HANNA TÄTI.
Ei kukaan kylässä tietänyt milloin täti Johanna tai Hanna, niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli muuttanut heidän kyläänsä asumaan. Nuoret, jotka olivat kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden kuluessa, eivät olisi uskoneet sen sunnuntaiaamun milloinkaan koittaneen, jolloin Hanna täti ei olisi kulkenut kirkkotietä virsikirja kädessä ja silkkihuivi vedettynä otsan yli, ja kylän vanhemmat asukkaat tapasivat sanoa, ettei täti eilispäivänä ollut alkanut raivata kiviä tällä paikkakunnalla.
Itse hän kyllä muisti, milloin ja miksi oli tänne tullut. Koko elämänsä oli hän toiminut armeliaisuuden sisarena; missä olikin ollut, oli hän aina auttanut, lohduttanut ja pitänyt ihmisistä huolta, hän meni aina sinne, missä luuli jonkun sairaan tai hädänalaisen häntä tarvitsevan. Ja siksi oli hän asettautunut tännekin seurakunnan diakonissaksi.
Sillä täällä oli hänellä suuri työala, kansa oli tylsistynyttä ja taitamatonta ja köyhyyskin oli yleinen. Juoppous ja laiskuus olivat siihen suurena syynä.
Kaksi tyhjää kättä, muuta hänellä ei ollut tänne tullessaan. Eräs vanha ystävä, joka asui kylässä, oli pyytänyt häntä tulemaan, sanoen, että hän täällä voisi tehdä Jumalan töitä ja todistaa Vapahtajansa rakkaudesta. Mutta hänellä oli vahvat ja työhön pystyvät kädet, niillä hän rakensi itselleen tuvan ja alkoi raivata kivisiä mäkiä sen ympärillä. Ja vuosien kuluessa kivikko muuttui pientä tupaa ympäröiväksi peruna- ja ryytimaaksi.
Mutta samaan aikaan kuin hän teki työtä kivikossa, kävi hän kylän asukkaiden luona ja auttoi niitä, jotka olivat köyhiä, sairaita tai muuten avun tarpeessa.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tädin tuvan rinnalle toinen samanlainen, joka sekin oli hänen kättensä työtä, ja siihen hän pani asumaan kolme raajarikkoista, jotka hän oli keksinyt matkoillaan köyhien luona, näitä hän nyt hoiti ja hemmotteli kuin omia lapsiaan. Yksi oli rampa, toinen vähämielinen ja kolmas kaatuvainen, kaikki onnettomia olentoja, jotka olivat eläneet kurjaa elämää köyhissä kodeissaan. Mutta nyt he olivat sen onnellisempia; rampa poika, joka ennen oli istunut kuin liikkumaton möhkäle, saattoi nyt kävellä tädin tekemien kainalosauvojen nojassa, täti oli nimittäin hieronut häntä — ja tädin kädet olivat yhtä pehmoiset ja lienteät sairaita pidellessä, kuin voimakkaat ja kovat raivatessaan kiviä mäellä — ja vähämielinen ja kaatuvainen saivat koko päivän olla ulkoilmassa perkaamassa puutarhaa tai maata kaivamassa. Mutta täti otti heidät joka päivä hetkeksi luoksensa kamariinsa ja koetti opettaa heitä tavaamaan ja lukemaan virren säkeistöjä ulkoa.
Ei kukaan tiennyt, millä hän ja holhokkinsa tulivat toimeen, mutta varma on, ettei heiltä milloinkaan mitään puuttunut. Hän sai usein rahakirjeitä ystäviltä, joita hänellä oli kaikkialla maassa, useinpa vierailtakin, ja hän saattoi kertoa, että nuo rahalähetykset monasti olivat tulleet juuri kun hänen omat varansa olivat lopussa.
Hanna täti oli vähitellen saavuttanut melkein rajattoman vaikutusvallan kylässä, hänestä oli tullut asukkaiden lääkäri, apteekari, sielun hoitaja ja neuvonantaja kaikissa asioissa. Sairaat tulivat hänen luoksensa ja saivat rohtoja tai hierottiin heitä, usein hän itse meni heidän luokseen, laittoi heidät kylmiin kääreisiin — hänen lempikeinonsa — ja antoi heille jotakin suuresta keltaisesta arkustaan, jota kaikki katselivat tavattomalla kunnioituksella. Tai jos joku joutui sielunahdistukseen tai jos oli ratkaistavana joku riita-asia, niin huolestunut aina mieluimmin meni Hanna tädin kuin muiden luo, ja harvat olivat ne, jotka hänen luotaan menivät saamatta apua tai lohdutusta.
