BERGELINIEN PERHEMUISTOJA

SOKEA MUMMO

Hän oli sokea. Hän istui aina vuoteensa laidalla, huojutellen itseään, päässä valkoinen, hienosta palttinasta tehty yömyssy, jonka poimutettu ja soukalla pitsillä syrjätty reunus ympäröi kuin pyhimyskehä hänen lempeitä kasvojaan. Hän veisasi melkein aina virsiä ja luki rukouksia. Veisatessa istuin minä hänen vieressään ja sanoin säkeistön alun sekä katsoin seuratessani sanoja, ettei hän sanonut väärin. Sillävälin luin hänelle aina luvun raamatusta joka päivä. Hän kutoi yhä sukkaa ja veisatessaan pisteli aina puikkoa sävelen mukaan, avaten silmänsä auki ja hartaasti kääntäen ne ylöspäin kattoa kohti puikkoa pistäessään ja sulkien ne taas silmua vetäessään. Kutimestaan hän pudotti usein silmiä ja pyysi minun ottamaan ne puikkoon. Palkaksi siitä, ja huviksi meille molemmille hän kertoili minulle tapauksia vaiherikkaasta elämästään ja muistoja menneiltä ajoilta. Hän oli sangen vanha, yhdeksännelläkymmenellä muutamia vuosia. Minä olin lapsi, ensi kymmenelläni.

Tyttäret, — heitä oli kaksi keski-ikäistä naista, Katri- ja Lotta-täti, kävivät välistä töinensä vieraisilla. Silloin oli meillä hupaisinta mummon kanssa, sillä kun näet tädit olivat poissa, oli minulla aikaa, mutta kun he olivat kotona, täytyi minun olla ahkerassa työssä. Minä viihdyin siis hyvin mummon kanssa, jota rakastin lämpimästi. Hän olikin sangen rakastettava vanhus, hänen kasvonsa olivat suloisen lempeät ja kuin sisäisen valon kirkastamat, hänen hipiänsä oli niin valkoinen ja hieno, etten koskaan sittemmin ole nähnyt sellaista vanhusta. Kun istuin hänen vieressään ja puhuin hänen korvaansa, sillä hän oli kuurokin, en voinut olla silittämättä noita lumivalkeita hiuksia, joissa ainoastaan otsalta kulki leveä tummempi harmaa juova — hiukset olivat otsalta ylöspäin työnnetyt ja leveä musta nauha, joka kävi pään ympäri, piti niitä koossa — noita hienoja poskia, joiden ihon aika näytti ikäänkuin nuorentaneen, enkä suutelematta tuota otsaa, jolle taivaallinen rauha oli sinettinsä painanut. Kerran sanoinkin häntä silitellessäni: — Voi mummo, kuinka sinun poskesi ovat hienot ja valkoiset, sinä olet niin kaunis!

— Niin, vastasi hän lempeästi hymyillen, — niissä on paljon nuorempi nahka kuin minä itse.

Sitten hän kertoi minulle miten hän suopaa keittäessään oli saanut kiehuvan veden yllensä piian kääntäessä hahloa, jossa varipata riippui ja josta tämä oli unohtanut naulan pois.

— Tuohan oli niin kova aika, minä tuskin voin kertoa siitä, sanoi hän. — Sitten vedettiin minut ylös kiehuvasta vedestä, johon olin kaatunut. Tytöt sanoivat, että minä nauroin kamalasti, kun he riisuivat kengät ja sukat jalastani ja että veri juoksi suonista säärissä ja jaloissa, jonka tähden ne ovatkin kuivuneet niin, etten sen perästä ole sanottavasti vuodettani jättänyt. En paljoa muista tuota surkeata ensi aikaa, se on minusta niinkuin hirveä uni… Herra tekee hyvin siinä, että hän heikontaa muiston niin kauheista kärsimisistä… Tuntoihin tultuani makasin monta viikkoa kuin kidutuspenkillä… Sitten meni minulta näkökin —, huokaisi hän.

— Kun olin tuolta vuoteelta noussut ja vähän toipunut jälleen, yritin jotakin tehdä tyttöraukkoja auttaakseni. Minä löin hienoja vaatteita, joita oli tuotu silitettäväksi, tärkkelykseen, kun yhtäkkiä pimeni silmieni edessä… kuin pimein yö… Minä olin sokea… Voi huokasi hän, — tämä oli kovinta kaikesta. Minä huusin surkeudessani ja vaikeroin niin, että tyttöraukat eivät enää ymmärtäneet mitä tehdä, he olivat uupua murheesta. Voi, kuinka se oli hirveätä… Minä tunsin itseni nyt vasta oikein Herran hylkäämäksi. — Niin kauan kuin tuolla kipuvuoteella viruin, vaikka tunsinkin kauheita tuskia, oli kuitenkin, sitä myöten kuin rupesin käsittämään, aina toivoa jäljellä, ensiksi toivo kuolemasta ja sitten, kun olin paranemaan päin, tuli elämisen toivo. Mutta nyt ei ollut yhtään toivon kipinääkään jäljellä… Mutta, Herra on kaikki hyväksi kääntänyt, Hänelle olkoon kiitos!… Kuuloni on mennyt vähittäin, nyt en kuule enää paljon mitään, sinun lapsen-äänesi yksin on niin selvä, sen kuulen hyvin. Ja kun luet minulle harvaan, erotan joka sanan, vaikka et aivan kovaa luekaan.

— Joko nyt on montakin vuotta siitä kun tulit sokeaksi? minä kysyin.

— Kaksikymmentäneljä.

— Voi, niin pitkä aika pimeässä! Ja minä ummistin silmäni koettaakseni, minkälaista olisi olla sokeana.

— Etkö ole minuakaan koskaan nähnyt, minä sanoin.

— En koskaan, lapsi, en milloinkaan, hän huokasi, — mutta, — lisäsi hän kauniisti hymyillen, — minä saan sinut nähdä kerran!

— Niin, taivaassa sinä saat minut nähdä.

Niin pakisimme kahden "vanha lapsi" ja "nuori lapsi", kuten hänen oli tapana sanoa.

— Minua on kutsuttu "ristinkantajaksi", sanoi hän, — mutta Herralle kiitos, hän panee ristin päälle, mutta hän antaa myös voimia sitä kantamaan!

Kun hän kertoili minulle muistojaan, istuin aina hänen vieressään, käsivarteni oli hänen kaulassaan, johon se helposti ulottui, kun istuin niin etukumarassa, ja hän laski myös käsivartensa minun vyötäisilleni, likistäen minua kylkeensä. Näin istuimme ja häälyttelimme yhdessä monta iltaa ja puhelimme menneistä ajoista. Esitys hänen kertoellessaan oli hyvin selvää ja vilkasta, se kuvasi niin elävästi tapahtumat, juuri kuin olisi omin silmin niitä katsellut, ja toisaalta minun lapsenmielikuvitukseni oli niin altis ottamaan vastaan, että kohtaukset hänen kertomuksissaan painuivat mieleeni, ikäänkuin olisin itse ollut saapuvilla tapahtumain aikana. Nämä hänen kertoelmansa koetan nyt siis kirjoittaa niinkuin hän on ne minulle kertonut ja niinkuin minä ne olen käsittänyt.

KIRKKOHERRA GABRIEL BERGELININ ELÄMÄSTÄ

Koti ja koulu. Ruovedeltä Merikarvialle.

Kirkkoherra Gabriel Bergelin oli syntynyt vuonna 1749 Janakkalassa, jossa hänen isänsä Gabr. Bergelin oli lukkarina.

Gabriel Bergelinin isästä ei ole muuta mainittavaa, kuin että hän lapsuudessaan oli kuljeksinut mieron tiellä. Luultavaa on, että hän isonvihan, tahi kenties isonkuoleman aikana 1710, jolloin Janakkala tuli melkein autioksi, sangen pienenä jäi vanhemmistaan, joiden kotia ei tiedetä. Vihdoin hän noin kymmenvuotiaana lienee joutunut Janakkalan pappilaan. Täällä hän pääsi ensiksi paimeneksi, kunnes pojan hyvä ääni ja kuuliaisuus miellytti kirkkoherraa niin, että tämä otti hänet erityisesti huostaansa. Aikaa myöten hänestä sitten tuli seurakunnan lukkari.

Kirkkoherra Bergelinin äiti taas oli Rantasalmen kappalaisen tytär nimeltä Ingrid Orelius.

Tämän naisen synkkä lapsuus on kerrottu "Inkerissä". Hänen isänsä ja veljensä joutuivat venäläisten vangiksi ja äiti sai surmansa juuri Ingridin lähtiessä palvelustytön kanssa pakoon. Äidin kehotuksesta Ingrid suuntasi matkansa Hämeenlinnaan ja sai kodin pormestari Procopén perheessä, kunnes joutui avioliittoon. Hänen isänsä ja veljensä kuolivat luultavasti vankeuteen, sillä heistä hän ei saanut enää milloinkaan tietoa.

Lukkari Bergelin kuoli pojan ollessa kouluiässä, mutta äiti neljän tyttärensä kanssa piti huolta siitä että poika, joka oli nuorin lapsista, sai jatkaa lukujaan. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan 1768 hän matkusti joulun edellä 1771 papiksi vihittäväksi Tukholmaan, jossa piispa Kaarlo Fredrik Mennander silloin oli valtiopäivillä. Bergelin oli ylen nuori papiksi, sillä siihen aikaan toimitettiin papiksi vihkiminen vasta kun pyrkijä oli täyttänyt 24 vuotta, eikä hän siis sinä vuonna vielä ollut aikonutkaan antaa vihkiä itseään. Mutta professori Gadolin kehotti häntä ennen valtiopäiville lähtöänsä tulemaan joulun edellä Tukholmaan ja sanoi: — Pannaan yksi vuosi ikää lisää. Tämänkaltainen iän lisäys oli siihen aikaan hyvin tavallinen ja tapahtui ainoastaan muodon vuoksi. Bergelinin syntymävuosi siis virallisesti oli 1748, niinkuin vanha hiippakunnan matrikkeli osoittaa, mutta kuukausi ja päivä on jätetty pois, ikäänkuin osoitteeksi että henkilön ikä muodon vuoksi on näin ilmoitettu. Mutta kirkonkirjan mukaan hän oli syntynyt heinäkuun 19 päivänä 1749.

Matkatovereina Bergelinillä oli kaksi nuorukaista, jotka silloin suorittivat ylioppilastutkintonsa. Nämä olivat Jaakko Tengström (syntynyt 1755) Kokkolasta, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika, ja Jaakko Fredrik Gadolin, Perniön kirkkoherran Anteri Gadolinin poika, saman ikäinen nuorukainen.

Matkustus Itämeren ylitse joulun edellä, sen ajan kulkuneuvoilla, ei ollut leikintekoa. Menomatka kuitenkin onnistui hyvin, tutkinnot suoritettiin, ja hyvällä mielellä käännyttiin kotimaata kohti kulkemaan. [Tämä vaiherikas paluumatka on kuvattu erikseen kertomuksessa "Joulu autiolla karilla".]

Bergelin määrättiin heti vankilan saarnaajaksi Hämeenlinnaan. Siellä hänellä oli verraton tilaisuus tutkia ihmisiä ja heidän tekojensa vaikuttimia, ja hänestä tuli vihdoin suuri ihmistuntija. Kolmen vuoden kuluttua (1774) määrättiin hänet pitäjänapulaiseksi Ruovedelle, jossa virassa hän oli kaksikymmentäseitsemän vuotta eli kunnes hän 1801 tuli kirkkoherraksi Merikarvialle.

Bergelinillä oli erikoinen taipumus lääkärin toimeen. Olikin ollut aika, jona hän oli ollut kahden vaiheilla siitä, kummanko viran, papin vai lääkärinkö, hän itselleen valitsisi, mutta nyt hän sai havaita, että nämä toimet saattoivat hyvin yhdistääkin. Tähän hänellä olikin hyvä tilaisuus Ruovedellä, josta on pitkä matka kaupunkiin. Maalaiskansalla oli, etenkin siihen aikaan, voittamaton vastenmielisyys lääkäreitä kohtaan, jota vastoin se mielellään turvautui pappiinsa. Bergelin oli jossakin määrin lueskellut lääketiedettä, mutta etenkin monipuolinen harjoitus oli tehnyt hänestä taitavan tautien parantajan. Etenkin oli hän paikkakunnallaan kuuluisa silmälääkärinä. Muita ulkonaisia vammoja sekä myöskin sisätauteja hän paransi hyvällä menestyksellä, ja talossaan Kärkelässä hän itse valvoi köyhien sairaiden hoitoa. Paras todistus hänen taidostaan on se, että hänen lääkäritoimintansa muisto vielä elää Ruovedellä. Tämän kirjoittaja, joka useita vuosia sitten jonkin ajan oleskeli mainitussa pitäjässä, kyseli kerran eräältä vanhanpuoleiselta eukolta [Eukko oli Pohjaslahden kylästä ja häntä sanottiin Kauppisen Maijaksi.] joitakin tietoja Kärkelän talosta. Eukko ei kuitenkaan ollut koskaan siellä käynyt eikä oikein tietänyt missä se olikaan; mutta hänen tiedossaan oli kuitenkin se, mitä eniten halusin kuulla: hän tiesi Bergelinistä. Minä annan siis hänen itsensä puhua:

— En minä sitä niin tielä, missä se siellä onkaan, kirkon toisella puolella, mutta ei se kuulemma se vaseti kaukana ole, se Kärkelä. Mutta kyllä minä siitä kuullu olen, se on iso talo ja hyvä, ja siinä on asunut herrojakin, on pappikin siinä asunut. Kelpo talo se on, Kärkelä, on.

— Mikä sen papin nimi oli, joka siinä asui, ehkäpä ette tiedä sitä sanoa? kysyin.

— Tielän maakan, se oli Kärkeliini. Ja se olikin kelpo pappi se, ja niin kovin hyvä tohtyöri. Se paransi kaikkia tauteja; ja aina sielä sairaita oli, väliin useampiakin kerralla, ne hoinnettiinkin ja vaalittiin siellä, kun ei tullut kotona niin vaalituksi, siellä oli iso tupa oikeen sitä varten, aina. Eikä se ottanutkaan koskaan palkkaa köyhiltä, mutta kyllä sillen rikkaat veivät lampaita ja kokonaisia vasikoitakin, kyllä se saikin. Eikä semmoista pappia Kruavelelle enää tulekkaan, minä sen tielän, eikä niitä olekaan, kyllä minä liioin senkin uskon, vakuutti eukko päättävästi. Mutta se meni pois, kovin kauaksi meni, oikeen merimaahan, kuulemma, en minä tielä minkä se sinne meni.

Minä kerroin lyhyesti minne Bergelin oli muuttanut.

— Vai niin, voi toki, vai sinne se meni. Kaipa se jo kuollut on aikaa?

— On, monta kymmentä vuotta sitten.

— Sitä minäi, minä sen tiesin, onpa toki; kun ma olin pieni, ja se oli jo silloin aikaa sitten lähtenyt. Mutta äitivainaani siitä puhui, ja ne ku tiesivät, vanhat ihmiset.

Että Bergelin jo ennenkin tämän pitkän Ruovedellä olonsa aikana oli hakenut isompaa paikkaa, sen voi ymmärtää. Hänelle tuli näet vaikeaksi virantoimitus Ruovedellä, kun hän asui verrattain etäällä kirkolta ja rovastina oli Lauri Forselius, joka, vaikka sokea ja vanha, sentään vielä hoiti virkaa ja näin ollen elämänsä viimeisinä vuosina melkein aina tarvitsi Bergelinin apua. Bergelin, oli näet, kokenut pappi ja kauan oleskellut seurakunnassa, jota vastoin rovastin apulaiset olivat nuoria ja kokemattomia. Ruoveden pitäjänapulaisen tehtäviin kuului velvollisuus määräpäivinä pitää jumalanpalvelus seurakunnan syrjäisissä seuduissa, joihin usein hengenvaarassa, talvella heikolla jäällä ja syksyllä vihurin puhaltaessa, oli kuljettava, puhumattakaan käynneistä sairasten luona. Näistä syistä Bergelin v. 1798 oli hakenut Ätsärin kappeliseurakuntaan, mutta silloinen konsistorion amanuenssi (sittemmin rovasti Tammelassa) Niilo Mauno Tolpo, joka oli B:n ystävä ja tunsi hänet, teki muutoksen asiassa. Kun Merikarviallakin, jonka alueeseen Siikainen kuului, oli virka julistettu avoimeksi, asetti hän Bergelinin tähän pitäjään vaaliin. Kirjeessä hän antoi sitten asianomaiselle tiedon asian käänteestä. Siten joutui siis Bergelin melkein vastoin tahtoaan Merikarvialle vaalia saarnaamaan, sillä hän ei juuri toivonut pääsevänsä tuohon outoon seurakuntaan, jossa lisäksi oli erään edellisen kirkkoherran poika hakijain joukossa. Ja pahin kaikista, vaalimatka tuli tehtäväksi myöhään syksyllä, joka oli ikävä aika ratsastus- ja venematkoille.

Bergelinin vaiherikkaaseen elämään kuuluu sekin, että hän tuli Merikarvialle kuninkaallisella valtakirjalla. Oli näet parhaillaan toimitettavana isonjaon johdosta syntynyt selkkaus äänien suhteen vanhain ja uusien manttaalien laskussa. Tästä lankesi enin syy armovuoden saarnaajalle Heikki Backmanille. [Backman teki samoihin aikoihin itsensä syypääksi juoppouteen ja pahennusta herättävään elämään, vaikka ei seurakunta tahtonut häntä, väliaikaista saarnaajaa, vastaan näistä rikoksista kannetta nostaa. Sama B. menetti vihdoin virkansa Nybyssä ollessaan, eräässä aikoinaan hyvin kuuluisassa lukukinkerijutussa, häntä kun syytettiin vähämielisen Heikki Matinpoika Jutilan rääkkäämisestä.] Backman oli muuten terävä-älyinen mies ja tunnettu eteväksi laskijaksi. Oliko äänien laskija tässä tahallaan väärin laskenut vai oliko epähuomiossa tullut virhe, jätämme sikseen. Saatuansa kirjeellisesti asiasta tiedon Siikaisten kappalaiselta (sittemmin Ikaalisten kirkkoherrana tunnetulta) Hällforsilta, lähetti Bergelin vastalauseensa asianomaiseen paikkaan ja vetosi kuninkaaseen.

Maisteri Iisak Emanuel Eneberg oli näet jo saanut valtakirjan konsistoriolta. Sama Eneberg oli jo toisen kerran vaalissa tähän kotipitäjäänsä, mutta onni oli nytkin vastainen. Tietysti oli Eneberg itse syytön erehdykseen, jos siinä joku olisi syyllinen ollutkin. Mainittakoon tässä ohimennen, että huhu kertoi sen kepposen tapahtuneen edellisen kirkkoherran lesken, eikä Enebergin, eduksi. Se ainakin on varma, että toinen kirjanpitäjistä vaalissa oli saman lesken vävy. Oli miten hyvänsä, mainitut papit saivat nuhteita konsistoriolta. Asia, joka oli riidassa koko armovuosien ajan (edellinen kirkkoh. Tuomas Kriander kuoli 1798), päättyi vasta 1801 kevättalvella. Tällä ajalla oli Ruoveden kirkkoherran virka rovasti Forseliuksen kuoleman kautta 1799 tullut avoimeksi ja seurakuntalaiset kehottivat Bergeliniä hakemaan omaan seurakuntaan, mutta kun hakemukseen Merikarvialle ei ollut silloin vielä tullut lopullista päätöstä, ei B:n sopinut sitä tehdä. Että merikarvialaiset olivat tyytyväiset asian lopulliseen päätökseen, näkyy siitä, että he menivät vielä talvikelillä kuudellatoista hevosella papin kuormia tuomaan. Asia on siinä suhteessa huomattava, että tapaus silloin oli seurakunnassa ensimmäinen ja ainoa laatuaan, kunnes vasta viime aikoina tuo kaunis tapa on Merikarvialla tullut käytäntöön.

Keväällä 1801 muutti B. siis perheineen Merikarvialle. Omilla hevosilla sekä Ruoveden ukkojen saattamina saapuivat matkustajamme ratsain Siikaisiin, sieltä vierasvaraiset siikaislaiset saattelivat heidät veneillä järviä myöten Merikarvialle Lankosken kylään, jonka asukkaat taaskin veivät heidät tuota silloin vielä valtavan luonnonihanaa jokea alas pappilaan. Silloin ei vielä ollut maanteitä, muuta kuin valtamaantie, joka kulkee halki seurakunnan. Ainoastaan polkua, joka luikerteli yli nevojen ja rotkojen, pääsi silloin emäkirkolta kappeliin. Merikarvialla oli siihen aikaan, jo edellä mainitun 19:nnen vuosisadan alulla painetun matrikkelin mukaan 1652 henkeä ja Siikaisissa 1178 eli yhteensä 2830. Taloja oli kaikkiaan 152, joista 85 kuului emäkirkolle. Ajan merkkeinä on mainittava, että Merikarvialla silloin saarnattiin joka toinen sunnuntai suomen- ja joka toinen ruotsinkielellä ja juhlapäivinä molemmilla kielillä. Nykyään on määränä pitää seurakunnassa kuusi kertaa vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus.

Samana kesänä kävi Ruovedeltä muutamia isäntiä Merikarvialla uutta kirkkoherraa tervehtimässä. Tietysti oli tapaaminen sangen ilahduttava ja vieraat olivat sydämellisesti tervetulleet. Eniten liikutti kirkkoherran mieltä syy, jonka vuoksi he olivat tulleet. Seurakunta oli yksimielisesti valtuuttanut heidät pyytämään, että Bergelin vielä tulisi neljänneksi hakijaksi Ruovedelle. Erään joukostaan olivat miehet aikoneet lähettää Merikarvialta viemään B:n hakemusta meritse Turkuun. Mutta vaikka Bergeliniä liikuttikin hänen entisten seurakuntalaistensa ystävällisyys, ei hän kuitenkaan tahtonut suostua heidän ehdotukseensa. Hänestä ei ollut soveliasta, että hän, vastikään saatuansa kuninkaan valtakirjan, osoittaisi tyytymättömyyttä hakemalla pois seurakunnasta, jossa hän vielä lisäksi perheineen hyvin viihtyi. Ja kenties tuosta asettumisestakin neljänneksi hakijaksi olisi voinut toisten hakijain suhteen syntyä joku rettelö, joka ei olisi päättynyt muuten kuin kuninkaan välityksellä.

Edellisen kirkkoherran leskelle Rebekka Krianderille oli Eneberg, siinä tapauksessa että hän saisi viran, luvannut maksaa "leskentynnyreitä" kokonaista viisi tynnyriä rukiita, yhden ohria ja lehmän ruuan, vaikka ainoastaan yksi tynnyri oli maksettavaksi määrätty. Ja ettei siis köyhä leski olisi tullut kärsimään, maksoi Bergelin tälle kuusi tynnyriä rukiita ja kaksi ohria, kahden lehmän elatuksen, teurastusnaudan ym. sekä auttoi leskeä hänen poikiensa koulutuksessa. Näitä oli kolme: Tuomas Timoteus, Johannes Gabriel ja Taavetti. Kun nämä lähtivät kouluun heidät aina pappilasta evästettiin, ja kun omille lapsille kudottiin kangasta, saivat leskirouvankin pojat aina samasta vaatteensa.

Vuosi 1808. Rajevski.

Kirjoitettiin vuosiluku 1808. Se piirrettiin miekan kärjellä kansan muistiin sekä historian lehdille.

Koska arvelen, että lukija mielellään tahtoisi tutustua kertomuksemme päähenkilön valtiollisiin mielipiteihin tuona kansan tärkeänä vaiheaikana, kerron niistä sen minkä varmasti tiedän.

Kun Bergelin 1788 syyskesällä oli Turussa kirkkoherran tutkintoa suorittamassa, olivat mielet kiihkeimmillään Anjalan liiton johdosta. Hän kuuli sitä asiaa paljon pohdittavan sinne ja tänne. Mutta vaikka hän ei pappina voinut tyytyä Kustaa kuninkaaseen, joka laittomasti oli aloittanut sodan ja josta useita juttuja oli liikkeellä, oli hän kuitenkin täydellisesti kuningasmielinen ja sanoi liiton jäseniä maankavaltajiksi.

Vuonna 1808 maaliskuun lopulla tahi huhtikuun alussa, kun kenraali Rajevski oli matkalla pohjoista kohti, pysähtyi hän Merikarvian kirkonkylään joukkoineen. Kenraali itse ja korkeampi upseeristo sijoittuvat pappilaan, jossa sen lisäksi sotaväkeä vilisi pihankin täynnä, ja kuormasto sijaitsi pappilan alapuolella olevalla tiellä, joen varrella ja joella. Edellä oli pitkin paaston aikaa kulkenut maan puolustusväkeä, jota Klingspor komensi pakoon, nyt oli valloittajien vuoro tullut. Turkuun oli jo venäläisten pääkomentaja Buxhövden asettanut pääkortteerinsa, Uusikaupunki ja Rauma olivat miehitetyt ja koko lounainen osa maastamme oli niinmuodoin nyt valloitettu.

Kenraali oli vanhanpuoleinen mies, lempeäluonteinen ja ystävällinen. Kirkkoherralta saapuneen päivälliskutsun hän otti mielihyvällä vastaan kiittäen sekä omasta että paikalla olevien upseeriensa puolesta. Päivällisen jälkeen käyskelivät herrat salissa ja puhelivat maan yleisestä tilasta.

