaleiksi … älä enää kysy noin … en voi kestää kauvemman… Tällä hetkellä kaikki on niin epäselvää, niin sekaisin mielessäni, tiedän vaan yhden asian, sen ettei minua enää koskaan, ei milloinkaan haluta takaisin siihen maailman elämään, josta nyt luovun. Robert, mitä olikaan siinä sellaista, joka saattoi houkutella minua niin … niin suuresti … että uhrasin kaikki … nyt en sitä ymmärrä. Ehkäpä siinä tosiaankin on iloa, ehkä minusta on kerran tuntunut siltä, vaan nyt on se kaikki minulle kuollutta. Koetin olla kuten ennen … koetin tuntea itseni nuoreksi ja iloiseksi … oi, kuinka turhamainen olin … yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada takaisin kulunutta päivää! Oli kuin olisi koskettanut kuollutta… Tanssiskelin … ja minusta tuntui kuin olisin harhailija, elotoin ja väritöin aave … kävin teattereissa ja laulajaisissa … ja mielestäni kaikki oli tuhmaa ja naurettavaa… Koetin ilkamoida ja naureskella kuten ennen, vaan siitä ei tullut mitään, olin kuin noiduttu … niin, minä olinkin noiduttu … elämän totisuus, johon olit minun vienyt, se oli noitunut minun … en voinut siitä irtaantua … ja niin olin molemmilta puolin syrjään sysätty … pysyttelin kiinni tyhjässä, ilman minkäänlaista jalan sijaa. Ei, ystäväni, voinetko käsittää, miten onnetoin olin! Olin pakoitettu polvillani rukoilemaan, mutta en löytänyt suojaa siitäkään… Aah, Robert … Robert … sinun täytyy auttaa minua … jotain tarkoitusta täytyy elämällä olla … sinun täytyy antaa minulle anteeksi … olla minulle armollinen … ohjata minua…"

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän levollisesti, vastakohtana Gabriellen kiihkeään esiintymiseen, "luulen, tiedän Jumalan vihdoin johtavan kaikki hyvään päätökseen. Minulle tuotti suurta tuskaa se, että sinä jätit minut, tämä talvi on ollut vaikea, sitä en kiellä, mutta kumminkin kiitän Jumalaa, että lähdit pois; jos olisit pysynyt täällä, niin mahdollisesti et koskaan olisi tullut huomaamaan että nuo houkuttelevat kuvittelut, joilla menneisyys kiusasi mielikuvitustasi ovatkin vaan paljasta valhetta, — ettei mielen sammuttamatointa ikävöimistä koskaan voida tyydyttää peräytymällä takaisin päin — nyt on tuo petollinen kangastus poistunut, ja sinä olet vapaa … vapaa etsimään uutta ja — korkeampaa… Jumala siunatkoon sinua, rakastettuni, johtakoon hän sinua, johtakoon meitä molempia vastaisuudessa." — — —

Näytti siltä, kuin Gabriellen läsnäolo olisi vaikuttanut Robertiin enemmän hyvää kuin kaikki lääkkeet, sillä siitä lähtien alkoi hänen terveytensä huomattavassa määrin parantua. Päänkipu, joka siitä yöstä saakka, jolloin hän pyörtyi ulkona, ei ollut hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, alkoi nyt helpoittua ja hän pääsi vähitellen sen verran voimiinsa, että päivittäin saattoi pariksi tunniksi jättää vuoteensa.

Täydellinen ruumiin ja sielun lepo, jota hän nautti, omituinen tyyneys, joka vallitsi hänen henkistä elämäänsä, edisti myös hänen tervehtymistään, vaikkakin vaan siksi kerraksi. Kaiken talvea kestäneen kärsimyksen ja työn perästä tuntui ihmeelliseltä unelmalta saada nauttia lepoa ja rauhaa, istua nojatuolissa verannalla lauhkean syys-ilman hyväilemänä ja Gabriellen hienotunteisen, suojelevan rakkauden ympäröimänä.

Nyt hän sai ensikertaa avioliittonsa aikana oppia tuntemaan, mitä Gabriellen ylvästelevän pinnan alla piili, miten paljon hän kykeni antamaan, kun hän kokonaan antautui jollekin. Hän ei ollut koskaan, ei edes heidän lempensä ensi päivinä tuntenut niinkuin nyt, että hänen luonnossaan oli lämpöä. Hänen kiihkeät lemmen purkauksensa olivat samalla ihastuttaneet ja pelästyttäneet häntä, hän oli milloin kuumentunut, milloin taas jäähdyttänyt häntä; mutta lämpimyyden suloa, rauhaisaa tyyneyttä, joka on naisellisen myötätuntoisuuden kukkanen, sitä hän ei ollut huomannut hänessä tätä ennen.

Itse hänen olemuksensa, hänen katseensa ja ilmeensä oli muuttunut; sen lisäksi hän lakkaamatta oli hänen luonaan hoitamassa, lukemassa ääneen, poistamassa kaiken mikä saattoi häntä häiritä.

"Tämä siis on hän itse", ajatteli hän istuessaan nojatuolissaan silmät puoleksi ummessa seuraten Gabriellen liikkeitä viereisessä huoneessa, "nyt vasta opin tuntemaan omaa vaimoani. Oi, Jumalani, miksi täytyy olla niin vaikeaa saada selkoa ihmisen omasta itsestä … sisimmästä, todellisesta Jumalan ajatuksesta hänessä? Mikä siinä on esteenä? Intohimot, eikä mikään muu. Sama Gabrielle, jonka nyt näen, on todellakin ollut olemassa koko sen ajan, hän on minun ja itsensä tietämättä käynyt rinnallani kahdeksan vuotta … mutta nyt vasta hän on tullut esiin … nyt vasta olen oppinut häntä tuntemaan, sittenkun itsekkäisyys ja nautinnon himo on poistunut. Ihmeellinen, harvinainen elämä, itse sen käyttövoima, intohimot, turmelee, polttaa poroksi Jumalan meihin painaman kuvan … se on kahden elämän, kahden voiman välistä taistelua…"

Robertin paraneminen edistyi edistymistään ja kun hän kylmää ja pitkällistä sadeaikaa seuranneiden kaunisten päivien vallitessa sai istua verannalla tai kävellä ympäri puutarhassa, sai hän vihdoin terveyttä ilmaisevan muodon, jota hänellä ei ollut kauvaan aikaan ollut. Tosin tekivät hänen kuihtuneet kasvonsa tuskallisen vaikutuksen niihin, jotka eivät olleet häntä nähneet viime aikoina. Mutta hänen silmistään ei enää kuvastunut itseensä sulkeutuva väsähtänyt ilme, joka oli painanut hänen muotoonsa sairauden ja kuoleman leiman.

