III.
Oikea hevoskaravaani oli matkalla kymmenpenikulmaisen tunturilakeuden yli Lapjordiin ostamaan jauhoja ja muita tavaroita. Jussa oli ensi kertaa matkassa.
* * * * *
Hämärissä karavaani laskeutui erääseen kolkkoon tunturirotkoon. Hajallisten kalliojärkäleitten välissä kasvoi jyrkillä kallioseinillä yksinäisiä, merkillisen solakoita petäjiä, huojuen leppeässä länsituulessa, mikä tohisi lakeuksien yli ja lähetti vilppaan tuulahduksen alas laaksoonkin.
Jussan silmiin osuivat sähkölangat. Hänen täytyi hypätä reestä ja potkaista erästä pylvästä. Se soi ja kumea metallinääni värähteli hiljalleen lankoja pitkin. Pylvään juurella oli nelikulmioon rakennettu kiviröykkiö; se oli siinä ikäänkuin prameutena.
Hevoset juosta ravasivat hietalaikallista joenjäätä.
Kainulaisten taloja sinivärisine ikkunanpielineen ja ovineen tuli näkyviin, häipyen taas. Myrsky oli lakaissut niityt paljaiksi ja luonut suuria lumikinoksia pitkin aitovieriä. Koivumetsäiset harjut olivat niin jylhän korkeita. Kaukaisten tunturiseinien punainen hietakivi välkkyi kullalta talven ensimäisessä auringonpaisteessa ja elostui lumihiuteista ja petäjistä ja halkeimien harmaankeltaisista vesiputouksista.
Jussan sydäntä paisutti vauhti sekä uudet näyt, jotka yhtyivät siihen nautintoon, että sai nähdä oman nuoren, tulisen oriinsa johtamassa. Kulkusten kilinä, jotka keikkuivat korkealla aisanpäiden väliin jännitetyn luokin kaarella, oli kuin kiihoituslaulu oriille. Miten se tarpoikaan tietä! Niinkuin sen kaikki lihakset ja jänteet ja kyljet olisivat olleet voidellut. Myötätuuli pelmuutti häntää lautasille ja muhkea harja valui alas uljaasti taivutettua kaulaa myöten. Kuiva, kevyt lumijauho lainehti ja kuohui kuin sumupilvet.
Kirpeä meren tuoksu puhalsi pois jännityksen, minkä puolentoista vuorokauden ajo oli painanut Jussan mieleen.
He ajoivat pienen töyrään yli. Ja siellä — aivan koivumetsän reunassa oli Hukan talo. Jussan silmä harhaili unennäyssä. Tuo suuri, valkeaksi maalattu asuinrakennus, jossa oli kuisti ja messinkiset ovenkääkät ja rautaiset suojusaidat korkeiden kiviporrasten reunoilla, oli hänestä satulinna. Puistossa välkkyi pylvään päähän asetettu lasipallo. Pitkä rivi punaisia aitoja ja varastohuoneita ohjasi katseen siltaa kohti, missä oli valtavia hissilaitoksia, sekä etemmäs, satamassa oleviin veneisiin. Ja tuolla kaukana nousivat meren maininigit välkkyen taivasta kohti — taivasta kohti! Aallot näyttivät väikkyvän irtaallaan ilmassa.
Niinkuin Jussa äkkiä olisi tuntenut raukeavansa tyhjiin. Hän tunsi itsensä niin pieneksi. Mutta ori rohkaisi hänen mieltään. Se oli hetken sankari. Tihrusilmäisiä merilappalaisia, vähävartisia, vaaleapartaisia kalastaja-norjalaisia sekä tummaihoisia kainulaisia, joilla oli vahvat leukapielet ja yllään lammasnahkaturkit, parveili oriin ympärillä. Samassa kuin se pääsi valjaista, se teki komean kaarroksen, korskui vireässä voimantunnossaan ja heitti päänsä korkealle, silmäten yli kaiken mitä näkyvissä oli. Silmät syttyivät hehkumaan, kun se näki erään tamman. Kaksi vahvaa kainulaista tarttui päitsiin; mutta niiden täytyi tulla sen mukana, vaikka vastaan jamaten…
Näytti todella siltä, että Jussa itsekin sai osansa huomiosta. Hänen lumivalkea, vasannahasta tehty peskinsä, saukonnahka-päärmäinen, mustaverkainen neljän-tuulen-lakkinsa, valkeat, sievät lapikkaansa sekä yhtä paljon hänen sysimustat silmänsä, jotka hyvästä vauhdista ja uusista vaikutelmista olivat saaneet lämpimän loisteen, herättivät eräänlaista uteliaisuutta. Suuren, valkean talon ikkunasta, uudinten takaa, katsoi häntä sitäpaitsi nuori, soma tyttönen.