Kirkkoherra lausui peittelemättä huolensa isänmaan tulevaisuudesta. Silloin kenraali, kävellen hänen rinnallaan, laski käsivartensa hänen kainaloonsa vakuuttaen, että hänen levottomuutensa on liiallinen. Keisari Aleksanteri, jonka kanssa kenraali itse oli keskustellut Suomen kohtalosta, oli jalomielinen ja lempeä ruhtinas, joka tahtoi kaikkien alamaistensa todellista onnea. — Me emme tahdo tätä maata hävittää, vaan onnelliseksi tehdä, siitä on meillä itsellämmekin oleva hyötyä, sanoi hän. Ja kehottaen kirkkoherraa tyynesti odottamaan asiain kypsymistä, lisäsi hän, keveästi lyöden häntä kädellään olalle: — Pastori voi olla tyyni.

Sen lisäksi hän oli jo aikaisemmin antanut senkin vakuutuksen, ettei sotaväellä ollut lupaa ryöstää tahi muuten tehdä kansalle mitään pahaa. Ja jos he tarvitsisivat jotakin, niin tulisi heidän ostaa eikä maksutta ottaa. Mutta jos kuitenkin jotakin vallattomuutta tapahtuisi, niin saataisiin asiasta tehdä kanne pääkenraalille Turkuun, tahi jos kanne koski hänen omaa väkeään, hänelle itselleen. Syyllinen saisi rangaistuksen, ja aineelliset vahingot korvattaisiin.

Sotaväkeä siis kyllä oli kielletty ryöstämästä, mutta kuitenkin kansallispahe, joksi sitä silloin nimitettiin, voitti kiellon. Niin juuri tältäkin päivältä oli muistissa, että sotamiehet lähtiessään ryntäsivät keittiöön ja ryöstivät astiainpesijältä kaikki hopealusikat, vaikka talon oma tytär seisoi vieressä, niinikään kaikki kupariastiat seiniltä, sekä mitä muuta heille kelpaavaa löytyi. Ryöstetyt tavarat kätkeytyivät sinellien sisään. Naiset kyllä huusivat apua, mutta teko tapahtui niin äkkiä, että ryöstäjät olivat kaikki tiessään, kun hämmästys vähän meni ohitse. Kenraali oli jo hyvän matkan päässä upseereineen eikä siis voinut tietää ja ehkäistä ilkityötä.

Keväällä kenraalimajuri Demidovin ollessa matkalla Vaasaan, kun iso talven pesu oli tehty pappilassa, vietiin kaikki pesuvaatteetkin, jotka olivat kuivumassa. Joku kenties kummeksuen hymyilee, että niin vähäpätöistä, kuin pesuvaatteetkin, on mainittu. Mutta se tietää aivan vähän vanhan ajan elämästä, joka sitä kummeksuu. Kun pellavat kotona kasvatettiin, valmistettiin, itse kehrättiin, kudottiin ja käsin ommeltiin, niin olipa ison vaatevaraston menettäminen samaa kuin talon naisten monivuotisen ahkeran työn tulosten kadottaminen.

Millä kielellä Bergelin puhutteli venäläistä kenraalia? Hän puhui sujuvasti saksaa, jota venäläiset upseeritkin yleisesti puhuivat. Hän oli vielä lisäksi hieman leikillinen ja luonteeltaan hienotunteinen, jotka ominaisuudet tekivät puheen miellyttäväksi ja sattuvaksi. Tähän tuli lisäksi vielä hyvä ihmistuntemus, jonka avulla hän saattoi ikäänkuin katsoa toisen sydämeen. Bergelinin koko käytös oli sitä laatua, että hän herätti luottamusta ja helposti voitti ihmisten sydämet, sillä hänen ystävällinen ja vakaa katseensa sekä koko olemuksensa ilmaisi kristillisen hengen elähdyttämää mieltä. Saksankieli oli hänellä jo lapsuudestaan äidinperintöä ja kieliopillisesti tutkimalla oli hän siihen vielä täydellisemmin perehtynyt. Hänellä oli tapana tutkia kaikki saarnansakin saksankielisen Lutherin postillan mukaan, jota ei silloin vielä ollut suomen tahi ruotsinkaan kielelle käännetty.

Muun sotaväen käytös ei tavallisesti antanut aihetta suuriin valituksiin, lukuunottamatta tuota heidän anastushaluaan, mutta kasakoista oli valitus yleinen. Niinpä keväällä muuan Kulnevin etujoukko, jossa kaivattiin erästä kasakkaa, raahasi hevostensa välissä kolmea talonisäntää, jotka sattuivat kasakoiden tielle. Isännä olivat Juho Tuorila, Erkki Stubila ja Juho Lankoski. Tuorilan veivät kasakat Venäjälle (vai lieneekö kuollut tielle?), Stubila, joka oli vanhempi mies, tästä juoksemisesta, joka kesti Lankoskelta Poriin saakka, noin viisikymmentä kilometriä, tuli elinajakseen vialliseksi; Lankoski, nuori voimakas mies, kesti rääkkäyksen.

Suomen kansan käännekohdassa. Uskollisuusvalan ottaminen. Von Vegesack.

Viaporin antautumisen jälkeen huhtikuun 6 päivänä 1808 venäläiset pitivät Suomea jo valloitettuna maana. Pietarissa toimitettiin jo toukok. 9 päivänä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus Suomen valloittamisen johdosta.

Maaliskuun lopulla oli Venäjän sotaväen ylipäällikkö kreivi Buxhövden jo lakkauttanut kaikki niin sanotut maatullit sekä Ruotsin aikuiset suostuntaverot. Samaan aikaan oli Venäjän hallitus antanut Euroopan hoveille tiedoksi, että valloitettu ruotsalainen Suomenmaa oli pidettävä Venäjän valtakuntaan ikuiseksi ajaksi yhdistettynä maakuntana. Toukokuun lopulla annettiin käsky että kaikkia maan virkakuntia oli nimitettävä "keisarillisiksi" ja että asukasten tuli välikäräjissä vannoa uskollisuudenvala keisarille. Vala sitten otettiin osittain välikäräjissä, osittain kirkossa kovien rangaistusten uhalla. Vihdoin kesäk. 5/17 päivänä ilmestyi keisarillinen julistuskirja, jolla muka tämä maakunta yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.

Venäjän hallitsija piti siis suomalaisia laillisina alamaisinaan, ennenkuin rauha oli tehty ja Ruotsin hallitsija vapauttanut suomalaiset uskollisuudenvalasta. Tämä outo menettely saattoi suomalaiset vaikeaan velvollisuuksien ristiriitaan. Sotilaitten oli verrattain helppo tietää, mitä kunnia ja velvollisuus heiltä vaati, ja he järkähtämättöminä kaatuivatkin lippujensa alle, silloinkin, kun voiton toivo ei enää mieliä virkistänyt. Siikajoen, Revonlahden, Lapuan, Alavuden, Oravaisten, Koljonvirran taistelut ovat loistavina todistuksina suomalaisten isänmaanrakkaudesta ja uskollisuudesta Ruotsin hallitusta kohtaan.

Virkamiesten, pappien, rauhallisen maalaisväestön ja muiden, joiden varsinaisena tehtävänä ei ollut taistelu vihollista vastaan, oli vaikeampi tietää mikä oli heidän velvollisuutensa, silloin kun vieras valta mahtikäskyllään vaati uskollisuuden valaa kansalta.

Talonpoikainen rahvas, joka ei tuntenut valtain välisiä suhteita, kuunteli yleensä sydämen kieltä, ja sydän käski pysymään uskollisena kuninkaalle ja torjumaan maasta viholliset. Niinpä kansa muutamissa paikoissa maatamme tarttuikin aseihin. Mutta virkamiesten ja yleensä niiden, jotka tunsivat sen ajan mullistuksia, täytyi kestää vaikea sisäinen taistelu, ennenkuin he selvään tiesivät mitä isänmaa heiltä vaati tänä vaikeana aikana, sillä sydämen kieli ja velvollisuuden ääni joutuivat ristiriitaan. He tiesivät, että maailman mahtavin hallitsija Napoleon Bonaparte oli Tilsitin rauhassa "lahjoittanut" meidän syrjäisen isänmaamme Venäjän itsevaltiaalle. Ranskan liitossa Venäjän kanssa Ruotsia vastaan! Venäjän valtaistuimella oli vapaamielinen ja ihmisrakas Aleksanteri I, Ruotsin hallitus taas oli vähämielisen ja itsepäisen Kustaa IV Adolfin heikoissa käsissä. Ruotsi oli niin syvälle alentunut, että se oli jo aiottu jakaa Tanskan ja Venäjän välillä. Tanska oli maaliskuussa julistanut sodan. Ranskalainen apujoukko oli lähestynyt Ruotsin rannikoita. Pietarissa suunniteltiin 10 000 miehen suuruisen sotajoukon lähettämistä Ahvenanmeren yli Ruotsiin, Kuurinmaalta lähetetty venäläinen retkikunta valloitti Gottlannin. Tällaisissa oloissa ei voitu luottaa Ruotsin tulevaisuuteen, vielä vähemmin Suomen tulevaisuuteen Ruotsin suojeluksen alla. Aseettoman väestön vastarinta olisi ollut ikäänkuin jättiläisiä vastaan taistelemista, nuijasodan kauhujen uudistamista. "Vanha maailmanjärjestys" näytti siis kokonaan mullistuneen ja aivan epätietoista oli, mitä Suomen kansakunta saattoi tästä hävityksen kauhistuksesta itselleen pelastaa.

Tällaisten olojen vallitessa tuli Merikarvian kirkkoherran virastollekin käsky, että kansalta oli otettava uskollisuuden vala. Toukokuun viimeisenä sunnuntaina ilmoitettiin kirkossa, että vannomisen tuli tapahtua kesäk. 5 päivänä, helluntaina, jolloin toivottiin olevan paljon väkeä kirkossa.

Siihen aikaan oleskeli paikkakunnalla sotamies Juho Snäckström, joka oli kuulunut Viaporin varusväkeen ja oli yksityistä tietä tuonut surusanoman "Svean linnan" häpeällisestä antaumuksesta. Hän puhui katkerasti linnan luovuttamisesta ja tämä kauhea uutinen katkeroitti kaikkien mielet. Mutta samalla saapui Suomen sotajoukon olopaikoilta viesti, että talonpojat olivat tarttuneet aseihin, ottaneet vihollisen muonavarastoja ja että koko väestö Pohjois-Suomessa oli aikeissa nousta vihollista vastustamaan.

— Jos pohjalaiset tarttuvat aseihin, niin meistä he saavat apua! tuumailivat Merikarvian miehet.

Talonpojat, jotka Viaporin häpeällisen antautumisen tähden olivat äkeissään, eivätkä muutenkaan paljon herroihin luottaneet, epäilivät nyt pappinsakin kirkkoherra Bergelinin uskollisuutta, vaikka he aina ennen olivat täydellisesti luottaneet häneen. He tulivat siis miehissä lauantai-iltana talokas Erkki Anttilan ja sotamies Snäckströmin johtamina, kaikkiaan kahdeksan miestä, Anttila varustettuna köysillä ja "Snäkki" (Snäckström) pyssyllä, ja astuivat sisään kirkkoherran virkahuoneeseen.

Pahaa aavistaen tulijain tuimista katseista kysyi kirkkoherra ukoilta heidän asiaansa. [Keskustelussa käytettiin ruotsinkieltä, jota silloin kirkon lähikylissä melkein yksinomaan puhuttiin. Talokas näistä kylistä olisi katsonut loukkaukseksi, jos pappi häntä olisi suomeksi puhutellut. Niin halveksittu oli suomenkieli.]

— Me olemme tulleet vangitsemaan teidät valtakunnan kavalluksesta ja viemme teidät Turkuun, vastasi Anttila töykeästi, osoittaen köysikimppua kädessään. — Sillä emme salli teidän mennä kirkkoon huomenna houkuttelemaan kansaa vannomaan Venäjälle, niinkuin itse olette tehnyt. [Papit olivat näet jo edeltäkäsin vannotetut koko Turun läänissä. Ulvilan rovastikunnan papit olivat kaikki kutsutut Poriin, jossa heidät välikäräjissä vannotettiin. Tämä oli tapahtunut luultavasti viikkoa ennen kuin äsken mainittu kuulutus oli Merikarvian kirkossa luettu.]

— Minä olen tehnyt velvollisuuteni ja teen sen edelleen, ja siitä vastaan ainoastaan Jumalalle ja lailliselle esivallalle, vastasi kirkkoherra. Tyynesti ja vakavilla sanoilla koetti hän nyt heille selittää maamme tilaa.

— Me tiedämme, jatkoi Anttila, — että herrat ovat myyneet maan, mutta me talonpojat olemme uskolliset kuninkaalle ja panemme kaikki kavaltajat kiinni ja viemme Ruotsiin. — "Kreivi" on juuri saapunut kotiin ja tuonut tuoreita uutisia sieltä; tulemme nyt hänen luotaan. Hän on itseään kuningasta puhutellut; ja meillä on siis varma tieto siitä, että Turun avuksi tulee näinä päivinä kenraali Vegesackin johdolla melkoinen määrä sotaväkeä. Ja hänelle viemme teidät vankina, hän vie teidät kuninkaan eteen.

— Mutta jos kirkkoherra lupaa olla menemättä kirkkoon, sanoi välttävästi kirkonisäntä, — niin emme vangitse teitä. Ja kun kuningas lähettää apua…

— Se olisi kuninkaan pitänyt tehdä jo ennen.

— Te menette siis kirkkoon? sanoi joku joukosta.

— Menen, Jumalan avulla.

— Mutta minä ammun teidät, sanoi "Snäkki".

— Ammu, vastasi kirkkoherra, ja paljastaen rintansa astui hän lähemmäksi, — ammu, mutta sinä et osaa.

— Minä osaan aina pilkkuun.

— Siitä en välitä, minä menen kuitenkin.

— Mutta me panemme teidät kiinni, heti, tänä iltana, sanoi Anttila.

— Minä olen valmis teitä seuraamaan, vastasi kirkkoherra tyynesti, keskeyttäen heidän puheensa, ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. — Minä kirjoitan vaan muistiin teidän nimenne ensiksi.

— Naapurini Erkki Anttila, kirkonisäntä… Westergård, talonisäntä Antti Norrgårs, talonisäntä… Rikalainen jne., luki hän kirjoittaessaan.

Mutta miehet, kun kuulivat nimensä kirjoitettavan, hämmästyivät ja lähtivät äkisti pois, Anttila ensimmäisenä. "Snäkki" yksin jäi seisomaan paikalleen.

— Kirkkoherra, sanoi hän vakavasti, — minä ammun joka kavaltajan.

— Tee se.

— Jos menette huomenna kirkkoon, niin minä ammun teidät.

— En minä ole kavaltaja ja menen siis. Minä seuraan ainoastaan omaatuntoani enkä livistele tai epäröi valani suhteen. Minun täytyy.

— Niin, teidän täytyy, ja minun täytyy myöskin.

Tässä lienee paikallaan vähäinen selitys edelliseen. Niin kutsuttu "kreivi" oli Alakylästä Bäckin talon isäntä. Hän oli upporikas, seurakunnan rikkain mies aikanaan, ja ylpeä myöskin. Niinpä on kerrottu, että hän väliin "tolvalla" (1/2 riksin setelillä) oli piippuaan sytyttänyt. Erään ruotsalaisen Bonde- (talonpoika) nimisen kreivillisen suvun mukaan kutsui itseänsä "kreivi Bondeksi". "Kreivin" suuri rikkaus oli karttunut siten, että hän aina ensimmäisenä keväällä oli vesillä, jo jäiden joukossa vieden Tukholmaan elukoita, voita ja puutavaraa kaupaksi, joita tavaroita hän täällä osti rahan tarpeessa olevilta polkuhinnasta. Sieltä toi hän taas suolaa, jota hän täällä myi korkeaan hintaan. Suola oli siihen aikaan tavallisesti keväisin kaikilta lopussa, jopa itse Porin kaupungissakin. Nyt sodan aikana toi hän sitä salaa Ruotsista ja otti täällä riksin kapasta. Niinikään hän antoi velaksikin suurta korkoa vastaan. Muutakin tavaraa, joskin vähemmässä määrässä, hän toi kaupaksi. Mutta ahneudestaan huolimatta hän oli aina avulias asioissa, joissa hänen ei tarvinnut varoa että oma etu olisi tullut kärsimään. Niinpä häntä käytettiin Tukholmanmatkoilla välittäjänä lakiasioissa, joita kuninkaan luona valvottiin. Hän kuljetti asiakirjoja ja hoiti huolellisesti ja asiallisesti suullisesti toimitettavat asiat. Sen tähden voi hän kerskatakin siitä, että hän "Tukholmassa oli kuin kotona", ja että hän siellä oli "herrojen joukossa". "Kreivi" oli itse herramainen käytöksessään, puhui selvää ruotsia ja kävi herramaisessa puvussa. Hän oli neuvokas ja uskalias mies kaikessa. Hänen sanotaan olleen vähäläntäinen ja laihankoleva sekä sangen terävä; kertomuksemme aikana hän oli keski-iässä. Nyt hän oli siis taaskin nopeakulkuisella laivallaan jo tehnyt Tukholman-matkan, vaikka meri olikin tänä vuonna kauan jään peitossa. Tarvinnee tuskin lisätä, että hän oli hyvä merimies ja itse ohjasi laivaansa. Tukholmassa hän oli saanut, kuten hän itse vakuutti, kuningasta itseään puhutella maamme tilasta, ja kuningas oli sanonut lähettävänsä sotaväkeä Suomeen sekä luottanut siihen että kansa itse nousee maataan puolustamaan. Mutta "kreivi" oli myöskin varovainen mies. Sentähden hän ei tullut itse pappilaan, "sillä eihän seurauksia koskaan varmaan edellä tiedä" vaan yllytti toiset omalla uhallaan kirkkoherraa vangitsemaan ja viemään hänen alukseensa; sitten olisi hän muka kuljetuksesta huolen pitänyt. Tässä hankkeessa sai hän hyvää apua "Snäkistä", joka ollen itsekin innokas luonteeltaan, yhä kiihotti talonpoikia. Mutta juuri se, ettei "kreivi" tullut mukaan, pelotti toiset ulos, kun kirkkoherra rupesi heidän nimiään kirjoittamaan. "Kreivi" oli näet heidän esitykseensä saada hänet johtajaksi väittänyt olevansa matkasta väsynyt ja sanonut Anttilaa sopivammaksikin, koska Anttila oli rehevä ja tanakka mies; mutta toiset tunsivat hänet liian hyvin uskoakseen semmoista tekosyytä.

Rouva, joka edellä kerrotun tapahtuessa oli ollut läsnä, esitteli illalla miehelleen, että joku asetettaisiin "Snäkkiä" salaa vartioimaan, mutta sen kielsi kirkkoherra päättävästi ja piti parhaana jättää itsensä Jumalan haltuun ja olla nostamatta suurta melua asiasta, mielten muutenkin kuohuessa. Jos "Snäkki" oli saanut päähänsä, että hän ampuisi papin, niin olisi yhdessä murhassa kylliksi, sillä hän varmaankin raivaisi tien itselleen.

Mutta rouva ei ollut yhtä levollinen. Sentähden hän aamulla, silläaikaa kun kirkkoherralla oli paljon kirkollisia toimituksia, lähetti lukkarinapulaisen Holmin kirkon luo katsomaan oliko "Snäkki" siellä aseilla varustettuna. Holmin kerrottua että "Snäkki" pyssyineen oli paikalla, kasvoi hänen levottomuutensa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään jonkun miehen, johon voisi luottaa, mutta hänen hämmästyksekseen ei siitä sivu enää kulkenut muita kuin joku vanha ukko ja naisia; miehet olivat aikaisemmin kiihkeästi tänään kiirehtineet kirkon luo, jossa he keskustelivat ja tekivät päätöksensä olla vannomatta. Siitä syystä oli asia rouvalta jäänytkin näin viime hetkeen, kun miehet jo olivat ehtineet mennä.

Jo alkoi papinkello soida. Rouva riensi miehensä luo. Vielä kerran, viime hetkellä, hän koetti kyynelin taivuttaa miestään, joka jo oli lähdössä, tänään olemaan kotona kirkosta.

— Etkös rohkene uskoa minua Jumalan haltuun? sanoi silloin kirkkoherra. — Minun täytyy tehdä velvollisuuteni, muista, että olen vannonut. Vaikka minut siitä tapettaisiinkin tahi väkivallalla vietäisiin Ruotsiin asiasta vastaamaan, joka kyllä voi tapahtua, niin en kuitenkaan nyt saa toisin tehdä. Ajattele, mikä tuho seurakunnalle tulisi, jos minä nyt tekisin valituksen siitä, että minua vainotaan, kun minun pitää ottaa vala. Tahi jos syytä siihen ilmoittamatta olisin poissa nyt, kun päivä on määrätty, olisi virkani menettäminen varmaankin vähin rangaistukseni. Me teemme siis taiten siinä, että kätkemme tämänkaltaiset asiat. Jokaisen täytyy antaa itsensä alttiiksi isänmaan edestä. Nyt täytyy paljon antaa anteeksi — ja papin ennen kaikkia. Rukoile sinä vain Herraa minun puolestani, ja taivu hänen tahtonsa alle… Sen sanottuaan kirkkoherra jätti hyvästit ja lähti.

Rouva seisoi toivottomana portilla ja katseli miestään, joka joutuisasti astui alas jokea kaartavaa tietä eteenpäin. Hän luuli varmasti nyt sanoneensa viime jäähyväiset puolisolleen. Silloin kuuli rouva rivakkaa astuntaa ja katsoi taaksensa. Tulija oli talokas Erkki Vanhatalo Lauttajärven kylästä. Rouva uskoi hänet Jumalan lähettämäksi ja pyysi häntä "Snäkkiä" vartioimaan. Tämä olikin nuori, reipas mies ja käsitti heti asian tärkeyden, sillä hän oli itsekin jo kuullut huhua siitä kylässä. Hän lähti siis juoksemaan, kunnes pääsi kirkkoherran edelle, joka jo oli ehtinyt niin sanotulle savisillalle, runsaan kolmanneksen matkasta.

Rouva rukka oli kuitenkin sangen tuskallisessa jännityksessä, sillä olihan jotenkin epävarmaa, ehtisikö Vanhatalo kirkkoherran edelle ja pääsisikö hän tungoksessa "Snäkin" läheisyyteen. Ehtona yrityksen onnistumiseen oli se, ettei "Snäkki" saisi vihiä siitä, että häntä pidettiin silmällä, sillä tunnettu asia oli, ettei "Snäkin" luoti koskaan pettänyt. Sananparreksi oli tullut: — Snäkki on mies sanansa pitämään, maksoi mitä maksoi. Hänellä oli suuri kunniantunto ja luja mieli, ja hän rakasti palavasti isänmaataan, joka tunne hänessä sulautui yhteen uskollisuuden kanssa kuninkaalle, mutta samalla hän oli kovin hurjapäinen. Hänestä liikkui vielä kansan kesken monta tarua. Kun rouva siis kuuli laukauksen, oli hän vähällä taintua.

Mutta seuratkaamme kirkkoherraa ja kuvitelkaamme mitä hän tunsi, kun hän hyvästijätettyään vaimonsa ja lapsensa nyt kenties viime kerran, mieltänsä vahvistaen rukouksella ja toivolla Jumalan apuun, pontevin askelin velvollisuutensa tunnossa astui kirkkoa kohti, peräytymättä, vaikka näki "Snäkin" seisovan aseineen tien vieressä.

Kun hän ehti "Snäkin" kohdalle, nosti tämä pyssynsä ja tähtäsi. Mutta samassa, kun hän laukasi, löi Erkki Vanhatalo pyssyn ylös, niin että luoti lensi ilmaan. Kirkkoherra otti hatun päästään ja kävi niin avopäin kirkon luo. Läpi miesjoukon, takaapäin tunkien, oli Vanhatalo ehtinyt paikalle.

— Minun täytyy tunnustaa, sanoi kirkkoherra jälkeenpäin, — että silmäni pimenivät, kun näin "Snäkin" nostavan pyssynsä, mutta annoin sieluni Herran haltuun — ja astuin eteenpäin. Kuulin laukauksen, vavahdin vähän, paljastin pääni ja kiitin taivaallista isää varjeluksesta.

"Snäkin" kutsutti kirkkoherra jumalanpalveluksen jälkeen pappilaan ja hän saapuikin estelemättä heti. Hän oli aikonut puhutella häntä kahdenkesken, mutta rouva, joka vielä oli peloissaan, vaati oikeutta olla läsnä, johon mies myöntyi, vaikka hän samalla vakuutti paremmin tuntevansa "Snäkin". Huomattava kuitenkin on, että hän vasta "Snäkin" Viaporista tultua oli tullut hänet tuntemaan.

"Snäkki" tunnusti, että hän perheensä puolesta, jolla hänen poissaolonsa aikana oli ollut ikäänkuin koti pappilassa, oli suuressa kiitollisuuden velassa kirkkoherralle. [Snäckström itse oli Porin kaupungista kotoisin, vaimo oli Kankaanpäästä, jossa seurakunnassa he olivat asuneetkin, kunnes vaimo sodan ajan alussa kulki lastensa kanssa, joita oli kolme, Merikarvialle, sai työtä pappilassa ja elatusta lapsilleen, sillä Snäckströmillä ei ollut torppaa.] Muuten ei "Snäkki" paljoa puhunut koko asiasta. Että "Snäkin" teko oli tapahtunut velvollisuuden tunnosta ja uskollisuudesta kuningasta kohtaan eikä suinkaan mistään yksityisestä vihasta, siitä oli kirkkoherra varmasti vakuutettu, ja osasi siis sitä oikein arvostellakin. "Snäkki" käsitti kuitenkin itsekin erheensä, joka saattoi hänet rikoksen tekoon, ja anoi kirkkoherralta anteeksi. Ei tarvinne mainita että se suotiin. Ja kyynelsilmin, kättä puristaen erottiin.

