I.
Pienen lappalaiskylän käräjätupa oli täysi viimeistä sijaa myöten. Aitauksen-sisäinen lava oli parahiksi suuri, että sille mahtui kruununvouti, molemmat asianajajat sekä tulkki.
Biettar Oula [= Pekan-Olli, Olli Pietarinpoika] ja hänen vaimonsa seisoivat nojaten aitausta vasten, pyhäpukuisina, ikäänkuin heihin olisi hääpuhe kohdistuva, — ikäänkuin he eivät olisi suorasukaisen ristikuulustelun alaisia ja erään poronvarkausjutun osallisia.
Lasse, jota alkujaan epäiltiin, seisoi toisen pienen putkahuoneen nurkassa, painaen korvaansa tiukasti avaimenreiälle ja koettaen siepata jonkun sanan isäntänsä todistuksesta. Hän oli edeltäpuolisten äkkiä alkanut lörpötellä, ja juttu oli sekoittunut sekä lähtenyt Biettar Oulalle vaaralliseen suuntaan.
"Kuusi vaadinta" [vaadin, — timen = emäporo], kuiskasi eräs mies, joka seisoi aivan putkanoven vieressä, keskustellen huomattavan innokkaasti naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", kertasi hän. Ja Lasse oli kyllin viisas ymmärtämään, että tuo oli vain Biettar Oulan uusi uhkaus. Hän maiskautti suutaan. No niin… Sitäpaitsi, oppihan Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmistapoja. Oli kaupunkikin näkemisen arvoinen, niin hän oli kuullut. Ja siellä kuului vankikoppi olevan hyvin valoisa ja kodikas, ei sitä ainakaan voinut verrata tähän synkkään, sontaiseen pesään.
Tuomarin toimeen määrätty, sangen nuori vouti katsoi tutkien Biettar Oulaa. "Sanokaapa, miten voi ymmärtää, että te muutamissa vuosissa olette voinut ahertautua tämän kihlakunnan rikkaimmaksi tunturilappalaiseksi?"
Biettar Oula hymyili hämillään sekä siveli mustaa ja lappalaiselle harvinaisen tuuheaa partaansa. "Minä hoidan karjaani", sanoi hän. Hän tunsi vaistomaisesti, että vähäisestä viattomasta kehaisusta hänen sanansa voisivat saada luotettavuuden leiman. "Täällä ihmisten ilmoilla ei minulle, jumalan kiitos, uuninlämpö ole vielä tullut niin rakkaaksi, että minä jättäisin karjani palkollisille, — niinkuin tuntuu tulleen tavaksi nykyisinä aikoina". Silmäluomet, jotka muutoin salasivat teräviin linjoihinsa paljon rohkeata viisautta, pysyivät värähtämättä ehdottomasti vakuuttavissa rypyissään. Näytti siltä, niinkuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä, että vouti koetti virittää ansoja hänen polulleen. Täysin ymmärtäen, että puku tekee miehen, hän oli pukeutunut mustaan, hienoimmasta vasannahasta tehtyyn peskiin. Nivusten kohdalle sidottu vyö oli koristettu lukuisilla nelikulmaisilla soljilla, joiden kielissä värähteli kiilto aina kun hän liikahti. Pystyynnostetun peskinkauluksen ympärillä hänellä oli suuri, veripunainen, silkkinen kaulahuivi, jonka nipukat ja vaaleat, paksut hetaleet valuivat yli leveän rinnan. Suoria, voimakkaita sääriä verhosivat kiiltävän mustat, lyhytkarvaiset säärystimet, jotka oli tehty poron säärinahasta. Koko hänen suuripiirteinen olentonsa ilmaisi, että hänen suonissaan virtasi runsaasti kainulais-verta, vieläpä lajiaan jalointa.
Elle, Biettar Oulan uhkeannäköinen vaimo, jonka suuret, tummansiniset silmät varmasti olivat peruisin rodun ulkopuolelta, oli sillä väliajalla, jolloin vouti valmisteli pöytäkirjaa, unhoittanut ne liukkaasti mietityt vastaukset, joilla Biettar Oula tänään viime kiireessä oli varaillut hänet. Hän oli lumoutunut nuoren voudin avoimiin, pitkulaisiin kasvoihin, hänen pieniin, lihaviin käsiinsä ja virkatakin kultahelyihin; tässä hän näki ihmisen korkeamman ilmestysmuodon, jolla oli tuloja viisituhatta kruunua ja melkein jumalan katsanto. Ei se kuitenkaan ollut vain lappalaisen kunnioittavaa, puoleksi pelokasta ihailua kuninkaallista norjalaista virkamiestä kohtaan. Salateitä saatu germaaninen veri yltyi aistilliseen hehkuun.
Herkät, eloisat kuvut hymykuoppasten edessä värähtivät niin viehättävästi suupieliin saakka, kun sieramet paisuivat elämänhimon henkäyksestä. Hänet riisti lumouksesta irti pikku Andin hellittämätön: tshitshi, tshitshi! Se veti äitiään mustasta päällystakista: tshitshi, tshitshi!