Noin kolme viikkoa Gabriellen kotia tulosta, kun he istuivat kahden kesken verannalla, tuli eräs työmies vastakkaiselta rannalta kysymään, tokko pastori tuli katsomaan hänen vaimoansa ja hiukan puhumaan hänen kerallaan; hän oli ottanut mukaansa hyvän venheen, siltä varalta, että pastori voisi tulla nyt heti.

Gabrielle teki kärsimättömän liikkeen ja avasi suunsa antaakseen kieltävän vastauksen, mutta Robert esti hänet siitä.

"Mielelläni", vastasi Robert ystävällisesti, "jos vaan suinkin kykenen.
Mutta mikäs vaimoanne oikeastaan vaivaa?"

"Nooh, se nyt on aivan hullusti", vastasi mies hypistellen lakkiansa, "hän on synnyttänyt lapsen pari tuntia sitten, vaan on nyt niin raivostunut, etten minä eikä rouva Jonssonkaan kykene häntä hillitsemään. Seikka on semmoinen, ettei lapsen laita ole oikein niin, kuin olla pitäisi, sen toinen käsivarsi ei näet ole oikein valmistunut, ja nyt tuo pökkelö on aivan ihmeissään omantunnon vaivoista siitä syystä, että se muka on hänen syynsä. Tiedän kyllä, että on suuri häpeä pyytää pastoria tulemaan, joka itse on ollut niin kovasti sairaana, vaan jos kerran kukaan voi häntä hillitä, niin tottahan nyt pastori. Minua hän ei usko hituistakaan, kun sanon ettei hän ole luonut lapsiparkaa, vaan että sen on tehnyt meidän Herramme."

"Minä koetan tulla", vastasi Robert ja nousi tuoliltaan, "mitenkäs onkaan, tehän olette Larsson Själasta."

"Niin olen, aivan oikein", vastasi työmies suu leveässä naurussa, "pastori on jo ennenkin alentanut itseään ja käynyt meillä kerran ennen, silloin kun pikku Jonas viime vuonna oli sairaana. Minä asun vaan kappaleen matkaa rannasta, josta sinne on korkeintaan noin kymmenen minuutin jalkamatka."

Robert nyökkäsi ja lähti Gabriellen seuraamana saliin, laittautuaksensa valmiiksi matkaa varten.

"Robert", sanoi Gabrielle kiihtyneenä, "sinä et tee oikein, kun lähdet, vaikka sinulla ei ole voimia siihen…"

"Älä huolehdi siitä", vastasi Robert ystävällisesti ja innokkaasti, "eihän siinä ole mitään vaaraa tarjonna; näin kauniina iltana hiukan järvellä oleminen päinvastoin on tekevä minulle hyvää, ja sittenhän on vaan kymmenen minuutin taival."

"Kymmenen minuutin!" huudahti Gabrielle vielä kiihkeämmin, "ja sinähän hädin tuskin jaksat astua täältä rantaan…"

"Sinä et saa estää minua, Gabrielle", virkahti Robert yhtä innokkaasti, "Jumala on antava minulle voimia, ole varma siitä. Minä en voi olla menemättä, kun miesrukka pyytää tulemaan; vaan paljas pelko että vahingoittaisin itseäni, tekee minulle mahdottomaksi kieltäytyä lähtemästä. Sitäpaitsi tunnenkin itseni tavallista vahvemmaksi tänä iltana."

Gabrielle huoahti, vaan ei enää väittänyt vastaan; hän huomasi että Robertia oli yhtä vaikea pidättää lähtemästä, kuin estää uskollista soturia pysymästä paikallaan.

"Minä lähden mukaan", sanoi hän äkkiä, "niin ethän ainakaan ole yksin."

Robertin teki mieli panna vastaan, sanoa, että hänelle se ehkä olisi kiusallista, hän kun ei ollut tottunut, kuten Robert itse, näkemään kurjuutta ja kärsimystä, mutta Gabrielle esti hänet puhumasta.

"Ei, kuules!" virkahti hän, koettaen laskea pilaa, "kyllä sinunkin itsenäisyydelläsi täytyy olla raja. Sinä saat nyt lähteä, mutta minä kyllä seuraan mukana ja katson, ettet käyttäydy kovin ymmärtämättömästi."

Hän kääntyi poispäin ja riensi ulos salista salatakseen kyyneleitään. Hänelle tuli äkkiä purevat omantunnon vaivat siitä ettei hän koko vuoden kuluessa ollut pysynyt hänen rinnallaan työn, taistelujen ja sairauden aikana, ja että häneltä siten oli melkein mennyt mitättömäksi oikeus saada auttaa ja hoitaa häntä.

Illan hiljaisuudessa oli järven pinta rasvatyyneenä, ja työmies veti airojaan pitkään ja tasaisesti, joten he puolen tunnin kuluttua olivat saapuneet toiselle puolen järveä.

Robert oli niin tavattoman terveen näköinen ja asteli niin kevein askelin että Gabrielle katseli häntä epäluuloisella kummastelulla.

"Mikä hänelle lie tullut?" ajatteli hän, "tuo ei ole luonnollista … se on jotain ylenmääräistä … kiihtynyttä … oih, minä tiedän varmaan, että siitä seuraa kauhea käännekohta."

Hän käveli koko ajan ääneti ja tarkasteli tuskallisesti Robertin liikkeitä ja kasvojen ilmeitä, sill'aikaa kun tämä, nojautuen Larssonin käsivarteen, puoliääneen keskusteli sairaan tilasta.

"Hän ei ole paikoillaan", vakuutti mies, "niin että pastori on hyvä ja antaa anteeksi, jos hän on vähän häpäisevä ja hillitsemätöin puhetavassaan. Eikä se tule sen paremmaksi, ennen kuin hänet saa uskomaan, että se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta, ja että täytyy mukautua siihen… Ja jos kerran pastori sanoo sen, niin hän tietysti uskoo sen…"

Se matka, jonka työmies tavallisesti taivalsi kymmenessä minuutissa, vei Robertilta aikaa liki puolen tuntia, hänen kun täytyi käydä kovin hitaasti. Sen lisäksi oli parissa paikassa vastamäkeä, jonka vuoksi perille saavuttua oli niin rauvennut, että hänen täytyi istua hyvän aikaa kivellä lepäämässä, ennenkuin saattoi mennä tupaan. Vaan kukaan oi virkkanut mitään; Gabrielle seisoi ääneti Robertin vieressä, eikä tahtonut vaivata häntä väsyttävillä kysymyksillä, ja Robert tuijotti ajatuksissaan ulapalle merelle, jolla välin työmies meni sisään ilmoittamaan pastorin tuloa.

