XIII.
Elna ja Jussa istuivat niemellä kylän yläpuolella. He istuivat pajupensaitten suojassa, joita kasvoi niityn reunalla. Jokirannan leveä, matala hiekkareunus hohti auringonpaisteessa; pienet kissankulta-hiutaleet välkkyivät niinkuin se olisi ollut oikeata kultaa.
Hyvinvoivat mettiäiset pörisivät veltosti pajupensaitten keltaisten urpujen ympärillä ja nurmen kissankellojen yllä. Kesän iltapäiväaurinko heitti valonhäiveen puiden varjoonkin.
Jussa tunsi syvää tarvetta kiittää Jumalaa kesästä sekä neidosta, joka makasi kasvot hänen rintaansa vasten, ja jonka sielun kuuma kiintymys oli avannut kesän hänen mieleensä.
Mutta tähän suloiseen hiljaisuuteen hiipi arka nyyhkytys tytön rinnasta. Onnen ensimäinen oras on hento ja vilunarka kuin kukkanen. Se haavoittuu vilusta ja viimasta ja kuolee päivänpaisteeseen…
Jussa ei oikein tiennyt, miksi Elna itki; mutta häneen koski tämän väristys, ja hänen äänensä oli sumea, kun hän kysyi tytöltä: "Miksi olet niin surullinen, Elna?"
— Et saa pahastua siitä, rakas Juhani!… Minun täytyy sinulle sanoa jotakin. — Hänen hiljainen itkunsa muuttui taas araksi nyyhkytykseksi. — "Minusta tuntuu, että sinä joskus olet niin etäällä minusta, ja silloin minua aina niin ahdistaa!" — ja hän painautui Jussaan kiinni, niinkuin olisi pelännyt heidän välillään olevan tyhjän tilan.
Jussa ei aluksi voinut vastustaa mitään. — Häneen oli tullut jotakin jyrkkää. Heidän keskustelunsa olivat ennen olleet suruttomia, keveän välittömiä kuin valoisain öiden herkät unelmat.
— Sinulla on ikävä, Elna?
— Niin — en tiedä oikein… Rakas Juhani, älä suutu minuun! — Hän kävi Jussaa kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Kuinka tummat sinun silmäsi ovat, Juhani!… Lupaa minulle, ettet koskaan ole paha minua kohtaan! — Muistatko kuinka minä ensi kerran puhuin sinun kanssasi? — Muistatko että minä sanoin niin kovin haluavani päästä tänne, — vaikka minä melkein pelkäsin, minä pelkäsin tätä maata — ja ihmisiä, sellaisia kuin Biettar Oula… Myöhemmin en niin usein sitä ajatellut, — en ennenkuin keväällä tapasin sinut, — Juhani… salli minun sanoa se — en minä tuntenut ainoastaan iloa nähdessäni sinut jälleen. Pelkokin heräsi minussa, tuo lapsuuspäivien kummallinen pelko. Mutta se selvisi minulle täysin vasta silloin, kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle eräistä sanoistani, jotka minä tulin ajattelematta lausuneeksi. Sinun silmiisi tuli niin peloittavan kova kiilto. — Ei minua pakoittanut pyrkimään sinun luoksesi vain katumus siitä, että olin pahoittanut sinua… Minun oli silloin niin paha olla! — Ei minua pakoittanut vain katumus… Sinä olit — niin en minä tahdo verrata sinua käärmeeseen; mutta minä olen kuuluit tai lukenut pikkulinnuista, jotka lentävät suoraan käärmeen kitaan, — vaikka pelko pidättääkin heitä. Mutta ehkäpä pelko juuri ajaakin ne tuohon hirmuun. Minä en pelännyt enkä pelkää sinua, en niin. Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei jättänyt minua, ei antanut hetken rauhaa! Mutta sinä olit paha silloin kun jätit minut —; minä olin ehkä naurettava ihmisten nähden, mutta en minä siitä välittänyt. Papinrouva koetti puhua järkeä minulle. Järkeä! Mitä minä järjestä välitin! Silloin tällöin minä näin vilahduksen sinusta, ja aina minusta näytti, että sinulla oli ympärilläsi jotakin, jota minä en oikein osaa selittää. Niin, se oli jotakin tästä yksinäisyydestä; se sai minut ikäänkuin merikipeäksi".
Ja hän painautui taas väristen Jussaan. "Ja kuitenkin — kuitenkin minä rakastan sinua toivottomasti! Ehkä minun tuskani tuleekin siitä, — ja siitä, että sinä joskus olet niin äärettömän kaukana minusta!… Kunpa sinulla ei olisi ympärilläsi tuo hirveä autius!"
Hän vaikeni. Mutta Jussa ei halunnut sanoa mitään.
Heräät näkemään ihmeellisen kauas ympärillesi, kun elämänvirtasi äkkiä tyrskähtää routakerrokseen.