Hänellä oli muuten jonkinlainen salaperäinen vaikutusvoima ihmisten mieliin, he tiesivät, että hän oli hurskas nainen, joka rakasti Jumalaansa ja seurasi Vapahtajansa jälkiä, ja he katselivat häntä sentähden kunnioituksella ja rakkaudella. Mutta he tiesivät myös, että hän näki näkyjä ja että hänellä oli aavistuksia, ja tämä tuotti salaperäisen lisän heidän tunteihinsa.
Eräänä aamuna, hän oli silloin ollut paikkakunnalla noin kaksi vuotta, tuli hän Lauri Laurinpojan taloon tilaamaan itselleen kyytihevosta, sillä hän sanoi lähtevänsä pois pariksi päiväksi.
— Vai niin, vastasi Lauri ottaen lakin käteensä mennäkseen valjastamaan, no kuinka kauas sitä lähdetään?
— Pohtarin Liisa, vanha ystäväni, kävi luonani viime yönä sanomassa minulle jäähyväisiä, vastasi täti juhlallisesti, ja siitä minä ymmärrän että hän valmistautuu lähtemään kotiin ja tahdon siksi käydä häntä tervehtimässä.
Lauri ei vastannut, vilkutti vaan silmiään ihmetellen sillä välin kun veti rillat ulos ja valjasti hevosen. Niin astui sitte täti rilloihin ja lähti matkaan, ajaen hitaasti ja varovasti, niinkuin tapansa oli, säästääkseen hevosta. Hän oli poissa pari päivää, mutta kotiin tullessaan kertoi hän parille läheisimmälle ystävälleen, että vanha Liisa oli kuollut juuri sinä yönä ja sillä tunnilla kuin täti oli nähnyt hänen tulevan luoksensa jäähyväisille.
Toisen kerran hän kertoi unessa nähneensä tulipalon raivoavan suuressa kaupungissa ja kohta sen jälkeen luettiin sanomalehdissä, että yksi naapurikaupungeista oli palanut aivan poroksi.
Sellaiset tapaukset, joita vuosien kuluessa aina väliin sattui, herättivät ihmisissä harrastusta ja uteliaisuutta, niistä kerrottiin kuiskaamalla miehestä mieheen ja ne aiheuttivat sen että Hanna tätiä pidettiin erikoisilla lahjoilla varustettuna olentona, jonka salaperäistä voimaa ei kukaan voinut vastustaa.
Hanna täti oli nyt noin viidenkymmenen vuotias nainen, selkänsä oli koukussa ja kasvoissa syvät juovat ja rypyt, uutteran työn jälkiä, työn, joka oli alkanut heti kun pienokainen oli ollut kylläksi suuri pitämään lapiota kädessään tai sekottamaan puuropataa. Hänellä oli ihmeelliset silmät, suuret, syvät, lämpöiset, niissä oli sinertävä samettimainen värivivahdus, joka muistutti kevään ensi vuokkoja, ja kun hän loi katseensa holhokkeihinsa tai puhui lohdutuksen sanoja kärsivälle, säteili näistä silmistä mitä lämpimin rakkaus. Mutta hänen katseensa saattoi olla niin tuimakin, että sen, jolla oli paha omatunto, täytyi oikein pelätä sitä kohdata. Hän rypytti silloin ulkonevaa otsaansa niin että silmien väliin tuli syvä laskos ja kulmakarvat painuivat alaspäin ja sinertävä silmän valkuainen pisti esiin silmäterän alta ja hänen katseensa sai niin myrskyntapaisen synkän ja ankaran ilmeen, että se koski paatuneimpaankin. "Kukapa niin katsoo ihmisen läpi", oli ihmisillä tapa sanoa.
Omituisen alkuperäinen olento hän todella oli kun hän päivän työstä palasi kotiin pitkin askelin ja hänen syvä katseensa oli ikäänkuin poiskääntynyt kaikesta mikä tapahtui hänen ympärillään, käveli hän vaipuneena niihin ajatuksiin ja kuviin, jotka valtasivat hänen mielensä, kunnes joku hänen holhokeistaan tuli häntä vastaan ja huusi: "Hanna täti, Hanna täti", silloin hän heti heräsi unelmistaan ja kasvonsa loistivat rakkautta ja iloa.