Sillä kertaa ei seurakunta kuitenkaan vannonut uskollisuutta, vaan tuli kruununvouti heti sen jälkeen ottamaan valan. Mutta ainoastaan vähemmistö, ne jotka seisoivat etummaisina, silloinkin sormensa nostivat, ja vähän oli miehiä kirkossakin, vaikka nytkin oli edeltä kuulutettu. Asian annettiin kuitenkin käydä täydestä.

Tästä nyt kerrotusta näkyy selvästi, miten vastenmielistä vannominen
Venäjän hallitsijalle silloin oli.

Mutta uljaalla uskollisuudella sotapuoluelaiset, vaikka uskollisuuden vala toiselle hallitsijalle jo oli otettu, kuitenkin pitivät kuninkaan asiaa omanansa. He muka eivät milloinkaan olleet vannoneet uskollisuutta keisarille; ja se olikin totta, sillä he eivät silloin menneet kirkkoonkaan, kun vala otettiin. Heillä oli sentähden vakoojansa, eräs kalastajavenhe ulkona Turun saaristossa. Kun sieltä saapui tieto kenraalimajuri von Vegesackin tulosta kesäk. 19 päivänä, purjehtivat sinne heti "kreivi" itse, Rikalainen samasta kylästä ja Norrgård Yliskylästä, jotka "kreivin" laivalla ulkona vartoivat airuen tuloa. Aikomus oli nimittäin nostaa kansa aseihin, jos sotaonni olisi ruotsalaiselle komentajalle suopea, ja ryhtyä hänen johdollaan taisteluun. Rahvaan alijohtajina olisivat siinä tapauksessa olleet "kreivi" ja "Snäkki". He puhuttelivat siis Vegesackia hänen laivassaan Turun saaristossa. Tämä tapahtui jo aamulla heti sen illan jälkeen, jolloin v. Vegesack oli yrittänyt hyökätä Turkuun, mutta voitettu Kupittaalla ja karkoitettu takaisin. Vegesack kiitti talonpoikia heidän uskollisuudestaan Ruotsia kohtaan, mutta sanoi samalla, että rahvaan nosto ainoastaan saattaisi maan perikatoon, nyt, kun Ruotsin päävoima suurilukuisen vihollisen edellä jo oli peräytynyt pohjoiseen ja paras osa maata oli venäläisten vallassa sekä vieraalle valalle vannotettukin. Hän ei sitäpaitsi muutenkaan sanonut paljoa luottavansa muuhun kuin säännölliseen sotaväkeen ja nuhteli "kreiviä", jonka olisi paremmin pitänyt käsittää yleinen asema. Niinikään, kun he tekivät kanteen kirkkoherraansa vastaan, sanoi hän, että he olivat "erehtyneet", ja käski heidän "mennä rauhassa kotiin ja sopia pappinsa kanssa, joka ei olut muulla tavalla voinut tehdä kuin oli tehnyt".

Tämän vähän närkkään vastaanoton kenties saa lukea sen apeamielisyyden syyksi, jonka tuo onnistumaton yritys Turkua vastaan tietysti oli saanut aikaan.

Nolostuneina ja miettivinä palasivat ukot siis kotiin. Mutta jos heidän hankkeensa olisi onnistunut, olisivat kenties asiat saaneet toisen muodon kuin ne saivat — paremman vaiko pahemman, on vaikea päättää.

Anttila ei mennyt mukaan tuolle lähetysretkelle. Hän oli ruvennut katumaan käytöstänsä kirkkoherraa kohtaan ja tuli siis jo toisena helluntaipäivänä anomaan häneltä anteeksi, mikä hänelle sydämestä suotiinkin. Hän sanoi silloin olleensa liiaksi "kreivin tuliaisissa", kun tämä oli niin auliisti tarjonnut. Ja kaiketi niin olikin, sillä tiesihän koko seurakunta, että Anttila oli usein humalassa. Ja onpa hänestä monta hupaista juttuakin, niinpä esim. kerrotaan, että hän siinä tilassa ollessaan komensi väkensä tanssimaan. Rukit ja hahtuvakopat siivosi ukko äkisti nurkkaan, emännän täytyi pukeutua "myssyyn ja tykkiin" [Kuului naisten juhlahääpukuun muinoin.] ja tanssia ukkonsa kanssa "minuveetaa", ja samoin täytyi tehdä kaiken muun koto- sekä kylänväenkin, joka sattui saapuvilla olemaan. Sävelen lauloi ukko itse.

Matkalta kotiin ehdittyään tuli Norrgård heti iso kalakontti selässä pappilaan. Kalakontti oli aina ikäänkuin välttämätön osa ukon asussa, kun hän kertoi kirkkoherralle koko lähetysmatkan vaiheet sekä miten heidän asiansa oli mennyt myttyyn. Myöhemmin tulivat toisetkin matkatoverit pappilaan, ja yksimielisesti siis päätettiin pitää koko hanke salassa. Tähän loppuivat merikarvialaisten sotaisat hankkeet.

Syynä siihen että "kreivi" aina onnistui tuossa salakulussaan ja salakuljetuksessaan, koskaan sattumatta satimeen, oli se, että hän käytti vuoroin Ruotsin, vuoroin Venäjän lippua, aina sen mukaan miten asiat vaativat. Olen häntä tahallani edelleen nimittänyt "kreiviksi", syystä ettei häntä eläissään, sitten kun hän oli ottanut tuon nimityksen, sanottu muuksi, eikä hän juuri suvainnutkaan muuta nimitystä; ja "kreivin" nimellä häntä vieläkin muistetaan seurakunnassa. Hänen talonsakin säilyttää vielä kylän kesken "Buandi"-nimen ja se on Bondesta muodostunut. Niille jotka haluavat kuulla kreivin vaiheiden lopun, mainittakoon, että hän rupesi juomaan ja elämään hurjasti ja tuli vanhana köyhäksi. Silloin hän nimitti itsensä "grå Bondeksi" (harmaa talonpoika) ikään kuin vastakohdaksi "grefve Bonde'lle" joksi hän äveriäisyytensä aikana sanoi itseänsä.

Kildejev. Halvaus.

Heinäkuun keskipaikkeilla oli kasakkamajuri Kildejev tuonut leirinsä niin sanotulle Holmalle, joka oli Yli- eli Kirkonkylään kuuluva jokiluoto. Nämä punaisen univormunsa vuoksi "punaisiksi" kutsutut kasakat olivat puolivillin ja raa'an käytöksensä tähden pelättyjä ja vihattuja.

Kirkkolaiset olivat lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna tuoneet surkeita uutisia Lapväärtistä, jonne osasto kasakoita oli edennyt. Kerrottiin, miten siellä oli kolme vuorokautta ollut riihi ihmisiä täyteen ahdettuna, kappalainen Roos oli ollut joukossa, ja miten viimemainittu mielenhäiriössä, nälän ja tungoksen vaikutuksesta, heti ulos päästyään oli lopettanut elämänsä hirttäytymällä. Tungos riihessä oli ollut niin suuri, että kiukaan päällystäkin oli täynnä, ja ihmiset ihan seisoivat, olihan siinä siis hirvittävä ilman puutekin kuumana kesäaikana; olipa vielä uhattu pistää riihi tuleen. Muitakin sotahuhuja oli siihen aikaan liikkeellä. Niinpä kerrottiin juhannuksen aikaan tapahtuneesta Vaasan ryöstöstä ja Kauhajoen hävityksestä heinäkuussa, sekä Keuruun kirkkoherran Rosenbachin rääkkäyksestä, [Olisiko tämäkin jo silloin tapahtunut, en varmaan tiedä, mutta kuitenkin väitti neiti Karin Bergelin siitäkin saaneen jo tähän aikaan tiedon.] joista hirmuteoista viestit kulkivat kulovalkean tavoin matkustajien mukana. Syytä siis kyllä oli hämmästykseen, ja pahaa varottiin sentähden Merikarviallakin kasakoista, vaikka eivät he tietysti olleetkaan syynä kaikkiin tuhotöihin, sillä luultavasti muukin vihollissotaväki teki pahoja.

Eräänä päivänä olivat kasakat ottaneet pappilan koko karjan, kaksikymmentäviisi lehmää, paitsi joutokarjaa, joita karjakko ja renki paimensivat, sekä sitoneet piian, kädet selän takana, puuhun kiinni. Rengin, joka oli Hämeestä kotoisin, he olivat riisuneet alastomaksi ja ajaneet pakoon; tämä oli piileskellyt metsässä, kunnes yön tultua rohkeni kylään. Mies, jonka nimi oli Taavetti, sai tästä nimen, "paljas Taavetti". Mutta tyttö, joka oli reipas ja älykäs ihminen, oli viholliset nähdessään ehtinyt kätkeä puukon poveensa. Kauan turhaan ponnisteltuaan onnistui hänen vihdoin hampaittensa avulla saada se sieltä. Sitten oli hän puukkoa hampaissaan pitäen hangannut siteet poikki. Tämä tosin maksoi hänelle muutamia pieniä haavojakin, mutta tyttö pääsi kuin pääsikin irti puusta, vaikka oli lujasti nahkahihnoilla sidottu. Sitten hän juoksi pappilaan. Jo joku päivä ennen olivat kasakat vieneet pappilasta kolme lehmää, joita käytettiin niityssä (Qvastängissä) syystä että niitä täytyi kolmesti päivässä lypsää. Mutta silloin ei kirkkoherra vielä tehnyt valitusta asiasta, vaikka majuri joka päivä kävi pappilassa, vaan katsoi sen pieneksi asiaksi sodan aikana. Sen tähden oli nyt karjakko ja renki pantu paimeneksi, että nämä kuljettaisivat karjaa etäämmällä, tahi ainakin jos vaara sattuisi tulemaan, toimittaisivat tiedon kotiin. Piialta siis asiasta tiedon saatuaan oli kirkkoherra heti kiiruhtanut majurin luo leiriin. Kahdeksan lehmää oli jo ehditty teurastaa, mutta muu karja pääsi ehein nahoin menemään kotiin. Majuri maksoi muutaman ruplan noista kahdeksasta lehmästä ja oli pahoillaan siitä, että ne olivat olleet papin.

Kun palkkaedut siihen aikaan olivat peräti pienet, oli pappilan suurimpana omaisuutena karja, jota kasvatettiin, koska silloin vielä oli kylliksi hyvää laidunta ja niittyjä, ja lähetettiin kesäisin Tukholmaan. Yhdentoista lehmän menettäminen oli siis kylläkin tuntuva vahinko, sillä majurin antama korvaus oli niin vähäpätöinen, ettei sitä juuri sovi korvaukseksi sanoa. Kirkkoherra ei olisi siitäkään välittänyt, mutta katsoi kuitenkin sopivammaksi ottaa vastaan, ettei majuri ehkä olisi pitänyt kieltoa loukkaavana, kun kerran suoritus oli kysymykseen tullut.

Aikaisemmin olemme jo maininneet, että Venäjän hallitus oli kieltänyt sotaväkeä ryöstämästä. Mutta tässä kerrottu kasakkain menettely osoittaa, ettei tätä kieltoa tarkoin noudatettu. Varsinkin kasakat olivat tunnetut karjan ryöstäjinä. Siitä syystä ihmiset pakenivat karjoineen kauas metsiin ja luotoihin, sillä useita lehmiä oli metsissä teurastettu ja hevosia otettu kuormastohevosiksi sekä pari kolme miestäkin pakotettu ajureina seuraamaan myötä, jolle tielle he jäivätkin. Talonpojat siis luultavasti kostivat missä vain sopi. Niinpä kerrotaan kaksi kasakkaa murhatun. Murhan syyksi mainitsee taru sen, että Rikalaisen tallista, joka vanha talli minun tätä kirjoittaessani vielä on paikallaan, vietiin kaksi kasakkain hevosta. Kasakat, jotka heti kaipasivat hevosiaan, juoksivat perään, mutta katosivat teille tietämättömille ja luullaan heidät upotetuiksi erääseen lampeen, joka siitä on saanut nimen "Kasakkalammi". Varmaa tietoa ei tästäkään asiasta milloinkaan ole tullut, vaikka kruununmiehetkin perästäpäin koettivat asiaa urkkia. Mutta hevosia tahi kasakkain asua ei missään ole näkynyt, eikä luultavasti niitä silloin vielä tiedetty lammesta etsiäkään, jos ne siellä olivatkin. Ja ehkäpä ei niitä rosvoamisen tai oman voiton vuoksi tapettukaan, vaan se oli ainoastaan kostoa tahi "sotaa" asianomaisten käsityksen mukaan. Luultavasti olivat hevosetkin lammen pohjassa, koska jäljet sinnepäin olivat vieneet. Itsellismiehiä Rikbergiä ja Gyllin Jaakkoa laahasivat kasakat noiden toveriensa katoamisen tähden hevostensa välissä. Miehet olivat varmasti syyttömiä eivätkä olleet kotoisin samasta kylästäkään, jossa asia oli tapahtunut, mutta kasakat kostivat tietysti sille, jonka ensiksi saivat käsiinsä. Tästä kaikesta oli jo aamulla tieto ehtinyt pappilaan; levottomasti siellä siis varrottiin tapausten kulkua.

Samana päivänä, Margaretan päivän (heinäk. 20) eli maanantaina [Rouva B. sanoi sen maanantaiksi neiti K. B. Margaretan päiväksi.] sen jälkeen kun rippinuoriso oli kasteenliittonsa uudistanut, lähetti majuri Kildejev kirkkoherralle käskyn heti tulla hänen luokseen leiriin. Käskyn tarkoituksen tajusi tämä kyllä. Sinne meni hän siis neljän kasakan vartioimana.

Näistä murhista vaati nyt Kildejev Bergeliniä tilinteolle, kaikista kolmesta, keväällisestäkin, sillä hän väitti kirkkoherran niistä kyllä tietävän. Majuri oli uljas nuori mies, vaikka vähäläntäinen, ja hilpeä, mutta hyvin pikainen luonteeltaan. Kiukkuisesti pudisteli hän siis kirkkoherraa kauhtanan rintapielestä, toisella kädellä pitäen pistoolia hänen rintansa edessä, sillä Bergelin, kuten tosi olikin, ei sanonut vähääkään tietävänsä murhaajista. Majuri vapisi kiukusta, silmät kipinöivinä polki hän jalkaansa, hänen äänensä värisi eikä tahtonut selvitä sanoiksi, pistooli hänen kädessään täristeli päin kirkkoherran rintaa. Aikaa ei ollut arvelemisiin. Hänen soperruksestaan käsitti tämä, että hän uhkasi ampua hänet paikalla, ellei hän saisi tietää syyllisiä ja saisi heitä käsiinsä hirttääksensä. Ja lisäksi hän uhkasi polttaa koko kylän, jonka kaiken hän vannoi täyttävänsä.

Ettei tätä suinkaan silloin voinut pitää tyhjänä uhkauksena, vaikka se nyt lähemmäksi yhdeksänkymmentä vuotta jälkeenpäin kenties jonkun mielestä siltä näyttää, sen todistaa Kauhajoelta samaan aikaan tullut tuore viesti.

Kirkkoherran varma katse vaikutti kuitenkin hillitsevästi majuriin, niin että hän vähän häätyen hellitti takista, mutta yhä vieläkin hän piti pistoolia samassa asennossa ja silmät säkenöivät.

Tyynesti pyysi nyt kirkkoherra vähän kuitenkin puheenvuoroa, sitten saisi majuri tehdä miten hän oikeaksi ja hyväksi näkisi, hän tyytyisi Jumalan tahtoon.

Majuri malttoi vähän mieltään ja siirtyi pari askelta taemmaksi aseineen.

Vakavasti ja tyynesti asetti nyt kirkkoherra hänen eteensä ne vakuutukset, jotka Rajevski jo talvella keisarin nimessä oli antanut hengen, tavaran ja rauhallisuuden puolesta; niinikään keisarillisen manifestin (kesäk. 17 päivänä samana vuonna), jossa "maan vanhat lait luvattiin pyhästi voimassa pitää". Hän huomautti miten väärä olisi senkaltainen teko kuin kylän polttaminen ja papin murha, joiden kautta syyttömät joutuisivat kärsimään, ja syylliset, jotka tietysti olivat kätkeytyneet jäisivät rankaisematta. Kun tällaista väkivaltaa tehtäisiin jo valloitetulle ja keisarille vannotetulle sekä hänen korkean suojeluksena alle kuuluvalle alueelle, voisi se tuottaa tekijälleen paljon enemmän haittaa kuin hyötyä ja hyvää mainetta. Samalla hän nöyrästi tunnusti tehtyjen murhien laittomuuden, sanoi että ne koskisivat kipeästi häntä itseäänkin sekä varmaan samoin loukkasivat kaikki oikein ajattelevia, mutta, surullista kyllä, tällaiset tapahtumat olivat sodan tavallisia seurauksia. Hän pyysi kuitenkin, että majuri osoittaisi malttia eikä hyviä kansalaisia kurjien lainrikkojien tähden rankaisisi, vaan kristittynä antaisi anteeksi, ja jos mahdollista olisi, koettaisi laillista tietä saada syylliset ilmi ja rangaistuiksi.

— Tämän kerran siis, teidän tähtenne, vakuutti majuri, — annan anteeksi. Hän ojensi kirkkoherralle kätensä ja salli hänen rauhassa lähteä kotiin.

Jo seuraavana päivänä jätti hän seudun kasakkoineen ja matkusti pohjoista kohti.

Mutta mielenliikutus vaikutti kuitenkin häiritsevästi kirkkoherran iäkkääseen, vaikka lujaan hermostoon, — hän oli silloin viidenkymmenenyhdeksän vuoden iässä. Jo kotimatkalla kasakkain leiristä hänen oikea jalkansa oli vähän hervoton, ja illalla sai hän siihen kovan suonenvedon.

Seuraavana sunnuntaina oli Bergelin Siikaisissa laskemassa rippinuorisoa Herran ehtoolliselle. Saman päivän iltana hän sai kovan halvauksen. Tunnotonna toi hänet kotiin perhe, joka oli mukana. Sairasta täytyi kuljettaa järviä ja jokia alas sekä kantamalla, koska ei kuten aikaisemmin jo mainittiin — seurakuntain välillä ollut maantietä. Tajuihinsa tultuaan oli hän kadottanut näön, kuulon ja puhelahjan. Kahden viikon kuluttua oli ensimmäinen tiedon merkki se, että hän lauantai-iltana iltakellojen soidessa heitti vasemmalla kädellään nenäliinan silmilleen ja itki. (Halvaus oli oikealla puolella). Siitä elpyivät sielunvoimat sekä aistimet vähitellen, mutta ruumis ei enää elpynyt. Kahdeksan vuotta Bergelin lepäsi tautivuoteella. Kuitenkin voimistui hän vielä niin paljon, että hän apulaisen kanssa voi tehdä kirkollisia toimituksia, vihkiä pariskuntia, kastaa lapsia, vaikka se tietysti tapahtui hänen sängyssä maatessaan. Pariskunta tahi kummit lapsen kanssa asettuivat sängyn viereen ja hän luki heille sieltä sanat, jotka hän osasi ulkoa. Sairaitakin, jotka olivat siinä tilassa, että heitä voitiin kuljettaa, tuotiin hänen luokseen, kun he halusivat häneltä saada neuvoa ja lohdutusta sielullensa. Silloin nostettiin kevyt sänky, jossa sairas lepäsi, hänen sänkynsä viereen, niin että hoitaja, joka oli tarvittaessa apuna, juuri mahtui välistä kulkemaan. Siinä puhutteli toinen sairas toista. Ja kun hän jakoi Herran ehtoollista, siirrettiin sänky aivan viereen, ja kun toimitus oli tehty siirrettiin taaskin etäämmäksi. Tässä olivat hänen vaimonsa ja tyttärensä aina hänellä apuna. Muutenkin kävivät ihmiset ahkerasti hänen luonaan puhumassa hengellisistä asioista, joten hän sairautensakin ajalla edelleen teki sielunpaimenen virkaa, ja hänellä oli nyt enemmän aikaa puhua heidän kanssaan, kun apulainen piti huolta virasta, mutta pääjohto oli hänellä itsellään kuitenkin vielä siinäkin.

Kun hän pari kolme vuotta sairastumisensa jälkeen kuuli henkilöiltä, jotka kävivät häneltä opetusta etsimässä, kuinka syvästi seurakuntalaiset kaipasivat rakasta opettajaansa kirkossa, syttyi hänessä itsessäänkin voittamaton halu vieläkin saada puhua heille elämän sanaa saarnatuolista. Hän antoi siis tuolilla kantaa itsensä kirkkoon ja sai sydämen iloksensa nähdä, että sanankuulijain rakkaus häneen oli todellinen ja vilpitön, sillä jo paljas hänen näkemisensäkin siellä toi syvän liikutuksen koko seurakuntaan. Tuolilla istuen, kahden miehen tukemana, jotka istuivat alempana hänen takanaan, puhui hän sanankuulijoilleen. Vielä oli jäljellä hengen voima, vielä lahjakas esityskyky ja vielä hyvä äänikin, jolla hän tapansa mukaan itse aloitti seurakunnan kanssa veisasi värssyn saarnatuolista, mutta ainoastaan lyhyt oli saarna, sillä hän tiesi itse, etteivät voimat pitkälle riittäisi. Sitten kannettiin hänet vielä useita kertoja sekä saarnaamaan että muutenkin kirkkoon. Mutta aina kun kuultiin, että kirkkoherra aikoi saarnata, oli kirkko ahdinkoon asti täynnä, vaikka saarnat eivät olleetkaan pitkät. Rahvas näet ennen vanhaan yleensä piti pitkistä saarnoista.

Neiti Bergenkrantz. Wie. Björnram. Kirkkoherran kuolema.

Kirkkoherra Bergelinin elämästä kerrottaessa on paikallaan piirtää eräistä hänen talossaan eläneistä henkilöistäkin muutama rivi. Hän antoi pappilassa vapaan asunnon ja sijan pöydässänsä kolmelle vallassäätyyn kuuluvalle henkilölle.

Ensimmäinen heistä oli eräs neiti nimeltä Bergenkrantz, joka oli Tukholmasta tullut Porin kaupunkiin, jossa hänellä oli ollut vanhempi sisar naimisissa. Sieltä hän oli tämän kuoltua muuttanut Merikarvialle. Hän oli sangen köyhä ja vanha, joten hän ei enää ajatellutkaan muuttaa takaisin kotimaahansa. Tälle Bergelin rakennutti erityisen vähäisen huoneen pihan sivuun kellarin päälle, syystä että pappilassa silloin oli aivan vähän huoneita. Asuinrivissä oli näet ainoastaan neljä huonetta. Yhtä niistäkin täytyi käyttää keittiönä; muuta olivat: sali, kirkkoherran kamari ja vieraskamari. Keittiössä eli asuintuvassa naiset ja lapset asuivat ja sitä käytettiin ruokasalinakin arkioloissa. Väen huoneet, pirtti ja leipomahuone olivat vastapäätä asuinriviä. Äsken mainitussa pienessä huoneessa sai neiti Bergenkrantz-vanhus siis elää vapaudessaan, häntä palveltiin ja vaalittiin kuin omaista toistakymmentä vuotta, kun hän kirkkoherran aikana korkeassa iässä laski päänsä lepoon.

Toinen oli eräs vanha merikapteeni nimeltä Wie. Tämä oli elinikänsä mitellyt meriä, tunsi tarkalleen satamat kenties joka puolella maanpalloa. Hän oli purjehtiessaan jo ennen jonkun kerran ollut tervetullut vieras Bergelinin luona ja kerran satamassa talvehtiessaankin majaillut pappilassa. Useissa haaksirikoissakin hän oli ollut eläessään. Nyt oli hän erään haaksirikon jälkeen, jossa oli menettänyt kaiken omaisuutensa, vihdoin löytänyt lujan ankkuripohjan tässä Merikarvian pappilassa. Hän asui pirtin ja leivintuvan välissä olevassa porstuakamarissa. Sieltä hänetkin hautaansa saatettiin. Mutta vaikka onkin vähän takaperoista ensiksi saattaa henkilöt hautaan ja sitten vielä antaa heidän elää ja toimia maailmassa, niin sanon kuin sanonkin heistä vielä muutaman sanan.

