INKERI

Kertomus Isonvihan ajoilta

Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon iskuun.

Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.

— Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka… ja lapsikin… Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen taistelun päivä — ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven ylitse ei olisi jättänyt jälkiä — miksi näitä ajattelen? Sinä, Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.

Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä pistelemään.

— Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti kiintyneenä.

Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.

— Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset…?

— Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.

— Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat.
Mutta mitä olet kuullut?

— Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja niiden välillä. Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.

— Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. — Mitä nyt teemme?

— En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.

— En minäkään sitä…

— Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa… Suokoon Jumala vain että saisin olla.

— Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.

— Sinä! Se on toinen asia, sinun täytyy paeta.

— Älä puhukaan.

— Entä Ingrid?

— Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, — mikä hänen suhteensa neuvoksi, jos…?

— Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, — jos he tulevat… niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän sovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän meidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja pikemmin on se Herran armo, että hän katsoo meidät mahdollisiksi kärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja vievät minut… Oi, älä nyt itke noin… Kaikki voi olla turhaa, vain pelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua tyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.

— Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin kuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja leimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, — mutta miten lasten käy?

Hän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.

— Minä olen nyt tyyni, puhu vain.

— Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.

— Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä, minä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet… Minä kyllä jaksan.

— Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden, niin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua. Mutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille kuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?

— Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön hän tänne, jonkun huostaan… Oi, en tiedä.

— Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää. Lapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä asiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi omiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en usko sitä.

— Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.

— Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.

— Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän itki katkerasti.

— Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa. Sinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi lastasi kohtaan. Sinä olet äiti.

— Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve ja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento… Voi sentään!

— Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos tahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena, ei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa… Minä ja Gabriel kyllä kestämme, kiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on vahva rinta molemmilla… Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on vallan turha.

Pastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.

— Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta mikset minulle heti aamulla kertonut… eikä Mattikaan? Nyt on pitkä päivä kulunut siitä, oi, voi… Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi yöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?

— Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä, teurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin löytävät… Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen asiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin puhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni, jos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että kuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.

— Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin ja vaalisin…

— Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja tiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut siitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa minua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on järkähtämätön tahtoni.

— Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten lomasta heikosti hymyillen. — Tämä on kuin revittäisiin sydän rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.

— Vaimoni! Se on Herran tahto: — sinun tahtosi olkoon sinun miehesi alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.

— Mutta… kyllä se on sangen raskasta… kuitenkin tapahtukoon
Sinun tahtosi eikä minun.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.

— Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, — kuka sinua sitten vaalii, kun ei minua ole?

— Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa häntä kehottaa, muista se… Tulkoon vapaasti.

— Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.

— Niin… Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa takaisin.

— Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin eron kestää? Ja miten kestät sinä?

— Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi… ja minä… Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka Häneen turvaavat.

— Mutta jos… Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa… Ovathan pyhät miehetkin paenneet… Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?

— Susanna! Älä nyt sinä johdata minua kiusaukseen! Ajattele, jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän, tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja pakenin suden tullessa?

— Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.

— En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä. Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, — niin seuraa minua vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat… papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin koettaneeni.

— Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan nimessä, mitä hyvänsä… Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen tahtoonsa.

Hän itki yhä.

— Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen hänen kättään.

Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.

— Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, — niin saamme itse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään vielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.

— Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä meillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu renkiä pitää, mutta hänelle itselleen…

— Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan. Se kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei ole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi, kun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta jos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin tietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä epämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen suhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos sallin hänen seurata itseäni.

— Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen vaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka monta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot saavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi. Enkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden suonkin hänen seuraavan sinua.

— En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa.
Onpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.

Iloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli leivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota nimitettiin pirtiksi.

Gabriel on saapunut saaliineen sinne.

Äiti menee katsomaan pojan saalista.

Sisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka oli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.

— Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, — minulla on vähän sanomista sinulle.

Gabriel istuutui rahille isänsä viereen.

Isä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen mahdollisista seurauksista.

Poika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.

— Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.

— Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin saat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?

— Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.

— Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava askel elämässäsi.

— Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit tehnyt minun asemassani, isä?

— Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, — minä tahdon tietää sen nyt.

— Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.

— Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut, mutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun poikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.

Sanatonna sulki pastori pojan syliinsä.

— Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta…

— Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. — Entä Ingrid? Se nyt on mahdotonta.

— Ingrid ei tiedä vielä.

— Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!

— Niin, siinäpä se… Äiti on meille miehille tehnyt vahvat sarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja Ingridillä on ainoastaan ohuet viitat… Kappalaisen pienet tulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana velkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä ymmärtänyt… Mutta kaiketi sen piti niin käymän… Annoin menneenä talvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun olisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten keksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee… Ja minulla on ennakkotunne siitä, että se tulee… Ihmiset tavaroineen kaikki metsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on ne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.

— Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä syvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä sielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.

— Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin heitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee olemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä äitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen meidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.

— Siitä olen minäkin varma.

— Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.

— Kyllä sen teen, isä… sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.

Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.

Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri Wolffin tyttäreen.

Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys. Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.

Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia, oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka piti koulua siellä.

Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin kahdeksantoistavuotias.

Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana kesänä.

Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion perällä.

Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.

Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan — se on luettava Suomen papiston ikuiseksi kunniaksi — tämä hänen tekonsa ollut mitään harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut. Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.

Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen lukijan nähtäväksi.

* * * * *

Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.

— Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.

— Minä valmistan illallista, tiedäthän.

Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.

— Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.

— Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.

— Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.

— Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita aamupäivällä kokoilimme.

— Hm, jättäköön sen… huomiseksi.

Rouva meni.

Hetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin puolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli samanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin rouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja uuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.

Hän kantoi jotain esiliinan alla.

Pastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta, vaikkakin suu hymyili.

— Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?

— Kukkiako? Tunnen tuoksua.

— Ei, et arvannut.

— Mansikoitako jo?

— Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.

Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.

— Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi isäänsä silmiin.

— Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.

Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja suuhunsa.

Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna isän tunteille.

— Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä
Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!

— Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, — ja niinhän saammekin kerran.

— Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä… Ja kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.

Tytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat väriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä korkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan, jotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.

Nyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.

— Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas lapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:

— Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä suojelkoon ja varjelkoon sinua.

Hän sulki lapsen syliinsä.

* * * * *

Rouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita huomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä pihalta.

Pastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä tahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään, vielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.

Rouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen sorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä keveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti salata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli vasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa hänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei liikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä huomattavammaksi.

Rouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja laskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään sydämelleen.

Hetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt
Ingridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.

Nyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.

Rouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.

Gabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten äidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren vyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen käsivarsi oli pojan ympärillä.

He puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka lepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat heitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi kerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi tuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän mielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan ensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas lähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen lähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori tavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli rukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.

* * * * *

Aamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena saliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin juhlallisen virren: "Jumala ompi linnamme", saksan kielellä, hänen omilla sanoillaan.

Pastori käyskeli hetken edestakaisin.

Pöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin kirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita sieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja vahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään lahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.

Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina, kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden ikäänkuin tahtoen sanoa: — Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.

Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja ryhdikkäämpi, täysi mies jo.

Äiti katseli häntä hyvillään.

Ingridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa, jottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin pahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin. Hänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun siivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon kantavan… Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen jännitystä.

* * * * *

Aika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän ja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on valkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on Hämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.

Perhe kävi pöytään.

Ingrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä tahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein pakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja Ingrid luki taaskin kiitoksen.

Vappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.

Päivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori seisoi tielle päin antavan ikkunan luona.

— Susanna, sanoi hän hämmentyneellä äänellä, — tulehan tänne! Tämä vavahti vähän, nousi nopeasti ja meni akkunan luo.

— Näetkös?

Rouva näki… Ja sanaakaan lausumatta hän tarttui lujasti miehensä käteen.

Kaukana tiellä näkyi tummanvihertävä ryhmä tomupilven verhoamana nopeasti lähenevän ja kasvavan, ja ryhmän yläreunasta kilkahteli ja välkähteli kuin loistavia säteitä olisi käynyt siitä ylös.

— Ne tulevat! sanoi rouva hiljaa.

— Niin, ne tulevat… Tiettyhän se, kirkonkylään… Mene nyt heti ja vie tytöt ullakolle ja kätke heidät Jumalan nimessä niin kuin olemme sopineet. Herra heitä varjelkoon!

Hän puristi lujasti vaimonsa kättä. Tämä ei saanut vastatuksi.

Gabriel juoksi äkkiä Ingridin luo, joka tuli sisään pirtistä, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja Ingrid kiersi käsivartensa veljensä kaulaan.

— Ingrid, lapseni.

Ja pastorikin astui kiireesti tyttärensä luo.

Ingrid, joka nyt hetkessä käsitti aseman, heittäytyi isänsä syliin.

Isä suuteli häntä, hymyili lempeästi ja irroitti hänen kätensä kaulaltaan.

— Mene nyt kiireesti ullakolle äidin kanssa, äiti kätkee sinut ja
Vapun sinne.

— Voi isä, salli minun olla luonasi, minä tahdon kuolla yhdessä sinun, äidin ja veljen kanssa, nyyhkytti tyttö.

— Ei lapsi! Nyt ei ole aikaa hukata. Ole tyyni, ei meitä nyt ketään tapeta… Älä itke, Jumalan tähden, olethan sinä rohkea tyttö niinkuin äitikin on ollut. Mene joutuin nyt, että äiti ehtii takaisin.

— Ingrid, Ingrid! huusi äiti ullakonastimilta. Isä työnsi tyttärensä ulos ovesta ja sulki sen. Nyt juoksi Ingrid kiireesti ylös. Kun hän kerran oli päässyt erilleen isästään, ei hänellä enää ollut mitään omaa tahtoa eikä muuta ajatusta kuin päästä kätkeytymään.

Ullakon päässä oli huone, jossa säilytettiin vaatteita. Sänkyvaatteita, jotka olivat riippuneet nyt kesällä orsilla, oli rouva illalla koonnut läjään peränurkkaan, pitovaatteita riippui oven puolessa seinillä ja pesuvaatteita oli pärevasuissa sivuilla. Lattialle oli puhtaille raadeille levitetty kukkia ja ruohoja sekä kuminoita, joita he olivat edellisenä päivänä koonneet ja oven luona oli pärekopassa heiniä, jotka kaikki ovestatulijaa vastaan leyhäyttivät kesäistä tuoksua. Vähäinen akkuna perällä antoi niukasti valoa, joten huone näytti puolihämärältä ulkoa auringonvalosta tultaessa.

— Vedä ylös patjoja seinältä, sanoi rouva Vapulle.

Vappu tarttui kiinni lujilla kourillaan ja pian oli siellä suuri aukko, päin lattiaa.

— Menkää nyt joutuin tuonne suullenne makaamaan, käski rouva. Ingrid, joka seisoi valmiina odottamassa, syöksähti edellä ja joutui keskikohdalla patjojen alle, rouvan kallistaessa vaatteet heidän ylleen. Ingridin päälle tuli siten enemmän painoa, kun Vappu oli pujahtanut syrjän alle, seinän puolelle. Rouva huomasi tämän nyt vasta, mutta asiaa ei käynyt enää muuttaminen, sillä kavioiden töminä kuului jo läheltä, kun vihollinen hyvää ravia ajaen läheni pappilaa. Kuului myöskin muutama laukaus, ilmoittaen joidenkin heistä käyvän sotaa kotimäelle piilopaikoistaan palanneita lampaita vastaan.

— Varokaa, lapsiraukat, ettette tukehdu, varoitti rouva, — minä tulen pian takaisin teitä auttamaan. Ja olkaa Jumalan tähden hiljaa.

Hän asetti nopeasti ja taitavasti vaatteet heidän päälleen, peitti tarkasti heinillä ja kokosi kiireesti kaikki ruohot, kukat ja kuminat ja levitti ne viimeksi läjän päälle. Se oli nyt ison tuoksuvan heinäkasan näköinen. Raidit hän sieppasi käsivarrelleen, pudisti puhtaiksi ullakon sivulla ja heitti orrelle, jottei jäisi merkkiä mistään. Oven huoneeseen hän jätti puoliavoimeksi.

Nyt hän huokasi syvään ja painoi kättään sydämelleen. Alhaalta kuului jyskyviä askelia ja aseiden helinää. Rouva kiiruhti tikkaita alas.

Kappalaistalon asuinrivissä ei ollut muita huoneita kuin sali, pastorinkamari ja pirtti, jolla oli päädyssä eri sisäänkäytävä. Tästä eteisestä kävivät astuimet ullakkoon ja tämän tien sulki lasku-ovi. Vähäinen maitohuone oli eteisen toisessa sivussa. Pirtistä oli, kuten sanottu, ovi saliin ja tätä vastapäätä oli toinen ovi, joka johti toiseen eteiseen, mistä päästiin pastorin huoneena olevaan porstuakamariin.

Rouva ennätti juuri juosta ovesta sisään kun joukko vieraita sotamiehiä ryntäsi hänen jälkeensä pirttiin. Etummainen heistä kouraisi lujasti häntä käsivarteen, kun hän aikoi salin ovesta astua sisään sekä mongersi hänelle jotakin, mistä rouva ymmärsi ainoastaan sanan "kapitan". Hän asettui oven eteen seisomaan, toisten sisälle tulleiden raa'asti nauraessa.

He kävivät heti oikein kilvalla talon kupariastioita ja muita kuljetettavaksi soveltuvia esineitä anastamaan sekä ruokavaroja korjaamaan. He kantoivat kaikki varat maitohuoneesta ulos ja mitä eivät jaksaneet syödä, sen he viskoivat ympäri. Mutta näistä asioista ei rouva nyt vähääkään välittänyt, vaikka hän kyllä muulloin oli tarkka ja järjestystä rakastava emäntä huoneessaan. Hänellä oli nyt vakavampaa ajateltavaa.

— Herra kapteeni! huusi hän saksankielellä, jota hän otaksui venäläisen upseerin osaavan puhua, — sallikaa minun päästä sisään.

Nyt kuului puhetta salista. Hän kuuli oudon, käskevän äänen jotain puhuvan, kuuli sitten miehensäkin tyynen ja vakavan äänen, vaikka rähinä hänen ympärillään esti sanoja selvästi erottamasta. Samassa läheni joku kiirein askelin ja aukaisi oven.

Ovessa seisoi nuorenläntä upseeri, uteliaasti silmäillen häntä kiireestä kantapäähän, jonka jälkeen tämä ärjäisi jotakin sotamiehelle, joka heti siirtyi sivulle.

Rouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä upseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle, sulkien sitten oven.

Upseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa pastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä he välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he saattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli ratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.

— Muuta en tarvitse, sanoi pastori, — kuin raamattuni. Se on pientä kokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut pahoillani.

— Mutta vaatteita…? kysyi rouva.

— Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, — kesällä ei tarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun sataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää sotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.

Rouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat kyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin puoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:

— Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut autuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän jo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan askeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, — armahtakaa miestäni ja sallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka syytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta varoittanut ja neuvonut talonpoikia…

Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.

— Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, — ja nouskaa ylös, se on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni selvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi hänelle.

Syvästi huoaten nousi rouva ylös.

Värisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan lähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä vaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.

Pastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa mukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.

Siihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään Siperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi luonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea. Tällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä olisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti pelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti nyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.

* * * * *

Ullakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.

Rouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli vähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.

— Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä, sotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.

Pastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat
Jumalalle.

Vähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet saaliineen meluten alas ullakolta.

Rouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen sydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen kääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi kävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden sävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy miehen katse… Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö hänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?

Ja Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin otsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot jäykistyneinä mielen jännityksestä.

Rouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa jotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka piipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua ulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.

— Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, — saisinko panna ne hänelle mukaan.

— No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.

— Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä käydä?

— Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta ovatko ne enää tallella, on toinen asia.

— Kiitän nöyrimmästi!

Pastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä sille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.

Upseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän haluaa.

He menivät siis yhdessä.

Rouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän katseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt ketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se oli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.

— Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki poissa.

— Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän hymyillen.

— Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, — älkää pelätkö, minä se olen.

— Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.

— Ei vielä.

— Äiti…

— Vaiti, lapsi kulta… minun täytyy mennä. Voitko maata siellä vielä?

— Voin… vähän aikaa… mutta…

— Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.

Alhaalta eteisestä kuului samassa askelten töminää, joka pelotti hänet pois.

Paidat olivat todellakin tallella. Ne olivat savutorven varjossa ja niitä suojeli vielä sitäpaitsi edessä oleva vartaallinen kylpyvihtoja. Sieltä hän löysi kaksi paria harmaita sukkiakin kummallekin matkaan lähtevälle.

Hän kiiruhti nyt alas ja samalla palasivat pastori ja Gabrielkin saliin.

Rouvan tyyni katse sanoi pastorille heti, että tytöt olivat säilyneet piilossaan. Hänenkin mielensä rauhoittui ja tyynesti, melkein iloisesti haasteli hän vaimonsa kanssa.

— Ei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian vertaiset, joka meille ilmoitetaan, sanoi hän.

Upseeri katsoi nyt kelloaan.

— Kymmenen minuutin kuluttua olkaa valmiit.

Hän meni ulos käskyjä antamaan.

Oli siis tullut eron hetki. Aviopuolisot syleilivät kiihkeästi toisiaan.

— Oi miksi, miksi en saa sinua seurata?

— Olet äiti, kuiskasi mies. — Siunaukseni, terveiseni lapselle. Rouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei kyyneltynyt.

— Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.

— Niin, niin, en minä tainnu… en…

Ja niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka hänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja kesti onnellisesti.

— Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili. Hymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin viimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua vielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.

Pastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli, riistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma musteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.

— Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.

— Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti voimakkaasti syleillen poikaansa. — Herra kuule minua, anna äidin siunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että hän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea sitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!

— Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin syleilystä ja juoksi ulos.

— Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, — ja terv…

Äiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.

Upseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin toiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä, puristi sitä ja sanoi:

— Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että kannukset helisivät.

Kohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.

Rouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä ja poikansa kanssa.

Pastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva nyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.

Gabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.

Ja nyt se oli ohitse.

Rouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli saanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä ja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän rinnalla.

Mutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he sekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo hajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään…

Kädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja itkee, itkee niin että koko ruumis värisee.

Silloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös kuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.

— Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!

Ja notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja vaatteita.

Tytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden painosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy häntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan puutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on hikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin. Lähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.

— Joko ne menivät? kysyy Vappu.

— Missä isä on? lisää Ingrid.

— Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.

— Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. — Sinun täytyy, Vappu, viivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.

— Minne sitten nyt, rouvakulta?

— Hämeenlinnaan.

— Hämeenlinn…!

— Niin, mutta älä nyt paljoa kysele, sillä meillä on kiire, ymmärräthän, jotta pääsemme lähtemään ennenkuin viholliset taaskin tulevat.

— Tulevatko ne takaisin!

— Luultavasti. Jospa eivät samat tulekaan, kun tietävät jo tyyten ryöstäneensä, niin voi heitä kuitenkin tulla joku toinen joukko.

— Niin. Valjastanko ruunan metsässä, jossa kärryt ovat piilossa?

— Tietysti, lapsikulta. Ja juokse nyt, jos voit.

Vappu lähti harppailemaan metsää kohti.

— Käymme nyt alas, lapseni, minä tuen sinua.

Hän talutti tyttöä, joka hoiperteli hänen sivullaan.

Hänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut hänet.

Kun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä ja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä kodissa.

Rouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä ja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle. Äiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.

Sitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten sulki hänet syliinsä.

— Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota voisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. — Täällä ei ole mitään, vaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän kamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan. Tule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.

Kirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja tahrattu arvottomina.

— Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois! Mutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta liasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä silittänyt.

— Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä enää tarvittaisikaan.

Hän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä tuolille.

— Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.

Sali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä hävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä eihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.

— Minä katson, sanoi rouva, — ovatko lusikat säilyneet.

Hän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen kun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja katsahti sisään.

— Poissa, sanoi hän huoahtaen, — ne olivat isän perintöä. Ja hänen nuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on myöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä olihan se hopeaa.

Mutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti ottamaan sen.

— Jumalan kiitos! huudahti hän. — Jättivät kumminkin kirjani. Ingrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka kallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja varsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään annan sen nyt sinulle.

— Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se on isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!

— Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon takia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni osoitteeksi omaksesi tämä kirja.

— Kiitos, rakas äiti!

Tyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli sen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä. Riippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa, mutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt viehättänyt.

Äiti kertoi hänelle nyt tarkasti kaikki tapahtumat siltä ajalta, jonka tytöt olivat olleet ullakolla.

Oli ikäänkuin olisi hän itsekin tuntenut vähän viihdytystä puhuessaan ja siten juuri kuin eläessään uudestaan kaikki.

Ingrid, joka istui äidin vieressä ja nojasi päätään hänen olkaansa, otti äidin lopetettua hänen kätensä ja hyväili sitä.

— Käymme nyt aittaan, sanoi viimein äiti, — ehkäpä Vappukin jo pian tulee. Ota kirja mukaasi. Täällä ei ole mitään muuta ottamista. Ei pyyheliinaa koko talossa, ei nenäliinaa muualla kuin taskussa. Sänkyvaatteetkin he kantoivat kaikki kuormavankkureilleen. Ullakolla niitä tosin vähän olisi, mutta niitä ei voi kuljettaa, niistä olisi pakomatkalla ainoastaan haittaa. Olkoot siellä heinien alla, ehkäpä säilyvät, jos koskaan tätä kotoa enää näemme. Kyläläisiltämme ne kyllä saavat rauhan. Ruokaa ainoastaan otamme mukaan, jos vielä jotain löydämme.

— Mutta mihinkä lehmät joutuvat?

— Lapsikulta, vihollinen ne pian korjaa. Aitan ovi oli auki; he menivät sisään. Rouva katseli ympärilleen hinkaloihin ja huokasi syvään.

— Ei kunnollista leivänpalaa talossa! sanoi hän melkein itku kurkussa. — Poissa palvatut lihatkin orrelta, niin tarkoin, ettei vahingossakaan ole mitään jäänyt.

Samassa hän huomasi ison ruukun nurkassa. Siinä oli ruisjauhoja, jotka hän säkkejä pestäessä oli siihen tyhjentänyt. Siinä kaikki mitä oli jätetty. Se oli kai huomaamatta jäänyt oven taakse.

— Ingrid, sanoi äiti, — minä olen tuon ruukun tuonut Inkeristä.
Se on ainoa perintöni äitini jälkeen. Hän oli ollut aivan köyhä
maalaistyttö. Eikä ole niinkään ihme, että he juuri sen jättivät.
Minä näen siinä ikäänkuin merkin Herralta, että sen pitää säilymän.

Hän polvistui ruukun viereen ja laski kätensä sen päälle ristiin sekä rukoili, että Herra antaisi siunauksensa seurata tätä astiaa, joka sisältöineen oli ainoa maallinen tavara, joka hänellä oli tyttärelleen antaa.

Vahvistuneena nousi rouva sitten ylös.

Rouva ei tämän syvän murheen hetkenä muistanut ruunaa ja kärryjä, jotka hänelle kuitenkin vielä oli jäänyt. Olikohan se enne?

Nyt kuului kärryjen kolinaa. Vappu siellä ajoi jo aika vauhtia pihaan.

— Rouva hoi! huusi hän kalpeana, — viholliset tulevat, ne ovat jo aivan lähellä, ne melkein juoksevat.

— Uusi joukko venäläisiä näkyi lähenevän kiireesti tiellä.

— Ingrid lapseni juokse, kärryille, sanoi hätäisesti rouva, syleili kiireesti tytärtään ja työnsi hänet ulos ovesta.

— Joutuin, joutuin! huusi hän.

Itse hän nosti raskaan ruukun kärryjen takapuolelle. Ingrid istui
Vapun rinnalla etupuolella.