Jussa ajatteli Elnaa. Hänen juurensa olivat rodussa, joka oli maailman kaunein ja vyöryi kuin majesteetillinen virta yli maanpiirin, ja hallitsi sitä valoisina jumalina. Ja hän ajatteli Jäämeren-läheisten synkkien erämaametsien yksinäisiä majoja ja savuttuneita tupia ja ihmisiä, jotka niissä asuivat. Hän itse oli syntynyt pimeänä syysiltana, hänen äitinsä oli silloin nyhtämässä jäkälää tuolla metsämäellä. Heidän oli täytynyt jäädä yöksi sinne, ja pimeyttä saivat hänen silmänsä ensimäiseksi imeä itseensä… Oliko meri vyörynyt pusertavan raskaana Elnan silmiin?
— Juhani! — Rakastatko minua? Oo, sinun täytyy rakastaa minua!… Muistatko kuinka minä kerran vihdoin tapasin sinut täällä metsässä? Minä toivoin olevani kaukana täältä, ja sitä kai sinäkin toivoit. Mutta me emme päässeet toistemme ohi. Sinä olit niin suuri ja voimakas ja synkkä, kun sinä äkkiä ilmestyit viidakosta! Muistatko kuinka minä vapisin, kun sinä tartuit minun käteeni? Kyynelet tulivat minun silmiini; en minä itkenyt, — mutta se vaikutti minuun niin hirveän äkillisesti.
— Minä näin sinut, Elna, sen päivän edellisenä yönä. Varhain aamulla sinä kylvöit aamukasteessa papin puutarhan nurmikolla. Sinulla oli ylläsi sinertävä vaippa.
— Näitkö todella minut?! — Etpä tehnyt silloin kauniisti, Juhani. — Hänen kasvoilleen ja kaulalleen virisi punainen rusotus, ja hän hymyili yht'aikaa hämillään ja nauttien.
— Sinä olit kaunis, Elna, seisoessasi hetken katsoen suoraan aurinkoon. Sinun tukassasi ja sinun sinervällä vaipallasi välkkyi kastepisaria.
— Olinko minä kaunis? — Rakasta minua, Juhani! Sinun täytyy rakastaa minua!
Hänen hihansa olivat työntyneet ylös. Jussa tunsi valtasuonen lyönnin siinä valkoisessa käsivarressa, joka kiertyi hänen kaulansa ympäri, ja hän näki vaalean naisen nuoren ruumiin huokuvan keveän kesäpuvun sisällä.
— Aurinko ja ilma oli niin lämmin sinä yönä; minä en osannut nukkua. Minä ajattelin sinua ja lämpenin yhä siitä. Minun täytyi kylpeä aamukasteessa, se oli niin ihanan viillyttävää.
Sitten he taas vaikenivat.
— Sinä ehkä vihaat minua, Juhani?
Ei Jussa siihenkään vastannut. Sensijaan hän kysyi: "Millaiseksi olet ajatellut meidän suhteemme? Sano minulle, Elna!"
— Suhteemme! Suhteemme!… Niin, tosiaan — emmehän ole siitä koskaan puhuneet. Voitko sitä ymmärtää?! Miksi emme ole koskaan siitä puhuneet?
— Kai siksi, ettei meidän välillämme koskaan ole ollut mitään suhdetta. Ja tuskin koskaan tulee.
Elna tuskin itsekään huomasi, että hänen rinnastaan nousi vapautumisen huokaus. "Mutta minä tahdon viedä sinun rakkautesi mukanani, kun lähden täältä, — koko sinun rakkautesi, Juhani!"
Mutta kumartuessaan tavoittamaan Jussan katsetta, hän tempautui kiivaasti taaksepäin: Jussan silmiin oli tullut teräksenkova loiste.
— Juhani!
— Matkustatko sinä jokea myöten, Elna?
— Kyllä! — Enkö ole sitä jo sanonut sinulle?
— Et, — et ole sanonut… Et ole sitä sanonut minulle ennen. Etkä olisi nytkään sanonut, ellen minä itse olisi sitä kysynyt sinulta… Mieleeni juolahti kysyä sitä.
He vaikenivat. Elna nyki hermostuneesti ruohoa.
Sitten hän sanoi: "Vouti kuuluu olevan kesäloman matkoilla etelässä". — Vai niin! — Seurasi kiduttava vaiti-olo. Sitten Jussa sanoi: "Hän asuu jokisuulla. Minä olen nähnyt hänet vain kerran. Kerran vuosia sitten, kun hän oli vähällä tuomita Biettar Oulan, — hänet, jonka sinä kerran sanoit lumoavan metsän vain kulkemalla sen läpi".
— En minä matkusta jokea myöten häntä tavatakseni.
Mutta Jussa ei vastannut mitään.
— Juhani! huudahti Elna, ojentaen pelokkaana kätensä hänelle. "Sinä et saa olla paha minulle! Sinä et saa olla paha tällaiselle tyttöraukalle!"