Muutaman minuutin kuluttua Larsson tuli takaisin. Hän oli hyvin liikutettu, kyynelissä silmin hän lausui vapisevalla äänellä.

"Jumala siunatkoon teitä, pastori kun tulitte, Jumala siunatkoon!" Pyyhittyään nutun hihalla silmiään jatkoi hän: "nyt ovat asiat niin hullusti, niin kovin hullusti, ettei tiedä mihin tästä vielä joutuukaan!"

"Rauhoittukaa Larsson", sanoi Robert nousten seisaalleen ja työmiehen ja Gabriellen seuraamana lähtien tupaan, "saattehan nähdä, että kaikki käy paremmin kuin luulettekaan? Usein juuri silloin kun näyttää pahimmalta, saamme selvemmin kokea, miten Jumala saattaa johtaa kaikki hyvään päätökseen."

Tultiin pieneen hauskaan tupaan, jonka Sten Larsson joutohetkinään, aamulla ennen ja illalla jälkeen kello seitsemän, omin käsin oli rakentanut itselleen ja josta hän oli iloinen ja ylpeä. Tupa oli jaettu kahteen osaan: pyhähuone, jossa oli sohva, piironki, tuolia ja kaksi koreaa kukka-astiaa, sekä keittiö, jossa nykyään vaimo virui sairaana. Ilta-aurinko paahtoi kuumasti akkunaan, ja Robertia vastaan löyhkähti ovea avatessa lämmin, tukehduttava ilma, jota hänen sairas päänsä ja hermostonsa ei voinut sietää, ja hänen täytyi vetäytyä takaisin. Mutta voimakkaalla tahdon ponnistuksella hän voitti heikkoutensa ja meni tupaan.

Eräs naishenkilö — naapurin vaimo, joka oli ollut siellä lapsen syntyessä — ja neljä eri ikäistä lasta tuli heti huoneeseen astujia vastaan ja katseli heitä utelijailla silmäyksillä. Lieden luota, kätkyestä kuului heikkoja, uikuttavia ääniä, joista voi päättää äsken syntyneen lapsiraukan olevan kätketyn sinne huivien ja peitteiden alle.

Robert tervehti ystävällisesti kaikkia, katseli hetkisen aikaa vastasyntynyttä, jonka naapurin vaimo, kuiskaamalla selitellen lapsen syntyessä sattuneita tapahtumia, nosti kätkyestä ja paljasti rumasti kehittyneen käsivarren herrasväen nähtäväksi. Sitten hän lähestyi vuodetta, jossa äitiparka virui heitellen itseään puolelta toiselle ja lakkaamatta valitellen.

Hän oli pieni, hento nainen, kädet oli hyvin pienet ja jäntevät ja hänen kauniihin kasvoihinsa olivat nuoruus ja vanhuus ihmeellisesti sulaneet yhteen. Piirteensä olivat nuorekkaat, ja paksu, tumma tukka peitti osan vielä sileää otsaa, mutta hampaatoin suu ja laiha, suonekas kaula, jonka pinnan alta näkyi valtimon lyönti, saivat hänen näyttämään vankalta naiselta.

Robert seisoi hetkisen vuoteen vieressä ja katseli vaimoa, niin ettei tämä sitä huomannut. Hän heitteli päätään ehtimiseen edestakaisin päänalaisella ja hypisteli hermostuneena peitettään; väliin hän oikaisi toisen käsivartensa ja hosui sillä ilmaa, sekä nyyhkien höpisi jonkun epäselvän sanan.

Vihdoin hän näkyi huomaavan että joku seisoi hänen luonaan: hän tyyntyi samassa, kiintyi toiselle sivulleen ja kiinnitti Robertiin pitkän, hämmästystä ilmaisevan katseen.

Robert istahti vuoteen reunalle ja puristi käsiensä välissä hänen toista kättään.

"Hyvää iltaa, Larssonin emäntä", sanoi hän tyynenä, ystävällisesti hymyillen, "ettekö tunne minua?"

"Pastori!" huudahti sairas, ja koko hänen katseensa välähti ilosta, "voi, herrajesta!"

Mutta tuo ilon tuikahdus sammui samassa hetkessä.

"Te jo varmaan tiedätte sen?" kuiskasi hän tarttuen Robertin käteen ja katsellen ympärilleen arasti, kuni rikoksen tekijä, joka on tunnustanut syntinsä, "voi sitä pikku raukkaa, sitä pikkuista raukkaa, mitä siitäkään tulee, mitä siitäkään tulee? Ainoastaan yksi käsi, yksi vaan … oi, oi, oi … ja se on minun syyni … syy on minussa … minussa…"

Hän alkoi uudelleen heilutella päätään ja nyyhkien valitella.

Hänen miehensä oli asettunut vuoteen luoksi ja itki hiljaa.

"Näin hän on ollut kaiken päivää. Ja helppoa on arvata, miten se häneen tuntuu, hän kun on vielä niin heikkona synnytysvaivoistaan."

"Aivanhan ne hänet säikähyttivät järjiltään", kuiskasi naapurin vaimo, joka Gabriellen keralla seisoi sairaan päänalaisen takana, "saatuaan nähdä minkälainen lapsi oli, alkoivat he näet huutaa: 'voi, herrajesta, semmoinen onnettomuus', ja kun äitiparka huomasi jotain olevan hullusti, tuli hän ihan pois suunniltaan … ja…"

"En minä ole mokomaa ennen nähnyt", sanoi sairas ja silmäili ympärilleen aralla, kysyväisellä katseella, "taikka sanoppas, isä, olenko sitten, enhän ole?"

"Ei, ei, ei", vastasi mies ja hyväillen silitteli hänen jalkojaan, "älä nyt vaan enää itke, äitikulta, pahoitat mieltäni niin sanomattomasti! Jumala voi ottaa pois pikkuraukan, hän voi…"

Robert oli tuon keskustelun kestäessä istunut ääneti, nojautuen sairasvuoteen yli ja pitäen vaimon kättä omassaan. Hänen mielessään liiteli noiden lyhyvien hetkien kuluessa ajatuksia ja tunteita, jotka viime aikoina olivat tulleet ihmeellisen selviksi.

