II.
Likinnä kylännientä, — missä niityt loppuivat ja koivuviidakko alkoi — kiersi talvitie leveän, syvän rantakourun kautta joen jäälle.
Elle ajoi edellä.
Porot juoksivat nyt tasaista vauhtia, — keinuivat kevein, voimakkain askelin. Tie oli kova ja hyvä; sillä paitsi porolappalaisia sitä käytti myös kylän väki, jolla oli heinämaat ja halkometsät joenrantojen mataloilla, kolmiomaisilla niemekkeillä.
Biettar Oula istui torkkuen ahkiossaan. Silloin tällöin poro haukkasi suullisen lunta ja taivutti päätään vakoillen molemmille sivuilleen. Korkealla lumisen kanervikon laiteilla, joka peitti joenrantamaa, näyttivät tummat puunjuuret aika ajoin liikkuvan sangen epäilyttäväsi yläpuolella sumun. Poro ojensi lyhyen hännäntypykkänsä levottomana ylöspäin ja tempasi, niin että Biettar Oulan pää retkahti taapäin. Samassa hetkessä pujahti sumunkostea kylmyys peskin sisään ja värisytti hänen humalasta ja uneliaisuudesta aristunutta vertaan. Viluisena hän veti nopeasti päänsä syvälle peskinkauluksen sisään, täyttääkseen sen lämmönpitäväksi.
Puoli penikulmaa kylän yläpuolella he poikkesivat sivutielle, joka vei erään hyvin kapean syrjäjoen yli. Paksuhuurteisia koivuja ja raitoja riippui alavien joenrantamien yli, muodostaen miltei valottoman tunnelin: sieltä voi nähdä vain kapean kaistan taivasta.
Poron sarvet koskivat oksiin, ja huurre rapisi alas, peittäen jälleen nukahtaneen Biettar Oulan kasvot. Äkkiä hän levähytti kätensä ja haukkoi henkeä. Juuri virkoovien aistien hämärä todellisuustajunta yhtyi pahoihin unennäkyihin. Hänen siristelevät, puoliavoimet silmänsä näkivät vielä Lassen taaksepäin väännetyn pään — tuolla hyvin ylhäällä; hän näki sen niin käsittämättömän selvään! Itse hän painui kosteaan sumumereen, ja juuri kun huurresateen värisyttävä kutitus oli salvata hengen häneltä, hän sai huudon kurkustaan…
Elle pysäytti poron ja juoksi hänen luokseen. "Oula!… Oulatsham!"
(Rakas Oula!) Oula ähki, piteli rintaansa ja tähysi ympärilleen.
"Näin vain unta! — Aja eteenpäin!"
Kauempana, pienessä, ahtaassa laaksossa kääntyi viimeinen hevosreenjälki suuren halkokasan taa, mutta syvä ahkionuoma nousi viistoon laakson itäistä seinämää pitkin. Porot kiipesivät sitkeästi jyrkkää rinnettä ylöspäin, kuroittuivat niin että maha ja turpa viistivät lunta, kielen riippuessa toisesta suupielestä. Keuhkot kävivät kuin urkupalkeet, joita poletaan nopeaan tahtiin, ja leiskuttivat valkoisia viiruja sieramista.
Kun laakson seinämä loiveni ja liittyi paljaaseen tunturitasankoon, saattoi Biettar Oula taas hengittää syvään ja vapaasti. Ahkiota raapivat viimeiset vaivaiskoivut, jotka eivät ulottuneet edes lumenpinnalle asti. Pari riekkoa pyrähti lentoon, lyöden siivenkärillä muutamia juovia lumeen, lensivät kaaressa ja painuivat räikäen, siivet levällään, pajukkoon.
Täysikuu nousi idästä. Kuvajainen liukui ahkion vieressä kapeana, tummansinisenä juovana hiukan kaartuvan lakeuden yli, jolle oli kasaantunut suuria ja pieniä aaltoja kevyttä, kuivaa lumijauhetta, peittäen ohutta, paksun lumikerroksen pinnalla laakana välkkyvää jääkuorta.
