XVIII.
Myöhään eräänä talvi-iltana istui Jussa ikkunan ääressä, katsellen ulos. Suuren kivikirkon ympärillä pistää lumesta siellä täällä esiin vinoja puuristejä. Hanki ulottuu melkein kirkon kapeisiin ikkunoihin saakka ja sitä on katolla paksuna peitteenä.
Koivut koettavat kiivetä laaksonseinämää ylöspäin; mutta lumi ikäänkuin painaa ne alleen maahan, ja hanki saa kietoa syliinsä koko matalan, piiloon kutistuneen harjanteen ja lakeuden.
Talvitie, joka kulkee pienen laakson läpi, on myös puoleksi lumen peittämä. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat kauempana kirkon pohjoispuolella, ei ole monesti asiaa ihmisten ilmoille. Melkein kaikki Jussan seurakuntalaiset asuvat nimittäin alempana, suuren rajajoen varrella, peninkulmien laajuisella alueella.
Niin hän on istunut joka ilta viime syksystä alkaen, jolloin hän tuli tähän virkaan, — kuulostanut ääniä, halunnut kiihkeästi särkeä hiljaisuuden omalla äänellään, mutta ei ole koskaan tullut tehneeksi sitä…
Kun sitten tuo pakahduttava huutamisen halu jälleen palaa, käy hän avaamassa ruokasalinoven, kuullakseen vanhan suomalaisen palvelijattaren laulavan kyökissä hengellisiä lauluja. Kuten vanhat, kuluneet virka-huonekalut, niin hänkin on joutunut perintönä papilta toiselle, joista jok'ikinen on täällä ollut vain vierailemassa.
Hetken kuluttua hän jälleen menee ikkunan ääreen istumaan.
Vanha Marja on mennyt maata, ja täysikuu on juuri kohoamassa harjanteen takaa.
Ja Jussa istuu vielä pieniruutuisen ikkunan ääressä.
Kirkon suuresta varjosta erkanee äkkiä esiin pieni kieleke, joka liikkuu nykäyksittäin eteenpäin maata pitkin yli lumen, kadoten sitten tornin pitkään varjoon.
Jussaa ahdistaa näky.
Kirkonaidan vieressä seisoo eräs mies, pannen liekaan poroa. Hän sitoo sukset jalkoihinsa ja suuntaa kulkunsa suoraan pappilaa kohti.
Tuo pitkä, kömpelö olento tulee aivan ikkunan luo.
Jussa nousee.
Mies pysähtyy ja katsoo sisään. Huurteisten kulmakarvojen alta hehkuu katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.
Jussa koettaa avata kiinnijäätyneen ikkunan; mutta mies viittoo kieltäen. "Hys!" — Hän painaa kasvonsa kokonaan ikkunaan… "Oletko yksin, Jussa?" kuiskaa hän.
— Olen. Biettar Oulahan siellä?… Mene ovelle, minä tulen päästämään. — — —
Biettar Oulan nyyhkytykset olivat vähitellen muuttuneet hereäksi, hillityksi itkuksi. Sanat nytkähtelivät ylös kurkusta; ne painuivat ja nousivat jälleen, nostaen samalla näkyviin hänen elämänsä suurta, märkivää ajosta. Tuo suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt lapsuudestaan saakka, ja hänen itkunsa oli nyt sitä väkivaltaisempi ja tuskallisempi…
— — — "Minä olin huutamaisillani häntä kääntymään takaisin; mutta niinkuin jokin olisi salvannut minulta hengen rintaani, minä olin tukehtumaisillani… Ja paha ajatus se varmaan tukahdutti hänen äänensä… Ajatus, minun paha ajatukseni se tappoi hänet! — Aina minä tähän samaan johdun, jos kuinka koetan syitä vainuta!… Enkä minä enää kauemmin voinut kestää. En voinut, Jussa! Minun täytyi tulla tänne. En uskaltanut mennä oman papin luo. Ja sinuthan minä olen tuntenut pienestä pitäin".
He olivat sammuttaneet lampun, ja kuu paistoi hänen kalpeille, kuihtuneille kasvoilleen, hänen istuessaan lattialla, nojaten päätä Jussan polviin.
— Et sinä siksi, että sinun syntisi — tämä sinun paha ajatuksesi, josta puhuit — sellaisenaan olisi pahempi kuin meidän syntimme ja ajatuksemme useimmiten, — et sinä siksi ole kärsinyt niin paljon. Vaan siksi, että sinun mielesi oli sairas silloin, koko sinun sielusi oli hellä ja arka, ja jokainen ajatus iti omassatunnossasi kuin rikkaruohon siemen mehevässä mullassa… No niin, synti olkoon synti! — Mutta ole vakuutettu siitä, että se synnin hirmu, joka sinua on hävittänyt, se on nostanut sinua Jumalan puoleen, niinkuin ankara hyökyaalto, joka huuhtoo hukkuvaa ihmistä ja kuljettaa sen rantaan… Etkö itsekin tunne nyt olevasi likempänä Jumalaa?
Kyllä. — Biettar Oula tunsi. Kun hän lähemmin ajatteli, niin hän huomasi varmasti olevansa tiellä Jumalan luo.
Ja he laskeusivat polvilleen ikkunan pieleen ja rukoilivat Jumalaa.
— Ja luuletko, että minä nyt voin nauttia Herran-ehtoollista?
— Juuri nyt sinä voit.
Jussa vaihtoi päälleen papinpuvun, ja molemmat läksivät kirkkoon…
Biettar Oula laskeutui polvilleen alttarin eteen.
Suuressa, synkässä kirkossa paloi vain alttarilla kaksi kynttilää. Kylmä tuulenhenki kiersi alttarille, leyhytti liekkejä ja muutti harmaaksi huuruksi papin sekä Biettar Oulan lämpimän hengityksen. Suuri, autio, korkeakaarinen temppeli kaikui papin selkeästä, hillitystä äänestä, kun hän lausui asetussanat. Yön vakavuus, yksinäisen miehen sielunhätä sekä toimituksen pyhyys herätti sielua ja lämpöä hänen sanoihinsa.
Ja kun kuuluivat sanat: "Niin hän otti myös kalkin", niin Biettar
Oulan kasvoja valaisi tyyni selkeys…
— — —
Jo ennen aamunkoittoa lähti Biettar Oula. Hän ajoi joen jäätä ylöspäin.