TOSISATU.
Pyydän saada esittää itseni ennenkuin alan kertomukseni, tahdon nimittäin kertoa, kuka olen ja minkälaisissa olosuhteissa elän.
Tosin kyllä en sillä tule herättämään mitään harrastusta; minulla ei nimittäin ole mitään hauskempaa kerrottavaa itsestäni, kuin että olen vanha yksinäinen nainen, joka elän hyvin vähissä varoissa. Ja tiedän että ihmisten mielestä yleensä sellaisissa henkilöissä ei ole mitään harrastusta herättävää — mielipide, johon muuten minäkin täydellisesti yhdyn.
En minä kuitenkaan aina ole ollut yksinäinen ja vanha; olen minä, niinkuin muutkin kerran ollut — nuori, iloinen ja toiveita täynnä, ja siihen aikaan oli elämäni kylläkin vilkasta ja jouduin monien ihmisten pariin, useimmat heistä ovat nyt kuolleet. Siihen aikaan tein myös ankarasti työtä; minun täytyi, sillä köyhäksi en ole tullut vasta vanhoilla päivilläni, olen köyhänä syntynyt ja vaikka toisinaan elämässäni on ollut keveämpää, on köyhyys kuitenkin uskollisesti seurannut minua.
Työllä ja säästäväisyydellä onnistui minun kuitenkin siihen aikaan, jolloin jaksoin tehdä työtä, koota pieni rahasumma, pari tuhatta kruunua vanhuuden varaksi; eräältä vanhalta sukulaiselta perin vielä noin neljä tuhatta. Pidin itseäni siis, kun yli 60 vuotiaana "erosin virasta" melkein rikkaana, joka saattoi elää koroistaan ja tyytyväisenä ja Jumalaa kohtaan kiitollisena katsoin kohti vanhuuttani ja toivoin saavani pitkän päivätyön jälkeen nauttia illan lepoa.
Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan ja syy oli seuraava.
Tiedätte ehkä, että jokaisessa pikkukaupungissa löytyy — yhtä varmasti kuin siellä on tori, torninkello ja kaupungin puutarha, jossa herrat saavat punssia ja naiset marjamehua ja vettä — joku mahtaja, joka vähitellen on saavuttanut kaikkien luottamuksen. Miksi häneen luotetaan, sitä en tiedä, sillä ei suinkaan toinen ihminen ole enemmän luottamusta herättävä kuin toinenkaan sentähden että elää komeasti, on laajassa liikeyhteydessä, että häntä kutsutaan konsuliksi tai pankkitirehtöriksi ja että hän pistää nenänsä jokaiseen osakashankkeeseen kahdenkymmenen peninkulman alueella. Mutta niin asian laita kuitenkin on, sillä ihmiset ovat kuin suuri lammaslauma: mihin toinen rientää sijoittamaan rahojaan, sinne rientää toinenkin, ymmärtämättä asiaa niin rahtuakaan.
Niin tein minäkin, vanha hyvänsävyinen lammasparka. Siinä pikkukaupungissa, jossa elin, asui eräs pankkitirehtöri, joka nautti "yleistä luottamusta", joka loisti kuin kynttilä ystävien ja tuttavien keskuudessa ja hänen luonaan sijoitin minäkin vaivalla ansaitut rahani. Minun täytyy kumminkin puolustuksekseni mainita, että tämä herra — hänen nimeänsä en tahdo mainita, vaan kutsun häntä herra X, niinkuin olen nähnyt sanomalehdissä, kun henkilön nimeä ei mainita — oli harvinaisen rakastettava, ystävällinen ja luottamusta herättävä henkilö, hyvä köyhiä kohtaan ja aina avulias, niin että en minä nyt aivan ollut lammaslaumaliikkeessä.
Tästä minulla kuitenkaan ei ollut suurta iloa, kun eräänä päivänä, jonkun ajan tuskan ja levottomuuden perästä, minulle selvisi, että siitä vararikosta, johon herra X oli joutunut, minä en saisi enempää kuin 30 tai 40 prosenttia.
Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'en kantanut tätä onnettomuutta niinkuin olisin toivonut voivani kantaa sen. Rukoilin yötä ja päivää voimia voidakseni antaa anteeksi, voidakseni taipua Jumalan tahdon alle, mutta liha ja veri nousi vastaan vastustamattomalla voimalla. Koko elämäni olin tehnyt työtä ja ollut puutteessa ja vihdoin saanut lepoa ja hauskuutta ja sitte 60 vuoden ikäisenä minun uudestaan piti ruveta "ansaitsemaan leipääni", ja tämä ei tapahtunut minulle oman huolimattomuuteni tai kykenemättömyyteni tähden, vaan toisten kevytmielisyyden takia, kun heillä ei ollut kunnian tuntoa.
Minun täytyi rajoittaa menoni entistäkin pienemmiksi, lopuilla rahoillani ostin pienen elinkoron ja menetin siis koko pääomani, jonka olin aikonut jättää perinnöksi veljeni lapsille, muita omaisia kuin minulla ei ollut. Sitte minun täytyi jättää asuntoni, hauska valoisa huoneeni, josta oli näköala virran yli, ja muutin pieneen ahtaaseen komeroon pihan puolella, missä en nähnyt aurinkoa enkä kuuta. Mutta vielä vaikeampi kuin huoneestani oli minun luopua eräästä toisesta nautinnosta. Minä olin väliin pitänyt pieniä kahvikutsuja kaupungin köyhille lapsille, oi, kuinka nuo pienet juhlat minusta olivat hauskoja, ne olivat iloni, elämäni valokohta, johon aina kaipauksella loin katseeni. Mutta ne olivat nyt mennyttä; ei minulla ollut varaa saada itsellenikään kuppia kunnollista kahvia, vaan sekoitin siihen rukiita saadakseni sen halvemmalla, saati sitte tarjota muille. Oi, te pienet kahvikekkerini, kuinka teitä kaipasin! Ja tämä kaikki sentähden, että olin uskonut rahani henkilölle, jolla oli yleistä luottamusta…
Aika kului kuitenkin hiljalleen ja vaikka minun olikin kovin vaikea taipua — sillä luonnostani olen kankea ja uppiniskainen — onnistui minun kuitenkin voittaa katkerat tunteeni ja sydämessäni suoda anteeksi sille, joka oli tuottanut minulle tämän onnettomuuden. Kymmenen vuotta elin tällaista elämää; olin siis seitsemänkymmenen vuoden vanha, kun eräänä päivänä sain kirjeen, joka minua suuresti hämmästytti. Se oli herra X:ltä. Hän oli taas, tiesin sen kyllä, päässyt jaloilleen ja ostanut maatilan parin peninkulman päässä kaupungista, siellä hän oleskeli perheineen. Kirje sisälsi päivälliskutsun hänen maatilalleen, ja kutsun alla oli luettavana sanat: "koska isännällä on hyvin tärkeä asia ilmoitettavana vierailleen, pyydetään, että he jos mahdollista eivät antaisi minkään estää tuloansa".
Tämä kirje tietystikin saattoi minut ihmettelemään ja kiihdytti mieltäni. Enpä minä usein saanut kirjeitä, saati sitte kirjeitä, joissa oli päivälliskutsu jo viikkoa aikaisemmin ja tuo salaperäinen lisäys kummastutti minua vielä enemmän. Aluksi aioin kieltäytyä tulemasta; kuinka saattaisin esiintyä vanhassa kuluneessa puvussani niin hienossa seurassa? Mutta pian kyllä huomasin, ett'en todenperäisesti aikonutkaan kieltäytyä ja kun istuin kutsukirje kädessä ja höpisin: "kuinka hän luulee, että sellainen köyhä raukka kuin minä tulisin hänen kutsuihinsa?", niin olin mielikuvituksessani jo siellä, palaen uteliasuudesta saada kuulla mitä hänellä oli ilmoitettavaa. En siis enää huolinut näytellä, vaan otin esiin 25 vuotta vanhan silkkileninkini, aloin parsia hihoja ja korjata hameen helmaa, hain vähän vanhaa pitsiä myssyyni ja pesin kaasuöljyllä parin valkosia hansikkaita, niin että koko huone ja piha tuli öljylle.
