VIII.
Eräänä iltana Nikko Nille tulee kävellen kylän päätietä pitkin, ylpeänä ja liikutettuna. Hän käy hiukan kumarassa, oikea olkapää pystyssä, niinkuin luovisi kovaa tuulta vastaan. Se johtuu siitä, ettei hänen kumpikaan kätensä ole vapaa; toisella hän taluttaa hirvasta, — täällä kylällä ei enää ollut talvikeli —, ja toisella, oikealla, hän pitelee Eira Maritin esiliinan nipukasta. Ja Eira Marit on melkein yhtä hankala talutettava kuin hirvas. Nuoret tytöthän kovin kainostelevat, ainakin heidän pitää heittäytyä kainoksi. Mutta tällä kertaa Eira Marit ei näyttele. Hän vain punastuu ja astelee aivan horjuen, kun hän on pakoitettu ajattelemaan niin moninaista ja tuntemaan niin paljon: hänen pienet, uneliaat aivonsa eivät ole tottuneet pitkäkoipisiin ajatuksiin, ja hänen sydämensä sykkii mieluimmin tasaisesti hölkäten. Muutoin niin herkkävireiset naurulihakset ovat kuin halpaantuneet. Sillä hänen täytyy ajatella, että hän on pian jättävä isänsä ja äitinsä ja menevä Nikko Nillen vaimoksi… Istuva omassa teltassa, ommellen peskejä ja housuja ja kaikkea, mitä tarvitaan.
Ja nyt he ovat tuskin sadan askeleen päässä Jongon talosta… Oo Jumala! Ihmiset katsovat häntä kuin morsianta, naimisiin aikojaa ikään. Se on niin pyörryttävän juhlallista… On kuitenkin hyvä, että on näin pimeätä.
He ovat juuri lähtemässä laskeutumaan pientä mäennyppylää likellä Jongon taloa, kun Nikko Nille äkkiä pysähtyy ja vetää armaan puoleensa. Hän vapisee kuin haavanlehti; sillä hän uskoo aivan selvään nähneensä ämmän haamun kulkevan ikkunan ohitse valojuovan läpi ja edelleen navettarakennusta kohden.
— Mitä nyt? kysyy Eira Marit ja lenkosäärinen kun on, pysyy hän vaivoin tasapainossa sisäänpäin väärillä jaloillaan.
— Etkö sinä nähnyt häntä?
He seisoivat hetken henkeään pidättäen.
— Tuolla hän menee! kuiskaa Nikko Nille.
— Oo-h-oo Jumala! panee Eira Marit, tullen kuolonkalpeaksi.
He kiinnittävät katseensa erääseen polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; nähtävästi aave on pyrkimässä jälleen hautaan…
Ei — ei häntä näy siellä…
No niin — Herran nimessä heidän täytyy käydä edelleen! — Kunpa he vain pääsisivät seinien suojaan niin pian kuin suinkin.
Mutta äkkiä he kuulevat äijän röhkäävän äänen halkomäeltä: "No mihin hittoon se hävisi? — Tuskin olemme saaneet arkkuun sen vanhan värttinän, ennenkuin se jo kimpoaa ylös!"
Äijän vihanpurkausta seurasi ihmisjoukon purskuva naurunhohotus, joukon, jonka ääriviivat vain häämöittivät pimeästä ja joka seurasi äijää, tämän koettaessa raahata suurta, ruumisarkunmuotoista laatikkoa rappujen luo.
— Nyt me hautaamme sitä kolmatta kertaa, jatkoi äijä. Mutta kun me nyt saamme sen sullotuksi arkkuun, niin me naulaamme kannen kiinni kuusituumaisilla ja luemme Isämeidän seitsemän kertaa oikeinpäin ja seitsemän kertaa takaperoisin. Ja sinä, Erkki, joka olet rohkea kuin kissa, sinä saat mennä kello kaksitoista tänä yönä kirkkomaalle ja hakea, kolme huuhkajan kokkaretta sen suuren koivun alta, jossa huuhkaja tavallisesti istuu, ja heittää ne, yhden kerrallaan, haudan yli ja sanoa joka kerta: "Nuku, Saara-ämmä, hu hu huu!"
