"KALLIOMIES"
Tutkielma Raamatun mukaan
Kirj.
MATHILDA ROOS
Suomennos.
Sortavalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike O.-Y.
Sortavalan kirjapainossa 1904.
Kun tutkistelemme pyhää Raamattua ja koetamme tunkeutua sen äärettömiin syvyyksiin, valtaa meidät samanlainen tunnelma, kuin tarkastellessamme talviyön tähtitaivasta. Me tiedämme, että näköaistilla havaittavien ilmiöitten tuolla puolen leviää käsittämätön, suunnaton äärettömyys, jossa rajattomia maailmoja vilisee ja tähtikuntia vaihtelee loppumattomassa jaksossa, — vaikka himmeä silmämme ei salli meidän havaita siitä muuta kuin pienen häviävän osan.
Hengen alueella on nimittäin Raamattu juuri samanlainen mittaamaton äärettömyys, joka sisältää ikuisia totuuksia, loppumattomia ihanuuksia ja salattuja viisauden aarteita. Mutta samoin kuin avaruuden tähtimeri katoaa äärettömyyteen sallien meidän havaita ainoastaan osan kirkkaudestaan, samoin meidän riittämätön älymme ja himmeä katseemme ei koskaan kykene täysin ja yht'aikaa tutkimaan kaikkien Raamatun ihanuuksien syvyyttä. Yksitellen ne meille ilmenevät, milloin hitaasti, milloin äkkiä välkähtäen niinkuin tähti taivaanrannalla hämärän tullen; yksitellen selvenevät nämä totuudet henkemme taivaalle, jota epäuskon usvat ja maallisen elämän eksyttävät harhavalot niin usein pimittävät. Mutta kerran selvenneenä ne kohoavat kirkkaudesta kirkkauteen, epäuskon usvat haihtuvat, pettävät harhavalot himmenevät ja henkemme silmä yhä vahvistuu hiljaisen mietiskelyn yksinäisyydessä.
Tämän olen itsessäni havainnut tarkastellessani Pietarin luonteenkuvaa ja mietiskellessäni, miten ihmeellisillä piirteillä Raamattu kuvaa tätä Herran Jesuksen "kalliomiestä".
Lapsena ja nuorena luin ajattelemattomasti kertomuksen siitä, miten hän kielsi Herransa ja Mestarinsa. Sen enempää en sitä ajatellut. Koska Raamattu näin kertoi, oli asia ehdottomasti niin, että Pietari, ensimmäinen noista kahdestatoista opetuslapsesta, joiden nimet minä virheettömästi osasin luetella ulkoa, kielsi Mestarinsa, samoin kuin eräs toinen opetuslapsi hänet petti. Korkeintaan yhtyi pintapuoliseen käsitykseeni lapsellinen kummastus siitä, että "kalliomies", jolle Jesus tahtoi rakentaa seurakuntansa, hän, joka juuri oli ylpein sanoin taannut uskollisuutensa Jesukselle, saattoi tehdä tänlaisen pelkurimaisen työn.
Myöhemmin nousivat epäuskon usvat ja himmensivät minussa kokonaan Pietarin kuvan. Aloin katsella häntä epäilyksen ja ivan silmillä sielunvihollisen tahkomien silmälasien kautta ja näin hänessä yksinomaan pelkurimaisen raukan. Kiinnyin tarkastamaan ainoastaan yhtä tapahtuman puolta, joten näin pelkkää kavaluutta, uskottomuutta ja pelkuriuutta, mutta kaikki muut vaikuttimet: syvä traagillisuus, liikuttava katumus, hillimätön tuska, ne jäivät huomioni ulkopuolelle. Säälimättä, ylenkatseellisesti pyyhkäsin ne piirteet pois.