Hänelle kuvastui selvinä, tarkkoina ryhminä noiden raukkojen entinen elämä; hän näki miten he molemmat olivat kärsineet ja tehneet työtä, näki pienen tuvan, jota hiellä ja vaivalla oli rakennettu ja kovan taistelun olemassa olosta. Hän näki vaimon koukistuvan kieltäymyksen, työn ja sairauden kolminkertaisen kuorman painosta, näki miten nuoruus ja kukoistus katosivat jo kauvan ennen vanhuuden tuloa, näki hänen monta kuukautta kestäneiden vaivain ja tuskien perästä vihdoin sanomattomia kipuja kärsien synnyttävän pienen, rumasti muodostuneen olennon, jonka elämästä muodostuisi uusi rengas tuohon taistelujen ja kärsimysten ketjuun…

Mutta hänen silmiinsä kuvastui paljon muutakin kuin tuo pienoinen pilkku ihmiskunnan kärsimysten suuresta taulusta. Hänen tietoisuutensa, yhtä tarkkakuuloinen kuin hermosairaan korva, tunsi muutaman silmänräpäyksen kuluessa, koko maailman surut ja tuskat. Hän tunsi, miten tällä hetkellä miljoonittain ihmisiä kärsi, hän kuuli sadoista sairaaloista vaikeroimista ja valitushuutoja, hän tunsi, niin selvästi että häntä aivan tärisytti, miten valtaan päässeet intohimot hallitsivat maailmaa ja heittelivät ihmisiä pohjattomiin kuiluihin. Hän näki loppumattomia köyhäinasuntoja ja niissä nälkää, siivottomuutta ja kurjuutta, hän kuuli kaupungista kaupunkiin, seudusta toiseen säälimättömästi jyskäviä koneita, jotka eivät välittäneet siitä, että työmiehet niissä raatoivat kuni orjat, saamatta vilahdukseltakaan nauttia elämän ilosta, tuhahdetun vihan piillessä heidän sydämiensä sopissa… Ja vihdoin hän tunsi, miten itse elämän virran alkulähteellä, — syntyessä ja kuollessa — kuului raivoisia tuskan huutoja, jotka tuntuivat tulevan kaikilta maailman kulmilta…

Ja eikö sitten tällä elämällä, joka niin armahtamatta veti toisia toistensa perästä kipujen pyörteeseen, eikö sillä olisi mitään muuta tarkoitusta, kuin itse eläminen, emmekö olisi oikeutetut osoittamaan kärsiville veljillemme todempaa ja ihanampaa maailmaa kuin tämä, olemassa oloa, joka selittäisi nykyisyyden tuskat, emmekö voisi kutsua heitä tulemaan hänen luokseen, joka on sanonut: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", samalla petkuttamalla heitä kurjalla tavalla, ja tekemättä itseämme naurettaviksi?…

Mahdotointa … mahdotointa, se ei voinut olla niin! Kristus ei voinut olla pelkkä taru, kun kärsimys oli niin peloittavan todellista!…

Ja hän tunsi, miten tällä hetkellä, jolloin hänen omat kipunsa teroittivat kykyä käsittämään elämän tuskia, epäilykset, jotka jo Danielin kuolinvuoteella olivat alkaneet väistyä, nyt yhä enemmän haihtuivat, hän tunsi, että hänen täytyi johdattaa tuo epätoivoinen äiti Kristuksen luo. Valo välähti hänen tyyntyneessä mielessään; Jumalan salaperäisen rakkauden tunteminen, jota ainoastaan uskon kautta saa kokea, kiihdytti hänet, äkkiä vanhoja, pyhiä sanoja tulvaili taas hänen huulilleen, vaikk'ei tällä kertaa kuolleina ja pakollisina, vaan lämpiminä, elävinä ja elähdyttävinä…

"Emäntä kulta", sanoi hän pitäen yhä sairaan kuumaa kätöstä omassaan, "lapsi jonka olette saaneet, ei ole teidän työtänne, vaan se on Jumalan lahja, ja teidän tulee ottaa vastaan se sellaisenaan, napisematta ja tyytymättömyyttä ilmaisematta, vieläpä kiitollisuudellakin. Te ette kykene sille palkitsemaan kuihtunutta kättä, mutta te voitte antaa lapsenne sen syliin, joka sanoi: 'sallikaa lasten tulla minun tyköni', ja rukoilla: 'kallis vapahtaja, sinä olet tahtonut lapseni syntymään raajarikkoisena, sen vuoksi luotan nyt lupaukseesi, jonka mukaan erittäinkin olet kärsiväisten ja avuttomain ystävä, ja pyydän sinua olemaan hänen palkkionaan sen jäsenen sijaan, jota vailla hänen täytyy olla.' Ja jos sen teette täydessä uskossa ja vakaumuksessa siitä, että Kristus tahtoo ja voi auttaa, niin silloin on tästä pikkupojasta, jonka tähden nyt vuodatatte katkeria kyyneleitä, kerran tuleva teille enemmän iloa ja siunausta, kuin nyt voitte toivoa tai aavistaakkaan."

Robertin sanoilla oli äitiparkaan melkein lumoava vaikutus. Hänen puhuessaan makasi sairas aivan liikkumatonna, kiinnittäen katseensa häneen, ja vähitellen levisi rauhaisa, onnellinen hymyily hänen muotoonsa, joka äsken oli ollut niin kiihtynyt. Ja Robertin vaijettua alkoi sairas toisella kädellään hiljakseen silitellä rintaansa, ikäänkuin olisi hänet vallannut ääretöin, lapsellinen ilo ja virkkoi puoliääneen:

"Kuinka ihanaa … miten autuasta… Jesus ottaa sen huomaansa … minä en tarvitse sitä kantaa… Hän siunaa ja auttaa pikkuraukkaani."

"Siinä sen nyt näet", kuiskasi mies, kuivaillen ahkerasti silmiään nuttunsa hihoilla, "aivan niinkuin äsken sinulle sanoin…"

Robert jatkoi hetken aikaa puhettaan samaan suuntaan, ja sairas virui pitkällään, vähä väliä, lapsellisen ihastuksen valtaamana, silitellen kädellään rintaansa ja hymyssä suin heilutellen päätään edes takaisin. Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja väsyneenä sielun ja ruumiin kärsimyksistä hän uinahti raskaaseen uneen. Hänen kasvoihinsa jäi sama onnellinen, rauhaisa ilme, ja vähä väliä kuului hiljaa hänen huuliltaan: "ota hänet, Herra Jesus … siunaa häntä…" jonkun kerran vaan lensi hänen ruumiinsa läpi kestettyjen kipujen jälkimaininkina äkillinen, tuskallinen väre.

Huomatessaan hänen nukkuvan, irroitti Robert hiljakseen kätensä hänen kädestään ja nousi seisaalleen.

"Jumala siunatkoon pastoria, Jumala siunatkoon", sanoi Sten Larsson, ojentaen kätensä Robertille, "noin tyyni hän ei ole ollut, sitten kun lapsiraukka syntyi ja naiset hölmöt säikähyttivät hänet pois suunniltaan. Mutta minä arvasin, että pastori kyllä voisi asettaa hänet, jos kukaan. Nyt pyytäisin pastoria rouvineen olemaan hyviä ja tulemaan tänne kammariin ottamaan kupin kahvia."

