IX.
Jussa oli tullut eilen.
Hän oli ollut poissa monta vuotta. Hänen nimensä oli nyt Juhani; mutta kotosalla ei kenenkään päähän pälkähtänyt kutsua häntä muuksi kuin Jussaksi.
Matkan viimeiseen osaan — Inari-järveltä saakka — oli mennyt kerrassaan kahdeksan päivää.
Keli oli näet kehnontunut; parilla viime penikulmalla hänen oli enimmäkseen pitänyt kantaa suksiaan olalla.
Olikinhan jo toukokuu puolivälissä. Tänään hän oli uskaltautunut joen rannalle asti. Hänellä oli paha tunne siitä, että hän esitti täällä kotona kummallista muukalaisen osaa. Kunpa hän vain pääsisi ensimäisten päivien ohi!…
Oli ollut saakelin ilkeätä esiintyä Helsingissä harvinaisuutena, ja tästäpuoleen häntä kidutetaan täällä kotona pitämällä hänestä suurta ääntä! Kirotun paha oli olla puolivälinilmiö.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongo ei huomannut ensinkään, ennenkuin oli laskenut tepsivän, kotoisen kirouksen. Hän oli niin äkeissään, ettei edes katunut syntiään.
Mutta hänen verensä kuohui hillitöntä vauhtia, kun hän äkkiä huomasi erään naisen, joka tuli häntä kohden. Jussa oli tuntenut hänet, ennenkuin silmä ehti eroittaa koko hänen olentonsa.
Tuntui niin kumman raskaalta tuo muistonmaininki, joka nyt vyöryi tulvien hänen sieluunsa…
Kaikki irtautui hänessä, ja hän kiiti virran mukana… Hänen silmänsä sai kiinnekohdakseen naisen kengänkäret, jotka etsivät rapakkojen väliltä kuivaa jalansijaa.
— Pyydän saada tervehtää teitä, neiti Norum! — Te tuskin muistatte minua; mutta minulla on kerran ollut kunnia jutella kanssanne. — Hän sanoi sen suomeksi.
— Ettenkö muistaisi teitä! — Neiti hymyili iloisesti. — "Ei muuten ole ensinkään kaunista, että arvelette minun unhoittaneen teidät".
— Ja te olette eksynyt tänne tuntureille?
— En, — ei minun täällä-olossani ole jälkeäkään eksymisestä. Minä olen pienestä pitäen toivonut saavani tulla tänne. Ja tänä kevännä pyysivät täkäläinen pappi ja hänen rouvansa kirjeellisesti minua käymään vierailemassa heidän luonaan. He ovat niin rakastettavia, maailman miellyttävimpiä ihmisiä he ovat! Ja minä viihdyn niin hyvin täällä. Täällä on niin ihana ilma, niin raikas ja kevyt!… Ja pappilassa on kaksi lasta, poika ja tyttö. Nekös ovat suloisia ja hauskoja!… Niin, minä olen täällä kerrassaan uudesti syntynyt. Eikö teistäkin näytä siltä? — Hän hymyili. — Oletteko kuullut sellaisia kysymyksiä!… Niinkuin te tietäisitte, millainen minä olen ennen ollut!
Hänen eloisuutensa hämmästytti ja rauhoitti Jussaa. Ja missä oli katseen totinen ilme?…
On kohtauksia, joita salainen juhla seuraa, ja juhlailoon sisältyy niin paljon…
— Mutta minkätähden aiotte suomalaiseksi papiksi, herra Jongo?
— Suoraan sanoen, sitä en tiedä itsekään.
— Minusta teidän olisi pitänyt ruveta norjalaiseksi papiksi… Mutta jos te tulette papiksi suomalaiseen rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan teitä.
— Niin, luvatkaa se minulle! — Silloin minä saarnaan vain teille, yksistään teille!
— Ja sitten teidän pitää saarnata suomeksi, ei lapiksi…
Kivikirkkohan siellä on — rajapitäjässä?
— Niin.
— Hyvin pienessä laaksossa, joka ulottuu aivan aution lakeuden reunaan asti?
— Aivan niin!
— Ja koko laaksossa tuskin asuu muuta elävää ihmistä kuin pappi?
— Ei, — ei ketään muuta.