Elle istuutui alas lattialle, paljasti povensa ja veti esiin melkein peloittavan suuren nisän. Poika maiskautti huuliaan ja imeytyi kiinni siihen; se pusersi kaikki kymmenen sormeaan syvälle rintaan sekä heitti tyytyväisen silmäyksen voutiin, jonka juhlallisilla kasvoilla karehti hetkisen hymynhäive. Vaikka oli jo puolikolmatta-vuotias, ei pikku Andi vielä ollut voinut luopua vanhoista tavoistaan.
Joka kerta kun ovi avautui, hulmahti sisään lattian yli harmaina pilvinä kylmää huurua, vieri lavan yli, nuuski hiukan paksun, kaljupäisen ja rokonarpisen puolustajan sääriä, sitten katosi. Mutta se tippui taas katosta alas pisaroina. Muuan pikkuruinen, riippuva vesiherne tähtäsi tiensä oikopäätä pikku Andin suuhun — ja osui parahiksi maidon sekoitteeksi. Pikku Andi sattui ilmituomaan suuttumuksensa tästä ehkä vahvemmalla tavalla kuin oli aikonutkaan. Se sanoi "Baelgalak": sen kieli oli vielä liian avuton lausumaan "Baergalak", mikä merkitsee "perkelettä".
Kaakeliuunista hehkuva lämpö sulasi vähitellen pieniä, pitkulaisia reikiä ikkunaruutujen jäähän, joiden takana pikkupojat vimmaisessa kiihkossaan tappelivat, saadakseen pilkistää tupaan. Ne eivät olleet onnistuneet yhtä hyvin kuin Jussa, seudun huomatuimman lappalaisen Jongon poika. Jussa oli imartelevalla hymyllään sekä lupaamalla yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista lahjonut nimismiehen rengin. Varmuuden vuoksi hän oli sitäpaitsi vannonut kalliin valan, että oli täyttänyt viisitoista vuotta.
Jussa oli siihen saakka pysytellyt taempana. Mutta kun hän kuuli pikku Andin huutavan rintaa, pujahti hän rohkeasti ja reippaasti esiin. Ellen avaran poven läpi kävi hengästymisen mainingeita.
Vouti ja kantaja puhuivat kuiskien keskenään, ja puolustaja istui haukotellen ja muristen, tapansa mukaan. Nimismiehen rengin, jolla oli rinta pystyssä, niinkuin hän olisi ollut Norjan ainoa nimismiehen renki, käskettiin noutaa Lasse.
Putkan ovi avautui. Pari märkää pilkkua välähteli Lassen vetisen-laimeissa, tihruisissa silmissä, kun lampun valonhohde sattui häneen. Vaistomaisesti nuo silmät suuntautuivat Biettar Oulaan, joka äkkiä oli nostanut raskaat, voimakkaat silmäluomensa, katseillaan ahdistellen turtuneen, sisukkaan palvelijansa viimeisiä väitteitä.
Lasse astui esiin ja laski surkean kapeat kätensä aitauksen reunalle, seisoi yhdellä jalalla ja notkutteli polveaan edestakaisin, niin että ruumis huojui. Paksut, ulospäin käpristyneet huulet näyttivät olevan aivan toisen miehen omaa, niinkuin ne erehdyksestä olisi paiskattu kiinni hänen kuihtuneisiin kasvoihinsa. Alahuuli riippui ja retkui vakituista asentoaan löytämättä. Sekavat partakarvat olivat niin harvassa, että ne muistuttivat jäätyneelle laitumelle nälkään kuolleita poronraatoja. Hänen avuttomassa katsannossaan oli jotakin liikuttavan surullista. Mutta nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi siitä, että Biettar Oula oli kuristanut hänen viimeisetkin epäröimisensä.
Jussa ihaili ja kunnioitti Biettar Oulaa. Mutta kuinka häntä säälittikään Lasse! Tuon saman avuttoman, tukahtuneen ilmeen hän oli nähnyt useilla ihmisillä. Tuon ilmeen, joka menestyksenkin hetkellä tuiottaa kysyvästi kohtaloon, uskaltamatta täysin uskoa sen hyvään aivoitukseen. Kyynelherkkä, lämmin tunto värähti kuin vihuri läpi hänen rintansa, ja hän rukoili hartaasti jumalaa auttamaan Lassea.
Niin, Lassen täytyi tunnustaa, että hän se kuitenkin oli varas. Ratkaiseva sana pusersi väkisinkin helpoituksen huokauksen hänen rinnastaan.
Lyhyt juttu. Seitsemän kuukautta.
Ellen avara povi paisui ja laski jälleen, vakaisesti ja vahvasti, niin että sieramet kaartuivat värähdellen, — niinkuin kauan pidätetyn lemmenhuokauksen pakoituksesta. Sillä jumala varjelkoon, jos vouti olisi ruvennut häneltä tinkaamaan niitä vastauksia, jotka Biettar Oula edeltäkäsin oli syöttänyt hänelle, mutta jotka nyt monien seikkojen vaikutuksesta olivat tipotiessään. Hänen mieltään oli kyllä alkanut etoa ja se oli noussut tätä ilkeätä valhepeliä vastaan, mutta aivan hyödyttömästi.