— Tuolla tulee Hukka, harmaakoipi! — Pidä varasi, ettei se haukkaa päätä sinulta, sanoi eräs katsojista.
Vanha Norum tulla viuhtoi varastohuoneesta, pysähtyi ja nosti kätensä, katsettaan varjostaen, nahkalakin reunaan, minkä nukkavieru pielus oli edestä vedetty alas. Hän alkoi taas tikuttaa eteenpäin lyhyin, riuskein askelin, sillä hyvin kumarainen varsi tahtoi sortaa hänet tasapainosta, ja sääretkin pyrkivät polvien kohdalta taipumaan liiaksi ulospäin. Punainen ja hyvin harvoista kohdin harmaantuva poskiparta oli lumivalkoisen, vielä melkoisen runsaan tukan vastakohtana. Kasvot olivat vetreät ja punakat — melkein kahdeksankymmenvuotiaan miehen kasvoiksi. Hännystakkiaan hän ei ollut saanut täydelleen hartiain yli; mutta paksu, punainen villahuivi oli sen täydennyksenä.
Jussa tunsi ahdistusta. Tuo sapekas nimi oli jo edeltäpäin häneen tenhonnut. Ja kotoaan hän oli saanut tottumuksen katsomaan miltei joka toista ihmistä vihamieheksi. — Mutta kun vanhuksen kasvoille virisi hyvänsuopa ja kaunis hymy, lämpeni Jussan sydän kerrassaan.
— Mikä sinä reilu miehen tynkä olet? kysyi vanhus lapiksi.
— Jongon poika, vastasi Jussa. Ääni katkesi: hänen täytyi niellä sanat. Tämä sekoitus pelkoa sekä kiitollisuutta vanhusta kohtaan voitti hänet.
— Vai niin, — vai olet vanhan tuttavani Jongon poika. Senpä voin melkein arvatakin… Sullahan on oikein kelpo hevonen. Jokos vanha kimo on saanut virkaeron? — Tämä ei näes ole ennen ollut täällä.
Jussa ei ollut ikinä nähnyt niin perin hyvää ja kaunista ukkoa.
— Minä sanon tallipojalle, että se pitää hyvän huolen hevosestasi. Ja itse saat makuupaikan porstuassa. — Ja mennä viuhtoessaan hän kertasi vielä: "Vai niin, sinä olet Jongon poika".
Jussa punastui ilosta ja ylpeydestä, kun oli saanut sellaisen huomion osakseen.
Vaikka vanha Norum jo oli erillään liikkeestä — sitä oli kauan hoitanut eräs hänen pojistaan —, kävi hän siellä kuitenkin ohjailemassa — vanhan tavan mukaan. Hän ei voinut sietää ajatusta, ettei hän enää pystyisi mihinkään. Hänellä oli pohjaton varasto neuvoja ja käskyjä, joita hänen lastensa ja muun väen täytyi noudattaa — ja usein heidän täytyi esittää, että oli muka hyvin tärkeätä saada neuvoja ja ohjeita "häneltä itseltään".
Hän oli juuri mennä ähkämässä portaita ylöspäin huoneeseen, kun hän huomasi kyökkipiian samassa heittävän pesuveden suoraan kyökinoven eteen.
— Jolline!
Piika nosti säikähtäen silmänsä.
— Tule tänne! — Vanha, kumara selkä suoristui. —
— Sinä keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut ryöttämään minun kartanoni! Senkin paksumahainen luuska! Jos oikein tekisin, niin pistäisin sinut makintynnyriin ja potkisin lantatunkioon tallin taakse. Älä seiso siinä töllistämässä minua pyöreillä pöllönsilmilläsi!
