MUISTELMIA NÄLKÄVUODELTA ELI TALVI 1867-68

Eräänä päivänä syyspuolella 1867 tuli pitäjämme rovasti kotiini tiedustelemaan, enkö siskoni kanssa tahtoisi lähteä Turkuun hätäleivän tekoa oppimaan. Sitten meidät lähetettäisiin sitä omaan sekä naapuriseurakuntiin opettamaan. Saisimme vapaan kyydin ja 28 markkaa kuussa palkkaa. Me suostuimmekin ehdotukseen ja pian olimme matkalla Turkuun.

Aikomukseni ei ole puhua tuosta leivän valmistustoimesta enempää kuin matkamme vaiheistakaan, sillä ne eivät kuulu näihin muistelmiini. Olen tahtonut mainita siitä vain sen tähden, että me siten saimme säästöön pienen pääoman, jolla ostimme jauhokulin ja aloitimme pienen leipäkaupan suuren nälkätalven tullessa.

Minä, vanhin perheemme yhdeksästä lapsesta, olin kummitätini kasvattina samassa kylässä. Kaksi nuorempaakin siskoa oli poissa kotoa. Vanhempieni perhe oli siis kuitenkin kahdeksanhenkinen. Muuten olimme kuin yhtä perhettä. Mitä yhdellä oli, sitä oli kaikilla, mitä yhdeltä puuttui sitä puuttui kaikilta.

Syksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna ruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet — aluksi kuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan — muuten ei leipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa. Kukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena saaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä kautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä talvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo kuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin. Ikävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti maksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi, vaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.

Voi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen tuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä pohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi lasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä kapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta kahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.

Minun kokoillessani vähän "vaatteen puolta" ja ruuan apua lapsille, kysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.

— Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa matonkappaletta takan edessä.

— Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.

— Mikä matto? Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!

— Oo vaiti, käski äiti.

Tyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän sanoi äkkiä varmalla äänellä:

— Mutta se on peitto, onpa se peitto.

— Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön pakina huvitti.

— Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin itsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.

— Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.

— Niin, mutta se on matto, minä sanoin.

— Eipä, eipä, hoki tyttö.

— Miksi ei, minä kysyin.

— Kun se on niin korea, selitti tyttö.

— Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.

— En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.

— Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.

Minä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin vaimolle:

— Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän ympärillään.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, — kun raskitte antaa noin hyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa. — Nyt ei Pikku kuole viluun.

Tyttö hyppeli iloissansa laulaen: — Pikku sai uuden peiton, voi kuin on korea peitto!

* * * * *

Erään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen nainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti niin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo olisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä. En voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin häntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin istumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja uudistin sanani lisäten:

— Te näytätte niin kipeältä.

Hän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan. Hän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi hengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.

Mies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat kunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli noin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi äidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin "kulkevaiset" useinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja vaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. Hän, mies, kiiruhti lähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin kielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä varten.

— Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.

Vaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan.
Minä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.

Hän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin odottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että "viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi."

Heidätkin mieron tie vei etelää kohti.

Laumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä syviä jälkiä mieleen.

* * * * *

Oli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme juhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä miehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta kuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein uudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska hän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen vaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.

Hän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän hitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.

— Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä nyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa — menisi vain pyhät, kai sitä sitten… Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin menneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan sopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki vaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani. Nyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani huonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy vaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä työtä, kun olisi.

— Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, — kyllä ne tarvitset tänä kylmänä talvena.

— Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei sillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin tuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.

— Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin pääset, ei nyt ole häpeä pyytää.

Minä annoin hänelle kappaleen limppua ja kaljaa tuoppiin. Oli aamupuoli eikä ollut vielä ruokia valmiina.

— Tule nyt tänne huomenna klo 12 aikaan niin saat ruokaa, nyt ei ole vielä mitään keitettynä.

— Kiitoksia, kyllä tätä tässä on! Ei tämä keitoksia kaipaa. Ja mitä minä kahta kertaa yhteen paikkaan… Kyllä tätä tässä on.

— Tule sinä huoleti huomenna. Jos menet muualle, niin kenties antavat vastahakoisesti jouluruokiaan. Mutta illallista tänään ja einettä huomenna kun saat jossakin muualla, niin tule sitten tänne päivälliselle. Ja tottapa kirkossakin käyt?

— Käyn maarian. Monet tuhannet kiitokset, kyllä minä tulen, sanoi hän tyytyväisesti ja meni.

Joulupäivänä hän tuli klo 12. Minä olin kattanut hänelle pöydän jo valmiiksi. Hupaista oli kuulla, kuinka hän sanoi, kun toin ruokaa hänen eteensä: — Kiitoksia, kyllä tätä tässä on, ja kehui ruokia hyviksi, vaikka ei meillä suinkaan suurellista ollut, mutta olihan kumminkin vähän jouluruokia valmistettu. Ja vielä syötyään hän sanoi:

— Minä ajattelin kulkiessani, että missä minäkin oon jouluna? Ja minkälainen joulu mullekin tulee? Ja nyt Jumala johdatti minut hyvien ihmisten huoneeseen, kun oon syönyt niin hyviä ruokiakin, etten ole koskaan ennen niin hyvää joulua pitänytkään. Kyllä minä sen nyt aina muistan, kuinka Jumala tänäkin vuonna minun joulustani murheen piti! Ja jääkää nyt Herran haltuun! Ja monet tuhannet kiitokset nyt teille, suuri kiitos!

Kyynelsilmin puristi hän kättäni ja lähti jatkamaan mieron tietä.

Oli sydäntalvi. Täti joka oli melkein alinomaa sairastanut, makasi vuoteellaan ja ruikutti. Huone oli kylmä, sillä minä en ollut saanut puita kotiin. Oli kyllä luvattu tuoda, mutta paljon lumentulon tähden ei päästy metsään. Kujalla tupamme vieressä ulottui sitäpaitsi lumi seipäitten tasalle, joten sinne ei voinut kukaan ajaa hevostansa. Eikä peltojenkaan kautta olisi paljon lumen ja aitojen takia helpompi päästä. Ei uskoisi kukaan, jolta tuollainen lumitalvi on jäänyt kokematta, millaista on vastatuulella pakkasessa ja rajussa tuiskussa kahlata kolme kyynärää korkeissa upottavissa kinoksissa! Siinä ei ole muuta neuvoa kuin uiminen.

No niin, tänään yritin kotiin isän luokse.

— Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. — Onko tämä nyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso tuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä työn teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!

Äiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät "säästäneet vitsaa", vaan "kurituksessa ja Herran nuhteessa" kasvattivat lapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet minulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen äidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi käytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään. Ja hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.

— Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.

— Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.

— Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun, minä olen jo polttanut kaikki.

— Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.

— Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, — mutta minulla on itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana, kaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja liiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se on edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista, jotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä tulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan. Mutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?

— Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, — minä menen katkaisemaan niistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves, kyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille lämmittämään.

Hän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.

Jo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä puita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri lyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.

Ankara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin niihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä sentään sekin talvi!

* * * * *

Kylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut kauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut. Kaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja hänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan käsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin. Mutta nyt ei saanut työtä.

Eräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova tuisku.

Minä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos mökistään muuta kuin hädän ahdistamana.

Hän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine sinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea ja raukeannäköinen.

Minä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. —
Olette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.

Hän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä, kun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli sielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.

Hänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi tavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei käynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin voitiin auttaa.

— Miten lasten laita onkaan? ajattelin.

Hänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En tahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten "sentään terveitä" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei minun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa auttaa. — Paras on, ajattelin siis, — että itse otan selvän asiasta.

Hän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni sanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.

— Matka on niin pitkä, esteli hän.

— Minä kävelen mielelläni, vastasin, — ja voin kyllä kahlata. Lähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. — Minulla oli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme hänelle.

Ei yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta ympärillemme.

Ovensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: — Pyytäisin teitä sisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.

— Kyllä minä osaan — minä tulen teidän lapsianne katsomaan, vastasin ja astuin sisään eteiseen.

Hän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin hämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.

Nuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi, kuitenkin niin että sen kuulin:

— Saitteko mitään?