Sekä Biettar Oula että Elle pääsivät valanteosta, koska heidän todistuksensa olivat viimeiseltä olleet hiukan epävarmoja. Jumalan kiitos! Väärän valan läheisyydellään hämmentävä kauhu oli tänään useita kertoja verhonnut Biettar Oulan sydämen kosteaan henkäykseensä ja pusertanut kylmän hien hänen otsastaan. Mutta hänen lihaksensa olivat lujat kuin jäntereet, eivätkä hänen hermonsakaan olleet mitenkään veltommat. Ne olivat kestäneet ottelun, jota hän sielussaan oli käynyt kiemurtelevien, käärmeensitkeiden kummitusten kanssa, eivätkä olleet paljastaneet häntä. Ja samalla voimalla hän pidätti nyt väkevästi heiskuvaa, lavertelunhaluista iloaan.
Mutta olisiko hän uskaltanut kohottaa kätensä taivasta kohti, jos niikseen olisi tullut? Tuskin. Vasta tänään, jolloin Lasse oli alkanut lörpötellä, hän oli tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi käydä valalle. Mutta hän oli välttänyt mainitsemasta sitä Ellelle, joka silloin varmasti olisi saattanut kaikki hunningolle.
Yleisö työntyi ulos, pettyneenä tämän mitättömän tuloksen takia, että Lasse-rahjus saatiinkin varkaaksi. Mutta oli niitäkin, joilla oli vainua todellisesta asianlaidasta, — lappalaiskylän koilliskulman vakituiset porovarkaat. Asiaintuntemusta on harvassa.
Eivät olleet tulokseen tyytyväisiä pikkupojatkaan, jotka olivat kuulleet kuiskittavan sitä ja tätä. He olivat mitä suurimmassa jännityksessä odottaneet näkevänsä Biettar Oulaa — itse Biettar Oulaa! — vietävän vankeuteen. Mutta mieluimmin olisi kaiken pitänyt päättyä karmasevaan juttuun: väärään valaan sekä senjälkeiseen Biettar Oulan ja pirun ynnä koko hänen joukkionsa kohtaamiseen. Siinä olisi ollut jotakin, jota kannatti kertoa sammuvan nuotion ääressä, ja jutun päätös koski ärsyttävästi, ahdistavasti jokaiseen.
Yleisö alkoi painua pihamaan yli, suunnaten tiensä rihkamapuotia kohti, joka sijaitsi joenkaltaalla. He astuivat keveillä, pehmeillä lapikkaillaan äänettömästi kuin huuhkaja. Ja sitä helpompi oli nimismiehen rengin kääntää huomio puoleensa, kun hän virkamiehentapaisella kiiruulla raivautui joukon läpi. Hänellä oli nimittäin jaloissaan kiilloitetut rasvanahkasaappaat, jotka kiskoivat kylmänviiltäviä särähdyksiä lumisesta kamarasta, hänen astua loksuttaessaan.
Sillä oli tulipalopakkanen. Tervaisensakeat savuröyköt täyttivät ryöpyten taivaille savutorvista ja kiemurtelivat kovalla vauhdilla suoraan ylös liikkumattomaan ilmaan. Vaikka oli jo pimeä, kuului halkomailta vielä kirveeniskuja. Tuoreet, jäätyneet koivunoksat ritisivät ja halkeilivat paukkuen. Tiiviissä, kirpeässä pakkasilmassa kuului sieltä täältä aisakellon kumea kalke. Matala, hallava pilvi viipyi joen yllä, joka suikerteli laakean, kolmiomaisen kyläniemen ympäri. Molemmin puolin nojautuivat metsäharjut mukavasti mataloihin, pyöreäselkäisiin, paljaihin tuntureihin.
Käräjätuvasta tullen oli joukko pysähtynyt rihkamapuodin eteen. He seisoivat siinä hetken väristen ja koputellen jalkojaan toisiinsa. Verkalleen he täyttivät puodin, missä aina seisoksi porolappalaisia, naukkien viinaa tiskin ääressä.
— Minulla on tuhat poroa, kehui Nikko Nille, muinoin kelpo mies, nyt juoppo ja kerskuri, Biettar Oulan pahimpia kadehtijoita, hän kun näet aikoinaan oli hyvillä toiveilla kilpaa tämän kanssa kosinut suurta, sievää, lihavaa Elleä. Hän kehui liikaa. Hänellä oli kuusisataa, ja niistä hän oli maksanut sen pilkan, että oli vienyt alttarille vanhan, nilkun lesken. Hän oli alkanut kosia Elleä kohta kuherruskuukauden mentyä. Mutta kun näytti tulevan pitkälliseksi odottaa ämmän Manalle-lähtöä, niin Elle arveli, että hänen oli lopultakin hyödyllisintä mennä sille, jossa hänen tietämänsä mukaan oli selvintä miehenainesta, vaikkapa se olikin samalla tunturien vaarallisin otus.