Vanhemmaksi tultuani aloin lieventää tätä nuoruuteni ehdotonta tuomiota. Pietarin kuva alkoi muuttua ihan toiseksi. Syvempi psykolooginen käsitys oli luonut hänen ääri-piirteensä tasaisemmiksi ja selvemmiksi. Hän ei enää ollut minun silmissäni kurja pettäjä, hän oli ihminen, varustettuna varsin selväpiirteisillä persoonallisilla ominaisuuksilla, joiden monipuolisesta yhdistyksestä teot ja toimet ihan loogillisesta ja luonnollisesti johtuivat.
Mutta vasta sitten, kun aloin lukea Raamattua uskon valossa, tuli Pietarin kuva täysin elävänä näkyviini. Entisen ajattelemattomuuden ja epäilyn hämärästä alkoi vähitellen esiintyä ihminen kaikkine lukemattomine mahdollisuuksineen ja psykoloogisine omituisuuksineen. Näin hänessä horjahtaneen opetuslapsen, näin puutteellisen ystävän, mutta ennen kaikkia näin hänessä tosi-inhimillisyyden kaikkina aikoina voimassa olevan perikuvan, jossa jokainen meistä saattaa itsensä tuntea.
Näin on elämäni vieriessä tämä evankelistan kertomus Pietarin kieltämisestä minulle kehittynyt liikuttavimmaksi draamaksi, mikä ihmiskunnan historiassa milloinkaan on esiytynyt. Tuon omituisen synkän aamuhetken tunnelma, jolloin kukon kolkko, räikeä laulu sattui kieltäjän korvaan kuin tuomiopasunan kajahdus, on saattanut sieluni sisimmät kuohuksiin; on kuin olisin nähnyt tuon katseen Ihmisen Pojan syvämietteisissä silmissä, joka sulatti kivisydämet ja tunki luihin ja ytimiin. On kuin olisin tuntenut koko tuon polttavan tuskan, joka tässä sisältyy yhteen ainoaan sanaan: "katkerasti", — "ja Pietari meni ulos ja itki katkerasti." Sydämeni on vavahdellut syvästä säälistä ja sanomattomasta osanotosta, jota ihminen tuntee käsittäessään ei ainoastaan syntisen katumuksen ja epätoivon, vaan itse synninkin.
Poloinen Pietari! Täydellä syyllä saatoit sinä itkeä, sillä suurempaa, polttavampaa tuskaa kuin sinun ei ole koskaan ollut olemassa. Katkerasti kirvelee sen ihmisen sydäntä, joka hädän hetkenä on kieltänyt jonkun maallisen ystävänsä, veljensä tai isänsä; miten kauhistavalta sitte tuntuneekaan katumuksen tuska sille, joka on kieltänyt itse Mestarinsa, Herransa ja Jumalansa! Sinäkö Pietari, joka olit niin korkealle kohonnut, joka riemuitsevan uskonvarmuuden hetkenä olit lausunut sanat: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", — ja olit saanut Vapahtajan suusta kuulla tuon ihanan vastauksen: "autuas olet sinä Simon Pietari" — sinäkö saatoit niin langeta? Vastoin omaa tahtoasi, tuntemattomien vaikuttimien ansaan takertuneena petit ihanteesi, suurimman rakkautesi; puit oman itsetietoisen olentosi salaperäisen irvikuvan hahmoon; kielsit koko entisen elämäsi, iäisyystoiveesi, kaikki, kaikki… Todenperäiseltä tuntuu kyllä taru, joka kertoo, että polttavan katumuskyynelen uurtama jälki ei milloinkaan poskeltasi poistunut.