Nuorena oli Hanna täti ollut kaunis nainen, sen näki hänen suurista silmistään, säännöllisesti kaareutuvasta nenästään, kauniista hampaistaan ja suuresta kaunismuotoisesta suustaan, huulistaan, joilla aina oli niin henkevä hymy. Hän oli kotoisin Blekinge'n maakunnasta ja olihan hänessä jotain saaristolaisen rohkeasta hillitsemättömästä luonteesta, joka painoi häneen omituisen leimansa. Hän oli elämänsä aikana seurustellut eri kansanluokkien keskuudessa, mutta hän oli säilyttänyt omituisuutensa, hän ei koskaan ollut ympäristöltään ottanut enempää vaikutuksia, kuin mitä hän tarvitsi persoonallisuutensa kehittämiseksi.
Kerran vuodessa, tavallisesti syksyisin, kun hän kävi naapurivaimojen luona, oli Hanna tädin tapana antaa viittauksia siitä, että pian aikoi jättää tämän paikkakunnan ja siirtyä muuanne, missä häntä paremmin tarvittaisiin. Mutta siitä muutosta ei tullut mitään; hän oli juurtunut liian syvälle tänne, Hanna täti tahtoi hallita ja hän tunsi kyllä että hänen valtansa täällä oli kasvamassa vuosi vuodelta.
Eräänä päivänä, kun Hanna, täti heitteli sukkulaa kädestä toiseen samalla käännellen kirjan lehtiä, joihin aina väliin vilkaisi, tuli vanha vaimo kulkien maantietä ja poikkesi tädin alueelle. Vaimo käveli kumarassa, hitain askelin ja kun hän oli ehtinyt tädin ovelle, seisoi hän siinä hyvän aikaa ja huokasi pari kertaa syvään ja raskaasti, ennenkuin vihdoin kolkutti ovelle.
— Sisään, sanoi täti lyhyeen ja ovellepäin kääntymättä.
— Hyvää päivää, täti, sanoi hän avatessaan oven, jonka hän varovasti sulki ja istuutui syvään huoahtaen penkille.
— Hyvää päivää, Beda muori, vastasi täti ja nyökäytti päätään sivullepäin, kuinka nyt on laita, koska kuuluu niin pahalta?
— Voi, kaikki on hullusti, huokaili muori parka, Jumala varjelkoon, mutta pelkään että Antti lopulta surmaa itsensä, hän tulee huonoa huonommaksi, kuulin kuinka hän yöllä vaikeroi ja sitte hän kahtoo ihmiseen niin kummallisesti … en tii'ä mikä lie, mutta on kuin paholainen olisi vie'ä silmät, kun hän oikein minua töllistää…
Hanna täti lakkasi kutomasta, nojasi päätä käteensä ja rypisti kulmakarvojaan sillä välin kuin katseensa sai miettivän sisäänpäin kääntyvän ilmeen.
— Niin, niin, kyllä se niin on, sanoi hän lopulta itsekseen muoriin katsahtamatta.
— Niinkö luulette, luuletteko ihan että Antti on paholaisen riivaama, kysäsi vaimo hämmästyneenä ja uteliaana.
— Ja-a kyllä minä sen uskon, sanoi täti ja löi vahvistukseksi kättä kangaspuihin, siinä on jotain, joka pitää saada hänen ruumiistaan.
— Jos niin on, niin ei ole muuta kuin täti, joka voi hänestä karkoittaa pahan hengen, puhkesi vaimo vakuutuksella lausumaan.
Hanna täti hymyili, lapsellinen tyytyväisyyden hymy! Hän kernaasti kuuli lahjakkaisuuttansa ylistettävän samalla kuin hän, tuo karkea karaistu kansan nainen, tunsi hellyyden ja onnen väreitä, kun pienet lapset, vaikka kuinkakin ujostelivat muita, heti viihtyivät hänen luonaan.
Hetken päästä jatkoi hän:
— Joulusta astiko hän on ollut noin kummallinen?