Täältä he näkivät kylän kaukana alhaalla koillisessapäin. Siellä täällä näkyi vielä valoja talojen varjopuolilla. Mutta ne sammuivat vähitellen.
Tasanko kaartui eteenpäin uutta alannetta kohti. Täällä olivat porot tallanneet laajalti lunta, ja suksenlatuja ja ahkionuomia risteili tiheässä.
Alanteen toisella rinteellä liikehti porokarja hajallaan kimaltavan viidan läpi, pyyhkien huuretta alas kuhmuisista, käkkyräisistä tunturikoivuista. Noiden parintuhannen poron koparain napse kuulosti kaukaiselta, tiheältä rankkasateelta Paimen, joka vähän aikaa oli joikunut yön yksitoikkoisessa hiljaisuudessa, huusi äkkiä kiukusta käheällä äänellä: "Hei, Girjes! [Koiran nimi Girjes — kirjava, täplikäs.] — Sinä kirottu rakki! Pidä kitas kiinni, tai minä kiskon kielesi siitä ulos, senkin takkunahka!" — Tuo pullea, hännätön, äkeä otus, joka ahdisteli muuatta luvallisen kauas erkaantunutta poroa, oli saanut järkkymättömän eläin-omantuntonsa kiihoitetuksi siihen määrään, että se sokealla kiihkolla hätyytti poroa vielä laumassakin. — "Girjes!" — Koira murahteli vielä pari kertaa, mutta hiukan laimeammin, ja ryntäsi sitten toiselle kulmalle, välittämättä muista koirista.
Biettar Oula ja Elle ajoivat vielä jonkun matkaa laaksonpohjaa alaspäin, puron vartta, joka sinne tänne oli padonnut kokoon kellanharmaita jäämöhkäleitä, niin että niiden viheriät reunat näkyivät.
Vihdoin eräässä koivumetsässä, mihin sinne tänne oli joutunut muutamia tuulentuivertamia petäjiä, avautui eteen pieni, pyöreä raivattu ala. Heikko, punertava valonhäive paistoi ovenraon kautta mustaksi savuttuneesta sarkateltasta, minkä puukehyksestä kohosi savuaukon läpi ristiin rastiin nokisia seipäitä. Parvi koiria syöksyi ulos, pysähtyi muristen, epätietoisina, — vainusi sitten talonväen ja juoksi riehakkaana, ilosta ulvoen heitä vastaan.
— No, tekö siellä? — sanoi vanha muori Biettar, hiukan kohoutuen, ja puhalsi tulta sammuvaan hiillokseen. Hänen monivuotinen palvelijansa Aslak nousi myös seisaalleen.
Biettar Oulan rauhallinen ilme — sekä se, että hän ensinnäkin oli tullut takaisin — vapautti heidät kysymästä, miten oli käynyt. Ja kun Biettar Oula veti pullon esiin peskin sisältä, kaartuivat rypyt Aslakin leveän suun ympärillä suureksi, monijuovaiseksi hymyilyksi. Yhdellä henkäyksellä loihti Aslak hiilloksesta ilmi virkeän lieskan. Hän oli kuitenkin heittämäisillään tuleen komean kappaleen tervaista, kuivaa honganjuurta —, mutta Elle esti hänet siitä. "Sinua voisi luulla tyhmäksi kyläläismoukaksi", sanoi hän äänellä, johon Aslak ei ollut tottunut.
— Niin, sanoi Biettar Oula, kun pullo oli tehnyt kierroksensa, "Lasse valitsi järkevästi, katui ja teki parannusta ja tunnusti suoraan".
Aslak veti likaisenmustat kasvonsa peskin sisään, puuskui naurusta, heittäytyi taaksepäin ja hymyili kovin iloisena. "Jumaliste, annappa toinen naukku lisää!… Korjatkoon trondhjemilais-seminaristi matkallaan suuren sadon oppia ja iloa!".
Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin ei aine oikein huvittaisi.