— Onko sinulla kirja, Ingrid?

— On, äiti!

— Onko ruoska, Vappu?

— On, on!

— Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon kuin pääsee!

— Äiti, äiti, tule sinäkin… älä jää… Ingrid ojensi käsiään ja alkoi itkeä.

— Älä minusta… minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea kuljettaa… ei minun hätää…! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle — älä pidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän pysyy rattailla. Jumalan haltuun!

Hän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.

Vappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli eteenpäin, oli heti täydessä laukassa.

Mutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti heti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.

Ingrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo kauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen sydämeensä äidin varma sana: — ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen.

Sotamiehiä oli noin kymmenkunta. Muuan heistä, joka näkyi olevan joukon johtaja, huusi ja viittoi poistuville tytöille, tömisteli jalkojaan ja pudisti tikariaan. Kuusi tai seitsemän miestä lähti heti juoksemaan pakenijain perään.

Mutta Ingrid ei huomaa heitä, hän katsoo vain äitiä. Hän näkee kuinka johtaja lähestyy äitiä pudistaa tikaria hänen edessään, osoittaen pakolaisia kohti. Mutta äiti seisoo tyynenä. Mitä, rohkeneeko hän laskea käsivartensa äidin vyötäisille? Ei, äiti nostaa äkkiä ylös kätensä, jossa hänellä on tuo iso avain. Mies tekee peräytyvän liikkeen, mutta iskee samassa tikarinsa äidin rintaan ja vetää sen verisenä ulos.

Äiti kaatuu portaalle. Ingrid näkee hänen kullanruskeat kiharansa maassa…

— Oi Jeesus auta!… Vappu… pidätä… äiti kuolee… änkytti kalmankalpeana Ingrid, hypähtäen ja tarttuen kiinni ohjaksiin, sekä valmistautuen hyppäämään alas rattailta.

— Jumalan tähden, Ingrid, heitä irti ohjista! Ja istu rauhassa.
Vappu tarttui lujasti Ingridin käsivarteen ja painoi hänet istumaan.

Hän katsoi taakseen ja näki rouvan makaavan siellä verissään ja liikkumattomana, mutta hän näki myöskin parin venäläisen olevan saavuttamaisillaan heidät. Hän koetti sentähden ajaa minkä saattoi, niinkuin rouva oli käskenytkin, vaikka mitä hyvänsä tapahtuisi. — Kai hän sen arvasi edeltä… rouvakulta, ajattelee Vappu.

Mutta ruunan kulku ei sen paremmin edisty, vaikka Vappu huutaa, nykii ja lyö. Se juoksee vain tasaista kulkuaan eteenpäin, torjuen hännällään lyöntejä. Laukasta se on jo kyliänsä saanut.

— Venäläiset perässä huutavat ja nauravat. Vihdoin eräs etäämpänä olevista pysähtyi, tähtäsi ja laukaisi, mutta luoti vingahti ylitse. Toinen seurasi esimerkkiä, mutta ampui vuorostaan sivuitse.

Vappu laskeutui nyt kärryjen pohjalle pitkäkseen ja veti Ingridin kanssaan.

Kolmas luoti kävi kärryjen takalautaan. Sille se ei tehnyt mitään vahinkoa, ruukku vain täräyksestä vähän vioittui kuten jälkeenpäin huomattiin. Nyt ei ruunakaan enää tarvinnut lyömistä, se laukkasi lentämällä eteenpäin, saatuaan vihdoinkin päähänsä, että tässä oli todella kiire tarpeen. Kolme, neljä laukausta ampuivat takaa-ajajat vielä heidän ylitseen ja sivuitseen, mutta jäivät kiukkkuisesti ärjyen jälkeen.

Vaikka Ingridin mieli oli niin surun ja kauhun vallassa, hän huomasi, miten läheltä jokainen luoti kulki.

Nyt, kun ei enää kuulunut laukauksia, kohotti hän päätään. Venäläiset ovat jo jääneet kauaksi ja palaavat takaisin. Mutta äitiään ei Ingrid enää näe, tie on tehnyt käänteen ja varjostaa häneltä verissään makaavan äidin. Kodin katto vain näkyy enää, sekin jo peittyy metsän suojaan.

— Vappu, sanoo hän vähän ajan päästä, — Vappu, mikä tuo sakea savu on, se rupesi nyt juuri näkymään?

— No vai, ne ovat pistäneet tuleen kotisi, se on varma. Kiitä nyt
Jumalaa, että olet päässyt pois sieltä.

— Katso, liekki, huudahti Ingrid. Vappu kääntyi taaskin katsomaan.

Korkealle nousee lieska, se loistaa ja hehkuu syösten ilmaan tuhansittain kipinöitä. Nyt nousee toisestakin paikasta tulikokko harjalle, lietsoo siivillään ja ojentautuu edellistä kohden, molemmat lähenevät toisiaan kuin taisteluun ryntäisivät ja yhdistyvät yhdeksi suureksi tulipatsaaksi. Kuiva honkainen huone antaa hyvää ravintoa nälkäisille liekeille. Kohina, ryske ja rätinä kuuluu sieltä ja sakea savu nousee pilviä kohden. Ja Ingrid katselee hyytynein kasvoin kuinka hänen lapsuudenkotinsa palaa.

Mutta ruuna kiidättää heitä yhä kauemmas kamalalta näkymöltä.

Tuli sammuu viimein itsestään, syötyään kaiken sille kelpaavan. Tytöt eivät näe enää savuakaan, he ovat jo siksi kaukana. Ilta on lauhkea ja tyyni, aivankuin ilmattaret hiljaa tuudittaisivat luontoa nukkumaan. Muuan yksinäinen yölintu vain visertää.

* * * * *

Nähtyään, ettei siellä enää ollut mitään ottamista, venäläiset sytyttivät kappalaistalon palamaan ja lähtivät pois.

Tulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli oli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta navetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa, toinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä toisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä. Näytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne olivat ensin ehtineet palaa loppuun.

Lähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään portaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan jäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna kuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti kohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo illan viileydestä jäähtynyt.

Miehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin toimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu tieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen soidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki rouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.

Isä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat pihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat varmaankin ryssiä.

— Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.

— Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.

— Onko niitä montakin hevosta?

— En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan, nouse itse katsomaan.

Isäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja tähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi tyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.

— Eipä nuo juuri ryssiltä näytä. Eiköhän tuo ole Rantasalmen pastorin ruuna, jonka se osti Seppäläiseltä tässä takavuosina? Kelpo hevonen, puhelee isäntä. — Mitä letukoita ne ovat, jotka sillä ajavat, kun niin märäksi on elukka ajettu? Tarvitsisivat tuollaiset… Täytyy mennä hevosparkaa korjaamaan. Mitähän se pastorikin ajattelee, kun tuommoisille hevosensa antaa?

Isäntä vetää puhuessaan hätäpikaa hurstikaatiot jalkaansa. Samalla koputetaan ovelle. Hän aukaisee oven ja tytöt astuvat sisään. Heidän arkaan tervehdykseensä vastaa hän ärähtävällä äänellä ja kysyy:

— Mistä kaukaa te olette ja mihinkä matkustatte?

— Rantasalmelta, vastaa Vappu, ja lisää vähän viivähtäen, — ja menemme Hämeenlinnaan.

— No ketä sieltä? Ja kenenkä hyvän ihmisen on tuo hevonen?

— Olemme Vähästä-pappilasta, vastaa Vappu alakuloisesti. — Tämä toverini on papin tytär. Ja olen minäkin sieltä, piika.

— Mutta mikähän "ryssänkyyti" teillä on, kun noin rahkaan olette ruunan ajaneet? Eihän Hämeenlinna mikään jänis ole.

— "Ryssänkyyti" meillä kylläkin on, kun henkemme edestä olemme paenneet, vastaa Vappu rohkeammin.

Ja hän kertoo nyt juurta jaksain kaikki tapahtumat ja kuinka rouva käski ajaa.

Isäntä, keski-ikäinen mies, istuu matalalla jakkaralla, kyynärpäät polviin tuettuina, kädet leuan alla, ja kuuntelee suurin silmin Vapun kertomusta. Sitten hän huoaten nousee, ottaa lakkinsa vartaan päästä ja sanaakaan sanomatta menee ulos hevosta hoitamaan.

Emäntä nousi Vapun kertoessa istumaan ja heitti hänen lopetettuaan nopeasti hameen ylleen, yhä voivotellen kuulemiaan.

— Voi lapsiraukka, puheli hän Ingridille, — voi toki, kun olet noin alaikäisenä kadottanut vanhempasi… joutunut mieron tielle, raukka… voi nyt…

Ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Ingrid istui ja itki hiljaa.

Emäntä ei tiennyt mitä tarjoaisi pakolaisille. Viimein hän teki pehmeästä rieskasta ja nuoresta voista kelpo voileivän kummallekin. Ingrid otti voileivän ja kiitti, mutta tuskinpa maistoikaan, vaan laski sen viereensä rahille. Mutta Vappu söi mieluisasti, sillä melkein koko päivän oli hän saanut olla syömättä, ja kukko lauloi jo ensimmäisiä virsiään.

Sitten lämmitti emäntä maitoa ja tarjosi sitä puhtaassa puukipossa.

— Etpä suinkaan, lapsiraukka, saakaan leipää alas, mutta juo maitoa,
Jumalan lahjaa, juo lämmintä maitoa edes, juo nyt toki mun mielikseni.

Ingrid maistoi vähän emännän mieliksi.

— Juo lisää, kun jaksat, laske kippo viereesi… Minä käyn tekemässä vuoteen teille, kyllä maar olette väsyneet…

Hän meni vierastupaan vuodetta valmistamaan ja väsyneinä laskeutuivat tytöt vuoteelle.

* * * * *

Aamu oli jo ehtinyt pitkälle, kun Ingrid heräsi. Uni oli valloittanut hänen ärtyneet hermonsa ja valtoihinsa saatuaan pitänyt häntä perusteellisesti vankinaan. Hän heräsikin senvuoksi ainakin ruumiillisesti virkeämpänä, vaikkakin mieli vaipui syvään toivottomuuteen heti kun eiliset tapaukset muistuivat.

Vappu ja emäntä olivat vuorotellen käyneet häntä katsomassa ja Vappu olisi jo herättänytkin hänet, mutta emäntä ei sallinut, vaan sanoi:

— Anna tyttöraukan nukkua, kyllä hän ehtii suruun itsekin herätä, ja saapihan ruunakin levätä ja syödä.

Ingridin itkiessä vuoteellaan pisti emäntä taas päänsä ovesta sisään ja sanoi:

— Herrajesta, lapsikulta, kun makaat täällä yksin ja itket. Heitä nyt yllesi vaatteet ja käy tuonne pirttiin, missä on muitakin. Eihän se itkusta parane, vaikkei tuota itkuakaan ihmettele.

— Kiitos, kyllä minä tulen, vastasi Ingrid hiljaa.

Nyt muisti Ingrid, kuinka isä oli sanonut tuona viime iltana, josta oli vasta kaksi yötä ja yksi päivä kulunut: — Niin Ingrid-lapseni, älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana. Ja nyt oli murhe näin pian tullut ja näin raskas… Oi, kunpa hän nyt osaisi rukoilla. Hän tahtoisi nyt niin mielellään rukoilla, vaikkapa vain ollakseen kuuliainen isän neuvolle. Mutta hänellä on nyt tuskin mitään käsitystä Jumalan laupeudesta, sillä hän näkee vain hänen vihansa. Hän koettaa kuitenkin rukoilla ja rukoillessa tyyntyy vähitellen hänen mielensä ja hän tuntee voivansa tyytyä siihen mitä taivaallinen isä tekee. Olihan isäkin tyytynyt siihen ja samoin äiti…

Hän nousee, pukee ylleen ja menee ulos. Kesäinen aamupäivä on säteilevän ihana. Sadekuuro on virkistänyt maan, kedot ja puut ovat entistä vihannammat. Tuhatääninen lintujen kuoro nousee pilviä kohti, jotka hienoina ja utuisina kuin hengetärten helmat liitelevät taivaalla. Ja aurinko, päivän kultainen kuningas, katselee hymyilevän leppeänä pieniä äskensyntyneitä lempilapsiaan, kukkia, jotka häntä tuoksullaan tervehtien vienossa tuulessa keinuvat, värikkäitten perhosten kisatovereina heitä ihaillessa.

Ingrid seisoo pihalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hän on tyynen näköinen, vaikka kohtalon kolhut ovatkin painaneet leimansa hänen lapsekkaisiin kasvoihinsa.

— Käy nyt sisään, lapsi, huutelee emäntä tuvan ovelta. — Väki on kaikki niityllä, täällä olemme vain minä ja Vappu, lisäsi hän, luullen ettei Ingrid tahtoisi tulla outojen ihmisten joukkoon. Emäntä tarjosi aamiaista ja Ingrid söi vähän.

— Lapsiraukka, sanoi emäntä, — ethän tuolla syömisellä jaksa rattailla istua. Panenpa tuosta vähän lihaa ja leipää mukaasi.

— Ota vain, eihän sitä tiedä mitä matkassa tarvitaan sanoi hän, kun Ingrid kieltäytyi ottamasta, vakuuttaen, ettei hän saa tänään mitään syödyksi. — Koska Jumala on seutumme vielä vihollisilta varjellut, niin mielellämmehän me autamme hätään joutuneita.

Vappu, joka Ingridin syödessä oli valjastamassa ruunaa, tuli nyt sisään. Sydämellisesti kiitellen jättivät tytöt hyväntahtoisen emännän ja matkasivat edelleen.

Toisen yön he viettivät köyhässä mökissä. Kuusi lasta oli mökin paras tavara. Oli heillä sentään lehmäkin. Vappu keitti ruukussa olevista jauhoista puuroa koko väelle. Mökin emäntä lypsi lehmästä ja siitä saatiin kastiketta. Mies oli heti vienyt hevosen pieneen aitaukseen.

Kun illallinen oli syöty, vei emäntä tytöt pieneen latoon, missä oli vähän heiniä, jotka tarjosivat raikastuoksuisen ja pöyheän vuoteen. Sitä ennen he kuitenkin korjasivat vioittuneen ruukun. Vapun ottaessa siitä keittojauhoja huomasi Ingrid vian. Rikkoutunut kylki käännettiin pois takalaudasta ja jauhoista tehtiin vahva taikinakäärö, joka venytettiin rikkoutuman päälle ja lujasti siihen painettiin, jottei ruukku hajoaisi.

Yön levollisesti nukuttuansa kiiruhtivat he taas matkaan.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla oli Päijänteen vesistö heidän vastassaan. Maata myöten Lahden kautta olisi tullut kovin suuri mutka ja sitäpaitsi tiedettiin sielläpäin nykyään liikkuvan vihollisia. Näin ollen ei matkustajillamme ollut muuta neuvoa kuin sanoa hyvästit ruunalle ja turvautua veneeseen.

Sen talon isäntä, missä he olivat yötä, lupasi pitää ruunan siksi kun sitä joskus tullaan etsimään. — Eikä se ole monivuotinen enää, hän sanoi, — se on jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikka se onkin lihava, kun on hyvässä hoidossa ollut.

Isäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, — sillä jos viholliset tulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras hevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta pakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan veneen.

— Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän kerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä poika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla soutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun se ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on järvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna kellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi varaksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai päivällä.

Emäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.

— Sehän on kovin raskas, sanoi hän, — kun venekin on huono. Ja onhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.

Mutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja niin täytyi ruukun seurata mukana.

* * * * *

Vappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä vanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän. Molemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.

He ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla, kuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka toisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on kuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken voitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa kuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä satoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on antanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä muuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat he rannalla ja astuvat kiireesti maalle.

— Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo Vappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, — melkein minä luulin viimeisen päiväni tulleeksi.

Hän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.

— Ruukku… änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti Vappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja hoiperteli väsymyksestä.

Noin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana Hämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään kaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin vielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan. Heidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi ruukku tenän.

— Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki pussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä ymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto kotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän kulkuamme.

— Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, — en ikänä sitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä siirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa sitä kulkemaan.

— Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut. Tottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun oli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.

— Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku, jossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen kerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei Vappu!

Ja Ingrid purskahti itkuun.

— No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke, Inkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin rakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain vihollisten pelosta epäilin…

Nyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se parhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille, vähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista korvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja taas kulkivat eteenpäin.

Iltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan edessä työntelevän käsikärryjä.

— Katsohan, Vappu, kärryt! huudahti Ingrid.

— Niin, jos he antavat niitä.

He menivät niitä lähempää katsomaan.

— Kyllä ne ovat jotenkin huonot, arveli Vappu.

— Siksipä minä toivon ne saavanikin. Käydään sisään kuulemaan. Ja he saivat vaihdetuksi kärryt keittovakalliseen jauhoja. Nyt irroitettiin vitsat ruukusta ja se laskettiin kärryille kumolleen, siinä kun oli enää vain vähän jauhoja. Ja siitä lähtien kävi matka nopeammin.

Noin puolitaipaleessa Hämeenlinnaan poikkesivat he illan tullen erääseen tien varressa olevaan taloon, missä hiljattain oli ollut tyttären häät. Iloinen ja puhelias emäntä oli yksinään tuvassa illallisen toimessa. Pihan ulkopuolella kydöksen ääressä lypsi piika lehmiä, jotka märehtien nauttivat savusta.

— Miehet vielä korjaavat heiniä latoon, sanoi emäntä, — mutta kaiketi ne tulevat siksi kun puurokin kypsyy.

Emäntä rupesi sitten pyytelemään Vappua palvelukseen. Mutta Vappu esteli.

— Miksi et rupea? Tottahan palvelukseen vastakin menet?

— Kaiketi minä menen, mikäpäs siinä muu neuvoksi! Mutta kukaties Hämeenlinnassakin saan paikan. Enkä tahtoisi tuota Inkeri-rukkaa heittää yksinään menemään.

— Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan saat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos sellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin lyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa emäntää kokonaisen vuoden lisäksi.

— Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä ja otan pestin syksyksi.

— Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu pakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää. Meidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut kotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä olikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi hänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan kuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa me saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna. Jää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun ovat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta, ja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.

— Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, — mutta, lisäsi hän vakavammin, — ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi… mutta… Kyllä me vain menemme.

— Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä keskustelua, — ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla, jos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.

— Haluako? Eipä ei, mutta…

— Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, — miksei nyt noin iso tyttö kaupunkia itse löytäisi?

— Ei, ei, huudahti Vappu, — en minä Inkeriä yksin laske.

— Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.

— Olisinpa kyllä, mutta… mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä nyt enää.

Ingrid ei puhunutkaan enää mitään, hän ainoastaan laski käsivartensa Vapun vyötäisille, jonka vieressä hän rahilla istui, ja nojasi hiljaa häneen.

Päivän koittaessa heräsi Ingrid. Hän nousi, puki ylleen, hiipi ulos ja meni asuintupaan.

Emäntä heräsi heti oven narahduksesta.

— Kuinka sinä näin varhain olet noussut? kysyi hän hiljaa.

— Aion lähteä matkaan, kuiskasi Ingrid, — ennenkuin Vappu herää, koska hän kerta mielellään jää teille.

— No voi, älä nyt kumminkaan näin varhain…

— Ei, nyt minä lähden, muuten hän tulee kanssani eikä kenties saa paikkaa siellä.

— No, Jumala kanssasi, lapsi! Mutta odota vähän.

— Hän nousi nopeasti, etsi ruokakaapista näkkileivän ja hyvän kappaleen juustoa, jotka toi Ingridille.

— Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.

Ingrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten heitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä ja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.

* * * * *

Askel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.

Linnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä sävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä rapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan. Aamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot haihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut päänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on alkanut.

Ingrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas laskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen, niinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen surunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa ei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten joukossa.

Väliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti mieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa sanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu vielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.

Mutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää siinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä noukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen, ja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan aikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee. Jos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.

Toista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän tuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa, toinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja työntää.

Siinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa. Ingrid kuuntelee. — Kätkeydynkö? ajattelee hän. — Eihän vihollisia liene?

Hän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen. Mutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä olisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä, vaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.

Vanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen tuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä. Ukon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla ja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää häneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään, antaakseen ajajalle tietä.

— Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.

— Rantasalmelta.

— Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee ukko.

— Papin.

— Vai papin… Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid lyhyesti surullisen tarinansa.

— Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän loppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?… Taloni on tässä vähän matkaa vain… Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne kärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon paina ja kyllä tuo ruukkukin…

Ingrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.

— Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.

— Miten olet jaksanutkin, hyvä lapsi, työntää tuota raskasta astiaa.

— Olen levännyt aina väliin.

— Mutta minkävuoksi otitkaan sen vaivoiksesi pakomatkalle? Olisihan pussi ollut kevyempi. Vai eikö ollut?

Ingrid kertoi nyt ruukun historian ja minkä vuoksi hän ei sitä jätä.

Matka sujui nyt rattoisasti, hevosen juostessa ja heidän haastellessaan. Kun hevonen pysähtyy juodakseen tien vierellä virtaavasta purosta, hyppää Ingrid alas ja pesee kasvonsa purossa ja pyyhkii nenäliinaan, joka hänellä on taskussa. Hän oikoo kurttuista hamettaan, joka kastui Päijänteen ylitse kuljettaessa ja sai ruskeita raitoja helmaansa.

Juotuaan juoksee hevonen virkusti ja pian alkaa kaupunki näkyä.

— Minnekä sinä siellä menet sitten?

— En tiedä… Ehkäpä pääsen lapsenpiiaksi, kelle hyvänsä.

— Mutta kuulepas, sanoo ukko vähän mietittyään, — minulla kun on pormestarin luona käymistä, niin tule sinäkin kanssani sinne, se on hyvä herra puhutella, kukaties sillä on joku neuvo sinullekin.

— Kiitos! Kyllä minä tulen, jos olette niin hyvä, että otatte minut kanssanne.

— Otan, tottahan nyt… lapsiraukka.

Perille päästyä ajettiin pormestarin pihaan. Ukon mennessä pormestarin puheille jäi Ingrid rattaille istumaan ja katseli huvikseen pääskysiä, joiden pesiä asuinrivin räystäänalus oli täynnä.

Vähän ajan kuluttua astui keski-ikäinen pyylevä herra portaalle, viittasi kädellään Ingridille ja sanoi jotain. Ingrid arvasi, että se on itse pormestari ja että se käskee häntä luokseen. Hän hyppäsi alas ja meni pihan yli nopein askelin. Lähemmäksi tultuaan niiasi hän syvään ja tervehti saksaksi. Pormestari kuunteli vähän kummastellen, vastasi ruotsiksi ja otti häntä kädestä sekä sanoi:

— Astu sisään, lapsi!

Ingrid seurasi häntä sisään.

— Mistä olet? kysyi pormestari, kun oli sisälle päästy. Mutta Ingrid ei osannut ruotsia, hän puhui ainoastaan saksaa ja suomea, jotka kielet hänellä olivat perintönä vanhemmiltaan.

— En osaa ruotsia, sanoi hän sen vuoksi suomeksi ja vähän hämillään.

Pormestari uudisti kysymyksensä suomeksi.

— Rantasalmelta, vastasi Ingrid.

— Mikä nimesi on?

— Ingrid Orelius.

— Mikä isäsi on?

— Kappalainen.

— Onko hän vankina? Missä?

— On vankina, en tiedä missä.

— Ja äitisi…?

— Murhattu.

— Ja kotisi poltettuko, kertoi isäntä?

— Niin.

— Lapsiraukka, sinä olet niin kalpea, tule tänne sisään kanssani pormestarinnan luo. En nyt juuri ehdi enempää kanssasi haastella.

