XII.
Kotimatkallaan Jussa näki korppien kaartelevan kivirinteellä sudenraadon ympärillä; ne rääkyivät käheästi ja alituiseen, mutta eivät uskaltaneet laskeutua aivan alas, sillä ne olisivat helposti joutuneet ketun hampaisiin.
Joki oli tulvillaan ja jää oli murtunut monin paikoin. Täältä hän ei päässyt sen yli, vaan hänen täytyi kiertää pohjoisrannan niemille.
Kun hän illemmalla seisoi eräällä mäellä vastapäätä kylännientä, oli jää jo liikkeellä.
Hän näki ihmisiä niemenpäässä — Elna niiden edessä valkovaippaisena. Hänen tukkansa kimalsi kultaisena ilta-auringon paisteessa. Jussa huiskutti sudennahkaa. Ne huiskuttivat vastaan. Elna tuli aivan joen äyräälle ja huiskutti; papinrouvan piti tarttua häntä vaippaan, ettei hän putoisi veteen.
Jäälautat pusertuivat kohisten toisiaan vastaan ja kohottivat korkealle valkeita jääjauhemuureja. Patouma karttui ja vauhti väheni. Summattomat patoutuneet vesiröyköt olivat peittäneet alleen joen hietarannan, ja niemen niityiltä näkyi tällä puolen vain muutamia pajupensaita. Mutta ylempänä niemen kainalossa oli avoin vesi, missä purjehti jokunen jäälautta, silloin tällöin tarttuen kiinni pohjaliekoihin. Kylänniemen muulloin korkeata, jyrkkää äyrästä näkyi nyt vain verrattain matala kaista vedenpinnan yllä.
Eräs pitkä ukko-jäälautta raivautui verkkaan, mutta itsetietoisen varmasti röykkiön läpi, ja syöksi kärkensä sirpaleiksi sitä töyrästä vasten, jolla Jussa seisoi; ylös rannalle heittyi valkeina massoina heliseviä jäähileitä. Yläpää alkoi painua kylännientä kohti, — ja siinä virui jättiläinen, siltana joen yli. Vesi avautui alempana parissa paikassa ja kuohui mustina pyörteinä.
Jussa sitoi sukset jalkoihinsa ja laski menemään viivana yli jääsillan. Poro oikoi eteenpäin niin että irtain jääsohju roiskui suksenkärkien molemmin puolin.
— Mutta Herra Jumala, Jongo, miten te säikäytitte meitä! sanoi Elna.
"Miten te keksittekin tuollaista ilmeisesti hengenvaarallista?!"
— Näyttääkseni kuntoani — tietysti! — Ja sitten hän kuiskasi suomeksi ja leikkisällä äänensävyllä: "Ja suoraan puhuen: jos te ette olisi seisonut täällä, niin —".
— Niin mutta te ette saa enää koskaan panna henkeänne vaaralle alttiiksi minun tähteni. Toisin sanoen — —.
— Ei, neiti, ei se useammin tapahdukaan. Jussa kuuli itse äänensä äkkiä tulevan kovaksi; tuskallinen värähdys veti hermoja kireälle, eikä mielinyt päästää otettaan.
— Toisin sanoen — — —; ja hämmennyksessään Elna ei keksinyt selittävää ja sovittavaa sanaa.
— Ette kai aikone sanoa sentapaista, että toisin sanoen toinen asia on, jos minä saan teiltä erityisen suostumuksen pannakseni henkeni vaaralle alttiiksi teidän tähtenne?
Tämä raaka huomautus lannisti Elnan kerrassaan, juuri siksi, että hän itse niin sydämestään katuen tunnusti lausuneensa tyhmyyden.
Jussa sanoi hyvästin, nykäsi poron eteensä voimalla, jonka tuo kiihkeä kiepaus hänen sielussaan oli vetänyt kireälle, — ja meni.