Äidin ensi sanaa en kuullut, jonka hän suudellen pienokaistaan sanoi hiljaa tämän korvaan, mutta siihen hän lisäsi vähän kovemmin: — Kyllä äiti kertoo sitten.

— Tässä on minulla pehmeä leipä lapsille, sanoin antaen leivän hänelle.

— Ai, Jeesus, leipää! huudahti viisivuotias poika, niin sydämellisen iloisesti, että en voi sitä kuvailla. En milloinkaan unohda tuota lapsen ääntä.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi äiti leipää ottaessaan, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta ja silmät täyttyivät kyynelistä. — En minä rohjennut pyytää, vaikka sillä mielellä lähdin, kun teillä on sairaskin.

— Oletteko kauankin ollut ilman leipää? kysyin nyt heti suoraan.

— Kolme päivää, vastasi hän hiljaa.

— Mutta millä olette eläneet?

— Meillä on sentään ollut vähän perunoita, niitä olemme paistaneet uunissa.

— Ja suolavettä, sanoi poika.

— Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä noudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta — Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te olette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on terve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne upottavat.

Tyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla. Säälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa aamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.

— Sitten minä menen, sanoin — pappilaan ja puhun siellä nuorelle rouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun keinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan hätäänne?

— En minä ole rohjennut — kyllä nyt tarvitsevia on — ja minä olen vieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä — lapsille.

— Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua puolestanne.

Aamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan puheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän vei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.

Nuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja muuttanut lapsineen vanhempiensa luo.

Minuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.

Tupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä, minkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä aamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä levittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan ulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei heti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja ryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella. Menen eteiseen. — Onko siellä kukaan oven takana? huudan.

— On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.

Tempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä suljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein vinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini voi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta lämpiäisi.

— Mistä sinä olet?

— Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.

— Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.

— Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin katsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja lähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla, kuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä. — Kello tulee vasta kolme.

— Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.

Tämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin kuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen loputtua.

— Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.

— Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli äitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat, ja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja hoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti rintatautia ja täytyi olla hoitaja.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Neljännellätoista.

— Mikä nimesi on?

— Eframi.

— Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.

— Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun lukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään huoaten.

— Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?

Pojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein tämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika. Eikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla kerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja arka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti, vaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.

Ei, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään torpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun tuli niin vähän ruokaa… Ja sitten isäntä käski mennä — kerjuulle…

Viime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.

Minä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä on vain ohimenevää kurjuutta. — Sinun, joka olet nuori ja kasvava, sanoin, — ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi. Muista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja ettei sinun sentähden huonosti käy.

— Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan silmät kostuivat.

Kun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:

— Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi minun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.

— Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan sinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta, sen saat myöskin pitää.

— Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen ottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon alla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki, ristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. — Lapsiraukka, miten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on melkein käsittämätöntä.

— Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä olen niin hyvä juoksemaan.

Eivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.

— Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, — mutta eivät ne ole antaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan olen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.

Vaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä, että siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä hänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet niin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:

— Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat repivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten. Kun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne pojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.

— Minkätähden menit tappelemaan heidän kanssaan?

Poika kertoi, että toiset pojat olivat joutuneet tappeluun, pitivät pahaa elämää ja olivat kaataa lampun. Kun hän heitä kielsi, kävivät he hänen kimppuunsa.

— Ja sinä myöskin löit, eikö niin?

— Löin kyllä minäkin, vastasi poika, suu hymyssä.

— Mutta eikö sinulla ole paitakin ollut, eikä ainoastaan se iso takki?

— Oli kyllä mulla paitakin, mutta se hajosi myöskin silloin kun tappelimme, eikä pysynyt enää ollenkaan päällä. Siksi minä otin sen peräti pois ja panin pussiini.

Minä etsin kaapista paidan, jonka olin laittanut eheäksi itseäni varten.

— Kas tässä saat paidan, sanoin. Pane tämä yllesi. Sehän on tosin vanha, mutta ehkäpä se kestää kunnes saat toisen ja kylmätkin loppuvat. Ehket pane pahaksesi, vaikka se on naisen paita. Pahinta vain, että hihat ovat lyhyenlännät.

— Mitä minä siitä, että se on naisen, — eipä takkikaan ole miehen takki, vastasi hän nauraen. — Ei hihojen mitalla niin väliä ole, kyllä käsivarret aina tarkenevat, kun vain on ruumillakin.

Sitten hän pistäytyi kangaspuiden taakse pukemaan yllensä. Silläaikaa etsin villahuivin, jonka sitten panin leveälle hänen kaulaansa takin alle ja neulalla kiinnitin leuan alta.

— Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta ei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti loukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.

— Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, — kun olen silmänikin pessyt ja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan ja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän tuli ja otti käteni ja kumarsi. — Kuinka minä niin olinkaan? sanoi hän, — Paljon kiitoksia!

Minä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.

— Menettekö kylään jo? kysäisi poika.

— En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla huonetta jäähdyttämään.

Mutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona ovesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: — poika, älä mene kylmään!

Reippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä tietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos kiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi tiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja rappuset.

Kun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt missään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt pyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.

— Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi nurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se leipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin. — Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos kuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi ei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä ja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni vakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä. Pussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne minä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee käteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän perheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä tahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha pitkä virsikirja ja katkismus. — Kyyneleet kierähtivät silmiini. Kuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä oli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo kuullut häneltä.

Minä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta. Ajattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa rikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta se oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja sentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti paikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin sitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita, silakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta eikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa kuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.

— No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita hakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.

— Metsästä, vastasi hän. — Kun rappusten edessä oli vain pari oksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät säteilivät ilosta.

— Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko "pitkän virstan" hakojen tähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.

— Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.

— Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat ulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan niin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki niinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo nälkä on.

— Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.

Aamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.

— Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.

— Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen lapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:

— Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä loisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja lakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja noutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo äitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on kangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin niin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.

— Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä ääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse kuinka surulliselta ääneni soi.

— Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin vähän…

— Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en tahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.

Hän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.

— Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, — mikä se este on: kun minä olen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti, kun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:

— Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.

Minä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan jotta saisi palveluspaikan: — Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan juoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian saa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin ottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.

— Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja lakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. — Mutta mun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä… kerjäämään.

— Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja usein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain pahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala itse sinua johdattakoon.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli nopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä sanoi:

— Suuri kiitos!

Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa, mutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin… Tuliko hänestä kunnon mies? Vai sortuiko matkalla…?

Ajan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita viikkoja eteenpäin.

Eräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä oven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven mittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan lopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo 64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu — ja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä…

Se, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä sanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan niin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein huomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan parempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti toivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja kertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset olivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja vertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden kokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen hilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta. Hänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja johdonmukaiset.

Kun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim. luodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina kanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut päästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin lähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää sairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä ei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä, joku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt keltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli, ja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas kotiinkin hoidettavaksi.

Minä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että siellä kyllä oli "piukat paikat", koska isä aina vakuutti, että se oli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin häneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?

— Ei vielä ole, vastasi hän, — mutta kyllä sitä tulee siksi kun tarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi ollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: — Onpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.

Äitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin uskoa Jumalan apuun kuin isä.

— Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.

— Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä koetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden tähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee. Älä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä tässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan uskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu mahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. — Älä vaivu epätoivoon, äitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin päivänä? Ja Taavetti sanoo: — En minä ole nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon, ettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin värähtivät hänen kasvonsa, — sillä Kristus on luvannut: — Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille. Rukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on uskollinen joka ne lupasi.

— Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja — Herra lisää meille uskoa.

Surumielin lähdin taaskin tädin luo.

* * * * *

Kuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä taitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan ajatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin tuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa Herralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko murhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä tunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun sitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on huono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa ja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta, sillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen mukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin ajateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta ahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.

— Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, — koska olette terveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt siellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja minulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee sitä. Enkä minä viivy kauan.

— Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, — en minä ole kipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.

Minä lähdin pappilaan.

Siellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten ainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin, kuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä, yhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin. Täytyy ovet lukita sanoivat naiset, — muuten tulevat huoneet täyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.

Heidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä — samoin kuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen todistavat, — kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin sivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä kaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.

Kun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt, kun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan ottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin olivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.