Gabrielle, joka kaiken aikaa oli seisonut vuoteen vierellä, kovasti liikutettuna katsellen tuota yksinkertaista, vaatimatointa kohtausta, kiinnitti kysyvän katseen Robertiin. Hän näki että Robert kärsi, ja kuvitteli mielessään hänen haluavan niin pian kuin mahdollista päästä sieltä. Mutta Robert ei osoittanut hituistakaan kärsimättömyyttä; hänen kalpeilla kasvoillaan oli ystävällinen, melkein iloinen ilme, vaikka hän, huolimatta siitä, että kaikin voimin koki hillitä itseään, ei voinutkaan estää hänen huuliltaan hermostuneita värähdyksiä, jotka silloin tällöin ilmaisivat hänen kipujaan, mitkä yltymistään yltyivät yhä ankarammiksi.

"Kiitoksia, tulemme kyllä", vastasi hän ja meni kamariin, "vaimoni pitää paljon kahvista, kuten kaikki naishenkilöt."

"He ovat niin iloisia, kun saavat tarjota, ettei minulla ole sydäntä kieltää", sanoi hän hiljaa, istuutuessaan sohvaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvojansa.

"Mutta sinä kärsit, Robert", vastasi Gabrielle yhä enemmän liikutettuna, "näenhän minä sen, vaikka koetatkin salata sitä … voi, ystäväni, lähtekäämme nyt vaan … sinun täytyy päästä rauhaan … en voi sietää sitä, että sinä kärsit sellaisia kipuja…"

"Rauhoitu rakkahani", vastasi Robert ja ojensi Gabriellelle toisen kätensä, ja toisella yhä vaan hermostuneesti pyyhiskeli otsaansa, "totta on, että minun on kovin paha olla, sen tunnustan. Mutta en voi sinulle selittää sitä ihmeellistä, vahvistavaa voimaa joka pitää minua pystyssä. Tuntuu siltä, kuin voisin kestää toista vertaa vaikeampia kipuja kuin nämä, menehtymättä kärsimyksiin."

"Sinä olet liiaksi kiihtynyt", virkkoi Gabrielle epäillen."

"Ei, Gabrielle, kiihtynyt en ole. Olen niin levollinen, niin selvässä tajunnassa, kuin ihminen ikänä olla voi. Mutta tunnen, että minua tukee Kristus, kärsivä Kristus. Kaikki on minulle mahdollista hänen kauttaan joka minua vahvistaa."

Samassa tuli Sten Larsson naapurin vaimon seuraamana, tuoden kahvipannun, sokerin ja kerman, ja kupit kaadettiin kukkurapäisiksi. Vaikka Gabriellesta juominen ei tahtonut ollenkaan käydä, niin hän Robertin vuoksi voitti vastahakoisuutensa, ja joi niin innokkaasti, että Sten Larssonin ystävälliset silmät säihkyivät ilosta.

Kuin kahvit oli juotu ja kiitokset sanottu, kävi Robert keittiössä vielä kerran katsomassa sairasta, vaan kun tämä yhä vaan nukkui rauhassa, sanoivat he hyvästit ja lähtivät kävelemään rantaan, seurassaan Larsson, jonka piti soutaa heidät järven yli.

Oli hiljainen syysilta, ja ilmassa vallitsi hyväilevä, hiukan kostea lauhkeus. Aurinko oli vast'ikään laskenut ja jättänyt kirkkaan, kellertävän loisteen, joka, leviten meren yli, punersi sen pintaa kiiltävillä väreilyillä. Sen valon loisteessa lenteli edes takaisin merilintuja, jotka kimaltelevaa pohjaa vasten näyttivät pieniltä, rauhattomina liiteleviltä hyönteisiltä. Silloin tällöin puhalsi iltatuulen henkäys ja sai silkoisen merenpinnan hiljakseen väräjämään. Hiilihaudoista ja sahasta nouseva savu sekautui iltaruskon punertavaan loisteeseen ja näytti verhoavan rannan paksuun kultapilveen. Toiselle puolen merelle päin muuttui taivas ja vesi tummaksi, harmaansiniseksi hunnuksi, joka verhosi lautatarhan ja himmensi lautaläjien keltaisen värin. Ja etäällä ulapalla, missä taivas yhtyi mereen, kimalteli hiljaa majakan kirkas tuli, kuin suuri tähti illan vaaleassa hämärässä.

Venematkan alussa puheli Robert hiukan soutajansa keralla, veneen tyyneesti ja tasaisesti kulkiessa eteenpäin, mutta vähitellen sekä hän että Gabrielle vaipuivat äänettöminä katselemaan illan ihanuutta. Airojen loiske oli ainoa liike, joka häiritsi illan hiljaisuutta, mutta rannoilta kuului silloin tällöin erilaisia ääniä, jotka esiintyivät erinomainen selvinä, kun kaikki muu vaikeni: kaukaa kaikuvan laulun sävel, höyrypillin vihellys, tai jonkun merilinnun kimakka kirkuna etäältä saaristosta…

Alkoipa tulla pimeä, kun he saapuivat rantaan ja Larssonin lausuttua moninkertaiset kiitokset erkanivat hänestä ja alkoivat kävellä kotiin. Päivän laskun komea väriloiste oli vaalennut, taivaan läntinenkin ranta muuttui harmaaksi ja majakan tuli alkoi loistaa yhä kirkkaammin.

Robert seisahtui useamman kerran katsomaan ympärilleen.

"Luonnossa on jotain, mikä tänä iltana vaikuttaa minuun harvinaisen valtavasti", lausui hän hiljaa, kiinnittäen pitkän, haaveilevan katseen merelle päin: "Minulla on vaikea irtaantua siitä, tuntuu aivan siltä, kuin sillä olisi jotain minulle sanottavaa, jotain jota minun täytyy kuunnella… Tämä rauha … tämä tyyneys, joka levenemistään levenee … tähdet, jotka tuikkivat kuni säkenet ijäisyydestä, kaikki tuo muistuttaa suurta, syvää hiljaisuutta … ijäistä lepoa! Meri on niin kaunis, niin äärettömän suurena ja majesteetillisena se lepää edessämme… En muista koskaan nähneeni sitä samallaisena kuin tänä iltana … mielestäni en voisi koskaan nauttia kyllältäni tämän yön ihanuudesta … tule, kävelkäämme hetkinen rantaa pitkin, minusta tuntuu niin äärettömän helpolta … tämä hiljaisuus on lievitystä, tuntuu siltä kuin kivut poistuisivat ja voiman tunne heräisi minussa … minusta tuntuu siltä, kuin tahtoisin sinun kerallasi lähteä kauvas … kauvas pois … tuonne korkeille vuorille, joiden polkuja kesällä kuljeksin ja jossa kuu nyt paistaa hiljaisiin, uinuviin tunturijärviin…"

Gabrielle katsahti Robertia tutkivin silmin; hänen esiintymistapansa ja ilmeensä sai hänet pelkäämään. Mutta hän ei tahtonut vastustaa hänen toivomuksiaan, vaan lähti mukana rantaan, jossa kuleksivat edes takaisin, kunnes syys-ilman kylmyys pakoitti heidät lähtemään kotiin.