Ja äijä hääräsi innoissaan ja etsi tuota Manalle niin vastahakoista ämmää. Hän oli tänään voidellut suunsa perusteellisesti porovarkaiden luona koilliskulmalla, ja siksi hän oli niin rohkea. Sellaisen aterian jälkeen hänen oli tapana tulla kylän lounaiskulmalle ja silloin hän oli täynnä kiivautta porovarkaiden syksyöisten teurastusjuhlien takia, luultavasti siksi että hänen omaatuntoaan kipristeli, kun hän oli syönyt sellaista lihaa. Mutta tänä iltana hän ei joutanut pitämään parannussaarnoja.
— Piru vieköön! kuului ämmän käheä ja kiukkuinen ääni navetan takaa. Hänen hoippuvat liikkeensä olivat usuttaneet muutaman ärtyisen pukin hänen kimppuunsa.
Äijä juoksi hätään ja pelasti ämmän miehekkäästi pukin rynnäköistä.
— Tuo pukki on sidottava haudan viereen seisomaan vartiana kahdeksan päivän ajan! hän huusi. "No — etkö halua jälleen arkkuun siitä? — Tai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nillen?"
Mutta ämmä löylytti äijää sauvallaan. Hän, jolta suurella huolella oli salattu huhu hänen omasta kuolemastaan, kaahotti ilosta loistaen Nikko Nillen syliin, ja levittäen suunsa mitä muikeimpaan hymyyn, sanoi: "Sinäkö se, poikani?!… Hyvää päivää, hyvää päivää!"
Joskin asiain oikea laita pian oli selvinnyt Nikko Nillelle, niin ei hän sentään vielä ollut tointunut kauhistuksesta, nähdessään niin ilmielävän aaveen, kuin koskaan voi nähdä; — mutta hän ei voinut muuta kuin tarttua sen käteen. Siinä oli ruumiin tuntu, ja hän hikosi. Eira Marit sitävastoin ei ensinkään tahtonut tarttua ämmän käteen. Hän vain vapisi ja huohotti eikä tiennyt miten olla. Muuan luotettava nuori mies vakuutti hänelle, ottaen häntä kaulasta, ettei ämmä koskaan ollut kuollutkaan, vaan oli tähän hetkeen asti ollut ehkielävä. Vihoviimein alkoi hänen huohotuksensa vaimentua. Äkkiä iskeytyi kämmen kuin mekaaninen läppä suulle, ja kikatus kiersi ulos sieramista.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin tuli kylälle muuan metsästäjä, joka muutamia päiviä oli oleskellut eräässä karjamajassa tuntureilla, ja kertoi seuraavaa:
Eräänä iltana, kun hän makaili sänkylaverilla ja oli uneen vaipumaisillaan, niin, ehkäpä jo nukkuakin, hän kuuli pikkulapsen itkua ulkoa. Majassa oli sysipimeä. Hän makaa ja kuuntelee ja katsoo oveen päin. Siellä alkaa loistaa pieni pilkku; se suurenee suurenemistaan, ja lopulta se muuttuu pikkulapsen näköiseksi… Hän huomaa silloin että se on äpärä, salaa synnytetty lapsi, joka etsii äitiään ja tahtoo saada kristillisen kasteen ja kristillisen nimen.
Hän ristii kätensä ja sanoo: "Sinun nimesi olkoon Nilas. Nilas! Minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!" — ja hän heitti kolme kupillista vettä sen päälle.
Ja äpärä katosi ja kävi autuaaseen lepoon.
Tästä lähti sellainen huhu, että Eira Marit oli tehnyt salaa lapsen. Hän ei varmaankaan ollut viime aikoina ollut yksin peskissään, sanottiin. Mutta eräs viisas ja kunnioitettava vaimo todisti, että kaikki tämä oli ilkeätä juorua. Ja hän puhui totta. Eira Marit ei ollut sellainen. Ei Nikko Nillekään.