Nämä kaksi, vaikka olivat saman maan synnyttämiä, riitelivät kuitenkin miltei alituisesti keskenään. Neiti katsoi heti alussa vähän karsain silmin kapteenia. Hän ei voinut suvaita tämän merimiehen kertomuksia, jotka hän kaikki ihan suoraan väitti valheiksi ja lausui niistä vähän väliä pistopuheita kertojalle. Tämä taaskin puolestaan johtui pienimmästikin seikasta muistojensa valtaan ja oli heti valmis kertomaan. Silloin oli kahakkakin kohta valmis, ja molemmat tulistuivat, niin että rouvan, kun kirkkoherra oli sairastunut, oli vaikea pitää heidän keskensä sovintoa, olletikin kun hän itse aina askaroi miehensä huoneessa. Mutta pelkkä hänen esiintymisensäkin riitti rauhoittamaan, jos ei apulaisen ja hänen vaimonsa läsnäolo olisi ollut aina kylliksi riittävä estämään näitä erilaisia aineita tuleen syttymästä. Mutta heidän kinaansa oli vielä syynä sekin, että neiti ei voinut käsittää minkä tähden pappilassa suvaittiin kapteenia, joka oli taloon tullut vuosia myöhemmin kuin hän; Wie puolestaan ei voinut olla ivaamatta neidin turhamielisyyttä, ja kumpainenkin väitti toisestaan, että tämä muka on muuttunut lapseksi vanhuuttaan. Tässä on kuitenkin tarpeen huomautus, että Wie, jolla oli jotenkin hieno käytös, ei koskaan unohtanut naisten läsnäoloa eikä siis sentähden neidiltä nuhdetta ansainnut. Hän eli kolme, neljä vuotta pappilassa, talvisin huvikseen väliin hakkaillen halkoja tarhalla ja kesäisin onkien kalarikkaasta joesta kaikenlaisia kaloja, joiden joukossa isot lohet ja siiat haukien haitaksi silloin jokapäiväistä kotokomentoa pitivät eivätkä ainoastaan harvoin vieraisilla käyneet, niinkuin nykyään.

Kolmas näistä Bergelinin kodissa eläneistä henkilöistä oli eräs entinen sotakapteeni Björnram. [Kysymyksessä oleva henkilö oli Per Björnram nimeltään ja kuoli 1805 Merikarvialla. Tekijän muist.] Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäisenä juuri sotavuosien alussa saapunut Tukholmasta hänkin. Hänen kertoi neiti Bergelin aina tuntikaudet seisoneen ulkona, kun oli tähdessä, ja katsoneen taivasta kohti. Kaiketi oli kapteenimme tähtien tarkastamisessa jotain erikoista, sillä palkolliset ja kyläläiset sanoivat, että hän "luki tähdistä". Neiti B. kertoi; — hänellä oli aina huoneensa pöydällä — hän asui vieraskamarissa — joku paperilehtinen, johon hän oli piirustellut lyijykynällä kummallisia viivoja, kulmioita, monisoppisia ja -onkaloisia, sikin sokin, kuten näytti, niinikään oli hänellä monennäköisiä pieniä koneita, joiden tarkoitus tietysti oli meille lapsille tuntematon. Menin siskoni kanssa pari kertaa salaa niitä katsomaan, kun hän oli ulkona, sillä ei meillä ollut lupaa sinne mennä, ettemme olisi panneet mitään epäjärjestykseen siellä. Muuten hän sai elää vapaudessa kenenkään häiritsemättä. Jos kuitenkin joku matkustavainen sattui tulemaan, siivosi hän äkisti nuo kapineensa pois ja meni pihan poikki Wien kamariin, kunnes vieras oli matkustanut. Näin voitiin vierashuonetta sentään käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Jos hänelle tähtitaivas ihmeineen oli tuttu, niin kuului hän valtiollistenkin tähtiryhmien tuntemisessa olleen varma: hän tiesi ennakolta sodan tulon, Ruotsissa tapahtuneen vallankumouksen ym. ja hänen murheensa Suomen tulevaisuudesta oli syvä ja todellinen. Mutta näihin ei tarvinnutkaan tähtiä tarkastella, sen näki kyllä lähempääkin jo silloin, jos vain oli senkaltaisille asioille avoin silmä ja tarpeeksi näköpiiriä katsojalla. Kuitenkin karttoi hän puhetta näistä jo mainituista asioista ja oli muutenkin synkkä ja umpimielinen luonteeltaan. Kirkkoherran suuri ihmistuntemus ja kristillinen rakkaus voitti kuitenkin pian tämän katkeroituneen mielen ja sai häneltä lujan ystävyyden vastalahjaksi. Tämä oli Björnramille itselleen kuin kirkkaan tähden säteileminen hänen elämänsä hämäränä iltana. Bergelin piti häntäkin haaksirikkoon joutuneena henkilönä, sentähden hän olikin tarjonnut hänelle kodin luonansa, kun hän puolittain pakolaisena tuli Tukholmasta, mutta hän sanoi hänellä olevan suuren määrän tieteellistä sivistystä. Seurustelussaan oli Björnram sangen hieno ja kohtelias, mutta hän karttoi yleensä seuraa, ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut olla talon seurapiirille tuntematon. Kirkkoherraa hän auttoi vähän kirjoitustöissä, kirjanpidossa jne. [Nämä tiedot Björnramista olen saanut enimmäksi osaksi neiti Karin Bergeliniltä, sillä vanha rouva, joka minulle muut muistelmat kertoi, ei hänestä paljon puhunut. Yhden ainoan kerran muistan rouvan hänestä maininneen. Hän puhui nimittäin, nuoruutensa muistoja kertoessaan, eräästä rouvasta, joka oli jäänyt leskeksi pienten lasten kanssa köyhyyteen. Tämä oli ollut silloin sisarensa luona ja illalla myöhään kun hän astui toiseen huoneeseen, tuli häntä vastaan ovessa kalpea mustapukuinen, surullisen näköinen nainen, ja kun hän katsoi tarkemmin kuka näin myöhään oli taloon tullut, näki hän oman itsensä. Hän kaatui maahan, tuli kipeäksi ja kuoli. Tämän kerrottuaan johtui rouva varsin välittömästi puhumaan Björnramista, jonka hän muisti olleen merisotaväessä. Mitä hän hänestä kertoi, en varmaan enää muista. Muistan vain rouvan sanoneen, että hän oli "mystillinen". Mutta henkien manaamisesta en muista hänen puhuneen, luultavasti sentähden, että olin lapsi. Björnramista mainitessaan tuli hän maininneeksi mamseli Arvidssonin, josta hän hymyillen kertoi jo yleisesti tunnetulta asioita ja vielä Svedenborgistakin puhui hän samalla kerralla, kutsuen heitä haaveilijoiksi ja verraten heitä Sauliin ja Endorin vaimoon. Muuten sanoi hän samaten kuin hänen tyttärensäkin Björnramista, että hänen huomasi tottuneen elämään hienommassa seurapiirissä.] Bergelin, joka piti paljon valistuneesta seurasta, pani suurta arvoa Björnramiin, sillä hän oli oppinut ja tietorikas mies.

Kerrotaan myös Björnramin ahkerasti kirkkoherran kanssa lukeneen raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ettei siis Björnram milloinkaan tehnyt henkien manaamiskokeita pappilassa, siitä olen varma. Ainakaan ei hän sitä tehnyt kenenkään tieten, sillä kirkkoherra, samoin kuin koko hänen perheensäkin, oli vapaa kaikesta taikauskosta eikä suinkaan olisi semmoisia vehkeitä sietänyt. Mutta kaiken sen ohessa, mitä kuulin Björnramista ynnä muista jäi minun lapsenkuvitteluuni kuitenkin muuta selvemmin rouva, joka näki itsensä ja jonka rouva Bergelin, kun sitä sitten vielä kysyin, sanoi varmaan olleen kipeän ja silloin jo kenties olleen jonkunlaisessa valheaistimustilassa. Björnram kuoli lyhyen taudin sairastettuaan, ja hänen tomunsa on kätkettynä Merikarvian kirkkomaahan. Lähes kaksi vuotta hän oli elänyt tämän perheen keskuudessa. Kaikki hänen paperinsa ja koneensakin hävitti kirkkoherra hänen kuoltuaan, hänen oman määräyksensä mukaan.

Kirkkoherra rakasti lapsia. Kun hän makasi tautivuoteellaan, kävivät pienet pojat veisaamassa virsiä hänelle, ja silloin hän itse johti säveltä. Latinalaisiakin laulunpätkiä hän opetti huvikseen, selitellen sanat suomeksi. Pojille annettiin aina joku lantti palkaksi ja he saivat sitä paitsi usein luvan mennä keittiöön saamaan jotakin syötävää suuhunsa. Vielä myöhempinä aikoina on elänyt jokunen vanha ukko, joka on ollut kirkkoherralle laulamassa ja siitä palkkaa saamassa. Samaten naapurin lapset, pienet tytöt ja pojat, kävivät usein häntä katsomassa, tietysti myöskin makeisia saamassa. Rouva piti huolen siitä että hänellä oli itselläänkin pienellä pöydällä sängyn yläpään vieressä sitä varten aina varalla jotakin. Naapurissa, Elgillä, oli siihen aikaan kaksi nainutta poikaa ja molemmilla pienet lapset. Ja kun äidin silmä vältti, juoksivat viimemainitut ensimmäiseksi kirkkoherran kamariin. Kun lapsia ei kuulunut, mentiin katsomaan, olivatko karkulaiset siellä, ja sieltä ne tavallisesti löytyivätkin. Hän oli aikanaan mies miesten keralla ja lapsi lasten keralla.

Viimeisenä vuotena tällä pitkän sairauden ajalla siirtyi halvaus vasemmalle puolelle. Silloin voi hän taaskin liikuttaa oikeaa kättään; mutta nyt oli jo kuolemakin lähellä ja teki toivotun lopun hänen kärsimyksistään. Hän nukkui uskossa Vapahtajaansa syksyllä 1816, lähes kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta hänen muistonsa elää seurakunnassa.

Avioliitossa oli kirkkoherra Bergelin kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli rovastintytär Uudeltamaalta, Sofia Orell. Tästä avioliitosta olivat tyttäret Hedvig Kristina, avioliitossa vänrikki Brandtin kanssa, ja Anna Kristina, kappalaisen Achanderin vaimo Siikaisissa, sekä Sofia Albertina. Toisessa avioliitossaan oli hän "munsterskriivarin" tyttären Margareta Elisabet Levónin kanssa, Messukylästä. Tästä avioliitosta oli syntynyt seitsemän lasta: kaksi tytärtä ja viisi poikaa. Näistä elivät jälkeen isänsä Katarina Margareta ja Anna Charlotta, jotka olivat vanhimmat tämän äidin lapsista, ja Gabr. Kustaa Wilhelm, joka kuoli ylioppilaana, sekä Gabr. Jak. Anders, nimismiehenä ensiksi Kemissä ja sitten Rovaniemellä. (Tämän lapset ovat vuosikymmeniä sitten muuttaneet Amerikkaan).

Kirkkoherran kuoltua jäi leski lastensa kanssa köyhyyteen, sillä sota-ajan rasitus ja perheenisän sairaus, jonka vuoksi talossa täytyi aina käyttää taitavimpia lääkäreitä, väliin vähän edempääkin, vaikutti ylen tuntuvasti perheen varoihin. Ja kun Bergelinin eläessä ei vielä ollut mitään pappien leski- ja orpokassaa olemassa, vaan ainoastaan tuo yksi tynnyri, joka oli viran seuraajan maksettavaksi määrätty leskelle, niin oli tällä viimemainitulla siis kyllin elatuksen murhetta lastensa ja itsensä tähden. Kiitollisessa muistossa säilytettynä mainittakoon siis, että Bergelinin viran seuraaja, rovasti Joh. Gust. Ingelius, lisäsi tämän "leskentynnyrin" neljäksi, jonka hän maksoi (paitsi moniaita muita antimia) joka syksy niin kauan kuin hän eli. Hän oli muutenkin kuin isä turvattomaksi jääneelle perheelle. Tämä vapaaehtoinen maksu oli sitä jalomielisemmin annettu, kun jo hänen virkaan astuessaan leski- ja orpokassa oli saatu aikaan, eikä hänen siis tarvinnut odottaa, että hänen jälkeläisensä maksaisivat mitään liikemaksuja hänen kuoltuaan, koska perhe voisi muutenkin tulla hyvin toimeen eläkkeellään.

Rouva Bergelin, joka oli toimekas ihminen, oli armovuosien ajalla saanut itselleen rakennetuksi pienet huoneet pappilan maalle, "Norrgälen" nimellä. Tässä omassa pienessä kodissa vanhojen riippakoivujen siimeksessä pienen puutarhan ja perunamaaliuskojen ympäröimänä, hän eli rauhallista ahkeraa elämää tyttärineen. Nämä tekivät käsityötä seurakunnalle. Sofia teki kaunista sidelmätyötä (knytning), Kaarina kutoi kauniita kuvallisia kankaita — silkkijuovaisiakin — ja Lotta ompeli koruompeluita ja vaatteita sekä silitti, ja äiti auttoi aina sitä, jolle apu eniten oli tarpeen, niinikään hän toimi taloudessa piikatytön kanssa. Tämä perhe olisi siis tullut jo hyvinkin toimeen, mutta yhdeksän vuotta jälkeen miehensä kuoleman joutui rouva Bergelin kovan kohtalon alaiseksi. Hän poltti itsensä suovan keitossa ja tuli sokeaksi kuten näiden perhemuistojen alussa on jo mainittu. Vaikka siis ruumis riutui, olivat sielunvoimat hänellä kuitenkin sangen eloisat. Joku vuosi jälkeen tämän tapauksen hän sai nauttia ns. keisarillista armolahjaa 100 ruplaa B:o ass. (114 mk 28 p) vuosittain. Äidin kova kohtalo vaikutti kuitenkin aivan masentavasti koko perheen aineelliseen ja henkiseen vointiin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta eli rouva Bergelin sokeana, kuurona ja vuoteen omana. Avutta hän ei voinut vuodettaan jättää. Tytärten rakkaus ja hellä hoito sekä naapurien ystävyys teki hänet kuitenkin onnelliseksi, vaikka Herran käsi raskaasti häntä kurittikin. Tähän tietysti varmaan eniten vaikutti hänen tosikristillinen mielensä. Hän tyytyi Jumalan sallimukseen.

Rouva Bergelin oli syntynyt 1763 lokakuun 26. päivänä, ja nukkui Herrassa heinäkuun 27. päivänä 1853, siis lähes yhdeksänkymmenen vuoden vanhana. Rauha vanhan ristinkantajan tomulle!

Hänen tyttärensä Kaarina eli lähes kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhaksi. Hänen elämänsä lanka katkesi kesällä 1884.

Bergelin lepää Merikarvian kirkkomaassa. Vuonna 1892, siis seitsemänkymmentäkuusi vuotta jälkeen hänen kuolemansa, hankkivat muutamat perheen ystävät hänen haudalleen yksinkertaisen ristin. Tässä tilaisuudessa puhui haudalla mm. eräs vanhanpuoleinen mies Lauttajärven kylästä (Erkki Vanhatalon pojanpoika). Tämä sanoi:

— Kyllä minun isoisäni usein siitä puhui, että hän oli lyönyt "Snäkin" pyssyn ylös, mutta emme me uskoneet sitä todeksi, vaan ajattelimme, että kyllä vaari on jo niin vanhuudenhöperö, että kehuu ja luulee semmoisia tehneensä.

Nämä sanat ovat merkitsevät, niissä kuvastavat nykyajan ajatukset entisyydestä: kuinka pian kaikki on — tarua vain.

LIVÓNIN PERHE

Tässä kerrottava koskee ainoastaan hieman kirkkoherra Bergelin elämään. Sen tapaukset alkavat noin vuodesta 1771. Kertoja, rouva Bergelin, sanoi silloin olleensa noin yhdeksännellä vuodella. Hänen vanhempansa asuivat Turussa Linnankadun varrella. Samalla kadulla, vinoon yli kadun, asui myöskin eräs vallasperhe, ratsumestarinleski outo kaupungissa. Sanottiin hänen tulleen miehensä kanssa Tukholmasta — ja eli nyt tämän kuoltua sangen vähissä varoissa. Heidän sukunimensä oli Livón. Heillä ei tietääkseni ollut mitään sukulaisia tässä maassa. Heidän avioliittonsa oli ollut onnellinen, sentähden olikin murhe miehen kuoleman jälkeen saattamaisillaan vaimonkin hautaan. Hän karttoi kaikkea seurustelua ja eleli yksinään lastensa kanssa, mihin arvattavasti perheen taloudellinen tilakin pakotti, ja kävi aina mustissa vaatteissa. Lapsia hänellä oli kolme, yksi poika ja kaksi tytärtä. Saivatko he valtiolta mitään eläkettä, sitä en tiedä. Saattoipa asia olla niinkin, että heillä oli eläke, mutta valtio ei voinut sitä maksaa, sillä valtiovelka oli kahden sodan, "Hattujen sodan" ja "Pommerin sodan", vuoksi melkoisesti lisääntynyt, pankin varat menetetyt ja hirveä rahapula lamautti monta vuotta valtakuntaa, joten se tuntui kaikissa kansankerroksissa.

Rouva ja nuorempi tytär elättivät itseään ompelutyöllä. Vanhempi tytär, joka oli kotiopettajana samassa kaupungissa, myöskin "puhalsi samaan hiileen", vanhaa lausetapaa käyttääksemme. Tämä tyttö ja veli olivat vaaleita, kuten isäkin oli ollut, ja erinomaisen kauniita. Äiti, keski-ikäinen ja tummahko nainen, oli niinikään tunnettu harvinaisesta kauneudestaan. Nuorempi tytär oli sangen tumma ja eniten äitinsä näköinen, mutta hän ei näyttänyt olevan mikään kaunottaren alku. Vanhemman tyttären nimi on minulta unohtunut enkä pojankaan nimeä varmaan muista, mutta ellen erehdy, on se ollut Johannes, sillä muistelen häntä nimitetyn Janneksi. Tämä oli kahdeksantoista vuoden ikäinen sangen siivo nuorukainen, mutta äiti ei ollut voinut häntä koulussa pitää, vaan oli pannut hänet peruukintekijän oppiin, jota ammattia silloin melkein taiteellisesti harjoitettiin. Nuorempi tytär, kaksitoistavuotinen tyttö, oli nimeltään Maria Elisabeth.

Tämä pieni perhe kokoontui joka sunnuntai- ja juhlapäivä äidin pieneen, siistiin, vaikka köyhästi sisustettuun huoneeseen, jonka vanha, matala, mutta aina valkea porras avautui porttikäytävään. Niinikään kaikki joutohetket ja arki-illatkin, milloin vain tilaisuutta siihen oli, äidin luona vietettiin. Ei poikakaan milloinkaan laiminlyönyt tätä perheen yhdessäoloa äidin luona.

Erään rauhallisesti keskinäisessä rakkaudessa vietetyn päivän tahi illan jälkeen herätti äidin seuraavana aamuna se hirveä sanoma, että hänen poikansa oli samana aamuna vangittu murhasta. Ken voisi kuvailla, mitä äiti tunsi tämän kovan sanoman kuullessaan? Hän juoksi heti vankilan portille, hänen täytyi saada nähdä poikansa! Mutta rukoukset ja kyyneleet olivat voimattomia, rautaiset ovet pysyivät suljettuina.

Samana aamuna, — luulen sen tapahtuneen paaston aikana, — oli nuori Livón kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua. Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään, pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.

Äiti, jonka rinta jo ennestään oli heikko, sairastui heti keuhkotautiin ja virui tauti vuoteella tuon monia kuukausia kestävän oikeudenkäynnin ajan. Pikku Maria oli kohta, kun äiti oli tullut kotiin vankilan luota sairaana, juossut kiireesti naapuriin pyytämään Levonin vaimoa, kertojan (rouva Bergelinin) äitiä tulemaan äitinsä luokse. Tämä, joka oli hurskas ihminen, kävi sitten usein häntä katsomassa ja lähetti vähän väliä pienen tyttärensä viemään jotakin keittoa sairaalle, onnettomalle rouvaraukalle. Silloin oli pikku tytöllä tilaisuus tutustua tämän perheen koko onnettomuuteen, kun häntä usein pyydettiin jäämään sinne Marian kumppaniksi. Ja vihdoin pidettiin ystävällistä lasta ikäänkuin perheeseen kuuluvana; hän oli siellä jokapäiväinen ja kaivattu vieras.

Vanhempi sisar, joka heti veljen vangiksi jouduttua oli purkanut kihlauksensa ja muuttanut äidin luo, sai asian käsittelyn loppuaikoina jonkun kerran vartijan läsnäollessa käydä veljensä luona vankilassa.

Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta, nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä, miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä tahi järjestysmiehiä etsimään jne. Tuomarien tuli sääli hänen nuoruuttaan, koska hänellä oli hyvä maine, ja hänen mestarinsakin todisti hänen aina olleen siivon ja kuuliaisen, mutta hänen tavaton alakuloisuutensa, vaikka hänen avoin katseensa puhuikin hänen puolestaan, vahvisti kuitenkin heidän mielipidettään, että hän oli äkkipikaisuudessa tuon hurjan teon tehnyt. Jokainen, joka on lukenut sen ajan pääkaupunkielämästä, tietää, että alituiset tappelut ylioppilasten ja kisällien välillä olivat silloin tavallisia päivän tapauksia, joihin oppipojatkin väliin jälkimmäisten puolella ottivat osaa, eivätkä muutenkaan veriset kahakat siihen aikaan olleet harvinaisia. Sentähden siis häneltä kysyttiinkin, eikö tuo tapettu mies, joka kuten asian käsittelyn aikana tuli selville, oli ollut paha tappelija, ja silloinkin pahoin päihtynyt, ollut karannut hänen päällensä ja lyönyt häntä ensiksi; mutta hän kielsi jyrkästi kaikki ja pysyi tiukasti siinä, että heitä oli ollut kaksi.

Mutta mitä siis äiti ja sisar ajattelivat asiasta? He uskoivat hänet syyttömäksi, vaikka he eivät voineet tietää asianhaaroja, muuta kuin sikäli kuin ne tulivat julki oikeudenkäynnin aikana. Mutta mitä heidän uskomisensa auttoi? Äidit ja sisaret uskoivat tavallisesti niin mielellään omiensa syyttömyyteen. Mutta otaksukaamme mekin, että hän oli syytön. Miten voisimme selittää tuon hänen pelkonsa, ihmeellisen alakuloisuutensa ja epävarmat vastauksensa? Hän pelkäsi kidutusta, ja alakuloiseksi hänet teki äidin murhe ja sydämen kipu ja koko perheen onnettomuus. Tähän vaikutti myös hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa. Lakimiesten kietovat kysymykset hämmensivät häntä ja hänen täytyi puolustautua aivan yksin, sillä siihen aikaan ei syytetty saanut käyttää apulaista oikeudenkäynnissä. Näin ollen hän tunsi olevansa aivan aseeton syytöstä vastaan, joka vuoren painoisena vyöryi häntä kohden, uhaten musertaa hänet murskaksi.

Kustaa III:n hallituksen alkuvuosina tosin kidutus poistettiin oikeudenkäynnistä. Mutta vaikkapa tämä Kustaa III:n ihmisystävällinen asetus jo olisikin ollut voimassa silloin kun Livónia tutkittiin, täytyy meidän muistaa, että vanhoja juurtuneita periaatteita ja tapoja ei niinkään äkisti heitetä pois. Yleensä silloin vielä, sanoo kertojani, pelättiin kidutusta, ja viesti kertoi vielä vuosia jälkeenpäinkin, että oikeuden käsittelijäin oli vaikea mukautua uuteen lempeämpään asiain järjestykseen. Jotkut heistä siis vielä salaa seurasivat vanhaa lakia, jonka kenties luulivat tulevan uudestaan voimaan. Tuo vanha hirviökummitus, kidutus, on tehokkaasti vaikuttanut vangittuun nuorukaiseen. Samalla riudutti häntä toinenkin tuska: hän suri äidin ja sisarten kohtaloa, joiden tuki hän mieheksi tultuaan toivoi olevansa. Kova oli heidän elämänsä ennenkin ollut, mutta mitä olivat kaikki entiset koettelemukset tämän kamalan onnettomuuden rinnalla!

No niin, mitäpä tuosta! Syytön vai syyllinen, sen tiesi yksin Hän, joka sydämet tutkii.

Äiti lähetti tyttärensä mukana pojalleen siunauksensa, vakuuttaen samalla, että hän, äiti, uskoo poikansa syyttömäksi, mutta kehotti häntä samalla, vaikka syytönnäkin, tunnustamaan itsensä syylliseksi ja menemään kuolemaan, päästäkseen kidutuksesta. Toisessa elämässä hän saisi pian tavata äidinkin.

Tässä emme nyt käy kuvailemaan taistelua, joka riehui kahleihin kytketyn syyttömän nuorukaisen rinnassa hämärässä vankikopissa, jossa hänen täytyi istua kuukausia tunnustusvankina. Sen on nähnyt ainoastaan Jumala. En varmasti tiedä kidutettiinko häntä todellakin. Huhuna kerrotaan, että hänen vankikopistansa oli kuultu hätähuutoja ja että häntä oli ruumillisesti kidutettu. Useita kuukausia kiellettyään hän vihdoin — tunnusti olevansa syypää murhaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Ajan henki vaati raakoja ja mieltä pöyristäviä ajanvietteitä, ja mestaus oli eräs niitä. Mestaukset eivät olleet siihen aikaan harvinaisia, ja niitä katsomaan kokoontuivat suuret kansanjoukot. Vanhemmat toivat lapsiaankin mukanaan, jotta nämät teloituksen pelosta ja kauhusta muka kavahtaisivat rikosten tekoa. Silloin, kuin Livónin kuolemantuomio toimeenpantiin, oli katu täynnä katsojia, ja niiden joukossa seisoi lähin naapuri, Levonin vaimokin, porttinsa edessä pienen tyttärensä kanssa. Tämän portin ohitse tuli kuolemanvangin käydä teloituspaikalle.