— Niin, het' joulusta, het' kun päätettiin, että meiän pit' tehä tuo va — — va — rarikko ja kaikki mitä meillä on myötämän huutokaupassa. Se koski niin että hän on kuin päiviltä poissa. Jo-oskus hän on parempi, mutta sitte se taas tulee sen ylitte ja se on kun noi'uttu eikä syö eikä puhu. Ja sitte se mutisee että mennä hirteen ja muuta semmoista…
— Eikö se tullut paremmaksi sen jälkeen kuin viimein olin luonanne ja rukoilin hänen kanssaan?
— Ei niin hivettäkään, luulen että se käv' pahemmaks'. Kun täti oli mennyt, niin se kirosi ja reuhtoi kuin paholainen itse ja sitte alkoi taas samanen sureskeleminen.
Hanna täti ravisti päätään.
— Siinä piilee jotain, jotain jonka perille emme ole päässeet, Beda muori. Se on luonnotonta, että ihminen sillä tavalla suree kurjaa mammonaa!
— Sitähä'ä mie sanon, jatkoi Beda muori melkein iloisena, Antti, sanon mie, elä sure noin epäristillisesti sellasta, josta Jesus on sanonu', ettei meiän pi'ä surra, aarteista, joita koi ja ruoste raiskaa, sanon mie. Ja nähkääs täti, sentähen paholainen saa sellasen vallan sen ylitte, kun se suree epäristillisesti.
Täti ei vastannut, hän tahtoi itse tarkata tautia, sekä ruumiin että sielun tautia, eikä hän pitänyt siitä, että muut puuttuivat hänen toimiinsa.
— Niin, saapahan nähdä kuinka sen laita on, sanoi hän lopulta, kun vaan olen antanut lapsilleni ruokaa, tulen teille ja koetan puhua sille.
— Ai kiitos siitä, sanoi Beda muori ja pyyhkäisi peukalolla kyyneleen kummastakin silmästä, kunhan tulisitte siunattuun aikaan! Mie oikein oon ahistuksessa, että se Antti tekee ittelleen pahaa. Mutta eihän Jumala sitä tok' salline?
— Elkää puhuko noin epäkristillisesti, sanoi Hanna täti ankarasti ja rupesi taas kutomaan, ei Jumala kellenkään pahaa tee, vaan me itse, Hän, rakastava isämme, suo meille vaan sitä mikä on hyvää.
— Nii'hän se on, nii'hän se on, huokasi muori nöyrästi, se on kumminkin totta, että Jumala suo meille vaan hyvää! Niin, tulkeehan sitte, hyvä täti, sen kanssa puhumaan… Jumalan haltuun…! Hyvästi sitte!
— Hyvästi, sanoi täti päätään kääntämättä ja Beda muori nousi hitaasti ja lähti pois.
Raskain askelin vanhus asteli kotia kohden. Hänen tupasensa oli noin puolentunnin matkan päässä Hanna tädin asunnosta metsän takana. Melkein häntä vähän pelotti, kun aukaisi oven, hän pelkäsi, niinkuin aina viime aikoina, näkevänsä Antin riippuvana jossakin, tai muuten olevan hengetönnä itsemurhan kautta. Hän hengitti keveämmin kun näki Antin tavallisuuden mukaan viruvan vuoteella. Hän makasi aivan liikkumatonna; kun Beda muori astui sisään, heitti hän häneen pikaisen, aran katseen, mutta kääntyi heti taas seinään päin, sulki silmät ja huulet, eikä vastannut, kun muori häntä puhutteli.
Näin kului pari tuntia; Antti makasi yhä liikkumatonna, sillä välin kun Beda muori tallusteli huoneessa ja asettautui kehräämään. Pari kertaa sairas äkkiä nousi istualleen sängyssä, katsoi ympärilleen silmät hurjasti tuijottavina, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja laskeutui taas vuoteeseen. Kolmatta vuorokautta hän oli tässä tilassa. Ennen oli hän kuitenkin ollut pystyssä ja toimittanut askareitaan, mutta nyt paha henki näytti saaneen hänet kokonaan valtaansa. Beda muori huokasi syvään; joll'ei Jumala armahtaisi häntä ja lähettäisi hänelle apua Hanna tädin kautta, ei tämä voinut päättyä muuten kuin että Antti joko tulisi heikkomieliseksi tai lopettaisi itsensä.
Mutta myöhempään aamupäivällä tuli täti, niinkuin oli luvannut. Hän tervehti ystävällisesti ensin Beda muoria ja sitte Anttia, mutta tämä ei vastannut, vaan katsahti tätiin arasti sivultapäin.
