XVIII.
Gabrielle ei lähtenyt Ryforsista; tuon paikan jota hän kerran niin suuresti oli inhonnut, olivat vähitellen kaikki siellä kestetyt kärsimykset, muistot kaikista siellä päättyneistä taisteluista vähitellen painuneet niin syvälle hänen ajatuksiinsa ja mielikuvitukseensa, ettei hän enää voinut siitä erota.
Ensi aikoina Robertin kuoleman jälkeen tapahtui Gabriellessa suuri muutos. Tuska ja tunnonvaivat saattoivat hänet epätoivon ja perikadon partaalle. Kuluneet vuodet kummittelivat herkeämättä hänen mielessään. Robertin kuva kalpeine kasvoineen, kärsivine katseineen, vainosi häntä, ei lempeänä ja anteeksiantava, kuten hän oli todellisuudessa, vaan katkerin mielin nuhdellen ja syyttäen kovista sanoista ja laiminlyödyistä velvollisuuksista.
Tuossa … tuossa hän viruu sohvallaan, sairaana, kärsivänä … yksin, aina vaan yksin… Ja siitä, että hän koettaa muuttaa tuon kohtauksen, ei lähde apua … ei auta, vaikka hän on asettavinaan itsensä seisomaan hänen vuoteensa viereen ja koko mielikuvituksensa voimalla koettaa saada hymyilyn hänen huulilleen ja lausuu hänen manansa: "minullahan ei ole mitään anteeksi annettavaa", — ei, hymyily poistuu, kasvot ovat kalpeat ja synkät, silmistä kohtaa ihmeellisen suruinen, nuhteleva katse … hän on yksin … aina vaan yksin … yksin sairaudessa, surussa ja sieluntaisteluissa…
"Minä hylkäsin hänet", vaikeroi hän tuskissaan, "minä hylkäsin hänet silloin kuin hän paraiten tarvitsi apuani … olin huono vaimo … lemmettömyydelläni murhasin hänet…"
Sitten hän ajatuksissaan muuttaa koko kuluneen elämänsä. Hän asettaa itsensä Robertin sivulle sellaisena vaimona, jota tämä on itselleen uneksinut, ottaa osaa hänen toimiinsa ja harrastuksiinsa, he rukoilevat yhtä isää, rakastavat yhtä Vapahtajaa — hän on terve ja onnellinen … hänen toimintansa menestyy… Tuo näky häikäisee hänet; menneisyys, jonka hän on tahrannut itsekkäisyydellään, vaatii kostoa, se herättää kalvavan ikävöimisen saamaan takaisin puolison, jonka hän kerran oli hyljännyt, ja onnen, jota hän oli pitänyt halpa-arvoisena.
"Robert … Robert…" kuiskaili hän väännellen käsiään, "miksi turmelin lempemme, miksi hävitin nuoruutemme, miksi tallasin jalkoihini kerran omistamani onnen?"
Ja suurentaen syyllisyyttään, hän tekee virheensä moninkertaiseksi. Hänelle ei enää juolahda mieleen miten Ryfors oli tuntunut iljettävältä, koti yksinäiseltä ja miten Robertin luonne oli ollut sairalloisen herkkätuntoinen. Hänen ylenmäärin kiusautunut mielikuvituksensa luopi uusia kuvia, kuvia lemmestä ja onnesta, jota ei koskaan todellisuudessa ole ollut olemassa. Ja noiden kuvien valossa näyttävät hänen vikansa kauhistavilta, mahdottomilta sovittaa…
Mutta jouduttuaan niin pitkälle epäilyksessään, ettei hänelle enää löytynyt koko maailmassa minkäänlaista lohdutusta tai apua, kun ei enää ollut muuta neuvoa kuin avuttoman lapsen tavoin heittäytyä polvilleen ja huutaa: "pelasta minut, sillä minä menehdyn!" — silloin hän oli pelastettu. Hänen täytyi vaeltaa katumuksen polun pimeimpään sopukkaan saakka, vaan päästyään sinne, niin murrettuna kuin ihminen ikänä voi olla, koitti päivä, ja hän alkoi herätä uuteen elämään — uutena ihmisenä, uusilla ajatuksilla, uudella elämän katsantokannalla, uusilla elon tarkoituksilla. Hänen omatuntonsa tuskat lauhtuivat, kauhean mielikuvituksen luoma tunne auttamattomasta syyllisyydestä poistui, hänen katumuksensa tuli järkeväksi ja oikeaksi, hän saattoi rukoilla, ja hän sai nauttia anteeksiannon suloisuutta. Vähitellen Robertin kuvakin sai toisellaisen leiman … synkät, nuhtelevat kasvojen ilmeet katosivat, hymyily, jota hän oli tahtonut väkisin pusertaa esiin, heräsi jo itsestään, ja hän tunsi että menneisyyden erehdykset ja synnit nyt olivat sovitetut.
Hänen koko elämässään alkoi siitä hetkestä saakka tapahtua täydellinen muutos. Entisestä maailman-naisesta tuli ankara ja vakaa kristitty, jota hänen entiset seurustelutoverinsa pitivät haaveilevana, "heränneenä." Sama voima ja tuoreus hänen luonnossaan, jonka vaikutuksesta hän kerran oli vastenmielisyydellä kuunnellut nuoren valtioviisaan pilantekoa niistä jotka kulkivat "virsikirja toisessa taskussa ja korttipeli toisessa", vaikutti nytkin sen, ettei hän tyytynyt pysähtymään puolitiehen, vaan kokonaan luopui maallisesta elämästä, jonka puutteellisuus ja kurjuus selvään kuvastuivat hänelle uuden valon koitteessa.