Hän kääntyi pariin kalastajaan päin, jotka seisoivat lähellä ja hymyilivät hienosti. "Tiedättekö, hyvät herrat, miksi hänen nimensä on Jolline? — Hänen isänsä, laestadiolais-saarnaaja, on minulle selittänyt sen arvoituksen. Hän on jollassa siinnyt, sanoi se sananjulistaja minulle".
Tämä pieni kimmastuminen herätti hänessä uutta intoa. Hän hoippui alas rihkamapuotia kohti niin lyhyin, ripein askelin, kuin olisi hänellä ollut jauhosäkki selässä ja hän olisi kuukahtamaisillaan kumoon. Kauppapalvelijan piti täyttää pikkurahoilla hänen kukkaronsa. Hänen arvonsa vaati, että hänellä oli killinkejä jaeltavana. Hänen oli tapana, milloin päähän pälähti, ottaa pari miestä tekemään sitä tai tätä — ampumaan ilmaan joku kallionjärkäle — Jumala ties, miksi! — tai korjaamaan jotakin vanhaa venehylkyä. Illalla hän sitten kutsui "työväen" "litviikiin", minkä toimituksen hän aina suoritti juhlallisesti ja nautinnolla.
Niin intohimoinen halu hänellä oli työnjohtoon, että kun hän puolikymmentä vuotta sitten alkoi huomata "nousukasten" sekoittuvan asioihin, niin hän laski täyttä höyryä eteenpäin, kunnes joutui konkurssin partaalle. Silloin liike joutui pojan haltuun.
Ei ihmekään siis, että hän piti nousukkaita ihmissyöjinä, jotka "olivat siinneet mielimurteissa ja kateudessa". Muinaisina aikoina, jolloin hän sananmukaisesti oli seudun isä, ei ollut tällaista tulvaa "noita ilkeännäköisiä haaskalintuja, jotka alituiseen näyttivät vetävän naamansa irviin, tuntiessaan oman pahuutensa hajun".
— Ja silloin oli Ruijassa taloja, joiden jutut ratkaistiin joutuin ja jotka kunnialla kykenivät kestitsemään arvokkaitakin vieraita — vieläpä ruhtinaallisia. Ja me nuoret herrat olimme oleskelleet suurissa perheissä Bergenissä ja Englannissa ja Hollannissa ja Venäjällä ja oppineet käyttäytymistapoja.
* * * * *
Tuskin oli Jussa saanut ruokaa vatsaansa, kun hän jo kiiruhti lahden rannalle. Hän tähysti harmaanvihertävää vettä ja näki pohjalla paljon kummallista. Tämä vesi ei virrannut, eikä se ollut liikkumatonnakaan; se vain keinui, huokui hiljalleen ja oli niin raskasta ja leikkivää ja väkevää, kun se vyörytteli rannan kiviä. Hän näki meren äären ulottuvan taivaaseen saakka. Siitä syvästä vesijättiläisestä, joka ulottui yli maanpallon, sai tämä rannan maininki voimansa ja valtavan painonsa: se oli kuin olisi käsittämättömän suuri, nukkuva eläin unissaan pudistanut käpäläänsä.
Hän katsoi veneitä. Ne olivat raudalla lujitetut. Ja oli niissä ankkureita ja ketjuja ja mastoja, hirrenpaksuisia. Ne ihmiset, joiden tämä kaikki oli, olivat varmaan suuria… Hänen mielensä masentui taas ja hän kaipasi kotia.
Nuori tyttö laski lahden rantaan, aivan häntä kohden, ja jarrutti jaloillaan, niin että Jussa näki kaunismuotoiset pohkeet. Ja kun hän oli noussut kelkasta, oli Jussa aivan varma siitä, ettei hän ollut kukaan muu kuin vanhan Nominin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen lakki ja valkoiset käsineet, jotka ulottuivat kyynäspäihin asti, hauska sininen päällystakki sekä nahkavartiset kalossit. Hän seisoi aivan laskevaa aurinkoa vasten, joka heitti kultasateita hänen vaaleanvälkkyvään tukkaansa, ja sai hänen ruskeitten silmiensä lämpimän, pehmeän, kasteisen loisteen kaukaisemmaksi.