— Koko Hammerfestin säästöpankki on minun kukkarossani, kehui Nikko Nille. Musta rupijuova ulottui yli hänen kalpean alahuulensa ja suupielistä pursusi harmaata vaahtoa.
— — — Minä voisin ostaa koko Biettar Oulan karjan. Mutta en minä tahdo semmoisia poroja, jotka — — —. Vaistomainen pelko esti häntä sanomasta julki ajatustaan loppuun saakka. Hän heittäytyi laulamaan seisovalta jalalta sepitettyjä pilkkalauluja Biettar Oulan nuotilla. [Kaikkien etevien lappalaisten kunniaksi sepittävät taideniekat laulun, jolla on oma sävelensä.] "Biettar Oula teu-u-rastaa ta-a-alviöinä". Autuaasti huumaantuneita miehiä ja naisia liittyi lauluun, syleillen toisiaan ja huojuen edestakaisin sävelten tahdissa. Hikiset, syyläiset kasvot, mikäli niitä näkyi paksukarvaisten peskien sisästä, paistoivat kuparinruskeilta lampun läikähtelevässä valossa, joka heikosti violetin-värisenä tunkeutui kostean, viinantuoksuisen huurun läpi. Hikipisarat samenivat lyijynharmaiksi vanhasta lionneesta hiestä. Rihkamapuoti itse otti iloon osaa kaikkine varastoineen. Hyllyillä heloitti pukukankaita, kaulahuiveja ja saaleja räikein värein: sinisiä ja keltaisia ja punaisia, ujostelematta silmiin paistaen. Tiskille asetetussa lasikaapissa oli suuri valikoima messinkirenkaita, solkia ja kaikenlaista helyä ja kamaa.
Viimeksi tulleet tunkeusivat humalaisten luo ja koettivat suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä itsekin näyttää päihtyneiltä, ja siten pysähtyi pikari tai lasi heidänkin huulilleen. — "Ri-riekko pa-arka, riekko, ri-iekko, ri-iekko, Elle, E-elle, Elle, E-elle!"
Mutta humaus kävi tuon sekaantuneen rykelmän läpi, kun Biettar Oula avasi oven ja kyynäröi itselleen tien tiskin luo. Pikku Andi oli tarrannut kiinni isänsä pitkään miekkaan. Tuo mahtava säilä, jonka ponsi oli hopealla silailtu, oli pojan hartaan ihailun esine.
Biettar Oula sinkosi lihavan, paksun poronpaistin tiskille. "Se juodaan konjakkina!" Hän oli pitempi ja muhkeampi kuin muut lappalaiset, joi aina kalleinta viinaa, ja kauppias osoitti aina hänelle vartavasten huomiotaan. Pikari tuotiin esiin. Hän joi kelpo siemauksen siitä, ojensi sitten Ellelle, joka vain kostutti huuliaan — ja äimisti vähän, naisten tapaan. Hän kuivasi silkkisen kaulahuivinsa nipukalla voimakkaan, aistillisen suunsa, minkä puna oli mehevyyttään raskas.
Biettar Oula seisoi kauan ääneti, mutta joi yhä. Hänen mustat ja hiukan tuikeat silmänsä, joihin vähitellen oli vironnut kuuma loiste, tähystivät terävästi ryhmää, joka oli kerääntynyt piiriin erään äijän ympärille, Nikko Nillen juottaessa tätä humalaan.
— Saapa tietää, kuinka paljon Lassen omaisuus kasvaa korkoja hänen poissaollessaan — hi hi hi hi! Ja hänestäkös tulee oppinut, — niinkuin piru! Ehkä hän sentään pääsee Kautokeinoon lukkariksi, kun on opin päähän päässyt, pärisivät äijän puhepalkeet, ja tyhmä tihrukaste kosteista, ilkkuvista silmistä viipotti katossa päin, ilman kiinnekohtaa. Nikko Nille hymyili mieltään osoittaen.
Biettar Oula suoristihe. Oikean ohimon verisuonet paisuivat. "Oula! Oula!" rukoili Elle. Biettar Oula astui pari ravakkaa askelta ryhmää kohti. Äijä pujahti toisten taakse ja huusi täyttä kitaa: "Se tappaa minut — aa-aaaah!" Mutta Biettar Oula viisi veisasi hänestä. Sitävastoin hän kävi Nikko Nilleä kaulukseen, halkaisi yhdellä tempauksella hänen peskinsä edestä ja takaa, vyöhön saakka, antoi hänelle oikean karhunlyönnin paljaalle selälle sekä sinkosi hänet sitten parin jauhosäkin väliin, niin että hän kerrassaan hukkui jauhopilveen. Biettar Oula työnsi Ellen ja pikku Andin ulos ovesta ja paukautti sen jälkeensä navakasti kiinni.
Joukkio, joka äkisti oli selvennyt, seurasi heitä pihalle, missä heidän molemmat ajoporonsa, seisoivat pylvääseen sidottuina ja pureksivat jäkälää.