Minä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni, enkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei hautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. — Jospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt saisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.

— Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, — liha on voimistavaa.

— Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä, nuori rouva, — kun ette ole kirjoittanut?

— Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä täti enää tunne kipuakaan niin.

— Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, — se olisi turhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän sairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja mistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään ole säästöön pantuna.

— Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä alakuloisesti.

— Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. —
Parempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.

— Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.

— Kyllä niitä käy, vastasin.

— Annatteko tekin?

— Tietysti, hiukan ainakin.

— Ette te saa antaa, sanoi rovasti, — ei teillä ole oikeutta siihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu? Ette te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti nyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä taloihin.

— Kyllä niitä riittää taloihinkin. Ja kyllä Jumala tulee apuineen siksi kun loppuu, en minä ovea sulje, että pääsevät ne, jotka sitä kujaa kahlaavat edes lämpimään huoneeseen, vaikka ei mitään antaa olisikaan.

Pian sanoin hyvästit ja lähdin menemään.

Kun pääsin ulos, puhkesin hillittömään itkuun. Minä melkein juoksin, ettei kukaan olisi ehtinyt tulla vastaani. Sydämeni tykytti sekä liikutuksesta että nopeasta käynnistä. Minä painoin kättäni siihen, jottei olisi niin pakottanut, toisella pyyhin silmiäni, joista yhä tulvi kyyneliä.

Miksi minä menin sinne? Miksi menin sinne? Miksi en pysynyt kotona?
He eivät ymmärrä mitä hätä on, kun eivät ole sitä kokeneet.

Täti ei kysellyt minulta mitään, kun tulin kotiin. Hän ymmärsi, että olin aikonut jotakin toimia, vaikka en ollut tahtonut hänen mieltään turhilla toiveilla rasittaa, ja että se nyt oli rauennut, sillä vaikka koetin kaikin voimin ponnistaa, en kuitenkaan voinut poistaa sielustani syvää alakuloisuutta. Ja vaikka täti näki, että olin itkenyt ja että minulla oli sangen vähän hänelle illalliseksi tarjota, ja sekin heikkoa, ei hän kuitenkaan mitään kysellyt. Hän käsitti minun sieluni ahdistuksen.

Sinä iltana laskeuduin sangen toivottomana vuoteelleni.

Minä istuin ja ompelin kokoonpäin vaateitani, jotka olivat käyneet niin väljiksi, etteivät tahtoneet pysyä päällä. Muuan noin viisitoistavuotias tyttö kylästä tuli ovesta sisään.

— Mitä kuuluu, Miina? sanoin jotakin sanoakseni.

— Ei mitään juuri, vastasi hän hiljaa.

— Oletkos syönyt mitään? kysyin hetken kuluttua.

Tyttö oli ihan kalpea ja melkein horjui seisoessaan ovipieltä vasten.
Hänen silmänsä olivat kuin sumussa.

— En, vastasi hän melkein kuulumattomasti. — En eilenkään!

— Voi, voi! Minä otin kaapista leipäkorin. Siinä oli puolikas sammalleipää. Vähän mietittyäni panin sen poikki ja annoin hänelle toisen puolen, toisen jätin koriin.

Hän kiitti, ja söi heti kappaleen.

Minä seisoin kori kädessä ja katselin vuorotellen leivänpalaa ja tyttöä, joka tuijotti minuun ja leivänpalaan halukkain raukein silmin. Katse oli unohtumaton. Se oli voimaton, miltei sammuva ja kuitenkin hirveän ahmiva.

— Ehkä annan hänelle tämänkin syödä? ajattelin. — Täti ei sitä jaksakaan syödä, kun se on niin karkeaa. Mitä minä teen? Ja minun sieluni taisteli melkein tuskallista taistelua. Se oli näet viimeinen pala, eikä ollut tietoa, mistä saisi lisää. Ja tuo eilinen nuhde kirveli yhä mieltäni. — Minä annan hänelle tämänkin, ajattelin vihdoin, eihän se pitkälle meitäkään auta.

— Ota tuokin, sanoin ja ojensin hänelle korin.

— Mutta teillä ei ole enää korissa kuin tämä yksi pala, ei jää itsellenne mitään, sanoi hän suruisesti. Hänessä taisteli kieltäymys.

— Minä tulen toimeen paremmin kuin sinä lapseni. Ota nyt, sanoin päättävästi.

Hän otti iloisesti, kiitti ja meni.

Taaskin yritin ompelua, mutta työ ei tahtonut käydä. Sitten istuin keinutuoliin miettimään. Olipa siihen syytäkin kyllä, kun ei enää ollut leivänpalaa, ei jauhontomua, ei perunaakaan taloudessa, eikä penniä taskussa. Mistä olisi pennejä tullut, kun ei vierasta työtä koko talvena nähnytkään, tuota pientä kankaanpalaa lukuunottamatta: kymmenkunta kyynärää kevätkangasta, jonka kudoin pappilaan!

— Ainakin minulla vielä on se keino, ajattelin, — että tarjoan myytäväksi pienet vaate- ja kahvi-säästöni, kun eivät kumminkaan lainaksi panttiakaan vastaan nyt rikkaat tahdo antaa. Mutta ne olivat monivuotisen ahkeran työn hedelmä. Tuntui siis katkeralta, kun lisäksi tiesi, ettei sillä kumminkaan olisi pitkälle päästy silloisten tavara-arvojen ja ruokahintojen vallitessa. — Se kyllä on totta, ajattelin, — mitä rovasti sanoi, ja hyvää hän tarkoitti, että — kuka nyt ostaa? Ja mitä niistä saa? Totta se on, mutta siitä ei ole lohdutusta… Jos ei täti raukkaa olisi, niin minä en suuresti surisi huomista päivää, mutta nyt en voi, en voi. Kuinka voisin tyynesti nähdä vanhan raukan kärsivän puutetta?

Sitten muistin Herran töitä, kuinka Hän ei ainoastaan tarpeen aikana ravitse viidellä leivällä viisituhatta miestä, vaan pitää murheen varpusestakin, ettei se putoa maahan Hänen tahdottansa. Enkä minä epäillyt sitäkään, ettei Hänellä olisi tahtoa samoin kuin voimaakin nytkin auttaa, ja kuitenkin sieluni tunsi sanomatonta ahdistusta.

Täti alkoi minun mietteissäni vaikeroida.

— Sinä huokaat niin raskaasti, ja kyllä sinulla on syytäkin, kun minäkin tässä makaan vaivanasi.

Ajattelinko minä sitä?

— Kun tulisi kuolemakin… mutta kovaa on nälkäänkin kuolla… Näet nyt, että meidän täytyy kuolla nälkään, kun ei tule mistään apua… Voi meitä onnettomia…

Hän nyyhkytti kovasti.

— Emme me, täti rakas, kuole nälkään, vastasin minä. Emme ole olleet vielä yhtään päivää syömättä ja Jumala on meidän ravintomme tänäkin päivänä varannut, minä olen vakuuttunut siitä. Vaikka en tiedäkään mistäpäin sitä odottaisimme, niin kyllä se tulee.

— Eikö kotoasi voitaisi meitä vähän auttaa? Täksi päiväksi?

— Ei, he odottavat nyt, niinkuin mekin, apua Herralta.

— Niin sinä sanot, mutta nyt saat nähdä, että Herra on meidät kaikki hylännyt. Eipä Hän nyt kuule meitä. Ei ole mitään neuvoa nyt, etkös luule minun sitä ymmärtävän? Olet kyllä koettanut minulta murhetta säästää, mutta minä käsitän sen hyvin kyllä. Mutta kyllä minä tyydyn kuolemaankin, lisäsi hän surkeasti.

Katkera itku valtasi minut. Minun sieluni huusi Jumalan tykö, että hän armahtaisi meitä raukkoja, ja että tätiraukka, joka epäili Hänen hyvää tahtoansa, saisi nähdä, että Hän totisesti on ainoa oikea apua tuskissa.

Minä puhuin kovaa, palavin sanoin.

— Sinä pyydät ehdotonta, ehdotonta apua. Ei meillä ole lupaa siihen, sanoi hän taaskin. — Meidän täytyy jättää Jumalan haltuun, tahtooko hän auttaa meitä. Mutta en minä voi uskoa, että Hän nyt auttaa, kun niin monta muutakin nääntyy nälkään, eikä Hän heitäkään auta. Kuollaan siis. Hänen äänensä vaikeroi enemmän kuin sanat.