Mutta kuten kaikille, jotka elettyään vaan itsekkäitä nautintoja varten, jonkun ulkonaisen mullistuksen kautta muuttavat suuntaa, niin hänellekin kääntymys tuli rajuna, melkein uskonvimman tapaisena. Hän luopui kaikista huvituksista ja toimista, joita hän ennen oli harrastanut, hän kutsui synniksi kaikkein viattomintakin huvia kuten sanomalehden tai maallisen kirjan lukemista ja kirosi säälimättä kaikkia, jotka vielä sellaisiin olivat mieltyneet. Hän luopui toisin ajattelevista mahdollisimman mukaan välttäen niiden seuraa, niinpä hän ensi vuonna Robertin kuoleman jälkeen karttoi vanhoja ystäviään, Aurellin perhettä, ja oleskeli vaan kaikkein ankarimpain heränneiden seurassa.
Vaan liiallisuuteen meneminen — tapa, millä nälkään nääntymäisillään oleva sielu haki henkistä ravintoa — niin luonnolliselta kuin se tuntuukin henkilölle sellaiselle, joka on vuosikaudet raa'an itsekkäisyyden sokaisemana harjoittanut väkivaltaa henkensä jaloimpia pyrintöjä vastaan, rauhoittui vähitellen ja hänen henkinen elämänsä tasaantui. Kääntymyksensä alkuaikana hän oli pelolla karttanut lähenemästä kaikkea, mikä vaan ei näyttänyt hengelliseltä, ja siten usein tullut osoittamaan kovuutta ja välinpitämättömyyttä sekä melkein joutunut uusien uskon toveriensa arvostelujen ja määräysten orjaksi, vaan tuo pelko poistui poistumistaan aina sitä mukaan kuin Kristuksen rakkaudessa eläminen hänessä lisääntyi ja hän alkoi saada kokea sen mukana tulevaa henkistä vapautta.
Tuo vapaus kehitti hänet itsenäiseksi, joka luontonsa monista erilaisista, maailman-elämän rikkomista voimista vähitellen muodosti orgaanisen yhtäjaksoisen kokonaisuuden. Kristuksessa hän oli löytänyt itsensä; hänen oli onnistunut kuolettaa tuo pintapuolinen, rikkiruhjottu olento, jonka hyvyys oli ristiriidassa kovasydämmisyyden kanssa, ja jonka siveellinen raukeus oli häpeänä hänen ylpeydelleen; kärsimysten kuumuudessa, Kristuksen rakkauden tulessa hän oli muodostunut kokonaiseksi todelliseksi olennoksi — "jolla oli Jumalan leima otsassaan."
Pintapuolisesta katsojasta hänen elämänsä kenties näyttää, olleen säännötöintä ja suunnitelmia vailla. Hän vuokrasi pienen asunnon mäen rinteellä lähetystalon lähistössä, ja siellä eleli hän yksinomaan sairaita ja köyhiä varten. Hän täydensi Robertin työtä siellä. Väliin hän oli useampia päiviä kotoaan poissa; silloin hän aina asui jonkin sairaan, köyhän perheen luona, jossa hän pelastusarmeijan sotilasten tavoin työskenteli sekä sielun että ruumiin pelastukseksi.
Hänen Tukholmassa asuvat sukulaisensa ja entiset seurakumppaninsa pitivät häntä luonnollisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän mielisairaana. Mutta oli eräs, jolle Gabriellen itsensäkieltäymystä harrastava elämänlaatu ei antanut rauhaa, eräs jota tuo ihmeellinen muutos välistä miellytti, välistä taas harmitti kuni arvattava arvoitus, jonka monimutkainen salaperäisyys välistä voi saada arvaajan mielen ihan kuohuksiin. Kreivinna Barneken nimittäin ei saanut rauhaa siitä lähtien, kun oli saanut tiedon kasvattityttärensä kääntymyksestä; maneetin neulan tavoin vetää tuo vähäinen seutu Norrlannissa, jossa Gabrielle oli kamppaillut elämänsä suurimman taistelun, hänen ajatuksiaan puoleensa ja täyttää hänen mielensä kateellisella, mietiskelevällä ikävöimisellä. — — —
Kirkkotarhan eräässä kulmassa, kummulla, jolta voi nähdä kauvas merelle, on hauta, jota koristaa yksinkertainen graniittipatsas.
Kummulta aukeaa laaja näköala saariston yli, aina taivaan rantaan saakka, missä meri ja taivas yhteen sulautuu. Kauniina kesäiltoina uinailee meri rauhallisna kummun edustalla; lännestä hehkuu laskevan auringon loiste ja punertaa veden pinnan, kunnes yö tulollaan himmentää hohteen ja saattaa hiljaisuuden vieläkin syvemmäksi. Syys-iltoina taas, kun myrsky ulvoo, kun kuohut pauhaavat ja lännen pilvistä hohtaa tulipunainen loiste, valaisten lakkapäitä laineita, silloin kuuluvat kummulle meren äänet virittäen vainoajille valtavan kuolinvirren.
Sellaisina iltoina siellä usein seisoo mustiin puettu yksinäinen nainen. Väliin hän kumartuu järjestämään hautakummun kukkasia, väliin taas nojautuu käsivarsillaan hautaa ympäröivää aitausta vasten, unelmiin vaipuneena. Mereltäpäin tulee kylmiä tuulen puuskia, ilta alkaa hämärtää, ja laskevan auringon viimeisen säteen valossa välähtää hautakiven kullattu kirjoitus:
Robert Fredrik Wallner.
Pimeydestä — varjojen hautta — valoon.