Hän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui hyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja tämän kurttuista hametta.

Ingrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.

Ingridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin arvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.

Pormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon lapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto tuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät tuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen. Ingrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän selittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.

Pormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:

— Istu.

Ingrid istui lähellä olevalle jakkaralle.

Sitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa hän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää vuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui vain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui kuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta katsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja ja ruukku joutuvat?

Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu sisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.

— Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen joutuvan hukkaan.

— Menen ulos katsomaan, joko isäntä, joka minut tänne toi, pian lähtee pois, jotta saan sanoa hänelle hyvästit ja korjata kapineeni kärryiltä.

— Se on oikein lapsi, se on aina ensimmäinen tehtävä, kun matkalta tulee, että korjaa kapineensa, sanoi hän neuvoen.

— Oletko sinä kävellyt kasteessa? kysyi hän yhä Ingridin hametta silmäillen.

— En, olen kastunut Päijänteellä.

Ingrid oli mielissään, että nyt voi selittää asian.

— Päijänteellä! huudahti rouva. — Putositko sinä sitten veneestä?

— En. Mutta vene, jolla tulimme Vapun kanssa Päijänteen yli, vuoti niin että olimme uppoamaisillamme. Minä ajoin vettä pytyllä niin paljon kuin jaksoin, enkä kerinnyt hengenvaarassa vaatteitani suojella. Sitten oli Vapulla soutamisesta suuret rakot käsissä, ja minä olin niin väsynyt etten voinut hamettani itse vääntää, joten se on niin ruskeaksi kuivunut.

— Voi, lapsiraukka, kylläpä olet saanut paljon kokea. Tuossa on, hän osoitti kädellään, tästä ovesta, siellä on keittiö ja piikojen huone, nosta nyt siihen ensiksi kapineesi, siksi kun saamme nähdä, minne voimme ne sijoittaa. Minä sanon tytöille, että auttavat sinua.

Hän aikoi nousta.

— Kiitoksia, mutta kyllä ukko auttaa, joka minut toikin.

— Ai niin, en muistanutkaan häntä. Kutsu hänet sisään saamaan suunavausta.

Pian tulikin ukko ruukkua kantaen keittiöön, Ingridin seuratessa kintereillä kirja kainalossa. Ukon äänen kuullessaan tuli pormestarinnakin keittiöön.

— Ruukku! huudahti hän kummastuneena, — eikö mitään muuta?

— On tässä, kirja.

— Ah!

Rouva nostatti ukolla ruukun nurkkaan.

— Seisokoon nyt siinä aluksi, sanoi hän, — siksi kun ehditään viedä se johonkin makasiinin nurkkaan, eihän se tänne sovi, jos vähän viipymäänkin meillä joutuisit.

Palvelustytötkin, joita oli kaksi keittiössä, katsoivat pitkään tuota suurta ruukkua, joka, kiilloittamaton ja matkalla paikattu kun oli, ei juuri ollut mikään kaunis kapine.

Kun ukko oli saanut ryypyn ja lähtenyt, sanoi rouva Ingridille:

— Tule sisään, Ingrid, — sehän oli nimesi?

— Niin.

Ingrid seurasi pormestarinnaa hänen huoneeseensa. Tämä osoitti hänelle jakkaran.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdentoista vuoden.

— Eikö enempää? Olet niin pitkä jo etkä näytä niin lapselta enään.
Luulin sinun olevan kolmen- neljäntoista.

— Vanhempani ovat molemmat yli keskikoon… äitikin oli, lisäsi hän viivytellen.

Keittiössä oli Ingrid säpsähtänyt, kuullessaan sanat: "makasiinin nurkkaan." Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei ruukulla olisi tilaa siellä missä hän itsekin on. Hän istui alakuloisena ja mietti miten rohkenisi pyytää, ettei sitä vietäisi sinne lukkojen taakse.

— Kerro nyt kaikki minulle, oikein perinjuurin, kehotti rouva ystävällisesti. Haluaisin kuula vanhempiesi kohtalosta ja matkastasi.

Ingrid kertoi yksinkertaisesti ja lyhyesti kaikki ja rouva kuunteli häntä liikutettuna. Mutta kuullessaan, kuinka vaikea Ingridin matka oli ollut, varsinkin ruukun vuoksi, ei hän voinut kummastustaan salata.

— Mutta minkätähden, lapsikulta, rupesit laahaamaan tuota suurta saviastiaa muassasi, kun kerta olisit saanut sen pussiin vaihtaa? Etkö luullut, sanoi hän hieno hymy huulillaan, — Hämeenlinnassa ruukkuja olevan?

— Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, — minä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla viallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka minulle luvattaisiin koko maailman aarteet!

Ja hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.

— Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua sitten niin hellit?

— Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä, sanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, — hän on kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen… kuolemaansa… Ja sentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.

Hänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi liikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Ingrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt hänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon turvallisemmalta.

— Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.

— Se on Lutherin postilla.

— Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.

Hän laski pois työnsä.

Ingrid otti kirjan pöydältä ja alkoi lukea.

— Sinä luet saksaa, sanoi pormestarinna, — missä sitä olet oppinut?

— Äidiltäni, hän oli Inkeristä ja hänen isänsä on ollut saksalainen. Ja isänikin osaa sitä. Me puhuimme saksaa keskenämme, ja suomea myöskin.

— Vai niin.

Hän kehotti nyt Ingridiä katselemaan huoneita.

— Lapset ovat ulkona kotiopettajattaren kanssa, lisäsi hän. Itse hän lähti pormestarin huoneeseen.

* * * * *

Pormestari Procopé istui nojatuolissaan ja imeskeli savuja isosta hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, jonka vartta koristi sinipohjainen helmiompele. Hän oli juuri vasta lopettanut päivätyönsä. Rouva istui sohvaan ja nojasi mukavasi selkätukea vastaan.

— Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? kysyi hän.

— Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan katsotuksi.

— Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.

— Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä luulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan. Me pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän talossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.

Hän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.

— Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän vanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.

— Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.

— Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.

Samana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta etsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi mies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli käynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut kuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä minnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari vielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies oli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia osoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen: — Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna vaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat niin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea ruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!

Pormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä enempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja monet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen, minne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen hän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin muistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut senkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu siis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.

* * * * *

Oli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin omaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon paitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti siten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.

— Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, — sen pikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä ihminen unohtaa pian.

Pormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa tavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä toiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä tärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan nukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan ollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta, vaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla utelemisilla.

Rouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen ihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa herkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin arka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin liikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden huolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä hän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän tunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut Ingridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille kertoisi, sillä "pappa ei pidä siitä". Itsekin hän sanoi kärsivänsä siitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.

Ingrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.

* * * * *

Kerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta yksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada tiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä minne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle lyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti pääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata kyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi Rantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri voinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä oli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran eli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään ja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat, jotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti odottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja jos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi pääsevät.

Sitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt oli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen vahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen sen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen Jumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.

Ja tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta siitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt turvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa ei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua, mutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen jäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.

Hän ei vastannut mitään, vaan nieli kohoavat kyyneleensä ja tukahdutti huokauksensa. Osoitanko sillä kiittämättömyyttä, että haluaisin tietoja omaisistani? kysyi hän itseltään.

* * * * *

Mutta hän ymmärsi pian senkin, että häntä ei käsitetty, ja sen takia hän kävi umpimieliseksi. Hän ei ollenkaan koettanutkaan, kuten pormestarinna kehotti, voittaa suruaan, sillä sitä hän ei voinut tehdä, vaan hän koetti kätkeä sen syvälle sydämeensä, jottei kukaan sitä näkisi hänen kasvonilmeistäänkään. Hän tahtoi kyllä olla kasvatusäidille kuuliainen, mutta hän seurasi siinä ainoastaan sisäistä vaistomaista pelonsekaista tunnetta.

Iltaisin, kun hän oli lukenut rukouksensa ja makasi vuoteellaan, hän muisteli isän ja äidin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan, jottei niitä koskaan mielestään unohtaisi. Ja silloin hän rohkeni päivällä häädetylle surulleenkin antaa vallan.

* * * * *

Talossa käyviin vieraisiin nähden teki Ingrid myöskin sen huomion, että jos joku heistä hänen läsnäollessaan teki jonkun kysymyksen hänen perheoloistaan, vastasi emäntä aina hänen puolestaan lyhyesti, että hän oli papintytär, hänen omaisensa olivat kuolleet, mutta että hän täällä oli kotonaan. Ja äkkiä keskeyttäen otti hän toisen puheenaiheen. Väliin taas Ingrid huomasi, että häneltä salaa tehtiin joku kuiskaava tiedonanto, häneen tähdättiin omituinen salakähmäinen silmäys, jota seurasi päänpudistus tai vähäinen ymmärrettävä nyökkäys, tai että hänet lähetettiin ulos jotain toimittamaan.

Luonnostaan ujona hän tuli vielä ujommaksi ja sulkeutuneemmaksi. Haava kyllä parani ulkoapäin, hymyily asettui huulille ja poskille palasi vieno keväinen puna, mutta suru pysyi kätkettynä sydämen sisimmässä sopukassa, kuin sinetillä lukossa jokaiselta vieraalta silmältä.

* * * * *

Lapset, varsinkin nuoremmat, sekä omat että heidän pikku vieraansa, kaikki ne pian rakastuivat Ingridiin. Jokainen heistä kaipasi hänen apuaan ja palvelustaan. Olihan hän itsekin vielä lapsi, vaikka hänellä samalla olikin kypsyneemmän ihmisen kokemukset. Hän poimi kukkia, sitoi seppeleitä ja teki nukkeja, pulskeita maalaisemäntiä tyttärineen, piikoineen niiden hienojen rouvien ja neitien joukkoon, joita opettajatar oli tehnyt, ja opetti heitä hoitamaan maalaista lastentaloutta. Ja kilpaa juoksemaan hän oli hyvä, osasi sivuuttaa isommat ja antaa pienempien ottaa hänet kiinni. Leskisillä ei häntä kukaan muu saanut kiinni kuin Kastor, jonka edessä hän turhaan teki mutkia. Mutta tämä olikin häntä pari vuotta vanhempi. Päivisin mainittu nuorukainen kävi lukemassa "maisterin" edessä, mutta iltasilla oli hänellä aikaa juosta. Ja lasten ilo oli silloin vasta täydellinen, kun Kastor-velikin oli joukossa ja juoksi kilpaa Ingridin kanssa.

* * * * *

Muutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän tahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista hartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää nähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun lukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.

— Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.

— Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.

— Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?

— On.

— Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, — en minä pelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka kyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin… Minä kyllä ymmärrän, että sinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä olet niin alakuloinen, lapseni.

Ingrid rupesi hiljaa nyyhkimään.

— Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin kumminkin hyvää.

— Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.

Hän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan neidin kädelle.

— Tädin osanotto teki minulle niin hyvää, se lämmitti niin sydäntäni. Se oli kuin… äiti olisi kuiskannut jotain.

— On niin ikävää, jatkoi Ingrid, — kun ei heistä kukaan mitään puhu. Kaikki muut ihmiset puhuvat kuolleista omaisistaan, mutta minä…

Hän rupesi uudelleen itkemään.

Nyt hän sai kertoa vanhalle ystävälleen kodistaan ja se tuntui hänestä niin ihmeen suloiselta.

Mitä äitiin tuli, käsitti Ingrid, että hänen oli täytynyt kuolla, sillä jos hän olisi jäänyt eloon, niin olisi hän, jollei olisi itse voinut tulla, lähettänyt itsestään kirjeellisen tai suusanallisen tiedon tyttärelleen Hämeenlinnaan ja tämä viesti olisi kyllä Ingridin tavoittanut. Mutta koska ei heinäkuusta seuraavan vuoden kevääseen mitään kuulunut, täytyi äidin olla kuollut ja levätä maanpovessa. Tämän uskoi vanha tätikin.

Mutta nyt rohkeni Ingrid pyytää, että täti olisi niin hyvä ja tiedustelisi pormestarilta eikö mistään voitaisi saada tietoa siitä, minne hänen isänsä ja veljensä olivat joutuneet, Siperiaanko vai muualle.

— Ei lapsi, vastasi täti päätään pudistaen, — pormestari sanoo sen heti puolisolleen ja pianpa nuhteleekin häntä siitä, ettei tämä ole jo ennen siitä puhunut ja muistuttanut häntä. Hänellä on ylen paljon itsellään työtä ja huolta. Hän on hyvä mies, oikein hyvä ja velvollisuutensa täyttävä, mutta vähän äkäinen. Ja sinä tiedät kyllä jo, että armo aina vaatii kaikki perhe- ja talousasiat ensin tietoonsa, ennenkuin ne pormestarille esitetään, koska hän itse mielestään parhaiten voi vaikuttaa häneen ja ymmärtää parhaiten johtaa kaikki asiat. Kyllä hän on hyvä ihminen, moni hänen asemassaan on paljon pahempikin, mutta hän luulee itsensä vielä paremmaksi kuin hän onkaan. Ja kun hän on sinua varoittanutkin kyselemästä… Jos minä nyt sivuuttaisin hänet, niin — minä tunnen nämä asiat — silloin alkaisi itkut ja nuhteet, kouristukset ja taintumiskohtaukset, ja minulle ehkäpä vihdoin poiskäsky; sillä minä elän täällä heidän hyvyydestään. Minä olen pormestarille vähän sukua ja hän on ottanut minut huoneeseensa, mutta minun täytyy tietää aina, etten sekaannu mihinkään.

— Oi, pyydän anteeksi, en minä ymmärtänyt.

— Mielelläni sen suon, rakas lapsi. Mutta muuta neuvoa en osaa sinulle antaa kuin että kärsivällisesti odotat. Kai Jumala jonkun neuvon antaa.

Ingrid kiitti vanhaa ystäväänsä, toivotti hyvää yötä ja meni itsekin levolle.

Kun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista rupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti niin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin avautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut tarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät ja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä ääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.

Pari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin jo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin rakkaita vainajia. — Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin kylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille, muistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?

Myöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen sulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin, vaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn noudattamaan.

Hän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin erotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään huomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti pitänyt ollakin juuri sellainen.

* * * * *

Kun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu tiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka maa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita usein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja kun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari tavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä saksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.

Tällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen huulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen näyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut hänelle ensiksi asiasta puhunut.

Jos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle jonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun… mutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja toivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti, eikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä etua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän tuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien luona ei enää ollut toivoa saada elää… Ja taisipa hänellä sitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan kätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta joka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen mielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä tarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas toisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän tunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen ulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli arka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi antanut aihetta ikävyyteen.

* * * * *

Vaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön ottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin naistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet, sillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että hänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori. Hän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä, joka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty lahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä luotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat tyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat Ingridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi: — Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän vaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen asemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on minulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen parastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun luonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.

* * * * *

Ingrid tiesi, että rouva piti hänestä paljon ja hän puolestaan piti myöskin rouvasta, vaikka hän hyvin tiesikin, etteivät he koskaan toisiaan oikein ymmärtäisi.

Ingrid seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hän seurasi silmillään kevyiden pilvien kulkua taivaalla. Hänen katseensa tunkeutui sinne korkeuden sineen, jota pilvien utuiset, epäsäännölliset reunat koettivat kuin kateelliset akkunauutimet verhota. Laskeva aurinko kultasi ja purppuroi pilvien syrjät läntisellä taivaalla. Pääskyspari lensi akkunan ohi pesälleen, jossa sillä oli pojat odottamassa. Pesä oli rakennettu räystääseen lähelle akkunaa, niin että sitä voi sivulta päin katsella ja seurata lintujen kotielämää, mikä tälle neitokammion ikkunalle antoi erityisen viehätyksen.

Hänen asuntonaan oli pieni hauska kamari yläkerrassa. Siellä on peränurkassa valkoisella raidilla peitetty matala, mykevä pylväs, jonka päällä on kiilloitetulla tinalautasella kirjavalla kukkamaalauksella koristettu tinamalja, jossa tuoksuu tuoreita kesäkuun kukkia. Pylvään muoto, joka turhaan koettaa kätkeytyä ripsisyrjäisen raidin alle, ilmoittaa siinä olevan Ingridin ruukun.

Mutta onhan tällä vanhalla matkatoverilla täällä rauhoitetussa sopessaankin ollut pieni seikkailunsa. Se on näet kerran ollut vaarassa särkyä. Tapaus sattui kesällä eräänä lauantaina pari vuotta Ingridin taloon tulon jälkeen. Hän siivosi huonettaan ja oli nostanut ruukun vähän ulommaksi lattialle ja oli juuri kumartunut nurkkaa lakaisemaan, kun Kastorin lintukoira hyppäsi avoimesta ovesta sisään. Kastor itse ryntäsi jälestä samassa tuokiossa.

Ingrid nosti päätään ja olkansa yli katsoen hän näki koiran, Kastorin pitkävartinen hansikas hampaissaan, piiloutuvan raidin alle ruukun kylkeen. Hän seurasi hymyillen heidän iloista temmellystään. Kastor pelkäsi koiran pureskelevan hänen kauniin keltaisen hansikkaansa rikki tai ainakin likaavan sen. Siksi hän komentaen kiivaasti koiraa nosti raidin reunaa ylös. Silloin koira taaskin turvautui pakoon, vetäen selällään raidinkulman poispäin lattialle. Ja Kastor, joka juoksi eikä katsonut jalkoihinsa, sekaantui jalastaan raidinkulman hatuihin, otti kaatumista estääkseen pitkän hypyn riuhtaisten samalla kovasti raitia, niin että ruukku, joka suippeni pohjaan päin, kaatui rämähtäen lattialle ja kierähti kolisten vähän syrjemmäs. Tinalautanen maljoineen ja kukkineen putosi lattialle.

— Särkyikö se nyt hajalle? huusi Ingrid säikähtyneenä ja karkasi seisoalleen, kiiruhtaen sitä nostamaan pystyyn. Kastor pysähtyi hämmästyneenä ja antoi koiran mennä menojaan. Sitten purskahti hän nauramaan ja sanoi:

— Mitä sinä, hupakko, huudat ja näytät niin onnettomalta yhden ruukun takia? Ja tuommoista romuako sinä pidät täällä huoneessasi? En minä olisi uskonut sinua, noin isoa tyttöä, enää niin lapselliseksi.

Hän nauroi vallattomasti ja potkaisi samalla vähän ruukkua.

Ingridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet värähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid nosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta selin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan raitia ruukun verhoksi.

— Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen. Älä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi särkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon kauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en ole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?

— Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.

— Kotoasi! Rantasalmeltako?

— Niin.

— Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.

— Mielelläni sen teen.

— Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään.
Ja kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.

— En minä… saa. — Et saa! Miksi ei?

— En minä… tiedä.

— Et tiedä!

— Ei mamma tahdo, että kerron… lapsille niin surullisia.

— Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua, joka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä ketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me puhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja tunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä liikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet kuolleina?

— En tiedä…

— Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on jotain semmoista… niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi. On vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä mitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma on minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi sinua. — Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä kuunteli hänen sanojaan. — Minä puhuisin niin mielelläni kodistani. Ei se vastenmielistä ole, päinvastoin.

— No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni tuolia.

— Ei tänään enää, sanoi Ingrid. — Nyt on huoneeni siivottu ja minä menen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.

Ja Kastor piti huolen, että se "joskus" tuli pikemmin kuin Ingrid oli ajatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti kuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän menneisyydestään.

Eikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus hänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin vakavaksi ja sanoi:

— Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.

* * * * *

Iso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid seisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken hänen lukunsa.

Siinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: — Vieläkö, isäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun kaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen pääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei… Ei vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan… Mutta jos sinä elätkin siellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi olla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia onnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin kaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto… Mutta en käsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle kuiskaa, että kaikki odotus on turhaa… Minulla on juuri kuin vaisto siitä, etten teitä koskaan enää näe…

Ajatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti ja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan ilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.

Mutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen muodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen tilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä aikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja tunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen oma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla väikkyy vieno hymy.

Ingrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja sirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus, terveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee hänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia seuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren tummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on niiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä, voimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien silmäripsien varjossa tummalta.

* * * * *

Kastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja tutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän saapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven yli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa kahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa, sanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle takaisin Tukholmaan.

Kuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja niitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.

Kuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka tarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin tarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa etsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin olla.

Ei tosin erityisesti kaunis. Olihan Ingrid kauniimpiakin nähnyt. Eikä hän ollut juuri pitkäkään, he olivat miltei yhdenmittaiset, sen verran Kastor vain pitempi, että Ingrid toki hiukan sai nostaa katsettaan, katsoessaan häntä silmiin. Tahdonvoima puhui hänen teräsharmaista silmistään, jotka väliin säteilivät tulisina ja taaskin toisinaan kuvastelivat kylminä ja tyyninä ulkomaailmaa.

Ingrid eli yhä uudestaan tuon joulunajan. Kastor tuli silloin kotiin Ruotsista. Kuinka hän olikaan Ingridin nähdessään ihmetellyt, että tuo, hänen kolme vuotta sitten kotoa lähtiessään vielä mitättömän näköinen, hento ja kalvakka tyttö, joka oli kuin pää riipuksissa oleva kukan nuppu, nyt oli noin täydeksi ruusuksi auennut. Tämän kaiken hän tosin sanoi enemmän katseillaan kuin sanoillaan.

Ingrid tunsi selvästi, että nuo puhuvat silmät seurasivat häntä aina, milloin hän oli Kastorin läheisyydessä. Jos hän istui työnsä ääressä, tunsi hän tuon magneettisen katseen kutovan utusäkeistä verkkoa hänen ympärilleen, hän tunsi sen polttavan kasvojaan ja värisyttävän ruumistaan eikä hän uskaltanut nostaa katsettaan, vaan istui silmät työssä kiinni, kunnes jätti työnsä ja riensi pois, pian taas samaa tilaisuutta ikä voidakseen. Jos hän oli selinkin kääntyneenä, sanoi vaisto hänelle, milloin tuo samainen katse oli häneen imeytynyt. Ja entä vivahduksen Kastorin äänensoinnussa, nekin usein ilmaisivat paljon.

— Ingrid! Ei kukaan osannut lausua tätä nimeä niinkuin hän. Ei kukaan voinut yhdistää siihen sitä äänen vivahdusta, sitä tunteen virtausta, joka sävähti läpi koko hänen olemuksensa ihan sydämen sisimpään saakka.

Ja varsinkin sitten, kun hän oli puhunut. Oli sanonut:

— Ingrid, minä rakastan sinua! Ja sinä… Oi, älä vedä pois kättäsi, ei nyt. Kun jo aamulla varhain matkustan, niin meidän täytyy nyt puhua.

— Niin Ingrid! Sinä rakastat myöskin minua. Olen sen jo kauan tietänyt, tuntenut ja aavistanut. Eikö ole niin? Et voi tunteitasi minulta salata. Me olemme luodut toisillemme.

Uudestaan ja yhä uudestaan eli Ingrid muistossaan tämän hetken.

He olivat menneet, Kastor äidin ja sisarten kanssa, viettämään iltaa erään varakkaan kauppiaan perheeseen. Siellä hetken oltuaan oli Kastor muistanut, että hänen piti vielä käydä "maisterille" sanomassa jäähyväiset ja oli sitävarten lähtenyt sieltä ennenkuin toiset. Maisterin luona hän tosin oli käynyt, mutta ei ollenkaan viipynyt siellä, vaan rientänyt kotiin.

Ingrid puuhasi Silläaikaa Kastorin kirjokannen täyttämisessä. Tämä nelikulmainen, kuutiokyynärän kokoinen arkku, kukiteltuine ja hieman kuperin kansineen, oli jo miltei loppuun täytettynä kun Kastor astui sisään. Ingrid muisti niin elävästi, kuinka hän oli säpsähtänyt Kastorin tullessa ja huomatessaan, että he nyt olivat vallan kahden huoneessa, sillä viime aikoina oli hän huolellisesti koettanut karttaa sellaisia sattumia.

