XV.
Eräänä syksynä he majailivat karjoineen muutaman tunturijärven rannalla, lähes kymmenen penikulmaa etelään kylästä.
Eräänä iltana vaikenivat paimenten joikaukset.
Vanha muori Biettar makasi viimeisillään.
Porojen liikunta teltan ohi ilman paimenten tavallisia huutoja kuulosti niin synkältä — niinkuin aaveitten huounta —, ja vahvensi hetken vakavuutta.
— Etkö voi joikua vähääkään! — Girjes! Hus! — Muori hosui sauvallaan ja raapi paksukarvaisia poronnahkoja, joihin hän oli kiedottu.
Andi — pikku Andiksi häntä vieläkin kutsuttiin — istui takan toisella puolen. Joka kerta kun tuoreilta käryävien koivunoksien savu tuprusi kokoon, hän katsoi ohi padan. Mutta isoäidin silmät kiilsivät niin jäykkinä mustaa teltanseinää kohti. Nyt aikoi Andi koettaa olla katsomatta enempää. Ja hän istui nurpolla nenin ja surkeannäköisenä, eikä hänen silmiinsä noussut kyyneleitäkään.
Elle istui käsissään Uusi Testamentti ja virsikirja.
Revontuli-kielekkeet värähtelivät suuria kaarroksia tehden taivaalla.
— Nyt taivas palaa! — Paetaan! — Ja muori Biettarin silmät tähystivät ylös savuaukosta.
— Sotke veri lumeen, Oula!… Hävitä kaikki jäljet! Osaatko muuttaa merkin? — Etkö? — Leikkaa sitten korvat pois!
Biettar Oula kalpeni. Nämä sanat olivat aina olleet äidin suussa, joka kerta kun he entisaikoina olivat teurastaneet muiden poroja.
— Lue Testamenttia, Elle!
Elle lehteili kylmin sormin likaista kirjaa. Mutta savu karvasteli silmiä ja valo oli heikko, eikä Elle ollut kirjaan kajonnut rippiaikansa jälkeen.
— Etkö edes voisi hiukan rukoilla? Jaa — mutta… ei hän keksinyt yhtään rukousta, jonka olisi osannut ulkoa.
— Mutta sano hänelle joku Jumalan sana! Kunhan hän vaan tapaisi jonkun!
— Emmekö veisaa virren, Elle?
— Vain "Herra, Luoja taivasten". He taisivat sen kumpikin hyvin.
Mutta vain yhden värsyn.
— Minusta meidän pitäisi se laulaa uudelleen, sanoi Biettar Oula. He lauloivat sen neljästi ja heidän sydämensä lämpeni.
Kunpa he nyt osaisivat sanoa vielä jonkun Jumalan sanan!
Elle alkoi "Isämeitää". Ei hän kyllä kaikkea ehtinyt muistella; mutta enimmät hän sentään sai sanotuksi…
— Jeesus, kuului hiljaa muorin huulilta.
Ja juuri kun Biettar Oula avasi teltan oven, noutaakseen hiukan puita, veti vanha muori Biettar viimeisen henkäyksensä; samalla puhalsi kylmä syksyn viima lakeudelta hänen vuoteensa yli.
— Eikö hän sanonut Jeesus?
— Sanoi!
— — —
Ei ollut vielä rekikeli, ja hankalata oli saada ruumis kuljetetuksi kylälle.
Pari päivää kuoleman jälkeen laskettiin muorin maalliset jäännökset ahkioon ja haudattiin ylemmäs eräälle kivikkorinteelle.
Hänen vanha palvelijansa Aslak luki hautausluvun virsikirjasta. Sitten hän rakensi kivistä korkean kummun ruumiin yli, jotta pedot eivät kävisi sitä syömässä.