XVII.
Huuhkaja on avaruuden hiljaisia. Se on ylevä yksinäisyydessään, ja sen lähestyminen ihmisten ilmoille tietää pahaa. Sillä se tulee muistuttamaan ihmistä: "muistathan sen rikoksen!"
Biettar Oula, joka nyt oli alkanut arkoa ihmisiä eikä koskaan saapunut telttaan ennen myöhää yötä, istui eräänä iltana hämärissä erään korkean kivikkorinteen reunalla, joka laskeutui jyrkästi jokea kohti. Pimeys oli jo täyttänyt laakson; mutta myöskin lakeudella valo kokoontui yhä enemmän läntisen tunturiharjanteen ylle kellanvihreäksi, ja välimatkat kaikkialla lyhenivät.
Biettar Oula on kivikkorinteen reunalle koonnut suuren kasan kuivia, tervaisia honganjuuria. Kammotus voi tulla, ja tuli on hyvä turva, kun pimeys peittää lakeuden…
Kuuluu kumea, pitkä "huhuhuu". Biettar Oula nostaa silmänsä ja näkee säihkyvän silmäparin korkealta, rinteen reunalla kasvavan tuultentuivertaman hongan latvasta…
Huuhkaja siellä on. Ja sen ääriviivat piirtyvät, suurina kuin kotkan, yönharmaata taivasta vasten. Se istuu järkähtämättömän hiljaa, mahtavaan höyhenpukuun kietoutuneena. Tasainen rinta loistaa harmaalta kuin kuolleen kuultava iho, ja ihmisennäköisten kasvojen hehkuvat silmäterät tähyävät hellittämättä jyrkänteen reunalla istuvaa suurta olentoa. Huuhkaja kääntää hiukan päätään ja silmäterien viistosäteet värähtävät vähän — ja kaikki liikunta lakkaa taas, niin että miestä alkaa ahdistaa…
Hänen rintansa täyttää vapistuttava halu rikkoa tämä autio kuolonhiljaisuus suuren eläimen pauhaavalla mylvinällä… Mutta rinnasta ei lähde mylvinää, ja hänen täytyy vaieta…
Vihdoin huuhkaja nousee siivilleen ja liitää aavemaisen ääneti laakson sumeaan yöhön…
Se on kuolon kutsu. Kolmannen kerran se tulee seurassaan ikuisen pimeyden herra…
Lakeudelta kuuluu kohua. Siellä tulee syysmyrsky.
Biettar Oula hoippuu juurikas-kasan luo. Hän raapaisee tulitikulla tulta housuistaan, kipinä syttyy pimeyteen ja tuikahtelee hänen tärisevien kämmentensä välissä… Hän sytyttää kasan… Syysmyrsky tulee ja hulmuttaa nuotionliekit suurina, kiivaina aaltoina valtavasti paisuvia savupilviä kohti, joihin heiastuu punainen loimotus. Nuotion ahjossa paukkuu ja säkenöi, ja koirain ulvonta laakson toiselta puolen viiltää surkeana pimeyden läpi…
Tulen loimo kajastuu kauas laakson ylle tummuuteen ja pyyhkii myös jyrkkää rinnettä, joka näyttää häilyvän kostean välkkyvänä syvällä pimeydessä.
Biettar Oula hyppii ja huitoo rovion ympärillä, veri kiertää suloisen levottomana suonissa… "Jää on vahva", kuiskaa hän myrskyyn, joka ulvoo laakson puiden yllä ja viheltää kuin huilu jyrkänteen ohuissa, kuivissa pensaissa…
Se valittaa huojuvassa metsässä ja huokuu pimeydessä.
— Minä olen tappanut hänet, kuiskaa hän myrskyyn, ja hulluus hehkuu hänen silmissään, kun hän ryntää edes takaisin häilyvien liekkien läpi… Hän pysähtyy kuuntelemaan. "Nyt minun sanani purjehtivat myrskyn mukana". — Hän painaa korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunhan ne vaan eivät tapaa ketään!… Hys!"
— Nyt ne räpyttelevät erääseen ikkunaan!… "Kenet sinä olet tappanut? — Kenet sinä olet tappanut, Biettar Oula?" — Mutta Biettar Oulan sanat eivät puhu enempää. Ne vain makaavat lattialla, ja kun vouti sytyttää tulitikun, ei hän näe useampia sanoja kuin "minä olen tappanut hänet"… Mutta seinällä hän näkee sanat "jää on vahva". Ne ovat paukahtaneet siihen niin kovaan, että säkeniä sinkoilee ympärille…
Silloin Biettar Oula kuiskaa myrskyyn:
"Jos sinä annat minut ilmi, niin minä vedän ytimen sinun luistasi!"…
Väki, jolla oli teltat laakson toisella puolen ja jonka koirain ulvonta oli herättänyt, seisoo kauhuissaan katsellen hulmuavien liekkien ympärillä riehuvaa olentoa.
Äkkiä rovio putoaa alas jyrkänteen reunalta ja ahjo hajoaa pitkin rinnettä ja sammuu pitkänä juovana pimeyteen. Vyöryvän kivilohkareen jyminä kaikuu ukkosena jyrkänteeltä, ja jää murtuu ja vesi kuohuu ja särkee peitteensä mylvähtäen, ja sen huounta leviää värähtelevinä aaltoina jään alitse ja ylitse, kaarena ylt'ympäriinsä, hukkuu tuolla, mutta herää jälleen kauempana, palaa takaisin lähtökohtaansa nostaen ilmoille uusin voimin suuren, parkuvan ärjynän. Tuo kuollut vesi, joka äsken päilyi niin raukean tyynenä jään alla, nousee kuin tukehtuva ja riehuu hengästyneenä, kunnes vähitellen raukenee jälleen… Sitten kaikki vaikenee. Mutta vielä kerran kuuluu alempaa viiltävä suhina, — ja viimeisen, värjyvän kaiun vanavedessä saapuu rinteeltä uusi ääni, johon aaltojen huounta sammuu, nousee hurjaksi huudoksi, yllyttäen koirat ulvomaan mukanaan, ja syytää myrskyn tohinaan jumalattomia sanoja…