Mutta tällöin otti Kastor hänen kätensä, estäen siten häntä menemästä, ja puhui jotain ensiksi tästä viime illasta ynnä muuta, ja sanoi sitten nuo unohtumattomat sanat. Hänen sydämessään soinnahtivat riemuitsevat sävelet, mutta samalla painosti ja puristi sitä kuin jonkun pelottavan tapahtuman edellä. Eikä hän voinut sanoa sanaakaan, hän katsoi vain alas ja tunsi, että hänen poskensa hehkuivat ja että hän vapisi.

Kastor veti hänet luokseen, sulki hänet kiinteästi syliinsä ja kiersi hänen käsivartensa kaulalleen. Ja Ingrid itse laski päänsä niin turvallisesti hänen olalleen.

— Ole minulle uskollinen, puhui hän, — ja minä tiedänkin, Ingrid, sinun olevan uskollisen.

Kului pieni autuaallinen iankaikkisuus, jonka muisto sai tytön sydämen vieläkin niin suloisesti väreilemään, että silmät huulten hymyillessä kävivät kosteiksi.

* * * * *

Olethan minulle uskollinen, vai miten? oli hän hymyillen lisännyt. Ja tämä hymyily sanoi, ettei hän epäillytkään sitä, vaan kysyi vain pusertaakseen Ingridiltä jonkun vastauksen.

— Oi, mitä semmoista kysytkään, muisti Ingrid vastanneensa, se melkein loukkaa minua. Jos en tietäisi, että minuun luotat, niin luultavasti itkisin… Mutta, tämä kaikki tuntuu minusta aivan mahdottomalta. Vanhempasi eivät koskaan suostu tähän. Ja heidän tahtonsa hinnalla en tahdo onneani ostaa. He tietysti ajattelevat sinulle jotain loistavampaa avioliittoa…

— Loistavampaa! oli Kastor huudahtanut. — Ei kukaan muu tule koskaan määräämään minun avioliittoani kuin minä itse… Mutta rauhoitu, lemmittyni. Ei meidän tarvitse kiiruhtaa, me voimme odottaa siksi kunnes minä olen saanut hankituksi itselleni vankan aseman yhteiskunnassa, kun maamme virkatoiminta taaskin tasaantuu. Siksi kunnes se tapahtuu, voimme pitää liittomme kaikilta salassa ja luottaa toisiimme. Tuskinpa minä näinä tukalina aikoina voin ajatella avioliittoa ennenkuin noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta emmehän silloin vielä ole mitään ikäkuluja, olemme vasta parhaassa iässämme avioliittoa rakentamaan. Ja sinä odotat minua. Niinkö?

— Niin oli Ingrid vastannut, — tietysti odotan

Ja tätä suloista salaisuuttaan hän uskollisesti hoiti ja kätki. Se teki hänet onnelliseksi ja iloiseksi ja kohtaloonsa tyytyväiseksi.

Ja niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.

Tärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään uuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin hänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan ja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin ja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata, kaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia, siitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti hänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö? Sitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja nuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut isä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan eikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta. Mierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten ja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa, vaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne hän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin hänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä kysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.

Pappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin taloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät muutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän avaaja ja sulkija.

Poika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä kaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat olivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos rovasti kuulee, niin "antaa keppiä."

Poika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei ollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa oltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa seuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa hän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi eteisen ovessa.

Poika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä puhutteleva karjakko purskahti nauramaan.

— Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja vaikeni.

Rovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt portaalle ja huusi:

— Poika, tulepas tänne!

Mutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa hän seisoi.

— Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja viitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:

— Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä sen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.

Poika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki nyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko hänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo tanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle kuitenkaan häntä irti päästämättä.

— Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt jo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?

— En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.

— Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä, koska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.

— Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty — susia varten.

Rovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja tyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli rovastin sanat.

Sinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.

— Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.

Häntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi, usein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se oli tuo hänessä oleva "lukkari" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia. Siksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin alakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen kaikki aina tietävätkin, tuon "lukkarin"?

— Mitä hän sanoo?

— Hän sanoo: — Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.

— Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse, Heta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska on niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna tekee pojalle hyvän voileivän.

Rovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.

Nyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut sitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni sävelestä ja veisasi hiljaa mukana.

Sitten toi ruustinna hänelle voileivän.

Ja kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta harjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi hän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.

Niin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja renkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa, lukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten hän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän luultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan, kun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä olikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian tuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän enää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä laulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän ja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.

Hänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän sairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua pääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.

Se nyt oli hänen erityinen historiansa.

* * * * *

Janakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun Janakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti varsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman taipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä matkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli Kaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja kömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona, on selvää.

Siellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi silmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa oleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa huomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto ja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan kestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta hän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä mies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä hän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin muualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin kasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa perille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä houkkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain semmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.

Toista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa usein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin yksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten olla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti hänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli ylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi sentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen Ingridiä.

* * * * *

Oltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli hilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän puheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.

Mutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili kysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.

Rovasti huomasi sen pian.

— Sitäkö varvasta se nyt kenkä pusertaa? ajatteli hän. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan urkkia, ennenkuin hänellä jo oli koko nuoren miehen salaisuus hallussaan.

Usein papit mielellään esiintyvät puhemiehinä eikä meidän rovastimmekaan siinä suhteessa poikkeus ollut. Jo parin viikon päästä tapaamme hänet taaskin Hämeenlinnassa.

Tällä kertaa hänen matkansa tarkoittaa kuitenkin pormestarin rouvaa eikä itse pormestaria. Ja hän on sitävarten valinnut semmoisen päivän ja hetken, jolloin hän tietää viimemainitun ehdottomasti olevan virkatoimiensa vuoksi ulkona.

Rovasti istui nyt mukavasti pöydän ääressä isossa nahkapäällyksisessä nojatulissa pormestarin virkahuoneessa, vastapäätä seinällä olevaa Kaarlokuninkaan kuvaa, jonka Kastor oli viime jouluksi tuonut isälleen sankarikuninkaan muistoksi. Taulu oli iso ja hyvin onnistunut vartalokuva.

Rovasti oli sanonut haluavansa mennä XII:ta Kaarlo kuningasta tervehtimään ja pormestarinna oli heti valmis tekemään hänelle seuraa.

He jättivät senvuoksi nuorten seuran salissa, jossa nämä istuivat ja sirottelivat tampuuriompelulla kirjavia kukkia vihreälle silkkipeitolle. Siitä piti tulla päällys erään tyttären morsiuspeittoon.

— Serkku pitää muistaakseni tupakasta vai miten? Ja suvaitsee…
Rovasti aikoi nousta.

— Suvaitsen mielellänikin, ole hyvä.

Pormestarinna nousi itse samalla ja toi nurkkalaudakolta merenvahapiipun ja laski sen pöydälle tupakkarasian viereen.

Rovasti täytti piipun, veti esiin tulukset housuntaskusta, iski tulta ja sytytti taulan kipenen, jonka asetti piipun pesään. Ja pian oli hän hienon savupilven peitossa. Rouva istui pöydän toisella puolella ja pisteli sukkaa.

Kun oli hetkinen puheltu yhtä ja toista kuningasvainajasta, sodasta ja rauhanteosta sekä muista yleisistä asioista, siirtyi puhe rovastin tulomatkaan.

Hän kertoi hauskasti keikauksesta kinokseen, ja kuinka muuan hakokuorma oli ollut vähällä lakaista hänet pois reestä ynnä muista pienistä matkaseikkailuista, jotka kaikki johtuivat siitä, että Esa oli välinpitämätön ja antoi hevosen kulkea omia aikojaan eikä huomannut käyttää ohjaksia aikanaan.

— Mutta miksi ei lukkari nyt ole ajamassa?

— Hm! Serkku hyvä, hän ei tahdo tulla enää Hämeenlinnaan.

— Ei enää tulla Hämeenlinnaan! huudahti rouva. — Onko häntä täällä kaupungissa kukaan loukannut?

— Ei suinkaan, en minä sitä usko, mutta hänellä on eräs toinen syy siihen, painavampikin.

— Onko hän…? ei hän ole mahtanut tehdä mitään?

— Ei, ei! Hän on kunnon nuori mies, minun oma kasvattamani, minä takaan hänet!

— No noh, suvaitsehan, ystävä hyvä. Mutta minä en käsitä…

— Mutta, paras serkku, olethan sinä itsekin ollut nuori.

— Ah! Onko mies rakastunut?

— On niinkin.

— No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun palvelustytöistäni?

— Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on — Ingrid. Ja serkku käsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta tunnetta itsessään kasvattaa, vaan…

— Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?

— Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että Ingrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä maar aikaan katsoen, hm… Moni neiti kenties olisi kiitollinen kohtalolleen, mutta jos ei Ingrid… Ja siksi ei hän tule enää Hämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.

— Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee olla, vastasi rouva miettivästi. — Olen tosin ajatellut pitää Ingridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut että olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka alhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen, kun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä kurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä miehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se, jonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan. Päinvastoin.

— Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin siihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi turhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta onko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän ole sydäntään muille antanut?

— Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. — Hän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne hänessä voi päästä järjen herraksi.

— Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että puhuttelen häntä.

— Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia oikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia, me ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se toimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.

— Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja serkku luulee että hän…

— Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne — mikäs hänen nimensä taas olikaan?

— Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?

— Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin että… että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin tulee niin paljon muuta puuhaa.

— No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa luvan ja on valmis.

— Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on pian. Se tulee olemaan minun huolenani.

Hän hymyili väkinäisesti.

— Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän siinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille pane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista antaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan ratkaisuun, se on, sitä estämään.

— Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä sanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.

— Ei, ei. Se on oikein. Tietysti hänelle itselleen ensiksi.

— Minä anna pian tiedon kirjeessä asiasta, ja silloin serkku on taaskin tervetullut täällä käymään. Eikä tarvitse sillä kertaa ajattaa kumoon itseään tai olla vaarassa hautaantua hakokuorman alle, sillä lukkari on silloin itseoikeutettu kyytimies.

— Kiitos, kiitos! Minä olen lähtenyt matkaan kuin Eleasar ja palaan samoin kuin hänkin hyvällä mielellä.

10.

Samana iltana kellon kymmentä lähennellessä tuli pormestarinna
Ingridin kamariin.

Ingrid istui pöydän ääressä ja parsi sukkia.

Vaskisessa kynttilä jalassa paloi talikynttilä ja ehdottoman tarpeelliset kynttiläsakset olivat pienellä ruuhen muotoisella tarjottimella siinä vieressä. Kynttilän toisella puolella oli valkoinen kerä ja jo valmiiksi parsittu valkoinen villasukka.

— Toiset kaikki menivät jo levolle, sanoi pormestarinna istuutuen tuolille pöydän toiselle puolen. — Mutta minua ei vielä nukuttanut ja kun näin tulen loistavan täältä ulos lumelle, niin tulin vähän vielä juttelemaan.

Hän otti pöydältä sukan käteensä.

— Tämä on kai minun sukkani. Kyllä minun on kelvannut niin kauan kuin sinä olet ollut talossa sukkieni eheydestä huolehtimassa. Olen siihen melkein liiaksi tottunut, että luotan vain sinuun. Mistä saan minä semmoisen, joka korvaa minulle sinut, tyttöseni?

Ingrid katsahti vähän kummastuneena häneen.

— Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi hän hymyillen. — Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.

— On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta se. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää." Sinä menet naimisiin, niinkuin muutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei ihmistä luotu yksin elämään.

Ingrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen sydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti hänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa. Hänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.

Hän ajatteli: — Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan vihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.

Tämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.

— Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, — että otat asian vakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat lapseni. Eikö ole tosi?

— On. Sitä en kielläkään.

Hän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien ruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.

Pormestarinna huokasi hiljaa. — Oi, kuinka hän on ihana ja onnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta minun täytyy.

— Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui hän tunteellisesti, — semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin balladeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua kokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?

— Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.

— Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin silmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa myöskin sinua… Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?

— Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja odottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos…

— Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. — Eihän sitä kukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna käskeä tai kieltää itseään.

— Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala siten on yhdistänyt.

— Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on yhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat seurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei avioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka taloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden onnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.

Ingrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen oikeaksi.

— Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden intohimoisella voimalla.

— Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.

— Mutta, Ingrid, en minä nyt puhu avioliitostani, vaan rakkaudestani.

— Minun täytyy tunnustaa, etten käsitä…

— Kyllä pian käsität. Se oli toinen henkilö. Mutta tämä on aina ollut syvä salaisuus. Hän huokasi. — Nyt kumminkin minun tekee mieleni avata sinulle sydämeni ja kertoa nuoruuden-lemmestäni ja taisteluistani. Minä tiedän, että sinä, tyttöseni, voit kätkeä paljon ja kätket tämänkin.

— Tietysti.

— Niin. Olenko minä nyt onneton sentähden, etten saanut yhdistää elämääni sen miehen kanssa, jota nuorena rakastin? Näethän itse, että olen onnellinen. Minulla on hyvä puoliso ja kiltit lapset… Hän oli uljas sotilas, oi kuinka univormu sopi hänelle, vieläkin täytyy minun häntä ihailla! Ja minä annoin hänelle koko nuoren sydämeni. Mutta hän oli köyhä. Ja sitten hän joutui sotaan. Sen jälkeen tuli pappa, mieheni, ja tarjosi minulle hyvän aseman. Ja viesti kertoi, että hän minun rakastettuni, oli kaatunut sodassa. Ah, kuinka minä itkin, kun sen kuulin. Kuitenkin täytyi minun, samoinkuin niin monen muunkin neidon on täytynyt, pian sen jälkeen itkevin sydämin tanssia omissa häissäni, sillä vanhempani tahtoivat, ettei niitä minun oikkujeni tähden lykättäisi — minun rakkauteni ja suruni syy oli näet heille salaisuus — ja sulhoni tahtoi niinikään, eikä minulla itselläni ollut silloin vielä mitään tahtoa. Ja minä toivonkin, että tämä vaihdos elämässäni haihduttaisi suruni. Ja… niin se tekikin. Eikä minun salaisuuttani kukaan muu tietänyt kuin hänen, vainajan, sisar. Me olimme olleet koulutovereita. Hänet minä tapasin viisitoista vuotta sen jälkeen. Hänelle oli onni hymyillyt, hän oli aatelisen rikkaan kartanonomistajan rouvana. Se oli rouva Borgfelt-vainaja. Silloin teimme liiton keskenämme ja uudistimme siten ystävyydensiteemme. Hän antoi minulle lupauksen ja minä hänelle.

Ingrid seurasi tätä kertomusta jännityksellä. Hän tunsi kuin vaistomaisen aavistuksen siitä, että tämä rouvan omien nuoruuden salaisuuksien kertominen oli aiottu häneen jotain vaikuttamaan. Mutta mitä? Oliko se ainoastaan myötätuntoinen lähentymisen yritys, vai oliko se varovaa tiedustelua ja valmistelua joihinkin häntä ja Kastoria koskeviin yllätyksiin? Mutta olihan se ihan tarpeetonta kiertelemistä. Mamma kyllä tunsi hänet ja tiesi, ettei hän, kuten hän juuri äsken aikoi sanoakin, koskaan suostuisi vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa yhdistämään elämäänsä heidän poikaansa. Siksi hän äsken saattoikin vapaasti sanoa aina olevansa mamman kanssa. Heidän yhdistämisensä tulisi niin ollen kokonaan riippumaan vanhemmista. Mutta hän ei voinut uskoa, että mamma nyt olisi puhunut ilman edeltä harkittua tarkoitusta. Ja mistä lupauksesta hän nyt puhui? Ja missä suhteessa voi se olla heidän asiansa kehittymiseen? Hän vainusi jotakin, mutta ei käsittänyt, mitä se oli.

Pormestarinna, joka huomasi hänen jännittyneen mielentilansa ja arvasi, että hänen tavallinen tyyneytensä nyt oli antanut sijaa pohjalla liikkuville tunteille, katui vähän ja ajatteli: olisi kovin paha, jos liian rohkeasti olisin koskettanut tuohon arkaan kohtaan, ja sitten pilannut koko sen mielentilan, joka äsken hänen kasvoillaan niin elävästi kuvastui.

Hän istui lyhyen hetken vaiti ja ajatteli, jättäisikö nyt tältä illalta ja antaisi jäädä vaikuttamaan sen mitä hän jo oli puhunut. Mutta asian lykkääminen pitemmälle ei tahtonut oikein soveltua hänen laskuihinsa, sillä hän tiesi tuon tyynen pinnan alle kätkeytyvän lujatahtoisen sielun. Jos Ingrid nyt vastoin hänen oletustaan ei antaisikaan ohjata itseään, niin olisi koko hänen suunnitelmansa menetetty. Kastoriin, joka ensi avovedellä saapuisi kotiin, ei hän toivonut voivansa mitään vaikuttaa. Ennen hänen tuloaan täytyi siis kaiken olla valmiina. Ja hän itse oli mielestään niin paljon tätä asiaa huolehtinut ja kantanut siitä surua sydämessään, että hän kyllä ansaitsisi päästä vapaaksi siitä taakasta. Ja nyt oli rovasti tullut kuin taivaan lähettiläs ja avannut hänen eteensä oven. Siitä täytyi hänen päästä lävitse, maksoi mitä maksoi ja mitä pikemmin sen parempi. Sen täytyi olla Jumalankin tarkoitus, koska hän lähetti palvelijansa sille asialle. Tämä ajatus antoi hänelle rohkeutta. Jos hänellä edeltä olisi ollutkin jotain epäilyjä, olivat ne nyt kadonneet. Hän päätti senvuoksi puhua asian valmiiksi tänä iltana. Yllätys voisi nyt vaikuttaa sen, minkä pitempiaikainen harkinta tekisi mahdottomaksi. Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumana.

Että Ingrid ei vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa suostuisi avioliittoon Kastorin kanssa, sitä ei hän epäillytkään, hän tiesi sen sanomattakin. Mutta se tieto ei riittänyt hänelle. Täytyi sitoa hänet avioliitolla. Sillä jos Kastor saapuisi ennen, saisi hän kyllä isän heti puolelleen.

* * * * *

— Mitä sinä arvelet kuolleelle annetusta lupauksesta? Pidätkö sen sitovana? jatkoi siis pormestarinna.

— Pidän kaiketi, ehdottomasti, jos ei sen pitäminen sorra omaatuntoa.

— Kuinka ajatteleva ihminen, joka pitää lupauksen pyhyyttä arvossa, voisi semmoista lupausta antaakaan, joka sotisi omaatuntoa vastaan tai sitä sortaisi?

— Niin kyllä. Kuinkapa voisikaan?

— Kuinka vähän ihminen sentään tietää edeltäpäin elämäänsä. Joka päivä on kuin uusi läksy kohtalolta. En minäkään silloin, kun monen vuoden perästä taaskin tapasin nuoruudenystäväni, aavistanut että se oli määrätty viimeiseksi hyvästijätöksi… Meillä oli niin paljon puhumista ja muistuttamista toisillemme menneiltä päiviltä. Puhelimme tietysti enimmäkseen hänestä, kalliista vainajastamme. Sitten siirtyi puhe lapsiimme. Minulla oli Kastor mukanani. En vielä sanonutkaan, että puhelimme juuri hänen herttaisessa kodissaan. Minä matkustin sinne talvella. Minulle tuli semmoinen halu nähdä hänet, että lähdin matkaan, kun oli hyvä keli ja kaunis ilma ja se puoli oli rauhallista. Hänellä oli pieni tytär, ainoa lapsi ja kaunis kuin pieni enkeli. Hänen nimensä oli Hedvig Ulrika. Tämä lapsi oli silloin vasta viiden vuoden vanha. Ystäväni oli naimisiinmennessään vanhempi kuin minä.

— Pienokainen tuli pian tutuksi Kastorin kanssa, juoksi hänen luokseen ja taaskin pois. Hän oli vähän vallaton, kuten tavallisesti ainoat lapset. Hänellä oli iso nukke ja hän vei sen Kastorin luo. Eleonoora tahtoo papan syliin, sanoi hän ja laski nuken hänen polvilleen. Kastor otti hymyillen nuken ja rupesi tytön ilosta kirkuessa hypittämään sitä polvillaan kuin ainakin lasta. Hän oli silloin jo neljätoistavuotias nuorukainen. Se oli nimittäin talvella 1714. — Ah niin, sama talvi, jonka jälkeen kesällä sinä meille saavuit. Eikö ollutkin sama vuosi?

— Oli.

— Missäs minä jo olinkaan!

— Mamma sanoi, että… että Kastor hypitti nukkea.

— Niin, niin. Kastor oli tottunut omien pikku siskojensa kanssa leikkimään ja osasi siis miellyttää lasta. Mutta sitten tämä pian veti Kastoria kädestä ja vei hänet toisiin huoneisiin. Ja nukke teki Kastorin kainalossa seuraa.

— Silloin sanoi ystäväni: — Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni tässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että se voi olla enne? — Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen aatos, minä vastasin. — Oi rakas ystäväni, hän sanoi, — tehkäämme nyt lupaus toisillemme, että teemme kaiken minkä voimme sen hyväksi että meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta ei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni sinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme toisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.

— Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta tekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt tilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle, jonka tili vielä on tekemättä?

Hän huokasi taaskin.

Ingrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään pöydänsyrjään.

— Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.

— Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet antanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin rakas.

— Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.

— Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää, sanoi rouva surullisesti.

— Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa ihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän tietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen tehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.

— Ken aina voi tietää lupauksen tehdessään Jumalan tahtoa noudattavansa? Mutta Jeftan esimerkki osoittaa meille, että lupaus on pidettävä. Ja että minunkin lupaukseni sitoo minut koettamaan, vaikuttamaan, ohjaamaan ja toimimaan en hyväksi, sen sinä kyllä käsität. Mutta mitä voin minä? Onhan minulla tässä voittamaton este edessäni.

— Mitä estettä mamma tarkoittaa?

— Sinua, lapsikultaseni.

— Minua! Minä en suinkaan tule olemaan esteenä, vastasi Ingrid painokkaasti. — Mamma voi minun suhteeni olla aivan huoletta. Haluaako Kastor itse muuttaa mieltään ja tunteitaan, se on varsin toinen asia. Minä uskon, mamma, että hän päästää mamman kokonaan tästä pulasta, kun hän saapuu. Siksi voimme olla ihan rauhassa ja antaa hänen itsensä ratkaista asian, joka koskee hänen omaa onneaan. Onhan hänellä jo kyllin ikää siihen.

— Etkö sinä voi uskoa Jumalan sitä paremmin ratkaisevan kuin hän itse? Tai etkö voi uskoa hänen kuulleen kahden äidin rukousta, jotka lastensa liitolle ovat anoneet hänen siunaustaan!

Rouvan ääni oli hänen viimeisiä sanoja sanoessaan juhlallisen ankara.

— En minä tällä hetkellä tiedä uskoa sitä enkä tätä. Ja minä puolestani jätän sen Jumalan haltuun.

— Se on oikein. "Hän muuttaa ihmisten sydämet kuin vesiojat." Ja koska sinä vakuutat, ettet sinä ole esteenä, niin jos kerran sinä olet pois tieltä, niin olen varma lopusta.

Hän kiinnitti terävän, vaanivan katseen Ingridiin, joka kalpeana kuunteli häntä.