Jo läheni tuo kamala seurue kuolinkellojen soidessa. Lunta sinkoili, ilma oli kolkko ja synkkä kuin kuoleman esikartanoissa. Kuolemaantuomittu puettuna valkeisiin liinavaatteisiin ja kuolonkalpeus kasvoillaan, hoiperteli enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä eteenpäin pyövelin tukemana. Pää riippui melkein hervotonna. Lapsen mielestä, joka seisoi katsojain joukossa, oli hän kuin kuolon enkeli, kasvot marmorinvalkeat, niin lempeät, niin kuolon tyynet. Pappi kävi hänen oikealla puolellaan, puhuen lohdutuksen sanoja. Jumala yksin tietää kuunteliko hän niitä vai kiinnittikö äidin muisto kokonaan hänen mielensä. Jo siirtyi seurue lähelle tuota matalaa huonetta, jossa äiti asuu. Nyt astuu sen ovesta ulos portaalle tyttö valkeissa vaatteissa. Tämäkin on kalpea kuin kuoleva. Nyt nostaa kuoloon menevä päätänsä, veljen ja sisaren katseet kohtaavat toisensa viimeisen kerran kuin hyvää yötä sanoen. Nuorukainen osoittaa kädellä äidin ikkunaa, sitten ylös taivasta kohti, hänen huulensa liikkuvat värähdellen, mutta sanat eivät tule kuuluviin; sisar vastaa samoin käden liikkeellä, hänkin nostaa kättään taivasta kohti. Jo on kuolemaan tuomittu astunut ohitse, pää taaskin vaipunut alas. Heikko, tukahutettu tuskan huudahdus kuuluu neidon huulilta, voimat pettävät, hän vaipuu tainnuksissa maahan, tiedottomana koko maailman onnettomuudesta. Levonin vaimo, joka seisoo vieressä, auttaa tyttärineen hänet sisään.

Huokauksia, nyyhkytystä ja pakinaa, johon yhtyy kuolinkellojen kumea soitto, kuuluu väkijoukosta, joka uteliaana seuraa määränpäähän ja tunkeutuu lähelle nähdäkseen miten pyöveli lopullisesti esittää osansa tässä kamalassa murhenäytelmässä.

* * * * *

Äiti ei elänyt monta tuntia poikansa jälkeen. Hänen viimeinen toivomuksensa tässä maailmassa, joka oli ryöstänyt kaiken hänen elämänsä onnen, oli se, että hänen poikansa syyttömyys joskus tulisi ilmi.

Neiti Livón peri äitinsä taudin ja kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen… Ja pikku Maria oli yksin maailmassa.

* * * * *

Nämä ovat tämän onnettoman perheen historian pääpiirteet. Olen tässä ainoastaan esittänyt tositapaukset sellaisina kuin olen kuullut ne kerrottavan, enkä olen rohjennut tottumattomalla kädelläni niihin enempää koskettaa. Kuitenkin on vielä eräs tärkeä kohta asian täydentämiseksi tähän liitettävä.

Oli kesä 1805. Kirkkoherra Bergelin Merikarvialta oli ollut vaimoineen Tampereella sisartaan tervehtimässä, ja oli nyt matkalla Ruovedelle vanhoja tuttuja katsomaan. Oltiin jo Ruoveden seurakunnan alueella. Järvet, purot, metsät, kunnaat, kalliot ja kivetkin olivat täällä vanhoja tuttuja, joita silmä hyväillen tervehti.

Eräs renttumainen mies asteli edellä. Mies oli kookas ja lujaraajainen ja näytti olevan jo yli keski-iän; iso karsittu sauva oli hänellä kädessä ja reppu selässä.

Kun matkustajamme olivat ehtineet miehen kohdalle, tarkasti tämä heitä vähän, tervehti ja kysyi:

— Oletteko pastori Bergelin?

— Olkaa hyvä, — jatkoi hän, saatuaan myöntävän vastauksen, — ja antakaa rouvan ajaa yksin edellä ja astukaa itse alas kävelemään, minä tahtoisin puhua kanssanne. Olen juuri matkalla Ruoveden kirkolle teitä tavatakseni, ja arvasin teidät nähdessäni, että olitte se sama.

— Olen jo neljä vuotta ollut täältä poissa, vastasi Bergelin.

— No, olipa tämä siis sattuma!

— Ei, ystäväni, se oli Jumalan johdatus.

— Niin, ehkä.

Rouva kielsi kuiskaten miestään menemästä, kun tämä pysäytti hevostaan alas astuakseen.

— Ole tyyni, ei hänellä ole pahaa mielessä.

Pitkä oli heidän keskustelunsa, ja syvästi sortuneelta näytti mies, joka käveli papin rinnalla; ja syvästi näytti puheen aihe pappiinkin koskeneen. Sydämellisesti kiittäen lausui mies jäähyväiset erottaessa.

Taaskin istui kirkkoherra kieseissään. Luontainen iloisuus oli nyt tykkänään poistunut, hän istui vakavana ja syvissä mietteissä. Vihdoin katkaisi rouva äänettömyyden.

— Luulenpa että tuon miehen tapaaminen on tehnyt sinut alakuloiseksi.

— Jumalan johdatus on sangen ihmeellinen, sanoi kirkkoherra omaa ajatustaan seuraten, — näyttääpä väliin siltä kuin ei hän itse ollenkaan pitäisi kiinni ohjaksista. — Tuota miestä on vuosikymmeniä jo painanut kaksinkertainen murha.

— Kuka hän sitten on, hän näyttikin niin synkältä?

— Hän on entinen ylioppilas. Hänen nimensä menee minun kanssani salaisuutena hautaan, mutta hänen tekonsa… hän on velvoittanut minut saattamaan sen julkisuuteen, mutta vasta kuolemani jälkeen, sitten kun hänenkin väsyneet luunsa varmasti jo lepäävät rauhassa.

— Et siis vielä minullekaan voi ilmoittaa sitä?

— Voin. Ja tunnenkin sen melkein velvollisuudekseni, sillä asia koskee vähän, tosin ainoastaan vähän sinuakin.

— Minuako? huudahti rouva.

— Niin. Eikä hän sinun suhteesi muuta ehtoa tehnytkään, kuin sen, etten hänen nimeään mainitsisi. Sinä muistat nuoren Livónin Turusta, nuorukaisen, joka sinun lapsuudessasi mestattiin; sinä olet aina uskonut hänet syyttömäksi.

— Niin, niin!

— Tuo mies oli se joka sen murhateon oli tehnyt, hän kertoi minulle juuri koko asian.

Annamme miehen itsensä puhua. Näin hän oli kertonut kirkkoherra
Bergelinille:

— Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja muutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön juoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois, minä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen riitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha tulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme toisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en tiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän puhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä riitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan, sillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä tekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi poikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä etäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan takaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja juoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin läheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.

Velkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi päivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli jo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani noutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta; miehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien tuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä olin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun ja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies ollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi. En voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut kaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota, taikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan, koska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin toisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt jo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.

Vasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs nuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä en näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta asiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt siis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en tosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi siitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun ei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei tekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä oleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän oli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään. Kysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa. Ja nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista oikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin hillitty, oli melkein tukehduttava.

Minua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan ei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut tulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en voinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi… Minäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on minun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain ihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut itseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin iankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä olin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen tämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin rikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena — noh, tietysti sekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin, enkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen syyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin otsalleni ja poltti omassatunnossani.

Tämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa, teki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen toimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään kunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.

Niin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin päiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän yhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut, minulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen viime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä milloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.

Kauan jo olen halunnut saada puhua jollekin kristillismieliselle papille tilastani, ja olen siinä tehnyt yrityksiäkin, mutta pahin asia on aina jäänyt sanomatta, en ole koskaan voinut puhua mieltäni puhtaaksi. Mutta nyt tuli tunnontuska niin polttavaksi, että minun täytyi saada ripissä tunnustaa syntini, ja minun oli pakko lähteä teitä etsimään. En voinut saada lepoa, ennenkuin olen tunnustanut rikokseni ja jälkimaailmalle, joskin liian myöhään, puhdistanut syyttömän muiston.

Olisin silloin ensi vuosina julkisesti tunnustanutkin tekoni ja kärsinyt ansaitun rangaistukseni, se olisi ollut minulle helpompikin kantaa kuin nämä monikymmenvuotiset tunnonvaivat kurjan elämäni aikana, mutta sitä en hennonnut tehdä omaisteni tähden. Heillä on kyllin jo ennestäänkin ollut murhetta minun tähteni. Vieläkö nyt sekin lisäksi —? En voinut häväistä isäni kunniallista nimeä — olisiko hänen pitänyt löytää kadotettu poikansa — murhaajana?

Ja eipä se olisi sittenkään herättänyt kuollutta haudastaan. Tosin se olisi puhdistanut hänen nimensä, mutta voi minä olen kadehtinut häntä, joka viatonna lepää haudassaan! Kaiketi vanhempani jo aikaa sitten ovat kuolleet, mutta en sittenkään voi, en voi, minä olen pelkuriraukkakin. Minä olen ollut onnettomin ihminen maan päällä…

* * * * *

Tämä oli miehen tunnustuksen sisällys.

Kirjoittiko kirkkoherra Bergelin hänen tunnustuksensa muistiin heti kotiin saavuttuaan, sitä en tiedä, sillä rouva ei siitä mitään virkkanut. Voipa siis niinkin olla, että se aluksi jäi toistaiseksi, ja kolme vuotta myöhemmin sai Bergelin halvauksen, joten se häneltä tietysti jäi sikseen. Mutta jos otaksumme, että hän sen tekikin, mikä kuitenkin on luultavinta, niin on se kumminkin varmaan hukkunut muiden tärkeitten paperien ja asiakirjojen kanssa, jotka eräs murtovaras heti kirkkoherran kuoltua vei hänen ison kaappinsa salalaatikosta. [Tämä tunnoton murtovarkaus tapahtui kirkkoherran hautauspäivänä. Sen toimeenpanija, eräs läheinen henkilö, tahtoi saada haltuunsa erään kuitin, joka osoitti kirkkoherran jo aikoja sitten suorittaneen erään 800 riksin suuruisen lainan, jonka maksu sitten leskeltä uudestaan kiskottiin korkoineen. Oliko varkaan käsiin joutuneessa laatikossa myöskin kirjallinen todistus Livónin syyttömyydestä, sitä ei kukaan varmaan tiedä, mutta otaksutaan niin olleen. Tämän varkausjutun olenkin maininnut ikäänkuin puolustukseksi Bergelinin perheelle, jota ehkä muuten moitittanee siitä, ettei se ole saattanut julkisuuteen todistusta Livónin syyttömyydestä.]

Maria Elisabet Livónin nimen yhdenlaisuus rouva Bergelinin nimen (M. E. Levon) kanssa, oli vähällä saattaa tälle viimemainitulle käräjänkäynnin. Ensinmainittu, joka oli ollut avioliitossa jonkun maanviljelijän kanssa — nimeä en muista — oli nyt leskenä. Leski oli erään tekemänsä velkakirjan alle kirjoittaessaan käyttänyt isänsä sukunimeä. Tämä ei ollutkaan vanhaan aikaan mitään harvinaista. Mutta kun velkakirja oli perintönä joutunut uudelle omistajalle, ei tämä saanut selkoa siitä, kuka sen antaja oli ollut ja rouva Bergelin sai siis haasteen siitä velasta. Tämän rettelön aikana tuli sentähden M. E. Livón itse Merikarvialle selvittämään asiaa ja viipyi seurakunnassa jonkun ajan. Hän oli jo silloin noin viidenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Harmaat hiukset ja musta puku lisäsivät hänen muotonsa synkkyyttä. Kyläläiset sanoivat häntä "pitkäksi rouvaksi".

Syvästi liikutettuina tapasivat nyt toisensa nuo lapsuuden tuttavat, jotka niin surullisissa oloissa olivat tutustuneet toisiinsa. "Pitkä rouva" oli sen jälkeen pappilassa aina tervetullut vieras. Ja nyt oli rouva Bergelinillä tilaisuus kertoa sisarelle tuon miehen tunnustus, joka ilmaisi hänen veljensä syyttömyyden. Hän oli syvästi liikutettu sen kuullessaan, mutta samalla sanoi aina uskoneensa veljensä viattomaksi. Tämä oli kuitenkin hänelle suureksi iloksi, vaikka se uudestaan haavoittikin sydäntä.

Rouva Bergelin, joka ei vuosikymmeniin ollut kuullut tästä Livónin perheen viimeisestä jäsenestä, oli tuntenutkin syvää halua tavata häntä. Sen tähden hän aina pitikin tätä sattumaa Jumalan johdatuksena.

Tähän loppuivat tiedot Livónin perheestä.

Selvää on, että ne, jotka tuomitsivat nuoren Livónin kuolemaan, ovat tietämättään tehneet lainmurhan. Nyt tahtoisin kysyä eikö nykyinen Suomi katso siveelliseksi velvollisuudekseen saattaa tätä oikeuden erehdystä päivänvaloon? Eikö kansamme oikeudentunne vaatisi, että joku lainoppinut, jolla siihen on tilaisuus, etsisi oikeuden pöytäkirjat arkistojen tomusta, uudestaan tarkastaisi ne ja saattaisi yleisön tietoon tutkimuksensa tulokset? Kappale toista vuosisataa on tosin kulunut jo siitä, kun syyttömän nuorukaisen veri vuosi, eikä kukaan omainen enää tulisi näkemään hänen syyttömyytensä todistusta, mutta kansamme oikeudentuntoa se tyydyttäisi, se osoittaisi nouseville sukupolville että:

"Ei niin supi salattua,
Ettei tuota ilmi tuone
Jumalamme julkisesti".

JOULU AUTIOLLA KARILLA

Tuuli on käynyt yhä kipakammaksi, virkkoi Erik Anders Jansson, saat siirtää tuon suuren altaan, Jan Erik, paremmin perään ja ottaa yhden "reivin" isosta purjeesta. Vene makasi liiaksi "paapuurin" kuvulla ja ilma käy yhä myrskyisemmäksi, ei siihen kaakkotuuleen ole luottamista; se lähettää välistä sellaisia vihureita, ettei tiedä kun jo emäpuu on päälle kääntynyt. Ja väkevällä kädellään väänsi hän peräsintä, siten vaatien jaalan nousemaan ylös vastatuuleen kuohuville aalloille, jotka hyrskyen syöksyivät oikeata keulaa vastaan. — Kyllä maisteri, lisäsi hän kääntyen mainitun henkilön puoleen, — auttaa sinua solmimisessa.

Jan Erik rupesi heti, altaan siirrettyään, "reivaamaan" ja maisteri auttoi häntä mikäli saattoi, kun oli kädet kontassa ja itse tottumaton sitä tekemään.

Jaalan omistaja on noin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, kookas, jäntevä mies, jonka ahavoituneet punaisenruskeat kasvot todistavat, että hän on suurimman osan ikäänsä elänyt meren selällä. Kuten jo edellä on mainittu, on hänen nimensä Erik Anders Jansson. Hän on kalastaja Haapasaaren puolesta, tuosta Ahvenanmaan ja Hankoniemen keskivälillä sijaitsevasta saariryhmästä, ja palaa nyt Tukholmasta voin, lohen ja siikojen myynnistä, joita tavaroita hän on ostanut, lohet Turun torilla kokemäkeläisiltä ja voin maaseudulta; siiat ovat omaa saalista.

Jan Erik Eriksson, jaalan omistajan poika, oli yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, mutta näytti pikemmin olevan kaksikymmentäkolme kuin yhdeksäntoista, sillä hän oli pitempi isäänsä ja melkein yhtä jykevä vartaloltaan. Hänenkin kasvonsa olivat ahavoituneet meri-ilmasta ja saaneet tuon terveennäköisen punaisenruskehtavan värin, joka isälläkin oli, vaikkakaan ei niin vahvaa. Hänellä oli vilkkaat vaaleansiniset silmät ja vaalea kähärä tukka, samaten kuin hänen isällänsäkin. Hän oli siis pulska nuorukainen.

Ruotsi heillä oli puhekielenä, kuten jo heidän ruotsalaisista nimistänsäkin voi arvata.

Jaala kyntää Itämerta Ahvenanmaan kohdalla, joka pian kätkeytyy Köökarin varjoon. Alus on vähäinen avoin jaala, ei paljoa isompi kuin iso kalastajavene.

Matkustajina on siinä kolme nuorta herraa. Erääseen "maisteriin" olemmekin jo pikimmältään tutustuneet; hän on vanhin heistä. Nuo kaksi muuta ovat vielä aivan nuoria, vasta viisitoistavuotisia nuorukaisia. He ovat äskenleivottuja ylioppilaita.

Tuo hienomman ja hennomman näköinen tuntuu terävä-älyiseltä miehenalulta; hän on sangen hilpeäluontoinen ja ikäänkuin hänellä olisi aina jokin hauska kepponen mielessään. Nyt ei hänellä näy olevan siihen suurta halua, hän istuu, nojautuen jaalan päälaitaan, etukannella olevalla tynnyrillä, katsellen, miten aallot vyöryen ryntäävät jaalan keulaa vastaan. Välistä joku vihaisempi aalto hypähtää niinkin korkealle, että ulottuu sylkäisemään, merimiesten puhetapaa käyttääksemme, tahi heittämään huntunsa, kuten runoilijat sanovat, laidan ylitse. Läikähdystä tosin nuorukainen väistää, mutta räiskeiden sallii hän ripeänä sateena viskautua ylitsensä. Hän vain vetää viittaansa tiiviimmin ympärilleen, sillä avoin jaala, räiskeitä lukuunottamatta, ei anna paljoa suojaa tuulta vastaan. Tämän nuorukaisen nimi on Jaakko Tengström, hän on Kokkolasta kotoisin, pitäjänapulaisen maist. Juho Tengströmin poika.

Toinen nuorukainen oli Jaakko Fredrik Gadolin, kirkkoherran poika
Perniöstä, jonka pulska muoto todistaa hänen kouluaikana olleen
hyvän eväskontin ääressä. Hän loikoo vanhan purjeen päällä lähellä
Tengströmiä, hiljalleen laulellen erästä aivan uutta Bellmanin runoa.

Ja "maisteri"? Niin, hänet olemme jättäneet viimeiseksi, siitä syystä tahdomme kohdistaa enemmän huomiota häneen. "Maisteri" on nuori mies, joka on ylioppilaana ollut Tukholmassa papintutkintoa suorittamassa ja palaa sieltä nyt pappina. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, hän on hämäläinen, lukkarin poika Janakkalasta, Hämeenlinnan läheltä, mutta ei hänen muotonsa osoita hämäläistä sukuperää, sillä Gabrielilla on sangen säännölliset kasvonpiirteet. Korkea, vähän taaksekalteva vapaa otsa, kulmakarvat vähän kaarevat, tumman siniharmaat silmät, joilla on vapaa läpitunkeva katse, säännöllinen nenä, pikemmin roomalainen kuin kreikkalainen, posket ja leuka tasaisen täyteläiset, kasvojen muoto pitkähkö ja terveen näköinen sekä vaalea kastanjanruskea kähärä tukka. Hän on runsaasti kolmen kyynärän korkuinen, vartalo sorean ja voimakkaan näköinen. Hän teki siis heti miellyttävän vaikutuksen katsojaan, joka hänet ensi kerran näki. Nämä piirteet hänen muotokuvastaan olen saanut varmalta henkilöltä. Tämän huomautuksen teen sentähden, että joku kenties luulee minun mielikuvitusta käyttäneen.

Gabrielin isä, Gabriel Bergelin hänkin nimeltään, oli kuollut tämän lapsuudessa, mutta äiti ja kolme Gabrielia vanhempaa siskoa, joista kaksi oli naimisissa ja kolmas palveluksessa, kustansivat yhteisesti Gabrielin opintoja.

Siihen aikaan piispa Karl Fredrik Mennander oli Tukholmassa valtiopäiväin aikana, vaikka hän ei ollut valtiopäivämiehenä sillä kertaa — hän oli siellä kenties muuten, voidakseen lähempää paremmin seurata asiain kulkua ja tietysti jotakin vaikuttaakin. [Piispa Mennander oli sangen arvossapidetty mies ajallansa. V. 1775 hänet valittiin Upsalan arkkipiispaksi — Jaakko Haartman tuli hänen sijaisekseen Turussa. V. 1784 hän sai "pohjantähden". Kuoli v. 1786. Hänen isänsä oli Ilmajoen kirkkoherra.] Aikana, jolloin ei ollut sähkölennätinlaitosta ja muutkin sanomat kulkivat hitaasti hankalan yhdysliikenteen tähden, täytyi kansan eteväin miesten itse mennä pääkaupunkiin kansan oikeuksia ja tarpeita silmällä pitämään. Niinpä oli jumaluusopin tohtori Gadolin [Gadolin oli Haartmanin jälkeen Turussa piispana. Hän oli 7 eri kertaa valtiopäivämiehenä.] silloin Tukholmassa, sillä hän oli pappissäädyn edusmies Turun läänistä sinä vuonna, ja ehkäpä joku muukin yliopiston ja konsistorion opettajista oli siellä. Näistä syistä täytyi Gabrielin, joka välttämättä tahtoi jouluksi tulla papiksi vihityksi, mennä Tukholmaan. Sillä Gabriel tiesi, että äiti, tuo jalo rakas äiti, jota hän niin syvästi rakasti ja piti korkeassa arvossa, oli pienistä varoistaan kustantanut hänen koulunkäyntinsä ja kasvattanut hänet mieheksi ja hän tahtoi jo itse ansaita leipänsä, sillä hän oli jo kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja piti siis vääryytenä ja häpeänä enää olla omaistensa rasituksena.

Meidän ei sovi myöskään otaksua että nuo toisetkaan nuoret herrat kulkivat huvikseen tänä vuoden aikana. Kesällä, kun aurinko säteillään kultaa meren aallot, jotka iloisina tanssivat veneen keulan ympärillä niinkuin morsiuspiiat morsiamen ympärillä kruunua päästä tanssittaessa, jolloin toiset pistävät päänsä lähelle kruunua saadakseen toiset piloillaan väistyvät ja kumartavat päätään alas tai sivullepäin vääntävät, eivät nuorukaiset paljon asiaa tarvitse: siinä on asiaa kyllä, kun pääsee mukaan hupaiselle merimatkalle. Tämä pitää erityisesti paikkansa sen ajan suhteen, jossa kertomuksemme liikkuu, sillä nykyaikana, jolloin kulkuneuvot ovat niin mukavat, voisi tuskin kulku tuollaisessa lastiveneessä nuorista herroista kesälläkään tuntua huvilta. Meidän herroilla ylioppilaillamme varmaankin siis on asiaa Tukholmaan.

Perniön kirkkoherra Anders Gadolin nimittäin oli lähettänyt ainoan poikansa Jaakko Fredrikin tuomaan Tukholmaan voita, juustoja ja lihaa, joista hän nyt joulun lähestyessä toivoi saavansa hyvän hinnan. Eikä kunnon ukko siinä pettynytkään, sillä Jaakko Fredrik oli tehnyt hyvät kaupat ja hänellä oli nyt muutama sata riksiä taskussaan. Tietysti oli jaalan omistaja Erik Anders Jansson, tottuneempana sellaisiin toimiin, kirkkoherran pyynnöstä ollut melkein yksinomaisesti toimivana henkilönä noita kauppoja tehtäessä. Jansson olikin aina ennen myynyt kirkkoherran voin, sillä hän oli kirkkoherran tuttu, mutta nyt oli tavaroita ollut entistä enemmän, eikä kirkkoherra siis uskonut niitä vieraalle henkilölle, joka itsekin oli kauppamies. Mutta Janssonin maine rohkeana ja kuitenkin varovana kelpo merimiehenä vaikutti, että kirkkoherra, niin myöhäinen kuin vuodenaika olikin, luottamuksella uskoi hänen haltuunsa poikansa ja tavaransa.

Jaakko Tengström oli vähävaraisesta kodista jossa oli neljä häntä nuorempaa lasta, kaksi poikaa kouluiässä ja kaksi tyttöä. Hän otti kiitollisena vastaan Perniön kirkkoherran kutsun seurata Jaakko Fredrikiä Turusta ja viettää Perniön pappilassa joululuvan aika, kun matka Kokkolaan asti olisi tullut hänelle ylen kalliiksi.

Kun siis siellä kysymys tuli voin lähetyksestä ei Jaakko Fredrikin käynyt lähteminen matkalle kun hänen ystävänsäkin oli hänen kotonaan. Mutta hän myöskin tiesi isänsä tahdon ja kysyi ystävältään eikö hän haluaisi tulla mukaan. Hänen suureksi ilokseen oli tämä heti valmis lupaamaan, sillä se oli hänen ensimmäinen Tukholman-matkansa samaten kuin Jaakko Fredrikinkin, ja ylioppilas tietysti halusi pääkaupunkia nähdä. Eikä kukaan ollut siitä iloisempi kuin Saara-rouva, Jaakko Fredrikin äiti, sillä hän oli oikein huolehtinut, miten pitkältä poikaraukan matka tuntuisikaan näin myöhäiseen vuodenaikaan, vaikka ilmat olivatkin olleet kauniit ja tasaista syksyä kestänyt. Rouvasta oli aivan luonnollinen asia, että tuo pitäjän-apulaisen Tengströmin poika seuraisi Jaakko Fredrikiä matkalle. Hän oli siis evästänyt sekä vaatteilla ja vällyillä varustanut nuorukaiset matkalle ja itse saattanut heidät rantaan ainoan tyttärensä Saara Elisabetin kanssa.