— Jos sinä pelkäät minua, niin saat mennä. Ja sydämellinen kiitos seurastasi, Elna! — Hän pusersi Elnan kättä lämpimästi. "Pahasta välttyy parhaiten pakenemalla sitä".
Elna vaipui hänen syliinsä kiihkeästi itkien. "Ei, — ei voi olla totta, että meidän nyt on erottava ainiaaksi, — ei ainiaaksi, Juhani!… Auta minua, Jumalani! Minä en voi elää sinutta, Juhani! En voi. Minun sieluni nääntyy, ja minä kuihdun nuorena, elävänä. — Älä katso noin minuun! Ole hyvä minulle, Juhani!"
Hän vaipui maahan, silmät sulkien. "Anna minun suudella sinua vielä kerran!… Tunnustele, kuinka minun sydämeni lyö!… Minä luulen olevani sairas. Älä ole minulle paha!… Oh ei, on aivan turhaa vaatia sinulta sellainen lupaus. — — Hivele myös minun otsaani!… Kiitos!… Kaulus on kiinni; minä aukaisen sen itse… Sinun hengityksesi lämmittää niin ihanasti minun rintaani!… Kiitos, Juhani, kiitos siitä, että olet hyvä minulle!"
* * * * *
Jussa istui taas yksin. Ja hän istui kauan.
Paha ajatus ja kova sana syöpyy rakastavaan ihmiseen kuin hullun eläimen purema. Häntä kalvaa polttava sovinnon jano; mutta kohta kun se tuntuu lähenevän, hän vetäytyy arkana takaisin…
Jussa havahtuu, kuullessaan sauvointen kolinaa veneenreunaa vasten.
Hän katsoo ylös.
Tuolla alempana toisella puolen sauvoo mies ja nainen venettä niemenkären ympäri ylöspäin leveätä, tasaisesti juoksevaa jokea. He ovat juuri päässeet siihen, missä ulkoneva hietasärkkä kapenee niemenkären alapuolella, kohoten ja jyrkentyen ylöspäin samalla.
Mies, jolla on valkea paita ja nivusilla punainen kudottu vyö, seisoo hoikan, matalapohjaisen ja korkeakeulaisen veneen perässä; veneen uusi runko paistaa auringossa ohuen, kuultavan tervan läpi punaiselta. Nainen seisoo kokassa. Hänen hyvin lyhyt, juovikkaasta patjanpäällys-kankaasta tehty nuttunsa on edestä märkä rinnoille saakka. He soutavat tahdikkaasti, vetävät kaikki kolme tarkkaan laskettua otettaan pitkin valkeita, sileitä, pitkiä sauvoimiaan sekä työntävät harjaantuneiden voimien painolla, niin että virta kuohuu kokassa, ja aallot hyppivät sihisten rannan sorassa.
Hietasärkästä kaikuvat heidän äänensä, sauvointen säännölliset iskut veneenreunaan sekä kiiltäväin läkkiastiain räminä. Heillä on matka karjamajoille.
Pääskyset ovat kaivaneet pesäreikiä hietasärkkään, aivan rehevän kanervikon reunaan, joka riippuu siihen kietoutuneista koivun- ja katajanjuurista. Pääskyset suhahtelevat sisään ja ulos ja mässäilevät sääski- ja kärpäsparvien kimpussa.
Veneen nostattamat aallot särkevät joenäyrään, metsän ja tunturiharjanteen kuvastuksen, joka värähdellen sukeltaa loistavan sinervään veteen.
* * * * *
Seuraavana päivänä Jussa kulkee alaspäin kylää, joka lepää kesän hiljaisuudessa. Lapset ja vanha väki ovat karjamajoilla. Tukinuittajat ja turskanpyytäjät eivät vielä ole kotiutuneet merenrannikolta. Lohenpyytäjät ovat lähteneet ylemmä jokea.
Naiset istuvat paljain jaloin avointen ikkunain ja ovien ääressä, kehräävät villaa ja kutovat sarkaa. Tuulotetuista ja pestyistä seinistä kaikuvat äänet sekä kangaspuiden hilpeä helske. Välistä leyhähtää tuuli ja niittyjen heinä karehtii auringon välkkeessä.
… Kääntyisikö hän kuitenkin takaisin sanomaan Elnalle hyvästi?
— Oh ei…
Hän makoilee niemellä kylän yläpuolella, ruohikossa. Hän ei ole joenäyräältä etempänä kuin että voi nähdä joen, jos nousee ylös… Nyt hän kuulee aironlyöntejä. — Mitäs jos hän menisi rannalle sanomaan Elnalle hyvästi? — Oh ei…
"Soutakaa rantaan!" hän kuulee Elnan sanovan kyytimiehille. Jussa juoksee etemmäs metsään ja piiloittautuu.
Vähän ajan kuluttua tulee Elna joenäyräälle, tähystää hetken jännittyneenä siihen paikkaan, missä Jussa on maannut… ja juoksee taas alas.