— No, kuinka Antin laita on, kysyi täti, otti tuolin ja istuutui vuoteen ääreen taputtaen sairasta käsivarteen. Mutta Antti ei vastannut; puri vaan huuliaan entistä lujemmin ja kääntyi taas seinään päin.
Täti otti nyt esiin raamattunsa ja alkoi silmäillä sitä. Hänelle oli omituista, ett'ei hän itse puhunut sairaittensa kanssa, joll'eivät häneltä erityisesti tahtoneet kysyä jotakin, hän antoi Jumalan sanan välittömästi vaikuttaa heidän sieluunsa, sentähden hän aina luki heille kappaleen raamatusta. Tavallisesti hän alkoi Isä meidän rukouksella ja Herran siunauksella tai myös luki hän juhlallisesti ja harvaan joitakuita säkeistöjä ruotsalaisesta virsikirjasta.
— Saanko lukea vähän Antille, kysyi hän, kun oli löytänyt sopivan raamatun kohdan.
Antti ei vastannut, hän vaan mutisi jotain, sen sai ymmärtää miten tahtoi. Täti kumminkin selitti sen myöntymykseksi ja alkoi lukea Markuksen evankeliumin viidettä lukua, kuinka Jesus paransi riivatun, joka sitte istui kuuntelemassa Vapahtajan sanoja.
Hanna täti luki yksitoikkoisella laulavalla äänellä ja takertui aina väliin sanoihin, mutta hänen voimakas äänensä ja vakavuus koko hänen esiintymisessään, joka vakavuus paraiten ilmeni syvässä sisäänpäinkääntyneessä katseessa, tekivät aina valtavan vaikutuksen kuulijaan. Antti ei tosin ensin näkynyt ollenkaan kuultelevan, liikkumattomana ja poispäinkääntyneenä kuin oli, mutta vähitellen hänen silmänsä kääntyivät tätiin päin, katse kävi yhä itsetietoisemmaksi, vähemmän araksi ja epäluuloiseksi ja lopulta hän jännityksellä seurasi tädin lukua.
Kun täti oli lopettanut lukunsa, sulki hän raamatun, pani kädet ristiin ja istui jonkun sekunnin silmät suljettuina rukoukseen vaipuneena.
Sitte hän kääntyi Antin puoleen, laski kätensä hänen kädellensä, katsoi häntä kauan ja totisesti silmiin ja sanoi sitte melkein rukoilevasti nöyrällä, mutta kuitenkin vahvalla ja vakuuttavalla äänellä:
— Jesuksen nimessä kysyn sinulta, tahdotko vapautua pahasta hengestä, joka sinua sitoo ja on saattanut sinut ijankaikkiseen kadotukseen, joll'et tunnusta mitä sinulla on sydämelläsi. Anna nyt Jesuksen tehdä sinulle samoin kuin tuolle riivatulle, josta äsken luin. Nouse Antti, tunnusta mikä sinua painaa ja on viemäisillään sinut perikatoon, ja anna Herran Jesuksen parantaa ja pelastaa sinua.
Antti ei enää vältellyt tädin läpitunkevia ja kuitenkin niin lempeitä silmäyksiä, hän katsoi tätiin katseella, jossa kauhu, vastahakoisuus, levottomuus ja kaiho taistelivat keskenään, niinkuin pilvet taivaalla, kun aurinko on pistäymäisillään esiin.
Äkkiä Antti työnsi tädin syrjään, heitti kiivaasti peiton yltään, nousi lattialle, otti housut ja takin ja alkoi pukeutua.
— Herra Jumalani, vaikeroitsi muori, mitästä siitä nyt tulee? Saattepa nähä, että se nyt menee tekemään ihtelleen jotain pahaa…
Täti heitti muoriin ankaran silmäyksen ja kohotti varottavasti kättään. Sitte hän nousi seisalleen pisti raamatun taskuunsa ja seurasi äänetönnä Antin liikkeitä.
— Saisinko tulla Antin kanssa, kysyi hän ystävällisesti, kun Antti vihdoin oli valmiiksi pukeutunut ja horjuvin askelin lähestyi ovea.
Antti ei vastannut, mutta ei kieltänytkään ja antoi tädin seurata.