— Pois tieltä… sanoi tämän soinnuttomasti perässä. — Minä olen valmis jo huomenna muuttamaan, jos mamma katsoo sen tarpeelliseksi. Tosin tuli tämä minulle niin odottamatta, että en ole tietänyt siihen valmistautua. Osaan kumminkin tehdä työtä ja siitä olen mammalle sangen kiitollinen, samoinkuin siitäkin, että minulla täällä on ollut monivuotinen hyvä koti.

Hänen äänensä värähteli.

— Minä tiedän kyllä, että aina olet ollut kiitollinen. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, meillä on nyt tärkeämpää puhuttavaa.

— Oletko ajatellut sitä, että jos Kastor yhdistää sinuun elämänsä, jatkoi hän, — niin hänen virkauransa on melkein ehkäisty? Nykyisessä ahdinkotilassa ei auta paljas virkamieskyky ja -kunto, vaan tarvitaan siihen varojakin, ennenkuin saa itselleen hyvän viran. Siitä voisi kyllä mainita esimerkkejäkin, kuinka virat ovat juuri kuin oston varassa. Herra maatamme suojelkoon ja antakoon sille kelvollisia virkamiehiä. Sinun ja itsensä vuoksi voisi hän kyllä elää pienessäkin virassa ja pienellä palkalla, sillä minä tiedän kyllä, että sinä osaat hoitaa taloutta, mutta isänmaan hyväksi voisi hän korkeampana virkamiehenä vaikuttaa paljon enemmän ja laajemmin, mutta siksi ei hän voi päästä muuten kuin korkeampain perhesuhteitten ja suurempien varojen avulla. Ja nyt olisi jännitettävä isänmaan hyväksi kaikki saatavissa olevat henkiset ja aineelliset voimat. Jokainen meistä voi jotain tehdä, kukin jollakin tavoin sen hyväksi uhrautua.

Hän veti huoaten henkeään ja jatkoi taas:

— Minä tiedän, rakas, lapsi, että sinäkin tunnet samaa urhoollista alttiutta kuin niin moni muukin neito. Uskon, että rakastettusi onnen ja arvon hyväksi, joka samalla on osana isänmaan onnesta ja kunniasta, voit uhrata rakkautesi ja oman onnesikin. Minä tunnen sinut jalomieliseksi ja uhrautuvaksi.

— Minun onneni ja koko henkilöllisyyteni urhaaminen on niin vähäpätöinen asia, että siitä ei kannata puhua, vastasi Ingrid alakuloisesti. — Mitä taaskin minun tieltäväistymykseeni tulee, niin en luule kovinkaan vaikeaksi saada paikkaa.

— Ei se käy laatuun, Ingrid! Oi kuinka tämä seikka surettaa minua. Mitä se asiaa muuttaisi, että meidät jättäisit? Etkö luule minun sitä ymmärtävän, että Kastor sinut etsisi, vaikka aarniometsään kätkeytyisit, eikä rauhoittuisi ennenkuin olisi sinut löytänyt? Ja paikkoja sinä kyllä saisit, se on tietty. Mutta sehän heittäisi meihin ja etusijassa minuun varjon. Ansaitsenko minä sitä?

— Minä pyydän, että mamma suo anteeksi, mutta miten minä sitten muuten pääsen pois tieltä?

— Sinun täytyy, tyttöraukka, kokonaan uhrautua tämän yhteisen asiamme hyväksi. Sinun täytyy mennä naimisiin.

— Naimisiin! huudahti Ingrid. — Ei, se nyt on vallan mahdotonta!
Eikä kukaan ole minua kosinutkaan. Minä menen ennen vaikka hourulaan.

— Onhan kyllä sinulla eräs kosijakin tarjolla. Tosin on hän ainoastaan vähäpätöinen virkailija, mutta huolettoman leivän voi hän sinulle tarjota. Olisin tosin sinun tähtesi suonut hänen vähän korkeammalla yhteiskunnallisella asteella olevan. Tuskinpa saat rouvan nimitystäkään.

— Sen parempi se olisi. Paremmin voisin kätkeytyä koko maailmalta…
Vai naimisiin!

He istuivat hetkisen vaiti.

— Et sinä kysy edes, ken se sulhanen onkaan, sanoi vihdoin pormestarinna.

— Kai sen kerkeän kuulla, siksi kun…

— Siksi kun… mitä?

— Siksi kun ensin tulen vakuutetuksi siitä, että teen oikein myöntyessäni. Tosin tähän aikaan puhutaan paljon rakkauden takia uhrautumisesta. Eikä se minun mielestäni kovin vaikeata ole, kun se tapahtuu luonnollisissa rajoissa. Mutta että joku rakkaudesta toiseen menisi toisen kanssa naimisiin, se on minun mielestäni niin kovin haaveellista ja hassumaista, liiaksi kuviteltua, jopa teeskenneltyäkin, etten voi sitä hyväksyä. Ei!

— On kyllä totta, että se sellaiselta näyttää. Mutta — entä Ebba
Brahe.

— Olen kuullut, että kuningas on ollut hänelle uskoton ja sentähden en kummeksukaan…

— En minä usko sen olevan muuta kuin hovijuoruja. Ja jos niin olisi ollutkin laita, niin todella rakastava nainen semmoiset antaa anteeksi, vaikka hän kärsisikin niistä. Minä olen aina ollut vakuutettu, että se tapahtui valtiollisista syistä ja että hän todellakin uhrautui… Ja sanon nyt vakavasti, meidän asiaamme palatakseni, että jos sinä et sitä tee, niin on vallan mahdotonta vaikuttaa Kastoriin. Mikään muu ei häneen vaikuta kuin että hän tietää sinun olevan naimisissa. Ja jos niin ei käy, on hänen tulevaisuutensa menetetty. Hänestä voisi tulla valtaneuvos tai maaherra taikka joku muu ylhäinen virkamies, jos hänellä olisi rikkaassa aatelisessa avioliitossa tukea. Sen sinä kyllä käsität. Ja sinä tiedät vielä senkin, että hän on hyvin kunnianhimoinen. Ja taitava ja kyvykäs hän myöskin on. Minä uskon, että hänessä on kätkettynä korkeamman virkamiehen alku.

Ingrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä nyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.

— Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, — ehkäpä ison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa kaikki voimansa toimeentulon takia… Hän näkisi huonompien kykyjen ja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että nämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän veltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen vankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja siunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen otsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä tyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse onnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?

Ingrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin kalpeana.

— Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja Hedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä enää… toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä osattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.

— Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä — tarkoitan lupausta — ole mitään tietoa, vai miten?

— Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt? Se olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin. Mutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen kuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada toimeen tutustumisen, josta toivon parasta.

— Mutta yhtä minä en käsitä.

— Mitä niin?

— Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi ei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut toiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?

— Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne hyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne alkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois pääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä luonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä, keväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä iloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä pojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä sallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan nuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että tieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi — hänen nuoruutensa puhtauden suojelijana — huojentaa uhraustasi ja palkitsee sitä.

— Saako hän tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin… sen tekisin?

— Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien.
— Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.

— Niin, ei tosin…

— Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.

— Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.

— Mikä seikka se on? huudahti rouva.

— Se on minun lupaukseni. Sitä en voi, enkä tahdo rikkoa.
Minunkin lupaukseni on kallis.

— Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin, että tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on suuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on kaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti siitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman itsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen antaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa täyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä vaille. Lupauksen puhuttu sana tässä tosin tulee rikotuksi, mutta sen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana ja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen ainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen rakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen tulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä rohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa tässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti uskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta Jumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri uskollisuudesta uhrautunut… Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun rakkautesi arvoa koetellaan.

Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.

— Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi… Ennenkuin menen, sanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on Janakkalan lukkari.

— Hän… kö?

— Niin, hän. Rovasti on hänellä puhemiehenä, hän on hänet kasvattanut ja pyysi minun esittämään asian sinulle. Koeta nyt tyyntyä ja nukkua. Ja älä turhia itke. Jätetään koko asiamme Jumalan haltuun. Hyvää yötä, lapsi!

11.

Kun pormestarinna oli sulkenut oven ja mennyt, valtasi Ingridin hillitön itku. Hän oli kyllä ajatellut, että heidän avioliittoaan tultaisiin vastustamaan, mutta tämmöiseksi ei hän ollut asiaa koskaan kuvitellut. Hän oli valmistunut kuulemaan ankariakin vastaansanomisia ja ollut valmis kasvatusvanhempien tahtoa noudattaen eroamaan lapsuudenystävästään. Ja samalla oli asema tuntunut sellaiselta kuin olisi heidän rakkautensa rikkonut näiden tahtoa vastaan ja niin ollen näiden suuttumuskin ollut oikeutettu ja luonnollinen. Ja nyt hän saikin kuulla, että tuo sama ihana unelma olikin suvaittu, jopa mieluisakin. Mutta myöskin, että mamma hänessä oli nähnyt ainoastaan lelun pojalleen, nuken, joka nyt, kun se oli käynyt tarpeettomaksi, oli heitettävä pois.

Tätä vastaan nousi koko hänen tunnemaailmansa. Hän oli köyhä, turvaton ja hoitoon otettu; oikeuttiko se pormestarinnan käyttäytymään näin häntä kohtaan? Nyt, kun hän on liikaa, sysätään hänet poljettuna ulos. Hänen särjetyn sydämensä ja menetetyn elämänsä hinnalla tahtoo rouva ostaa poikansa onnen ja arvon.

Pormestarinna puhui uhrautumisesta. Oli hänkin alttiiksiantavaisuutta ajatellut, olisi mielellään hoitanut ja vaalinut kasvatusäitiään hänen vanhuudessaan. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä, oli vain hiljainen nöyrä alistuvaisuus kasvatusvanhempien tahtoon. Ja hän olisi ollut kylliksi lujamielinen puolestaan sanomaan hyvästi kaikille nuoruuden toiveille. Hän oli kuvitellut semmoista eron hetkeä, oli ajatellut, miten hän puhuisi silloin, kuinka hän puoltaisi mammaa Kastorille ja erossakin esiintyisi rauhan puhujana. Ja niin olisi hän Kastorille ollut ainoastaan sisar ja uskollinen ystävä.

Mutta nyt vaatiikin mamma, että hän esiintyy Kastorin edessä liitonrikkojana, halpana sanansasyöjänä, ruumiillistuneena valheena… Voi, kuinka tämän silloin täytyisi inhota häntä! Sellaista ei hän koskaan ole voinut kuvitellakaan. Tämä menee yli voimien. Hänestä oli sietämätöntä ajatella Kastorin oikeutettua ylenkatsetta, joka kumminkin olisi niin ansaitsematonta. Kuinka mamma voikaan olla niin tyly? Ja juuri häntä kohtaan, joka niin mielellään häntä palvelisi. Uhraisi koko elämänonnensa nurkumatta, mutta ei naamaria käyttämällä.

* * * * *

Mutta hän sanoisi vastaan eikä järkähtäisi. Tosin se olisi hänen teokseen ennen kuulumatonta, mutta ennen ei ole ollutkaan niin elämästä ja kuolemasta kysymys, ja hän tuntee, että hän nyt voisi sen kyllä tehdä. Ei hän ole mikään pelkuri, vaikka hän haluaa olla kuuliainen. Nyt ei häntä pelota mikään enää. Hän voi kyllä.

Hän tiesi sen hyvin, että kun Kastor parin kuukauden kuluttua saapuisi kotiin, saisi asia silloin varsin toisen lopun. Ja senhän tiesi mammakin. Sitävarten hän juuri oli vedonnutkin hänen tunteisiinsa, sen ymmärsi Ingrid kyllä. Ja mitä tuohon hänen kuolleelle ystävälleen tekemäänsä lupaukseen tulee, niin ei Ingrid sille erikoisen suurta arvoa antanut. Hän ajatteli: — Jospa semmoinen lupaus onkin olemassa äidille, ei se voi sitoa poikaa. Eikä Kastor suinkaan anna kenenkään muun ihmisen määrätä elämästään, vaan tekee sen itse.

Pieni asia olisi huomenaamuna sanoa: — Minä odotan siksi kun Kastor tulee ja annan hänen päättää. Olen hänelle, sillä ehdolla että vanhemmat siihen suostuvat, antanut avioliittolupaukseni. En riko sitä, vaan pidän sen pyhänä. En ollenkaan arvostele tekoani, onko se ylevä vai alhainen… Minä ainoastaan pidän lupaukseni, se on minulle pyhä.

Tämän sanominen tuntui niin houkuttelevalta, että hän melkein hymyili.

* * * * *

Ingridistä tahtoi sitäpaitsi väkisinkin tuntua, että koko tuo mamman lupausjuttu oli vain häntä varten tekaistu. Se tuntui hänestä kovin hapuilevalta. Tytön hän kyllä tiesi olevan olemassa ja käsitti hän senkin, että mamman aikeet hänen suhteensa olivat todelliset. Ja kun hän itsekin oli vakuutettu siitä, ettei Kastor hänen kieltäytyessäänkään koskaan menisi toisen kanssa avioliittoon niin kauan kuin hän tietäisi hänet vapaaksi, niin ei häntä, rouvan näkökannalta asiaa katsoen, tuo hänen vaatimuksensa enää kummastuttanut se ainoastaan katkeroitti hänen mieltään.

Mutta vaikka niin olisikin, että tuo lupaus oli vallan tekaistu, oli asialla sentään toinenkin puoli ja sehän juuri olikin pääasia.

Hän istui pää pöytään nojaavien käsivarsien varassa, kyyneleet silmissä, ajatukset kiihkeästi toimien. Ohimot jyskivät, sydän löi kuuluvasti ja paisui ahdistuksesta. Hän värisi tuskasta, pusersi väliin päätään, väliin painoi sydäntään. Oi kuinka mielellään hän olisi halunnut kuolla ollakseen pois tieltä!

Talikynttilä oli jo palanut loppuun ja alkoi savuta.

Hän säpsähti, nousi tuolilta ja toi kiireesti nurkkakaapista toisen ja sytytti sen, jottei olisi jäänyt pimeään. Kun se oli tehty, istui hän taaskin miettimään, ajattelemattakaan makuullemenoa.

Hän tiesi todeksi sen mitä rouva sanoi Kastorin kunnianhimosta. Tähän asti ei hän ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Se oli hänestä niin luonnollista, että Kastor oli semmoinen, ettei hän ollut siihen mitään huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt johtui se äidin sanojen johdosta hänen mieleensä.

Samalla kuvastui hänen eteensä kirjuri Mustelinin perhe. Setä Mustelin itse luisevana, köyristynein selin, pitkine laihoine kasvoineen ja kaljuine päineen, sekä kurttuinen, kuivaa yskää köhivä Konkordia-äiti, ynnä kuusi tai seitsemän kalpeaa lasta kuluneissa vaatteissa, kuten vanhemmatkin. Ja verratessaan Mustelinia pyylevään ja punakkaan neuvosmies Argelanderiin muisti hän mamman sanoneen, että viimemainittu sai kiittää vaimoansa virastaan. Ja pappa oli myöskin kerran sanonut, että — Staffan Mustelin ja Björn Argelander voisivat yleiseksi hyödyksi vaihtaa virkojaan, viimemainitun isot jäykät kirjaimet kun tekivät käsialan huokeammaksi lukea kuin edellisen hienot hieroglyfit. Sitäpaitsi Mustelinin sävyisä luonne oli aina takeena maltillisesta keskustelusta, kun sitävastoin oli vallan vaikea eri mielipiteiden sattuessa tulla toimeen äkkiä tulistuvan Argelanderin kanssa. Ja molemmilla on muuten yhtä suuret ansiot. Ja mamma oli samalla kertaa huomauttanut, että — Konkordian ei olisi pitänyt ottaa Staffan Mustelinia, kun hän tiesi, että he kumpikin olivat köyhiä. Se oli ihan hänen syynsä, ettei mies edisty. — Noh no, älä siitä vaimoa syytä, oli pappa muistuttanut, — ei miehen virka koskaan vaimosta riipu, vaan olosuhteista ja hänen omista ansioistaan. Ja siihen se jäi, sillä pappaa ei tietysti vastustettu.

Tästä siirtyivät ajatukset takaisin Kastoriin ja hänen korkealle lentäviin tulevaisuudenunelmiinsa.

Ingrid muisti surullisesti hymyillen, kuinka Kastor jo kasvavana nuorukaisena oli pilvilinnoja rakennellut ja kuinka näihin kuvitteluihin hänkin, Ingrid, oli ottanut osaa. Kastor oli itse aina ensiksi laskenut perustuksen, jolle sitten toiset, väliin Ingridkin, olivat yhdessä rakentaneet kaikkien muidenkin perheen jäsenten huviksi. Aina oli Kastor aste asteelta ylennyt korkeaan virkaan ja voinut siinä vaikuttaa paljon hyvää, tullut rikkaaksi ja jakanut auliisti ympärilleen. Ja tämä oli antanut aihetta moneen leikkipuheeseen, mutta siitä ei Kastor välittänyt, vaan nauroi yhdessä toisten kanssa. Myöhemmältä ajalta olivat muistot vielä paljon tehokkaampia, sillä niissä oli aina takana todellisuus.

* * * * *

— Olenko todellakin hänen onnensa tiellä? kysyi Ingrid itseltään.

— Mitä pitää hän todellisena onnena?

Olipa hän kyllä sen kuullutkin.

Vastaukseen kuului ehdottomasti ja tärkeänä osana juuri hän itse, sen hän varmasti tiesi. Mutta ei hän voinut kieltää itseltään, että yhtä tärkeä olisi hyvä virka, joka antaisi varman pohjan yhteiskunnassa ja erittäinkin olisi mahdollisimman suureksi yleiseksi hyödyksi isänmaalle. Hän oli usein sisäisellä viehätyksellä seurannut sitä ihanteellisen ylevää ja avaraa kuvailua, joka harvoilla rohkeilla piirteillä loihti esiin tulevaisuuden niin suuremmoiseksi ja valoisaksi.

Se oli ollut hänelle mieluisaa kuvittelua, missä hän ei koskaan edellyttänyt mitään todellisuuden ennettä. Mutta nyt, yön hitaina hetkinä ja tunteiden kuohunnassa muisti hän varsinkin nämä. Ja nyt ne saivat ihan toisen, paljon syvemmän muodon kuin niiden kuvittelija konsanaan oli aikonut tai aavistanutkaan.

— Ja jos nyt kaikkeen tuohon juuri minä olen esteenä, sanoi hän tuskallisesti. — Mamma puhuu sittenkin oikein. Hänestä voi tulla korkea virkamies, kun minä en ole hänen tiellään… hänen korkealle lentämistään estämässä… Ei, niin ei saa käydä. Mitä minä olen? Ainoastaan toisarvoinen olento hänen rinnallaan. Miten voi nainen olla jalo, missä osoittaa suuruutta, jollei uhrautumisessa?

— Minä käsitän nyt, etten ole aiottu häntä varten. Ja kun sen käsitän, niin voin minä uhrautuakin sillä minä rakastan häntä. Tunnen, että rakastan häntä nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen, niin lämpimästi ja voimakkaasti, että voin suojella häntä itseäni vastaan. En luullut tämän tunteen enää voivan kasvaa, mutta nyt tiedän vasta mitä on, kun oikein ylitsevuotavasti rakastaa… Minä voisi kyllä nyt kuolla hänen tähtensä, mutta minä voin… elääkin. Niin, minä, minä tahdon luoda hänen onnensa oman onneni menettämällä, vaipumalla unholaan.

— Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt… tuomitsee minut kurjana liitonrikkojana… sillä minä uskon mamman kyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut… lukkariin! Kuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?… Maailma on valhetta täynnä… minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta. En voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan, rakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet ehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.

— Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi… Mutta juuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan sen suuttumukseen… Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä tunnen hänet, hän tahtoo unohtaa — ei viitsi minua ajatella — ja hän voi, kun hän oikein tahtoo.

— Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta… kirvelevältä… Jos minä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin… häntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä taivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi, lopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli kylmenisi — se alkaisi mammasta — heidän välilleen syntyisi juopa, joka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei, minä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko syy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin naulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa, minun täytyy, täytyy.

— Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin katsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran… Mutta ei, minä en voisi sitten… En voisi…

— Minkätähden minäkin olen maailmassa.

Hän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.

Hän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt soveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi polvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä niiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.

Hän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa, sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei löytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain sisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen, voimaa ristinkantamiseen.

Ja hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.

Hän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän sittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli sen hän ymmärsi — että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.

Lukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta. Mies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden kautta, ajatteli hän, — katsoo avioliittoaan ainoastaan taloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan, hänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä. Hän ajatteli: — Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole riitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.

* * * * *

Oli ehtinyt tulla jo aamu.

Ingrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.

Hän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä vastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: — Minun täytyy sanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä mahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen nuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?… Minä tunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies olisikaan.

Hän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.

— Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, — sen parempi. En koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä nuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka minulle avautuu, sopii minulle parhaiten.

— Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä tekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja että se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä tyydyn nöyrästi siihen.

— Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on haihtunut. Halla on käynyt… Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha jo. Vanha ja elämään väsynyt.

12.

Ingrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan odottaa itseään.

— Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi hän aamutervehdyksen vaihdettuaan. — Oletko nukkunut hyvin?

— En minä ole…

— Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin jo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun päivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat hampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä ajattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä olen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut, ennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos, kipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät, että minä osaan selittää.

— En minä ole maannutkaan.

— Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee lepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen… olet istunut valveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.

Ingrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota kohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan vastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan kuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut partaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi voinut sen katkaista.

Hän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen tarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.

Pormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta minnepäin?

— Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi, alkoi hän varovasti, — että et ole yrittänytkään nukkua?

— Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle, vastasi Ingrid väistäen.

— Minä ymmärrän, että olet miettinyt… Niinkö?

— Niin.

— Olet ajatellut, että… sentään uhraudut…

Rouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen vähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi hän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta katsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan itseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun hän sanoi:

—… että sentään uhraudut, otat lukkarin?

— Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.

Ingrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.

— Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten tuoliltaan.

Hän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen:

— Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen poikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut tulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten tiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan ihmisarvon, vaan etujen mukaan… Oi, kuinka sinä nyt teet minut onnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!

Ingrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä lähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti hän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna ja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin sulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä ja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli laskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.

Sitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan talviselle taivaalle.

Hän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki asian peruuttamattomaksi.

— Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että olet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei sinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle suuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä olet niin usein minua hoitanut.

— Kiitos!

Pormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos ovesta.

* * * * *

— Isäntä! Oletteko Janakkalasta?

— Olen.

— Pysäyttäkää vähän.

— Ptruu, ptruu! Hevonen on suuttunut torilla seisomiseen, kas niin.
Ukko käänsi kysyvän katseen komeaan rouvaan, joka häntä puhutteli.

— Menettekö tällä viikolla pappilaan päin? Minä olen pormestarin rouva ja olisi tärkeä kirje lähetettäväksi rovastille sinne.

— Minä ajan juuri pappilan sivuitse, kyllä minä sen vien. Sanokaa pormestarille, että Juholainen sen otti.

Rouva ojensi hänelle kolmikulmaisen, punaisella lakalla suljetun kirjeen.

— Taitaa olla kuulutus kirkkoon, sanoi ukko, tukkiessaan kirjettä liivin povitaskuun.

— Ei suinkaan, kyllä se on joku muu tärkeä asia. Ja kirjeen viette kai varmasti rovastille?

— Vien häntä, oikein omaan kouraan ja tänä päivänä. Ja suun avaukset siitä tulee Juholalle, mä sen tielän, ja ukko naurahti tyytyväisenä.

— Ja sanokaa terveisiä myöskin.

— Kiitoksia! Kyllä minä niitä vien koko tän tyhjän korjani täylen, eihän ne kuljettajalle paljon matkalla paina, mutta varsin helkkarin hauskoja ne saajalle ovat. Hyvästi!