Hän katseli hetken Jussaa.
— Oletko sinä tuntureilta? kysyi hän lapiksi ja hymyili ystävällisesti.
— Olen.
— Minä haluaisin tuollaiset valkoiset lapikkaat, jotka sinulla on.
Voitko hankkia minulle parin niitä?
Kyllä hän voi. — Mitä ne maksoivat? — Eivät ne mitään maksaisi. — Mutta samassa Jussa punastui. Hän huomasi olleensa tunkeileva: hän teki tyhmästi, sopimattomasti tarjoamalla tytölle lapikkaat ilmaiseksi. Mitä tyttö välitti hänen lahjoistaan! — Ja hän punastui yhä enemmän.
Ei, ei käynyt päinsä niin; hän tahtoi mieluimmin maksaa niistä, sanoi tyttö, — eikä ollut huomaavinaan Jussan noloutta.
— Sanopa, tunnetko Biettar Oulan? kysyi hän.
Kyllä Jussa tunsi; hän ei voinut olla heittämättä tutkivaa katsetta tyttöön. Ja nyt oli tytön vuoro punastua… "Niin, minä kysyn vain siksi, että sinä olet minusta hänen näköisensä".
Jussan sydän paisui, ja hänen ryhtinsä ja kasvojensa sävy näytti itsestään muuttuvan ylevämmäksi. Hänellä oli paljon kerrottavaa Biettar Oulasta ja hän sai rohkeutta tunnustaakseen ihailunsa tuota "synkkää, vahvaa miestä" kohtaan.
— Luuletko, että hän taitaa loihtia? — Minä en luule. Mutta hän on kuin se sisämaa. Hän on niin rajaton. Niin sanoo myös minun opettajattareni, telegrafistineiti. Sinä et ehkä ymmärrä, mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan, että hänellä ikäänkuin ei ole mitään rajoja, varsinkin kun hän seisoo aivan hiljaa ja katsoo vain. Minun opettajattareni sanoo, että hän mielellään voisi paeta hänen kanssaan… Varmaankin siellä on hirveän erikoista — siellä lakeuden takana… Ja sinunkin kyläsi takana on vielä lakeutta loppumattomiin. — Eikö olekin? Minulla on niin käsittämätön halu päästä käymään siellä, vaikka minä melkein pelkään… Minä luulen, että Biettar Oula voi lumota metsän, käymällä vain sen läpi.
Ja sitten hän sanoi itsensäunhoittavalla ihailulla: "Hän on niin äärettömän erikoinen, Biettar Oula!" — Ruskeiden silmien katse tuli äkkiä totiseksi, mikä ahdisti Jussaa kuin raskas paino; samassa tyttö siirtyi aivan hänen lähelleen. Mutta Jussa ehti vain lyhyen tuokion tuntea hänen hivelevää läheisyyttään; sillä äkkiä tyttö piiloutui ylhäisen naisen arkisävyn suojaan, mikä teki hänet, kuin taikavaippa, kaukaisemmaksi Jussalle. Ilmeisesti tyttö tunsi häpeilevänsä, että oli ollut niin avomielinen. — Saat mennä kyökkiin, niin saat piialta kahvia ja voileipää, sanoi hän, mennen ylöspäin.
Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielu oli sen pyhittänyt ja nuoren tytön kasvoilla se oli kirkastunut.
Jussa katsoi merelle ja näki sieltä Elnan katseen. Hän räpytti silmäluomiaan ja tunsi kummallista, ahdistavaa heikkoutta… Vihdoin hän sai povestaan helpoituksen huokauksen. Mitä se oli? — Hän melkein pelkäsi.
Rannalla, toisella puolen lahdenpohjukkaa näkyi merilappalaisten turvemökkejä kuin mustia, savuavia pilkkuja, likaisten polkujen välillä, jotka kulkivat lumiharjujen yli. Pari merilappalaista souti lahdenpohjukasta jäänreunaa pitkin, laskien siltaan. Niin likaisia ja surkeannäköisiä ihmisiä Jussa ei ennen ollut tavannut. Sarkatakit olivat kellanruskeat maksanrasvasta, ja kaulahuivit kiilsivät kovina liasta.