Miten lienee Pietari viettänyt ne pimeät tuskan tunnit, jotka kuluivat viimeisestä kukonlaulusta siihen hetkeen, jolloin hän kuuli vaimojen kertovan Kristuksen nousseen kuolleista? Ehkä erosi hän ihmisten seurasta yksinäisyyteen kätkien sinne häpeänsä ja epätoivonsa. Tai hiiviskelikö hän ehkä esille seuraamaan tapausten kulkua ja kehitystä; katselemaan, miten lopulta kävisi Hänelle, jota Pietari ei nyt enää uskaltanut kutsua Herraksensa ja Mestariksensa? Mitä lienee hän siinä tapauksessa tuntenut kuullessansa vasaran lyönnit Golgatalta ja nähdessään nauloja iskettävän niihin käsiin, jotka olivat niin monta haavaa parantaneet, niin monen tuskat lievittäneet? Mitä lienee hän tuntenut nähdessään kuolon kaihen laskeuvan niille silmille, joiden viimeinen katse häneen oli ollut niin murheellisen nuhteleva? Ja mitä lienee hän vihdoin tuntenut, nähdessään ne huulet, joiden viisaussanoilla hän niin usein oli sieluansa ravinnut, iäksi sulkeutuneena, ennenkuin olivat lausuneet hänelle sitä anteeksiannon sanaa, jota hänen tuskautunut sydämensä parkuen kaipasi.
Raamattu ei kerro meille mitään siitä. Ja tosiaankin on tämä vaitioloon verhoutunut tuska kaikessa hirvittävässä syvyydessään niin pyhää, että siihen kosketteleminen, sen lähempi selvitteleminen on ikäänkuin pyhyyden loukkaamista ja häväisemistä. Jotakin ääretöntä piilee tässä äänettömyydessä. Siinä tuntuu se iäisyyden tuulahdus, joka salaperäisen heittovarjon tavalla seuraa jokaista suurta surua.
Ei mitään kerrota meille Pietarista, ennenkuin enkelin aamutervehdyksessä murheellisille opetuslapsille saamme lukea: "menkäät ja sanokaat Hänen opetuslapsillensa ja Pietarille."
Varmaankin oli jumalallinen rakkaus itse pannut nämä sanat enkelin huulille. Pietarilla ei enää ollut oikeutta pitää itseään opetuslasten joukkoon kuuluvana, sillä hän oli menettänyt tuon oikeutensa. Epätoivon ja itsensä halveksimisen tunne oli kokonaan valloittanut hänen sielunsa, ja juuri sentähden, ett'ei hän hukkuisi tähän epätoivoon, että hän rohkenisi lähestyä ylösnoussutta Vapahtajaa, lähetettiin hänelle erityiseksi tervehdykseksi nämä rakkauden syvintä hellätuntoisuutta uhkuvat sanat: "ja Pietarille."
Jos meitä äsken värisytti kuvaillessamme Pietarin sydäntävihloavia tuskia sinä hetkenä, kun kukon laulu ja Mestarin vakava katse hänet taas tajuihinsa tainnutti, niin sitä enemmän saatamme nyt riemuita, ajatellessamme iloa, joka seurasi epätoivon yötä silloin, kun Pietari enkelin tervehdyksen kautta sai tietää Jesuksen nousseen kuolleista. Varmaankin oli hänen sydämensä ilosta pakahtumaisillaan, kun hänet näin tuokiossa siirrettiin katumuksen ja tunnonvaivojen synkästä yöstä toivon ja anteeksi-antamisen, pääsiäisaamun valkeuteen. Ja tämä Pietarin ilokin ilmaisee jotakin valtavan suurta, siinäkin on jonkinlainen salaperäinen iäisyys-sävy. Ihmekö siis, jos hän kiirehtien juoksi haudalle? Ihmekö, jos hänen koko olentonsa, ruumiinsa ja sielunsa riensi rakastettua, kuolleista noussutta Mestaria vastaan?