Hän nykäisi toisella kädellään ohjaksista, toisella koirannahkaista lakkiaan tukevammin päähän, hyvästi sanoessaan kun oli sitä edestä kohauttanut.

— Hyvästi ja hyvää onnea matkaan! huusi rouva hänen jälkeensä.

* * * * *

Samana päivänä vielä, ennen päivällistä, piti pormestarinna silmällä milloin hänen miehensä sattui olemaan yksin virkahuoneessaan, ja pistäytyi sinne hänen puheilleen.

— Tiedätkö, hän sanoi heti sisään tullessaan ja istuessaan miehensä kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille. — Tiedätkö, että Ingrid menee nyt naimisiin?

Hän tiesi, ettei hänen miehensä suvainnut häiritsemistä virkatoimissaan ja sentähden sanoi hän asian heti ilman mitään esipuheita, saadakseen sen pohtimisen alkuun.

Pormestari nosti kummastuneena katseensa, kasvoillaan odottava ilme.

— Vai niin, sanoi hän, — no, ken sulhanen on?

— Se on Janakkalan lukkari, Bergelin.

— Lukkari! huudahti pormestari, kohottaen peruukkiaan. — Onko tyttö tullut hupsuksi? Se ei sovi ollenkaan, ja minä naittajana panen jyrkästi vastaan. Meidän Ingrid, tuo hiljainen ja vaitelias tyttö sopisi parhaiten papille vaimoksi! Miksi hän lukkarin ottaisi? Jos hänen ehdottomasti pitää naimisiin päästä, niin odottakoon siksi kun tulee…

— Siksi kunnes häntä eivät lukkaritkaan etsi, sanoi rouva terävästi. — Hän on jo viidenkolmatta vuoden ikäinen, eikä hänelle ole vielä pappikosijaa ilmaantunut. Papit saavat kyllä tänä aikana varakkaita aatelisneitejäkin, ei heidän tarvitse köyhiä kappalaisen tyttäriä naida. Ja kauneus, hänen ainoa kapitaalinsa, sanoo jo pian jäähyväiset.

— Niin, Ingrid on kaunis ja hyvä tyttö. En minä tahdo, että hän ottaa lukkarin, sano se hänelle. Taikka minä sanon itse.

— Kyllä, rakas ukkoni, sanon sen, ei sinun tarvitse…

— Ei, minä sanon itse. Tyttö tekee itsensä onnettomaksi. Se kaunis kuoriko hänet nyt on hurmannut?

— Sano vain itse. Se onkin oikein, tuleehan sinun se tehdäkin… Mutta oletko koskaan laskenut, mitä Ingridin morsiustavarat voivat tulla meille maksamaan, sillä tietysti meidän ei sovi kasvatustytärtämme tyhjinkäsin päästää? Ja kun Klaarakin on kihloissa…

— Hm. Pormestari siirsi miettivästi peruukin takaisin oikealle paikalleen. — En tosiaankaan ole sitä ajatellut. Siinä on taaskin uusia menoja, mistä ne rahat kaikkiin tulevat? Kun kaksi omaa tytärtä jo on naitu ja kolmas kihloissa, olisi Ingrid voinut odottaa, etteivät kaikki kulut yhdellä kertaa tulisi. Mutta hän on ymmärtäväinen tyttö ja malttaa kyllä mielensä, varsinkin kun hän kuulee, että minä en tahdo sitä. En tosiaankaan suvaitse hänen lukkari juttuaan. Lykätään kumminkin asia tuonnemmas.

— Niin, lykätään tuonnemmas, siksi kun Helena, joka jo pian on viisitoistavuotias, on kihloissa. Ja käsitäthän, että olisi väärin Ingridiä kohtaan, jos omain tytärtemme naittamisen vuoksi estäisimme häntä avioliittoon menemästä nyt, kun hänellä siihen on tilaisuus. Sillä eihän ole varmaa, että hänellä toiste on tarjolla semmoistakaan. Eikä häneltä leipää tule puuttumaan ja se se kumminkin on pääasia. Ja onhan se kaunis mieskin, itsekin sanoit. Ihmekös tuo nyt, nuoret ihmiset?

— Kaunis, kaunis! Aina te naiset katsotte ainoastaan muotoa. Ja kun
Ingridkin… Kuinka korkealle arvioit hänen morsiuskamssunsa?

— Ehkäpä kolme — neljäsataa taaleria, jos hän…

— Neljäsataa! Ja Klaara myöskin kihloissa. Minun täytyy varmaan tehdä velkaa.

— Ei maar vielä. Kuule nyt. Jos Ingrid, niinkuin sinä esittelet, joutuisi papinrouvaksi, olisi parisataa taaleria vähin määrä minkä me, meidän asemassamme elävinä henkilöinä, voisimme antaa hänen morsiusvalmistuksiinsa, häihinsä ynnä muuhun semmoiseen. Mutta asia on nyt hänen oman valintansa mukaan sillä kannalla, ettei se maksa meille äyriäkään.

— Ei äyriäkään! huudahti pormestari ankarasti. — Tahtoisitko sinä työntää tyttöraukan tyhjänä köyhään pesään?

— Eihän tyhjänä, ei suinkaan. Ingrid ansaitsee hyvän morsiushankkeen ja hänen pitää se suhteellisesti saamankin.

— Ota tuosta pakinasta nyt selko. Ei äyriäkään, ja kuitenkin saa hyvän hankkeen. Se on enemmän kuin minä, niin lakimies kuin olenkin, osaan yhteensovittaa.

— Sallihan, että selitän sinulle, sanoi rouva hymyillen. — Katsos, onhan meillä paljon enemmän antaa muuta tavaraa kuin rahaa.

— Hm, mitä?

— Minulla on äitivainajani sänkyvaatteita, jotka ovat vielä hyviä kyllä, niistä annan hänelle parit vuodevaatteet. Sitten on meillä vanhempia huonekaluja, sänky, kaappi, joku pöytä ja tuolikin, joita emme ollenkaan kaipaa ja jotka eivät meillä koskaan ole käytännössäkään, vaan ovat, kuten tiedät, korjatut pois uudempien tieltä. Itsellemme ne eivät vastakaan ole tarpeen, mutta lukkarin taloudessa maalla ne vielä kyllä menevät! Sitten voin koota hänelle vähän yhtä ja toista talouden alkuunpanemiseksi. Pappilasta siellä tietysti myöskin avustetaan. He tulevat siten hyvin autetuiksi ja meidän ei ole tarvinnut antaa yli varaimme.

— Jahah, niin, se on hyvä. Ottakoon sitten sen lukkarinsa, koska hän sitä niin tahtoo. Mutta paremman maun minä olisin luullut meidän Ingridillä olevan. Ja enpä olisi uskonut häntä niin syttyväksi.

Pormestarinna hymyili väkinäisesti.

— Vai pelkääkö hän jäävänsä jo…?

— Älä nyt kuitenkaan semmoisia hänelle sano. Ei voi tietää kuinka syvästi se häntä loukkaisi. Emme saa…

— Minäkö sekaantuisin siihen? Mutta anna nyt sinä heille tarpeeksi sentään, että pääsevät alkuun, vaikka ei tuo naiminen olekaan oikein mieleisemme.

Ukko oli tottunut käsittämään asiat siten, että hänen vaimollaan aina oli samat mielipiteet kuin hänellä itselläänkin.

— Ole huoleti ja luota minuun, ukkokultaseni. Sinä tiedät kyllä, että minä pidän Ingridistä kuin olisi hän oma lapseni, ja tulen häntä eniten kaipaamaan.

Hän nousi ja kävi ovea kohti.

— Täytyy mennä katsomaan, joko päivällinen tulee pian valmiiksi. Ulos astuessaan hän kuuli vielä miehensä halveksivalla äänellä sanovan:

— Vai lukkari!

13.

Kas, Ingrid, hyvää päivää! Minulla on hauskoja uutisia sinulle, sanoi rovasti iloisesti astuessaan sisään ruokasaliin.

Ingrid kiiruhti häntä tervehtimään.

Ruustinna oli lähettänyt kutsumaan häntä pappilaan, toverikseen rovastin poissa ollessa sekä yhdessä odottamaan hänen tuloaan, jotta Ingrid heti tuoreeltaan saisi kuulla uutisia kaupungista.

Tämä tapahtui ensi talvena Ingridin muutettua uuteen kotiinsa.

Ruustinna istui jo pöydän ääressä, jolla teekannu höyrysi isojen kirjavien ja korvattomien kuppien, ruuhen muotoisen kermakipon ja sokerirasian sekä hänen omien leipomiensa hyvien tuoreitten vehnästen keskellä.

Rovasti vei Ingridiä kädestä pöydän luo, ja suikkasi tervehdyssuukon ruustinnalle, joka huudahti:

— Kuinka sinä niin hiljaa tulit, ettemme ollenkaan kuulleet, vaikka monta kertaa olemme olleet eteisen ovella kuuntelemassa, milloin kulkunen alkaisi kuulua?

Rovasti nauroi herttaisesti, kun nyt kerran oli päässyt huomaamatta kotiin pujahtamaan. Oli ruvennut runsaasti lunta tupruttamaan, Jussin oli täytynyt ajaa käymäjalkaa, joten reenantura ei narissut eikä reki kolahdellut, vaan kulki pehmeästi kuin lusikka viilipytyssä. Ja rovasti, joka arvasi kotona kuunneltavan, oli käskenyt Jussin tukkia heiniä kulkuseen, jotta saataisiin kotiväki yllätetyksi.

Mainittakoon tässä ohimennen, että Ingrid heti Janakkalaan tultuaan oli toimittanut niin, ettei hänen miehensä enää ollut rovastilla kuskina tämän Hämeenlinnan-matkoilla. Hän oli suoraan pyytänyt rovastia ottamaan renki Jussin Kaapron sijaan kaupunkimatkoille. — Me elämme niin paljon alhaisemmissa olosuhteissa, oli hän sanonut, — että minä katson parhaaksi heti alussa katkaista kaiken seurustelun siellä, sillä mieheni on sen seurapiirin ulkopuolella ja minä tahdon kuulua siihen siihen mihin hänkin. Ja hän on itsekin tähän tyytyväinen. Rovasti olikin jo aikonut muuttaa ajomiestä, nyt kun Kaapro oli naimisissa, vaikkei hän juuri kaupunkimatkojen suhteen olutkaan tahtonut muutosta ehdottaa. Olihan pormestarinna Kaapron esiintyessä sulhasena rovastin seurassa esittänyt hänet perheelleen ja hän oli kasvattajansa mielihyväksi esiintynyt sievästi ja vaatimattoman vapaasti. Ainoastaan kieli erotti hänet toisista, hän puhui suomea ja herrasväen kielenä oli latinalla ja ranskalla koristettu ruotsi.

* * * * *

Kun rovasti oli kaikki terveiset heille esittänyt ja ruustinnan kaupunkilaisystäviä koskeviin kysymyksiin vastannut sekä kehottanut Ingridiä ottamaan enemmän vehnästä, alkoi hän kertoa:

— Pormestarinna-serkku kertoi minulle erään henkilön, sen Vapun, olleen siellä markkinapäivänä sinua etsimässä.

— Oo, vai Vappu! huudahti Ingrid.

— Niin. Ja armollinen serkku oli oikein pahoillaan siitä, ettei silloin ollut kotona. He olivat kaikki olleet ulkona ostoksilla, eikä ollut kotosalla muita kuin palvelustytöt ja nehän ovat syksyllä taloon muuttaneita.

— Sepä oli ikävää.

— Minä halusin kumminkin puhutella tyttöjä, kuullakseni heiltä itse, mitä he Vapusta tiesivät kertoa. Ja herttainen emäntä sallikin minun seurassaan astua keittiön puolelle.

— Se oli hyvin lihava, lyhytläntä ihminen, kertoi heistä eräs. — Me luulimme sitä ensin ison talon emännäksi, auttoi toinen. Ja miltei yhteen ääneen he kertoivat: — Oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Inkeriä. Ei ollut hänestä eron jälkeen kuullut mitään, ennenkuin nyt vasta sattumalta oli saanut kuulla, että Hämeenlinnan pormestarilla on Inkeri-niminen kasvattitytär, tullut 'vihan aikana' vähäisenä tyttönä taloon, ja oli arvannut, että sehän on sama Inkeri. Ja hänellä oli ollut oikein ikävä silloin kun Inkeri hänet jätti. Oli juossut perässä pitkän matkan, niin kauan kuin jaksoi, oli itkenyt ja huutanut Inkeriä, mutta kun ei enää saavuttanut, niin täytyi yksin suruissaan palata taloon, missä olivat yötä olleet. Sanoi asuvansa kuusi peninkulmaa Hämeenlinnasta. Mutta tytöt eivät muistaneet sen seurakunnan nimeä, muuta kuin että se oli peräti toisaalla päin kuin Janakkala. Ja vaikka minä luettelin heille laajalti kaikki seurakunnat Hämeenlinnan ympärillä, niin sanoivat tytöt aina heti nimen kuultuaan: — ei se se ollut. Monella pitäjällä ja kappelilla on kuitenkin kaksi ja jollakulla kolmekin nimeä, yksi tai kaksi virallista ja kolmas vielä kansan käyttämä, jota viimemainittua "ei tiedä kaikki papitkaan", sanoi rovasti hymyillen. — Ja jos nyt Vapunkin seurakunnalla oli tuommoinen liikanimi, jota hän puhuessaan käytti, niin ehkäpä osasinkin oikeaan, vaikka tytöt eivät sitä tietäneet… Hänellä kuuluu olevan hyvä mies, Juha nimeltä, ja hyvä torppa — mutta eivät tytöt torpankaan nimeä muistaneet. Ja kuusi on lasta. Hevonen ja neljä lehmää sekä lampaita ja muuta karjaa. Ja hän oli kovin pahoitellut sitä, ettei hän enää saanut tavata sinua. — Hän itki, sanoivat tytöt, — niin että hän oikein värisi tuolilla istuessaan, kun hän kertoi meille niitä surullisia muistojaan, ja sai meidätkin itkemään. Ja hän oli kysynyt heiltä: — Vieläkö hänellä on se ruukku? Siihen he olivat tienneet vastata, että he olivat kuulleet sinulla olleen hyvin suuren saviruukun ja että oli sanottu sinun tuoneen sen kotoasi ja vieneen sen muassasi Janakkalaan… — No olenpa minä oikein iloinen saatuani sen kuulla, oli eukko huudahtanut, — kun olen oikein surrut sitäkin, että jos hänen siitä ruukustaan olisi täytynyt erota. Ja sitten hän oli heille kertonut sinun ruukustasikin, sillä tytöt, jotka eivät sinun ajallasi olleet vielä talossa olleetkaan, eivät tietäneet siitä mitään.

— Ja rouva pormestarinna huomautti myöskin, että hän olisi niin mielellään suonut, että eukko olisi viipynyt siksi kunnes hän olisi saapunut kotiin. Mutta tytöt sanoivat emännällä olleen pitkän matkan vuoksi kiireen, hänellä kun oli kuormakin, eikä hän ehtinyt odottamaan, vaikka he olivat pyytäneet. Oli vain sanonut: — Kyllä minä sen armon, hänen kasvatusäitinsä, olisin halunnut nähdä, jotta olisin enemmän Inkeristä kuullut, mutta en minä sentään enään häntä varro, ei taitaisi juuri mitään tietääkään enempää kuin mitä jo olen kuullut, että hän on naimisissa ja voi hyvin, ja että eivät isä eikä veli ole tulleet, — en nyt muuta kuin lähden, että pääsen kotiin. Ja sitten hän oli vielä pyytänyt, että Inkerille vietäisiin Janakkalaan hänen terveisensä. Ja nyt olen ne terveiset tuonut, lopetti rovasti, — semmoisina kuin ne olen saanut tuodakseni.

— Kiitän sydämellisesti, sanoi Ingrid kyynelsilmin. Häntä liikutti se, että Vappu niin kiinteästi muisti häntä, joka oli silloin vielä lapsi, kun hän Vapun kanssa ruukkuaan kuljetti.

— En ketään heistä saa koskaan enää nähdä, sanoi hän surullisesti, en Vappuakaan. Ja minusta tuntuu siltä, ettei koskaan tässä elämässä enää jälleennäkemistä tapahdu. On juuri kuin kaikki olisi minulta haudattu… toivonkin, lisäsi hän hiljaa itsekseen.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua saapui lukkarikin pappilaan, hänkin oli turhaan odotellut kulkusten kuulumista. Rovasti laski hänelle hupaisia kaskujaan uusia ja vanhoja, ja ruustinna tarjosi teetä.

Vanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki iltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.

14.

Ulkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi. On kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät. Pöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin valoa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin lepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta valkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan tuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen samalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei tuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä, pysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas, tuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä sammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.

— Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei sentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen vanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa kynttilään.

— Gabriel!

Ääni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä huoneen peränurkasta.

— Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. —
Joko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin
Anna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.

Ei mitään vastausta.

— Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas joitakuita äänettömiä hetkiä.

— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.

— Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian tulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan, että hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä… Mitä te puhutte siellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on… Isästäkö? No niin kai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!

— Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi… Nyyhkytys estää loppua kuulumasta.

— Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin oikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa teitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että hänelle puhunkaan… Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne tyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän kammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen kanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se "jolla tuulessa valta on". Saapuisi mies vain pian.

* * * * *

On kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni avioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan heikko.

Illalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi tajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa ympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä pienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään. Ja kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi ajatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja jälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä hänelle tässä tilassa ilmeni.

Hän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä ja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä lattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli, juurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti veljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän tiesi hänet siksi.

Mutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui suruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen kasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli tullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan oleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai vieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli kolmenkymmenen, mutta ajatteli: — Siperia on hänet ennen aikaansa vanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta. Kyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä jälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä kuvitella.

— Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.

— Ingrid, vastasi tämä, — minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt etsimään.

— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin, pyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:

— Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.

— Missä isä on? kuiskasi Ingrid. — Vieläkö hän on vankina?

— Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen nyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset tuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.

— Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen, ota minut mukaasi kotiin.

Hän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.

— Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon työtä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti odottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle parempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.

Veli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa. Mutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin tulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.

Mutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja virvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo varmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään oli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan. Ja hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman esikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he siten helposti saattoivat yhtyä.

Tämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä. Hän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää sisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.

Hänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma syvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn. Mutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti häneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään tahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä heikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri, niin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama, sai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: — Juuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä ennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä nähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut hänen tunnettaankin.

Siitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se ajatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt murheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja kaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti hän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna pitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen rakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei muistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli isäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea tukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat muistuttivat äidin kutreja.

Tämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi, tervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään. Hän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse ollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.

* * * * *

Ensi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut pääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan. Nuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti epätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena hänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan Hämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona ja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa, tuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä murhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta sisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes tuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun sydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli liiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää muistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna rankaisijanaan.

Hän tahtoi unohtaa.

Äidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä mielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen, päättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.

Ensi maanantain juhannuksen jälkeen he olivat määränneet lähtöpäiväksi. Sinä aamuna he olivat varhain liikkeellä ja olisivat pian olleet lähtövalmiina, mutta ilma näytti uhkaavan synkältä, ja jo aamulla tuli raskas sade ja vinha itätuuli repi pilvistä vettä kuin syksyisenä päivänä. Eikä ilma kääntynyt poudaksi vielä tiistainakaan, joten siltä viikolta täytyi jättää matka, kun lauantai-iltana piti jo taas olla kotona. Ja koska heinänteko kiirehti, niin täytyi matkustus jättää toiselta viikoltakin, ja niin ilmestyi esteitä yhä, joten se vihdoin jäi koko kesältä. Toisena kesänä oli taaskin esteensä, silloin ei Ingrid halunnut lähteä pitkälle kävelyretkelle, vaan lykättiin matka tältäkin kesältä eteenpäin.

Ja nyt tämä tervehdys tuonelasta, joka sanoi isän ja veljen olevan äidin luona, tuli aivan kuin vastapainoksi ja kaipauksen lieventäjäksi. — He ovat taivaassa yhdessä Jumalan luona suloisessa levossa, eivät he haudassa ole yhtyneinä, en heitä sieltä löydä, ajatteli hän. Eikä hän enää niin kaipauksella ajatellutkaan tuota matkaa, sillä hän uskoi nyt matkankin jääneen tekemättä korkeamman johdatuksesta. Koko ensi kevään ja alkukesän oli hän odottanut tuota juhannuksen jälkeistä maanantaita ja kuvitellut mielessään lähtöä ja matkaa. Ja ilma, joka edellä oli ollut kesäisen ihana, oli silloin juuri sinä aamuna varhain muuttunut koleaksi ja sateiseksi. Ja Ingrid piti sitä, nyt jälkeenpäin sitä ajatellessaan, merkkinä että hän tyynnyttäisi mielensä eikä ajattelisi omaisiaan kuolleena tomuna vaan Herran luona elävinä.

Hän eli miehensä ja lapsensa hyväksi ja ajatteli: — Minä tyydyn tähän, minkä Jumala on minulle määrännyt, enkä halua mitään tämän ulkopuolella. Nyt on muuta tekemistä ja sitä lisääntyy joka päivä, niin ettei ole aikaa kävelymatkoihin uhrata. Ja sikseen se jäi, sitä ei enää otettu kolmantena kesänä puheeksikaan.

Tänä viimemainittuna kesänä, 1729, sai Ingrid kuulla, että neiti Borgfelt oli mennyt avioliittoon muutaman paroonin kanssa. Pormestarinna ei siis ollutkaan saanut toimeen avioliittoa poikansa ja neiti Borgfeltin välillä. Kastor oli samana vuonna, jona Ingrid jätti Hämeenlinnan, jo keväällä matkustanut pois, eikä ollut seuraavanakaan kesänä tullut kotiin, kun Klaaran häät olivat, oli vain lähettänyt sisarelleen onnittelukirjeen.

— Nyt täytyy armollisen mammankin myöntää, ajatteli Ingrid, — että Jumala ei olekaan tahtonut kuulla heidän, kahden äidin, rukousta lastensa avioliiton puolesta, jollei nimittäin koko kertomus siitä ollut paljasta kuvittelua.

15.

Tultiin vuoteen 1732. Isonvihan viiltämät haavat olivat jo arpeutuneet. Ne olivat kuin punaisia kysymysmerkkejä. Ylen aikaista oli kuitenkin silloin vielä Suomi-emon ilokäkien ennustustako arvostella. Esiaika esiintyy aina suurena kysymyksenä, jolle historia varhemmin tai myöhemmin antaa vastauksensa.

* * * * *

Pistäydymme hetkiseksi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana lukkarin tupaan Janakkalassa.