Tuuli on vetäytynyt vähän itäisemmäksi ja yltynyt oikein myrskyksi. Jaala, joka risteilee taistellen kovaa merta vastaan, on ehtinyt Purmon sivuitse, joka samoin kuin pari pienempää etäämmäksi jäänyttä saarta on hetken aikaa ollut sillä merenmurtajana. Mutta nyt käy tuuli vapaasti koko rajuudellaan jaalan kimppuun, vierittäen meren korkeat valkoisina vaahtoavat aallot sen ylitse. Kaikki purjeet ovat pohjareivatut, mutta sittenkään ei jaala tahdo voida kestää tuulen tuimuutta ja se on kuitenkin parhaita meriveneitä Turun saaristossa ja sen perämies on aikansa kuulu.

Jaala on jo kotirantoja lähellä, missä on pahimmat käänteet tehtävä, mutta perämies tuntee veden. Ei mitenkään tahdo vene kannattaa niin paljoa kangasta yllään, eikä vähempi millään ehdolla kuljeta eteenpäin; he ovat koettaneet, mutta vene pyrkii takaisinpäin. Mutta ovatpa he jo hyvin lähellä kotoluotoa, ainoastaan muutama käänne enää, kun ollaan kotorannassa.

Mutta yhä yltyy tuuli, yhä vinkuu vihuri. Onpa nyt kuin myrsky olisi koonnut kaiken voimansa yhteen ainoaan valtavaan puuskaan, niin kauhean raivoisa on se vihuri, joka nyt myrskyää. Masto rysähtää kerran.

— Valmis katkomaan, kuuluu Janssonin käskevä ääni, — kaikki varuillaan.

— Valmis katkomaan, kuuluu merimiehen tapaan Jan Erikin yksitoikkoinen vastaus.

Hän seisoo hajasäärin maston juurella, jottei tasapaino häiriytyisi, kirves nostettuna iskuun.

Herrat istuvat laukut kainalossaan tukien itseään päällisiäkään, muuta eivät he myrskyssä taida tehdä, tottumattomat kun ovat merenkulkuun.

Toinen rysähdys… ja kolmas heti perässä, masto kaatuu kovalla rätinällä ja kallistaa jaalan "paapuurin" kyljelle.

Jan Erik hakkaa mastoa irti, katkoo köydet ja pintat, mutta ennenkuin hän ehtii saada ne oikein erilleen ja vierittää mereen, tulee vihuri uudestaan täydellä voimallaan ja äkillisellä tempauksella painaa peräsintä tottelemattoman jaalan alilaidan veden alle… Se on kumossa… ja sen miehistö meressä.

— Greeta-Stiina, Jumalan tähden, kiiruhda, juokse, sinä olet nopeampi kuin minä… joudu auttamaan isoisää, jotta hän saa veneen ulos, minä tulen jäljessä kuin salama, huusi Anna-Greeta tytölle, joka huivi kädessä, liehuvin hiuksin, juoksi rantaa kohden.

— Pysy kotona, Anders-Petteri, sinä olet vain tiellä, hän sanoi kymmenvuotiselle nuoremmalleen, joka aikoi tulla mukaan. — Kanna puita nurkkaan, jotta saadaan pian tuli pesään, kun tullaan, ja vaatteet kuivatuksi, niin olet kiltti. Isä tuo taaskin paljon hyvää tullessaan. Älä iske tulta, lapsi, muista se.

Ja hän juoksi rantaa kohden.

Vene on vesillä. Naiset istuvat ja soutavat, äiti etuairoilla, tytär keski-airoilla, ja ukko istuu perässä veneen kulkua ohjaten. Tuuli ja aallot ovat heille myötäiset, mutta voivatko he välttää raivoavia aaltoja, jotka vasemmalta vesisuorina heidän jälkeensä vyöryvät? Eikö meri hyökkää veneeseen? Eivätkö aallot upota sitä. Ei, vene ei uppoa, se on niin köykäinen. Toinen suuri aalto toisen jälkeen vyöryy venettä kohden. Aina nousee veneen perä korkealle ja se luiskahtaa aallon pohjaan, mutta keula nousee samassa edellä viertävän vesivuoren kylkeä ylös sen harjulle, siitä taaskin laskeutuakseen alas, yhä samaa huimaavaa vauhtia.

Katsokaamme nyt, miten jaalan on laita. Jaala makaa suullansa. Sen pohjalla istuu viisi miestä. He ovat siis kaikki pelastuneet. Jaalan masto ja purjeet ja talaat ovat estäneet sitä äkkiä kaatumasta, he ovat siis voineet olla vanullansa, sekä toisilleen apuna sen noustessa päälle. Se kulkee sivuttain, mutta hitaasti, sen alla oleva tavara tekee sen kulun hitaaksi, se ajaa Köökarin rannoille päin.

Nyt on vene jo lähellä. Se tekee jaalan kokan puolelta pitkän kaarroksen sen alapuolelle, jossa se kääntyy; sen tehdessä sitä saa jaala nyt olla sille merenmurtajana.

Äiti pitää venettä airoilla paikallaan, veneen perä on päin jaalan laitaa ja sen peräpuolessa ukko sekä Greeta-Stiina torjuvat jaalan laidan alla keikkuvaa mastoa sekä purjeita joutumasta veneen alle ja sitä kaatamasta.

— Herrat ensiksi veneeseen, komentaa ukko. — Pidä vaaria Greeta-Stiina, ettei maston pää töytäise venettä ja torju purjeita myöskin, silläaikaa kun autan heitä.

— Pidä vene vakavasti, Anna-Greeta.

— Älkää hätäilkö, varovasti vaan, niin kaikki käy hyvin. Viime sanat olivat haaksirikkoisille aiotut.

Hän kurottaa kättään ja auttaa heitä jokaista veneeseen. Omat miehet kömpivät jäljessä. He ovat kaikki vilusta kankeina.

Erik-Anders, joka tuli viimeisenä, on vauhdikkaalla potkullaan jaalan kylkeen irroittanut veneen jaalasta. Nyt istuvat isä ja poika etuairoilla, pappi ja Tengström peräairoilla, Gadolin ja Greeta-Stiina keski-airoilla, jotta matkustajamme saavat itsensä vähän liikkeeseen ja enintä vilua poistetuksi. Emäntä rikkoo poikkinaisella airolla sisääntunkevia aaltoja ja vanhus tietysti istuu perässä. Hän on tottunut, vaikka onkin vanha.

Hitaammin käy matka takaisin, vaikka onkin paljon enemmän kulkuvoimaa kuin tullessa. Onpa kuin onkin hiki selässä joka miehen ennenkuin rannassa ollaan. Jopa vedetään vene maalle.

— Menkää, sanoo vanha Jan Petteri Andersson, — nyt vaan sisään kaikki, miehet muuttamaan kuivia vaatteita yllenne ja naisväki niitä hankkimaan, minä korjaan veneen kalut. Kaikki kiiruhtivat sisään.

Tuli loimottaa pesässä. Greeta-Stiina, joka on sen sytyttänyt, puuhailee takan luona, saadakseen lämmitystä vilustuneille. Hän kuumentaa kaljaa, sillä joulukalja on jo tehtynä isän tuloksi ja kalja on hyvää lämmittämään, sanoo äiti.

Äiti kantaa kuivia vaatteita kastuneille, puhtaita karheita paitoja ja sukkia kaikille. Miehelleen ja pojalleen hän tuo heidän arkipukunsa, mutta vieraille pyhäpäiväiset. Gabriel, pisin kaikista, saa Jan-Erikin uudet siniset sarkavaatteet, polvihousut ja lyhytläntäisen körttitakin. — Ah, huudahti Greeta-Stiina, joka juuri tulee sisään tuoppi kädessään, tuodakseen muka lisää kaljaa, — kuinka maisteri nyt on kaunis! Gabriel vetää suutaan hymyyn ja Greeta-Stiina kiirehtii vähän häpeissään huudahduksestaan kaatamaan kaljansa pataan.

Talonpojan puvussa tuleekin Gabrielin sorea vartalo paremmin näkyviin kuin verhottuna papilliseen pitkään ja löyhään kauhtanaan.

Janssonin kirkkovaatteet, samoin kuin pojankin uudet harmaat sarkavaatteet, on Gadolin heti anastanut ja esiintyy hän nyt Tengströmin suureksi huviksi isoissa polvihousuissa ja pitkässä körttitakissa, ison ankan näköisenä.

Mutta emäntä ilmoittaa nyt vähän hämillään, ettei hän tiedä mitä antaisi sille yhdelle nuorelle herralle puvuksi, kun ei ole useampia pukuja enää, koska molempain miesten vaatteetkin ovat märkinä.

— Eikö teillä ole hameita, äiti kulta? kysyi Tengström.

— On kyllä niitä, vastaa emäntä naurahtaen — mutta mitenkä te hametta taidatte käyttää?

— Voi, sanoo Tengström, tekeytyen vakavaksi, — se käy varsin hyvin, tuokaa minulle vain hameenne, takkinne ja lakkinnekin lisäksi. Ei hädällä lakia ole, näettehän, että minun on vilu.

— Kyllä minä tuon, sanoi Greeta-Stiina, — antakaa te Silläaikaa herroille juomista.

Ja hän toi kiireesti omat vaatteensa, punaraitaisen hameen ja mustan verkatakin. Hän pelkäsi kai, että nuorukainen tekisi pilaa hänen äitinsä vaatteista, omistaan hän ei välittänyt.

— Mutta se nuori herra olisikin soma tyttö, miten hyvin ne vaatteet sopivat! sanoi emäntä, kun Tengström tuli esiin kuivumaan ripustetun purjeen varjosta, joka oli matkustajillamme vaatetushuoneensa.

Nyt juotiin lämmintä kaljaa oikein miehissä. Sitten komensi isäntä painiskelemaan, ja hetken ponnisteltiin kelpo lailla. Herrat voimistelivat, lauloivat latinalaisia karminaalilauluja ja tanssivat koulutanssia liinasien avulla, mihin Greeta-Stiina ja Anders-Petterikin ottivat osaa. Ja kaikkien oli hiki tukassa, kun lakattiin.

Isoisä, Jan Petteri Andersson, istui rahilla puhallellen sauhuja piippunysästään ja kehottaen nuoria yhä kiivaampiin ponnistuksiin, jotta veri liikkeelle lähtisi. Mutta erittäin hupaisilta ja oppineilta kuuluivat hänen korviinsa nuo latinalaiset laulut ja virret, joita nuorukaiset lauloivat, ja kun he vielä keskenään, uskon suureksi kummastukseksi rupesivat latinaa haastamaan, huudahti hän:

— Se on oppia, se!

Ukko ei sentähden sitä ihmetellyt, ettei hän tuota ennen olisi kuullut, nimittäin sinä aikana, jolloin papit usein keskenään puhekielenä latinaa käyttivät, vaan sentähden, että se hänestä aina oli suurimman opin tunnusmerkkinä.

Sillävälin puuhasivat naiset illallista: rieskaleipää, tuoreita kaloja ja puuroa.

Kun illallinen oli syöty, aloitti vanha Jan Petteri tuon kauniin, vanhan virren: — Jesus ystävän on paras, johon Gabriel kauniilla, täyteläisellä barytoni-äänellään heti yhtyi ja pian koko seurue liikutettuna lauloi.

Matkustajamme ripustivat nyt vaatteensa oven puoleen kuivumaan. Siinä oli emäntäkin toimessa, auttamassa ja neuvomassa, ettei vaatteita saanut vääntää, muuten ne kuivuisivat kurttuisiksi.

Isoa vahinkoa ei matkustajillemme sentään tullut tuossa haaksirikossa, koska he kaikki pelastivat nahkalaukkunsa, ne kun hihnasta riippuivat heidän kaulassaan. Gadolin tietysti suurimman vahingon kärsi, menettäessään sänkyvaatteensa. Eväänsäkin he kaikki hukkasivat. Nyt oltiin väsyksissä päivän vaivoista ja mentiin levolle. Puhtaat raidit oli levitetty vuoteille ylisiin sänkyihin. Toisessa makasi pappi, toisessa ylioppilaat. Ja pian oli uni sulkenut kaikkien silmät.

— Mistä tuulee? kysyi Gabriel aamulla isännältä, joka hänen herätessään tuli ulkoa, — luuletteko, Jansson, että pääsemme mantereelle tänään?

— Tuuli on kääntynyt itäkoilliseksi, ihan vastaiseksi teille, sitä paitsi puhaltaa nyt niin vahvasti, ettei ole ajattelemistakaan vesille näin aukeasta paikasta tähän vuodenaikaan, eikä minulla nyt ole edes isoa venettäkään, kun jaala makaa tuolla ulkona.

— Mahtaako se tulla aivan hylyksi?

— Hylky se varmaankin on, sanoi Jansson tyynesti.

— Teille tuli iso vahinko.

— Tuli, mutta meri on antelias toisella erää. Täytyyhän sitä välistä hallakin vastaan ottaa, jatkoi Jansson ja katseli ulos ikkunasta isoa peltoaan. — Olen kerran ennenkin ollut haaksirikossa, ja silloin sain ainoastaan oman ruuma-kohmoni korjatuksi, päällystys meni kaikki kaloille painolastiksi.

— Saattepa, lisäsi hän, — nyt viihtyä täällä siksi kun tuuli lauhtuu… tahi meri jäätyy, sanoi hän itsekseen.

He saivat tyytyä siihen, että olivat päässeet hyvien ihmisten luo, ja viettää siis aikansa miten parhaiten taisivat.

Illalla satoi kelpo lailla, se tyynnytti meren. Sitten tuuli kääntyi pohjoiseen ja hiljentyi yöllä. Ilma oli aamupuoleen selvinnyt ja käynyt sangen kylmäksi, ja aamulla, kun saarelaiset heräsivät, peitti hieno jääkuori ohuen lasin tavoin veden pinnan. Nämä uutiset toi Jan-Erik ystäväimme herätessä.

— Ah, huudahti Jaakko Tengström iloisesti, kurkistellen uutimien välistä. — Me saamme hyvän luistinkelin pian. Olipa hyvä ajatus, Bergelin, että käskitte meidän ottaa maalta lähtiessä luistimet laukkuumme.

— Niin, sanoi Gabriel, joka jo oli pukeutunut, — aina tulee olla kaikkeen valmistunut, ei sitä tiedä kotoa lähtiessä, mitä matkalla tarvitaan. Mutta ei sitä luistinkeliäkään vielä kiittää taida. Jos ei se tulekaan niin varmaksi, että päähän asti kestää, voi se olla meille vain haitaksi.

— Toivokaamme, toivossa on hyvä elää!

Vasta neljäntenä päivänä, joulukuun 21:nä (tämä tapahtui vuonna 1771) oli jää niin lujaa, että Erik Anders Jansson rohkeni vakuuttaa sen pitävän ja sanoi hän myöskin, ettei nyt tänään ainakaan rupeaisi tuulemaankaan niin että jään rikkoisi.

— Ei siitä nyt tuulta tule, sanoi vanha Jan Petteri, — mutta pahoin aavistan, että siitä tulee sumua ja sumussa on vaikea risteillä. Katselinpa eilen illalla auringon laskiessa taivasta. Älkää lähtekö, matka on pitkä, neljän penikulman vaiheille.

— Kyllä minäkin sen näin eilen illalla, sanoi Erik Anders, — mutta tuskinpa sumu nousee tänä päivänä, eikä sitä ainakaan paksulti tule, koska toisiltanakin satoi niin vahvasti. Taivas on ihan selvä, näette.

— Niin, ja me olemme nyt jo niin monta päivää olleet täällä teidän vaivoinanne, sanoi Gabriel, — että, miten nyt suoriumme…?

— Älkää turhia… ei sanaakaan enempää, vastasi Erik-Anders, meren selällä ovat kaikki veljeksiä. Niin se ainakin minusta tuntuu. Olemmehan yhdessä olleet hädässä…

Samassa tuli emäntä ja otti myös osaa puheeseen.

— Vai pitää teidän nyt lähteä, sanoi hän, — minä oikein kiivaasti sanoisin vastaan, mutta kun me asumme näin etäällä ulkona eikä tiedä minkälainen talvikaan tulee, päästäänkö moneen viikkoon, kenties kuukauteen mantereelle, eikä meillä ole ruokavaroja hankittuna kuin töin tuskin omalle perheelle, niin… eivät ne itsellekään riitä koko talveksi suinkaan… ja välistä on niinkin käynyt, ettei koko talvena ole mantereelle päästy…

— Niin, sanoi Gabriel, — kyllä me nyt lähdemme, ties miten huomenna pääsisimme, ja tietysti mekin haluamme kotiin jouluksi.

Tengström ja Gadolin, jotka olivat käyneet jäätä koettelemassa, astuivat nyt sisään. He sanoivat luistinkelin mainioksi.

Emäntä laittoi vielä suuruksen vieraille, jotka söivät hyvillä mielin, kun pääsivät lähtemään.

Syötyään he kiittivät ja sanoivat hyvästit ystävälliselle perheelle. Emäntä vaati heitä vielä ottamaan ison kappaleen pehmeää leipää ja lihaviipaleen kunkin taskuunsa.

Kun pikku Anders-Petteri tuli kättä lyömään jäähyväisiksi, sai hän herroilta kultakin kiiltävän riksin joululahjaksi, josta hän tuli niin iloiseksi, ettei muistanut kiittää ennenkuin äiti, häntä niskasta painaen, tiuskaisi:

— Etkös kiitäkään, möhlö?

— Sillä, sanoi emäntä kumarrellen ja kiitellen, — ostetaan hänelle herrojen muistoksi virsikirja, sitten kun hän pääsee ensi kerran Herran ehtoolliselle.

— Tuo oli nyt varsin tarpeetonta herrojen puolelta, sanoi Jansson, mutta olkoon nyt siis kaikkien mieliksi, ja minä tuon Tukholmasta virsikirjan Anders-Petterille, niinkuin äiti sanoo, jos hän lukee kiltisti. Jos ei, niin annan herroille rahan takaisin, muista se.

Loppulause oli tietysti Anders-Petterille. Saarelaiset saattoivat nyt ystävämme rantaan.

— Älkää kuluttako aikaa, niinkuin nuorten tapa on, turhalla kisailemisella ja urheilemisella, joka vain on turhaa ajan hukkaa, sanoi vanha Jan-Petteri — vaan kulkekaa ripeästi eteenpäin ja hetken luisteltuanne pankaa kaikki purjeet päälle. Ja Herra olkoon kanssanne! Se on paras painolasti se, kun Herra on laivassa.

He kiittivät vanhusta neuvoista, puristivat vielä kaikkien kättä ja lähtivät matkalle.

Hiki otsassa luistelevat, liitelevät ystävämme mannerta kohti.

— On jo 21. päivä tänään, alkoi Gabriel. — Oli aikomukseni tänään olla Turussa, ainakin siellä on nimipäiväänsä viettämässä joku Hämeen Tommi, joka olisi kyydinnyt minut reessä kotipuoleen. Nyt ei ole enää sitä ajatteleminen, sentähden otankin vastaan äitisi kutsun, Gadolin, koska hän meidän lähtiessämme vakuutti, että minä palatessani olen tervetullut Perniöön.

— Tietysti, sanoi Gadolin, — yhdessä kuljetaan päähän asti.

— Sinä tarkoitat Perniöön asti, sanoi Tengström — sillä
Bergelinillä on Janakkalassa matkan pää.

Gadolin ei vastannut mitään tuohon kaskuun, luisteli vain tyynesti eteenpäin kumppaniensa sivulla.

Eteenpäin käy matka. Pienenä pilkkuna siintää saari, jonka he ovat jättäneet ja selvemmin tulee näkyviin Suomen ranta. Yhä mennään eteenpäin.

— Hämärtääkö? huudahtaa Gadolin. — Emme ehdi illaksi maihin.

— Tuskinpa on puolipäiväkään, sanoi Tengström, — kellon luulisin olevan vasta 11. Taitaa olla jotakin pahempaa.

— Niin pelkään minäkin, sanoi Gabriel, — äsken näkyi pieni pilvi taivaan rannalla, se on noussut sieltä ja on kätkemäisillään meidät vaalean harmahtavaan harsoonsa. Se tulee hitaasti mutta varmasti ja me saamme kiittää Jumalaa, jos saavumme tuolle karille, joka hämärtää edessämme, ennenkuin se katoaa näkyvistämme. Etemmäksi ei ole ajattelemistakaan, ennenkuin sumu on hajonnut. Ja nyt lisää vauhtia, veikot.

Ja hän potkaisi eteenpäin kuin tuulispää.

Sumu laskeutui yhä alemmaksi, yhä taajeni se verho, jonka se venytti maiden ja saarien ylitse. Valkeita siirtoja kuin kuolinliinojen repaleita liiteli ilmassa, hajoten, leviten ympäri. Sumu oli niin sakea, että tuskin paria syltä eteensä voi erottaa.

— Missä asti Bergelin mahtanee ollakaan? sanoi Gadolin, — eihän hän meitä jättäne?

— Ole huoleti, kyllä hän itsensä ilmoittaa, kun vain itse ennättäisi luotoon, jottei ulos mereen joutuisi.

— Jospa huutaisimme, jottemme joutuisi aivan etäälle toisistamme.

— Kyllä hän meidät kuulee, kun meitä on kaksi ja yhä puhumme. Mutta sopiihan sitä huutaakin. — Hoi! huusi hän raikkaasti.

— Hoi! kuului jokseenkin läheltä oikealta.

— Tulemmeko sinnepäin? huusi Tengström taaskin, — jottemme eksy toisistamme?

— Ei väliä ole, kuului vastaus, — kyllä minä pidän yhteyttä, puhukaa vain kovaa keskenänne. Ehkäpä löydätte maata sieltäpäin.

Taaskin he luistelivat hetken.

— Huhui! huusi Tengström taaskin.

Nyt kuului vastaus ihan vasemmalta. Nuorukaiset kääntyivät sinnepäin.

— Oletteko kääntyneet ympäri? kysyi Gadolin.

— En tieteni, vastasi Gabriel, — olen mielestäni kulkenut suoraan.

— Niin mekin olemme tehneet, sanoi Gadolin.

— Mutta, sanoi Tengström, — jos koettaisi tehdä mutkia, ehkäpä sitten kulkisi suoraan.

— Kyllä se on yhdentekevää, sanoi Gabriel. On ihan onnen kauppaa löydämmekö nyt maan. Mutta nyt olemme kääntynee takaisin, minä olen varma siitä, että olemme niin tehneet.

— Mistä sen tiedätte?

— Ehkäpä luulottelette?

— Ei, nyt käännytään suoraan ympäri.

Ja Gabriel kääntyi taaksepäin menemään.

— Mutta, sanoi Gadolin, — emmekö nyt joudu ulapalle?

— Enpä uskoisi. Mikäpä tuon nyt varmaan tietää? sanoi Gabriel. Mutta äsken, kun sumu alkoi laskeutua, tein sen havainnon, että enin meren kohina joka muistuttaa kaukaista tuulen huminaa, kuului tuolta etäältä, oikealta päin, tietysti sentähden, että tuuli on ollut niin kauan siellä kulmalla…

— Ja on jäätynyt kiinni sinne, sanoi Tengström hymyillen.

— Ja pakottanut aallot laulamaan serenaadeja Hankoniemelle.

— Kuulen minäkin jotakin huminaa etäältä, sanoi Gadolin, — mutta se kuuluu mielestäni joka suunnalta.

Nyt pysähdyttiin seisomaan.

— Kuuletteko mitään, veikot? kysyi Bergelin.

— Kuuluu varmaan, ja selvemmin se kuuluu, niinkuin Bergelin sanookin, oikealta, sanoi Tengström.

— Kyllä se nyt minustankin kuuluu oikealta.

— Eteenpäin siis, sanoi Bergelin. Ja eteenpäin kiitivät he yhä.

— Mutta, sanoi Gabriel hetken kuluttua, — eiköhän tuolla jotakin siinnä edessämme?

— Oikein, sanoi Tengström, — siellä on iso saari ja saaressa talo.

— Onpa se korkea kuin kirkko, tuo talo, sanoi Gadolin.

— Sumussa se vain näyttää noin suurelta, sanoi Gabriel hymyillen, — luultavasti se on vain kalastajan pirtti, mutta onnelliset olemme sentään, kun pääsemme ihmisten luo.

Ja iloisesti he kiitivät saarta kohden, joka jo oli ihan lähellä.

Kun he ehtivät luodolle, huomasivat he, että se olikin vain pieni ulkokari, jossa ei ollut kuin muutama katajapensas ja vähäinen kalastaja sauna.

— Asumaton!

— Ihan autio! huudahtivat nuorukaiset.

— Ei tämä juuri hupaisalta tunnu, sanoi Gabriel, — kun emme ihmisten luo päässeetkään. Mutta koetetaan saada tuo sauna asuttavaan kuntoon.

Karin rannoilta he löysivät meren ajamia kuivia puita ja saunan nurkkaan oli kalastajilta jäänyt muutama halko ja vähän sytykkeitä. Gabriel ryhtyi heti tulen toimeen ja pian leimusi lämmittävä liekki pesässä.

Kun he olivat saaneet saunan lämmitetyksi, oli jo iltaakin hetkinen kulunut, sillä he olivat harhailleet kauan ennenkuin löysivät saaren.

He söivät illallisensa, ainoastaan neljänneksen leivänkappaleesta ja lihaviipaleesta, jotka kullakin oli taskussa. Tämä säästäväisyys oli Gabrielin mielestä tarpeellinen, sillä luultavasti he eivät saisi ruokaa ennenkuin iltapuolella huomenna ja sekin vain parhaassa tapauksessa.

— Mitä ajattelee Bergelin? kysyi Tengström.