Pata, joka vakituisesti riippui takan päällä, alkoi poreilla siltä puolen, missä tuli oli kovin, ja muori Biettar puhui rasvan kokoon toiselle, kuohumattomalle puolelle sekä ammensi sen puukuppiin. Biettar Oulalla oli kiljuva nälkä, hän viilsi suuren suupalan tulikuumaa lihaa, kastoi sen rasvassa, pureksi sen nopeasti vahvoilla hampaillaan sekä nieli sen kitaansa, vaikka kyyneleet pusertuivat silmistä: hän näytti samassa hetkessä antautuvan kohtalon huomaan ja odottavan vain, mitä lämpö saa aikaan vatsassa.
Muori Biettar tiedusti, olivatko he käyneet Jongon luona. Sillä Biettar Oulan perheen laita oli sama kuin useimpain lappalaisten: he halusivat pysyä hyvissä suhteissa Jongoon. Siihen liittyi eräitä etuja, muun muassa sitä tietä, että Jongolla oli ammattina porojen ostaminen pitkäkyntisiltä porolappalaisilta.
Kyllä, olivat he käyneet. He olivat myös, kastattaneet pikku Andin nyt viime sunnuntaina.
— Kai se käyttäysi sievästi kasteen aikana kysyi Aslak, silmäten samalla pikku Andiin, joka jo makasi hiljaa kuorsaillen turkiksen alla.
— Oh, sanoi Biettar Oula, se olisi minusta kyllä voinut olla tarkemmin perehtynyt ohjesääntöön. Se oli kadonnut meiltä silläaikaa kun pappi luki rukouskirjaa. Minä löysin sen ulkoa ja annoin sille aika lailla kuka-käskiä. Jos sinä et aio käyttäytä kasteen aikana ihmisiksi, minä sanoin, niin saat lisää, senkin pakana!
… Mutta kuuleppas sitten! Se höyrypää nikkari Nils menee papin luo ja sanoo, että pikku Andi on kotona kastettu. Sen sitten pitääkin pistää sormensa joka paikkaan. "Mutta sinähän sanoit eilen, ettei poika ole kotona kastettu", sanoi pappi ja katsoi minuun. "Hm, panin minä. Pastorin ei pidä ottaa sitä pahakseen, sanoin. Minä arvelin, etteihän se Aslak, kun se kastoi pojan, oikein ollut perehtynyt ohjesääntöön. Ja minusta tuntui, etten minä päässyt rauhaan omaltatunnoltani, ennenkuin poika oli oikein kastettu".
— Älä, — sanoitko niin! lausui Aslak. "Mutta luinhan minä ohjesäännön kaikki kirjaimet. — Vaikka enhän minä ole pappisoppinut enkä trondhjemilaisoppinut", lisäsi hän tyynesti hymyillen.
— Kyllä se vähän sekavasti kävi; mutta ei se sentään kovinkaan pahasti päättynyt, sanoi Biettar Oula. "Pappi näes tuli jälkeenpäin ja otti minua kädestä ja sanoi, että oikein ja kristillisesti minä tein, kun toimitin pojalle oikean kasteen".
Tämä keskustelu Lassen-jutun ulkopuolella oli kuitenkin kuin kissan kaartelemista kuuman puurokupin ympärillä. Sen hupaisa äänensävy yhdessä viinan kanssa oli nyt haihduttanut heistä hämillisyyden. Biettar Oula kertoi heille eräänlaisella ylpeydellä — se ei ollut vain iloa onnellisesta tuloksesta —, kuinka notkeasti hän oli pujottautunut verkosta. Mutta — hän arveli —, eivätpä pykäläin koukut olleetkaan ensi kertaa liukuneet hänen ohitseen, ilman että hän tarttui niihin. Eivät olleetkaan hänen ammattitoverinsa turhaan antaneet hänelle kunniainimeä "rietas". Ei ollut harvinaista, että neuvoa tarvitseva henkilö, joka oli onnettomasti joutunut epäilyksen alaiseksi vieraan poron kähveltämisestä, kääntyi hänen puoleensa.