Sen viikon aikana en miettinyt mitään muuta kuin herra X:n kutsuja ja mitä hänellä olisi ilmoitettavaa. En voi sanoa aavistaneeni, mistä olisi kysymys, mutta aina väliin tunsin niin kummallisia ilon ja liikutuksen tunteita.
Se päivä koitti vihdoin, niinkuin kaikki muutkin päivät, joko me niitä toivomme tai pelkäämme. Kutsuihin minä menin laivalla, niinkuin monet muutkin vieraista. Laivasillalla olivat vaunut meitä vastassa, sillä talo oli vähän matkaa rannasta. Kaikki vieraat olivat harvapuheisia ja näyttivät vakavilta; ne jotka tunsivat toisensa, puhelivat vähäsen, toiset olivat ääneti ja mielessään kummastelivat kaiketi niinkuin minäkin mitä oli tuleva.
Perille tullessamme oli isäntä portailla vastassa ja tervehti ystävällisesti, mutta hänkin näytti totiselta, melkeinpä juhlalliselta. Itse hän oli leskimies, mutta hänellä oli luonaan eräs vanhanpuoleinen naissukulainen, joka hänkin tervehti meitä ystävällisesti. Melkein heti meitä kutsuttiin ruualle ja kullekin osoitettiin paikkansa. Minä sain naapurikseni erään vanhan kamreerin, jota vähän tunsin ennestään, erittäin olin ollut hänen kanssaan tekemisissä herra X:n vararikon aikana ja pian me olimme joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ei kumpikaan meistä kosketellut sitä asiaa, joka luultavasti oli ei ainoastaan meidän, vaan muidenkin mielessä, nimittäin näitä omituisia kutsuja ja tuota kummallista kutsukirjettä. Hienotunteisuutemme kaiketikin esti meitä siitä puhumasta.
Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Isäntä oli hajamielinen, toisinaan näytti hän liikutetulta, niinkuin hänen olisi ollut vaikea pidättää kyyneleitä.
Vihdoin tuli jälkiruoka; herra X nousi äkkiä ylös, aivan kalpeana ja huomasin että kätensä vapisi kuu hän tarttui tuolin nojaan. Päätään nyökäyttäen antoi hän palvelijalle merkin tarjota viimeinen "ruokalaji", jonka hän otti esiin taskustaan ja asetti hopeatarjottimelle, joka oli palvelijan kädessä. Tämä oli varmaankin kummallisin jälkiruoka, mitä milloinkaan on tarjottu, jokainen vieras sai nimittäin sinetillä varustetun kirjeen. Palvelija kuljetti nyt tarjotinta ympäri pöytää ja jokainen otti kirjeen, jolla oli hänen päällekirjoituksensa. Oli juhlallisen hiljaista ja luulen että me kaikki, sekä vanhat että keski-ikäiset, näytimme yhtä liikutetuilta kuin isäntä itse, ainakin vapisi minun käteni niin, että kirje tuskin siinä pysyi.
"Aukaiskaa kirjeenne, olkaa hyvät!" sanoi herra X puoleksi tukahutetulla äänellä.
En voi sanoa mitä sillä hetkellä tunsin, kun kömpelösti aukaisin kirjeeni ja siitä putosi pöydälle neljä tuhannen kruunun seteliä ja koko joukko pienempiä — pääoma jonka olin menettänyt ja arvatenkin korko. — Muistan vaan että rupesin itkemään, noin kuin vanhat naiset itkevät, niin että kyyneleet valuivat kurttuisia poskia pitkin, kuin syyssade kastaa kynnetyn pellon.