Elle veti lapintakin päältään, pukeutui paksukarvaiseen peskiin, kaaristi sitten pikku Andin ahkionsa keulapuoleen. Notkeana kuin kärppä hän hiipi poron luo sekä pujotti keltaisilla, punaisilla ja sinisillä ripsuilla koristetut länget komean, valkoisen eläimen kaulaan, poron, joka jo hehkui ja vapisi halusta saada vilahtaa ulos pihasta. Vetohihna oli sidottu luokkaan mahan alle.
Biettar Oula oli laskenut karhunnahkakauluksen hartiain yli ja seisoi jo valmiina, ohjas käärittynä oikean käden ympäri. [Käytetään vain yhtä ohjasta, sidottuna jonkinlaisiin päitsiin, joiden toinen hihna kulkee otsan yli, silmien ja sarvien välitse, toinen niskan yli.]
— Aja edellä! sanoi hän.
Elle nykäisi ohjasta. Ylväs eläin otti ensimäiset pitkät, kuumeisenkiihkeät juoksuaskeleet, ja Elle harppasi sen rinnalla vähän matkaa nopeasti kuin varjo; sitten hypätä heiskautti ahkion pohjaan. Juuri kun poro aikoi tehdä mutkan vasempaan, kiristyi ohjas selän ylitse, ja samassa hetkessä heittäytyi eläin oikeaan suuntaan niin rajusti, että ahkio heilahti ja tärähti nytkivän kiivaasti ja jätti jälkeensä valkean uoman likaiseen, kovaksi poljettuun lumitantereeseen.
Biettar Oula kiihoitti poroaan pidättämällä sitä hetkisen. Eläin tanssi silmät selkoselällään ja riuhtoi kalvavassa himossaan päästä oikomaan jalkojaan rajattoman halunsa mukaan. Mutta kun Biettar Oula äkkiä nosti kätensä ja kumartui eteenpäin hypätäkseen, sinkoutui eläin menemään ja Biettar Oula lennähti ahkioon — kuin petolintu, joka heittäytyy pakenevan saaliinsa kimppuun.
Viuhuva vauhti tuntui kuin putoamiselta ja kihelmöitti miehen koko ruumista kiireestä kantapäähän saakka. Hänen rämeä, kovaääninen joikauksensa kaikui läpi seudun ja kiihkeän ajon mukaan sen sointi tuli heleämmäksi.
Äsken niin ilkkuva joukkio oli selvästi sangen nolossa jälkipäivän-mielentilassa, mutta samalla melkein valmis päästämään ilmi salaisen ihailunsa Biettar Oulaa kohtaan. Äijä se tulikin tällä kertaa lausuneeksi vapauttavan sanan: "Vain Biettar Oula voi niin tehdä".
Ja Biettar Oula haasteltiin poikki ja puhki kohoavan innostuksen vallassa. Eikö ollut sekin nuori, kaunis norjalaistyttö, vanhan "Hukan" tytär, syksyllä seurannut häntä kappaleen matkaa tunturia, rohkenematta sentään tulla näkyviin!
Nikko Nillen oli täytynyt jäädä puotiin, saadakseen kauppiaan kuromaan hänen peskinsä kokoon parilla sukkaneulanpistolla. Kun hän tuli ulos, otti äijä — ikäänkuin kiitokseksi hyvästä kestityksestä — hänet vastaan sanoilla: "No, onko selästä kirvely helpoittanut?" Ja joukko hymyili ilkeästi. Ne nykivät äijää ja yllyttivät häntä jatkamaan.
— Kuinka monta peninkuulemaa arvelet olevan tunturien kauneimman naisen Ellen — jota sinä et saanut — ja sinun vanhan, nilkun, tuultenkuivaaman linnunpelättisi välillä? Ennen minä pitäisin sänkytoverinani säkin nuuskankuivia poronkarvoja kuin sinun ämmääsi. Se on sitkas kuin parkittu nahka. Siitä ei viinakaan tee loppua… Vieläköhän odotat hänen kuolevan? Oho, hyvä ystävä, eivät ämmän luut aivan pian väsy pitämään kankeata ruhoa pystyssä sinun silmiesi edessä. Äh, hyi saatana!
Äijärahjuksen törröttävät hampaat paistoivat keltaisina irnuvasta kidasta, ylähuuli oli kääntynyt kaksinkerroin, ja pahat, vetiset silmät tähysivät suoraan ilmaan.
"Nikko Nillen heilasta tulee vanhapiika paljon ennen kuin ämmä kuolee — hi hi hi hi hi!"
Totta puhuen Nikko Nille oli jo valinnut itselleen uuden hentun, nuoren kassapään, joka muistutti Elleä vain harvinaisen lihavuutensa takia.
— Laulapa veisu hentustasi! alkoi äijä taas. Mutta samassa löi kaikkialla läsnä oleva Jussa häntä kämmenellä vasten ilkkuvia huulia. — Jos oletkin vaivainen, niin luuletko sen edestä saavasi räkyttää kuin rakki ihmisille?