Gabriellen rukouksista huolimatta ei Robert vieläkään tahtonut mennä levolle. Tunti kului toisensa perästä, ja yhäti hän istui Gabriellen keralla akkunan ääressä, keskusteluun vaipuneena.

Näytti siltä, kuin hänen henkinen elämänsä olisi palanut sellaisella voimalla, että hänen kasvojensa piirteet, jotka tähtien tuikkeessa näyttivät melkein läpikuultavilta, yhtämittaa ikäänkuin leimahtivat liekille sisäisen tulen valaisemina. Hän puhui melkein taukoamatta, ajatukset juoksivat virtanaan, ihmeellisen sattuvia kuvauksia tuli hänen huulilleen, koko hänen esiintymiselleen ja olemukselleen omituinen, välitöin sydämellisyys tulvi nyt voimalla sellaisella, jonka virta saa juuri mereen syöksymisensä edellä. Tällä hetkellä hän ajatteli muitakin kuin hengellisiä asioita; hän teki Gabriellelle selkoa muustakin kuin mielipiteistään elämän suurimpien ja syvällisimpien kysymysten suhteen, joita hän innostuksesta hehkuen selitteli. Koko hänen kuluneen elämänsä mieliharrastukset — yhteiskunnalliset kysymykset, runous, taide, soitanto — kaikki näkyi nyt heräävän ja pakoittavan vielä viimeisen kerran ponnistamaan runsaita ajatusvoimia, jotka käyttämättä olivat hänen sielunsa sisimmässä.

Gabrielle istui hänen jalkainsa juuressa rahilla, henkeään pidättäen kuunnellen, ja hänen sydämmensä sykki mitä valtavimmasta mielen liikutuksesta. Voimatta sen tarkemmin tehdä selkoa, käsitti hän, että hän tällä hetkellä olisi viimeisen kerran näkemässä pian sammuvan liekin leimahtamisesta, että tuo tulinen kaunopuhuja, hengellis-totuuksien runollinen tulkitsija, nyt tähtien tuikkeessa, yön hiljaisuudessa lauloi kuolinvirttään… Hän ei voinut itkeä; katseensa oli lumoutunut Robertin silmiin, ja tämän kiihtynyt mieli-ala tarttui häneen ja veti hänet mukaansa, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu ja rintaansa ahdisti tukahuttava jäähyväis-tuska.

Aamu-yö oli jo käsissä; tähtien säkenöivä tuike alkoi himmetä, heikko valojuova taivaan rannalla ilmaisi aamun koitteen lähestyvän.

Robert oli äkkiä vaijennut ja väsyneenä ummistanut silmänsä ja nojannut päänsä taaksepäin. Ihmeellinen hohde hänen kasvoiltaan sammui ja sen sijaan esiintyi hänen piirteissään sairauden ja kuoleman leima.

"Nyt lähden levolle", sanoi hän hiljaa ja nousi seisaalleen, "minua väsyttää, ja luulen voivani nukkua…"

"Silmänräpäys vaan", kuiskasi Gabrielle, ja hänet valtasi vastustamatoin halu puhua suunsa puhtaaksi, "Robert, minä en ole sanonut paljon … tiedäthän … luontoni on umpinainen, mutta … mutta miltä välistä tuntuneekin, niin en voi sanoa … katumus … kaipuu … tämä kauhea talvi… Robert, voitko … minun täytyy kerran rukoilla sinua … anna minulle anteeksi kaikki vikani, anna anteeksi, että olen ollut niin huono vaimo … unohda, jos suinkin voit … tämä talvi, joka kenties on syynä sairauteesi … suo anteeksi…"

Hän ei kyennyt jatkamaan, hänen äänensä vapisi ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Robert sulki hänet syliinsä ja hellästi hymyilemällä sai hänet katsomaan ylös päin.

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan jos niin luulet, jos sinusta tuntuu siltä, niin sangen mielelläni tahdon sanoa antavani anteeksi ja unhoittavani kaikki. Äläkä kuvittele mielessäsi, että ero sinusta on syynä sairauteeni. Saattaahan olla niin, että se pahensi sitä, mutta vaikkapa olisikin sillä lailla, niin on sen sijaan sanomatoin ilo sinun jälleen täällä olostasi ja siitä että taas saan puhella kerallasi kuten nyt, ja se ilo, jota tunsin voidessani vaimoni keralla olla kärsivän lähimmäisen sairasvuoteen luona ja tuntea ajatuksemme yhtyvän rukouksessa ja rakkaudessa — se ilo on tuottanut minulle jälleen vuosikausiksi terveyttä ja voimia. Hyvää yötä nyt, rakkahani, menkäämme nyt levolle … yö on jo pian lopussa … ja minä tunnen itseni väsyneeksi."

Hän suuteli Gabriellea ja lausui toistamiseen rakkautta hehkuvan selityksensä siitä, miten onnellinen oli, ja meni sitten levolle.

Robertin arvelu hyvin nukkumisesta kävikin toteen: hän nukkui rauhassa monta tuntia, ja herätessään hän tunsi yhä samaa elinvoimaa, kuin edellisenä iltana.

Mutta iltapäivällä yltyivät taas kivut ankarammiksi kuin koskaan ennen, ja kun hän illemmalla nousi nojatuolistaan lähteäkseen verannalta, jossa oli istunut tunnin, pari, tapasi hänet uusi pyörtymiskohtaus, tällä kertaa vaikeampi ja pitkällisempi kuin sen edellinen, ja sitä seurasi aika ajoin uudistuva osittainen halvaus. Näytti siltä kuin olisi hänen henkeensä vuotanut uutta voimaa, ja kuin olisi saanut kyvyn olemaan iloisena ja elämään kärsimyksen ja kuoleman varjojen keskellä… Näinä päivinä hän keskusteli paljon, ei ainoastaan Gabriellen ja pastori Strandin, vaan myöskin kirjanpitäjä Sidvallin keralla, jolle hän anteeksi anoen myönsi kantaneensa katkeraa vihaa häntä ja hänen ystäviään kohtaan, eikä kukaan heistä voinut unhoittaa, miten hän jo kypsynein voimin selitteli heille Jumalan peitettyjä salaisuuksia, jotka vielä hiukan aikaisemmin olivat olleet hänelle itselleen oudot, vaan jotka tuntuivat tulevan hänen sielunsa silmille yhä selvemmiksi ja ihanammiksi, sitä mukaa kuin kuolon pimeys läheni.