Horjuen, mutta nopeasti, joka osoitti että hänellä oli päämäärä mielessä, astui Antti portaita alas ja pihan poikki. Hanna täti seurasi häntä kintereillä; hän oli hyvin liikutettu, sydän sykki ja aina väliin hän pani kädet ristiin ja rukoili apua, sillä hänkin pelkäsi, että Antilla oli pahaa mielessä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä osoittivat melkein mielenhäiriötä. Taempana seurasi Beda muori vaikeroiden ja itkien.
Antti kiipesi nyt heinälatoon, alkoi vapisevin käsin heittää heiniä nurkkaan päin, paneutui polvilleen ja piteli jonkun aikaa jotakin, joka näkyi olevan kahden palkin välissä. Lopulta hän veti esiin paperikäärön, kouristuksen tapaisella liikkeellä nousi hän ylös, heitti paperin päänsä yli ja huusi korkealla kirkuvalla äänellä, silmät hehkuvina:
— Nyt saatana, et enää saa minua kahlehtia, et saa!
Sitte ojensi hän paperit tädille, joka seisoi vieressä ja seurasi kaikkia hänen liikkeitään.
— Katsokaa tässä täti, jatkoi hän samaan tapaan, ottakaa nämä ja viekää ne toimitsijalle. Lauri Laurinpoika vietteli minua ottamaan ne erilleen vararikosta, sillä hän arveli ett'ei kukaan sitä huomaisi, eikä heidän tarvitsisi riistää minulta kaikkea, sanoi hän, mutta kas Jumala taivaassa näki sen, eikä minulla ole ollut hetkenkään rauhaa sittenkuin tämän tein ja saatana, se sitoi minua niin että olin menettää sekä henkeni että järkeni. Mutta nyt olen vapaa … vapaa… Herra on temmannut minut kuin kekäleen tulesta … ylistetty olkoon Hänen nimensä!
Ja nyt puhkesi ilmoille melkein hurjistunut into. Hänen aivo parkansa, jotka olivat lopussa unettomuudesta ja levottomuudesta, eivät voineet kestää tuota äkkinäistä siirtymistä tuskasta ja omantunnonvaivoista vapauteen ja iloon, äkkiä hän rupesi pyörimään, silmät tuijottivat ja hän huusi lakkaamatta: "vapaa … vapaa … halleluja … halleluja..!"
— Herra jesta … herra jesta … vaikeroi Beda muori — nyt se vasta tulee heikkomieliseksi, saattepa nähä…
— Antti, sanoi Hanna täti lempeimmällä äänellään, tarttui häntä lujasti käsivarteen ja pakotti hänen olemaan alallaan, tahtooko Antti nyt tulla meidän kanssamme tupaan, niin saamme yhdessä kiittää Herraa suuresta armostaan.
Antti totteli paikalla, hän oli hiljainen ja myöntyväinen kuin lapsi ja seurasi heti tätiä, joka talutti häntä käsivarresta ja auttoi häntä huoneeseen. Täällä hän ja muori riisuivat Antin ja saivat hänet vuoteeseen. Sitte täti alkoi hiljaa silitellä hänen otsaansa, niinkuin hänellä oli tapana rauhoittaa sairaitaan, ja hetken perästä Antti nukkui.
Hän nukkui rauhallisesti monta tuntia ja kun heräsi, pyysi hän kohta ruokaa ja kun hän oli syönyt nousi hän ylös ja pukeutui kuin tavallisesti.
Ja siitä päivästä asti oli Antti taas kaltaisensa, hän teki työtä ja rukoili ja luki raamattuansa niinkuin ennenkin, eikä muori öisin enää milloinkaan kuullut raskaita huokauksia.
Ei kauvaa tämän jälkeen Antin tupa ja tavarat myötiin huutokaupalla, mutta ei hänen mielensä silloinkaan järkkynyt tasapainostaan.
— Kun minä olin saatanan vallassa ja olin rikkonut Jumalan käskyä vastaan, silloin olivat jalkani kuumat kuin uuni, mutta tämä on helppoa kantaa, kun on rauha Jumalan kanssa, sanoi hän Hanna tädille, joka oli heillä huutokauppapäivänä, sillä välin kuin hän vähän surumielisin katsein seurasi lehmää ja hevosta, joita kuljetettiin pois.
— Niinpä se kyllä on, rakas Antti, vastasi täti ja nyykäytti päätään ikäänkuin vakuudeksi, onhan kallis Vapahtajammekin lausunut nuo huomattavat sanat: "Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän mailman voittaisi, mutta saisi sielullensa vahingon?"