Pietarin ensimmäisestä yhtymisestä Jesuksen kanssa ei kerro Raamattu mitään. Luk. 24: 34:ssä luemme: "ja ilmaantui Simonille." Tästä päättäen olisi Herra puhutellut Simonia kahdenkesken, joko ennen tai jälkeen yhtymistänsä muitten opetuslasten kanssa. Nämä kahdenkeskiset hetket ovat kuitenkin siksi pyhät, ett'emme tohdi niihin kajota muuten kuin tunteen ja aavistuksen avulla; — mitä Herra tällöin lienee puhunut, miten hän lienee kohdellut rikollista opetuslasta, sitä emme voi emmekä saakaan erityiskohdissa tiedustella. Sen vaan tiedämme, että rakkaus ja anteeksi-antamus oli pohjasäveleenä niissä sanoissa, joilla Herra Pietaria puhutteli.
Tämän liikuttavan draaman viimeinen kohtaus tapahtui Genetsaretin meren rannalla. Siellä Jesus kolmasti esittää Pietarille kysymyksen: "rakastatko minua?" Tuolle Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt. Tässä tulee nyt Pietarin parannus täydelliseksi ja hän saa opetuslapsi-oikeutensa takaisin. Jesuksen juhlallisen vakava kysymys saattaa hänet tutkimaan ja koettelemaan sydäntänsä, ja kun se kolmannen kerran uudistetaan, tulee hän murheelliseksi. Tämä murhe on heijastus kieltämisen tuottamasta tuskasta; vielä kerran hiipii epätoivon varjo hänen sydämeensä ja ilmenee hänen äänensä väreessä, kun hän surullisesti vastaa: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."
Mutta senjälkeen Jesus ikäänkuin vahvistaa sinetillänsä sen vapauskirjan, jonka Hän on Pietarille antanut. Pietarin synnin ja lankeemuksen muistokin on nyt ihan haihdutettu. Jesus ei tee häntä osalliseksi ainoastaan parannuksen kieltoperäisistä eduista antaen hänen syntinsä anteeksi ja unhottaen hänen entisyytensä, vaan suo hänen nauttia sen myöntäperäisiäkin ansioita uskoen hänelle luottamustoimen. Tässä toteutuvat nyt ne sanat, jotka varmaankin kerran olivat täyttäneet Pietarin sydämen epäilyksellä ja hämmästyksellä: "täst'edes sinä saat ihmisiä" … "tälle kalliolle rakennan minä seurakuntani."
Lausuen kehoituksen: "ruoki minun lampaitani", vihki Jesus Pietarin "kalliomieheksi", joka karkaistuna kärsimyksen helteessä, synnin ja nöyryytyksen ahjossa, sittemmin kypsyi nousevan seurakunnan itsetietoiseksi tukeeksi ja johtajaksi.
Ja sitten antaa Herra ihmeellisen ihanan tulevaisuus-näköalan avautua Pietarin eteen. Juuri hän, tuo Herran heikko ja arasteleva opetuslapsi tulisi kerran suurella voimalla ja altiudella kestämään ristin kärsimykset Jumalan kunniaksi.
Saatammeko kuvaillakaan ihanampaa ja täydellisempää sovitusta niin syvän ja häpeällisen lankeemuksen jälkeen?
Mutta lukiessamme Pietarin historiaa ja koettaessamme seurata hänen sisällisen elämänsä kehitystä sen hienoimpiin vivahduksiin asti, herännee meissä itsekussakin kysymys: eiköhän jokainen totuutta etsivä ja rakastava ihminen ole ainakin joskus elämässänsä saanut kokea samanlaista itsensätuntemisen nöyryytystä kuin Herran Jesuksen "kalliomieskin", jos kohta ei kaikkia kokemuksia voitaisikaan näin selvään ja tarkkapiirteisesti kuvata? Eiköhän Pietarin kieltäminen kuvaa juuri yleistä inhimillistä luontoa? Samoin kuin kullakin meistä on ollut Damaskus-matkansa, jolloin Herra Jesus täydellisesti ilmoittausi meille, samoin tulee meidän kunkin kokea Pietarin hetkikin, jolloin koko sisällinen elämämme avautuu eteemme ja me tänlaisen paljastuksen kautta nöyryytettynä opimme tuntemaan oman olentomme salaisuudet.