Se on tilava huone, jota aurinko kolmesta matalasta ja leveästä akkunasta niin miellyttävän kohtuullisesti valaisee. Puhtaaksi pestyt seinät sammalrakoineen ovat koristamattomassa maalaisuudessaan leveine, sileäksi veistettyine ja iästä ruskettuneine hirsineen tavallaan komean näköiset ja kätkevät asujiltaan useita muinaisia tarinoita, sillä ne ovat jo monta miespolvea nähneet. Kupera katto orsineen on kesäksi valkaistu samoin kuin leivinuunikin ovinurkassa, mistä käy matala ovi eteiseen. Perällä, uunia vastapäätä, on eteissänky siniraitaisine uutimineen, asetettuna kyynärän verran ulos peräseinästä, joten sen taakse jää pieni kujanne. Tämän sängyn kuja on varsin tärkeä osa huoneessa, sinne voi asuja puikahtaa pukeutumaan pyhäisiinsä, jos "vieraita hankkii." Vastapäätä sängynjalkapäätä on korkea kaappi, joka on jaettu kahteen osaan. Molemmat avautuvat kahtia. Alhaalla on ruokakaappi ja ylhäällä sulkee poveensa muuta tavaraa. Peräseinää ja toista sivuseinää reunustaa leveä penkki, jolla talvisin sunnuntaiaamuina pitäjän ukot "puuta painavat." Ja peräpenkin edessä on pitkänläntä pöytä peräakkunan luota pihanpuoliseen peränurkkaan. Pöydällä on raamattu ja virsikirja sekä pullo, jossa on veteen pistettyjä kukkia. Pöydän edessä on pöydänmittainen rahi. Ja samassa nurkassa seisoo "penkinristauksella" valkealla raidilla verhottuna tuo vanha tuttavamme, Ingridin ruukku ja sille asetettu postilla. Ingrid eli Inkeri, kuten hänen miehensä häntä kutsuu ja joksi mekin nyt uudessa kodissa tahdomme häntä nimittää, oli itse aikonut sijoittaa ruukun sängynkujaan. Siellähän se olisi suojassa uteliaiden silmäyksiltä ja siellä hän voisi sen ääressä, kuten silloin orvoksi jäätyäänkin, viihdyttää suruaan muistelemalla äidin viime rukousta ja hänen viime hetkiään. Mutta Kaapro oli hänet Hämeenlinnasta tuodessaan kantanut sen sisään ja laskenut pöydänpäänurkkaan, sanoen:

— Tämä esineen pitää saada kunniapaikka huoneessamme.

Ja Inkerin mielestä se oli aivan oikein. Hän verhosi sen siihen ja laski postillansa sille. Pieni kirjalauta sen yläpuolella sisälsi perheen muun kirjallisuuden.

Peräseinää pöydän takana koristaa taskukello, rovastin lukkarille antama häälahja, ei mikään pieni ja siro nykyaikainen liivin taskussa säilytettävä korukalu, vaan housunlakkarissa kannettava hopeinen nauris. Se näyttää vallan komealta punaisella, helmikoristeisella silkkityynyllään, jonka Inkeri lahjan arvoa korostaakseen on ajan kuosia seuraten sille alustaksi ommellut. Se näyttää nyt neljää iltapäivällä.

Tuoreet kuusenhaot, joilla isäntä eilen illalla on reunustanut seinät penkkien alla ja siten peittänyt multipenkit, synnyttää huoneeseen raikkaan metsän tuoksun.

Emäntä on korjannut päivällisen tähteet ruokapöydältä kaappiin, siivonnut pöydän, pessyt tyhjät astiat ja asettanut ne akkunanpielessä olevalle hyllylaudalle. Hän on puuhannut ahkerasti "kirkkolaisten" mentyä, on lakaissut lattian ja ripotellut sille lauantaina valmiiksi riivittyä, hienoa ja tuoksuvaa katajanhakoa sekä asettanut vanhasta pellonkulmassa kasvavasta pihlajasta tuomiansa oksia pystyyn uunin eteen. Hän menee vielä ulos ja tuo pellonpientareelta kimpun köynnöskasveja käsivarrellaan. Niitä hän sovittaa kirjalaudalta riippumaan ruukun ylitse, jotta se siten saa uudinten takaa kurkistella. Ja kello saa myöskin soman kukkaseppeleen ympärilleen.

Nyt hän hymyilee itsekseen. Hän tietää miehensä katselevan tyytyväisenä ympärilleen, kun palaa ulkoa, jonne hän on mennyt pienelle kävelylle ja ottanut pikku Sannan kanssaan.

Jopa tulevatkin pihalla isä ja tytär tupaa kohti. Isä laulaa puolikovaa iloista säveltä ja tyttö lähtee juoksemaan edellä, kun näkee akkunassa äidin hymyilevät kasvot.

Eteisessä auttaa isä häntä kädestä taluttaen, sillä lapsella on jotain toisessa kädessään ja kiireissään voisi kompastua korkean kynnyksen yli astuessaan.

Hän katkaisee kesken sävelen, kumartaa päänsä matalan ovikamanan alitse astuessaan ja huudahtaa:

— Mutta sinähän osaat loihtia, Inkeri! Kun lähdin ulos, oli pirtti vallan kolkon ja ikävän näköinen, siivoton väen mentyä, ja sitävarten lähdinkin ulos raittiiseen ilmaan. Ja kun nyt pienen hetken kuluttua palaan takaisin, on tämä ihan juhlapuvussa. Voin sanoa, ettei kenenkään pirtti ole niin soman ja iloisen näköinen kuin meidän.

— Niin, Jumalalle kiitos, että meillä on hauska koti, vastasi Inkeri tyytyväisesti hymyillen.

Sanna, joka hitaasti tallustellen oli lähennyt äitiään, tarjosi nyt hänelle pientä kouraansa.

— Ota äiti, ota, huudahti hän iloisesti, — ota, ota.

— Mitä sinulla nyt onkaan, kultaseni?

Äiti kumartui hänen ylitsensä ja lapsi avasi kouransa, jossa oli muutamia kypsiä mansikoita.

— Oi! sanoi Inkeri sydämellisesti, ottaessaan marjat ja suudellen pientä tytärtään. — Kiitos, kiitos lapseni, kun tuot äidille kesän ensi mansikat.

Hän muisti niin elävästi, kuinka hän itse oli isälleen antanut viimeiset mansikat, ja muistolle pyhitetty huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Kiitos sinullekin, sanoi hän kääntäen katseen mieheensä, — että autat minua pitämään lapsuuden muistojani tallella.

— Sinun lapsuudenmuistosi ovat minunkin, ne ovat pyhemmät minulle kuin omani. Minulla itselläni ei niitä juuri olekaan. Täällä pappilassa ne vasta muistoni alkavat, mutta ne ovat sulautuneet yhteen nykyisyyden kanssa, niin että niitä ei oikein huomaa siitä erottaa. Eivät ne ole sillä tavoin pyhäinjäännöksiä kuin sinun.

— Isä-kummi! huudahti iloisena Sanna, joka oli kiivennyt penkille ja kurkisti ulos akkunasta. — Sanna menee vastaanottamaan, Sanna niiaa.

— Minä tulen myöskin.

Isä kiiruhti tyttärensä jälessä ulos rovastia vastaan joka hiljakseen kävellen tuli tanhualla.

Inkeri siirsi kehdon, missä puolen vuoden vanha tyttö nukkui, peräpöydän luota sängyn eteen. Hän oli lasta auringolta suojatakseen siirtänyt sen siihen, mutta nyt oli valovirta pihanpuoleisesta akkunasta jo jättänyt sängynedustan ja kaapin sivuuttaen se lähenteli pöytää. Sitten hän otti edestään ison siniraitaisen esiliinan, joka askarrellessa oli vaatteiden suojana, ja vei sen sängynkujaan. Hän laski ylöskäännetyt, kotitekoisella nyppelöpitsillä syrjätyt paidanhihan suut alas ja kiinnitti nappiin. Vaalea, leveäraitainen kaistahame sekä punainen villaliivi, jossa oli kiiltävät napit, jollaiset oli kiinnitetty myöskin takana oleviin lyhyihin liepeisiin, lisäsi vartalon soreutta. Liivi, joka oli hyvin avokaulainen, jätti vapaan tilan hienolle reikäompelulle paidanrinnalla sekä samoin pitsisyrjäiselle kaulukselle.

Yläkaapista hän otti esille valkoisen, hiljattain kutomansa harsoliinan ja sitaisi sen päähänsä, sillä ajan tapa ei sallinut naidun naisen olla avopäin vierasten läsnäollessa. Lipposet eli katokengät ja sinikirjavat sukat täydensivät puvun.

Hän meni ja työnsi rahin pöydän alle. Se oli nimittäin siten tehty, etteivät sen jalat riidelleet pöydänjalkojen kanssa, vaan mahtuivat sovussa sisäpuolelle. Ja kun pöydänjalat päästä katsottuna muodostivat X:n, niin antoivat ne rahillekin tilaa, joten koko "pöytätuolin" voi siirtää pöydänsyrjän alle, milloin se vain oli tiellä. Tämmöinen rahi oli väliin oikein tarpeellinen huonekalu, varsinkin jos yövieras sattui taloon, jolloin se siirrettiin penkin viereen, minkä kanssa se oli yhdenkorkuinen, ja siten muodostui siihen vuoteen pohja. Mutta joskus, niinkuin nytkin, oli sen paikka siellä, missä pahankurisia lapsia lukukinkerillä pidettiin.

Uunilattialta hän toi ruokapöydän äärestä tuolin, joita siinä oli yksi kummallakin puolella pöytää, ja asetti sen peräpöydän ja sivupenkin kulmaukseen, huoneen kunniapaikkaan, kun vieraita oli talossa.

Muutamia jakkaroita, korkeampia ja matalampia, oli uunin vierustalla sekä oven puolessa lavitsa. Siitä hän otti yhden ensinmainituista ja vei sen tuolin sijalle pöydän ja arkun väliin sängyn puolelle.

Rovasti näkyikin jo lukkarin ja Sannan saattamana tulevan pihalla.

Rovastilla oli lähetettävänä muuan tärkeä kirje ja sitävarten hän saapui nyt lukkarille. Siihen aikaan, kuten vielä paljon myöhemminkin, kuului lukkarin velvollisuuksiin kirkkoherran tai kappalaisen virkakirjeiden kuljetus. Eihän silloin vielä muuta vakinaista postia ollutkaan kuin "lukkariposti" naapuriseurakuntien välillä, sillä valtiollista postia kuljetettiin tilapäisesti lähetetyillä "kuriireilla".

Rovasti oli käskenyt Jussia tuomaan heti hevosen aitiosta talliin, jotta lukkari saisi kohta satuloida sen, ottaa kirjerepun virkahuoneesta mukaansa ja laukata matkaan.

Lukkari, joka oli hyvä ratsastaja ja istui satulassa kuin ratsumestari, suoriusi kohta matkaan, rovastin jäädessä vielä emännän kanssa pakinoimaan.

16.

Rovasti istuu kunniapaikalla lukkarin tuvassa ja näyttää miettivältä. Hän on vaiti ja Inkeri huomaa, että hänellä on jotain mielessä, minkä hän haluaisi ilmaista. Arvokkaalta hän näyttää nojautuessaan siinä tuolin korkeaa selkätukea vastaan, jolla puuteroidut peruukin kutrit lainehtivat, jättäen vapaiksi vanhan papin hyväntahtoiset kasvot.

— Minä ajattelin, aloittaa hän, — että on paras puhua sinulle suoraan koko asia, joka minua huolestuttaa. Ja suureksi osaksi juuri sentähden lähetinkin miehesi matkaan, sillä käsitäthän, etten minä tahdo arvossa pidettyjen ystävieni perhesuhteita, joita tämä puhelu nyt tulee käsittelemään, Kaaprolle ilmaista. Mitä taas sinuun itseesi tulee, niin ymmärräthän, että sinulle puhun senvuoksi, että olet kuulunut heidän joukkoonsa kuin perheenjäsen ja että sinulta juuri toivon saavani jotain selitystä siihen, mitä en itse kykene käsittämään. Vai miten?

— Mielelläni, mikäli minäkään ymmärrän ja — voin.

Inkeri seisoi uuniakkunan edessä, selin pöytään. Hän odotti jännittyneenä jatkoa.

— Niinkuin tiedät, palasin minä viime torstai-iltana Hämeenlinnasta.
Olen kai terveisetkin jo sanonut?

— Kyllä ne olen saanut, kiitos vain!

— Ota nyt tuoli itsellesi tähän lähemmäksi, jotta voimme katsoa toisiamme silmiin, sanoi hän hymyillen, — sillä minä olen jo vanhuudesta, kuten tiedät, heikkonäköinen.

Inkeri otti tuolin, vei sen peräpöydän eteen ja istuutui sille, vastapäätä rovastia. Hänen ajatuksensa olivat heti rovastin aloittaessa kääntyneet pormestarinnaan. Olisiko tämä puhunut jotakin Kastorin ja hänen suhteestaan? Tulisiko tuo asia sittenkin tunnetuksi? Hän sekä soisi että ei soisi sitä. Mutta ei suinkaan, sehän olisi mahdotonta, silloinhan täytyisi armollisen mamman syyttää itseään ja sitä ei hän tee. Hän kiinnitti odottavan katseen rovastiin. Ja hän tunsi, että vaikenemaan saatetut sisäiset äänet pyrkivät taas kuuluville. Ja vaikka rovastin sanat pian osoittivatkin hänen erehtyneet otaksumisessaan, oli niiden vaikutus kuitenkin suuri.

— Pormestarin perheessä on jotain epäsointua, jota ei voi selittää, mistä se johtuu, aloitti rovasti, — siellä on juuri kuin jotain särkynyttä. Pormestari, se kunnon ukko, on viime vuosina paljon vanhentunut. Kastorin ainainen poissaolo vaikuttaa raskaasti häneen… Mitä heillä alussa lie tullut väliin, sitä en ymmärrä, eikä hän itsekään ymmärrä sitä. Hän sanoo, että hän ei ole koskaan siitä asiasta päässyt selville, mikä poikaan heti silloin tuli — viime kerralla kotona —, hän oli vain kohta toisenlainen kuin ennen. Mutta minä luulen, että sen täytyy juontua jo varhaisemmalta ajalta, siltä ajalta, jolloin sinäkin vielä olit talossa, vaikka isä ei sitä olekaan huomannut, vaan väittää, ettei heillä Kastorin kanssa ole mitään kinaakaan ollut. Hän oli aina ollut hilpeä ja kuuliainen. Mutta syyt ja vaikuttimet kohtalon karkelossa riippuvat usein niin hienoista säikeistä, ettei tavallinen ihmissilmä voi niitä huomata. Ja senvuoksi toivoin sinulta saavani jotain kuulla, voidakseni antaa sitten neuvoja, jotta isän ja pojan välinen suhde tulisi taas eheäksi.

Inkeri kuunteli jännittyneenä ja ristiriitaiset tunteet alkoivat liikkua hänen povessaan. Hän, joka kyllä tiesi syyn kaikkeen, ei saanut puhua. Hän muisti lupauksensa pormestarinnalle ja vaiensi kaikki äänet, jotka voimakkaasti käskivät häntä avaamaan sydämensä vanhalle isälliselle ystävälleen. — Ei, ajatteli hän, — minä olen luvannut, ja jos nyt rikkoisin lupaukseni, niin pormestarinnaan lankeaisi koko syy kaikesta, varsinkin minun suhteeni, enkä minä tahdo sitä. Puhukoon hän itse… Tai puhukoon Kastor jotain. Hänen jo vähän kuohuissaan oleva mielensä tyyntyi jälleen. Mieluummin olisi hän kumminkin jäänyt vastauksen velkaan, mutta sitä ei sopinut tehdä, sentähden sanoi hän ainoastaan:

— En minä koskaan huomannut heillä mitään erimielisyyttä keskenään.
Isän ja pojan väli oli aina hyvä.

— Hm. Kummallista. Sen täytyy siis kuitenkin olla uudempaa, sinun lähdettyäsi väliin tullutta.

— Niin kyllä… Mutta… lisäsi hän melkein vasten tahtoaan.

— Mutta mitä? Sano vain, lapseni, vapaasti!

— Ajattelin vain kysyä, eikö pormestarinna äitinä voisi isän ja pojan väliä saada eheäksi. Kai hän tietää paremmin kuin kukaan muu, mistä kenkä puristaa.

— En tiedä, sanoi rovasti päätään hiljaa ravistaen. — Sepä se onkin merkillisintä asiassa, että hänelle tuskin rohkenee puhuakaan hänen kultasilmästään tai yleensä kysyä hänestä mitään. Hän hermostuu niin pian ja loukkaantuu niin mitättömästä… Ja mielestäni… sitä en kyllä tiedä varmasti sanoa, mutta kuitenkin tuntuu minusta että äidin ja pojan väli on vieläkin rikkinäisempi kuin isän ja pojan. Isän kanssa voi puhua Kastorista ja sanoa mielipiteensä, vaikka se ei olisikaan hänen ajatuksensa mukainen. Mutta äidille ei tiedä mitä sanoisi, kun ei edeltä voi arvata hänen omaa ajatustaan asiasta. Ja surku häntä tulee, sillä hän puhui minulle kerran, jo kolme vuotta sitten, murheesta, jota hänen täytyy yksin kantaa… Kuinka hän sitä yksin kantaa, kun miehellä on hartiansa saman taakan alla? Minä teinkin siitä silloin hienon huomautuksen, mutta älä luule, että se oli hänen mieleensä. Kun sanoin, että mies on kumminkin läheisin ottamaan osaa vaimonsa suruun ja että serkku on onnellinen, kun hänellä on semmoinen mies kuin veli Procopé on, hän vastasi vain lyhyesti: — Mieheni ei käsitä minua. Hän olisi viimeinen, jolle voisin puhua. Ei koskaan… Ei miehet naisia käsitä, ei serkkukaan, vaikka onkin pappi ja vanha sydänten tutkija. Ja hän nousi ja jätti minut, siten katkaisten keskustelumme. Ja vaikka olen niin monet kerrat näinä viitenä vuonna siellä ollut, on ainakin rouva-serkun kanssa varsin vähän Kastorista tullut puhutuksi. Veli Procopén kanssa olen sentään väliin siitä ottanut puhuakseni, samoin kuin hän itsekin… Ja meidän kesken tästä on vasta ensi kerran puhe.

Inkeri teki myöntävän liikkeen.

— Niin. Pappina tietysti olen vaiennut. Se, että tänään olen ottanut tämän asian keskusteltavaksi, johtuu siitä, mitä nyt viimeksi siellä ollessani ukon kanssa puhelimme. Minä nimittäin tarjouduin tiedustelemaan sinulta tätä seikkaa, sinä kun et ole mikään vieras heidän perheoloilleen. — Ei se ole tarpeellista, vastasi hän ensiksi, — ei hän voi siitä mitään tietää. Mutta kun kysyin, olisiko hänellä muuten mitään sitä vastaan, että sinulle puhuisin, vastasi hän: — Ei. Koeta vain, jos tahdot, ei meillä ole mitään Ingridiltä kätkettäviä perhesalaisuuksia, eikä pitäisi olla keltään muiltakaan. Ja jos häneltä kysyt — vaikka hän on kylmä luonteeltaan, mutta totinen hän on — niin hänpä juuri voikin todistaa, että meidän välimme pojan kanssa on aina ollut täysin hyvä.

— Se on totta, sanoi Inkeri vakavasti.

— Minäkin tiedän sen. Mutta jotain siinä sittenkin on vinossa. Ja minä päätin senvuoksi kertoa sinulle kaikki, mitä itsekin tiedän, ehkäpä kuitenkin jotain voisit siitä käsittää. Hän antoi minun lukea kirjeen, jonka hän nyt hiljattain oli saanut Kastorilta. Se oli vastaus hänen omaan kirjeeseensä. Ja se oli sisällöltään osaksi niin omituinen, että luin sen paikoin tarkasti pariin kertaan, jotta sen kyllä muistan… Isä oli näet kirjeessään moittinut sinua… Inkeri hymyili surullisesti, mutta ei puhunut mitään.

— Eikä sinun sovi sitä kummeksuakaan, lisäsi rovasti selittäen, kun et ole ollut heitä tervehtimässä, vaikka he, varsinkin armollinen mamma, minun kauttani niin monesti ovat kutsuneet. — No, se on eri asia, emme siitä nyt puhu. Mutta siihen juuri Kastor erityisesti vastaakin.

— Vai niin! Mitä?

— Hm, sitäpä juuri en oikein käsitä, mitä se on. — Isä kirjoittaa, hän sanoo siinä, — ymmärrätkö sinä Ingridin kiittämättömyyttä meitä hänen kasvatusvanhempiaan kohtaan, sillä muuta nimeä en sille voi antaa, enkä olisi sitä hänestä voinut uskoa, ja varmaan se sinuakin kummastuttaa, kun nyt saat kuulla, että hän ei ole oviamme avannut kun viisi vuotta sitten kotomme jätti, vaikka hän tietää, että mamma häntä niin kaipaa ja odottaa ja soisi hänet näkevänsä… Tämän kirjoitan mamman tietämättä, hän on näet pyytänyt, etten sinulle ilmoittaisi, että Ingrid on meidät niin hylännyt.

— Tämä isän Ingridistä antama tieto, jatkaa hän, — selittää minulle kaiken. Riittämättömyys ei ole oikea nimitys hänen poissaololleen. Siihen, mistä se johtuu, voi ehkäpä juuri armollinen mamma antaa täyden selityksen. — Minä puolestani en tarvitse sitä enää. Olen tämän aina arvannut ja nyt tiedän sen varmasti. Kiitän kumminkin isää tästä erikoistiedosta, hyvä oli, että sen sain kuulla… Hyvä sekin, ettei pappa sitä ilmoittanut mammalle, ei kannatakaan siitä hänelle puhua.

Inkeri oli toivonut, että hänen tunteensa olisivat niin jähmettyneet, etteivät ne enää mistään sulaisi ja liikkua alkaisi. Hän kulkisi vain velvollisuuden suoraa ja tyyntä, vaikka vähän sumuista polkua elämänsä iltaa kohti. Mutta nyt tunsi hän taaskin sisäistä levottomuutta ja tunteitten risteilyä sydämessään.

Valtavin oli varsinkin ilontunne siitä, että Kastor, tuo kalliissa muistossa elävä kasvatusveli, nyt vihdoinkin varmasti käsitti asian, ymmärsi, jopa oli edeltä arvannutkin hänen uhrautumisensa, eikä siis syyttänyt häntä. Ja taas toisaalta valtasi hänet pistävä, säikähdyksen tapainen tunne siitä, ettei sydän ollut voinutkaan katkoa noita vanhoja siteitä, vaan että ne vielä tuntuivat niin suloisilta ja lujilta. Hän tunsi surua omista kärsimyksistään, kun ne hänen muistossaan äkkiä kuin murhekirjekyyhkyinä lensivät ohitse. Niinikään hän tunsi mieheensäkin nähden, joka ei tietänyt mitään niistä ja jonka ei tarvinnutkaan tietää, koska ei häntä vastaan ollut mitään rikkomustakaan, mielessään surua, joka synkisti häntä nyt niin että hän kyyneltyi. Ja sittenkin kaikui ilosävelten kuoro hänen sydämessään yli kaiken muun.

— Sano minulle nyt, Ingrid, oikein omantunnon kannalta, minä pyydän sitä, mitä se nyt on, tuo! Minä näen, että tämä asia liikuttaa mieltäsi. Sano, käsitätkö mitä Kastor sillä tarkoittaa, ettei hän enää selitystä tarvitse, sekä että hän on asian aina arvannut? Käsitätkö sinä näitä sanoja?

— Käsitän täydellisesti, joka sanan.

— Niinkö? Sano nyt, hyvä ystävä, selitä!

— En voi!

Inkeri huokasi syvään.

— Et voi! huudahti rovasti! — Eikö sinulla ole luottamusta minuun? Tutkinko minä tätä uteliaisuudesta? Jumala tietää, että ainoa tarkoitukseni on saada vanhempien ja pojan väli eheäksi. Ja jos sinun ja Kastorin kesken on joku salaisuus, koska sinä tämän yksin ymmärrät, niin… minä lupaan pyhästi…

— Anteeksi! huudahti Inkeri keskeyttäen. — Kastorin ja minun välillä ei ole mitään salaisuutta, jota ei minun puolestani koko maailma saisi kuulla, vastasi Inkeri arvokkaasti. — Ja kuitenkin, tässä on salaisuus, joka sitoo kieleni, en voi puhua.

— En tahdo pakottaa sinua puhumaan. Mutta salli minun vielä tehdä muutama kysymys, sillä asia tietysti ei voi olla minulle samanarvoinen kuin sinulle, syystä etten tunne sitä. Edeltä pyydän kumminkin vakuuttaa sinulle ettei sanoihin sisälly mitään loukkaavaa ajatusta… paremmin kuin äskenkään.