— Emme ole parempia kuin hekään, rangaistus on nyt yleinen.

— En minä tutki Jumalan neuvoa muiden suhteen nyt. Minä pyydän 'jokapäiväistä leipää' tänäpäivänä. Se onkin ehdoton rukous, mutta Herra on itse käskenyt niin rukoilla. Ja minä tiedän, että me saamme tänäpäivänä sanoin minä varmasti. — Avuksi huuda minua hädässä…

— Niin se on, mutta me emme ole hyvänä päivänä avuksi huutaneet Häntä, vaan olemme olleet suruttomia, sentähden ei Hän meidän hätähuutoamme nyt kuule…

— On aivan totta, että meillä on ainoastaan kuoleman ansio, mutta Herra käskeekin avuksi huutaa hädässä, ja minulla on hätä nyt, Hän tietää sen hyvin kyllä. Mutta koska Hän on luvannut…

— Oi, minä pelkään, että sinä teet syntiä, sanoi hän tuskallisesti, kun panet Jumalalle määrän.

— Ei! Tänäpäivänä minä sitä pyydän saada, ja tiedän sen myöskin tänäpäivänä tulevan, jotta te näkisitte, että Herra auttaa meitä ansiottamme!

Meidän vielä näin puhuessamme ajoi kestikievarinemäntä enemmän kuin peninkulman matkalta portin eteen. Hän toi kaksi isoa hyvää kakkua, ison maitoleilin, kaksi kappaa perunoita ja työtä minulle. Hän tarvitsi uusia peitteitä.

En voi tätä kirjoittaa ilman kyyneliä. En ikinä unohda sitä ihmeellistä Jumalan apua.

* * * * *

Iltapuoleen tuli eräs siskoistani. Hän tiesi kertoa, että maantienteko oli tänään pantu alulle, ja valtio maksoi palkan jauhoissa.

— Eilen illalla, sanoi hän — naapuri toi sen tiedon kylästä, jauhokuormat olivat juuri saapuneet. Hän oli saanut muutaman naulan etukäteen ja toi siitä meillekin vähän puurojauhoja, jotta sai maito itselleen kasteeksi. Äiti antoi maidon melkein kaikki, kun sitä tuleekin niin vähän, mutta me jatkoimme vedellä sitten oman kastikkeen.

— Mitä isä sanoi? kysyin.

— Hän ei puhunut ensiksi mitään, istui vain etukumarassa, kädet ristissä polvien välissä, mutta kyyneleet tippuivat hänen silmistään.

— Enkö minä aina ole sanonut, että apu tulee silloin kun eniten tarvitaan, sanoi hän vihdoin. — Niin, muistakaa nyt aina, lapset, että meillä on Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Tänään on nyt jo oltu työssä ja jauhojakin tuotiin jo kotiin. Huomenna taaskin mennään. Äiti käski minun juosta katsomaan kuinka te jaksatte täällä.

Minullakin oli ilo kertoa, että taaskin oli työtä ja että nyt oli riittävästi ruokaakin.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin ollut pappilassa, kävi rovasti tätiä tervehtimässä. Hän ei ollut lumen paljouden vuoksi ennen päässyt ja nytkin oli kulku huonoa.

Hän oli nyt niin leppeä ja ystävällinen. Ja näytti kuin olisi äkkiä lisääntynyt kymmenen ikävuoden taakka hänen hartioilleen.

— Luultavasti emme näe toisiamme ikänä enää, sanoi hän tädille, siinä vähän aikaa puheltuaan. — Sinä näytät niin kipeältä ja raukealta, että varmaan pian kuolet. Minä tunnen itsekin itseni kipeäksi, mutta tahdoin kuitenkin tulla jättämään sinulle hyvästit. Sinä menet kumminkin edellä.

— Tapahtukoon Herran tahto, vastasi täti. — Kyllä minä jo olen tarpeeksi elänytkin, mutta nyt tunnen itseni terveemmäksi, kipu on tykkänään loppunut, olen ainoastaan niin voimaton vielä.

— Kuolema keventää, kuten sanotaan.

— Taitaa niin olla, taitaa niin olla, vastasi täti. — Kiitos että tulit tervehtimään.

* * * * *

Viikon päivät olivat taaskin kuluneet. Oli viime päivät huhtikuussa. Ilma oli harvinaisen kaunis senkeväiseksi. Kirkonkellot alkoivat kumisevan ja samalla heleän soittonsa. Hetkisen kuunneltuani menin sisään tädin luo, joka jo istuskeli sängyssään.

— Minä olen vienyt tuolin rappusille, sanoin, tulkaa nyt täti kuuntelemaan kuinka rovastin sanomakellot soivat. Minä käärin peiton ympärillenne, ja talutan teidät. Ilma on niin kaunis. Tulemme pian sisään.

Siinä hän vanha raukka nyt istui ja itki ja kuunteli kelloja. Minä tuin häntä ja estin peittoa aukeamasta.

— Kun en minä saanut kuolla ja hän elää, sanoi hän.

— Ei, me tarvitsemme toisemme, minä vastasin, taluttaessani häntä sisään.

— Niin, sinun tähtesi minä olenkin tyytyväinen elämään, että sinäkin sen rahan vielä saat.

— Niin, ja vielä montakin kertaa, mutta ei ainoastaan senkään tähden, vaan sitä varten, että olemme toisiimme tottuneet ja ero tuottaisi syvän kaipauksen.

— Niin, niin, sanoi täti hymyillen, — me olemme kuin yhteen kasvaneet.

Siinä olikin täti oikeassa, me rakastimme toisiamme.

* * * * *

Oli luullakseni huhtikuun viimeinen päivä, aamupuoli. Menin ulos tuvasta. Kuulin kujalta liiterin puolelta naurun kikatusta ja puheen pakinaa. Ne olivat harvinaisia ääniä tänä keväänä. En tuota kumminkaan miksikään pane, vaan luullen siellä olevan kisaavia lapsia, ajattelen: — onhan lapsilla aina iloa keväällä. Käännyn sisään. Taaskin leveä naurun hohotus. — Kelläpä nyt niin hauskaa on? sanon itsekseni. Yhä uudelleen kaikuu nauru ja joukkoon kuuluu rallattavan laulun loilotus. Ne eivät olekaan lasten ääniä, vaan käheitä naisääniä. Jos aika olisi toinen, niin sanoisin, että ne ovat juopuneita. Minä hiivin lähemmäksi katsomaan.

Siellä istuu kaksi naista tien varressa, toinen on keski-ikäinen, toinen paljon nuorempi. Ei minun tarvitse hiipiä, eivät he mitään huomaa omalta toimeltaan. Olen jo hetken seisonut ja katsellut ja kuunnellut heitä, melkein heidän vieressään. Vanhempi höpisee häistä, kehuu tavaroita, joita on joka puolella, hyviä ruokia, kauniita vaatteita, pehmeitä vuoteita jne. ja nauraa kikattaa, nyppii ja silittelee repaleitaan ja huojuttelee itseään, koko ajan iloinen hymy huulillaan. Nuorempi istuu ja kummastelee, sanoen kuin konemaisesti jonkun sanan toisen perässä ja nauraa hohottaa välistä itsekseen. Kuitenkin se näkyy tapahtuvan hänen oman mielikuvituksensa vaikutuksesta eikä toisen kertomuksesta, sillä hän ei sitä näy kuuntelevankaan. Mutta yhdessä he kuminkin nauravat, se tarttuu toisesta toiseen. Naurussa on jotakin kammottavaa, se hirvittää kamalalla soinnuttomuudellaan.

Välistä katkaisee haikea valitus naurun, etenkin nuoremman naisen huulilta, sillä välin hän nyökyttää alituisesti päätään.

Minä juoksen sisään ja asetan padan tulelle kertoen tädille tästä löydöstäni. Sitten kiiruhdan taas ulos.

Vielä he istuvat samassa paikassa. Minä puhuttelen heitä, kutsun heitä sisään. He eivät kuule. Minä huudan. He kuuntelevat, mutta eivät tiedä mistä ääni kuuluu, vaikka minä seison lähellä, sillä he eivät näe minua. — Ovatko ne raukat sokeita? ajattelen minä. Astun siis pari askelta vielä, että olen ihan vieressä. Eivät he sokeita ole.