Isku oli niin odottamaton, että äijä tipahti kerralla kukon-orreltaan. Ja väkijoukko rähähti nauramaan hänelle yhtä säälimättömästi kuin äsken Nikko Nillelle.
— Biettar Oula ei halunnut käydä äijään käsiksi — he he he, sanoi muuan, nauraa hölöttäen. "Hän ei halunnut tahrata käsiään sellaisesta — he he he".
Mutta äijä oli jo keksinyt keinon. Hän alkoi ulvoa ja väitti Jussan lyöneen hänen hampaansa ja huulensa piloille. Yleisö sai aiheen näyttää osaaottavalta. Jussaa piti peitottaman. "Sinut täytyy pistää kiinni!" — "Sinä olet, jumala nähköön, koko pitäjän pahin mustalaispentu!" — "Jos sinä oletkin Jongon Poika, niin luuletko sen edestä saavasi rääkätä äijäraukkaa" — "Tuo rosvonulkki se nostelee tyttöjen hameita ja ajaa hevoset kaakeiksi, ja viime vuonna hän oli ajaa sonnivasikan kuoliaaksi!" — "Miten sitä ei olekaan pantu kiinni ennemmin. On paras ottaa häntä kiinni kynkkäluusta, kun meillä on kruununmies täällä".
Syytökset eivät kuuluneet uusilta Jussan korvissa, mutta hänestä tuntui kuitenkin olo tukalalta. Hänen monet aikaisemmat yhteenottonsa pohjoispuolen sakin kanssa olivat aristaneet häntä. Ja äijä osasi olla kiskuri, huolimatta siitä, että Jussa usein antoi hänelle ruokaa ja vaatteita sydämensä hyvyydestä, — ilman että hänellä aina oli vereksiä ilkitöitäkään omallatunnollaan. Voipa äijä usein olla niinkin hävytön, että kieltäytyi ottamasta lahjuksia, ja uhkasi ladella isä-Jongolle Jussan koko syntiluettelon. Ja Jussa tiesi liiankin hyvin, että siinä pyykissä olisi pesemistä…
— Pyydä äijältä anteeksi, sanoi eräs, tarttuen Jussaa tukkaan.
Jussa riistäytyi kuitenkin irti, ja hän ja Nikko Nille kiiruhtivat pois. Nikko Nille pysähtyi kohta ja sanoi: "Paha juttu mennä kotiin peski hajallaan".
— Maltas, sanoi Jussa, "jos sinulla on viinaa pullossa, niin minä juoksen kotiin ja juotan sillä ämmän leppeäksi ja sikahumalaan. Ja tiedäthän, että silloin on pieni vaiva peijata häneltä avaimet, niin että sinä pääset jalka-aittaan vaihtamaan peskiä".
Silloin hymyili Nikko Nille. "Sinä saat, tuhat tulimaista, ajaa koko huomispäivän minun porollani".
Jussa lähti pulloineen kuin vihuri kotiinsa. Nikko Nille asusti nimittäin vanhan Jongon luona.
Nikko Nille poikkesi syrjätielle, joka vei länteen, joelle. Siellä hän istuutui puoleksi lumenpeittämälle aidalle. Ämmän piti saada rauhassa juoda itsensä humalaan.
Täällä oli hiljaista, kaukana kylätieltä.
Pohjoinen taivaanranta tuikkaili pitkiä revontuli-kielekkeitä. Ne värähtelivät ristiin rastiin Linnunradan valomeren alla, ja painuivat kiemurrellen etelään. Ne kiisivät kuin tarun kidutetut käärmeet, jotka tuskan mielettömällä voimalla, kieli kidasta riippuen, vääntelehtivät hehkuvassa nuotiossa. Nopeat kajastukset pakenivat kuin aaveet yli sinertävän lumen, jossa monet pienet kristallit säkenöivät, ajautuivat sähköisenä valona laaksonrinteitä peittävän mäntymetsän sekä joen päälle patoutuneiden, matalain sumupilvien yli. Väliin tämä taivaan tuhatkätinen, ohut, kellervä aave paljasti palan taivasta, jolla suuret, rauhalliset tähdet tuikkivat.
Joen toisella puolella niemellä kasvavien koivujen ja raitojen hennoista oksista huokui ohutta utua, minkä pakkanen kohta jähmetti valkeiksi, tiheiksi huurreköynnöksiksi; paksunahkaiset rungot näyttivät vain mustilta suonilta.
Pieni varpunen, jonka nokka oli heltynyt kylmästä, niin ettei se saanut eloa jääkovasta urvusta, istui oksalla, hentoiset varpaat kirpeän kylmässä huurteessa. Kylmä oli hiipinyt sydänjuuriin saakka ja kierteli värisyttäen läpi ruumiin. Silmäluomet raukesivat yhteen, ja pää ja kaula koettivat piiloutua höyhenvaippaan, mutta turhaan. Pikku varpunen tipahti lumeen, jalat käpristyneinä vatsan alle… Mutta sen viimeinen tunne oli suloista tyytyväisyyttä. Se uneksi lentävänsä lämpimässä ilmassa, joka oli täynnä päivänpaistetta.