— Kiitos!

Rovasti nyökäytti tyytyväisesti päätään ja sanoi sitten:

— Se on siis kumminkin Kastorin salaisuus, jota sinä kätket… jollei se kerta ole omasi.

— Ei se ole meidän kummankaan. Se on kolmannen henkilön, jolle olen luvannut vaitioloa. Ja nyt pyydän…

— Etten kysyisi enää… Ei, ei. Minäkin osaan arvata, ja tiedän nyt, että se on armollisen kasvatusäitisi salaisuus, jota säilytät… Olkoon se sitten mitä hyvänsä. Nyt käsitän minäkin, ainakin osaksi, miksi et ole tahtonut sinne matkustaa… Vai niin. Niinpäinkö se onkin?

Inkeri ei puhunut mitään, vaan itki hiljaa.

— Ja hän… Hm, hm, on voinut antaa sinun, joka pienenä orpona, köyhänä pakolaisena olit joutunut hänen holhottavakseen ja olit kokonaan hänen vallassaan, antaa sinun, sanon minä, kantaa kiittämättömyydestä, vaikka hän itse tietää asian paremmin!

Tähänkään ei Inkeri mitään vastannut. Hänen sydämensä oli nyt hyvin täysi. Hän istui otsaansa käteen nojaten, kyynärpää pöytään tuettuna.

Rovasti nousi ja rupesi käyskelemään edestakaisin. Hän mietti Inkeriltä kuulemiansa sanoja, sovittaen niitä yhteen Kastorin kirjeen kanssa. Vihdoin hän pysähtyi ja istui uudelleen.

Inkerikin istui taas tyynenä, vaikka sisäinen liikutus oli jättänyt hänen kasvoilleen tunteikkaan ilmeen.

— Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti. — Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin kirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen jonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa: sinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili herttaisesti, mutta… sitten taitaisi kotirauha olla sieltä ainaiseksi mennyttä.

— Ei, ei… huudahti Inkeri.

— Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?

— Ei mitään… enempää kuin ennenkään.

— Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä tietysti vastaat jotain.

— Oi, en minä tiedä mitä vastata.

— Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin pormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille syytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun selityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää sekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja sitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.

Inkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä vastannut vielä.

— Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä ja… En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.

— Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi sitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan toisarvoinen, mutta ei sittenkään… Ja hän tuntee minut, tietää että hän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin tulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän kyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa puhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On kuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi ja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin mikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain rikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään parantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen enempää.

— Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?

— Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä siitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.

— Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä kertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän menee naimisiin.

— Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. — Ja morsian on, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?

— Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli Procopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän minulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.

— Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka välittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä. — Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja rakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella, perityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.

— Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan tyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin. Eikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen typykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen tyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan pakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla ahkeralla työllään — puhtaaksikirjoituksella — elättänyt, uskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän avioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää hän kirjeessään. — Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin mieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda häntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein Venäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole ollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle matkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus istuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina, niin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi ole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin edistyä, jos onni on myötäinen.

— Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. — Ei juuri mitään, ukko vastasi. — Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei hän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä niistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin kirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen, että kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen naimisestaan… Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä ja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen aikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän niukasti hymyillen.

— On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi Inkeri vakavasti. — Pormestarinna ei koskaan taistele itseään vastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä puolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.

— Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei nuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan. Mutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen…

— Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme?
Mitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?

— Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen ottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein ymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen avioliitolleen!

— Eikä mitään sen enempää?

— Ei!

— Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka näennäisesti onkin oikeutettu!

— Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka…? Jumala yksin tietää mitä se on minulle maksanut!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

— Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. — Tahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan se siinä vastauksessani, että Kastor on minut oikein ymmärtänyt, sentään sanottukin, enempää en voi sanoa, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.

— Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.

— Kaikki!

Vielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua ja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: — Koska Kastor nyt on käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja varsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään hyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään häneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani. Me ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme ajatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden perille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian verhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa, niin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja — kirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla siihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita syitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin jos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani, sen matkan tekisin. — Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa tyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän ole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle… Olen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se vihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen alle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.

— Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka pormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä luja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi… Kuinka tyly pormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin kaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain omalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.

— Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt se taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän… ei koskaan minun jalkani astu yli niiden kynnysten. Ei koskaan!

— Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne, vaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen, mutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria ohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin mitä minuun tulee.

— Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa kiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun ujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!

— Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa, panen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta jälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria harhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin minusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin varma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian perille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä jäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja pojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja muuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo asioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä on heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.

— Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen jakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan kohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden ystäväänsä, vaan ajatella: — Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi pois tieltä.

— Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.

— Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä… Ja kuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. — Minulla on hyvä mies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut täydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi. Nyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa elämää.

17.

Moni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi levitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.

Ei kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia, eikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti ainoastaan nykyisyydessä.

Elämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi pysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan, sillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri merkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.

Näin oli eletty jo vuoteen 1749.

Mutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi perhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on selvää, että poika sai nimekseen Gabriel.

Äiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti nämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt hän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin vielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän aivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa elintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo aikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen sydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla pappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin oppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä ajatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat suljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.

Hän oli siihenkin tyytyväinen, että tämä poika nyt vasta oli hänelle annettu, sillä hän ajatteli: — Herra on tahtonut minua itseäni ensin kasvattaa, hänelle olkoon kiitos siitä, että hän antoi minun itseni ensin käydä elämänkoulua.

Erotus huomattiin kumminkin heti äidin kasvatustavassa, vaikkei hän sisimpiä ajatuksiaan ilmaissutkaan. Hän oli aina jo pienestä pitäen puhutellut tyttäriään suomenkielellä, jota isäkin puhui ja joka siis oman maan kielenä oli itseoikeutettu perhekieli, mutta pojalleen hän puhui ainoastaan saksaa.

Aluksi se vähän kummastutti isää ja tyttäriä, mutta samalla se huvitti heitä. Äiti vain hymyili onnellisena ja puhui saksaa pojalleen. Ja kun poika rupesi puhumaan, jokelsi hän saksaa eikä suomea.

Äidin tarkoituksena oli saada siten yksin pitää huolta poikansa henkisestä kasvatuksesta, koska ei kukaan muu perheen jäsen ymmärtänyt mitä hän tälle puhui, ja hän saisi täten ohjata pienokaista miten hän itse näkisi parhaaksi. Ja näin hän voi lahjoittaa hänelle saksankielen taidon, jota ei aivan monella papilla maassamme silloisena aikana ollut. Että poika kyllä itsestäänkin suomalaisessa perheessä oppisi suomea, sen tiesi äiti. Kun tyttäret kysyivät, miksi ei äiti heillekin pienenä ollut saksaa puhunut, vastasi hän, ettei hän ollut tahtonut isää perhekielestä erottaa, mutta nyt kun suomi jo oli perhekielenä, ei saksan puhuminen pojalle sitä enää muuttanut. Hän tahtoi vain, että poika voisi oppia lukemaan ja ymmärtämään hänen postillaansa, sillä hänen piti saada se. Ja tämä oli riittävä selitys asiassa koko perheelle. Tietysti ainoa poika sen saisi ja tietysti tulisi sen saajan myöskin sitä ymmärtää ja osata sitä lukea. Ja kun poika oli kolmivuotias, puhui hän jo kahta kieltä. Hän puhui aina saksaa äidille, mutta suomea isälle ja siskoille. Äidin saksalaisia ja muun perheen suomalaisia lauluja lapsi oppi helposti, sillä hänen äänensä oli lupaava ja isä kehui hänestä tulevan etevän lukkarin. Ja kun hän ehti sille iälle, jolloin tuli opetella lukemaan, opetti äiti hänelle ensiksi suomea, jota poika pian oppi — sillä hänellä oli hyvä halu ja käsitys, — sitten hän alkoi harjoittaa häntä saksankielen lukemisessa. Kun ei ollut saksalaista aapista, kävi tämä toimi siten, että äiti lukiessaan rakasta kirjaansa antoi pojan istua vieressään ja kuunnella sekä silmillään seurata sanoja ja väliin tehdä kysymyksiä sanojen ja kirjainten ääntämisen suhteen, mihin äiti aina oli valmis selityksiään antamaan. Eikä kovin kauan kestänytkään ennenkuin pojalla jo oli saksankielenkin lukutaito hallussaan.

Silmäämme taaskin lukkarin tupaan, tällä kertaa talvisena sunnuntaina, kohta kirkkoajan jälkeen.

Ympäri tupaa istuu rahien täydeltä miehiä, selkä köyryssä, pää aivan kuin karvalakin painosta eteenpäin riippuen ja vaatien tuekseen leuan alle käden, joka taas vuorostaan on kyynärpään avulla polveen tuettuna, toisen käden hoitaessa piippunysää. Muutamien pään paino näyttää vaativan kummankin käden tukea, sillä heillä on molemmat peukalot leuan alla ja sormet poskien puitteina, jolloin piippua saavat hampaat yksin hoitaa. Tupakansavu, joka liikkuvana pilvenä päilyy huoneessa, etsii ulospääsyä savutorvesta, yhtyen ruokapadan alla pesässä räiskivien halkojen loimottavasta tulesta nousevaan savupatsaaseen.

Ryhmä naisia on kokoontunut uunin puoleen. Heistä vanhemmat istuvat rahilla ja jakkaroilla ja nuoremmat seisovat.

Miehet keskustelevat kuulutuksista ja eukot puhuvat tänään haudatuista sekä arvostelevat apulaispapin saarnaa. Tytöt kuhisevat hiljaa päivän avioliittokuulutuksista, ja väliin heistä joku tirskahtaa nauruun, jota toiset kieltää hyssyttävät.

Lukkarinemäntä ja yksi hänen tyttäristään ovat takan edustalla päivällisen toimessa, ottaen väliin osaa pitäjän naisten pakinaan. Ja isäntä, lukkariukko itse, istuu tuolilla sängyn puolessa ja pakinoi ukkojen kanssa, joita tänään on erittäin lukuisasti kokoontunut tupaan. Kangaspuiden istuinlautakin sivupenkin ääressä on nyt miesten anastama, vaikka se muutoin onkin naisen hallitusistuin.

Vähäinen poika noin yksitoistavuotias, on sijoittunut kunniapaikalle pöydänpäähän. Hän lukee itsekseen isoa kirjaa.

— Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko, jonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken pitänyt häntä silmällä. — Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan lukee ja kääntää taaskin lehteä.

— Ei se ole raamattu, selittää isä, — se on saarnakirja. Vai saarnakirja se onkin.

— Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko.
Kaipa tätä pakinaa kestää.

Poika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä etsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa pojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.

Isä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat kuulla sitä saarnaa.

— Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.

Häntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.

Poika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä.
Saarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.

Miehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä outoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso kirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin "maisterikin" tekee saarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua ottaakseen.

Mutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he äkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa päästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle päätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin heidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.

Äiti, jonka huomio pojan lukemaan ruvetessa tietysti heti heräsi, oli ainoa, joka ymmärsi sanojen sisällyksen, ja hän tunsi sydämessään iloista yllätystä, mikä liikutti häntä syvästi, mutta mitä hän ei kuitenkaan halunnut kenellekään näyttää. Nuo vanhat rakkaat sanat, kovin monta muistoa niihin liittyi! Ja nyt, hänen kuullessaan ne oman Gabrielinsa huulilta, saivat ne uuden erikoisen arvon, jota ei kukaan muu käsittänyt kuin hän itse. Se oli ennustava tunne ja se puhui kuin hänen sydämessään salaista kieltään, jonka hän tahtoi kaikilta kätkeä. Siinä ryynivellipataa hoitaessaan pyyhkäisi hän esiliinalla hikeä kasvoiltaan ja samalla kenenkään huomaamatta kyyneleen silmästään.

Kun poika oli lopettanut lukunsa ja jälleen istuutunut paikalleen, kysyi muuan nuorempi mies:

— Mitä se nyt luki tuo poika, ruotsiako?

— Saksaa, vastasi isä, tuntien hiukan ylpeyttä.

— Vai saksaa! Kuka on sitä hänelle opettanut?

— Äiti.

— Vai äiti. Vai osaa hän…

— Siitä pojasta tulee pappi, sanoo ensimmäinen puhuja, sovittaen uudelleen koirannahkaista lakkiaan päähän, jota esimerkkiä toisetkin seuraavat.

— Ei meillä siihen varoja ole, vastasi isä, — mutta hänestä voi tulla lukkari aikanaan, toivon minä. Hän auttaa jo minua kirkossa, lisäsi hän hymyillen.

— Aloita nyt poikaseni joku virsi, jotta miehet kuulevat, että sinusta voi tulla lukkari, kuten isästäkin.

Hän katsoi kehottavasti poikaansa.

Näytti kuitenkin siltä kuin Gabriel olisi tuntenut tänään sisäistä halua olla pappina. Hän oli vilkasluontoinen, mutta oli opetettu vierasten läsnäollessa olemaan hiljaa. Ja kun aikaihmisten puhelu, johon hän ei saanut ottaa osaa, ikävystytti häntä, luki hän itsekseen kirjaansa. Kun isä nyt kehotti häntä virttä aloittamaan, nousi hän uudestaan ylös ja ihan kuin sisäistä ohjausta seuraten siirtyi pöydän taakse ja alkoi kauniilla, heleällä äänellä: — Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Eikä voinut isäkään vastustaa haluaa yhtyä kuin ainakin lukkari papin messulauluun: — Ja ihmisille hyvä tahto. Sitten hän ravisti päätään.

— Ei, kyllä tämä kuvittelu täytyy jättää, sanoi hän vakavasti. — Eivät ole ajat olleet semmoiset, että olisi liikoja koottu. Mutta voinhan itse opettaa häntä veisaamaan.

— Minä vain uskon, että se poika on papiksi syntynyt, sanoi äskeinen mies, joka puhelun oli tähän suuntaan johtanutkin. — Ja vaikka hänelle tuleekin hyvä ääni, niin tottahan se papillekin lahjoja lisää.

— Ei, isäntä hyvä, sanoi lukkari, — siten tulisi poika meille ylen kalliiksi. Enkä minä halua tehdä velkaa. Mutta kyllä hän lukkarinakin vähän koulua tarvitsee. Niin, ehkäpä hän ensi syksynä pääsee Hämeenlinnaan käymään yhden luokan, koska äitikin niin tahtoo ja on jo alkanut hänelle siltä varalta vaatteita hommata, ettei kesätyöt niiden tähden estyisi. Syksyllä paloittelevat ja ompelevat taaskin kokoon, mitä talvella kehräävät ja kutovat. Semmoisia hämähäkkejä ne naiset ovat meillä samoin kuin muuallakin.

Miehet hymähtivät lukkarin kokkapuheelle. Ja pian oli puhe taas siirtynyt seurakunnallisiin asioihin. Muuan jo veti koirannahkaiset kintaansa penkin alta esiin, nousi ja astui ovea kohti, sanoi hyvästi ja meni ulos. Esimerkki vaikutti toisiin ja tuokiossa oli tupa tyhjentynyt kirkkomiehistä.

18.

Hämeenlinnan torilla seisoo hyvinpuettu maalaisnainen ja ostaa jotain pientä rihkamaa muutamalta vanhalta torimatamilta, joka on ikäänkuin tieltä väistyen asettunut erilleen toisista.

Maalaisemännän tunnemme Inkeriksi. Hän on nähtävästi antautunut kaupantekoon vain jotain ohimennen kysyäkseen.

* * * * *

— Ne ovat kuolleet jo, olen kuullut.

— Ovat aikaa jo, emäntä hyvä, pormestari ja hänen armonsa. Ja kaikki poissa. Pojat viroissa ja tyttäret isoissa naimisissa. Kuinkas muuten! Mistä kaukaa emäntä onkaan?

— Janakkalasta.

— Vai Janakk…

— Mitä tämä nauha maksaa?

— Kaksi äyriä kyynärä. Pannaanko sitä?

— Otan sitä viisi kyynärää hameenpallenauhaksi. Matami rupesi nopeasti mittaamaan.

— Heillä oli kai Kastor-niminen poika kauempana? Olen siitä jotain kuullut. Onko hänestä enää täällä mitään tietoa?

— Kas, onko sinne maillekin ne huhut kulkeneet?

— Mitä huhut?

— Tieto siitä murheesta, minä meinaan, jonka vanhemmat saivat siitä pojastaan.

— Eihän hän mitään pahoja ole tehnyt? huudahti Inkeri.

— Ee-ei. No, olihan se kyllä pahasti tehty, ettei hän tullut kotiin katsomaan, vaikka isä olisi matkarahatkin suorittanut. Oli vain niin ylpeä ja sanoi, ettei hän isän kustannuksella ajele, kun ei kerran itsellä siihen varoja ole, sanottiin. Armo itse olikin vielä puhunut.

— Ei taida olla tosikaan. Asia, jos se on ollutkin vähän sinnepäin, on ehkä ymmärretty väärin.

— Niin, en minä tiedä muuta sanoa todeksi, kuin ettei se vain tullut. Ja itse hän tilinsä on tehnyt. En minä häntä tuomitse.

— Onko hän… kuollut?

— Juu-u, sanotaan kuolleen. Joku vuosi sitten sitä jo puhuttiin. Kaikkien vuoro tulee kerran "Nuorii tapan kuin vanhoi, en säästä ketäkään", laulaa kuolema virressä. Onko emännällä ollut jotain myytävänä.

— Ei. Muita asioita on ollut. Hyvästi. Jo kai maksoin?

— Hyvästi hyvästi. Juu, juu, kiitos, kaikki on maksettu.

* * * * *

Talvi oli suurin, vakavin askelin tehnyt tuloa. Joulu oli jo aivan ovella, mutta lukkarintuvassa ei sitä nyt odotettu ilojuhlana, vaan se oli murheelle pyhitetty.

Perheen isä ja tuki lepäsi maanpovessa.

Hän oli adventtiviikolla pahoin vilustunut ja saanut kovan kuumeen ja muutaman päivän kuluttua tuoni teki tuskista lopun.

Ainoa poika seisoi kyynelissä isän ruumiin vieressä. Ensi kerran koulusta kotiin palatessaan oli Gabriel orpo.

Ja nyt peitti kummun jo valkoinen puhdas lumi.

Tämä kuolemantapaus tuli Inkerillekin niin odottamatta. Hän suri miestään todellisella kaipauksella, sillä hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi. Lukkarintalo, jota hän oli oppinut kotinaan rakastamaan, ei enää kauan tarjoisi hänelle tuttua liettänsä.

* * * * *

Hän vuokrasi lukkarintuvan jättäen itselleen erään mökin, joka asujan äskettäin kuoltua oli jäänyt autioksi. Mökki oli kirkonkylän laitapuolessa, kaupunkiin vievän tien varressa. Ahkerasti hän teki työtä, kehräsi, kutoi ja ompeli ja otti palkaksi mitä kullakin oli vara antaa, villoja, pellavia ja ruokatavaraa. Näin hän sai joskus parempaakin palkkaa kuin jos hän aina olisi sen rahana vaatinut.

Koko pitäjä kunnioitti tätä äitiä, joka rappeutuneessa savupirtissä teki hitaita käsitöitään poikansa ylläpidoksi, vaikka silmät kärsivätkin savusta ja heikosta valaistuksesta. Ja moni mies, joka ajoi kuormaansa kaupunkiin, poikkesi sisään kysymään: — Onko Kaaprielille mitään viemistä, kyllä se menee kuorman päällä? Ja olihan sitä aina jotain, sillä varat tulivat niin vähittäin kokoon ja äiti laittoi aina valmiiksi myttynsä siksi, kun joku kulkisi ohitse kaupunkiin. Monta äidin paistamaa pannukakkua sai poika siten syödäkseen.

Olivathan ne Inkerille ja hänen lapsilleen juhlahetkiä kaksinkertaisessa merkityksessä, kun he saivat yhdessä joulua viettää. Tytöt, paitsi vanhinta, joka oli jo naimisissa, erään uudistalon emäntänä omassa pitäjässä, olivat palveluksessa, taloudenhoitajina, etäällä toisistaan. He olivat uusiin koteihin astuessaan asettaneet ehdoksi, että saisivat viettää joulun äidin luona. Vanhan kansallisen tavan mukaan Inkeri lastensa iloksi levitti oljet lattialle. Gabriel sitä erityisesti tahtoi. — Ei muuten joululta tunnu, hän sanoi, — ellei ole joulupahnoja.

Aikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen kiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina syliinsä.

* * * * *

Kärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli pitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti kunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän viimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se tuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan tahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen pimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle, varsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan kiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille mieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: — Sinä olet minulle silmänä ja sauvana.

* * * * *

Näiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen ystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa oli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa, halusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori neiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen mielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo kiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen lähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse sitä huomaamatta.

Sokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön, jonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että tuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen ja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi ja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään isoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.

Tällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle ystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua tämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän ei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää vastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä. Mutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon. Senvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan, vaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä, niin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi ja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella äänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo hiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota ei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle, nuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan hienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.

Ja puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli kuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö taas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja ihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä olemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi arvostella hänen elämäntaakkansa painoa… Miksi olisi hän vienyt sen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön keskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen varjokuvan itsestään?

Hän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen sisarsielun tässä nuoressa tytössä.

Muutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe kokoontuneena isoäidin huoneeseen.

Sokea isoäiti makaa sairaana. Hän odottaa kotiinkutsua, sillä hän tuntee koti-ikävää, on väsynyt elämän pitkään taipaleeseen.

Pastori istuu tuolilla pöydän ääressä, jolla olevia kirjoja hän on lukenut äidilleen. Mutta nyt on äiti nukahtanut.

Pastorinrouva, joka on käynyt toisessa huoneessa, tulee hiljaa sisään.

— Greeta-Liisa, sanoo sairas, joka on herännyt unenhorroksesta.

— Onko se Greeta-Liisa?

— Ei, se olen minä, Sofia.

— Niinkö. Missä Greeta-Liisa sitten on kun ei hän tule sisään?

— Eikö äiti nyt muista enää, kysyi pastori — että hän on pari vuotta sitten matkustanut kotiinsa?

— Muistan kyllä… Mutta minä luulen, että hän tulee…

— Tahtoisiko äiti, että häntä mentäisiin tuomaan tänne?

— En minä tiedä…

— Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi rouva mieheensä kääntyen. — Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin. Ja olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento meille, olen häntä oikein kaivannut.

— Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska äiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he saavat tiedon äidin sairaudesta.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään, nukuttuaan koko yön rauhallisesti.

Hän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen herttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.

— Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin istuu siinä pöydän ääressä.

— Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä suuren ilon Herra on minulle suonut!

— Minkä, rakas äiti?

— Minä näen!

— Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.

— Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään jaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut ympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa ruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta ilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana päivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.

Pastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi, seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.

— Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, — silmät ovat kirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.

Ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.

Rouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että anoppi vain houri.

— Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, — että isoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!

— Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät ja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat hiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla…

— Mutta… kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen Greeta-Liisan huomatessaan, — tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla yksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en tiedä… en muista…

— Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut.
Pastori katsoi hymyillen äitiään.

— Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.

— Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta äiti arvaa sen.

Neiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi ollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja hänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi huulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja kosketti hänen otsaansa huulillaan.

Näin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.

— Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin minä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi… Ja heti kun kuulin nimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin. Tuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla vakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri Greeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan. Olen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan, että sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti niin mieleni, että unohdin sen venematkan.

— Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, — minkätähden minun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin miettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.

— Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.

— Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani. En voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt synkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä sinutkin, poikani. Tämä on onnea!

Pastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja meni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä raamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään kuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat auenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen Gabrielinsa sulki sammuneet silmät.