XVI.
Oli ollut roskailmat jonkun aikaa. Ja kun kylmeni, niin lumisohju hyytyi jääksi jäkälän yli. Eläinten oli hankala löytää paljaita paikkoja ja ne harhailivat yltympäri tuntureilla järven seutuvilla.
Eräänä muori Biettarin kuoleman jälkeisenä päivänä Biettar Oula ja Lasse seisoivat teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen, mutta vitkasteli tapansa mukaan viimeiseen asti.
Vihdoin Biettar Oula sanoo: "Näetkös nuo porot tuolla kukkulalla järven toisella puolen? — Olisi ehkä paras ajaa ne järven eteläpäähän. Siellä on parempi paimentaa".
Jaa — niin — täytynee kai hänen se sitten tehdä… "Kai jää on jo niin vahva, että minä pääsen siitä yli".
Biettar Oula puri hampaansa yhteen. Ajatukset, joita hän viime päivinä oli hautonut, olivat äkkiä toteutumaisillaan, vieläpä ennenkuin hän oli ehtinyt oikein läheisesti tottua niihin.
— Kyllä, kyllä, aivan varmaan. Ääni petti; hänen täytyi niellä sanat.
Lasse alkoi mennä jään yli. Askeleet tuoreessa lumessa pitenivät pitenemistään. Biettar Oula seisoi katsellen. Jäältä kuului lyhyitä kumahduksia, jonkun kerran pitkällistä ratinaakin… Biettar Oulaa värisytti.
Lasse lähestyi jo toisella puolen kohoavaa jyrkkää kallioseinää… Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa vetää henkeä huutaakseen Lasselle, että hänen täytyy kääntyä takaisin, — — — mutta ääni ei pääse kurkusta, — hän lysähtää kokoon ja saa esiin huudon samassa hetkessä, jolloin jää murtuu… Lakki jäi kellumaan aukkoon, ylös kohoilevat poreet sitä pyörittelivät hiljakseen… Ja sitten kaikki pysähtyi. Kallioseinän alla oli vettä syvältä.