Sillä, voi, varsin vähän me lähtiessämme maailmalle, sen taisteluja ja vastuksia kokemaan, vielä tunnemme omaa itseämme, käytettävinämme olevia voimia sekä niitä heikkouksia, jotka voivat vietellä meitä lankeemukseen. Suotta ei suinkaan kreikkalainen filosoofi kutsunut itsensätuntemista kaiken viisauden kruunuksi ja täydellisyydeksi. Mutta oman älymme avulla emme koskaan voi saavuttaa tätä täydellisyyttä. Turhaan me omilla ponnistuksilla pyrimme tutkimaan salaperäisiä kuiluja, missä kutoutuvat nuo ihmeelliset psykoloogiset yhdistelmät, jotka kypsyneenä rikoksiksi ja intohimoiksi, saattavat meitä kaikkia hämmästymään. Siellä salaisissa kätköissään ne myöskin uinailevat, nuo hyvän ja pahan monet tuhannet aiheet, uinailevat kuin siemenet, joista toiset ovat määrätyt kuolemaan, toiset elämään ja hedelmätä tekemään.
Sillä jokainen ihmissielu on oikeastaan pienoismaailma, jonka syvyyttä ei mikään sielutieteilijä milloinkaan ole mitannut, yhtä vähän kuin tähtientutkijankaan on onnistunut päästä aurinkokunnan kierron pääpisteeseen. Me teemme arvostelujamme kuinka sattuu: kuka on mielestämme hyvä, kuka paha, kuka täynnä lempeyttä, kuka epähieno, mutta asianlaita on senlainen, että me huolimatta psykoloogisesta arvostelukyvystämme ja tarkkanäköisyydestämme, näemme ainoastaan tuiki vähäisen osan kaikesta siitä, mitä saattaa liikkua sen pienen ikkunan takana, jota kutsumme sielun kuvastimeksi. Kun joku ihmis-veljistämme tekee rikoksen lakia vastaan, olemme heti valmiit painamaan häneen pahantekijän leiman, aavistamatta, ajattelematta, että saman rikoksen aihe saattaa uinua itsessämme, lähimmässä ystävässämme tahi puolisossa, johon täysin luotamme.
Mahdollisuus rikoksiin, jopa n.s. törkeimpiinkin, piilee meissä itsekussakin. Ken meistä ei ole ainakin kiihkon ja ärtymyksen tilassa joskus ajatellut: "kevyemmältä ja mieluisammalta tuntuisi toki elämä, jos tuo ihminen ei olisi vaivanamme", tahi: "jopa päästäisin helpoituksen huokauksen, jos vaan se tai se ihminen näkyvistäni katoaisi" j.n.e. Mutta, tässähän piileekin jo alku murhaan! Ulkonaiset suotuisat olot ovat sen kyllä kutistaneet hyvin pieneksi ja sukupolvesta sukupolveen periytyneet hyvät taipumukset sen jo siihen määrään tukahuttaneet, ett'ei se enää edes vaikuta kuvittelemisvoimaammekaan, joka kuitenkin on niin herkkä, että sitä vienoinkin värähdys saattaa tärisyttää. Mutta varsin helppo on seurata tänlaisen pienen alun asteittaista kasvamista: se kehittyy vastenmielisyydestä inhoon, inhosta katkeruuteen, katkeruudesta vihaan. Ja sen ohessa kasvavat tunteet yhä voimassa, mielikuvitus alkaa kuohua, kiivaus hiiviskelee esiin, monet asianhaarat alkavat kietoa ja vietellä…. Näin avautuu tutkivan silmämme eteen vähitellen tuo kalteva pinta kokonaisuudessaan ja yhä paremmin tulemme ymmärtämään, että eroitus n.s. hurskaan ihmisen ja pahantekijän sielunelämässä ilmenee rikoksen astemäärässä, ei laadussa.