Mutta kun muori Biettar kuuli Lassen alkaneen lörpötellä, joutui hän hurjaan raivoon ja manasi hänen niskaansa kaikki maailman vaivat, kun hän tulee takaisin. "Siinä ryötässä ei ole edes kunniallisuutta!… Piru sisukseni kärventäköön, jos hän saa maistaa niiden kuuden vaatimen maitoakaan!" — Hän huitoi käsillään, istuen tulen loimossa, taustanaan mustanruskea teltanseinä, katse terävänä ja rypyt silmäin ympärillä syvinä. — "Ruvetapa hieromaan kauppaa sellaisen haisevan tallukan kanssa! Lassen kanssa!… Ei uskoisi, että sinä olet muori Biettarin poika! Jos isäsi olisi elänyt, niin olisitpa, kuolema ja kirous, saanut raippaa!"
— Niin mutta äitimuori, — — mitä pirua minä taisin tehdä, kun — — —
— Aa, lorua!… Niinpaljon älliä sinä sentään olet perinyt isältäsi ja minulta, että olisit voinut luistaa voudin ja asianajajan verkoista!
— Ja vannoa väärin! — Oletko hullu sanoi Elle.
Muori Biettar haukkoi henkeään. "Jos nyt et ole vaiti, niin minä annan sinulle korvapuustin, niin että tiedät kyllin… Jumala armahtakoon, kuinka paljon tyhmyyttä minä saankaan kuulla? — Mutta sinun Oula, joka olet miehinen mies, sinun sentään pitäisi tietämän niin paljon, ettei siltä valaa vaadita, jota tarkoitetaan saattaa syyhyn… Minä en koskaan käy ihmisten ilmoilla; mutta jumaliste: enemmän minä lakia osaan kuin te!" —
Aslak istui tapansa mukaan oikea käsi pistettynä peskin sisään, ja kyhni rintaansa. Hän vain huokasi ja vaikeni. Mitään muuta hänen ei sopinut tehdäkään, kun muori Biettar oli tällä mallillaan. Muorin olivat tunturit niinkuin tasangotkin; muusta ei puhettakaan. Ei koskaan ollut kukaan häntä komentanut. Ja jos joku herkkäuskoinen porolappalais-naapuri änkäsi oikeuksiaan, niin päätös oli aina, että asianomainen sai lyödä hynttyynsä kokoon ja ottaa lapikkaan nousua. Muorin suurin ilo oli käsitellä lämpimiä poronsuolia. Hänen ja hänen poikansa oli tapana juoda teurasporon haavasta juoksevaa tuoretta verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai synkkänä syysiltana olivat lyöneet suonta joltakin vieraalta porolta, oli muori pelkkää tulta, hävitti kaikki teurastuksen jäljet ja kiihoitti poikaa rohkeilla joikauksiila sekä ylimielisillä sanoilla.
Elle, joka nyt yhtävähän kuin koskaan koetti rajoittaa anopin raivoa, istui itseään lämmitellen tulen ääressä; hän oli levähyttänyt peskinsä polvilleen. Hän tuuti mielessään äsken herännyttä tunnettaan. Kaikki oli niin kumman outoa ja uutta. Koko hänen elämänsä, joka oli kasvettunut yhteen tunturien ja näiden lakeuksien ihmisten kanssa, näytti hänestä nyt melkein unelta. Hän tunsi olevansa kuin linnunpoika, joka on pudonnut maahan pesästään korkeasta puusta. Niin, kun hän äsken lähestyi, telttaa, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ottaa anoppia ja Aslakia kädestä —, niinkuin se, joka on kauan ollut poissa… Nyt vouti nukkui valkoiseen paitaan pukeutuneena… Ja niin surullisen lyhyessä ajassa hän oli ehtinyt muistella kaikki ne ihanuudet, mitkä olivat täällä, tuntureilla: Täällä oli teltta. Ulkopuolella joitakin ahkioita, joissa oli ruokatavaroita sekä vaatteita. Niin, olihan heillä lisäksi jalka-aitta, aivan hyväsisältöinen jalka-aitta; mutta se oli alhaalla kylässä.
Ellen äänettömyys tarttui muihin. Biettar Oulakin vaikeni. Ja Aslak huoahteli yhä.