— Minä en tiedä mitään ajatella. Paras on, että jätämme kaikki turhat otaksumiset sikseen ja heitämme Jumalan haltuun surun huomisesta päivästä.

— Silloin saatamme kyllä syödä eväämme kaikki tänä iltana.

— Eikä tuossa liiaksi olisikaan syödä, huomautti Gadolin. — Vatsani tuntuu niin tyhjältä ja vonkuu pahoin.

— Ei veikko, vastasi Gabriel hymyillen Tengströmin sanoille, toimia meidän pitää huomisen hyväksi ja ahkerasti pitääkin, mutta surun saamme heittää Herran haltuun. Ja nyt kuuluu varojen säästäminen asiaan, mutta liika vaarojen otaksuminen siinä, missä niitä ei vielä ole, on surua.

— Niin, ja on sillä vielä toinenkin nimi.

— Mikä?

— Pelko.

— Luullakseni ei meistä kukaan ansaitse tuota moitetta.

— Varmaankaan ei, mutta minä tarkoitan että varovaisuus ja pelko useinkin näyttävät olevan sukua.

— Samoin kuin urheus ja rohkeuskin.

— Niin — mutta eikö koko tämä meidän retkemme ole paljasta uhkarohkeutta?

— Ei, vastasi Gabriel vakavasti. — Herra tietää itse kuinka välttämätön tämä minun matkani on ollut; minä en ole tehnyt sitä uhkarohkeudesta, en edes urheilunhalustakaan… Tahdoin vain antaa äidilleni joululahjaksi pojan valmiina pappina.

Tengström ojensi Gabrielille kätensä, jonka tämä sulki kiinteästi omaan käteensä.

— Minullakin, kuuliaisena poikana, sanoi Gadolin, — on ollut tärkeä syy matkaan, mutta sinä, veikko, yksin olet lähtenyt uhkarohkeasta urheiluhalusta. Nyt, lisäsi hän, — olet sinä lyöty omilla aseillasi.

— Minäkö lyöty? Oletko unohtanut Oresteen ja Pyladeen? Minähän jalona ritarina ja aseveikkona seuraan sinua matkallasi.

— Anteeksi veikko!

— Käsitäthän leikin.

— Vergilius, sanoi Gabriel, — sanoo jossakin…

— Ah, katkaisi Tengström, — säästäkää Bergelin, Vergilius Perniön sedälle, minä, Jaakko Fredrikin menttorina, elän nyt Homeroksessa.

— Niin, sanoi Gadolin, — silloin kun minä olen Telemakhosi, viisas
Minerva.

— Täytyyhän sinun olla, sillä onhan tämä Kalypson saari, jossa me olemme salattuna koko maailmalta. Joka oli todistettava.

— Mutta nyt on paras, veikot, sanoi Gabriel, — että käymme levolle.

— Niin minäkin arvelen, lisäsi Gadolin parvelle kiivetessään, huomen-illalla Perniössä on meillä kyllä aikaa väitellä.

— Amen, sanoi Tengström.

— Suuri Jumala! huudahti Gabriel herätessään, miten nyt on laita?

Ja hän juoksi ulos, mutta kivettyneenä kuin kuvapatsas seisoi hän siinä. Ja se näky, joka hänellä oli edessään, oli kyllä omiaan herättämään hämmästystä.

Toiset olivat myös heränneet hänen huudahduksestaan ja tulivat nyt ulos yhtä hämmästyneinä kuin hänkin.

Näky, joka heidät sai näin ymmälleen, oli aaltojen murtuminen rantoja vastaan.

Yöllä oli ruvennut vinhasti tuulemaan. Tuuli oli rikkonut heikon jään ja vienyt kauas pois, joten siitä päivän koitossa ei enää ollut rahtuakaan jäljellä. Vellamon neidot pesivät taaskin ahkerasti rantakiviä.

Siinä olivat he nyt, pienellä, autiolla luodolla meren selällä, veden ympäröiminä, veneettöminä ja ruuattomina, eikä heitä kukaan tietänyt sieltä etsiä.

— Näyttää siltä, alkoi Tengström, — kuin saisimme olla täällä, kunnes kalastajat löytävät meidät luurankoina rannalta.

— Siltä näyttää, sanoi Gadolin, — tämä ei ole hupainen näky. Mikä nyt neuvoksi?

— Turvataan Jumalaan! vastasi Gabriel sangen vakavana.

— Niin, sanoi Tengström, — rukoile Jumalaa ja kuole!

— Mutta, sanoi Gabriel, — Hän voi meidät hengissäkin täältä pelastaa.

— Tietysti, jos Hän tahtoo. Mutta tuuli on idässä, ja pian sataa; tätä säätä voi kestää viikon päivät. Noh, täytyyhän kerran kumminkin kuolla… Siispä veikot, katsokaamme kuoloa silmiin kuin miehet.

Gabriel hymyili nuorukaisen uljaalle päätökselle. Kokoiltuaan puita tarpeeksi he menivät sisään ja tekivät tulen pesään.

— Veikot, sanoi Gabriel, joka istui kiskomassa päreitä, minä esittelen, että ruokavaran mitä meillä on, pitää riittää kaksi päivää… Käyköön sitten miten Jumala tahtoo.

Tähän ehdotukseen suostuivat toisetkin heti ja nyt siis syötiin aamiainen: suupala leipää ja hitunen lihaa…

Päivällä Gabriel rupesi tarkastamaan saunaa, eikö missään nurkassa olisi ruokavaroja kätkettynä. Parven alla peränurkassa, kiukaan varjossa, oli läjä vanhoja verkkoja; niitä hän rupesi nyt sieltä vetämään ulos. Heti tulivat Gadolin ja Tengströmkin hänelle avuksi, ja tarkasti tutkittiin koko kasa, pohjaan saakka, mutta ei mitään löytynyt. Nurkka oli ihan tyhjä.

Syvä huokaus purkausi Gabrielin rinnasta. Pettymyksen tunne täytti toisetkin.

— Voi, äitini, äitini! sanoi Gabriel ja heittäytyi istumaan saunan rahille.

— Niin, sanoi Tengström, — meilläkin on äiti.

— Mutta, väitti Gabriel, — minun äitini on sangen köyhä ja minä olen hänen ainoa rikkautensa.

— Minäkin, sanoi Gadolin, — olen äitini ainoa poika.

— Ja minä, sanoi Tengström, — olen rakkaan äitini esikoinen ja hänkin on vähävarainen.

— Anteeksi, veikot, sanoi Gabriel, — kaikilla meillä on äiti, ja jokaisen äidille on poika kallis. Heidän surunsa ja kaipauksensa tulee olemaan syvä. Teillä kuitenkin on isä, mutta minun äitini on leski…

On joulukuun 24. päivä. Tuuli, joka edellisinä päivinä on ollut idän puolella, on kääntynyt pohjoiskulmalle. Valtava on meri myrskyssä ja nyt on myrskyjen aika. Milloin tulevat tyynet ilmat?

Tänään ei ole enää matkustajillamme suupalaakaan ravintoa…

On iltapuoli.

Tuli palaa pesässä, liekit hyppivät iloisesti niinkuin pienet poikaset.

— Onhan tuo tuli ihmeellinen Jumalan lahja, sanoo Gabriel, todellinen kuva Jumalan rakkaudesta, lämpö ja valo.

— Unohdatteko, kysyi Tengström, — tulen hävitysvoiman?

— En, enkä Herrankaan vanhurskautta, mutta minä tahdon ajatella Hänen rakkauttaan ja muistella kaikkea sitä hyvää, mitä Hän minun sielulleni on tehnyt.

Toiset eivät siihen vastanneet mitään ja puhe taukosi. Äänettöminä he kaikki istuivat ja katselivat tuleen, ikäänkuin odottaisivat sieltä joitakin tietoja saavansa.

— Veikot, aloitti taas Gabriel hetken kuluttua katkenneen puheen, — muistatteko mikä ilta tänään on?

— Minä, sanoi Gadolin, — en enää muista ajan kulkuakaan.

— On jouluaattoilta, luulen, sanoi Tengström, — surkea joululahja edessämme — nälkäkuolema…

Nyt rupesi Gabriel puhumaan. Hän oli pappi, ja hän oli sydämen ääntä seuraten valinnut virkansa. Edellisinä päivinä oli hänenkin sielunsa ollut kuin sumun verhoamana, hänkin oli taistellut toivottomuuden ja epäilyksen kanssa, mutta nyt, kun hän muisteli päivän kalleutta ja myös sitä kallista virkaa, johon hänet vastikään oli vihitty, samoinkuin sitä vastuunalaisuutta, jonka Herra varmaankin oli hänelle pannut toverienkin suhteen, elpyi hänessä taaskin usko ja toivo Jumalan apuun. Hän puhui palavin sanoin joulun merkityksestä, Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta sekä tahdosta rakkaudessaan syntisiä vastaanottaa ja pelastaa hädästä.

— Ei, hän sanoi, — Herra ei lähetä meille "nälkäkuolemaa joululahjaksi", sillä meillekin on lapsi syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herruus on. Astukaamme siis edes uskalluksella ja yhdistykäämme tänä kalliina iltana Herralta apua anomaan.

Sitten hän aloitti jouluvirren "Tule toivottu turva tänn'", mutta ei ehtinyt edemmäksi, sillä liikutus tuli ylen valtavaksi. Hän heittäysi verkkoläjälle nurkkaan ja puhui siinä hätänsä Herralle.

Kaikki he olivat syvästi liikutetut. Kaikki he anoivat Häneltä apua, joka yksin voi auttaa hädästä.

Sitten he menivät taaskin levolle.

Nälkä raivosi jo kovin heidän sisällään ja teki unen levottomaksi, mutta heikontumisen aiheuttama väsymys ja nuoruus kuitenkin nukutti.

Puoliyön aikana heräsi Gabriel siihen, että joku nyhjäisi häntä kylkeen ja mainitsi häntä nimeltä kahdesti: Gabriel, Gabriel!

— Mitä? huudahti hän kavahtaen ylös, sillä hän luuli toverien häntä kutsuneen.

— Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat nämä heräten hänen kysyessään.

He nukkuivat taas heti kaikin.

— Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. Hän kavahti taaskin istumaan.

— Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille.

— Emme.

— Bergelin on sairas ja hourii, sanoi Tengström.

Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveilla-oloa ja jossa sielu kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi:

— Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon, siellä on leipää ja juurikkaita.

Nyt ei Gabriel enää kysellyt vaan hypähti ylös.

— Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta.

— Minä rupean etsimään, hän vastasi.

— Mitä?

— Leipää ja juurikkaita.

— Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. — Se on houretta ja turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin etsitty.

Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos.

Toverit nauroivat "Bergelinin tutkimusretkelle". Tengström oli herättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.

Gabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän pudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään.

Hän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii: pitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä itsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla siellä nurkassa.

Hän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin koettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä toivossaan. Ei mitään.

Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän siellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä — kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!

— Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi.

— Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja — syömään!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

Toverit eivät tarvitse kahta kutsua.

Ja leipä murretaan kiitoksella!

Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat.
Sitten syötiin illallinen.

Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja
Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät
Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi
olla ihmiselämässä… Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaan.

Kun tuli päivä, näkivät he että meri oli taaskin alkanut jäätyä. Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; nyt oli pakkanen ja sitä kesti luultavasti joulupäivät.

He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa. Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. Sitten he veisasivat jouluvirsiä ja iloitsivat sydämen pohjasta, Tengström ja Gadolin seuraten Gabrielia, joka osasi ulkoa virret, joita äiti kotona lastensa kanssa oli joka joulu veisannut.

Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen joulupäivään.

Tapaninpäivä vietettiin samaten kuin joulupäiväkin. Kaikki ylistivät he Jumalaa kaikesta sydämen halusta, joten se joulu, jonka he tuolla autiolla karilla viettivät kiitosvirsien ja saarnojen kaikuessa, ei suinkaan ollut mikään ikävä joulu, vaikkakin se niin surullisen synkästi alkoi ja näytti niin hirveän lopun saavan. Se oli sangen iloinen ja riemullinen joulu. He tiesivät, että Herra oli läsnä.

Kolmantena joulupäivänä he söivät aamiaisensa päivän koittaessa, veisasivat virren ja jättivät hyvästi kalastajasaunalle, jossa Herra oli niin ihmeellisen avun heille antanut. Vielä ulkoa palasi Gabriel takaisin. Hän tahtoi yksinään sanoa jäähyväiset tuolle huoneelle, jossa hän oli saanut "maistaa kuinka Herra on suloinen."

Pian olivat matkustajamme matkansa perillä.

Jostakin lukijastani saattaa olla hupaista tietää miten he tulivat Perniöön ym. Jätän sen nyt kuitenkin lukijan oman mielikuvituksen tehtäväksi, sillä minä en tiedä siitä mitään kertoa, sitä kun ei ole minullekaan kerrottu.

Nyt lopuksi sanon lyhyesti mitä matkustajistamme sittemmin tuli.

Oppinut ja ansiokas Jaakko Tengström, maamme historiassa tärkeä henkilö, tuli piispaksi Turkuun 1805 ja arkkipiispaksi 1817.

Jaakko Fredrik Gadolin oli kirkkoherra Mynämäellä sekä vt. lääninrovasti.

Kolmas sankareistamme, Gabriel Bergelin oli kirkkoherrana Merikarvialla. Hänen elämänsä on edellä, näiden perhemuistojen alussa, laajahkosti esitetty.

KUUN PIMENTÄMINEN

Historiallinen kertomus

Mikä sinusta on hauskaa, Jaakko? Minä en näe siinä mitään iloa että kenties saamme viettää yömme paljaan taivaan alla joulukuulla tänä armon vuonna 1771. Nyt olemme jo poikenneet useaan paikkaan ja aina samalla tuloksella, ainoastaan ivaa juopporentuilta ja neuvoja toiseen taloon tuhmilta naisilta. Jo nyt on ilta tulossa ja kyläkin loppuu, ja sinä olet vallan passiivinen, vaikka eilen niin hilpeästi lupasit tänä iltana olla johtajana ja hankkia hyvän yökortteerin meille.

— Vasta nyt, mon ami, [Ystäväni.] kuukin kurkistaa taivaankannen syrjän alta, tuolla idässä. Eihän vielä, poikaseni, ole kiire yölevolle. Onpa täällä, sanottiin, pienen taipaleen päässä hyvä talo, ergo [Siispä.] teemme siitä itsellemme yömajan.

— Teemme! Eikö maisteria huvita Tengströmin itseluottamus? Hän tekee, vaikka meidän toisten on täytynyt anoa ja monta nurjaa kieltoa kuulla, ennenkuin olemme saaneet. Ja minulle hän sanoo niin joviaalisesti kuin vanha kyläkoulunopettaja "poikaseni", vaikka minä olen melkein vuotta vanhempi. Hän on viisitoistavuotiaana jo koko mies, kun glorvördisin [Kunniakkain.] muistossa Karolus XII, ja hän tekee.

— No, no, Gadolin, on vielä ennenaikaista päättää. Tengströmillä on kenties varattuna joku hauska kepponen jolla hän aikoo viehättää nämä sitkeät halikkolaiset filantropiaan [Ihmisrakkauteen.] ja siten yllättää meitä.

— Niin, posito, [Otaksun.] että niin on, minä puolestani jo haluaisinkin jotain vaihtelua. Tämä repunkantaminen ja latinanlaulaminen käy ylen yksitoikkoiseksi. Onko sinulla se keppossuunnitelma valmiina?

— On se kyllä valmis, on ollut jo matkaan lähtiessä. Mutta ennenkuin sen teille ilmoitan, täytyy minun saada teiltä molemmilta ehdottoman kuuliaisuuden lupaus. Lupaatteko?

— Minä lupaan ja vannon kuuliaisuutta tänä iltana, vaikka käskysi olisivat oikean Tamerlannin. Ja tietysti maisterikin lupaa samoin.

— Lupaan.

— Hyvä! Teidät minä nimitän nyt heti tohtoriksi, teen teistä mainion saksalaisen lääkärin, joka ei osaa maamme kieliä, vaan puhuu saksaa. Jaakko Fredrik sekä minä olemme oppilaita. Minä sitäpaitsi teen tulkin virkaa tohtorille.

— Bravo, bravissimo! huudahti Gadolin nauraen. — Mutta jos kaikki siinä talossa ovat terveitä, niin mistä saamme sairaita tohtorillemme? Siitä syntyy uusi quaestio, [Kysymys.] "poikaseni."

— Siitä ei huolta, vakuutti Tengström.

— Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä en millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa ihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. — Mutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.

— Juuri niin… Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme yökortteerin… Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.

— Näyttääpä tietenkin.

* * * * *

Lukija käsittänee, että nämät kuljeksivat nuoret miehet, jotka miettivät miten päästä tilapäisestä pulastaan, ovat nuoria lukumiehiä, jotka ovat teinimatkalla, pitäjää käymässä. "Maisterin" nimityksen, jonka kuulemme yhdellä heistä olevan, ei tarvitse meitä oudostuttaa. Se nimitys annettiin ennen auliisti nuorille herroille, jotka "lukivat". Ylioppilas oli jo kotiopettajana maisteri, varsinkin jos hän luki papiksi. Ja apulaisena hän ainakin sai tuon arvonimen. Pitkittä puheitta, tämä meidän maisterimme on ylioppilas ja kotiopettajana hän on viettänyt joitakuita lukuvälikausia Perniön pappilassa kirkkoherra (myöhemmin lääninrovasti) Andreas Gadolinin perheessä. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, lukkarin poika Janakkalasta. Isä on hänen 12-vuotiaana ollessaan kuollut ja äiti on vähin varoin hänen koulunkäyntiään kustantanut; sentähden on hän itsekin nuorempia opettamalla koettanut ansaita varoja itselleen. Jaakko Fredrik Gadolin tässä tietysti on hänen oppilaansa. Tämä tuttavamme on pulska nuorukainen, jonka muoto todistaa hyvää eväskonttia. Ja johtaja, Jaakko Tengström, pitäjänapulaisen, maist. Juhana Tengströmin poika Kokkolasta, vierailee Perniön pappilassa. Koska hän on vähävaraisesta kodista, vanhin viidestä lapsesta ja matka Kokkolaan Turusta edestakaisin olisi tullut ylen kalliiksi vanhemmille, otti hän kiitollisesti vastaan lukutoverinsa isän kutsun viettää loma-aika hänen perheessään. Ja kun kirkkoherra Gadolin käsitti, että nuorukaisen eväspussi ja rahamassi olivat köykäiset, kehotti hän häntä lähtemään tavanmukaiselle teinimatkalle Jaakko Fredrikin kanssa. Hänen oman poikansa ei tietystikään tarvinnut koota varoja itselleen, mutta kunnon kirkkoherra, joka ei tahtonut loukata vieraan nuorukaisen tunteita, teki tämän esityksensä rattoisalla tavalla ja aivan kuin retki tulisi alettavaksi eniten Jaakko Fredrikin tähden, jota tämäkin kerran pääsisi teiniä kulkemaan. Tengström oli muka jo kotipuolessaan alkeiskoulua käydessään ollut teinimatkoilla. Ja koska hän tiesi Bergelininkin varattomaksi, kehotti hän häntä seuraamaan nuorukaisia johtajana. Tämä kumminkin oli jo mielestään päässyt niistä kengistä, ei ollut edellisenäkään vuonna enää teininä kulkenut, eikä nyt ollenkaan ollut halukas, koska hän jo oli täysi mies, vieläpä kookaskasvuinen, ja jouluksi aikoi suorittaa papintutkinnon. Mutta Saara-rouva sanoi jyrkästi, että hän ei päästä ainoata poikaansa matkaan, ellei mukana ole ketään luotettavampaan henkilöä kuin tuo vielä nuorempi hilpeä Tengström. Tähän yhtyi kirkkoherrakin ja puhui erityisesti Bergelinille siitä. Nuorukaiset myöskin pyysivät, koska retkestä ei muuten tulisi mitään. Niinpä ei hänkään enää epäröinyt, ja halu saada vähän eväitä kotiin jouluksi veti myöskin vielä kerran pienelle hupaisalle seikkailuretkelle.

— Noh, mitä nuo nyt tuolla navetankatolla tekevät… hyvää ehtoota sentään… nuo oudot miehenalut, ja onko siellä yksi täysi mieskin joukossa? kyseli Kanervan Jussi, keski-ikäinen mies, tullessaan väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt pihalle. Siinä oli koolla toistakymmentä henkilöä, enimmäkseen miehiä, sillä talon naiset olivat melkein kaikki pirtissä jouluviinojen polttoa hoitamassa.

— Jumal' antakoon… Pitäisi kuuta tervattaman, — vastasi renki-Matti, vanhanpuoleinen hauska nuorimies, nauraen. — Etkös näe sankoja siellä? Toisessa heillä on terva ja toisessa vettä. Ja tuo poika, joka seisoo ja pitelee uuniluudanvarresta, on jo valmiina sukimaan, kun saa käskyn tohtorilta.

— Tohtorilta! Mitä maankiertäjiä ne sitten ovatkaan?

— Ties heidän… Saksalaiseksi tohtoriksi kehuvat, ei osaa kunniallista suomen sanaa, vaikka myisi siihen paikkaan. Ei saisi ruokaa eteensä ilman tulkkia. Minä kurikkaa vuollessani äsken haukuin pahanpäiväiseksi miehen, kun pojat ulkona täällä pystyttivät tikkaita navetanräystäälle ja kantoivat ylös sangot, mutta ei suu irviin käynyt hyvään ei pahaan, ei se muuta kuin istui ja kurkisti ulos akkunasta, silmillään seuraten heidän toimiaan. Ei ymmärrä, sen minä vaikka vannoisin.

— No eikö nyt talon tervalla parempaa virkaa ole, kuin ilmaa sukia?
Mikä sitä heille antoi tuonne?

— Kaima kantoi heille tervasangon, kun lupasivat maksaa, jos ei kuu mustu. Sanoivat, ettei heidän sovi lykätä sitä huomiseksi, kun on tullut jo tiedoksi, että tänäpäivänä se tehdään ja monessa paikassa sitä tänä iltana kurkistellaan, pimeneekö. Mutta en minä usko, ennenkuin näen.

— Mikä kiiltävä sillä tohtorilla on kädessä, kelloko?

— Hei kello, kelpo onkin, hopeakello, suuri kuin kohtuullinen nauris. Kysyin tulkkipojalta, vaihtaako. — Ei, sanoi, — ei vaikka antaisit vuotuisen palkkasi, ei sittenkään.

— Näettekö, miehet, puheli vanha eukko, — tuo korea, lihava poika, joka tulta näyttää, polkee karret päreistä lumiseen kattoon. Ette te tulen kansa tallinseinien sisälläkään noin tarkkoja ole.

— Jokohan Kujansuun Kaisa taaskin moittii meitä? huudahti poika-Matti, reipas nuori mies, joka juuri tuli tuvasta, ja sattui kuulemaan eukon viime sanat.

— En suinkaan minä…

— Vaiti nyt, tohtori puhuu, huudahti muuan miehen ääni joukosta.

— Sss!

— Se oli nyt sitä saksaa.

Kanervan Jussi kuunteli ihmeissään kielen outoa sointua.

— Nyt… Nyt sitä aletaan!

Renki-Matti nauroi taaskin, ja häneen yhtyivät toisetkin.

— Poika sukii kuin kattoa pesisi, kastaa uuniluutaa tervaan ja vetelee ja taas kastaa… Kyllä terva tulee jonkun killingin maksamaan. Ja tohtori tarkastaa kelloa ja sukimista! Uskovatko nuo omaa kujettansa, kun ovat noin totisia? Oi kuinka minua naurattaa, hah hah hah; ei se kuu taida siitä tietää, hah hah, ei taida sinne saakka ylettyä.

— Mutta kyllä sitä kannattaa katsella, ha ha hah, nauroi Kanervan
Jussikin.

— Tohtori osoittaa sormellaan ylös, sanoi piika-Maija.

— Mutta minun mielestäni… kuuletteko, minun mielestäni kuu mustuu syrjästä, huusi kymmenvuotias pikku-Heikki.

— Mikä syrjä? Ole vaiti sinä, vastasi vanhempi veli, poika-Matti.
Vai kuinka? Luulenpa että terva menee, mutta menköön.

— Mustuu kuin mustuukin! kas kummaa! sanoi Kanervan Jussi ihmetellen.

— Tuota en ikänä olisi uskonut, jos en omin silmin olisi nähnyt, jupisi renki-Matti miettivästi, raapien korvantaustaa. Häntä ei naurattanut enää.

— Jo maar minäkin näen, huusi kimeästi Kujansuun Kaisa. — Voi ihmeitten ihme! Merkit auringossa, kuussa…ja, kuinka siinä sanoo, ne on lopun merkit, tuommoiset.

— Mitä täällä nyt lopun merkeistä saarnataan? kysyi isäntä, joka samassa astui alas portaita ja kävi lähemmäksi. Hän oli nukkunut eikä tietänyt koko näytelmästä. — Ketä tuolla navetankatolla on? Ja mitä kojeita niillä on edessään?

— Siellä tervataan kuuta, huusi useampi ääni.

— Tervataan! Kah, onko nyt kuunpimennys, vai mitä se on?

— On. Sitä tehdään parhaillaan, vastasi renki-Matti.

— Tehdään? Kyllä se tekemättä on. Kyllä minä niitä jo monta olen nähnyt näihin päiviin, ei tuo mitään ole.

— Kyllä nähnyt on tässä muutkin, mutta onko isäntä nähnyt tehtävän ennen? kysyi Kujanpään eukko.