Jussa meni kyökkiin. Hän pysähtyi hetkeksi ovenpieleen, istuutui sitten lavitsalle. Kotona hän oli ollut sekä papin ja nimismiehen että kauppiaan kyökissä. Niin että hän tiesi miten olla. Mutta täällä oli kaikki niin juhlallisen suurta ja komeata. Täällä oli kaappi, jossa oli kahdeksan ovea; kotikylän papin kyökkikaapissa oli vain neljä ovea.
Piika antoi hänelle kahvia ja voileipää. Hän sanoi Elnan pyytäneen häntä tekemään sen.
Nauttiessaan tarjokkeita hän kuuli Hukan aivastavan ankarasti ruokasalissa ja sitten kakistelevan ja puhkuvan hyvillä mielin. Ja Hukan avatessa oven Jussa kumartui taaksepäin pilkistääkseen sisään, ja ehti nähdä suunnilleen yhtä paljon kuin oli nähnyt kotikylän papin ruokasalista.
— Sinähän syöt kuin pikku herra, sanoi Hukka, hymyillen leppeintä hymyään. Niin, ajatteli Jussa, en minä syökään ensikertaa suurellisten kyökissä.
— Kai sinä Jolline haluat mennä hartauskokoukseen tänä iltana. Sinä raadat niin paljon päivän pitkään, että sinun sietää päästä vähän ulos.
Tämä ei hämmästyttänyt Jollinea. Aamupäiväisen myrskyn jälkeen hän osasi odottaakin jotain ylimääräistä suosionosoitusta.
Hukka pyysi Jussaa mukanaan sisähuoneisiin. Mutta silloin Jussa tunsi, ettei hän enää ollut aseman herra. Hän ei päässyt selville, miten hän siellä sisällä suoriutui. Hän viivytteli ruokasalissa ja oli pyytämäisillään, ettei hänen tarvitseisi lähteä etemmäs. "Ei, tule sisään!" sanoi Hukka, työntäen hänet eteenpäin raskaitten oviverhojen välitse. Suuren ja komean kattolampun valo virtasi kuin salatusta lähteestä; tulta ei näkynyt ensinkään. Ja pöytien ja tuolien värit sulivat toisiinsa, — niin ettei Jussa saanut selville, mitä värejä ne olivat: ei niissä ollut punaista, ei keltaista eikä sinistä. Mutta siellä täällä välkkyi kulta ja hopea ja vaski. Näytti siltä, kuin seiniä ei oisi ollutkaan; Jussa vain aavisti niiden olemisen. Ja vielä huomaamattomammin yhteen sulautuvan ihanuuden hän näki eräässä sisähuoneessa.
Papin pikkupojat, jotka olivat Elnan vieraina, juoksentelivat tuolien ympäri, niin että melu kimposi kattoon saakka. Nuo pienet, lihavat, trikoopukuiset enkelit mellastivat ja pulittivat — näyttämättä vähintäkään kunnioitusta sitä pyhäkköä kohtaan, missä he olivat —, eivätkä edes arastuneet, kun Hukka hyssytti heille. Ja niin oli hassunkurista kuulla lasten pulittavan norjaksi!