Ja ken meistä ei liene nähdessään toisen ihmisen onnen ja varallisuuden joskus sydämessänsä tuntenut katkeruuden kaunaa, varsinkin, jos oma elämämme on ihan toisenlaista, koettelemuksia ja kieltäymisiä täynnä? Tässä tunteessa piilee jo siemen viidennen, yhdeksännen ja kymmenennen käskyn rikkomiseen. Ja rohjenneeko vihdoin kukaan meistä varmuudella väittää, ettei hän milloinkaan ole sydämensä syvyydessä tuntenut senlaisia intohimon oireita, jotka vähemmän suotuisissa ulkonaisissa oloissa, kovien kiusausten pakottaessa ehkä olisivat saattaneet kypsyä kuudennen käskyn rikkomiseksi.
Totta on, että muutamissa ihmisissä Jumalan kuva esiintyy niin selväpiirteisenä, että meistä pintapuolisista arvostelijoista näyttää kuin ei heidän sydämessään milloinkaan olisi liikkunut tahraista ajatusta, pahaa viettelystä. Nämä tänlaiset olennot, joiden mielenpuhtaus tuntuu tuulahdukselta kadonneesta paratiisista, tuskin käsittävät, vielä vähemmän tuntevat pahan voimaa. Mutta ne eivät ole tyypillisiä, eivät ole niitä tavallisia "homo sum" luonteita, jolle ei mikään inhimillinen ole vierasta, ja senvuoksi emme voi niitä yleiskelvollisina esimerkkeinä esittääkään.
Myös on olemassa toisia, kummallisen itsetiedottomia ja kehittymättömiä luonteita, jotka eivät tunne itseänsä, ei elämää eivätkä muita ihmisiä. He eivät ole tehneet mitään silminnähtävästi suurempaa rikosta ja sentähden pitävät he itseänsä vanhurskaina. Pelottavalla voimalla kypsyy näissä ihmisissä luulo, että he ovat muita parempia, kunnes viimein farisealais-tyyppi on täysin kehittynyt ja yksinkertaisessa itsetyytyväisyydessään kiittävät he Jumalaa siitä, "etteivät ole, kuten tuo publikaani." Jos tänlaiselle ihmiselle sanoisimme, että hänenkin sielunsa syvyydessä, hänen tasaisen virheettömän ulkomuotonsa takana saattaa uinua mahdollisuus samaan rikokseen, joka vast'ikään johti jonkun kurjan raukan vankilan komeroihin, — niin hän varmaan sekä hämmästyisi että suuttuisi.
Ja kuitenkin on asian laita niin. Turhaan ei ole Jesus varoittaen huutanut: "joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä!" Hän, sydänten tutkija, tiesi, että me syvimmästä sielustamme olemme kaikki yhdenvertaiset, kaikki olemme langenneet, toinen enemmän, toinen vähemmän. Ihmisen sydäntä, sen salaperäisiä outoja oloja, kussa pahojen halujen ja intohimojen myrskyt temmeltävät, Herra tarkoittaakin, kun Hän säälimättä lausuu tuomiosanansa: "kaikki ovat he poikenneet pois ja ynnä kelvottomiksi tulleet, ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään…"
Raamattu sanoo: "ei yksikään tiedä, mitä ihmisessä on, ainoastaan ihmisen henki, joka on hänessä." Se sanoo myös: "henki kaikki tutkistelee."
Niin; hämärätä ja monimutkaista on ihmisen sielun elämä, mutta ihmisen henki, tuo ylevin hänessä, jonka avulla hän voi tajuta korkeimpia asioita, se yksin voi käsittää, mitä ihmisessä on, tai oikeammin, sen voi kasvattaa sitä käsittämään. Ja sen kasvattaja on Jumalan henki, Pyhä henki, joka todistaa sen syylliseksi syntiin ja siten johtaa sitä itsensätuntemiseen.