"Veli", sanoi hän eräänä iltana pastori Strandille. "toivon, että joku tahtoisi kirjoittaa elämäkertani ja epäilemättä paljastaa koko henkisen elämäni, jotta ihmiset siitä oppisivat tuntemaan eroituksen väärän ja totisen, kuolleen ja elävän uskon välillä. Moni ihminen pysytteleikse kiinni kuolleessa uskossa minun laillani, edes huomaamattaan sitä. Kukapa niistä kalkeista, jotka tungeskelivat kirkkoihin, joissa minä puhuin, jotka vesissäsilmin kuuntelivat saarnojani, jotka keräytyivät hartauskokouksiimme, kukapa niistä tuli ajatelleeksi sitä, että minä oikeastaan vaan olinkin häpäisijä — sillä häpäisijä on jokainen, joka saarnaa Kristuksesta ymmärtämättä pelastuksen salaisuutta. Kuollut usko on kauhistavaa, petollista. Rakastan Kristusta, vaikken häntä omista. Sellainen on kaunotaidetta, vaan ei Kristinuskoa. Uskonnon ihanuus viettelee minua, se viehättää minua, ja vetää minut mukaansa suloisilla tunnelmillaan, kunnes vihdoin herään ja tunnen mädäntyneen hajun, joka lähtee sisässäni olevasta ruumiista. Ja hyvä on että herään, enkä ainiaaksi jää valheeseeni nukkumaan… Nyt nyt tunnen eroituksen Kristuksen rakastamisen ja omistamisen välillä, Kristinuskon oppina käsittämisen ja voimana omistamisen välillä… Mutta nyt on liian myöhä … minä kuolen … eikä kukaan saa kuulla todistuksiani…"

Hiukan aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:

"Vielä eräs seikka, niin kauvan kuin olen täydessä tajunnassani. Ota paperia ja kirjoita, mitä sanelen. Sitten saat antaa sen kiertää ympäri sekä tässä seurakunnassa, että myös Tukholmassa … mieluimmin tahtoisin, että se luettaisiin julkisesti…"

Pastori Strand nyökäytti myönnytykseksi päätään ja otti esiin muistikirjan; Robert alkoi selvällä äänellä, ottamatta sanaakaan takaisin, lausua:

"Teidän kaikkien, jotka pian loppuun kuluneen elämäni ajalla olette julistaneet Jumalan sanaa, pyydän antamaan anteeksi sen, että minä, uskotoin, Kristukselle vieras, puhuin teidän kanssanne pelastuksen salaisuudesta, vaikken sitä ymmärtänyt. Antakaa Kristuksen tähden minulle anteeksi tämä häväistys! Ja te, veljeni kirkon palvelijain keskuudessa, jos teidän seassanne on joku, joka on syyllinen samaan syntiin kuin minä, niin kavahtakoon hän itseänsä — kuolon ovelta kehoitan häntä lakkaamaan saarnaamasta ja julistamasta elämän sanaa, kun hänellä itsellään ei ole elämää! Jos hän on totuutta harrastava ja kunniallinen, on hän ennemmin tai myöhemmin heräävä valheesta ja minun laillani joutuva epäilykseen. Ja siitä, etten tällä hetkellä itsemurhaajana makaa haudassani, on minun kiittäminen ainoastaan Jumalan ääretöintä armoa, josta tällä tunnustuksella tahdon todistaa."

Hänen voimansa alkoivat huomattavasti vähetä. Kädet ja jalat rampeutuivat aika ajoin, ja ankarat kivut päässä saattoivat hänen vaipumaan tajuttomaan tilaan, jonka johdosta ympärillä olevat luulivat jo taistelun loppuneen. Vaan sitten virisi taas elon liekki, kivut jättivät hänet hetkeksi rauhaan, ja hänen ajatuksensa saivat taas entisen selkeytensä ja voimansa.

Mutta hänen ulkomuotonsa oli viime aikana niin muuttunut, ettei kukaan olisi voinut, seuraamatta sairauden kasvavaa hävitystyötä, tuntea häntä. Etenkin hänen nukkuessaan teki tuo muutos valtavan vaikutuksen. Ja kun Gabrielle, joka lakkaamatta valvoi hänen vuoteensa vieressä, istui katsellen noita nääntyneitä kasvoja, näyttäytyi väliin hänen mielikuvitukselleen kauhistuttavana vastakohtana toinen näky: sen nuoren miehen kuva, jonka hän yhdeksän vuotta sitten eräänä aamuna kohtasi lehtokujassa Säboholmassa. Hän näki hänen istuvan penkillä, hän näki kauniit jaloa henkeä kuvastavat kasvot, tummat silmät ja hiukan suruisen suun, joka väliin hymyili niin ystävällisesti, niin veitikkamaisesti, vaan väliin taas näytti niin kauhean ankaralta ja totiselta… Hän kuuli äänen monet eri väreet … näki hänen nuorekkaan, sulavan vartalonsa, joka uhkui terveyttä ja voimaa… Ja hänen ympärillään oli kesä täydessä kukoistuksessaan, kesä, joka näytti lupaavan niin paljon onnea … joka kuiskaten kertoi niin kauniin tarun lemmestä ja ilosta…

Hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen täytyi pitää kättään suunsa edessä tukahuttaakseen esiin pyrkiviä nyyhkytyksiä. Kuinka julmasti olikaan elämä pettänyt heitä kumpaakin. Kuinka aurinko, kesä ja lempi olivatkaan valehdelleet! Oliko tuo nyt todellakin hän, tuo luuranko, jolla oli kuopalle painuneet silmät, ja jonka kasvoihin äärettömät kivut olivat ainiaaksi painaneet kärsimyksen leiman? Hänen rinnassaan kuohahti karvas mieli, joka pusersi hänen silmistään kuumia kyyneleitä. Miksi … mistä syystä näin kauheita kärsimyksiä?…

Näytti siltä kuin Robert olisi lukenut hänen ajatuksistaan, sillä hän avasi samassa silmänsä ja katsoi häntä surumielisesti hymyillen.