— Tekö olette morsian? sanoo vanhempi heistä, yrittäen nousta, ja nouseekin vihdoin, tekee syvän kumarruksen ja nauraa kikattaa. Samalla putoaa hän maahan istumaan.

— En ole, minä vastaan.

— Kukas se sitten on? kysyy hän.

— En minä tiedä.

— Olette te, vaikka ette sano. Kuinka hyvältä ruoat tuoksuvat!

Koska sulhanen tulee?

— En minä tiedä, vastaan taaskin, kummastellen hänen houreitaan häistä ja hyvistä ruuista.

— Ette tahdo sanoa minulle, hi, hi, hi. Paljon on keitetty! Ja toinen pyrähtää myöskin torkuistaan nauramaan.

— Käykää nyt sisään, minä sanon.

— Minkä sisään? kysyy vanhempi, — en minä näe tupaa.

— Kyllä minä johdatan teidät. Eikö teidän ole vilu? Tuuli oli kylmä.

— Viluko tässä? Hi, hi, hi, emme kerkiä, te narraatte vaan.

— Mikä kiire teillä on? kysyin vähän huvittuneena, — mitä te tässä teette?

— Me odotamme pappia, vastasi eukko nauraen.

— Pappia!

— Pappia ja sulhasta, pappia ja sulhasta, rallattaa hän.

— Tulkaa nyt pian tuonne tupaan, siellä saatte ruokaa, onhan teidän nälkä, sanon.

— Nälkäkö? Hi, hi, hih, eikö nyt ole häät?

Minä puristan vähän nuorempaa, joka havahtuu torkuksistaan, ja uudistan kehotukseni hänelle.

— Mennään häätupaan, sanoo eukko, — pappia odottamaan.

— Ei nyt häät ole, vastaa toinen ja nousee ylös. — Mitä tuo äitiparka nyt taaskin hourii niin kovin? Oi voi, käydään nyt sisään. Hän ravistelee itseään, vilunväristyksissä.

Minä autan eukkoa jaloille. He hoipertelevat perässäni. Eukko ei tiedä paljoa siitä mitä tapahtuu, mutta seuraa perässä.

He ovat syöneet velliä, ovat nukkuneet lattialla, ovat juoneet kupin kahviakin ja taas levänneet, sitten vielä kerran syöneet vähän velliä On iltapuoli. Vanhempi nainen istuu ja itkee ja kiittelee Jumalaa. Hän on nyt oikein tointunut houreistaan, mutta heikkous tekee hänet vielä puolisokeaksi. Kiitettyään lähtevät he taas mierontietä jatkamaan.

Elettiin toukokuun alkua.

Eräs neiti, joka oli entisiä tuttujani ja muuttanut seurakuntaan veljensä kanssa, veli oli virkamies ja sisar hoiti hänen talouttaan, kävi eräänä päivänä meitä tervehtimässä. Häntä olin nyt saattelemassa hänen paluumatkallaan kotiinsa.

Jonkun matkan päässä näin erään miehen makaavan kedolla. Iso sika seisoi vieressä ja haisteli tavan takaa miehen paljaita jalkoja. Mitä, jos se purisi niitä? ajattelin. Mies ainoastaan vähän liikahti ja siirsi jalkojansa, mutta ei nousut.

— Kuka tuolla makaa? sanoin, juoksenpa katsomaan.

— Taitaa olla juopunut. Mennään nyt vain eteenpäin, vastasi vieraani, minun onkin jo kiirehdittävä.

Ja hän veti minua mukaansa.

— Mistäpä ne nyt joisi? En usko sitä juopuneeksi, käydään nyt kuitenkin katsomassa.

— En minä enää ehdi, täytyy mennä päivällistä valmistamaan, jottei veljeni tarvitse odottaa.

Me kävelimme hitain askelin eteenpäin, vähän väliä pysähdellen ja taaskin astuskellen muutamia askeleita. Kuljimme niinkuin ei suinkaan olisi ollut kiire. Tuon tuostakin kuulin mielestäni hiljaista valittavaa vikinää kedolta, ja minun korvani oli avoinna vain tälle äänelle. Viimein kuulin sydäntävihlaisevan, vaikka vallan voimattoman valitushuudon.

— Hyvästi! Minun täytyy nyt palata, sanoin äkkiä ällistyneelle neidille, ja lähdin juoksemaan takaisin.

Juostessani näin, miten sika yhäti töykkäsi miestä kuonollansa ja seisoi taas ja kuunteli, aivan kuin aprikoiden, olisiko luvallisesti purra noita paljaita pöhöttyneitä jalkoja, jotka pikemmin sianruoalta näyttivätkin kuin elävän ihmisen raajoilta ja joista jo veri tihkui todistuksena siitä, että se oli varovaisesti tutkistellut asiaa ja hiukan tonkaissut niitä.

Minä huusin juostessani sialle minkä ennätin, mutta siitä se ei paljoa jämähtänyt. Se piti kuitenkin parhaana tyynesti katsella asiain menoa ja kääntyi siis minusta pois.

Asetta en nähnyt missään. Sialla oli varmaan sama käsitys asemasta, koska se taaskin käänsi päätään halutun ruokansa puoleen. Tiellä on kuivunut savikokkare, tuossa pieni kivi, mutta ne ovat kiinnijäätyneitä vielä. Minä potkin niitä irti kengänkorolla ja luikkaan sialle. Minä poimin kiireesti, juoksin taaskin, ja sika kääntyi ympäri, juoksi pari askelta ja asettui puolustusasentoon. Minä heitin sinne päin. Sika kiljahti ja hypähti ikäänkuin olisi sattunut ja lähti lynkäisemään, mutta hiljensi heti vauhtia ja kääntyi kyljittäin, katsellen minua kulmainsa alta, luultavasti miettien, olisiko sota vaiko pako nyt paremmin paikallaan. Kivi kävi kylkeen. Se sattui. — Iuh, huusi sika ja poistui kauemmaksi.

Nyt rupesin tarkastelemaan miestä, joka siinä makasi.

Hän oli nuori mies, mutta voi kuinka kurjassa tilassa! Kasvot pöhöttyneet, kelmeät, vedenharmaa. Kädet ja jalat samoin pahasti pöhöttyneet. Hän hengitti raskaasti, rinta röhisi pahoin, hän näytti nukkuvan syvästi. Minä aloin häntä puhutella ja puristin olkapäästä.

— Kuka se on? Antakaa minun olla! sanoi hän vähän raottaen silmiään.

Ääni oli varsin voimaton.

— Nouskaa ylös, minä sanoin.

— Mitä varten?

— Minä vien teidät lämpimään huoneeseen syömään.

— Lämpimään… syömään? sanoi hän matkien ja koetti nousta istualleen, mutta valahti heti maahan taaskin. — Voi, en minä jaksa, hän sanoi, ja laskeutui uudestaan maahan. Silmät vaipuivat kiinni ja hän rupesi taaskin heti nukkumaan.

— Nouskaa pian, sanoin minä, uudestaan pudistaen häntä. Minä olin itsekin ohuin vaattein lähtenyt saattomatkalleni, joka yhä jatkui. Seisoin siis ja hytisin kylmässä kevättuulessa. Katselin joka puolelle, ei näkynyt missään ketään, joka ehtisi apuun ja sika oli taas lähentynyt meitä.

Ei minun auta jättää häntä tähän ja juosta apua etsimään. Ja kuka nyt olisi siihen niin heti valmis? Tämä on nyt niin tavallinen näky, ajattelin. Eihän siitä pitkä matka taloihin ollut, mutta en kuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan rupesin taaskin miestä ajamaan ylös.

— Kuka minua repii? Antakaa Jumalan tähden minun olla… rauhassa, rukoili hän sydäntävihlovalla, vaikka voimattomalla äänellä.

— En minä revi, minä autan teitä ylös ja vien sisään lämpimään huoneeseen ja annan teille ruokaa. Nouskaa nyt vain ylös.

— En minä enää nouse… Menkää pois… minä tahdon nukkua. Ja hän kuorsasi samassa.