Ja sentähden täytyi Pietarinkin näin langeta, sillä sen, jonka Jumala jo edeltäpäin oli valinnut seurakuntansa pylvääksi ja johtajaksi, piti tunteman itsensä. Hengen todistamisen kautta tuli hänenkin päästä selvyyteen sisimmästä olennostaan.
Mutta, ihmetellee joku, saattaako se olla Jumalan tahdon mukaista, että meidän pitää tekemän syntiä tullaksemme itsetuntoon? Eiköhän Jumala isällisessä rakkaudessaan olisi voinut käyttää jotakin muuta keinoa muodostaaksensa ja kehittääksensä ihmisluonnetta korkeita tarkoituksiansa varten?
Eipä kaiketikaan; Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. Pietarin historiaa lukiessamme ja tutkiessamme täytyy meidän uskoa, että hänelle ainakaan ei ollut mahdollista tulla todelliseen synnin tuntoon muulla tavoin kuin lankeemuksen ja nöyryytyksen kautta. Näemme, että Herra usein johdossaan käyttää äärimmäisiä keinoja: kun Jesus ei hyvällä voinut vetää Paavalia puoleensa, käytti hän, niin sanoaksemme, väkivaltaa; kun Mestari lemmekkäin sanoin ja nöyryyteen kehoittavan esimerkkinsä avulla ei saanut kukistetuksi Pietarin kerskailevaa itsensä luottamusta, täytyi hänen antaa Pietarin vaipua itsensähalveksimisen ja epätoivon hyrskyävään aallokkoon. Kun Herra huomaa, että joku synnin siemen sydämessämme alkaa elpyä, kun hän näkee, että meillä esimerkiksi on joku kehittynyt vaarallinen luonteenomaisuus, josta itsekylläisyyden sokaisemina emme tarpeeksi välitä, vaan annamme sen vapaasti itää ja työntää vesoja sinne tänne, jotta se alkaa ilmetä sanoissamme, käytöksessämme, jopa teoissammekin, — silloin ryhtyy Hän ankarampaan rangaistustapaansa. Hän milloin kurittaa meitä kärsimyksillä, milloin syöksee meidät joksikuksi aikaa hengelliseen pimeyteen, milloin kieltää meiltä näennäisesti kaiken apunsa, antaen meidän lopulta suistua siihen syntiin, johon itsepäinen, ylpeä luontomme meidät vihdoinkin johti.
Mutta itse asiassa ei Hän sittekään ole koskaan päästänyt meitä käsistänsä; pimeissä syvyyksissäkin, kussa aallot ja hyrskyt ylitsemme kuohuvat, pitää Hän meitä lujasti kädestä. Kun Hän kerran on saavuttanut tarkoituksensa meissä, vie Hän meidät vihdoin murheen helteestä, synnin hädän sulatusuunista jälleen ulos… "Ja Pietarille" — näitten tervehdyssanojen pääsiäissointu kaikuu varmaan suloisesti meidänkin korviimme, jos me vaan olemme tunteneet jotakin kieltämisyön tuottamasta tuskasta.
Jesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Simon, katsos, saatana on pyytänyt seuloa teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi puuttuman pidä. Ja, kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi!"
Niin, saatana oli pyytänyt "seuloa" Pietaria, ja Herra oli siihen myöntynyt; sillä Pietarista, tuosta kiivasluontoisesta opetuslapsesta, joka aina arvasi omat kykynsä liian suureksi, juuri tätä tietä oli tuleva suuri ihminen, se kalliomies, jonka tuli veljiänsä vahvistaa. Mutta Jesus on rukoillut ett'ei hänen uskonsa puuttuman pidä, — se usko, joka kerran niin vahvana oli ilmennyt tunnustuksessa: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Ja kun Jesus näin oli rukoillut opetuslapsensa puolesta, ei Pietarille voinut lankeemuksen kautta tapahtua mitään pahaa, vaikka saatana kaikella kavaluudella oli iskenyt kiinni juuri hänen luonteensa heikompiin puoliin. Mitään pahaa ei hänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine vastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä tapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla punnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota.