— En, eikä muutkaan. Mutta tekevät joutilaat jotakin, sano…

Kun minä kymmenkunta vuotta sitten kävin pappilassa, niin rovasti kun käänteli allakan lehtiä, sanoi: torstaina tulee kuunpimennys illalla, lypsyn aikana, ja niin tulikin juuri. Hän tiesi senkin sanoa, kuinka paljon syrjää jää kirkkaaksi. Ei se mikään merkki ole, tuo. Te olette höperöitä kaikki.

— Mitä se isäntä sanoo? kysyi suutari. Hän oli jättänyt työnsä ja lähtenyt hänkin ulos katsomaan. — Olisiko teidän mielestänne paljon vaikeampi sitä tehdä kuin tietää jo toisena vuonna edeltä, koska se tulee ja kunkamoinen? Sen minä aina olen suurimpana ihmeenä pitänyt, kun siitä olen herraspaikoissa kuullut, sen tarkan edeltä tietämisen. Ja kyllä ne tietävät, herrat. Olen senkin nähnyt, että täsmälleen…

— Mutta semmoisen täytyy olla Jumalan tekoa. Minä puhun teosta enkä tietämisestä.

— Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta minä kysyn sentään, mistä tietävät ihmiset tänä vuonna sanoa, mitä Jumala aikoo tehdä tulevana vuonna, ja määrätä päivän ja hetken? Vieläpä laadunkin? Hää?

— En minä tiedä siihen vastata. Mutta sen tiedän, että rovasti sen sanoi ja että se tuli lypsyn…

— Niin, ihmekö se, että tietävät, huusi Kaisa, — kun itse tekevät, herrat.

— Että rovastiko teki? Tuki leukasi, ämmä.

— No ei hän, en suinkaan minä sitä… Mutta mistä sen luki taas?
Mustasta kirjastako? Sanotaan…

— Älä siitä huikkaa herrojen aikana, tuhma akka, taikka pian oletkin siinä kirjassa, varoitti Kanervan Jussi.

— Allakasta isäntä sanoi lukeneensa, selitteli suutari. — Se on semmoinen pieni herrojen kirja, kummia merkkejä täynnä, kyllä niitä nähty on. Ja se on tietävinään kaikki edeltä, sateet ja poudat, suojat ja pakkaset. Mutta kyllä se valehteleekin, siitäpä sen tietää, ettei se oikein totuudessa vaeltavien tekoa ole. Ei papit niitä tee… Allakan tekijät ovat semmoisia, jotka lukevat tähdistä, ja ne auringon- ja kuunpimennyksiä tekevät. Kuinka voisivatkaan he niitä edeltä täsmälleen sanoa, koska ne tulevat, jos eivät itse tekisi? Eivätpä he Jumalan ilmojakaan täsmälleen tiedä edeltä.

— No, en minä ymmärrä, mutta…

— Niin nähkääs, isäntä, vaikka minä olen vain renki-Matti, enkä ymmärrä syvältä asioita, niinkuin suutari, niin minäkin voin edeltä sanoa jotakuta tekemisestäni. Eilen sanoin Maijalle: huomeniltana piirrän vuosiluvut kurikkaasi, sitten se on valmis, uudista se sitten kun minun paitani pyykitset jouluksi, ja hetki sitten piirsin siihen kaksi kirvestä kahden nuolen väliin, oikein komeat luvut, niinkuin sanoinkin eilen.

— Aina tuo Matti…

Maija meni vähän kauemmaksi.

— Tervaako ne koko kuun, isä? kysyi pikku Heikki.

— En minä tiedä, kyllähän nähdään.

— Voi, älkää hyvät herrat koko kuuta tervatko, huusi vanha Kaisa ja juoksi lähemmäksi — jättäkää vähän syrjää, jotta minä vanha ihminen näen kävellä mökilleni tästä. Kyllä riittää jo, kyllä sen jo näemme, että voitte suuria tehdä.

— Älkää huutako, Kaisa, kielsi suutari, — kyllä he itse tekonsa tietävät. Eikä suinkaan ne tuota kauan viitsi tehdä. Ei ne pimennykset koskaan kovin pitkiä ole.

— Kah, nyt muutetaan miestä, huomautti renki-Matti. — Nyt alkaa toinen oppilas tervata. Eikö se voinut, tulkki, tuota loppua enää sivellä?

— Ei se kun pesee, huusi Maija, — eikö Matti näe enää?

— Oikein, se kastaa toiseen sankoon, sanoi Matti. — Ja minä luulen että se suurenee.

— Eikö tervattu koko kuuta, oliko se Kaisan vuoksi? mietti Jussi.

— Suurenee se, sanoi suutarikin. — Näetkö vain, eivätkö ne siihen vaikuta, kun heti rupesi isonemaan, kun vettä luutaan otettiin… Ja suottako hyvät ihmiset, luulette siinä uuniluutaa käytettävän? Jopa kai.

— Kuinka se uuniluuta sinne saakka ylettyy, kysyi pikku Heikki kummastellen renki-Matilta.

— Mikäpä sen tietää, mutta on uuniluudalla ennenkin kummia yläilmoissa toimitettu, on sillä ratsastettukin.

— Niin sanotaan, mutta lieköhän tosi, kaima?

— Tosiko?! Hah hah hah, vähänpä sinä tiedätkin, Matti ja Matin kaima… Isävainajani kertoi että hänen äitivainajansakin oli pienenä tyttönä kerran viety matkaan, ja uuniluuta juuri oli ollutkin sillä, ja oli puhunut sitä sitten äidilleen, niin äiti oli kieltänyt kenellekään sanomasta ja oli siunannut lasta, eikä hän sitten enää sinne joutunutkaan.

— Mihinkä sinne, mihinkä? kysyi uteliaasti poika.

— Sinne… Jonnekin vain.

Koko talon väki oli terveenä, eikä sentähden tarvittu lääkäriä talossa, jos ei lasketa kahta vasikkaa, jotka olivat ruvenneet oirimaan ja joiden emäntä pelkäsi kuolevan. Mutta tähänpä tiesi Tengström avun. Vähän saksaa puheltuaan Bergelinin kanssa otti hän suutarilta pienen palan ohutta pehmeää vasikannahkaa ja äimän sekä pikilankaa ja ompeli pussin. Uuninolalta hän otti karstaa ja meni navettaan, jossa naiset nyt olivat lypsämässä. Siellä hän raapi vasikat puhtaiksi, otti kouraansa takkuisia karvoja karstasta ja kokosi ladonlattialta heinänpölyä, täytti näillä aineilla pussin ja meni sisään. Tuvassa kirjoitti hän suutarilaudalla paperiliuskalle lyijykynänpätkällä:

En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö. [Valkoinen vasikka ja punainen, jos eivät tahdo elää, niin kuolkoot.]

Tämän hän näytti ensiksi tovereilleen, kääräisi kokoon ja pisti sen sitten pussiin pölyn sisälle ja ompeli sen kiinni, jättäen siihen pikilangan päät nauhoiksi. Nyt hän meni takaisin navettaan ja sitoi pussin, jota hän nimitti "elttapussiksi", toisen vasikan kaulaan ja kehotti aamulla varhain muuttamaan sen toisen kaulaan.

Hyvän illallisen emäntä heille laittoi ja samoin he saivat oivallisen yösijan. Aamulla kukon laulaessa kävi emäntä navetassa muuttamassa pussin, ja kun päivä valkeni olivat vasikat terveet. Vieraille laitettiin hyvä suurus ja he saivat vielä kelpo eväät reppuihin. Eikä tarvinnut emännän niitä salaa täyttää, sillä isäntä oli samassa toimessa ja kokosi vielä rahojakin tohtorille ja hänen oppilailleen. Jos nämä eivät itse olisi kieltäytyneet vastaanottamasta, olisi lahjamäärä ollut paljon runsaampikin, sillä nuo hyvät ihmiset pitivät sen suurena menestyksen enteenä, että kuuntervaus tapahtui heillä. Jo vasikkain paraneminen osoitti sitä, heiltä kun oli pitkin vuotta kaikki vasikat kuolleet, sanoi emäntä. Hänelle annettiin neuvo sukia elukat ja sitoa pussi kaulaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että kaikki olivat jääneet tyytyväiselle mielelle.

Kun nuorukaiset olivat palanneet takaisin Perniöön, niin kirkkoherranrouva täytti Tengströmin evässäkin Jaakko Fredrikin teinirepusta ja pani vielä omiakin varoja lisäksi, sillä hän käsitti että tämän rikaslahjaisen nuorukaisen toveruus oli suureksi hyödyksi hänen pojalleen.

Aamulla, kun Tengström eteisessä seisoi ja vähän alakuloisesti katseli säkkiään, astui rouva samassa ulos keittiöstä. — Mitä seisot ja mietit? kysyi hän.

— Katselen, että säkissäni, johon illalla tyhjensin reppuni, on nyt varmaan Jaakko Fredrikin eväät. Nyt en tunne omiani, mutta tädin avulla ne kai erilleen saadaan.

— Ei siinä hänen ole, ne ovat kaikki sinun.

— Ei, täti kulta, kiitän. Hän oli niin iloinen saaliistaan ja hänestä olisi varmaan kovin ikävä, kun hän ei saisi sitä itse pitää.

— Ei puhuta hänelle mitään. Luuletteko hänen niitä kuukauden päästä muistavan ja tuntevan? Minä täytän hänenkin säkkinsä, ja tämän toimitan heti aittaan ennenkuin hän nousee ylös.

Nuorukainen kiitti sydämellisesti hyvää tätiä. Sitten hän meni ja kertoi Bergelinille saaneensa hyviä uutisia kotiin.

Vielä joulun edellä "oppilaat" saivat lyyran lakkiinsa ja "tohtori" vihittiin papiksi Tukholmassa, jonne kaikki kolme matkustivat avoimella jaalalla. Papiksi vihkiminen tapahtui Tukholmassa siksi, että Turun piispa Kaarle Fredrik Mennander silloin valtiopäiväin aikaan oleskeli siellä.

Tämän pienen kujeilun päähenkilö on, niinkuin arvoisa lukija tietänee, piirtänyt nimensä Suomen historiaan maan ensimmäisenä arkkipiispana. Hänen toveristaan tässä kertoelmassa tuli rovasti ja heidän maisteristaan Merikarvian kirkkoherra.

Mutta teinikepposella oli vielä jälkinäytöksensäkin, jonka lukijan suosiollisella luvalla vielä kerron. Se tapahtui puoli vuosisataa myöhemmin.

Arkkipiispa Tengström oli jo pitemmän aikaa kärsinyt reumatismia ja tullut kovin synkkämieliseksi ja hermostuneeksi. Pieninkin rasitus tahi mielenliikutus voi saada hänet ärtyiseksi ja pois tasapainosta. Lääkärit olivat turhaan koettaneet taitoansa; ei mikään auttanut.

Silloin neuvoi muuan piispattaren ystävä, että olisi paras ottaa tunnettu Halikon muori parantamaan; tämä muka oli parantanut hänenkin miehensä, jonka taudille eivät lääkärit mitään voineet, vaikka he siitä sitten kunnian ottivat, kun sairas parani, koska eivät tietäneet, että muoria oli apuna käytettykään. Tämä ystävä kertoi, että muori oli hieronut, haudellut ja voidellut ja potilas oli parantunut hyväksi.

Nyt alkoi arkkipiispatar ensiksi varsin varovasti puhua tuon tuttavan herran taudista, joka hänen mielestään ilmauksiltaan oli ollut varsin samanlaista kuin hänen miehensäkin tauti. Ja sitten hän kertoi sen paranemisesta. Mutta arkkipiispa keskeytti hänet: — Ei kiitoksia! En minä anna itseäni Halikon muorin hoitoon. Jopa minua nauraisi koko Suomi, ja lääkärit ivaisivat minua.

— Mutta sen täytyykin tapahtua salaa. Ken sinua tietäisi nauraa, tai ivata?

— Ei. Siitä ei puhuta koskaan enää.

Mutta kun sairaus ei helpottanut, päinvastoin paheni, niin ettei ollut yönlepoa eikä päivänviihdytystä, alkoi huolestunut puoliso taaskin puhua Halikon muorista, ja kiellosta välittämättä hän teki sitä joka päivä, koettaen suostutella miestään, että hän nyt kumminkin kerran, pari antaisi hieroa itseään ja käyttää haudetta. Eihän sitä kukaan tietäisi, kun tekijä itsekin sen vaatii pitämään salassa, jotteivät lääkärit häntä sakottaisi.

Vihdoin, kun piispa ei enää uskaltanut valittaa eikä huokausta päästää rinnastaan ilman että kohta sai kuulla Halikon muorista, sanoi hän alakuloisesti: — No, tulkoon sitten. Mutta minä tiedän, ettei se mitään auta… Minua ei mikään auta enää.

Ei kauankaan kestänyt ennenkuin rouva toi sisään siistin maalaiseukon, joka kumarteli syvään ja puheli sävyisästi.

Eukko oli jo useita päiviä ollut talossa valmiina, kunnes saisi luvan tulla taitoaan osoittamaan. On huomattava, että lääkärit siihen aikaan antoivat sangen vähän arvoa hieronnalle.

Eukko hieroi kerran ja toisen, jopa kolmannenkin ja toimitti hyvää haudetta välillä. Ja kunnianarvoisan potilaan kipu ja synkkämielisyys "kuunteli", vaikka ei se vielä hyvästi jättänytkään. Mutta eräänä iltana hän sanoi vaimolleen: — Tämä on nyt viimeinen kerta, kun annan vauloa itseäni… Saat lähettää eukon pois huomenna, kun nyt olet saanut tahtosi toteen ja näet, ettei tämäkään auta. Kärsivällisyyteni ja voimani loppuvat jo tykkänään.

Siihen tyytyi rouva ja muorikin, joka otaksui, että hänen apunsa jo olikin alkanut vaikuttaa.

Illalla hieromisen ja hauteen jälkeen muori vielä ennen potilaansa levollemenoa vähän aikaa viimeistellen piteli hänen kaulaansa ja hartioitaan ja pyyhkieli hänen ruumistaan, lopettaen siihen toimensa. Ja toivottaen hyvää yötä, hän meni kumarrellen ulos.

Arkkipiispa, jonka oli vallannut väsymys, alkoi nousta nojatuolista ja mennä levolle, koska nyt tuntui siltä, että kukaties saisi rauhassa nukkua. Mutta silloin virahti mieleen ajatus: mitä se eukko minun kaulaani siveli ja niskaani hypisteli ja puheli sitä ja tätä sitä tehdessään? Paniko se sinne jotain?

Hän koetteli yömekon päältä niskasta. Ei siellä tuntunut mitään.

Mutta sittenkin…

Hän koetti sormellaan mekon alta yöpaidan kauluksen päältä. Ja oikein, siellä tuntui solmu, josta lähti nauhat.

— Mitä tämä on? sanoo hän ja vetää nauhoista, jotka aukenevat ja johtuvat hänen poveensa yömekon alle. Sieltä hän vetää esiin kummallisen esineen. Se oli pieni kulunut, pitämisestä mustunut kiiltävä nahkapussi, jonka yläreunaan näkyi uudet puhtaat valkoiset nauhat ommellun.

— Mitä…? Onko ihminen hupsu? sanoi hänen kunnianarvoisuutensa suuttuneena. — Aiotaanko minua taikakeinoilla parantaa? Katsotaanhan kumminkin ensin mitä siinä on, mutta kyllä sitten saavat kuulla!

Hän otti kynäveitsen ja paperiarkin, laski pussin pöydälle paperille ja viilsi sen siinä halki.

— Ei mitään muuta kuin pölyä, joku heinänkorsi ja karvoja, valkoisia ja ruskeita, mitä moskaa…! Hyi! Ja nämä sitten ovat parannusaineita. Voi sitä taikauskoa! Mitä tuolla sisempänä on? Paperia. Siellä nyt on taikasanat, joku loitsu. Eivätkä Halikon papit ollenkaan tiedä, mitä heidän seurakunnassaan piilee. Mutta minäpä teenkin nyt heille pitkän nenän ja otan tiedon tämän taikakalun tekijästä, sillä eukon täytyy se ilmoittaa! Ja sitten panenkin hänet lujalle. Mitä tuohon on töherretty? Täytyy etsiä silmälasit ja sytyttää toinen kynttilä.

Se oli pian tehty. Hän istui jo lasit nenällä ja katseli kirjoitusta, joka kuluneena ja äkkiä pyöräytettynä kumminkin näytti tutulta. Hän luki vähän vaikeasti: — En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö.

Nyt aukesi hänelle äkisti menneiden päivien muisto. Hän tunsi omat kirjaimensa siinä. Ja sydämellinen, iloinen nauru kaikui hänen huuliltaan. Hän eli äkkiä uudestaan kaikki ja nauroi kuin koulupoika.

Nauru kuului toisiinkin huoneisiin. Kiireesti tulivat arkkipiispatar ja muori sisään. He olivat lähtiessä huoneessa hiljaa odotelleet, että hän menisi maata ja saisi yölevon.

— Herrajesta, kuinka nyt on asiat? huudahti muori, joka näki rikkileikatun pussin pöydällä ja arkkipiispan istuvan nauraen paperiliuska kädessä. — Mitä te nyt olette tehnyt, semmoisen vahingon! Oi voi!

Piispa nauroi yhä hullummin, ihan huone kaikui.

Mutta nyt suuttui eukko. — Ei sitä niin tarvitse nauraa, sanoi hän kiivaasti. — Sillä on monta tautia parannettu ihmisistä ja elukoista.

Piispa sai naurultaan vaivoin puhutuksi. — Mistä te, muori hyvä, olette tuon ihmeellisen taikapussin saanut? Tiedättekö kuka sen on tehnyt? Ja kuka tämän paperiliuskan siihen on kirjoittanut sekä mitä se sisältää?

— Mistäkö saanut?! Tiedän kai… En minä sitä mistään varastanut ole, minä olen sen äitivainajaltani perinyt! Ja tiedän minä senkin, kuka sen on tehnyt, mutta en minä sen sanoja tiedä, kun ei niitä ole kukaan lukenut. Mutta ei ne suinkaan aivan turhat ole, sanon minä, koska ne ovat niin monta auttaneet.

Mutta kun eukon vakuuttavat sanat yhäkin lisäsivät arkkipiispan huvia ja ärsyttivät hänen nauruhermojaan, sanoi eukko loukkaantuneena: — Vaikka te olette herra arkkipiispa ja minä vain alhainen maalaiseukko, niin minä sanon sentään, että ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä on paljon hyvää tehty. Eikä se ole mikään noitien tekemä, ei se taikapussi ole, niinkuin te sanotte, vaan elttapussi. Se on oikein oppineitten herrojen, suuren saksalaisen tohtorin ja hänen kahden oppilaansa tekoa, jotka tekivät ihmeitä taivaankappaleissakin. Eikä ne olleet hävyttömiä, eivät ottaneet niinkään paljon kuin mielellään olisi annettu, ja menestyksen ne jättivät jälkeensä, eivät onnea vieneet, sanoi… Ei sitä kannata nauraa.

Eukko pyyhkieli hikeä otsaltaan.

Mutta arkkipiispa, joka eukon puhetulvan aikana hymyilevänä hytkyttäen kuunteli, nauroi taaskin kaikuvasti niin paljon kuin jaksoi. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei muistanut koskaan niin nauraneensa. Ja hänen vaimonsakin, joka ei vielä voinut käsittää koko asiaa, nauroi mukana katsellessaan tuota harvinaista iloisuutta, vaikka hän muoria säälien taisteli vastaan. Uteliaana hän otti paperiliuskan miehensä kädestä ja luki hymyillen sen sisällön. Se kyllä hänenkin mielestään oli omituinen ja hän arvasi, että joku hulivili oli sen tekaissut, mutta miksi koko asia ja eukon vakava pakina hänen miehensä mielestä oli niin hassusti hauskaa, sitä ei hän käsittänyt.

— Vie nyt muori toisiin huoneisiin, ja kestitse häntä oikein hyvin, sanoi iloisesti arkkipiispa, — sillä hän on tuottanut minulle niin hauskan illan, että tulen sen aina muistamaan. Minä olen parantunut, muori on parantanut minut. Mutta suokoon anteeksi, että olen nauranut ja nauran vieläkin, sillä nyt on minun hyvä olla.

— No, Jumalan kiitos, että paranette! En suinkaan minä nauramisesta… Kyllä minä sen anteeksi suon, en minä ymmärtänyt… Ja, kiitoksia, hän kumarsi taaskin, — kyllä minua on joka päivä kestitetty, olen ollut kuin suurissa pidoissa koko ajan.

Rouva kehotti nyt muoria tulemaan kanssaan. Mutta tämä astui pöydän luokse, kääräisi paperin nahkapusseineen pölyineen kokoon ja kumarsi syvään arkkipiispalle. — Minä pyytäisin nöyrimmästi, että herra kunnian arkkipiispa antaisi minulle sanat. Kyllä minä tämän eheäksi saan ompelemalla, ei suinkaan voimat niin vähistä riipu kuin päällyksen särkymisestä, kun aineet tallella ja sanat eheät ovat. Antakaa vain sanat.

— Sanat! Mitkä sanat!? Ei minulla semmoisia ole. — Hän luuli eukon pyytävän häneltä loitsua eli taikasanoja.

— On maar teillä kädessänne, vastasi kumarrellen eukko, — niitä minä pyydän takaisin, ette suinkaan te niitä tarvitse… En minä teidän sanojanne pyydä, lisäsi hän, sillä hän huomasi piispan väärinkäsityksen, — vaan omiani, omaa omaisuuttani.

Hän oikaisi kättä ottakseen paperinpalaa.

Piispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi nauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.

Nyt oli muori tyytyväinen ja meni kumarrellen huoneesta, eikä pannut pahakseen sitäkään, että piispan nauru kuului toisiin huoneisiin asti hänen mennessään. Hän ryhtyi heti pussin parantamiseen, kokosi siihen pölyn joka tomun, pani sanat sisälle ja ompeli sitten sen lujasti kiinni.

Piispatar jäi ukkonsa luokse uteliaisuuttaan tyydyttämään. Ja pian sieltä kuului mitä sydämellisintä jatkuvaa naurua. He nauroivat nyt molemmat samaa asiaa.

Mutta hauskinta kaikista oli se, että arkkipiispa todella parani varsin terveeksi. Hierominen ja hauteet olivat vaikuttaneet nuorentavasti ruumiin elimistöön ja tuo hauska nuoruuden muisto ja sydämellinen nauraminen elvyttivät sielun. Koko surumielisyys oli kuin pyyhkäisty pois.

Halikon muori palkittiin runsaasti ja hän lähti kotiin arkkipiispan talosta varsin hyvillä mielin, sillä piispatar vakuutti hänelle, että juuri tuo ihmepussi oli niin äkisti piispan parantanut, ja että nauraminen oli ainoastaan paranemisen merkkejä. Ja tiesipä muori itsekin, että pussi se oli, joka auttoi.

Eukko tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, kun oli voinut itse arkkipiispankin parantaa. Vaikka lääkäri, jonka lääkkeet nauttimatta oli heitetty ulos, siitä paranemisesta sitten ottikin kunnian. Ja nytkin jäi jokainen hyvälle mielelle.

* * * * *

Tämän pienen kertoelman pääpiirteet on näiden rivien kirjoittaja lapsuudessaan kuullut "tohtorin" leskeltä, rouva Bergeliniltä, joka kuoli v. 1853 lähes 90 vuoden vanhana Merikarvialla. Olen jostakin kuullut, että sama teinikepponen olisi kerrottu myöskin piispa Tegnéristä Ruotsissa. Luultavasti on siinä tapahtunut henkilöiden sekoitus, joka helposti on selitettävissä Tengström- ja Tegnér-nimien yhdenkaltaisuudesta. Kertomani asian todistukseksi mainitsen vielä, että pari vuosikymmentä sitten luin "Amerikan suomalaisesta lehdestä" "Kuun tervaajat"-nimisen kertomuksen samasta asiasta. Kertoja oli kuullut sen eräältä päähenkilön elossa olleelta naissukulaiselta Suomessa, joka oli antanut hänelle luvan kirjoittaa siitä sanomalehteen. Tämän päähenkilön nimeä hän ei kuitenkaan tahtonut julkaista, vaan sanoi ainoastaan hänen olleen "erään Suomen piispan". Toisten nimiä hän ei tietänyt. Mutta sanoi heitä kaikkiaan olleen "kolme ylioppilasta". Tämän kertojan hienotunteisuuden en kuitenkaan enää ole antanut estää itseäni nimiä julkaisemasta, sillä henkilöt ilman nimiä ovat kuin kasvit ilman juuria. Ja mikä on katsottu soveltuvaksi Tegnérin nuorukaisvuosiin, sopii myöskin Tengströmin nuoruuteen. Ja ennen kaikkea on parasta, että pikkuasioissakin etsimme totuuden esiin ja tiedämme, mikä on omaamme ja mikä vieraan.

Siinä oli tämä sama kertoja erehtynyt, että hän sanoi piispateinin itsensä esittäneen "saksalaista tohtoria". Tiedämme, että Tengström on 15 vuoden vanhana (1771) suorittanut ylioppilastutkinnon, ja olisi hän sentähden tietysti ollut ylen nuori tohtoria esittämään. Siksi täytyy rouva Bergelinin kertomuksen, jonka hän mieheltään, retken osanottajalta, on kuullut, olla oikea. Kuitenkin oli B., vaikka hänellä tohtorin osa olikin näyteltävänä, ainoastaan sivuhenkilö näytelmässä.