Mutta tähän laimenevaan tunnelmaan rämähti muori Biettarin tunnekuohuinen kerskunta kuin torventörähdys, kun porolauma kuulusti kaahaavan pyrynä laaksoa alaspäin. "Suurempia ja kauniimpia karjoja kuin meidän ei ole näitä lakeuksia polkemassa. Muori Biettar sen on varjellut rosvoilta ja pedoilta, — tämän karjan, joka kiitää elävänä kultatuiskuna tunturien yli!"
Hän tarttui vanhaan, virkaheittoon noitarumpuun, joka oli viskattu teltanseinän alle ja säilytettiin "huvin vuoksi". Hän paukautti sillä poikaansa selkään. "Lyö sinä, Oula! Sinähän olet Biettar-vainaan poika! — Sinä olet sentään minun poikaani, minun… Katsotaanpa, tuleeko Lasse takaisin vai ei".
Biettar Oula otti poronsarvesta tehdyn vasaran ja pani noitarummun, suuren koivurenkaan, polviensa väliin. Nahalle, joka oli kiristetty renkaan yli, oli lepänkuoren värillä maalattu erilaisia kuvioita: porolappalainen, joka työnsi suksensa suoraan aurinkoon; darolainen [norjalainen] seisoi toinen jalka teltan ja toinen pirun päällä, joka taas varautui jumalan-kuvaan ja petäjään. Susi seisoi kirkon edessä ja näytti harkitsevan, astuisiko sisään vai ei.
— Aseta tämä hopeasormus auringon päälle! sanoi muori Biettar.
Biettar Oula alkoi lyödä, ensin hiljalleen, sitten yhä nopeammin. Muori Biettar teroitti katsettaan ja varjosti kädellä silmiään valonloimoa vastaan. Aslak unohti kokonaan rintansa kyhnimisen. Leveä suu kureutui torveksi, ja suuret, tojottavat kulmakarvat tähtäsivät värähtämättä sormukseen, joka lopulta alkoi tanssia darolaisen päällä.
— Se merkitsee kuolemaa! sanoi Aslak. "Lasse kuolee".
— Niin, hitto vieköön! sanoi muori Biettar. Eivätpä saa Trondhjemin käärmeet imettäväkseen kovin maukasta maksaa — — Mutta terveydeksi!
— Ei, se merkitsee sitä, että vouti aikoo tulla tänne ylös, arveli Elle. Hän sanoi sen noin aivan välittömästi. Biettar Oula ei itse huomannut, että hän nyt löi kovemmin, — ei ennenkuin hän arvasi hillitä itseään, ettei löisi kerrassaan säpäleiksi noitarumpua.
— Antaapa hänen tulla! sanoi hän, lyöden vasaranvarren noitarummun nahan läpi, ja singoten koko laitoksen sitten savuaukosta ulos. "Ja jos hän minusta tahtoo jotakin kaivella, niin minä kaivelen vuorostani hänen luunsa ytimiä myöten!"
Tuli oli sammumaisillaan. Hämärässä teltassa Elle näki miehensä silmänvalkuaisten välkkyvän yltympäri mustien silmäterien.
— Oh, ei! Biettar Oula ei uskonut ensinkään voudin aikovan tulla sinne, paremmin yhden kuin toisenkaan asian takia…
Tuon suuren, vahvan miehen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut uumoillakaan, ettei omistaisi Elleä kokonaan yksin, heitti epäilyksen tuhoisa voima tällä äkillisellä hyökkäyksellä maahan. Hänet, joka aina oli tottunut voittamaan eikä koskaan ollut päässyt tuntemaan mitään mainittavaa kateutta!
Kun Elle yöllä työntyi hänen turkispeittonsa alle, peloissaan kuiskien hänen korvaansa rukoilevia sanoja, puristi Biettar Oula häntä reidestä, niin että häneltä oli päästä parku. Biettar Oula tarttui häntä toiseen sierameen, ja vain ankarimmalla itsensä-hillitsemisellä hän sai estetyksi kätensä repäisemästä sen irti.