Nikko Nille siristi silmiään. Hän näki jotakin eloisaa vilinää lounaassa, eräällä pyöreäselkäisellä lumiharjulla. Vaikka välimatka oli pitkä, näki hän sen aivan hyvin, sillä täysikuu oli juuri sukeltanut esiin idästä.
Biettar Oula ei vielä tiedä, mitä onnettomuus on. Mutta se voi sattua. Nikko Nille sanoi sen ääneenkin: "Se voi sattua". — Elle-raukka! Jonakin päivänä hän jää yksin, nuorena ja turvatonna. No niin! Nikko Nille ei ole koskaan liian kova häntä kohtaan. Hän ojentaa auttavan käden Ellelle. Mutta kun tämä sitten jonakin iltana tulee muistuttamaan häntä heidän muinaisesta rakkaudestaan, niin hän sanoo: "Elle, minä säälin sinua. Mutta sinä tiedät, että minä rakastan Eira Maritia ja hän rakastaa minua. Ensi kuussa me vietämme häitä". — Silloin Elle vaipuu maahan ja itkee katkerasti. Mutta Nikko Nille sanoo vain: "Hyvästi, Elle! Jumala olkoon kanssasi!" Eikä sano mitään muuta, vaan menee pois…
Nikko Nille tunsi kylmiä väreitä selässään: kauppias ei ollut liiaksi vaivannut itseään ompelulla. Tämä veres juttu nousi äkkiä niin räikeänä Nikko Nillen korkealentoisten unelmien rinnalle.
Herra jumala, eivätkö ämmän hauraat luut sitten koskaan sorru kasaan! Ja vielähän se alituiseen uhkaili, että hän "menisi vielä kolmannellekin!" Niinkuin hän ei jo olisi elänyt kyllin kauan! Niinkuin hän ei kymmenen vuoden aikana olisi hoippunut kuolleitten valtakunnan nahkapukuisena edustajana! Ja Eira Marit kulki niin nuorena ja kauniina ja lihavana! — Hänen tuntonsa kuohui pettymyksen karvautta ja oli jo kauan kapinoinut. Hän alkoi juoda ja joi aina enemmän, tuli juoppoudessa raa'aksi, vaikka tosin vain suustaan, kerskua hoilasi älyttömästi ja hävitti omaisuuttaan. Olipa hän salavihkaa alkanut jo kajota muiden poroihinkin. — Alussa hän oli jalo aviomies. Aviomies varsinaisessa mielessä hän ei sentään ollut koskaan ollut. Vielä enemmän: — hän oli tähän päivään asti säilyttänyt puhtautensa. Ja sikäli häntä voitiin edelleen sanoa kunnon aviomieheksi. Hän oli itse asiassa myös hyväpäinen, oli kihlakunnan hallinnon jäsen. Puheenjohtaja piti suuriarvoisina hänen mielipiteitään eri asioissa. Kirjoitustaitoa hän ei sentään ollut koskaan oppinut. Hänen nimensä kirjoitettiin päiväkirjaan siten, että joku toinen kuletti kynää.
Kuinka monena keväänä hän olikaan samonnut poroineen pohjoista kohti varmasti uskoen, että kun hän syksyllä palaa, niin ämmästä ei ole jälellä muuta kuin pieni haikea kertomus hänen kuolemastaan.
Nikko Nille luovi kotiinpäin.
Jussa ja joukko muita poikia juoksentelivat ympäri pihamaata, koettaen härnätä revontulia [tunturiseuduilla yleinen poikien leikki]. Kukin piti ylhäällä kädessään leipäkakkua. Qakko! Qakko! (Kakku! Kakku!). Revontulet näyttivät raivostuvan ja uhkaavan iskeä alas heihin; mutta pojat juoksivat pois ja piiloutuivat pajaan.
— Jussa! huusi Nikko Nille.
— Niin! vastasi Jussa, tullen hänen luokseen. Ämmä on jo päissään ja pehmeänä kuin lämmin suoli — Avaimet — Pyh! Ne lähtevät hänen kädestään niin helposti kuin karva mädänneestä poronnahasta.
— Etkö sinä voi mennä sisään ja ottaa ne häneltä?
— Oh — — — hän vaatii kivenkovaan, että sinun ensin täytyy tulla sisään, niin saat naukun häneltä.
Se oli Nikko Nillelle liian väkevä houkutus. Hän koetti varovaisesti avata ovea. Mutta se parkaisi hätyyttävän kiivaasti oven jäätyneitä täyteriepuja vastaan. Katsomatta vasempaan tai oikeaan pujahti hän hämillään ämmän luo, joka istui takan luona ja sytytteli nysäänsä päreellä.
— No sinäkö siellä, poikaseni! Nytpä sinä saat oikean naukun! Vanhan Saaran kädestä naukun! Mitä — Luuletko muka, ettei vanha Saara antaisi naukkua pojalleen? — Ystävälliseen hymyyn levenneessä suussa välkkyi yksi ainoa törröttävä hammas.
