VI.
Hetkinen oli kulunut Nikko Nillen lähdöstä; oli jo hämärä.
Nuotio roihusi rätisten teltan vieressä. Litteälle kivelle levitettyjä kenkäheiniä muokkasi äiti Biettar koivuisella kurikalla. Biettar Oula oli koristelemassa poronsarvesta tehtyä lusikkaa. Hän piirteli siihen veitsellä ristiin rastiin riimuja ja muita koristuksia. Elle asetteli pehmitettyjä kenkäheinälyhteitä kiville kuivamaan.
Biettar Oulan tapansa mukaan tuolloin tällöin tähystellessä metsän reunaa joka taholle, alkavat koirat haukkua. Hän toruu niitä. Metsästä kuuluu kelottuneitten oksien ratinaa ja pudonneitten lehtien kahinaa. Puitten välistä näkee Biettar Oula kolme miestä tulevan postitietä ja kääntyvän nuotiota kohti. Nyt tunsi hän heistä kaksi postimiehiksi, mutta kuka oli kolmas?
"Kah — piru vieköön! — Lassehan se on!" huudahti Aslak unohtaen nimittää häntä Trondhjemin seminaarilaiseksi.
Lassella oli musta hattu — ja hän oli kalpeakin kuin itse oppinein hyväkäs. Hänellä oli vyökin, mutta se ei ollut lanteilla kuten ihmisillä, joita epäillään pahantapaisiksi, vaan ylempänä kuin hurskaalla saarnamiehellä. Tukka oli leikattu lyhyeksi, ja tervehtiessään isäntäväkeä nosti hän hattuaan. Hän se nyt oli juuri sellainen, jota Groobein olisi sanonut "yleväkäytöksiseksi ihmiseksi".
Lasse ei tietysti ollut tervetullut vieras Biettar Oulan eikä muittenkaan mielestä. He eivät sitäpaitsi olleet tienneet häntä vielä oikein odottaakaan. Biettar Oula oli kyllä kovistanut häneltä juhlallisen valan, ettei hän koskaan ilmaisisi salaisuuttaan, mutta sittenkin…
He olivat sentään osoittavinaan Lasselle kaikkea mahdollista huomiota. Biettar Oula yritti kuitenkin puhella hänen kanssaan niin, etteivät postimiehet huomaisi hänellä olevan mitään keskeneräistä Lassen kanssa: hän tekeytyi nimittäin huvittavan ivalliseksi, mutta lausumansa sanat kirvelivät kuitenkin häntä itseään eniten.
Lasse käytti usein norjalaisia sanoja ja käänteitä. Vankilassa oli hän tehnyt monenlaista työtä. Hän oli valmistanut siellä "jakkaran" ja "vasun", kutonut "verkon" sekä opetellut "kaunokirjoitusta".
Postimiehet päättivät yöpyä tänne, sillä täältä oli vielä kolme penikulmaa joen rantaan metsäpirtille. Siellä oli heillä vene, jolla he tavallisesti soutivat kylään.
Syödessään kertoivat postimiehet yhtä ja toista suuresta maailmasta.
"Vadsön vouti kuuluu olleen", kertoi toinen, "Hammerfestin voudin luona keskustelemassa lakipykälästä, josta he olivat eri mieltä. Kiivaasti siinä haasteltiin. He ovat kumpikin visuja pykälämiehiä. Vadsön vouti heistä kumminkin kuuluu etevämpi olevan."
"Niin mutta hän ei ole mitään asianajaja Lundan rinnalla!" tuumi Aslak. "Siinä sitä on viekas ja suuritietoinen mies! Ei vain taidakaan olla yhtään sellaista pykälää, jota ei hän osaisi ulkoa, tarratakseen siihen kiinni milloin sopii… Mutta osaapa hän ottaa maksuakin!"
Biettar Oula kertoi Nikko Nillen käyneen heillä ehtoopäivällä. Mutta mitä hupaista postimiehet saattoivat nähdä siinä, että Nikko Nille aikoi matkustaa kultasensa kanssa alamaahan, sitä eivät toiset kyenneet käsittämään. Olihan Nikko Nilleen tosin alkanut tarttua jotakin ehdottomasti naurettavaa, mutta sentäänkin… Ei suinkaan akka kummitellut? — No, eipä juuri muutoinkaan…
He puhelivat siinä kaikenlaista, mutta vaikenivat väliin ja tuijottivat nuotioon, miettien puhelemaansa.
Punaiset liekit liehuivat nuoleskellen paksua savua, joka nousi korkealle ja latvastaan tuon tuostakin laajeni syksyillan pimeää pilvitaivastakin mustemmaksi savuröykkiöksi. Tuulenpuuska löi väliin tulikielet sivulle leveiksi poimukkaiksi vaipoiksi, jotka miltei samalla kohosivat ylös ohuiksi ja pitkiksi kieluiksi. Nämä vipajavina ja kuin lentoon haluten irtautuivat, mutta sammuivat omaan kalvavaan tulikiihkoonsa.
Nuotion pitkälti valaisemassa metsänreunassa ja metsässä kiilui jäisellä lumella kosteita syyslehtiä.
Mentyään telttaan panivat he levolle nuotion ääreen poronnahoista ja hoikista notkeista koivunoksista tehdylle leveälle vuoteelle.
Pimeys hiipi nuotion hiilustalle, joka vielä lennähytteli joitakuita kuoleutuvia lehahduksia. Viimeinen punainen pilkku siirrähti värähdellen ja hukkui pimeään.
Mutta kylmä puro solisi uikuttaen kuin sokea penikka pimeässä, loppumattoman rauhattomana pulpattaen alhaalla uomassaan, joka hiipi mutkitellen ja valonarkana pitkin laaksonseinämää alas.
Porot, jotka jo olivat varsin paksussa talvikarvassa, makasivat pehmeällä sammalella. Paimenet nukkuivat pensaan juurella pää ja kädet peskin sisällä ja pitkäkarvaiset koirat vatsan ja jalkojen peitteenä.