Tässä ei auta muu kuin väkipakko, ajattelin siis, asetuin hänen taakseen ja rupesin vääntämään häntä hartioista hiljaa istualleen.

— Ettekö te vielä ole mennyt? Mitä varten minua revitte? Oi, voi… kuinka te olette armoton ihminen… ette anna kurjan kuolla rauhassa.

Olin kahden vaiheella. Ajattelin, että olin tullut myöhään… hänen vaikeroimisensa koski minuun. Mutta sika samassa ähähtäen muistutti läsnäolostaan.

— En minä anna teidän kuolla siihen, sanoin siis.

— Mikä on? Eikö tässä saa kuolla?

— Ei. Sika tuossa tulee ja puree jalkanne. Ja tässä tuulee kovin kylmästi. Nouskaa nyt.

— Mikä sika? Purkoon, tulkoon… En minä nouse. Menkää pois.

— Älkää ruvetko nukkumaan. Minä revin teitä, ja revin kovemmin, jos ette nouse heti, sanoin jyrkästi. — En minä lähde pois.

Oli kuin nämä sanani olisivat saaneet hereille hänen uupuneet voimansa. Hän kiepahti istumaan ja sammuvilla silmillään, jossa hulluuden tuli vastikään leimahti, tirkisti minuun.

— Kuka te olette… hullu ihminen? sanoi hän katkerasti. — Antakaa minun — kuolla — rauhassa!

— En. Nouskaa ylös nyt ja tulkaa syömään, sanoin ja otin häntä kädestä vetääkseni häntä ylös.

— En minä voi. Mitä minusta tahdotte? Antakaa minun olla. Hän repäisi tuskaisesti kätensä irti ja aikoi taaskin laskeutua makuulle.

— Ette saa panna maata, sanoin minä, estäen häntä kädelläni. Teidän täytyy nyt nousta ja tulla minun kanssani. Puhuin hyvin vakavasti.

— En tule, sanoi hän vihaisesti.

— Tulette te! Ei se parane nyt vastaansanomisista. Katsokaa sikaa tuossa, se tulee repimään jalkojanne. Nouskaa nyt heti, minä autan teitä, minä nostan hartioista.

— En minä apua tarvitse, kyllä minä itsekin pääsen, koska ette anna minulle rauhaa. Ei kuollakaan saa… rauhassa.

Ja hän aikoi nousta, mutta jalkojen kankeus esti sen ja väristen valui hän veltosti alas istumaan, ja olisi kaatunut, ellen minä olisi tukenut häntä.

— Oih! En minä voi… näette nyt, etten minä voi, sanoi hän ja loi sumuisen soimaavan katseen minuun.

— Minä autan, antakaa tänne kätenne, niin vedän teidät ylös jaloillenne.

— Minne minua sitten viette? Onko se lähellä?

— On, sanoin ja tartuin häntä käteen. Ja vähän aikaa ponnisteltuaan oli hän jaloillaan. Sitten tuin häntä ja aioin taluttaa, mutta sitä ei hän tahtonut sietää, vaan sanoi kyllä itse pääsevänsä. Aluksi hän ei kuitenkaan pysynyt tukematta pystyssä, vaan seisoi ja huojui kuin ruoko virrassa.

— Minä pidän ainoastaan vähän kädestänne kiinni, jotta pääsette alkuun muutaman askeleen. Kun jalat kannattavat, niin saatte käydä itse.

Hän ei vastannut mitään, vaan hoiperteli sivullani kuin juopunut.

Kun olimme vähän matkaa kävelleet, astui hän jo hiukan tukevammin ja sanoi taas itse jaksavansa kävellä. Minä lähdin siis edellä ja hän seurasi minua hitain, epävarmoin askelin.

Sika, joka koko ajan oli seisonut paikallaan ja tarkastanut meitä, lähti meidän poistuessamme juosta lynkyttämään toisaalle päin.

Kun oli vähän matkaa kävelty, kysyi mies: — Eikö se jo ole tuossa?

— Ei juuri vielä, pieni matka enää, vastasin.

— Mutta minä — en voi.

— Levätkää vähän, minä odotan.

— Ei, menkää edellä te, minä tulen yksin perässä. Minua ahdistaa niin kovasti.

— En minä jätä teitä yksin tulemaan, minä odotan, kun istutte vähän.

— Ei, minä koetan vielä.

Ja taaskin mentiin vähän matkaa. Mutta sitten täytyi hänen istua, ja vielä toinen ja kolmaskin kerta ennen kuin oltiin kujan päässä, josta meidän asumuksemme näkyi. Ja aina hän kysyi: — Eikö jo pian olla perillä? Ja minä vastasin pian oltavan.

Kun näytin hänelle tupaa kujan puolivälissä, jonne hänen piti tulla, kysyin: — Voinko luottaa siihen että tulette, ettekä pane nukkumaan tähän sillä tässä on vielä luntakin ja maa on kostea joka paikassa?

— Voitte kyllä. Kiitoksia teille. Mutta en minä jaksa niin paljoa. Kyllä minä nyt ymmärrän taaskin… menkää vain edellä. Voi, jos teillä olis… leivänpala taskussanne! Eikö ole? Voi, voi… suupala vaan… Ja kauhea tuska kuvastui hänen kasvoistaan, jotka kävivät tuhkan harmaiksi.

— Minä juoksen tuomaan!

Ja minä juoksin minkä jaksoin kotiin, ja noudin palan leipää. Hän makasi kyttyrässä tullessani, mutta kun puhuin hänelle ja sovitin leipäpalan käteen, nousi hän taaskin istumaan, sitä puremaan.

— Nyt menen kotiin keittämään hyvää ruokaa. Näillä sanoillani tahdoin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja estää häntä uudestaan tuohon kamalaan horrostilaan uupumasta.

— Hyvää ruokaa, sanoi hän perässäni. — Mitä te keitätte?

— Soppaa.

— Soppaa! Mitä soppaa?

— Lihasoppaa, vastasin ja katsoin tarkasti hänen raukeaviin silmiinsä.

— Valehtelette! huudahti hän käheällä äänellä, ja hänen silmissään välähti surullinen katse, kun hän lisäsi. — En minä luullut teidän valehtelevan.

— Enkä minä valehtelekaan, sanoin vakavasti, — mutta minä sanoin mitä minulla on antaa, jottette nuku, vaan pidätte itseänne hereillä. Katsokaa nyt tuota tupaa, kun savu nousee sieltä, niin lähtekää silloin tulemaan. Minulla on valmista ruokaa, minä ainoastaan lämmitän sitä. Pysyttekö nyt hereillä tässä, muuten en uskalla jättää teitä?

Hänen vaipuva, sekainen katseensa pelotti minua.

— Pysyn kyllä… menkää vain pian. Voi, voi, kun te vielä keitättekin!

Minä lähdin taaskin juoksemaan. Juostessani kuulin hänen höpisevän:
Hyvää… soppaa.

Tädille kerroin lyhyesti asian tulta takkaan sytyttäessäni.

— Saanko nyt, sanoin, — täti kulta, ottaa teidän sopastanne tuolle miehelle?

— Oi lapseni, älä semmoista kysy, vastasi hän, — tottakai sinä otat.

— Niin, mutta minun on vaikea sitä tehdä, te kyllä sen itse tarvitsisitte. Ja kuitenkin… sillä hän kuolee muuten.

— Minä olen kyllä jo saanut sitä, enkä nyt, Jumalan kiitos ole juuri kipeäkään enää. Anna hänelle nyt vain kaikki.

— Ei, te tarvitsette myöskin vielä, mutta kyllä siitä tulee molemmillekin. Minä otan nyt puolet siitä ja lämmitän sen ainoastaan lämpimäksi, eikä kuumaksi, jotta saan pian.

Kun olin saanut sopan lämmitetyksi, tuli mieskin.

Minä olin asettanut tuolin hänelle, sen hän nyhjäsi pois ja laskeutui lattialle. Tukien itseään päin tuolia pysyi hän tuskin istuallaan, niin vapisi hänen koko ruumiinsa.

Pienessä vadissa olevan sopan aioin laskea tuolille lusikan ja leivänpalan keralla.