Jussa oli joutunut istumaan pöydän ääreen. Hän siveli pöytäliinaa; tuntui siltä kuin olisi sivellyt varsan selkää. Hukka oli polvillaan erään suuren lasikaapin edessä ja puhkui, etsien "sitä pikku rasiaa", minkä hän tahtoi näyttää Jussalle; ja Elna oli ottanut käsille joukon kuvia ja merkillisiä esineitä, joihin Jussan silmät ja ajatukset eivät kuitenkaan voineet kiintyä. Elna oli niin lähellä häntä; hän tunsi Elnan hengityksen. Suurten, tummain kulmakarvainsa suojasta hän tähysi utuisin silmin Elnan rohkeasti nousevaa povea, joka kaartui pöydänsyrjään tuetun käsivarren yli. — Ja tyttö oli sentään aivan lapsi vielä!… Näky melkein lamasi Jussan… Jussa oli ennenkin nähnyt herras-naisia, kauniita, vaaleita, täyskasvuisia naisia; mutta jokaisen ruumis oli ollut niin kaukana noiden kummallisten vaatteitten suojassa, että ajatukset tuskin yltivät siihen: monien täytteitten ja paitojen viivat olivat kerrassaan eksyttäneet katseen. Hän oli tuskin liittänyt herrasnaisen käsitteeseen mitään naisellisen inhimillistä. Mutta kaikki kaukaiset, hämärät unikuvat sotkeentuivat äkkiä ja sulivat Elnan nuoriin muotoihin. Tuo kevyt, koruton pusero kohosi ja eli ja kiinnittyi kahdella kohtaa. Hame kaartui lanteiden yli, ja paljaalla, valkoisella kaulalla kuultava, punertava hohde ilmaisi läikkyvän veren lämpöä… Mutta tässä olikin hänen eteensä noussut nainen kirkastuksensa heleydessä. Valonkevyinen, solakka ja ryhdikäs, — vaatteissa, jotka verhosivat häntä kuin arat ajatukset. Tuokin palmikon nauharuusu oli kuin kauniin kukan lehti! Mutta kaikesta kauneinta oli hymy ja se viehkeän itsetiedoton ystävällisyys, mikä loisti pitkulaisista, puhdasviivaisista kasvoista…
* * * * *
Päivällinen tuulenkäännös sai illalla aikaan mylvivän myrskyn, joka kiskoi Jäämereltä korkeita vesivyöryjä ja löi ne rannan kallionyppylöitä vasten.
Suuri kainulais-tupa, jossa oli katto matalalla ja ikkunat pienet, oli tupaten täynnä väkeä.
Kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen ja heidän äänettömyytensä oli synkkä. Heidät oli täyttänyt värisyttävä ahdistus, kun he odottelivat sitä kauhunhekumaa, mikä nyt tarjottaisiin heille; suomalainen veli Karjalainen aikoi nimittäin puhua tänä iltana.
Karjalainen nousi, laihana, tummana ja kookkaana. Hän nousi kuin ilmestys siitä kelmeästä valonhäiveestä, mikä levisi lampusta tuvan sakeaan ilmaan. Mustain silmien tavattoman voimakas katse siirtyi verkkaan seurakunnan yli, ja se vaikutti kaikkiin kuin äänetön raskaus rajuilman edellä. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä, rinta kohoili voimakkaasti. Sitten hän alkoi sangen hiljaa ja verkalleen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!"
Sanat kuuluivat kaukaiselta merenkohinalta. Tavut aaltoilivat, huokailivat —, vyöryivät hitaina, kumeina toisiaan vastaan, kun hän rukoili mielettömällä hartaudella, hervottomalla antaumuksella, aralla nöyryydellä. Ja kun hän kummallisen alakuloisella, pehmeällä äänenpainolla, jossa tuntui sydämen väristys, kerjäsi Jumalaa viidennessä rukouksessa: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" — silloin naiset herahtivat nyyhkytyksiin, ilman kauhistuksen tuskaa, vain epämääräiseen liikutukseen rauenneina. Mainingit Karjalaisen mahtavasta sielusta, sankariolennosta levisivät ulospäin, kuulijakuntaan, hervoittivat sen, paisuivat värisyttävän kylminä ja kuumina sen hermojen yli.
Karjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet liittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä hekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut elävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.
Peloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua Karjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä. Kurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät sarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi, pelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina ympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa oli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän saakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka alkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen yksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja silloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys huoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten autioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni toisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen miten ihmismadot kierivät tomussa.
Mutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä uskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli ensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.