Nikko Nille pani viinan kulisemaan alas kurkusta. "Ja nyt minun pitäisi päästä jalka-aittaan".
— Niinpä niin, poikaseni! Mutta pusu ensin!… Enpä ole sinua muiskannut sen jälkeen kuin — — —, niin, piru ties, olenko ensinkään muiskannut sinua. Mutta nyt sinulta pitää lähteä yksi, niin että läjähtää!
Nikko Nille seisoi kuin mykkänä. Tuollaista ei ämmä koskaan ennen ollut keksinyt. Ei se olisi sitä nytkään keksinyt, ellei Jussa olisi opastanut häntä siihen. Ja ämmä näytti todellakin tarkoittavan täyttä totta. Ei tässä auttanut mikään "mutta, rakas!" ja senvuoksi, arveli Nikko Nille, olisi parasta pitää tyytyväinen naama pahassa pelissä… Hän oli jo kumartumaisillaan ämmän puoleen, kun äkkiä huomasi Eira Maritin, joka istui perempänä ja oli punainen kuin pakahtuisi pidätettyyn nauruunsa. Mutta ennenkuin Nikko Nille ehti vetäytyä takaisin, oli ämmä jo tarttunut häntä peskinkaulukseen.
— Et, kuolema ja kirous, et saakaan tällä kertaa riistää muiskua nenäni edestä!
— Hulluko olet, akka!
— Sama se sinulle. Mutta muiskun minä tahdon! Hän huohotti mielettömässä kiihkossaan saada suunsa Nikko Nillen suun tasalle. Kurkoittaessaan hän kuukahti nurin lyhyiltä jaloiltaan ja sortui puolivalmiin reen liisteiden väliin, joita Jongo rakenteli; samassa kauppiaan purjelankaommel ratkesi. Siinä seisoi Nikko Nille vasen puoli yläruumista paljaana, — ja ämmä lojui liisteiden välissä, lyhyet jalankäppyrät ilmassa. Nikko Nille painui kokoon häkäyttävässä ahdistuksessaan, niinkuin olisi saanut jääkylmän ryöpyn niskaansa. Mutta äkkiä näkyi ajatus iskeneen hänen aivoihinsa. Hän veti puukon tupestaan ja viilsi sillä irti sen vaatekappaleen, josta muiskunhaluinen ämmä piteli kiinni, sekä hyppäsi ulos.
Pullea, lenkosäärinen Eira Marit puuskui yhä, pidätellen väkivaltaista, pulppuavaa nauruaan. Rehevä povi sekä rasvanhyllyvä vatsa värvähtelivät lyhyen lapintakin alla kuin valtavan suuri kampela, ja tyttö löi ja löi käsiään pulleihin reisiinsä. Vähän väliä hänen täytyi kuivata lihavilta poskiltaan naurukyyneleitä, mitkä olivat pusertuneet esiin kapeista silmäraoista ja kuroneet ne ahdasreunaisiksi, kyyneliä pulputtaviksi lähteiksi molemmin puolin matalaa, nyt melkein kasvojen sisään painunutta nenää.
— Auta minut ylös, piru vie! huusi ämmä, huiskuttaen toisella kädellään pulloa, toisella hihan-repaletta.
— Ylös sieltä, vanha velho! lausui Jussa, käyden retuuttamaan häntä ylös. "Kyllä erehdyit, jos kuvittelit, ettei Nikko Nillessä olisi lujaa siveämielisyyttä yhtä paljon kuin Juuso-vainaassakin".
Ämmää oli hänen kuulemansa niin paljon kiukustuttanut, että hän mennä kaahotti yli permannon kuin nilkku varis ja tuupertui Eira Maritin syliin. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä!" Hän tarrautui kilpailijattarensa takin rinnukseen sekä ravisteli tätä aika lailla. "Oletko sinä häntä muiskannut, hä?… Katso minua, hanhen sikiö!… Usko pois, että Saara-ämmä kyllä elää, jos ei muun vuoksi, niin ainakin ärsyttääkseen teitä, kiduttaakseen teitä!… Ymmärrätkö? Te saatte mulkoilla toisianne kunnes olette kuihtuneet. Niinkuin vaadin ja hirvas [hirvas = härkäporo], jotka ovat jääneet eri puolille väli-aitaa. He he he, näetkös, Saara-ämmälläkin on jotakin, jonka vuoksi elää!" — — Ja ämmä hymyili muikeasti, työntyen alas Eira Maritin pulleasta sylistä.
Eira Marit punastui ja tuli kovin hämilleen, hiipi ulos ja riensi ullakolle, missä hän asui yhdessä vanhempainsa kanssa, jotka myös olivat porolappalaisia. Hänen verkkainen verensä ei ollut koskaan houkutellut häntä lemmenvaaroihin. Ja koska Nikko Nillekin puolestaan oli taattu lihansa-kieltäjä, niin kaikki oli niinkuin olla pitikin. Kapinayritykset häntä vain säikäyttivät jälestäpäin ja olivat armottomasti tuomitut tukahtumaan.