— Antakaa tänne vaan — käteeni, sanoi hän tarttuen heti vadin laitoihin kiinni ja joi liemen yhdellä kertaa. Lusikkaa hän ei ottanut käteensäkään. Sitten hotaisi hän kourin sakan suuhunsa pohjasta. Parissa suupalassa puri hän leivänpalan viimeksi.

— Kylläpä se oli hyvää! Miten hyvää! Vieläkö teillä sitä on? kysyi hän.

— Ei ole, vastasin melkein sumeasti.

— Ei suinkaan, ei suinkaan sitä ole, sanoi hän hiljaa. — Kuinka sitä oli ollenkaan, niin hyvää?

— Sitä on tuotu pappilasta sairaalle, vastasin minä suoraan, jotta hän siitä käsittäisi, ettei sitä voinut olla paljoa.

— Mutta kyllä minulla on muuta teille antaa lisää.

— Onko teillä muuta antaa? kysyi hän ja hänen himmeät silmänsä tuijottivat minuun ruoanhimoisina. Hänen puheensa oli lapsekasta ja höpisevää. — Antakaa Jumalan tähden, jos teillä on, sanoi hän surkeasti.

— On minulla jo tulella. Levätkää nyt niin kauan kuin keitän. Hän oikaisi itsensä nukkumaan ja minä pistin patjan hänen päänsä alle. Hetken nukuttuaan hän heräsi ja minä annoin hänelle keitokseni, velliä maidosta, kaljasta ja ruisjauhoista.

— Antakaa mulle pala leipääkin, sanoi hän, ja minä annoin.

Annoin pienissä erin, sillä pelkäsin, että isompi määrä vahingoittaisi häntä. Sitten hoidin hänen jalkojansa, puhdistin lämpimällä vedellä ja panin puhtaita riepuja ympärille. Sitten etsin tädin vanhat suuret sukat, joita hän oli käyttänyt päälläpäin ja autoin häntä vetämään ne jalkaansa.

— Eikö teillä ole jalkineita ollenkaan? kysyin minä.

— Kyllä minulla on saappaat tuolla kylässä, vastasi hän, — mutta miten ne tämmöisiin jalkoihin sopii, jotka ovat näin ajettuneet. Eikä ollut mulla sukkia, ainoastaan rievut ja ne heitin menemään, kun täytyi olla avojaloin.

— Kyllä nyt on huonoa sukkasillaan käydä, erittäinkin tässä kujassa, se kun on niin kostea, mutta avojaloin loukkaatte jalkanne ja kinosten pohjat ovat hyvin kylmät. Kaarettamalla kuitenkin pääsette sukillannekin. Kiskokaa ne sitten jalastanne ja heittäkää kuivumaan, kun pääsette huoneeseen.

— Kyllä minä… kiitos! Mutta ei suinkaan minusta ikänä miestä tule. Kuolema se on jo noissa jaloissa. Ja ahdistaa niin henkeänikin, kun rinta on noin korkea ja vatsa.

— Oletteko maannut kipeänä? kysyin.

— En muuta kuin pari viikkoa. Kyllä minä jo ennenkin tunsin itseni kipeäksi, enkä jaksanut työhön, eikä sitä saanutkaan. Sitten jouduin aivan makuulle vilustumisesta ja — nälästä. Tuolla talon pirtissä olen maannut. Emäntä minulle kerran lämmitti maitoa… muuten olisin jo kuollut. Ei sekään ennen tietänyt, kun ei käynyt itse pirtissäkään, enkä minä valittanut kellekään, kun luulin vain kuolevani… enkä ole enää pyytänyt, siellä on niin paljon lapsia ja köyhyyttä niillä itselläkin, kun isäntä on kuollut… Eilen minä nousin ylös ja oli kova nälkä. Voi, voi eilistä ja toissapäivää! Enkä minä muista, koska hän maidonkaan toi ei siitä viikkoa ole. En voinut eilen liikkua minnekään… mutta tänään jo ajattelin, että menen tuonne ulos kuolemaan. Ja minä rukoilin niin Jumalaa, että voisin kävellä tästä jonnekin — kuolemaan. Ja sitten lähdin enkä minä ollut siellä kauan ja… sitten tulitte te. Missä minä olin, en muista sitä?

Sanoin hänelle paikan, missä olin nähnyt hänen makaavan kedolla.

— Olinko niin kaukana? Ei, se on mahdotonta. Miten niin kauaksi olisin mennyt? Enhän minä mennyt kuin ulos vain. Ja tällaisilla jaloilla, jotka on niin kovin raskaat? Mutta kyllä on kuolema noissa jaloissa, vai mitä luulette?

— Kyllä te vielä paranette, te olette nuori. Tulkaa nyt huomennakin, sanoin, — ja joka päivä. Ja menkää pappilaankin.

— En ole rohjennut pappilaan mennäkään, kun en ole tästä seurakunnasta kotoisin. Enkä ole tahtonut mennä mihinkään muuallekaan, kun olen nuori mies, mitä sitten lapset ja vanhat tekevät? Ajattelin vain, että kuolen ennen kuin kerjään. Mutta kun tulin kipeäksi…

— Ei nyt tule kysymykseen, mistä on kotoisin, kun yhteinen hätä painaa maata. Eikä nykyään ole häpeä olla avun tarpeessa, kuka tahansa voi siihen tilaan joutua.

— Jaksatteko nyt kävellä, kysyin kun näin, että hän aikoi lähteä.

— Kyllä nyt sentään jaksan, ja lepään välillä, kun menen. Mutta voi — en minä luullut niin hyvää ihmistä maailmassa olevankaan kuin te olette… Jumala teitä siunatkoon! Ja palkitkoon Hän teille, kun käskette vieläkin tulemaan, vaikka itsekin olette köyhissä varoissa.

Mies oli vakuuttunut siitä, että Jumala pitää minusta huolen. Mutta itsensä hän uskoi Jumalan hylkäämäksi: — Mitä Jumala minusta välittäisi.

Silloin huomautin hänelle, että Jumalahan juuri oli käskenyt minun tulla kedolle hänen luokseen ja siten lisännyt hänelle elonpäiviä.

— Käskikö Hän teidän tulla minun tyköni? Käskikö Hän nyt teidän sanoa minulle? Älkää vielä vastatko. Minä tiedän, että tarkoitatte, että teillä on käsky Jumalan sanassa, mutta minä kysyn: — oliko teillä sisäistä käskyä, käskikö Henki — te ymmärrätte sen paremmin kuin minä — käskikö se teidän nyt juuri puhua? Sanokaa nyt totuus ja — minä uskon teitä.

Hänen kasvonilmeensä osoitti, että koko hänen sielunsa oli siinä kysymyksessä ja että vastauksesta riippui hänen toivonsa.

Minä mietin vähän ennenkuin vastasin ja anoin Herralta ymmärrystä antaakseni oikean vastauksen.

— Te ette vastaa! Minä näen, ettette ole mitään käskyä saanut
Jumalalta tulla minua auttamaan.

Hänen äänensä oli syvästi surullinen ja hän painui läjään.

— Ei, ei, te olette väärässä! Minä ainoastaan mietin, miten sen teille sanoisin. Mitään suoranaista käskyä teidän suhteenne minulla ei ole, eikä voikaan olla, sillä minäkin elän uskosta. Ja kuitenkin minä olen varma siitä, että Hän lähetti minut teidän luoksenne sinne kedolle.

Sitten kerroin hänelle koko tapauksen, kuinka olin ollut saattomatkalla ja kuinka tulkitsematon tunne vaati minua ainoastaan kuuntelemaan ääntä kedolta ja viimein sinne juoksemaan. Ja että se sama tunne nyt vaatii minua hänelle puhumaankin.

Hän kuunteli minua tarkasti.

— Jos olisitte sanonut, että Hän käski… olisin minä niin hyvin voinut uskoa, että Hän teidät lähetti, sanoi hän alakuloisesti. — Miksi ette sanonut?

— En minä valehtele. Enkä minä tahtoisikaan, että teidän uskonne Jumalan rakkauteen olisi semmoiselle hengenilmoitukselle perustettu, sillä ne voivat pettää, vaan minä soisin teidän käsittävän sen Hänen sanastansa. Muuten se ei kestä koettelemusten myrskyjä.

— Kyllä kai se niin onkin, sanoi hän huoaten. — Koska pyhä on?