"Minun laillani kuritetuksi ja murretuksi tuleminen saattaa tuntua kovalta", sanoi hän kuiskaamalla. "Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että täytyy kärsiä niin paljon voidakseen kokonaan antaa sydämmensä Jumalalle, kokonaan kääntyä Kristuksen puoleen… Mutta minä olin kova, kaulani oli kuin rautakanki, otsani kuni kupari… Sitäpaitsi onhan pelastus niin suuri ja tärkeä, ainoa tärkeä seikka elämässä, niin ettei mikään maksu siitä ole liian kallis. Ja kun kerran ijäisyys on tulossa, niin silloinhan emme välitä hetkisen kestäneistä tuskista! Nyt olen selvillä siitä. Samaten tuntunee kauhistavalta niistä, jotka eivät ole luopuneet itsestänsä, silloin kun he tuona suurena päivänä menevät kammioonsa, ja taivaan autuuden säde välähtää heidän silmäinsä ohi, ja he ymmärtävät täydellisesti mitä he panivat alttiiksi aikansa petollisille huvituksille. Oi, jos voisin varoittaa kaikkia, jotka vielä ovat kahden vaiheella, taistelemassa … jos voisin sanoa heille, miten arvottomilta kaikki maalliset surut ja ilot näyttävät kuolinhetkenä… Luulempa ettei monenkaan elämä ole ollut niin yhtämittaista ruumiin ja sielun kärsimystä kuin minun, ja kuitenkin voin nyt kuolema silmäini edessä vakuuttaa, että on vallan yhdentekevää minulle jos olisin ollut, kuten ihmiset sanovat, onnellinen taikka onnetoin … etten pidä sen aikaisia kärsimyksiä minään … en yhtään minään…"

Nuo ajatukset olivat viimeisiä, mitä hän lausui; sittemmin virkkoi hän vaan joitakuita yksityisiä sanoja. Enimmäkseen hän virui äänetöinä, silmät ummessa; väliin hän vaikeroi hiljaa ja rukoili kerran toisensa jälkeen: "Jumalani … isäni…" Kun kuolema lähestyi ja kivut tulivat ankarammiksi, nostettiin hänet istumaan vuoteelleen, ja siinä asennossa oli hän tuntikausia päänalaisten varassa, nojaten päätään Gabriellen rintaan. Väliin hänen ruumiinsa hätkähti, ja hän liikahutti kättään, väliin hän taas kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Jesus … Vapahtajani…" Tohtori Sandin, joka pastori Strandin keralla seisoi hänen vuoteensa vieressä, tahtoi kerran koettaa saada hänet asettumaan pitkälleen, vaan silloin sanoi hän selvällä äänellä, josta voi päättää, että hän vielä oli täydessä tajussaan ja vielä täydelleen tunsi ruumiilliset kipunsa: "ei … ei … älkää koskeko minuun … en voi kestää … kaikki on pian ohitse…"

Yht'äkkiä hän oikaisi ruumiinsa suoraksi ja avasi silmänsä.

"Kristus … elämä … valkeus…" huudahti hän selvällä äänellä.

Sitten huoahti hän raskaasti, hänen rinnastaan kuului korahdus, puistallus kävi läpi ruumiin ja pää vaipui taaksepäin.

Kuin ilta-auringon säde välähtää myrskyiseen mereen ja aaltojen mustia hyrskyjä valaisten, todistaa olevan olemassa äärettömiä aloja, joissa vallitsee aurinko ja valo, niin laskeusi hänenkin taistelujen ja epäilysten näännyttämille kasvoilleen syvä rauha, josta kuvastui ijäisen elämän koitto.

* * * * *

Hänen maahanpanijaisensa olivat seuraavana sunnuntaina Ryforsin kappelissa, ja hautaamisen toimitti sekä vainaajan että Gabriellen toivomuksen mukaan pastori Strand. Todisteena siitä, miten yleiseen pidetty hän oli ollut, huolimatta siitä että hänen omasta mielestään hänen työnsä Jumalan palvelijana oli mennyt kokonaan väärälle tolalle, ja siitä, etteivät ne rakkauden siemenet, joita hän oli kylvänyt veljiensä sydämmiin, jäisi hedelmöimättä, oli se osanotto, jota hänen kuolemansa herätti sekä Ryforsissa että laajalla sen ympäristössä, se suru, joka kuvastui kaikkien kasvoissa, ne suuret joukot työkansaa, jotka eri haaroilta vaelsivat osoittamaan viimeistä kiitollisuuden työtä sille, jonka sydän oli niin lämpimästi heille sykkinyt, ja vihdoin eri puolueet — heränneet, waldenströmiläiset, baptistit j.n.e. — jotka, huolimatta erilaisista mielipiteistään, keräytyivät hänen hautansa ympärille.

Kun pastori Strand oli toimittanut säädetyt hautaustehtävät, puhui hän monen sydämmelle käyvin sanoin vainajasta ja hänen elämänsä tehtävästä. Hän huomautti siinä erittäinkin sydämmellisestä myötätuntoisuudesta kaikkia kärsiviä kohtaan, lämpimästä, aina uskollisesta rakkaudesta niitä kohtaan, jotka saivat hikoilla ja nähdä vaivaa, hän huomautti, miten juuri se oli ollut pastori Wallnerin työn ja toiminnan ydin.

"Hänellä oli vikansa, kuten meillä kaikilla" — sanoi puhuja lopuksi — "voitaisiinhan esimerkiksi moittia häntä siitä, että hän liian kiihkeästi harrastaessaan oikeutta, väliin joutui harhateille, joilta hän ainoastaan Jumalan armon kautta tuli pelastetuksi. Mutta se seikka saa jäädä hänen ja hänen Vapahtajansa välille, jonka sovittamissalaisuuden koko syvyyden hän käsitti ennen kuolemaansa. Yhden seikan tiedän, ja se on: kenenkään sydän ei ole koskaan sykkinyt lämpimämmin veljilleen kuin hänen sykki. Tahtoisin sanoa, että se sykki tuskallisen lämpimästi, sillä liian raju osanottonsa tuli usein sairalloiseksi ja kuihdutti häntä itseään. Ettekä koskaan ole saava, työkansa, muistakaa että olen sanonut sen teille, ette koskaan ole saava paimenta, joka olisi teille sitä, mitä Robert Wallner on ollut: joka ei koskaan arastellut vaivoja eikä uhrauksia, joka ei yhtään välittänyt omista eduistaan, vaan aina oli valmis panemaan itsensä, koko henkilönsä sieluineen ruumiineen alttiiksi seurakuntansa parhaaksi."

Toimituksen lopuksi hän luki Robertin vähää ennen kuolemaansa saneleman tunnustuskirjoituksen, ja näitä vainajan viimeisiä terveisiä kuunnellessa valtasi syvä liikutus sekä lukijan, että koko kuuntelijakunnan.

Sitten vietiin ruumisarkku kirkkomaalle ja kätkettiin hautaan, jonka
Robert itse oli valinnut viimeiseksi lepokammiokseen.