Karjalainen alkoi taas puhua. Hänen kasvonsa alkoivat seljetä. Huumaavalla riemulla ja äänenpainolla, joka imi voimansa kylläisestä sydämestä, lukee hän paksusta Raamatusta: "Sillä karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vesien lähteille ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä". — Hän myhäili, hän hymyili, kuulijat myhäilivät, hymyilivät, ja ratkesivat nauruun. Muutamat hypähtivät ylös, tanssivat ja riehuivat mielettömyyden huimassa ilossa, kumosivat tuoleja, penkkejä ja lavitsoita, heittäytyivät riemusta ulvoen toistensa syliin, naiset ja miehet yhtenä rypäänä. Eräs nuori, lihava vaimo riehui kuin tanssiva velho. Housut valahtivat alle polvien. Hänen miehensä nykäisi häntä päällystakista: "Vedä housut ylös!" Mutta vaimo ei tajunnut mitään. Riiviöt hymyilivät toisilleen helakasti. "Daavidkin tanssi alasti Herran arkin edessä".
Ja kun tanssijat vähitellen lopen väsyivät ja laskeusivat pitkäkseen humalaisina, nousi kokouksen johtaja, sanoen: "Tunnustakaamme syntimme!"
Tuo lihava vaimo virkosi äkisti, kävi ripeästi käsiksi housuihinsa, kiskoi ne ylös ja työnsi tarjottimelle ainoan ainokaisen syntinsä: — — — "muuan matkaileva veli — — kun nyt on pitkämatkalainen ja lisäksi uskonveli, niin eihän ole aina niin helppoa — — —", ja hän kiitti synninpäästöstä mehevällä hymyllä, Jussan-puolelainen rämäkkä vaimo ei halunnut olla toista hitaampi, vaan kiiruhti kertomaan muutaman riettaan jutun.
Ja sitämukaa kuin monet ahdistetut omattunnot kevenivät, niin että vihdoin voitiin sanoa oltavan melkein puhtaita synnistä, alkoi mieliala kohota. Miehet hakkasivat tupakkaa nysiinsä, pakinoivat hevosista ja juttelivat Jumalasta. Naiset leiriytyivät Karjalaisen ympärille, ja yksi voitti toisensa moninaisilla, suloisilla tarinoilla Hengen melkein uskomattomista armotöistä kertojaa kohtaan. Hurmahenkiset ahmivat silavaa ja lohta ja hörppivät suuhunsa kahvikupin toisensa jälkeen.
* * * * *
Jussa oli aivan hämmennyksissään, kun hän myöhään illalla kulki asuntoonsa lahdenrantaa pitkin. Karjalainen oli suuri ja kaunis kuin profeetta, kun hän rukoili, kun hän lauloi, kun hän puhui, ja kun hän istui aivan vaiti… "Isä meidän joka olet taivaissa!" — Vieläkin humisivat tavut hänen korvissaan aalloten raskaasti ja hitaasti kuin ne laineet, jotka vaienneessa ilmassa vierivät hitaina, unisina lahden yli… Jospa hän joskus voisi puhua niinkuin Karjalainen! Niin, jospa hän voisi joskus tulla papiksi!… Seisoa kirkon korkean kuvun alla, korkealla saarnastuolissa, yksin, erillään joukosta, pitkässä, mustassa kaavussaan, valkoinen kaulus kaulassa, — kalpeana, rukoilevana, kaikkien katseiden hivellessä häntä.
Hän pysähtyi puutarhan portin luona. Vain yksi, ylhäällä katon rajassa oleva ikkuna loisti valoa. Hän näki jonkun varjon liikkuvan uutimen yli pari kertaa. Siitä heräsi hänessä hivelevä tunne ja ajatus, että Elna nyt meni maata ja sulki silmänsä, nuo ruskeat silmät, joiden katse oli niin painava. Ajatus tuli yhä mieluisammaksi, kuta kauemmin hän siinä seisoi. Ja kauan hän seisoi. Silmäluomet alkoivat vaipua kiinni, lopulta hän näki vain riutuvan valoviirun siitä hohteesta, minkä revontulet kokosivat suuresta, meressä loistavasta pallosta. Vielä kuuli hän rauhallisten maininkien sihisten vierivän lahdessa.
Pää vaipui karvaiselle peskin kaulukselle, ja Jussa uneksi, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että ruskeiden silmien verhottu katse liukui hiljaa häntä kohden… Hän heräsi juuri siinä hetkessä, jolloin hän aikoi tarttua tuohon katseeseen kädellään.