— Ylihuomenna.

— Oletteko kotona silloin?

— Olen varmaan, jälkeen jumalanpalveluksen.

— Saanko minä tulla silloin tänne? Taidan silloin paremmin ymmärtääkin, kun puhutte mulle. Ja jos luettekin.

* * * * *

Sunnuntaina hän istui minun kirkosta tullessani portailla raittiissa kevätilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli paljon muuttunut. Hän oli miltei alakuloisempi kuin edellisellä kerralla. Minun on vaikeata nähdä, kuinka hän väisti katsettani ja silmät maahan luotuina tuijotti yhteen paikkaan tahi katseli etäämmäksi tielle päin.

Ensiksi en tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan toimitin heti ruokaa. Hän pyysi saada syödä siinä missä hän istui. Kun hän oli lopettanut ateriansa, kutsuin hänet sisään ja rupesin lukemaan ja puhelemaan siitä mitä luin. Mutta syvä alakuloisuus ei tahtonut kadota hänestä. Kun minä koetin hänelle lukea ja puhua lohdutuksen sanoja, huokasi hän syvään eikä vastannut mitään. Tämä alakuloisuus tahtoi tarttua minuunkin, niin etten oikein tietänyt, mitä sanoa tahi lukea. Mieleni oli vain paha, etten paremmin osannut enkä voinut auttaa hänen surullista tilaansa. Ja minä sanoinkin hänelle, että olin siitä raskaalla mielellä.

— Voi, voi! Ja minäkin olen siitä pahalla mielellä, kun lisään teille murhetta ja olen teille rasitukseksi, vastasi hän. — Sanokaa nyt oikein totuus, mutta ette te sano sitä, että miten te jaksatte sitä täyttää, että minäkin käyn täällä — syömässä, kun ei taloissakaan ole. Eikö niillä ole? Teillä on kyllä omasta kohdastanne täysi, minä ymmärrän sen.

— Älkää turhia surko, kyllä minulla siihen neuvoja on. Minulla on työtä taas ja toista saan Jumalan avulla.

Minun vastaukseni tyydytti häntä.

* * * * *

Hän kävi meillä vielä joitakuita kertoja, sillä ja toisella viikolla. Sitten en nähnyt häntä muutamaan päivään ja luulinpa hänen jo lähteneen seuduiltamme. Mieleni oli vähän haikea, kun ajattelin, että hän oli lähtenyt hyvästiä sanomatta. Se ei ollut minusta kaunista.

Mutta eräänä päivänä hän tulikin. Hän oli jo vähän voimistunut. Jalat olivat kuitenkin vielä melkein yhtä ajettuneet, eikä kasvoissakaan juuri näkynyt toipumista. Katse oli sentään jo vähän voimakkaampi, ja nyt vasta huomasin, että hänellä oli kauniit harmaat silmät. Niinikään oli tuo tuhanharmaa väri kasvoissa muuttunut vähän miedommaksi kalpeudeksi.

Minä nuhtelin häntä siitä, ettei hän viime päivinä ollut käynyt meillä, ja sanoin luulleeni hänen lähteneen pois seudulta.

— Kuinka te voittekaan luulla, että minä olisin lähtenyt teitä kiittämättä ja hyvästiä jättämättä! huudahti hän. — Vaikka en minä ikinä osaa teitä niin kiittää kuin minun pitäisi. Mahdotonta minun olisi ollut lähteä teille hyvästiä sanomatta. Ja sitä tulinkin nyt sanomaan. Hänen äänensä soi niin syvänä ja surullisena. Vähän karaistuaan sitä hän jatkoi: — Kyydin saan kotipitäjään. Minä kävin toissapäivänä siitä papille puhumassa ja hän lupasi heti toimittaa sen.

— Vai lähdette jo! Ei tänään, varmaankaan?

— Tänään, heti! Hevonen ei ollut vielä valjaissa, kun lähdin tänne.
Se tulee sieltä talosta, kyyti.

— Mutta minkätähden ette ole näinä viime päivinä tullut?

— En minä tahtonut tulla kun tämän ainoan, viimeisen kerran enää. Minä olen sen nähnyt, kuinka te olette säästänyt pieniä varojaanne minulle ja muille, että tuskin itse olette aina saanut maistaakaan keittoanne, kun on niin monia pyytämässä.

Mies kertoi saaneensa kirkkoherralta markan ja vähän evästäkin ja toivoi, että hänet kyllä otetaan vastaan kotipitäjässä siinä paikassa, jossa hän oli palvellut ja työssä ollut. Enkä minä olisi lähtenytkään sieltä tännepäin, mutta luulin saavani täällä parempaa työansiota, kun siellä pohjoisissa on niin heikkoa. Mutta ei täällä ollut sen parempaa, ja sitten tulin kipeäksi. Mutta kyllä kai se sentään tämäkin matka on minulle hyväksi ollut, en muutoin olisi kukaties tullut Jumalaani tuntemaankaan.

Minä etsin hänelle muistoksi pienen evankeelisen kirjasen, josta hän sydämellisesti kiitti.

— En tiedä tokko minä ikänä enää terveeseen suuhun syön, taikka kykenen mitään työlläni ansaitsemaan, mutta jos minä voisin ansaita, niin totta maar minä muistaisin teidän hyvyytenne. Minä tiedän ettette tahdokaan mitään maksuja, enkä taida ikänä mihinkään kyetäkään, kun tuo rintani tuntuu niin raskaalta, että luulen, siinä kumminkin olevan kuoleman. Mutta kyllä Jumala sen teille maksaa, minä uskon sen ja pyydän sitä Häneltä.

— Niin, siihen minäkin turvaan, että Hän pitää minusta huolen. Ja Hän pitää teistäkin. Hän voi kyllä antaa teille terveytenne takaisin, jos Hän sen hyväksi näkee, jos ei, niin Hän antaa teille paremman elämän, valmistaa teitä siihen.

— Se paljon parempi olisikin, sanoi hän ja kyynel kierähti hänen poskellensa. Hän pyyhkäisi sen pois kädellään, mutta yhä uusia kyyneliä tulvi hänen silmiinsä, kun hän lisäsi: — Ei minulla tässä maailmassa enää olekaan juuri paljon tehtävää. Isäni on aikoja sitten kuollut ja äitini kuoli menneenä vuonna. Jos äiti edes eläisi, niin olisi hauskempi. Nyt olen yksin, niin yksin kuin yksinäinen lintu oksalla.

— Eikö teillä ole ketään omaisia?

— On minulla kaksi veljeä, mutta he ovat naimisissa ja heillä on isot perheet. He ovat minua paljon vanhempia. Mitä ne minusta välittävät, kun en voi heitä palvella? sanoi hän katkerammin. — On minulla sisarkin, joka tulee hyvin toimeen, mutta ei sen raukan mitään auta, sillä on niin kova mies. En minä omaisiin turvaa, vieras on parempi hädän aikana kuin omaiset. Menen sinne, jossa olen ollutkin.

— Ja jääkää nyt Herran haltuun! En ikänä, en ikänä enää näe teitä… minä tunnen sen nyt selvästi… vaikka minä niin mielelläni teidät vielä kerran näkisinkin tässä maailmassa… mutta ei ikänä, ei ikänä!

Hän peitti kasvonsa käsillään, nojasi päin ovipieltä ja itki. En unohda, kuinka syvästi liikutettu miesraukka oli. Hän ei saanut hetkeen puhutuksi. Minä puhuin vähän, mutta liikutus tarttui minuunkin. Olin pahoillani, kun niin vähän osasin sanoa hänelle lohdutukseksi mutta minulla ei ollut sanoja, oli ainoastaan kyyneliä.

Vihdoin hän astui lähemmäksi.

— Hyvästi! sanoi hän, puristi kättäni lujasti omassaan, painoi lakin päähänsä ja astui syvästi huoaten ulos ovesta. Portilta katsahti hän vielä kerran taaksensa. Näin hänen raskain askelin häipyvän kujalle. Kädet silmillä hän astui horjuen eteenpäin.

Elääkö hän, en tiedä. Vai kuoliko silloin? Luultavasti. Mistä hän oli, ja mikä oli hänen nimensä? En muista. — Varjoja, varjoja, joilla ei ole nimeä. Syviä, synkkiä varjoja.