Kun katsoin ympärilleni, huomasin että monet muutkin itkivät, herratkin.
"Ystäväni", alkoi herra X vapisevalla äänellä, "kuinka olenkaan kärsinyt siitä, että kymmenen vuotta sitten tein teille niin suurta vääryyttä, sen ymmärrätte ehkä kun minä nyt teille, jokaiselle velkojalleni maksan korkoineen sen summan, jonka kerran minun kauttani menetitte. Olen kärsinyt sanomattomasti ja sitä enemmän kuin kaikki lain edessä oli oikeata ja minua pidettiin rehellisenä miehenä, jota en kuitenkaan ollut. Mutta Jumala, joka auttaa sitä, joka rehellisesti tahtoo korjata mitä on rikkonut, on auttanut minuakin saavuttaman päämääräni: voida maksaa jokaiselle mitä olin velkaa, ja siitä tällä hetkellä Häntä kiitän ja ylistän, minä ja koko minun huoneeni."
Hän pani kätensä ristiin ja kumarsi päätänsä ja ehdottomasti kaikki vieraat tekivät samoin. En luule että monikaan meistä oli nähnyt juhlallisempaa hetkeä. Lopun päivää oli herra X niin iloinen ja ystävällinen, että teki hyvää vaan nähdäkin häntä. Hän näytti niin täydellisesti onnelliselta, kun kävi ympäri keskustelemassa vieraittensa kanssa, että hänen ilonsa ehdottomasti tarttui muihinkin.
Heti päivällisen jälkeen tuli hän istumaan minunkin viereeni:
"No, neitiseni, mihin nyt sijoitamme rahat, johonkin pankkiin kaiketi tai ostammeko muutamia valtion obligatsiooneja, sillä ei suinkaan niitä enää uskalla tallettaa minun luonani?"
Hän taputti minua kädelle ja katseli minua veitikkamaisesti.
"Uskallanpa kyllä, herra X!" huudahdin minä ja olisin paikalla syleillyt häntä, joll'ei se olisi ollut epäsoveliasta. "Joka äyrin sijoitan juuri teidän luonanne, enkä kenenkään muun. Tässä on, olkaa hyvä ja ottakaa ne heti!"
Hän nauroi ja vastusteli, mutta huomasin kyllä, että hän vaan tahtoi kiusoitella minua. Ennenkuin läksin, otti hän rahani, jotka siitä asti ovat olleet hänen liikkeessään ja joista hän on minulle antanut kuusi prosenttia korkoa. Niin että jos vielä saan elää jonkun vuoden, voin elää iloisena ja tyytyväisenä, muuttaa takaisin päiväpaisteiseen huoneeseeni ja taas pitää kahvikestiä kaupungin köyhille lapsille.
Rakkaat ystäväni, ennenkuin lopetan, toistan vielä kerran mitä äsken sanoin; elkää milloinkaan uskoko rahojanne herroille, jotka ovat saavuttaneet yleistä luottamusta, sillä uskokaa minua, herra X oli poikkeus; kaikki joille olen kertonut tämän tapauksen — ja niitä on monta — kaikki sanovat, että saisin etsiä kautta koko Ruotsin löytääkseni sellaista kunnon miestä.
Ja minä olen vakuutettu siitä, että he ovat oikeassa. Hänen tekonsa on noita suuremmoisia, joita kaikki ihailevat, mutta joita ei kukaan tai ani harvat tekevät.
Jumala siunatkoon häntä, tuota rakasta miestä! Kaksinkertaisessa merkityksessä on hänestä tullut minulle aurinko elämäni iltana. Ensinnäkin koska hänen rehellisyytensä on tehnyt minulle mahdolliseksi viettää hauskaa ja huoletonta elämää vanhoilla päivilläni, mutta vielä enemmän sentähden, että tuntuu niin sydämen pohjasta hyvälle voida rakastaa ja ihailla jotakuta henkilöä.