Neiti katsoi maahan. Sitten hän nosti katseensa, — aivan vitkaan, ja antoi sen liukua Jussan silmiin. "Se on varmaan ihmeellistä… Mutta miten luulette tulevanne toimeen siellä?"
— Se on sen ajan huoli! — Minä en ole vielä pappi.
— Mutta teidän täytyy tulla papiksi sinne, — joka tapauksessa!
Hänen katseensa häilähteli kuin metsän hämärä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun tuttavuuden yksinkertaiset värit ovat imeneet pois ensimäisten juhlallisten vaikutelmien loisteen…
Sitten Jussa kysyi: "Minkätähden minun teistä pitäisi tulla papiksi juuri sinne?"
— Niin — — —. Minä sanon teille — — —, minä olin etelässä pari vuotta. Siellä ihmiset olivat niin valoisia, toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli valoisampaa ja toisenlaista kuin täällä. Ja kun minä nyt muistelen teitä siltä ajalta, jolloin näin teidät Lafjordissa, niin minusta tuntuu, että teidän pitää olla pappina juuri siinä hiljaisessa laaksossa, joka ulottuu autioon lakeuteen asti — — Ja myös on minusta tuntunut aina, että Biettar Oulan pitäisi olla yksi teidän kuulijoistanne…
— Aina, — sanotte te?
— Niin, sanoi neiti, punastuen äkkiä. — "Mutta milloin te aiotte tulla vierailulle pappilaan? Pastori ja hänen rouvansa puhuivat teistä tänään. He mielellään tervehtisivät teitä… Mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Minä olen tehnyt kierroksen pitkin joenrantaa ja katsellut jokea. Katsokaas, kuinka se on tulvillaan!"
Hän sanoi hyvästit ja lähti.
Jussa jäi katselemaan häntä. Hänen nuori vartensa näytti leikkivän, täynnään vapaata elämäniloa.
Jussa oli joutunut keskelle kevään houkuttavaa levottomuutta, hänen aistinsa olivat äkkiä alkaneet hehkua. — — — "Siellä — — siellä etelässä — ihmiset olivat valoisampia ja toisenlaisia kuin täällä"… Vielä kerran hän tuli näkyviin — kirkonmäellä; hänen tukkansa välkkyi kultaiselta auringon kaukaisessa loisteessa. Niin solakka ja niin valoisa ja niin suoraryhtinen!… Ne ihmiset — niiden valkeitten talojen asukkaat, joita kuumottaa etelässä pitkin rannikkoa, ulottuen pitkinä riveinä etelän linnaan asti, — ja nämä ihmiset, — näiden synkkien metsien ja autioitten lakeuksien asujamet! — Siellä ihmiset olivat valon liitossa ja laskivat alaisikseen maan ja ilman, täällä ihmiset pakenivat pimeän turviin ja häviöönsä…
Mutta Jussa oli nuori ja suuri ja väkevä, ja hänen sieramensa paisuivat, kun hän hengitti vapauttavan kirpeätä maantuoksua. Ilma oli täynnään auteretta ja juoksevan veden läheistä ja kaukaista solinaa.
Tämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys kohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten mehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla juhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.
Jussa kulki joenrantaa ylöspäin, matalaan koivumetsään.
Pitkäkarvainen lehmä, jonka hauraita luita peitti poimukas nahka, nuuski ja imeksi ahnaasti paisuvia silmuja ja nuoria lehviä. Sen suurissa, raukeissa silmissä loisti orastava eläimen halu. Se lakkasi pureksimasta, katsoi suoraan ilmaan ja antoi katseen kauan viipyä autereessa… Ja sitten se alkoi ammua minkä jaksoi.
Pitkulaisia lammikoita tulvehti niityiltä jokeen, laskien kellerviä vesisuihkuja alas jyrkän hietaäyrään yli. Silloin tällöin lohkesi märänkiiltävä paakku maata, pudota loksahtaen hietikkoon, vieri rannalle kasaan ja loiskutti sameita vesipyörteitä sinivihreää jäänreunaa vasten.
Valkoisia vesiputouksia välkkyi laaksonrinteitten metsistä; sillä vuorokauden läpeensä kylpivät lakeuksien lumet auringonpaisteessa ja sulivat kuohuviksi puroiksi.
Tukinhakkaajia näkyi metsäkukkuloilla, ja rauhan ääni kajahteli autereisessa, kevättuntuisessa ilmassa.