Ja Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten pelastaen elämänsä. Pelottavan seulomistoimituksen kestäessä katosi kaikki, mikä oli hänen omansa, ainoastaan yksi jäi, juuri se ainoa, joka sisälsi itse elämän, se, jonka puolesta Jesus oli rukoillut: usko jäi. Syvän nöyryytyksen ja itsensäpaljastamisen kautta oppi Pietari ymmärtämään sen pyhän ongelman sisällyksen, jonka Paavali myöhemmin on sovittanut seuraaviin sanoihin: "Koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen." Näissä sanoissa ilmeni Paavalin hengellisen elämän pääsisällys, — ja ilmaiskoot ne samoin jokaisen muunkin kristityn elämän tunteen!
Varsin pelottava hetki on tosiaankin se, jolloin näin saamme katsella omaa heikkouttamme ja viheliäisyyttämme silmästä silmään. Tulemme näin selvemmin tuntemaan oman sisällisen elämämme, jota me ennen, silloin kuin ei mikään vielä häirinnyt ulkonaista hurskauttamme, tarkastelimme itsekylläisen tyynesti, jos sitä milloinkaan syvemmälti ajattelimme. Mutta tänlainen nöyryytyksen hetki saattaa terveellisesti mullistaa olevat olomme, se saattaa kerran tuottaa meille mitä runsaimmat hedelmät. Sillä tänlaisena hetkenä ei selvene minulle yksin oma heikkouteni, vaan muittenkin; kun synti näin salaman leimauksena sattuu sydämeeni, avautuvat silmäni samassa näkemään, miten monia tuhansia synnin mahdollisuuksia liikkuu sekä minun että kaikkien muitten Adamin lasten sydämessä. Oman lankeemiseni kautta olen oppinut tuntemaan ja käsittämään koko ihmiskunnan lankeemuksen; itse ollen katumuksen ja epätoivon vallassa käsitän myös koko ihmissuvun synnin tuskan. On ikäänkuin olisi pieni lieve kohotettuna siitä hunnusta, joka verhoo suurta, salaperäistä maailman draamaa: valon ja pimeyden taukoamatonta taistelua. Äärettömän etäisyyden päästä saatan seurata tämän taistelun kulkua loppuun asti; näen, miten kaikista näennäisistä tappioista ja häviöistä huolimatta yksi alati kestää ja pysyy vahvana vuosisatojen halki, se yksi, jota Jesus rukoillen pyysi: se on usko. Näen, miten voitto lopultakin tulee Jesuksen ja Hänen sotasankariensa osaksi.
Minä en siis ole yksin tuskineni, katumuksineni. Tunnen, että on olemassa yhteinen edesvastuu, joka sitoo sekä minut, että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja juuri suurimmassa heikkoudessani tunnen silloin itsessäni ensimmäiset oireet siitä voimasta, joka ilmenee Jesuksen sanoissa: "vahvista veljiäsi!"
Niin voi syvimmän lankeemuksen ja näennäisesti äärettömän tappion hetki avata meille tien mitä suurimpaan voittoon ja korotukseen. Se opettaa meitä tuntemaan oman itsemme, ja itsetuntemus tekee meidät nöyriksi; se saattaa meidät käsittämään täydellisen heikkoutemme; mutta heikkoudestapa juuri lähtee suurin voima.
En tiedä, lieneekö Luther erityisesti ajatellut Pietarin lankeemusta, mutta ainakin arvelen, että tämän Herran Jesuksen opetuslapsen ihmeelliset vaiheet hänen mielessänsä liikkuivat, kun hän kirjoitti seuraavat vaikeatajuiset, mutta samalla niin yksinkertaisen ylevät sanat:
"Jumala antaa aika-ajoin pyhiensä ihmeellisesti langeta, jotta he oppisivat nöyryydessä jälleen nousemaan."